Minut kutsuttiin kirjamessuille, ja voi, sain oikein lapun rintaan. Valokuvaaja, siinä sanottiin.

Seuralaiseni kertoi pohtineensa pitkään vaatetustaan, mutta tehneensä päätöksen lopulta sen mukaan, etten ole koskaan ennen nähnyt häntä housut jalassa.

Yläosa oli vastaavasti taiten sävytetty pressihuoneen kahvipöydän servietteihin. Vihaan kehuskelua, mutta pääsin tosiaan käymään Messukeskuksen backstagella. Vielä, kun joskus ylittäisi päiväntasaajan, niin voisi kuolla kaiken merkittävän kokeneena. [Olen jo luopunut toivosta, että blogini olisi joskus suositumpi kuin Visa Kopun.]

[Eikä sekään vaadi kuin viisi tilaajaa enää. Tämä on niitä hetkiä, jolloin tuntuu, ettei mikään ole mahdotonta.]

***

Suhtaudun kirjoihin vähän vaikeasti. Olen oppinut, että niitä saa kirjastosta eikä niiden ostelu oikein tunnu tarkoituksenmukaiselta. Viime aikoina olen tosin innostunut hankkimaan jonkin verran ammattikirjallisuutta, jotta voin tehdä merkintöjä lukiessani. Saksassa kun Amazon ei perinyt edes postikuluja [no, sitä enemmän laskutti lentoyhtiö...].

Kaikkiaan häkellyttävää nähdä, kuinka paljon kirjoja painetaan ja avartavaa ymmärtää, että joku ne ostaa.

Hotakainen oli haastattelussa sympaattisen jäyhästi itsensä. Ja ruokamessujen puolelta opin, että relissi on kirjavampi kurkkusalaatti. [Olen ruokajuttujen suhteen juntimpi kuin äkkiä arvaisi.]

Niin, kyllä te tiedätte, kestä oli kyse. Antakoon tämä Raija Oran teos vinkkiä.

P1030457

Kiitin häntä kasvojeni pelastamisesta, mutta hän sanoi, ettei hän jaksaisi vaivautua moisen vuoksi, että hänellä on parempaakin tekemistä kuin murehtia kaiken maailman onnettomien vastauksitta jäävistä ilmoituksista.

***

Nyt kun ei enää ole suorituspaineita, niin muistakaa, että kampanja jatkuu toistaiseksi. Jääpuisto on jo huudettu, mutta Emmassa pitäisi joskus käydä ja Kunnon kansalaista kummastelemassa.

Niin, olin Turussa.

Aikoinaan ala-asteella teimme luokkaretken Turkuun, ja Aboa vetus oli juuri avattu. Siinä missä Turun linna maksoi kaksi markkaa, Abis vaati pari kymppiä, eikä näin millään mahtunut budjettiimme. Se oli sitä maailman aikaa, kun sataa markkaa pidettiin vielä oleellisena rahamääränä.

Nyt saatoin sitten porvarin elkein tuhahdella seitsemän euron sisäänpääsylle. Oli se hieno, mutta siitä puuttui ratkaiseva jokin. Jos liikutaan akselilla kyllä–ei, niin ei, valitettavasti.

Olen aika vertauskuvallisella tuulella, kuten näette.

Testihenkilöitämme huvitti ilmeisistä syistä suuresti vitriinissä esitelty viisisataa vuotta vanha naudan värttinäluu.

Ars nova -puoli jätti vähän valjun maun. Minuun ainakin.

***

Ja kohta ympärillä oli suuri joukko tuttuja viime vuodelta. Sain riemukseni kuulla, että ihailtavan moni heistä lukee tätä blogia. Pitäisi vähän varoa, mitä tännekin menee laittamaan. Kun mitä jos vaikka ihmisetkin ajattelevat.

Kommentoida voisitte silti, niin olisi vielä siistimpää.

Yhtä heistä patistelin oman julkaisun aloittamiseen, mutta sanoi, että kirjoittaa mieluummin kerran kuussa newslettereitään ja massapostittaa ne kymmenille tutuilleen.

En sitten viitsinyt sanoa, että sori, beibe, mutta toi nyt on niin weba yksnollaa.

Ei liene mitään julmempaa mitä naiselle voisi sanoa kuin, että hänen settinsä on web ykköstä.

[Sain, katsokaas, lukijapalautetta, että sitä sun tietotekniikkahuumoriasi (?) ei oikein pysty tajuumaan. Jos vain mahdollista, valitsen seurani niin, ettei kukaan ympärilläni sano pysty tajuta.]

***

Turun The Club ei ole yhtä karsea paikka kuin Helsingin. Turussa hiukset eivät liimaudu matalaan kattoon tiivistyneeseen hikitalmaan.

Aika kauheaa se silti oli.

Ja heräsin jälleen pohtimaan, mitä jos olisin sittenkin turkulainen homo. Yksi tarttui kädestä kiinni ja koetti kovasti taluttaa jonnekin. Toinen sanoi, että vedän ihanaste. "Tuu vetää ton meiän kaa."

***

En sitten mennyt vaan lähdin kolmen bussilla kotio. Enkä tajunnut, että kelloja on siirretty, joten saavuin Helsinkiin keskelle tyhjiötä. Bussien lähtemiseen aikaa yli tunti eikä yhtään lämmintä sisätilaa, joka olisi auki. Elämysfiilistelin asunnottoman arkea hyytävässä viimassa kymmenen minuuttia ennen taksiin istumista. Huvittavaa, että bussimatka Turusta Helsinkiin maksoi puolet siitä, mitä taksimatka Helsingistä PA-luolaan.

Tarvittaisiin opiskelijahinnat takseihin.

***

Ja nyt blogilmaailma pidättää hengitystään; luvassa on jälleen uusi Pää auki -mediaspektaakkeli. Kolmen tunnin kuluttua PA:n on määrä lähteä suorittamaan deittimeemin käytännön vaihetta.

Wish her luck.

[Ja olisi minulla ollut aamukassi mukanani. Se oli vain repussa tenttikirjan alla. Siksi en löytänyt sitä.]

Alamäkeen pohti kovin kypsästi [sic] aikuistumista ja sen sellaisia. Olen itsekin herännyt pohtimaan, pitäisikö minun joskus alkaa pitää itseäni jollain tapaa miehenä. Tähän saakka olen päättänyt olla nuorukainen, sillä nuorukaiset ovat ajattomia ja ikuisia, eivätkä enää edes olemassa nykymaailmassa.

Minuahan on perinteisesti luultu todellista nuoremmaksi, mutta tilanne on muuttunut yhtäkkiä hyvin radikaalisti. Viimeksi tänään, toissakerran eilen, minulle kiljahdettiin yllättyneenä, että mitä, niin vähän, kun menin ikäni kertomaan.

[Väki, joka sanoo toissakerran sijaan edelliskerralla, on nähdäkseni väärässä, mutta pitäisi joskus selvittää tämä asia lopullisesti.]

Ei se ole välttämättä huonoa asia.Tarvitsen vähän lisää uskottavuutta. Pitäisi varmaan ostaa silmälasit, kenties jakkupukukin.

***

Iästä tuli mieleen yksi hiljattain huvittanut juttu. Selitin JCP:lle blogimiitin jälkeen eräästä blogaajasta, että on jännää, kuinka hän on nuorempi kuin luulisi.

– Kuinka vanha se sitten on? JCP kysyi.
– Emmätiedä, mutta siis mitä sillee arvelisin, täsmensin.
– Eli siis susta tuntuu, että se on nuorempi kuin mitä sä arvelisit sen olevan, JCP kiteytti.
– Niin, nyökkäsin.

***

Eilen tein jälleen henkilökohtaisen ennätyksen paitsi iPodin mukaan yhteen mailiin käytetyllä ajalla, myös avaimien kanssa hölmöilyn suhteen.

Lähdin aamulla vähän kiireellä ja hississä ymmärsin jättäneeni kotiavaimet kylpytakin taskuun. Kaikkihan me säilytämme avaimiamme kylpytakin taskussa.

Päivän mittaan huomasin, että olin jättänyt kännykänkin kotiin, mutta se nyt ei ollut niin oleellista, kun oleilin sentään verkon äärellä.

Kotiin palatessani saavutin hississä aamun mielentilan ja muistin unohtuneet avaimet. Painoin ovikelloa ja toivoin, että JCP tai huoneeni vallanneet pari saksalaisnaista olisivat kotona. Kaikkien meidän huoneethan tulevat aina silloin tällöin parin saksalaisnaisen valtaamiksi.

Eivätpä olleet. Siirryin porraskäytävän puolelle ja riemuitsin, että koneeni akku oli täynnä. Kirjoitin muutaman tärkeän blogitekstiaihion kaikkiin kuviteltavissa oleviin blogeihini, mutten saanut yhtäkään valmiiksi. Portaakulma hiersi selkää ja talvitakki hiosti.

Kuulin rapinaa porrastasanteelta; joku oli menossa sisään asuntoonsa. Kurkistin porrashuoneen peltioven takaa. Suoraan naapurinukkoa silmiin. Hän oli nähnyt minun menevän porrashuoneen puolelle pari tuntia aiemmin ja katsoi minua nyt epäluuloisesti. Busted.

Poikkesin alakerran ilmoitustaululla. Oven avaaminen maksaisi viisi euroa. Mutta typerää se olisi nyt tehdä, kun on jo odottanut pari tuntia. Sitä paitsi tarvittaisiin puhelin, jolla soittaa talonmiehelle.

Päätin, että lainaisin sellaista ensimmäiseltä ohikulkijalta.

Mutta ensin kävisin vielä kerran ylhäällä. Painelin ovikelloa salaisen koodisarjan mukaan. Ei vastausta.

Mieleeni juolahti hassu mitä jos -vaihtoehto. Mitä jos avaimeni eivät olisikaan unohtuneet kotiin. Kuinka minä edes voin olla varma, että ne eivät ole taskussani. Eihän minulla ole asiasta mitään muuta tietoa kuin aamuinen höpsö ajatus. Aamuiset ajatukseni ovat usein niin höpsöjä, ettei tulisi mieleenkään luottaa niihin valveilla ollessaan. Koko tänä aikana en ollut kertaakaan kokeillut, olivatko ne sittenkin mukanani.

Olivat ne. Menin sisään ja luin sähköpostini. Vain kaksi uutta. En minä mistään tärkeästä ollut paitsi jäänyt.

Muistakaa, lapset, elämänohje numero 138 Ei ole mitään syytä olettaa.

***

Tosiaan, mikään noista teksteistä ei tullut kuntoon. Odotellaan, että kypsyvät.

Sillä aikaa voidaan tutustua vaikka tähän mielenkiintoiseen henkilökuvaan [pdf 1,1 Mt]. Alkaen sivulta kahdeksan, olkaa hyvät. Tuo kuva on hieman huono, eikä pakkaus ainakaan paranna sitä. Ja muutama sana on vaihdettu oikoluvun varjolla. Minusta toisaalta ei ole suinkaan sama asia kuin toki.

Huhujen mukaan foorumeista todettiin myös, että niitä vaivaa peelojen paljous, mutta moinen kontroverssi kommentti on siivottu lopullisesta versiosta.

Tänään luin lehtiä aamiaisella sivistyneesti keittiössä, sillä sinnekin mahtuu taas.

– Tiesitkös, JCP, että Kimi Räikkönenkin käy p*skalla? kysäisin näyttöni takaa.
– Mitä, ihan oikeestiko ne laittoi noin. Eikö Iltiksen kannessa muka oo koskaan ollu esim. vittua, JCP äimisteli.
– Niin, katsoin arvioiden Räikkösen virnuilevaa kuvaa.
– Onhan toi tosiaan siihen verrattuna paljon tiukempi juttu.
Tiukempi, tsihihii, JCP tirskui.

Vaan mihin tässä enää voi uskoa, kun Iltalehden mukaan Räikkönen kävikin p**kalla.

Iltalehti kertoi myös vasemman laidan otsikkopalkkinsa pääuutisenaan maailman kalleimman sikarin hinnan. En minä teistä tiedä, mutta 375 euroa tuntui minusta jonkinasteiselta pettymykseltä. Sikareilla on sentään maineensa hivenen yläluokkaisina artefaktoina, mutta kukaan ei suhtaudu vastaavalla kunnioituksella vaikka kyniin, vaikka niistä nyt onnistuu maksamaan Stockallakin 500 euroa.

Edelleen Iltalehti kertoo supermalli Kate Mossin olevan raskaana mikäli on uskomista Mossin rokkaripoikaystävän setään.

Ja miksipä emme uskoisi Unca Philliä niin kuin aina ennenkin.

***

Helsingin Sanomat kirjoittaa vakavammista asioista [mutten nyt löydä tuota keskustelua]. Saksassa puuhataan kuulemma lupamaksua verkkoyhteyksin varustetuille tietokoneille. Aivan selvästi ei käynyt ilmi, kelle kuukausittainen viisi euroa tilitettäisiin, mutta jos television huonoksi havaittua mallia seurataan, niin oletettavasti sisällöntuottajille.

Että tänne päin, olkaa hyvät. Minulla on muuten muitakin saksalaisia lukijoita kuin Kata. Yleensä ne tuleva tänne joko etsimällä Amerikaner-munkkeja tai Berlin Berlin -kappaleen sanoja.

***

Vai palatte halusta tietää, mitä deitti-ilmoitukselleni kuuluu. Minun valokuvaani on käyty ihmettelemässä yli 300 kertaa eikä tämä edes sisällä omia latauksiani. Herää väkisin mieleen ajatus, että ihmiset eivät ole liikkeellä tosissaan, vaan menevät katselemaan toisten kuvia ihan muuten vaan. Mitä se sellainen peli on. Toinen ajatus on tietenkin vielä synkempi eikä näin sovi tämän blogin tyylilajiin.

Ainoa saamani viesti – jota en suinkaan vähättele, vaan josta suuresti iloitsen – tuli henkilöltä, joka on minut nähnyt oikeastikin.

Nyt kun pää on avattu, niin voitte jatkaa rohkeasti.

Niin, eikä tässä vielä kaikki ollut. Myös humoristien kuningas Visa Kopu osoitti jälleen erehtymättömän tilannetajunsa ja kutsui minut Flickr-kontaktikseen.

***

Olipa kyllä mielenkiintoista tavata. Vaikutit kyllä ihan kolealta, no hätä. ;)

, Hurina kommentoi tuossa pari tuntia taapäin perjantain miittiä.

Eräissä sisäpiireissä ehti jo herätä pohdintaa siitä, suhtautuiko Hurina minuun kenties jonkinsekaisella dissauksella.

Tiedetään hänen sanoneen mm. seuraavaa:

PA oli ihan eri näköinen kuin olin jotenkin kuvitellut ja puhui nopeaan tahtiin ja kuului syrjääntyneisiin teekkareihin varmaankin

Syrjäytynyt teekkari kuulostaa aika surulliselta. Pitää täsmentää, että sanoin olevani syrjäytynyt teekkareista. Tämä jättää teoriassa auki mahdollisuuden, että olen yhä jollain tapaa maailmassa kiinni.

Hänhän kertoi kuvitelleensa minua filologiksi. Valitettavasti minulla ei ole mitään käsitystä filologeista, niin en tiedä, pitäisikö olla ylpeä vai loukkaantunut. Olin kerran yksissä bileissä, joissa oli kolme tyttöä, jotka olivat pyrkineet lukemaan englantilaista filologiaa, mutta kukaan ei ollut päässyt. Että se siitä sitten.

Muistinpa viimein senkin, miksi Hurina liki puhkaisi kaulani terävällä kyynärpäällään. Kehotin ihmisiä testaamaan, kumpi peukalo heillä jää päälle heidän ristiessään kätensä. Ja otti rukka itseensä, kun kerroin synkän totuuden, joka vainoaa oikealla peukalolla ristijöitä.

***

Tuli käsien ristimisestä mieleeni, että kirjaanpa muistiin, kuinka koin tänään elämäni vakuuttavimman naisen suorittaman kättelyn. Vai kuinka sitä tavataan sanoa.

***

Suomalaisissa busseissa ei ole tapana kuuluttaa, mutta alati toistuvaa näytelmää seuratessani heräsin pohtimaan, mitä metroissa voitaisiin sanoa kymmenen vuoden kuluttua.

– Tapiola, Hagalund. Juna menee Otaniemeen. Pyydämme naisia poistumaan junasta.

Siinä minä olin keskustelemassa aikani ja Timon kanssa, kun en malttanut olla puuttumatta minuun päin virnuilleeseen Marinadiin ja mainonta-Anttiin.

– Mitäs siinä velmuilette? tiedustelin.
– Sie näytit siltä, että siut pitäis pelastaa, Marinadi selitti.

– Sie näytät aina siltä, jatkoi kuin vakavoituen.
– Tarvittaisiin jostain joku nainen, joka vaan tulisi ja lassoaisi siut.

Antaa tulla vain, I'm all yours.

***

Rekrytointikiellon loputtua ja sisäisen hakuprosessin päätyttyä tuloksettomana, on aika julistaa paikka julkiseen hakuun.

PA on, niin kyllähän te minut tiedätte. Olen suoraselkäinen ja sukkela, satunnaisesti suvereeni – silloin tällöin surkea. Jos olisin lauseenjäsen, olisin predikaatti. Jos olisin numero, olisin 6, mutta haluaisin olla 8. Jos eläin, niin kyhmyjoutsen ja jos mitä tahansa koska vain, niin yksityisetsivä 20-luvun Berliinissä.

Olen oppinut pitämään heikompien puolia itseäni puolustaessani. Olen romantikko ja uskon rakkauteen joka ainoalla silmäyksellä. Enkä usko horoskooppeihin, mutta puhun ihan liikaa äidistäni siitä huolimatta. Nyt haen vahvistuksekseni

PA-likkaa

Jos olet nätti ja kiva, saatat hyvinkin olla henkilö, jota innostun vaalimaan upeana ja ainutlaatuisena. Varoitan, että näin voi käydä, enkä vastaa mistään, mutta myönnän kaiken. Minun tiedetään aiemmin kiinnostuneen mm. kokonaisuuksista ja yksityiskohdista. Joten mahdollisuudet ovat.

Kuvaa pyytäneille varma vastaus. [Ei kannata klikata, jos haluaa säilyttää illuusionsa. Sedis omistaa oikeudet teokseen. Ja minä olen siinä oikealla. Ja sävytin jälleen paitani hampaideni mukaan.]

paa.auki@gmail.com

Niin, tämä on meemiosallistuminen. Eikä tarvitse ottaa liian vakavasti. Vakavaa ei ole kuin, että minun on sääntöjen mukaan tavattava joku. Joskus. Vielä. Minä en lupaa kuin saapua paikalle, mutten toisaalta oleta mitään muuta muiltakaan. Myös alaikäiset fanit voivat siis osallistua ihan turv

Joillekuille meistä sattuu aina ajoittain niin sanottuja bad hair -päiviä, jolloin kampaus ei millään ota pysyäkseen. Minulla ei tällaista ongelmaa tietenkään ole, mutta jo entuudestaan vajavainen puhekykyni saattaa joskus jumahtaa vastaavalla tavalla. Olen tarkkaillut tätä ja se liittyy jollain tapaa epäonnistuneisiin heräämisiin.

Eilen oli tällainen päivä ja kävin muun muassa iltapäivällä yhden elämäni kömpelöimmistä keskusteluista. Illan miitin kannalta vaiva oli hieman kiusallinen, mutta päätin sitten, että ei väki ollut tullut sinne kuuntelemaan minua, sillä siinä tapauksessa he olisivat yhtä hyvin voineet jäädä kotiinsa lukemaan arkistoja. Ei, he olivat paikalla minut nähdäkseen. Keskityin siis jättämään jutunkerronnan vähemmälle ja näyttämään hyvältä.

En nyt jaksa listata kaikkien nimiä. Korostan sittenkin sitä, että juuri kukaan ei ole maininnut Seppästä. Tätini kuitenkin kuvitteli aikoinaan, että Seppäsen blogi olisi minun. Ja moni teistä, että nimeni olisi Lauri.

Kiinnostavaa oli tavata minua aiemmin kiusoitellut Takaisin Kallioon -kirjoittaja, joka paljastui vanhaksi tutuksi useammista yhteyksistä. En vain ollut tiennyt hänen shampanjaharrastuksestaan. Enkä, että hän asuu nykyään Kalliossa. Myös überkuulia Samia, MOS-Anttia ja – kieltämättä jollakin tapaa veistoksellista – Rahinaa oli hienoa päästä moikkaamaan.

Niin, pelkkiä äijiä. Valitettavasti jäin kaipaamaan Marjutia, MissJennyä ja BloggieGirl85:ttä, vaikka Marinadi ja Turisti ansiokkaasti huolehtivat, ettei tyystin halauksitta jääty. Sanoipa Turisti, että olen toki täysin tervetullut kaavaillulle naisten lounaalle eikä moisesta voi tietenkään olla kuin ylpeä.

Niin, ja olihan siellä Hurinakin. Joku mainitsi ohimennen hänen saapuneen, mihin reagoin kolean tyylikkäälltää missämissämissä!?-kyselyllä.

– Ei pidä esitellä Hurinaa PA:lle, se on sille ihan liian kaunis, vanha viisas Sedis kommentoi.
– Saadaan muuten taas lukea seuraavat viikot nuoren Wertherin vuodatuksia.

Hurina oli sirompi ja pidempi ja mustempi kuin olisin kuvitellut. Ja ääneltään enemmän hanibani. Mutta pitäkää kiirettä, veikkoset, tänään hänen on määrä käydä treffeillä eikä kavaljeeri ole sittenkään ihan kuka tahansa bloginpitäjä.

Marinadi kommmentoi omien vastaustensa vähyyttä ja kummasteli, etten edes minä ole tilaisuuteen tarttunut. Minä, joka suren, että näin kovin kakara olen näissä ympyröissä. Vaan olihan hänen isänsäkin sanonut, että kannattaa ottaa nuori mies, kun se kuolee kuitenkin nuorempana, niin ei tarvitse sitten yksin olla.

Ja saavuin tervehtimään Hurinaa juuri sillä kriittisellä hetkellä, jolla Justin oli iskemässä tätä ikuisesti omakseen. Ja minulta kysytiin kommenttia Just Sopivasti -blogista. Ja vastaukseni tulkittiin tarkoittavan, että linkit nyt on ihan jees, mutta – let's face it – linkkejä ja tekstit sellaista skeidaa, että huh&huh.

On päiviä, jolloin ei kannattaisi sanoa yhtään tai mitään.

Kervånkin pääsin näkemään. Ja ymmärtämään, ettei Kauniimpikaan täysin tuntematon ollut.

Ja mitähän vielä... haukottelin kovasti. Pahoittelut. Olin silti loppuun saakka, myöhästyin niukalti toiseksi viimeisesti bussissa ja jouduin odottelemaan viimeistä. Melkein nukuin pysäkkini ohitse enkä millään jaksanut blogata enää neljän jälkeen. Vanhaksi tullut.

[Kannanotto deittimeemiin on työn alla.]

Olisi tässä jotain muutakin puuhaa, mutta halusin tulla kertomaan, että minä tunnen oloni vähän T.S. Garpiksi. Hänhän kirjoitti joskus nuorena vahingossa novellin Pensionaatti Grillparzer, joka oli olevinaan erinomaisen oivallinen. Loppuelämänsä aikana hän ei saanut aikaiseksi mitään kelvollista, mutta oli silti yhä ja aina erinomainen.

Istuessani kuuntelemassa, kuinka toiset jauhavat kolmatta viikkoa samaa selviötä etenemättä minnekään ja ymmärtäessäni, että olen sikäli kasvanut parin vuoden takaisesta, että maltan olla hiljaa mietin, että kyllä minä sentään vaikka mitä.

Mietin kuin mitä tahansa tilannetta ennakkoon, mietin kuin vaikka taannoin mainitsemaani puhelinsoittoa.

Ja tilanteen koittaessa toivon sen päättyvän. On kiire tai ei muuten huvita. Ja muilta osin kovinkin ansiokas tuotokseni kariutuu unontuneeseen, mutta vaadittuun trivialiteettiin. Niin vaihtuu kiitettäväni hyväplussaksi ja arvostelijan pahoitteluksi, ettei parempaankaan pystynyt, vaikka olisi halunnut.

Olen sikäli kasvanut parin vuoden takaisesta, että tunnen arvostelijani.

Jottei tämä jäisi taas lukijoilta etäännytetyksi haihatteluksi, mainitaan saman pätevän tähän blogiinkin. Kuinka ajattelen, että onpa minulla oiva blogi ja jopas olenkin jotakin. Vaan kun mietin, mitä kirjoitettavaa minulla on ja mitä olen jälleen tuottanut, ihmettelen, miksen yllä siihen mihin tahtoisin.

Sittenkin aina taaksepäin katsoessani yllätyn iloisesti. Tänään yhtä sähköpostiviestiä etsiessäni eksyin johonkin viime kesään merkintään, ja voi kun se olikin hyvä.

Eikä tule ymmärtää tätä mitenkään negatiivisesti. Pienenä lukion ekaluokkalaisena Garpista lukiessani minun kävi vielä sääli. Nyttemmin ymmärrän [sikäli kun muistan kirjasta enää mitään], ettei hänen tarvinnut todistaa enää mitään. Hän oli jo vakuuttunut erinomaisuudestaan ja antoi sen riittää.

Enkä minä tietenkään ole tuottanut mitään Grillparzerin tapaan kriittisesti akklamoitua. Ja minun oli pakko sanoa noin, sillä Googlen mukaan kukaan ei ole vielä vääntänyt acclaimed-sanaa suomeksi. Eikä Grillparzer minusta ollut oikeasti edes kovin hyvä, vaikka Irving on itse jälkeenpäin sanonut, että siitä tuli vahingossa niin loistava, että on vaikeaa uskoa nuoren Garpin kyenneen moista tuottamaan.

Enkä minä todellakaan ole millään muotoa huonolla tuulella itseni suhteen. Päinvastoin, tapaan aina ajoittain pohtia, onko olemassa yhtään asiaa, jossa olen elämäni jossain vaiheessa ollut paremmalla tolalla kuin juuri tällä hetkellä. Ranskan sanoja olen muistanut jossain vaiheessa vähän paremmin. Ja leikkokukkien nimiä yhdeksänvuotiaana ennen biologian koetta.

Mutta muuten menee aika hyvin.

Tikusta asiaa ja piikistä lihaa – luiden ympärille.

Niin paljon kuin minullakin olisi taas sanottavaa, ja lähden sitten tuollaiseen.

Mutta en halua kertoa kaikkea. Minulle tapahtui hiljattain jotain ikävää. Eikä se ollut varsinaisesti minun syytäni: minua voisi väittää jopa uhriksi. Ja silti paitsi harmittaa, myös liki hävettää. Kenties palaan tähän salakavalasti joskus.

{Öh, onko muka hyvä idea aloittaa juttu ja jättää se kesken?}

[Hihhaa, tietäisittepä, kuinka monella tasolla tuossakin viitattiin joka suuntaan. Kannattaisiko ehkä ryhtyä premium-tilaajaksi.]

Mahdollisia PA:n printtimediaan suuntautuneesta multikanava-avauksesta tietoisia kehotetaan pysymään rauhallisina. Kuvakin oli kuulemma epäedustava. Oli vähän lyhyet hiukset siinä eivätkä hampaatkaan aivan edukseen. Katsotaan sitten perjantain miitin jälkeen, kuinka tällä paljastusten tiellä edetään pahemmin spoilaamatta.

***

En koskaan julkaissut raporttiani taannoisista vuosijuhlista, mutta muutamaan yksityiskohtaan haluan palata. Tiedämme kaikki, ettei frakin kanssa käytetä rannekelloa. Mutta kaikki eivät vie pukeutumistaan niin pitkälle, että miettisivät, mitkä lompakon korteista ovat asun arvolle sopivat.

Tuomion saivat Makuunin ja Kotijäätelön kanta-asiakaskortit. Kotkan kaupunginkirjaston kortti niin ikään. Visa Electronkaan ei oikein sovi tyyliin. Visan säästin, kun ei parempaakaan ollut. Sekä tietenkin Stockan Eklusiiiv-kortin. [Toivottavasti kukaan ei tiedä, että se on vain äidin rinnakkaiskortti.]

En valitettavasti ehtinyt kunnolla etkoilemaan, kun Tuuli Mattelmäki mokoma innostui väittelemään tohtoriksi niin pitkäkestoisesti. Olin varannut herrasväelle johdannoksi miehuuteni kynnyksellä saamani Käytöksen kultaisen kirjan sekä viime vuoden Täydellinen herrasmies -joululahjani.

Ensimmäistä en ole vuosiin selaillutkaan, ja silmiini osui muutama ihastuttava ohje. Niin kuin vaikka tämä, jossa kerrotaan, kuinka neidon tulee suhtautua ei-toivotun nuorukaisen – *sigh* – lähestymisyrityksiin.

Ellet halua tarjotuille treffeille sano selvästi ei. Kiertely ja kaartelu saattaa herättää vastapuolessa turhia toiveita, jotka kääntyvät katkeraksi pettymykseksi ja mielipahaksi, kun todelliset tunteesi paljastuvat.


Tähän asti olemme yhtä mieltä, mutta juttu jatkuu:

Kieltäytymisensä voi esittää ystävällisestikin. Sano, että olet kutsusta iloinen, mutta sinulla ei todellakaan ole aikaa. Kun on kyllin monta kertaa kieltäytynyt, pyynnöt varmasti harvenevat ja loppuvat viimein kokonaan.


Tämäkö ei ole kaartelua. Kun on kyllin pitkään kuristanut toista kurkusta, hengenvedot varmasti harvenevat ja loppuvat viimein kokonaan.

Tuota kohtaa äsken etsiessäni silmiin sattui niin monta hurmastuttavaa lausetta, että ymmärsin, että minun täytyy lukea tuo kirja läpi taas jonakin päivänä. Ja muistettakoon, ettei tämä ole mitään verrattuna 50-luvun laitokseen, jota aikoinaan lehteilin vaarillani.

Ellei vastapuolikaan tunnu tietävän, miten toimia, jomman kumman sopii sanoa: "Mutta mehän tapasimme kahdeksan vuotta sitten ja silloin me kyllä sinuttelimme."


Jos olette, arvon neidot, ihmetelleet, miksen tapaa suudella teidä käsille, syy on seuraava:

Nuoria tyttöjä ei saa suudella kädelle, sillä se olisi heidän vienon neitseellisyytensä tahraamista. Heitä suudellaan senvuoksi vain suulle, mutta se ei tapahdu julkisuudessa – Brummel & al. 1926.

[Eikä julkisuus tuohon aikaa tarkoittanut Seiskan kantta.]

Ei myöskään sovi unohtaa, mistä kaikki alkoi.

Hyvien tapojen alamäki alkoi 60-luvulla. Silloin alettiin siirtyä tasalatvaiseen elämään. Auktoriteetit revittiin alas, ja jokaisesta tuli jokaisen veroinen.


Onneksi sentään blogimaailmassa auktoriteetit ovat kunniassa eikä kenellekään vasta-alkajalle tulisi mieleenkään pitää itseään millään muotoa tunnustettujen huippublogaajien veroisena.

***

Piti kertoa sekin vielä, että matkustin tänään Pendolinolla ensimmäistä kertaa eläissäni ja olin vähän pettynyt. Sisustus oli kaikkiaan kovin muovinen ja tylsä, viimeistely huolimatonta, eikä kokonaisuudesta syntynyt millään lailla eksklusiivista vaikutelmaa, vaan olo oli enemmänkin kuin halpislentokoneessa. En sitten tiedä, millaista bisnesluokan puolella olisi ollut.

Verrokkina saksalainen ICE ja belgialainen Thalys ovat kumpikin viihtyisämpiä paremman luokan junia.

Eikä sillä, että minä olisin marrasjärveläinen {ah, kirjallisuusviittaus} Italian-vihaaja. Tunnetusti siellä on keksitty kaksi hyvää asiaa: Campari ja Vespa.

Jostain syystä Italia herättää mielipiteitä. Puhutaan ihmisistä, jotka ovat Italia-faneja, mutta Saksa-faneja kutsutaan korkeintaan natseiksi. Ja Ranska-faneja homoiksi. Tai ainakin JCP kutsuu.

Saa nähdä, saapuko JCP lainkaan mukaan miittiin. Nykyisellään kun tuntuu, että uskallan saapua paikalle ihan yksinkin.

***

Microsoftin Zune-soittimen kommentointi saattaisi sopia paremmin johonkin toiseen julkaisuun, mutta menköön nyt tällä kertaa tähän. Tarkoituksena on tehdä musiikinkuuntelusta sosiaalinen kokemus tuomalla soittimeen wifi-yhteys toisiin soittimiin. Kaikki muut paitsi Microsoft tuntuvat ymmärtävän, että korvanapein ulkomaailmasta eristäytyneet popittajat nimen omaan haluavat olla epäsosiaalisia.

Vaan ei hätää: langattoman yhteyden avulla virusten levittäminen käy kätevämmin ja kuluttajille voidaan taata tuttu Microsoft-kokemus ilman Applen hankalia tehdasasennettuja viruksia. Millä noita Applenkin viruksia päivittää, se kun on ilmeisesti vanhentunut jo alkuun ruvetessa.

Päätin juosseeni kylliksi ja lähteä tällä kertaa kävelylle. Julistin pimeyden ajan alkaneen, kietouduin mustaan villakangastakkiini ja suuntasin syksyn selkään. Kaulahuivi tuntui kireältä, kun kokeilin uutta solmua.

Kirjoitin joskus kauan sitten, että [mikä tahansa] lihaksi tulleena kuulostaa ylevältä. Ei toki vastaavissa määrin, mutta jokseenkin samalla tapaa, myös mihin tahansa kietoutumisessa on komea klangi.

Minulle kerrottiin hiljattain, että miehellä ei ole hauskaa, ellei naisellakin. Minulle ei kerrottu, päteekö ekvivalenssi. Tuo tuntui tuolloin tarkoittavan aivan selvästi, että tulee pitää huolta siitä, että naisella on hauskaa. Mutta nyt kun mietin, niin... äh, formalisoidaanpa hieman.

naisella ei hauskaa –> miehellä ei hauskaa


Kääntäen siis:

miehellä hauskaa –> naisella hauskaa


Noniin, eli tärkeintä on pitää itsensä tyytyväisenä. Tätäkö tarkoittaa, että riemu tarttuu.

Kuinka vain, olen ollut viime aikoina muutamaan kertaan ajanvietossa, jonka miellyttävyys ja sujuvuus on jälkeenpäin yllättänyt kaikki iloisesti. On kiinnostavaa, kuinka kaikki sanattomasti ovat ymmärtäneet, että tämä meni aika hyvin. Ja kuinka yhden varovaisesti puoliääneen asiasta mainittua kaikki yhtyvät näkemykseen.

Joskus, kun kaipaa jotain mennyttä, ongelmaksi saattaa koitua, etteivät tilanteen kokijat ole saatavilla eikä tilanne enää rekonstruoitavissa. Käytännön esimerkkinä raivostuttava tilanne, jossa joku pakkosyöttää lomakuviaan. Olen viime aikoina pyrkinyt lyhentämään feedback-loopia ja toimimaan mahdollisimman heti.

Ja jos miettii, että lyhentäisi viiveen minimiin ja toisi tilanteesta ilakoinnin, fiilistelyn ynnä tunnnelmoinnin aina tapahtumahetkeen saakka, niin sitten kai eläisi hetkessä. Mutta siihen en kykene, sillä en ehdi prosessoida kaikkea niin nopsasti. Taidan toistaa itseäni.

Ja minä kävin hiljattain ammattilaisten pakeilla juttelemasta kokemuksista. Ja vaikutti, etteivät hekään tarkkaan tiedä, mistä on kyse. Mutta se oli avartava kokemus yhtä kaikki.

Enkä tiedä, kuinka tulee suhtautua, jos joku sanoo, että mulla oli oikeesti tosi kivaa, ku en mä sillee niinku ees odottanu mitään. Pessimistit kun eivät pety.


***

Reagoin kirjoittamalla jälleen yhden maalailevan mailin. Tämä alkaa hoitua rutiinilla. Täytyy harjoitella, kun minua pyydettiin pitämään puhe naiselle tulevassa tapahtumassa.

Öh, eikö puhujalla tulisi olla hieman enemmän domain-osaamista, pullikoin.

Vaikka puheessa naiselle tärkeintä taitaa olla kaiho. Ja, voih, sekös jos mikä minulta luonnistuu.

***


Jatketaan tämä vielä tähän loppuun. Oli tarkoitus kirjoittaa alun perin Köyttöliittymään mutta päädyin sitten pitämään yllä edes jonkinlaista tasoa sillä puolella.

Siinä minä olin [kaikki hyvät skenaariot alkavat näillä sanoilla] nojaamassa taaksepäin työpöytäni ääressä, jalkojani eteen ojentaen, tyytyväisenä tai edes hetkiseksi huojentuneena, Skype-ikkuna auki, kun JCP saapui paikalle.

– Joo, siinä sitä ollaan, että helvetti ku mulla on paljon näitä Skype-kontakteja. Että olisipa elämä vaikeeta, jos ei oisi tätä kätevää hakutoimintoa.
– Ai, mitä onko siinä sellainenkin, kato vaan, kummastelin.
– Ja mistä sä sen muuten tiedät, eihän sulla ole listalla kuin sun äitis ja minä? kuittailin.

– Niinno... hyvä sentään, että mainitsit siitä ruksista, joka näyttää julkisesti, montako kontaktia on listoilla. Olisko hiukan muuten maine mennyt.

kontaktit

– Joo, miksiköhän se koko ruksi on olemassa... vähän niinku jos ois sellainen ubiikki neuvotteluhuonesovellus. Ja siellä olisi sellainen ruksi, että pidä penistä pöydällä. Niin eihän siitä mitään hyötyä olis, mutta kyllä joku vois haluta sitä näyttää.
– Joo, se raja taitais mennä suunnilleen siinä, ylettääkö se pöydälle asti vai ei.

Odotetut gallup-tulokset ovat viimein täällä, ja voittaja on selvinnyt. [Ei, nämä eivät ole sellaisia hauskoja gallup-tuloksia niin kuin ennen vanhaan eikä Kysyn vaan ole palannut. Ei edes Kallioon. Oikeasti, meillä täällä Pää auessa ei ole mitään aavistusta, kuka kumma on tämä Kallioon palannut poikamies, joka väittää jopa tavanneensa PA:n tämän Saksasta saapumisen jälkeen, mutta Blogimiitissä selvinnee tämäkin arvoitus.]

Pitkälti toista sataa äänestäjää jaksoi osallistua nimen arvaamiseen. Tätä voi pitää jo pienoisena ilmiönä. Kiitokset kaikille linkkaajille. Näin sitä piristetään Blogistanin näivettynyttä selänrapsutteluperinnettä.

Moni tietää minut, mutta minulla ei ollut tarkkaa käsitystä, kuinka moni. Keskiviikkoillan tuloksien mukaan 28%, eli 34 henkilöä (kuva 1). On tässä vielä vähän matkaa koko kansan lemmikiksi. Näistä edelleen viisi tietää, että olen etunimeltäni joko Pynnönen, tai Muu, Kanada. Kaikkiaan 66,6 % Pynnöstä vastanneista kertoi myös tietävänsä oikean vastauksen.

Kuva 1, tiedetyt ja arvatut
taustat

Valitettavasti tutkimuksesta puuttui rasti, jossa olisi saanut ilmoittaa, tietääkö vain vai kertooko myös.

Kuten myös ruksi, jolla olisi saanut kehua tajuavansa Pynnös-vitsin. Se olisi saattanut saada jopa neljä ääntä. Jos nyt olisi itse kehdannut äänestää.

***

Tiedän jo, että reaalimaailman representaationi muistuttaa kovasti nimeäni, mutta tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka on virtuaaliminäni PA:n laita. Voin ihan rehellisesti sanoa, että blogitouhuni myötä olen lähentynyt täällä luomaani hahmoa, mutta asiat eivät sittenkään ole niin suoraviivaisia.

Blogiminän nimeä kartoitettaessa on syytä huomioida vain arvaamalla annetut vastaukset. Nämä tulokset ovat seuraavassa (kuva 2). Huomaamme Laurin ylivoimaiseksi voittajaksi. Kai ja Matias tulevat tasoissa takana.

Kuva 2, arvatut nimet
arvatut

Tulos poikkeaa merkittävästi näistä, joissa on tutkittu pelkästään nimen mielestään tienneiden vastauksia. Huomataan Muu, Kanada -vaihtoehdon osuuden kaksinkertaistuneen arvattuihin verrattuna.

Kuva 3, tiedetyt nimet
tienneet

Tässä vielä (kuva 4) kaikkien vastaajien tulokset.

Kuva 4, yhteistulokset
kaikki


Kaimoja taisi löytyä kaikille muille vaihtoehdoille paitsi Matiakselle, joten terve sinullekin, Pyntsi.

***

Mitäpä tässä voi todeta kuin onnea kaikille voittajille. Hienoa, että minäkin kvalitatiivinen käsienheiluttaja sain viimein kovaa faktaa, jolla osoittaa, että blogiminä ja reaaliminä ovat ihan eri tyyppejä – onhan niillä eri nimetkin.

***

[Huh, kylläpä söinkin hyvin. Ikinä en enää pese hampaitani. Saatan suositella ravintola Töölönrantaa kaikille, joilla on varakas nainen maksamassa. Tai vaikka olisi mieskin.]

Minuakin järkyttää Anna Politkovskajan murha.

Yllättynyt olen sitä vastoin siitä, kuinka laajalti kaikki näyttävät tienneen hänet. Viimeisen uskottavuuteni menetyksen uhalla uskallan myöntää, etten tiennyt häntä nimeltä ennen tätä surullista selkkausta. Verkkokeskusteluissa ihmiset tuntuvat kirjoittavan kuin henkilökohtaisesta ystävästään ja kertovat, kuinka läimivät selkään ja rohkaisivat jatkamaan.


***

Jottei vastaava pääsisi tapahtumaan omalla kohdallani – ja yleisemminkin laajan imagonuudistuskampanjani alkuaskeleena – päätin julkaista etunimeni. Tämä anonymiteettini kun on ollut aika muodollista jo pidemmän aikaa. Surkuhupaisasti hiljattain eräskin kommentaattori lähetti viestin ja kysyi, että mitä tämä tällainen tarkoittaa. Sähköpostilaatikkoni oli ollut tukossa ja kommentoija oli saanut tästä ilmoitusviestin. Lähettäjänä etunimi.sukunimi-osoitteeni, jonka rukka aikoinaan blogipalvelulle annoin.

Silloin oli tietenkin hirvittävän hauskaa kirjoittaa kommentaattorille, että nyt minun pitää vaientaa sinut, mutta jopas tuntuu mauttomalta taasen.

***

Suuri osa tuntemistani ihmisistä on aivan nimensä näköisiä. Blogin kirjoittajahahmon ja todellisen minäni ero mielessä pitäen on hauskaa nähdä, olenko minäkin. Loin pienen kyselyn, jotta pääsette äänestämään. Joku niistä olen minä. Jännää kuin mikä. Nimeni jo tietävälle laajalle joukolle on olemassa oma sarjansa. Olisi julmaa jättää teidät ulkopuolelle.

Piti kirjoittaa vaikka mitä vuosijuhlavuorokaudestani, mutta saa nähdä, kuullaanko siitä ikinä mitään. Osallistun sittenkin tähän kiertokyselyyn, jossa pyydetään paljastamaan, millaisissa puitteissa minkäkin julkaisun toimituskunta työtään pakertaa.

Pöytää kiellettiin erikseen siivoamasta. Ette arvaakaan, kauanko tällaisen sekalaisen huolimattoman, muttei silti tyystin kaaottisen lookin luomiseen kului aikaa.


P1030183

Kuvassa esiintyvät muiden muassa PowerBookini ja vanha Formac-näyttöni, johon olen rakentanut legoista telineen iSight-kameralleni. Näppäimistö on Macallyn iceKey ja sinisenä hohkaava pylpyrä Griffinin PowerMate, josta aikoinaan kirjoitin. Nahalta vaikuttava hiirimatto on Ikeasta, samoin oivana puheenaiheena toimiva karvainen tuoli. Ja kynttilänjalat ja, äh, vähän kaikki. iPod lojuu pöydällä modifioimassani kaulakotelossa.

Pöytä on vanhemmilta saatu Muurame, ja oikeastaan pidän siitä, vaikka ystäväni ihmettelevät, miksi luovuin edellisestä, joka oli sentään suunniteltu tietokoneita varten. Minusta ergonian kannalta oleellisinta on riittävä syvyys, jotta näppäimistön voi tunkea niin kauas, että käsiä kykenee kunnolla lepuuttaamaan pöydällä.

Lasinen pöytä olisi kyllä hieno, vaan mitäpä siitä näkyisi, jos kuitenkin peitän sen kauttaaltaan kaikella roinalla.

Huomatkaa myös hatutettu hymypoika [niin, kyllä te tiedätte, mistä me nössöt olemme palkintomme pokanneet] sekä ikkunalaudan radio-ohjattava Campari-rekka. Oikeasti Campari-rekka ei ole radio-ohjattava, mutta olen vaihtanut radio-ohjattavan nupin päittäin Campari-rekan vaunun kanssa, ovela kun olen.

Tuo Heineken-museosta Amsterdamista saatu peltitörppö ei välttämättä sovellu paikalleen erityisen hyvin, ja sen voisi kyllä tunkea jonnekin muualle.

Intuitiivisesti olisin laittanut näytön pöydän toiseen laitaan, mutta se on tuossa siltä varalta, että viimein saan aikaiseksi hankkia sohvan, joka tulee kuvan oikean laidan seinää vasten siten, että näytön katselu onnistuu sieltäkin.

***

Aiemmin kaipailemani Nike-palikka iPodiin on viimein saatavilla. Törmäsin vempainta esitelleeseen ständiin Kampissa perjantaina ja poikkesin Nike-kaupassa paluumatkalla hankkimassa oman laitteen, kun sen aikoinaan synttärilahjaksi sain.

Testaaminen jäi tähän päivään. Cooperin juokseminen vuorokauden vuosijuhlinnan jälkeen on nähdäkseni oiva osoitus teknologisesta determinismistä. Laite väitti tulokseksi reilua 2600 metriä, mutta olen mitannut reitin kartalta hieman pidemmäksi. Pitää perehtyä ja kenties kalibroida.

Täytyy varmaan tehdä profiilistani julkinen ja antaa kaikkien seurata edistymistäni. Sen voisi kuvitella olevan liki yhtä mielenkiintoista kuin Big Brotherin ekstrojen seuraamisen.

Vielä en onnistunut profiilin luomisessa, kun Applen typerä flash-pohjainen kirjatumislomake sanoi, että error, ei onnistunut. Ei sitten elaboroinut. Minulle on hirttänyt hirveä tarve hokea jatkuvasti elaboroida. Tehkää minulle jotain, pyydän.

Puhutaan suuresta inflaatiosta ja sanotaan, ettei mikään tuntuisi miltään. City-lehtikin kirjoitti tuoreimmassaan, että ennen kohahduttaneet asiat kuten tissit ja pedofilia ovat nykyään ihan jokapäiväistä perusschaittia.

[Ei sillä, minä tietenkin vastavirran antisankarina olen tässäkin suhteessa hieman kummallinen . Minulle tulee yhtenään kausia, jolloin kaikki tuntuu aivan helvetisti.]

Yksi esimerkki – ja olen minä tästä ennenkin paasannut – on kielen köyhtyminen. Kirosanoja viljellään aivan liian heppoisin perustein, jolloin ne menettävät tehonsa. [Edellisessä esimerkissä aivan helvetisti oli kyllä perusteltu, sillä juuri siitä oli kyse.] Jos ihmisiä oikeasti vituttaisi niin paljon kuin he väittävät, niin johan he olisivat tehneet itselleen jotain – ellei joku toinen vielä vittuuntuneempi olisi ehtinyt ensin.

Jottei tämä nyt jäisi jälleen sanahelinän asteelle, annetaanpa konkreettinen esimerkki tilanteesta, jossa on korrektia sanoa, että vituttaa.


tiilet

Jos ostaa erän vanhoja makasiinien tiiliä ja rakentaa niistä uuden seinän keittiöönsä. Antaapa vielä haastattelun lehteenkin. Ja seuraavalla viikolla kerrotaan [via], että tiilet ovat karsinogeenisiä ja ne tulee palauttaa.

Silloin, ystäväiseni, on korrektia sanoa, että vituttaa.

[Ei, minä en ole tuo töölöläinen herrasmies. Ja eivätköhän nuo nyt ole niitä punaisia vaarattomia kiviä.]

***

Hiljattain meemeiltiin jälleen alati kiinnostavasti, kenen sivuille on tultu milläkin haulla. Tämä tyyppi ainakin näkyy tienneen, mitä tahtoi:

hitler "Viesti 1" -site:oikeuttaelaimille.net


***

[Äh, oli minulla pari muutakin juttua, mutta jääköt tällä erää. Tässä on olevinaan vähän kiire.]

Hei, kassaneiti sanoi
Hei, minä vastasin niin kuin on opetettu.

Hän ei ilmeisesti saanut selvää, sillä ilmoitti maitotölkkini hinnan englanniksi. Seventy-five cents.

Luen tätä vielä joskus nostalgian kyynel silmäkulmassa. Viidentoista vuoden kuluttua, kun kukaan ei oikein ymmärrä, kuinka kummassa Timo Soinin onnistui purkaa Euroopan Unioni aivan yksin ja kun muistellaan, kuinka euroaikaan hinnat olivat vielä kohtuullisia.

***

Ette te lehteä enää mistään löydä, mutta tämänpäiväinen Bisquitin pakina oli siksi nokkela, että saatan ymmärtää, että hänellle maksetaan teksteistään. Muistaakseni. Olin aika väsynyt lounaalla.

Siinä kerrottiin Juha Miedon saapuvan Suomen Raamattu-vyöhykkeeltä ja että vaikka hänen tarkasta suhteestaan Jeesukseen ei ole tietoa, Mieto oli sentään viimeinen suomalaishiihtäjä, joka jaksoi uskoa puusukseen.

Melkoinen suksee. Äh.

Siinä kerrottiin, kuinka latu-uskottavuus on aina ollut tärkeää keskustaskenessä ja otsikossakin oli jotain nokkelaa. On sääli, ettei Ilta-Sanomat kerää kävijöitä julkaisemalla lehtensä laadukkainta sisältöä netissä. [En nyt laske näköislehteä tässä yhteydessä, kun olen vähän tällainen.]

***

Kävin äskettäin teatterissa. Kiviä taskussa ei ollut aivan niin ratkiriemukas kuin olin ennakkoon luullut. Siinä oli muun muassa vitsejä, jotka liittyivät seksiin ja piereskelyyn – ja minä kun en harrasta kumpaakaan. Olen toisaalta viime aikoina ruvennut niin vaikeaksi, etten aina jaksa katsoa enää Zefrankiakaan loppuun asti. Upea se oli silti ja toteutukseltaan virtuoosimainen, vaikka tarina oli minusta tylsempi ja ennalta arvattavampi kuin arvosteluissa annetaan ymmärtää.

Mietin jälleen syvällisiäni niin kuin aina komedioissa ja olen saattanut kirjoittaa tämän aiemminkin. Kun olen hokenut, ettei ullkomailla ollessaan suinkaan opi automaattisesti arvostamaan kotimaataan maailman kalleimmaksi kullanmuruksi vaan sen sijaan pettyneenä hyväksymään, että joka maassa on jotain pielessä, vaikka osa asioista toimisikin muita paremmin.

Samalla tavalla turhaudun teatterissa katsellessani, kuinka kaksi näyttelijää vailla mainittavia lavasteita luo eteen värikkään ja eläväisen maailman toisine kymmenine hahmoineen. Kuinka paljon voimakkaampaa se on kuin mikään elokuvassa ikinä.

Ja kuinka elokuvalla on kiistattomat etunsa, joita ei voida toteuttaa teatterissa. Kuinka jälleen saada kaikki yhteen.

{Tiedätkö, noiden suuruudenhullujen vaatimustesi vuoksi et tapaa löytää naisiakaan.}

***

Ostin tänään uutta karkkia. Sitä on varmaan mainostettu telkkarissakin, mutta kun tv-mainoksia on vaikeaa saada nähtäväkseen, ellei seuraa tv:tä. Eiköhän joku ratkaise tämänkin vielä joskus.

Ässä + choco olivat ne nimeltään ja sisälsivät ässämixei ja missääxei sekä lakurakeita ja suklaakarkkeja. Äkkiseltään ajateltuna mieleen tulee irtokarkkilaarista kauhotun kupillisen pohjalle jäänyt jämäsetti, jonka joku raukka kaataa kouraansa ja heittää kerralla kurkkuun.

Ja jos tuo raukka sattuu olemaan Fazerin tuotepäällikkö, määrää vastaavan sotkun tuotantoon. Varsinaisesti tuo muistuttaa Polly-klooneineen melkoisesti Bridge-sekoitusta.

Ja heräsin jälleen pohtimaan, kuinka karkkeja mahdetaan tuotekehitellä. Kuinka benchmarkataan suutuntuma. Kuka päättää, mitä miksataan minkäkin kanssa. Puhutaan, että nykyään poimitaan sinkkuja itunesista ja jätetään levyt anttilaan siinä missä noukitaan suosikit suoraan candykingistä, mutta hei, arvostaisitte nyt karkkipussin sielukkuutta ja sitä, että siellä on juuri ne karkit, jotka sinne oikeasti kuuluvat.

Karkkipussi on kokonaisuuus eivätkä ne Fazerin Tutti-Frutti-pussin [vai mikä sen nimi on] täysin miltään maistumattomat, mutta takuulla hampaisiin tarttuvat lakusärmiöt mitään fillereitä ole.

[On kiistämätön tosiasia, että pussikarkki on teknisesti ottaen laadultaan ylivertaista irtokarkkitelineessä hapettuneisiin. Vaan niinhän se tapaa olla cd-levyn musiikkikin verkkokauppoihin verrattuna.]

***

Ai niin, olenko minä muka Suomen ainoa raukka, jolla palaa hermo, ettei Apple tuo Nike + iPod -yhdistelmää saataville manner-Eurooppaan eikä edes kerro minkäänlaisia aikataulua asiasta. Uutisoidaan vain, että miljoona mailia on juostu, muttei edes sivulauseessa mainita, että ei meillä vain.

Ennen vanhaan nettivuilla oli luukku, johon sai syöttää spostinsa, jotta saisi tiedon, kun jotain tapahtuu. Enää ei ole luukkua vaan nappi osta. Nappi vie Apple Storen etusivulle, mutta tuote ei kuulu valikoimiin.

On ymmärrettävää, että Saksan Ebayssä hinnat ovat melko korkeati, sillä mokkulaa ei myydä vielä sielläkään. Mutta kuinka kummassa niistä pyydetään vielä enemmän Iso-Britanniassa, kun siellä se on ollut kaupoissa jo iät ja ajat.

Minun varpaani alkaa parantua ja voisin jo melkein juosta.

Lukijamäärän huvetessa on syytä turvautua epätoivoisten temppujen osastoon ja julkaista hassunhauskoja kuvia. Niitäpä onkin viime aikoina kertynyt niin, että aloitetaan tästä, joka jäi aikoinaan julkaisematta.

P1020167

Parkkipaikka vain naisille [tännekö ne YTM:t dumppaavat ne odottelemaan]. Kiinnittäkää huomiota viehkosti hulmahtavaan helmaan, bitte. Älkääkä myöskään unohtako noita sievästi ristittyjä jalkoja.


P1020682

Tämä on Seinäjoelta. "Ei polkupyöriä". Mitä tähän voi sanoa kuin ei ees.


P1020928

Muza-Fazu on ruvenut kilpailijaksi. Täytyy myöntää, että meilläkin on harkittu siirtymistä tilauspohjaisesta mallista kilohinnoitteluun. Montakohan kiloa yksi päivitys mahtaa ollakaan, jotain pari sataa? Halvalla menee. Nämä kuvajutut tietenkin ovat vähän arvokkaampia.

P1020967


Ei sitten tupakoida.


P1020973

1998 oli tunnetusti huonoin Matti-vuosi miesmuistiin.


P1020974


Setelin kuva on peilikuva alkuperäisestä, mutta Linnan tukan jakaus ei ole peilikuva eli se on väärällä puolella. Alkuperäisessä valokuvassa Linna siis katsoo toiseen suuntaan kuin setelissä. Peilikuva siis tarkoittaa ikään kuin kuvaa, joka on niinq peilattu hieman kuin rautalanka on raudasta tehtyä lankaa. Peilikuvassa vasen muuttuu oikeaksi ja vastaavasti se, mikä on vasemmalla, onkin oikealla.


P1020993

Ihan kiva kuva eiliseltä. Harmi vain, että tuo on kaappaus videosta, niin resoluutio ei ole tuon parempi. Yksikään valokuvamoodissa ottamani kuva ei onnistunut. Hiton automatiikka.

P1030008

Tiedä sitten. En kokeillut.

***

Paras kuva jäi kuitenkin ottamatta, kun kamera jäi tänään kotiin. Nokian pääkonttorin kohdalla oli hirvittävä vesilätäkkö ja sisimmällä kaistalla vettä riitti pikkuauton pohjaan saakka. Vesiesteeseen täyttä pahkaa kahdeksaa kymppiä tössäyttäneet autot pysähtyivät kuin vaunut Särkänniemen Tukkijoessa.

Oli älykkään suunnittelijan lykky, että tosi espoolaisilla on kaikilla citymaasturit juuri tällaisia tilanteita varten.

Hihhaa, ja jos ei muuta, niin minulla on ylettömän edustava avecci tulevissa vuosijuhlissa. On se hienoa, että on naispuolisia ystäviä, jotka hoitavat asiat kuntoon, kun ei itse osaa.

Minä, joka väitin, etten koskaan enää ihastu.

Äh, eikun ajattelin, että jos laskisi hieman rimaa, niin voisi todeta, että Indicalla on söpö solisti.

Kun olin ensin vähän sillä meiningillä, että onhan tässä jonkinmoinen lingua franca. Että niin kauan kuin bassorumbu hyväilee rintaani, en piittaa, mitä se sanoo.

Mutta oikeastaan joltisestikin viehätyin yhtyeen tenhosta. Noista vanhakantaisista sanavalinnoista ja naiivin kornista maailmasta. Huolellisesta artikulaatiosta.

Kai he ovat yhtä teennäisiä kuin Pippetsitkin, mutta minähän kehuin taannoin heitäkin.

Punahiuksisena ja teennäisiä eleitä tehden ja minua niin kuin kaikkia muitakin ja yhtä aikaa suoraan silmiin tuijottaen näytti siltä, että hänet olisi mukava polttaa roviolla.

***

Ja yhtäkkiä joku tarttui minua kyljistä kiinni ja puristi. Minä en kutia jalkapohjista, kun lapsena päätin, etten kutiaisi, mutta olen luvattoman heikko kyljistä puristelulle. Joka Akilleella lie kantapäänsä. Säpsähdin, hyvä, etten kirkaissut.

Se oli joku nainen. Mietin, että sattuuhan näitä ja annoin olla. Jatkoin Indica-ideointiani. Kohta se puristi taas. Saatana, hypi, se komensi. Mikäpä siinä auttoi.

En osaa oleilla uskottavasti rokkikeikan yleisössä. Minulla on maineeni hyvän maun ylittäjänä tanssilattian saavuttaessani, mutta välimuotoja en hallitse. Tämä on jälleen hyvin analogista kaiken suhteen.

***

Eksplisiittisen ein jälkeen ei tule haistella heikkoja signaaleja. Vaan heikko kun on mielenikin.

Nämä ovat taas niitä lauseita, jotka haluan välttämättä kirjoittaa muistiin.

***

Jos minä olisin Dipoli-bileorganisaattori, en olisi niin domain-asiantuntematon, että laittaisin diskonurkkauksen paikkaan, jonka lattia on kokolattiamattoa, kun talo on täynnä parkettia sun muuta laattaa.

Sisäpiiri-informaationi mukaan moiseen rooliin olisi helppoa päästä, sillä kukaan ei koskaan halua niskaansa Dipoli-bileiden vetovastuuta. Ja siltä ovat tavanneet näyttää lopputuloksetkin. Miksi minä taas päädyin tuonne?

***

Ja siinä minä olin, keskellä kokolattiamattoisesta diskonurkkausta ja kohtuullisen väsynyt, kun eteeni pelmahti aivan larppaajan näköinen mies tai nuorukainen. Täten haastan sinut tanssitaisteluun, ilmoitti. Mikähän helvetti se sellainen, minä kummastelin. Tanssi minua paremmin, niin voitat, selitti.

Uudestaan, se sanoi, kun kappale viimein päättyi, mutta minä olin jo matkalla. Enpä taida minäkään enää kysyä naisilta, haluavatko tanssia, vaan haastan heidät taistoon. Kaikki sujuu suunnitel

***

[Tsihihii, oletteko kuulleet, että Viivin kirjaa on myyty suunnilleen keskimääräisen blogientryn saaman lukijamäärän verran? Jokohan kansikuvataitelijan osuus on saatu katettua?]

[Aamutäydennys... Pitääpä ottaa kantaa noihin formuloihin, sillä jos en minä, niin kuka sitten. Minun ymmärtääkseni tällä hetkellä lajissa on kiinnostavaa [joo joo, sic sic], pystyykö Schumacher vielä kerran viemään mestaruudeen. Miksi siis eilinen Ilta-Sanomat uutisoi aika-ajotuloksissaan vain paalupaikkakuskin, Kimi Räikkösen ja Niko Rosbergin, joka oli joku kolmaskymmenes toinen? Ilmeisesti samasta syystä kuin tämänpäiväisen uutisen valtava otsikko on Räikkönen keskeytti. Hitonko merkitystä sillä on minkään kannalta. Alhaalla sitten kerrotaan pienellä Schumin voittaneen.]


[Eikä sillä, että olisi uutisoinnin vika, etten jaksa piitata formuloista.]

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds