Pikkujoulujuttuja

Mistä tietää, että tenttikausi lähestyy? Pää kuplii kirjoittamisen aiheita, eikä tiedä, mistä aloittaa.

Huomenna kirjoitan Pommacista ja Nixi-Pirkasta, nyt en ehdi.

Muistan elävästi, kuinka meille opetettiin kolmannella luokalla, että nykyhetki ja menneisyys ovat olemassa. Preesens ja imperfekti.

Neljännellä luokalla kerrottiin vielä muinaisemmasta menneestä perfektin ja pluskvamperfektin avulla. [kuten myös se, että toisin kuin eurooppalaisilla kielillä, suomella ei ole tulevaisuutta.] Hölmöt ystäväni – joille tosin sai myös olla jatkuvasti korjaamassa, että se on parempi eikä hyvempi – eivät saaneet päähänsä, että pluskvamperfektissä on k. Itsekin hieman kummastelin moista sanaa.

Viimein jokin aika sitten arvoitus selveni minulle. Pluskvamperfekti on ranskaksi [josta sinulla on tentti huomenna, mikset ole lukemassa] plus-que-parfait. Sanottakoon suomessakin jatkossa enemmänkuintäydellinen, niin ei tarvitse suotta ihmetellä.


Joulukuu on alkanut ja aika virittää -valot. En jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka ovat tunkemassa niitä esiin jo marraskuun puolella. Kyllä Suomessa riittää synkkää yötä, jota valaista, ilmankin. Sitä paitsi yhtä hyvin kautta voi pidentää loppupäästä. Kotona-kotonakin [siis siellä, missä vanhempani asuvat] valot tavataan poistaa ikkunoista vasta kun näitä aletaan pestä lakkiaisia varten. Ei siis välttämättä edes joka vuosi.

No, modasinpa parvekkeeseeni neonsinisen alavalon. Sävy sävyyn PowerMateni kanssa. Kyllä nyt kelpaa pukkia odotella. Alakerran naapuri kommentoi jotain, mutta kai sitä nyt ihminen saa omalle parvekkeepohjalleen tehdä mitä lystää.


Pikkujoulujuhlien vakioriesaa ovat määräykset hankkia jokin kiva lahja kahdella eurolla. Vaihtoehtojahan on tasan kaksi. Keksii jotain kivaa, joka maksaa yli kaksi euroa. Tai ostaa jotain tylsää. Tai Marianneja.

Lahjan olisi syytä olla jotenkin hauska. Jollain asteella välittömästi realisoitavissa. Tarjota hupia juhlaillaksi. Ja loppuelämäksi. Ja olla hyvännäköinen.

Äidilläni oli tapana aina ostaa meille pikkujoulunyyttäriviemisiksi Scotchin venyviä heijastinnauhoja. Ne kun olivat hänestä niin kovin käteviä.

Voi kuinka vihasinkaan niitä. Jatkuvasti sai olla nykimässä ylöspäin. Kuinka vaikeaa on vaatevalmistajien ommella heijastimia valmiiksi paikoilleen?

Niitä vihasivat myös lahjojen saajat. Muut saivat jotain kivaa tai syötävää. Ja joku rukka aina minun tuomani heijastinnauhan. Yhdessä sitten ihmeteltiin, kuka toisi jotain niin tylsää. Jätin kertomatta, että se maksaa sentään yli kymmenen markkaa.

Ennen vanhaan lahjan hinta oli kymmenen markkaa. Nostalgikot saavat tuosta taas yhden syyn lisää kaipailla mennyttä, vaikka tosiasiassa 90-luvun alun Vahvan Markan aikainen kymppi lieni ostovoimaltaan ihan eri luokkaa kuin nykyinen kakseuroo.

Sitä paitsi kuka kieltää käyttämästä hintojen nousua hyödykseen? Ottaa mukaan lahjaksi kupillisen kahvia ja sanoo, että se maksaa kaksi euroa.

Päädyin lopulta ostamaan Tiimarista kahdella eurolla kuusi glögilasia. Normaalihinta oli sentään 80 senttiä kappaleelta. Lisäksi ostin lasin pohjalle laitettavaksi manteleita [jälleen kerran pieni pussi oli suurempaa selkeästi halvempi yksikköhinnaltaan]. Tuollainen lisää vain kossu -glögi siis [ainiin, tosiaan, lisää myös glögi].

Lahjapaperi ja teippi maksoivat niin paljon, että kai tuollaisen kehtaa viedä. Tarvitsen kaksi lahjaa tälle viikolle. Loput voin säästää ensi vuoteen tai rikkoa vasaralla, jos tekemisen puute yllättää. Mantelit on halvempi ostaa kokonaisia kuin murskana. Lasit samoin.

Hieman tylsä on lopulta omakin lahjani, mutta täyttää sentään kriteerit auttavasti. Instant-palkintona lahjansaaja voi syödä mantelit. Lopun iltaa hän voi pummia muilta juomaa kätevän lasinsa varjolla. Ja jatkossakin tehdä lasilla mitä lystää. Oivallista. Ei kai siinä muuta kuin hauskaa iltaa. Iltasanomat mielessä.




0 on viitsinyt kommentoida:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds