Tässä iltana eräänä kävelin Esplanadin puistossa. Se oli kaunis kaikkine valaistuine puineen. Mieleeni muistui, kuinka vuosi sitten palasin laivapojan loma-asussani puiston lävitse kasarmille Suomenlinnaan. Vaikka lomilta paluu tietty turhautti joka kerralla, tunsin aina ripauksen ylpeyttä, kun kengänkantani kopisivat kuin herrasmiehellä ja viimeisen päälle tuunatusta talvisesta puistosta huokui porvarillinen charmi.

P1070838

Merisotakouluun liittyy kaikesta huolimatta lämpimiä ajatuksia. Siellä varusmiehiä kohdeltiin ensimmäistä kertaa liki sellaisella kunnioituksella, mitä ihmiset siviilimaailmassa tapaavat toisilleen osoittaa. Pinnallisena hylkiönä vaikutuin myös paikan puitteista. Vastaremontoitu rakennus, tupien holvikaaret, käytävien maisemat meren ylitse Helsinkiin. Tuollainen on harvinaista herkkua muutenkin, saati armeijassa.

Ruotuväessä juttukeikoilla tulin nähneeksi monenlaista kasarmia, mutta mikään ei päässyt lähellekään Merisotakoulua. Vastaavasti kamalin kohtaamani kasarmi oli majoituskasarmimme Santahaminassa. Samassa talossa nukkuivat Ruotuväen toimituksen lisäksi mm. www-ylläpitäjät, soittokunta ja helikopterimekaanikot. Varusmiehiä ei tavata arvostaa sen mukaan, mitä he saavat aikaan, vaan ennemmin sillä perusteella, kuinka paljon he kärsivät sitä tehdessään. Siksi meidän porukkamme ei ollut erityisen hyvässä huudossa sen paremmin henkilökunnan kuin muiden varusmiesten keskuudessa. Meidät oli hyvä heittää vihoviimeiseen murjuun.

Ehdotin jossain vaiheessa, että voisimme tehdä vertailevan jutun eri varuskuntien kasarmeista, mutta moiseen ei haluttu lähteä. Tuollainen juttu tuskin aiheuttaisi muuta kuin mielipahaa. Omassa blogissa sopii sentään julkaista pienimuotoinen vertailu. Ymmärtääkseni Santahaminan kasarmikin on viimein päässyt remonttiin.

On sääli, ettei kasarmien kunnostukseen tunnu riittävän määrärahoja, ja homeongelmia hyssytellään.  Jos vertaa vaikka valtion ylläpitämiin korkeakouluhin, niiden puitteet ovat paljon paremmassa kunnossa. Eikä kukaan joudu väkisin asumaan niissä ympärivuorokautisesti.

***




Merisotakoulun holvikaaret hämmentävät tottumatonta.





Vakiomalliset kaapit eivät sovi kokonaisuuteen.





Santahaminan tupaan eivät normaalilevyiset sängyt mahtuisikaan. Jalkani eivät mahtuneen suoriksi lyhyessä sängyssä, joten jouduin koukistamaan ne. Aamulla heräsin polvet mustelmilla reunan rautaputkista.




Merisotakoulun käytävä.




Santahaminalainen käytävä.




Merisotakoulun WC:ssä kiiltää kromi.




WC:n ikkunan maisemakin menettelee. Kuvassa taitaa olla sittenkin hieman kaihoisaa zoomia.




Santahaminalainen WC.





Jonoa oli yllättävän vähän suihkujen lukumäärään nähden.




Lähettivät terveiset teillekin. Ovessa ei ole lukkoa, mutta sehän vain lisää jännitystä. Viimeisen pöntön edessä ei ole oveakaan. Elisabeth Rehnin urakka jäi kesken.




Huoltovarmuuskeskuksen kriisinajan käsipyyhevarasto sijaitsee samoissa tiloissa.

Jos minä sattuisin voittamaan jonkin kilpailun, voisi ärsyttää, jos lööpit uutisoisivat vain, että kolmanneksi tullut ei voittanut.

[Miksei iltapäivälehtien lööppejä enää löydä verkosta.]

Miikkassa oli kiehtovaa se, että hän kertoi itsestään vasta lopun kiitosrimpsussaan. Pienet mysteerit ovat hyvästä.

Pidin tietty Will Funk for Foodista heti nimestä lähtien, mutta he olivat lopulta yllätyksettömiä. He olivat iloisia ja reippaita jo ensimmäisellä kerralla, ja kun finaali tuli, he eivät osanneet vieläkään sanoa muuta kuin että hyvä meininki.

Tärkeintä sittenkin, ettei kumpikaan laulaja voittanut. [On täällä ennekin kommentoitu televisiota, suokaa anteeksi. Syksy on tällaista.]

***


Jonain aamuna minulla oli ajatus siitä, että naamafinni vs. finninaama ja napanöyhtä vs. nöyhtänapa seuraavat päinvastaisia logiikoita.

Mutta sitten mieleeni tuli korvavaikku vs. vaikkukorva, joka on kuin napanöyhtä, joten ei siinä taida olla mitään kiinnostavaa.

***

Jonain toisena aamuna mietin, että legitiimimpi vihkikaava voisi olla:

Will you love her, the whole her and no-one but her till death jaddajaa.


Mutta mikä ihmeen the whole her.

***

Minulle kuuluu oikeasti ihan hyvää. Saan nähdä merenrannan joka päivä ja matkustaa raitiovaunulla. Pidän rautatieasemastakin, mutta paikallisjunille käveleminen kauas laitureille ärsyttää.


***

Kiinnostavasti sikainfluenssan myötä käyttöön tulee uusia sanoja. [Ei, en nyt tarkoita niitä nokkelia, jos puhuvat possuflunssasta ja onks sulla nöfnöf] Minä kuulin käsidesinfiointiaineen lyhenteen käsidesi ensi kertaa vasta armeijassa vuosi sitten. Nyt siitä puhutaan kaikkialla. 

En ole koskaan aiemmin myöskään tiennyt olevani perusterve. Kuumeiluakaan ei ole yhtä asiantuntevasti kutsuttu aiemmin kausi-influenssaksi.

Ja mitä sitten? Niin, tämän takia en ole blogannut. En minä tiedä, mitä sitten.

***

Minusta on huvittavaa, että kun blogit joskus tulivat, ihmiötä parodioitiin urakalla. Mutta ei kukaan enää jaksa parodioida jotain twitteristejä. Tai Google-weivaajia. Tai flowdockaajia tai mikä nyt olisi kyllin koleaa.

***

Katselin postitalon seinään heijastettua suurta Jokeri-mainosta. Siinä pyörii Veikkaus-kortin omistajien lähettämiä vitsejä. Hauskin oli ehkä sittenkin se, jossa sanottiin uuden Jokerin parantaneen voittoja.

skitched-20091124-002755.jpg

Leikin tuossa petettyä Jokeri-fania, joka on ärsyyntynyt uudistukseen, joka pilasi ihan kaiken.

On tietty vähän sääli, että fiksut ja taitavat ihmiset, jotka osaavat suunnitella Jokeri-uudistuksia ja näyttäviä mainoskampanjoita eivät käytä lahjojaan johonkin hyödylliseen.

***

Pitäisikö Veikkausta kiittää siitä, että se yrittää elvyyttää vitsiperinnettä pyytämällä ihmisiä lähettämään vitsejä itselleen? Ehkä vitsit ovat vähän niin kuin formula-autot. Pidin molemmista kymmenvuotiaana.

Hyvin harva Veikkauksen sivujen vitseistä on hauska. Useimmat ovat ikivanhojakin. Kyyninen kansa käy antamassa miinuspeukkuja, kun aurinkoakaan ei ole näkynyt viikkoihin.

Tämä huvitti minua silti:

– Miksi kutsutaan sitä tyyppiä, joka hengaa muusikkojen kanssa?
– Basistiksi.

***

Olin Halloween-juhlissa ystävieni kanssa ja huomasin, ettei minulla ollut kauheasti kuulumisia, joita kertoa. Olen tehnyt töitä etupäässä. Pohdin, että jos yhtäkkiä menettäisin uskoni työni merkityksellisyyteen, se olisi aika merkittävää.


Armeijassa tietty kävin noilla rajoilla monesti. Mieleni tekee kirjoittaa tuosta vielä muutama teksti joskus.

***

Olin pukeutunut pyhäinmiestenpäivän teeman mukaisesti.

skitched-20091124-003610.jpg

Harmi, ettei minulla ole kunnon kuvaa itsestäni. Toivottavasti saan joskus haltuuni sen kuvan, jossa olen uljaasti kädet sojossa.

***

Michael Jacksoniksi pukeutuminen on sikäli ahdistavaa, että kaikki tietävät, miltä sen kuuluisi näyttää. Jos nyt ei aio panostaa enempää kuin 12 euron musketööriperuukun verran ja saksia sen sitten muistuttamaaa MJ-hiuksia [oikea Bad-peruukki maksoi yli 30 euroa], kuka tahansa ohikulkija on tietty oikeutettu huutelemaan, että ihan paska ja heitä homo moonwalkki.

Kukaan ei sanonut minulle mitään koko matkallani kotoa juhlapaikkaan.

Kaikesta junnaamisesta huolimatta maailma etenee pikkuhiljaa. Länsimetro rakennetaan [olen sittemmin oppinut, että pikaraitiotie olisi ollut fiksumpi ratkaisu, mutta hyvä näinkin], sunnuntaiaukioloaikoihin on tulossa järkeä ja busseihin mietitään vakavissaan mielekästä matkaan pituuteen perustuvaa järjestelmää. Korkeakoulutkin yhdistettiin, vaikken ole vielä kuullut yhtään myönteistä uutista aiheen tiimoilta.

Tämä innostaa pohtimaan, mikä mahtaa muuttua seuraavaksi. Tässä muutama alati ajankohtainen asia, jotka saattavat tapahtua, mutta aikataulusta on vaikea sanoa mitään.

Pakkoruotsi poistuu Suomesta. 

Ruotsin kieltä ei ole pakko opiskella enää millään kouluasteella, korkeakouluissa ei joudu suorittamaan hupsua virkamiesruotsin koetta eikä ruotsinkielentaidottomuus ole este julkisen viran saamiselle.

Miesten asevelvollisuus lakkautetaan

Armeijassa siirrytään Ruotsin kaltaiseen valikoivuuteen ja armeijan kävijät saavat kunnollisen taloudellisen korvauksen.

Kirkko ja valtio erotetaan

Uskonnonopetus poistuu kouluista, kirkko ei saa kerätä jäsenmaksujaan veroina eivätkä yrityksen joudu maksamaan kirkolle.


Pääkaupunkiseudun kunnat yhdistetään

Espoo, Helsinki ja Vantaa, siis. Kauniainen ei tietenkään yhdisty mihinkään kuten ei Hankenkaan Aalto-yliopistoon.

Avasin viereen gallupin, jossa saa äänestää, mikä näistä tapahtuu ensimmäisenä. Jos tuota vaikka olisi hauska katsoa kymmenen vuoden päästä. Jokunen vuosi sitten olisin ottanut listalle tv-lupamaksunkin. En olisi ikinä uskonut, että sen suhteen päädyttäisiin kaavailtuun yksinasujien kiusaamiseen.

Saattaa hyvin olla, että vastaava tulee vastaan muuallakin. Voi olla, että kansan maallistuessa kirkoilla ei riitä varoja pyörittää toimintaansa nykylaajuudessaan, ja valtio ottaa käyttöön pakollisen kirkollisveron, jotta kattoremontit saadaan katettua.

Siinä minä olin, Hietalahden torin S-marketissa. Se on astetta fiinimpi ruokakauppa, tuntuisi. Väki on paremmin pukeutunutta, tuoterivit ovat suorempia, hyllyt täydempiä. Valikoimat ovat laajat, ja tuoretiskistä saa kaikenlaista.

Joukkoon sopeutuakseni ajattelin, että tottahan minunkin on ostettava Cokikseni pienessä lasipullossa. Nuorempana visioin, että olisi hienoa, jos olisi varaa pitää kotonaan jäämurska-allasta, jossa säilöisi lasisia jääkylmiä kolapulloja.

Allas puuttuu yhä, mutta yksittäisen pullon saattaa sentään ostaa silloin tällöin. Ilokseni hintakaan ei ollut kauhea: pullo maksoi vähän yli euron. Litrahinta oli sama kuin puolentoista litran hengettömässä muovipullossa.

Lapsena 15 vuotta [gulp] sitten lasipullo maksoi automaatissa 5 markkaa, joten ei hinta ole kauheasti noussut.

Kassakone piippasi pulloni. Työntekijä pysähtyi tuijottamaan näyttöä lasittunein silmin.

– Mikä hätänä? Et kai oikeasti yllättynyt siitä, ettei Vanhanen pitänyt hyvänä ideana uusia eduskuntavaaleja? kummastelin
– Ei tässä mitään, ihmettelin vain, onko tuo oikeasti noin halpa, vaikka on ihan lasia ja kaikkea, kassahenkilö vastasi.

Niin, mietin, se tuntuu halvalta, vaikka vastaavankokoinen olutpullo maksaa alkoholiverosta huolimatta vähemmän. Ja hinnan voi olettaa vielä nousevan, jos virvoitusjuomille kaavailtu vero toteutetaan.

Ja mietin, että litrahintaa juomalle kertyy yli kolme euroa. Puolet kalliiksi mainitun bensan hinnasta. Maustetulle vedelle, joka tuodaan jostain läheltä.

Kun muistelee, kuinka suuri osa bensan hinnasta on veroa ja miettii millainen työ sitä on pumpata, jalostaa ja rahdata, niin kyllä öljyä on yhä varaa myydä uskomattoman halvalla.

Kassahenkilö oli samaa mieltä.

***

Matkatessani paikallisjunalla Tikkurilasta kaupunkiin satuin istumaan pikkutytön ja tämän isän vieren. He leikkivät laiva on lastattu -leikkiä.

Ihailin, kuinka pedantisti pikkutyttö jaksoi aina aloittaa sanomalla laiva on lastattu ennen kuin sanoi varsinaisen sanan. Mieleeni palasi hetki, jolloin itse ymmärsin, ettei pelissä ole juuri mieltä eikä se pääty minnekään. [Eikä sillä, ettei kapteeni käskee olisi vielä älyttömämpi leikki, vaikka valmentaahan se sentään sulkeiskoulutukseen.]

Vuorossa oli k-kirjain, ja sanat alkoivat käydä vähiin.

– Laiva on lastattu Korkeasaaren lautoilla, tyttö keksi.
– Ei tuo kelpaa, isä protestoi.
– No, voihan niitä vaikka hinata perässä, tyttö selitti.

***

Aihe on kamalan vanha, mutta tämä blogi päivittyy niin harvoin, ettei se ole niin tarkkaa. Kuulin vasta, että pienet tupakka-askit aiotaan [tai on jo ehkä ehdittykin] kieltää, etteivät ne yllyttäisi lapsia tupakoinnin pariin. Näin satunnaiset polttajat joutuvat hankkimaan suuremman askin, joka tulee poltettua loppuun, kun askin on kerran mennyt avaamaan, ja tupakan kulutus kasvaa.


Määrätäänkö seuraavaksi viinapullot vähintään puolilitraisiksi ja kielletään oluen ostaminen yksittäin.

***

Luulin jo aiemmin saaneeni sikainfluenssan, mutta se jäi pelkäksi heikotukseksi eikä kuumetta noussut. Nyt on ollut jo torstayöstä lähtien 39 astetta. Pahinta on nukkuminen. Kuumehoureissa siirryn problem based dreamingiin, jossa yritän ahdistuneena ratkaista omituisia ongelmia, jotka tuntuvat niin suurilta, etteivät mahdu päähäni ja kolisuttavat kalloa ulos murtautuessaan.

Poikkesin viikonloppuna koulumuseossa, ja ymmärsin viimein, mistä koulusta radiotoimittajia oikein tulee.

Niitä, jotka osaavat sanoa hyvää huomenta, kertoa, mitä kanavaa kuuntelen, paljonko kello on, miltä sää näyttää ja minkä kappaleen he aikovat seuraavaksi soittaa.

[Jostain syystä he sanovat aina soittavansa seuraavaksi Mambaa, mutta vielä ennen sitä Tommi Läntistä. Onko radiokanavilla käytössä jokin takaperoinen soittosofta vai mistä tuo johtuu.]


skitched-20090917-192820.jpg

Triviaalikoulu, kiehtovaa. Aloin jo mielessäni miettiä niitä kamalia integraaleja, joita koulussa pyöriteltiin, mutta ainoastaan triviaalitapauksina niin, että muuttuja on nolla.

Samalla ymmärsin, että koulujärjestelmää on sittemmin kehitelty vaiheittain. Triviaalikoulusta on siirrytty tavanomaisia tilanteita käsitelleestä normaalikoulusta aina epätavallisesti vyön alle iskevään elämään valmentavaan reaalikouluun.

[Me reaalilyseon käyneet pidämme klassillisia lyseoita silkkana pelleilyä, vai mitä jätkät.]

Ettei mene haukkumiseksi, kehutaan hieman radiotoimittajia. Olen viime aikoina kuunnellut mainion Ykkösaamu-podcastin ohella Radio Rockin korporaation podcastia. Yllätyin myönteisesti. Miehillä on homma hallussa ja journalistinen ote asiaan. Jos lehtijutussa valitellaan, ettei Marja Tiuraa tavoitettu, he tarttuvat itse puhelimeen ja soittavat perään.

***

Puhuin härskisti integroinnista. Katson hetkeksi lunastaneeni itselleni luvan integraaleista puhumiseen. Viimeisen kuukauden olen pyrkinyt pidättäytymään kaikesta hauskasta. Töistä kotiin päästyäni olen parhaani mukaan tuijotellut integraaleja ja yrittänyt ymmärtää. En ole vieläkään hankkinut kotiini edes nettiyhteyttä, vaan kepitellyt kännykkää modeemina käyttäen.

Minun kuului suorittaa Sovellettu kenttäteoria jo toisena opiskeluvuonnani. Ja kolmantena. Neljäntenä olin Saksassa, mutta on pitänyt suorittaa siitä lähtien. Asia on sikäli kiusallinen, että kurssi kuuluu perusopintoihin enkä näin saa aloittaa diplomityötäni ennen kuin se on suoritettu.

Diplomityönihän sain valmiiksi vuosi sitten ennen armeijaan lähtöäni.

Tällä kertaa ensimmäistä kertaa ikinä minusta tuntui tentin jälkeen, että joskus vielä pääsen siitä läpi. Että vaikka en nyt olisi osannut, asiat on mahdollista ymmärtää. Ja oikeasti minua hävetti, sillä laskuharjoitustehtäviin kurssin aineistoon verrattuna tentti oli todella helppo.

Olin sentään osannut jotain. Yhdenkin kaavan otin käyttöön ja lähdin pontevasti integroimaan. Tunnin ähellyksen jälkeen sain ulos toisen kaavan, joka sekin olisi löytynyt kaavakokoelmasta. En päässyt puusta pitkään, mutta luultavasti laskin oikein.

***

Saatuani tietää tentin menneen läpi mieleeni pamahti, että tosiaan valmistun joskus. Kaksi tenttiä pitäisi vielä suorittaa. Työnkuvaani se ei vaikuta millään tavalla, mikä alleviivasi lohduttomuuden tunnettani.

Mietin kaikkea tekemääni. Kuinka olen läpi vuosien kuvitellut valmistavani itseäni johonkin. Ylioppilaskirjoitukset tietty olivat suuri bluffi, mutta yhä edelleen mietin, että olen tosiaan käyttänyt lukuisia tunteja vaikkapa nyt opiskellen ruotsia. Hakeuduin jopa töihin Ruotsiin, jotta oppisin puhumaan sitä.

Enkä luultavasti koskaan tarvitse sitä. Saatan joskus törmätä jossain johonkuhun ruotsinkieliseen ja hymistellä hetken, mutta siinä se. Kielet ovat triviaaliesimerkki, mutta järkytyin ajatellessani, etten tee saksallakaan mitään. Sitä kävin sentään harjoittelemassa ulkomailla kokonaisen vuoden.

[Yhtä kauan kuin maanpuolustusta. Niillä taidoilla sentään tekee vaikka mitÄh]

Suorittamistani kursseista 75% on ollut lannistavaa kuormaa, joka on vienyt energiaa kiinnostaviin asioihin perehtymiseltä. Mitä ihmettä, TKK olisi tarjonnut myös kursseja kuten Semanttinen web, Graafinen viestintätekniikka, Visuaalinen viestintä, Multimedian projektityö.

Ja minä vain nyhräsin kenttäteoriaa. Viisi kertaa, vieläpä.

***

Samalla tavalla kuin joskus ajatteli kaikkia tekemisiään valmistautumisena siihen, että onnistuisi joskus miellyttämään naisia.

Nyttemmin muutaman vuoden seurustelun jälkeen katson kaikkea tuota samalla tapaa turhana.

{Öö, tulisiko mieleesi, että voisit silti yhä pyrkiä miellyttämään minua -naisesi}

***

Moni asia on muuttunut siitä, kun aloitin tämän blogin. Tulin lukeneeksi oman ensimmäisen merkintäni, kun näitä blogien aloituksia hiljattain tongittiin.

Suunnittelin tuota aikoinaan aika kauan. Kirjoitin ensimmäisen testimerkinnän jo kuukausi ennen varsinaista aloittamista.


Alusta pitäen

Pidän aluista, ja tässä tulee jälleen yksi. Bloggaajana olen tavallisimmasta päästä: jälleen yksi itseään ja ympäristöään fiksumpi, kyynisen näsäviisas nokkelikko yrittämässä todistaa maailmalle omaa erinomaisuuttaan. Olen todistellut sitä itselleni jo useamman vuoden ja alan pikkuhiljaa uskoa. Pinserin varjoissa olen luimistellut puolisen vuotta, ja uskon, että aika alkaa olla kypsä. Lopetan sitten, kun alan olla aika kypsä.

Suurena tavoitteenani on tietenkin nousta Pinserin top-listan etusivulle. Maineikkaaksi ja siteeratuksi.

Hyvinhän se meni, ja hetken olin ihan relevantti toimija, uskallan väittää. Silloin, kun vanha blogiskene oli olemassa. Oman blogini kohtalo heijastelee omaa elämäntilannettani, mutta en osaa täysin sanoa, miksi niin moni muukin suomalainen blogi on vaiennut. [Yksi piristävistä poikkeuksista on ahkerasti päivittyvä Ei oo totta.]

Onko kyse pelkästään mikroblogitouhusta. En ole vieläkään alkanut kirjoittaa Twitteriin. En millän jaksaisi alkaa yhteisön luomista taas alusta. On melkein rentouttavampaa, etteivät seuraajamäärät ole eksplisiittisesti esillä.


Olin vähällä aloittaa Twitterin käytön pari vuotta sitten, silloin kun se oli coolia, mutta minut saatiin houkuteltua Jaikuun.

Sitten Jaiku kuoli pois, ja haluamani Twitter-tunnus oli viety sillä aikaa. Ennen jaikuakin olin rekisteröitynyt sittemmin jo lopetettuun Pownceen. Sen sivuilla oli niin hyvä meininki. Jaiku taas kaatoi suoraan selaimeni.

Nykyään kirjoittelen Qaikuun, mutta minua vähän ärsyttää porukan pienuus ja sen kamala kaipuu metakeskusteluun sosiaalisesta mediasta.

On melkein yhtä paha, että joku kutsuu sosiaalista mediaa someksi kuin pedakogiikkaa pedaksi, tiedättehän.

***
Joskus mietin, olisinko halunnut olla niin kuin joku Helene Auramo. Hän tuntuu olevan esillä kaikkialla, Imagessakin oli hieno kuva, mutta jotenkin hänen sanomansa tuntuu jäävän ohueksi.

Hesarissa hän kertoi kerran, että pitää olla kiinnostava, niin saa paljon Twitter-seuraajia.

Zipipop vaikuttaa kamalan coolilta firmalta. Joskus mietin, haluaisinko, että minullakin olisi sellainen. En tiedä, ovatko he tehneet mitään {mitä etkö sinä muka käytä Zipikoa?}, mutta jostain syystä nimi tulee vastaan jatkuvasti. Mietin JCP:n firmaa. He eivät metelöi itsestään ja nimikin on epäonnistunut, mutta great artists ship.

***
Ennen vanhaan oli tapana naureskella Hasan & Partnersille, kuinka heillä ei ollut netissä muuta kuin sivu, jossa uhottiin, miksi he eivät moista tarvitse.


Nykyään heillä on uusi Next Hasan -sivusto, jossa kerrotaan, kuinka he ovat siirtyneet uuteen aikaan ja blaa&blaa. Sieltä pystyi tilaamaan dvd:n, jossa on mukana takavuosien Voitto-palkitut telkkarimainokset Arloineen kaikkineen ja pari esimerkkiä Next Hasan -ajattelusta.

Sikäli huvitti, etten ollut kuullut näistä uusista kampanjoista yhdestäkään. Ehkä olin sitten Kiikalan metsissä juuri silloin.

***

Hasan kertoo, ettei enää osallistu perinteisiin Voitto-kilpailuihin. Ja myönnän miettiväni minäkin, pitäisikö keksiä Next-PA.

Huonoudessaan piehtaroidessaan herää välillä houkutus käpertyä menneeseen loistoonsa. Yläasteella, katsokaas, olin aika hyvä.

Olin kahdeksannella luokalla syksyllä 1997, kun osallistuimme aineillamme koululaisten kirjoituskilpailuun, jossa visioitiin Uudenkaupungin tulevaisuutta. [Niin, asuin tuolloin Uudessakaupungissa, joten aihe ei ollut aivan niin absurdi kuin äkkiseltään ajattelisi.]

Olin vähän jumissa, joten juttelin asiasta äidin kanssa ideoiden toivossa. Siinä sitten saunomisen lomassa keksimme kehikon kaiken muuttavista sähköautoista. Lähestymistapa oli varmaankin sen verran poikkeava, että onnistuin voittamaan tuon kilpailun. Sain palkinnoksi 500 markkaa ja kuvan Uudenkaupungin Sanomiin.

[Muistan, kuinka ostin toffeepötkön juhlan kunniaksi. Istuin sängylläni toffeeta mussuttaen ja opettelin ulkoa Euroopan pääkaupunkeja seuraavan päivän karttakokeeseen. Mietin, että ei pidä ylpistyä moisesta, vaan jatkaa nöyrästi vain.]

Juttuni palasi kummasti mieleen lukiessani uutista Think-sähköauton tuotannon siirtämisestä Uuteenkaupunkiin.

PDF-näköisversio ei ole aivan autenttinen, sillä avatessani vanhalla AppleWorksilla vielä vanhemmalla ClarisWorksillä tehtyä tiedostoa, taitto hajosi ja jouduin tekemään sen sinne päin uudestaan. Otsikon fontti ei ole sama kuin alun perin [muistin, että se olisi ollut Bodoni, mutta ei se ollutkaan], ja 90-luvulla Maceillä pystyi vielä tavuttamaan suomea.

ugin_sahkoautot.pdf (sivu 3 / 3)

[Ensimmäinen sivu on tyhjä, jotta toinen ja kolmas sivu näkyisivät vastakkain aukeamana. Tuo toimii ainakin Macin Esikatselussa.]

***

Sähköautot nostivat Uudenkaupungin kukoistukseen

Aika, jolloin Uudestakaupungista piti muuttaa pois vanhempien työpaikan tai viimeistään omien opiskelujen takia, on takana. Takana on myös aika, jolloin Uuteenkaupunkiin ei päässyt junalla. Nyt istun junassa matkalla entiseen kotikaupunkiini tekemään raporttia uudesta Uudestakaupungista.

Meriportin liikekeskus

Juna- ja linja-autoasema ovat siirtyneet Turuntullin liikennekeskukseen. Keskuksesta lähtee sähköllä toimivia sukkulabusseja. Ne kiertävät ristiin rastiin kaupunkialuetta muodostaen kaksi linjaa, joista toinen menee Meriportin liikekeskukseen. Valitsen tämän bussin. Matkan aikana huomaan, miten merkittävästi keskusta on muuttunut. Se on täysin autoton.

Keskustaa kiertää kehäväylä, jota sisemmäs ei autolla ole lupa mennä. Kehätien reunoilla on parkkitilaa karttaan merkityillä alueilla. Niiltä on hyvät yhteydet keskustaan viiden minuutin välein kulkevien sukkulabussien ansiosta. Keskustassa näkyy myös runsaasti polkupyöriä, sekä pieniä sähkömopoja, joita jään hieman kummastelemaan.

Meriportin liikekeskus on rakennettu entisen Euromotive Oy:n paikalle Samara-tuotannon loputtua vuonna 2009. Aika hyvin 1980-luvun autolle, että säilyi niinkin pitkään markkinoilla. Meriportti käsittää kauppakeskuksen lisäksi laajan auto- ja laivanrakennusmuseon, jota varten kyllä varaan ensi kerralla enemmän aikaa. Nyt en sitä ehtisi paljoa katsella. Uutta on myös vanhaan telakkarakennukseen rakennettu hotelli. Sen korkeat ja avarat huoneet tekevät vaikutuksen. Vien tavarat huoneeseeni ja lähden tutkimaan varsinaista keskustaa.

Keskustan kuhinaa

Torin ympäristö on muuttunut melkoisesti. Linja-autoaseman siirryttyä Turuntulliin saatiin toria suurennettua. Vanha taksiasema purettiin, ja toiminta siirrettiin uuteen liikennekeskukseen. Sieltä voi tilata sähkötakseja, joilla saa liikkua myös keskustassa. Taksiaseman tilalle on rakennettu jäätelökahvila, jonka kesäterassille pysähdyn nauttimaan, auringosta, ihmisvilinästä ja capuccinojäätelöstä.

Keskustan muututtua autottomaksi muuttivat ruokakaupat Meriportin ja Raumantullin keskuksiin, sillä painavien ruokakassien raahaaminen kävelykeskustassa ei houkutellut ihmisiä. Keskusta ei ole kuitenkaan autioitunut, sillä monet vaate- ja käsityöläisliikkeet sekä kahvilat ja herkkupuodit ovat jäänet keskustaan tehden siitä todella idyllisen.

S-marketin siirryttyä pois saattoi kaupunki ostaa tyhjäksi jääneen kiinteistön ja purkaa sen. Tilalle rakennettiin kirjaston tyyliin sopiva puutalo, jossa toimii tietokeskus, eli mediateekki. Siellä ihmiset voivat lukea sähköisiä medioita, mutta myös tavallisia sanomalehtiä, jotka yhä pitävät puolensa. Lehden palveluksessahan tässä itsekin ollaan! Kirjaston ja mediateekin väliseen puistoon rakennetulla soittolavalla pidetään konsertti jokaisena kesälauantaina. Soittolava onkin yksi Uudenkaupungin suosituimpia nähtävyyksiä. Uusi keskusta on vireä ja viihtyisä, sitä paitsi, en usko koko maailmasta löytyvän yhtä melutonta ja saasteetonta kaupungin keskustaa kuin Uudestakaupungista.

Suuria muutoksia

Vielä 90-luvulla uinunut Uusikaupunki on noussut teknologian mallikaupungiksi muutaman viime vuoden aikana. Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Valmet esitteli kaiken mullistavan sähköauton prototyypin, jota tarjottiin kaupungille koekäyttöön. Kaupunki osoitti suurta ennakkoluulottomuutta ostaessaan sukkulabussit Valmetilta. Näin se tuki autojen sarjatuotannon alkutaivalta.

Ennakkoluuloton oli myös päätös rauhoittaa koko keskusta autoilta sen sijaan, että olisi tehty muutama kävelykatu, kuten monissa kaupungeissa. Suurin osa ihmisistä vastusti ensin ajatusta kävelykeskustasta, sillä Ukissa oli perinteisesti tapana ajaa autolla kaikkein lyhimmätkin matkat. Sukkulabussien osoittauduttua toimiviksi ovat useimmat kuitenkin muuttaneet kantansa myönteiseksi.

Kaikkein vihamielisimmin asiaan suhtautuivat keskustassa asuvat ihmiset, jotka eivät päässeet autolla kotiinsa. Kaupungin huomattua asian se palkkasi nuoria läheteiksi kuljettamaan sähkömopoilla elintarvikkeita ja muita raskaampia ostoksia kauppakeskuksista keskustan asukkaille (bussimatkalla näkemäni mopoilijat olivat juuri näitä lähettejä). Tämä hälvensi ennakkoluuloja, mutta vieläkin muutamat haastatellut kertoivat, miten tuskastuttavaa on vaikkapa mökille lähtö, kun tavaroita ei voi pakata kotipihassa valmiiksi autoon.

Asukkaiden jälkeen haastattelen erästä lähettiä. Hän kertoo olevansa hyvillään siitä, että kaupunki helpottaa työpaikan saantia. Mopolla on kuulemma myös kiva ajella kesäisin, kun on lämmintä. ”Talvi onkin sitten kokonaan eri juttu, silloin ei meinaa tarjeta.”


Muille mallia

Vaikuttaa siltä, että muidenkin kaupunkien kannattaisi ottaa mallia Uudenkaupungin järjestelmästä. Ukin työttömyysprosentti on Suomen alhaisimpia, ja nuorilla on hyvät mahdollisuudet työpaikan saantiin. Myös opiskelumahdollisuudet ovat parantuneet Rauman tekun siirryttyä kauppaoppilaitoksen pariksi osaksi ammattikorkeakoulua.

Valmetin tehdas on moninkertaistanut tuotantonsa ja tarjoaa työpaikan usealle tuhannelle työntekijälle. Sähköautoja viedään nykyään joka puolelle maailmaa, joten Ukin satama on yksi Suomen suurimmista vientisatamista. Autottoman keskustan ansiosta ruuhkia ei pääse syntymään ja ilma pysyy puhtaana.

Koska liikenneyhteydetkin ovat kunnossa, ei Uudestakaupungista enää tarvitse muuttaa pois, oikeastaan tänne voisi muuttaa vaikka takaisin!


***

Ironista asiassa on, että kun muutimme Helsinkiin yläasteeni päätyttyä, palasin Uuteenkaupunkiin ensimmäisen kerran viime syksynä. Taksiasema oli tosiaan purettu, mutta viehkon kahvilan sijaan tilalle oli rakennettu Hesburger.

skitched-20090829-220607.png

Alun perin alkukappale oli ehkä vähän lyyrisempi. Se alkoi "Aika, jolloin" ja jatkui vastaavalla reletiiviluettelolla "aika, joka" , "aika, jona". Äiti käski muuttaa sen, mutta varsinaisesti en pitänyt lopullisesta versiosta.

Lähetin mopon kuva on sekin äidin peruja. Hän oli ollut käymässä [selittämättömistä syistä] Geneven autonäyttelyssä ja saanut sieltä kuvia moisista pikkuautoista.

Minulla ei ollut oikeasti käsitystä ammattikorkeakoulukehityksestä. Sekin oli äidin juttua.

Pohdin hieman, missä määrin saatoin ottaa kunniaa jutustani, kun en olisi koskaan keksinyt sitä yksin. Oloni parani hieman, kun seuraavana vuonna selvisin samaisessa kirjoituskilpailussa toiseksi täysin omin avuin. En minä aivan huono ollutkaan.

Tämä oli ensimmäinen kouluteksti, jonka taitoin sanomalehtijutun näköiseksi. Sittemmin hyödynsin vastaavaa mallia uudestaankin.

Enpä olisi muistanut sitäkään, että jutun ilmestymispäivämäärään liittyy moinen easter eggi. Luultavasti selvitin oikeasti, mikä viikonpäivä tuo olisi.

Törmäsin samalla kiinnostavaan blogiin: Unelmien sähköauto.

Kävelin kohti Kampin keskusta Narinkkatorilta päin. Valtavan voimakas tuuli heilutti puita miten tahtoi. Tarkemmin katseltuna Kampin keskus ei näyttänyt aivan tavalliselta. Sen sijaan, että julkisivu olisi koostunut ylös asti yhtenäisestä massiivisesta seinästä, se olikin jakautunut ylhäältä kolmeksi torniksi.

Tornit huojuivat tuulessa, keskimmäinen niistä kaikkein villeimmin. Eteen taakse se heilui, amplitudia oli huipussa metrikaupalla.

Katselin huojuntaa ja muistelin lukeneeni jotain uudesta valmistusmenetelmästä. Ehkä se kuului asiaan.

Torni rämähti maahan. Viimeinen toria kohti heittänyt heilahdus oli ollut liikaa.

Kiljaisin. Kohta häpesin kiljaisuani. Kukaan muu torilla kulkija ei reagoinut millään tavalla.

Seuraavassa hetkessä katsoin rakennusta jo eri suunnasta. Seisoin Anttilan vieressä, joskin paikalla kasvoi myös jonkin verran mäntyjä. Seurasin, kuinka työmiehet kiipeilivät parvekkeilla. Vaara leijui ilmassa.

Yhtäkkiä parveke romahti työmiehen alta, ja hän tipahti tömähtäen tonttiin. Arvioin pudotukseksi lähemmäs kymmenen metriä. Säpinä jatkui ja ymmärsin näkeväni jotain ainutlaatuista.

Kaivoin kameran laukustani ja yritin ottaa kuvia. Hätäilin, kuva tärähti. Aloin ottaa uutta, mutta kamerani oli jotenkin rikki. Kun painoin laukaisunapin puoliväliin tarkentaakseni, kamera alkoikin zoomata holtittomasti.

Ohitseni käveli työmies. Kysyin häneltä, mitä pudonneelle oli käynyt. Hän tokaisi jotain kuin kaikki olisi kunnossa. Kukaan ohikulkijakaan ei nähnyt missään mitään erikoista.

Päätin käynnistää kameran uudelleen. Erehdyin kuitenkin ensin vivusta ja siirryin kuvien näyttötilaan. Kun sitten käynnistin laitteen uudestaan jouduin siirtymään näyttötilasta takaisin kuvienottotilaan. Kaikki tämä vei aikaa, ja koko ajan tapahtui.

Työmiehet hakkasivat vimmatusti romahtaneen parvekkeen jälkiä pois. Kohta näyttäisi kuin talossa ei mitään parveketta olisi ikinä ollutkaan. Pelkkä tiiliseinä vain ja höpsö ovi keskellä seinää. Ymmärsin, että minulla olisi kiire, jos aikoisin saada kuvan.

Kun työmiehet olivat saaneet urakkansa valmiiksi pohdin, katsoisinko kuvani läpi. Päätin kuitenkin luottaa, että joku niistä olisi kelvollinen. Kaivoin sen sijaan iPhonen esiin ja aloin etsiä Helsingin sanomien sivuilta, kuinka heille voi toimittaa uutiskuviaan.

Kävelin poispäin, näin baarin ikkunasta Ruotuväen päätoimittajan. Hän istui ikkunapöydässä parin muun miehen kanssa. Mietin, pitäisikö minun mennä kertomaan, kuinka oivasti suoritan vapaaehtoista maanpuolustustyötä reservissä, mutta annoin olla ja heräsin mieluummin.

***

Harvoin muistaa unensa noin hyvin, ja harvoin niissä toimii noin lähelle reaalimaailman tavoin. Nukuin himakodin olohuoneen sohvalla yöunieni keskeydyttyä herättyäni kamalaan närästykseen.

Olin lukenut Hesarista Tervetuloa Mogadishuun -elokuvasta, jota toimittaja sanoi parhaaksi näkemäkseen televisioelokuvaksi. Siinä kerrotaan terroristeista, jotka kaappasivat lentokoneen painostaakseen viranomaisia vapauttamaan vankilasta RAF-terroristeja.

[Jopa Wikipedia kertoo paljon aiheesta suomeksikin.]

Hetkeä ennen äskeistä Kamppi-untani olin nähnyt unta, jossa äitini ilkeili minulle, joka olin hyvin innostunut ajatuksesta katsoa tuo elokuva. Hän muistutti, että olin käynyt yhtä lailla innolla katsomassa Baader Meinhof Komplex -elokuvan.

– Niin, onhan tuo aika RAFfia settiä, tokaisin äidilleni.

Ja unessani hämmennyin, olinko oikeasti keksinyt noin hyvän sanaleikin. Usein unissa keksityt nokkeluudet eivät toimi, kun asiaa ajattelee valveilla. Kuten JCP sanoi, kun ymmärtää, ettei polkupyörä-sanalla olekaan sivumerkitystä penis.

Ja niin tarkistin asian unessani pohtimalla, että Rote Armee Fraktion, on sen oltava RAF.

***

Ymmärsin herättyäni, että ajatus kuvien ottamisesta Hesariin oli tullut aiemmin lukemastani Qaiku-viestistä. Jonkun lähettämä kolarikuva oli kelvannut varmaankin Varttiin. Kiinnostavampaa on, että uni oli enteellinen.

Palatessani kaupungista Start Trek -elokuvan [ihan mainio näin sarjaa tuntemattoman kannalta] jälkeen törmäsin Westendissä autokolariin.

Onneksi tuossa ei sattunut pahemmin, vaan selvittiin peltivaurioilla. Sikäli ikävää, ettei noin pientä juttua varmaan viitsitä lehteen painaa, joten jäävät leffaliput saamatta. Eipä sillä, pääasiassa kiinnosti nähdä, kuinka tuo homma kaikkiaan toimii.




Metroon/Varttiin voi näemmä lähettää kuvia myös sähköpostitse, mutta MMS-viestit ovat etusijalla. Niinpä tuonkin jutun pääkuvaksi päätyi pikkuveljen rakeinen iPhone-kuva ja minun kuvani pääsi vain sivuosaan. Tällaista teknologista determinismiä tällä kertaa. [Viittaan samalla smartboard-keskusteluun.]

Näitä aikoja, joina taso laskee ja rima kohoaa. Tässä jää ikävästi puristuksiin.

Paremman puutteessa hajahuomioita lehdistä. Olisi hauskaa tietää, millä perusteella Hesari valitsee, mitkä keskustelut näkyvät etusivulla ja mitkä eivät. Kriteereinä kun eivät tunnu olevan aiheiden tuoreus tai keskustelun kiivaus.

Jostain syystä Helsingin Sanomissa uutisoitiin vasta pari päivää sitten ajatuksesta jakaa kotiutuville varusmiehille lenkkarit mukaan. Ilta-Sanomissa ja useammassa muussa paikassa tästä kerrottiin jo kesäkuun alussa.

Kävin kommentoimassa uutista ja kerroin, että juttu on aika vanha. Firman miehenä linkitin myös Ruotuväkeen, jossa haastattelin varusmiehiä aiheesta ja toiseen, jossa 73% lukijoista vastasi kyselyymme, ettei armeijan lenkkitossuille tulisi käyttöä siviilissä.

Haastattelemani varusmiehet [naapurihuoneen www-ylläpitäjät] sanoivat, että intin lenkkarit tuskin lisäisivät kuntoilua. Oikeasti vastaus kuului "Jos noi vanhat Karhut saisin, niin en liikkuisi enää ikinä", mutta tätä ei haluttu painaa lehteen.

Kiinnostavaa on sekin, ettei vastaaja halunnut sanoa nimeään. Häntä huoletti, että kommentit Ruotuväessä tulevat vastaan, jos joku työnantaja tai salarakas googlaa joskus hänen nimeään. Koska kyseessä oli vain kainalojuttu, saatoin luvata, ettei se päädy verkkoon.

PDF-tiedosto on sittemmin päätynyt. Pahaa pelkään, että Google indeksoi senkin.


***

Yhtä kaikki, palatessani myöhemmin katsomaan, oliko viestini hyväksytty keskusteluun, linkkiä ei löytynyt enää etusivulta. Siirryin Keskustelut-sivulle, joka listaa kymmeniä aktiivisia keskustelunaiheita, mutta sitä ei näkynyt sielläkään, vaikka joukossa oli jo monta päivää vanhoja aiheita.

Lopulta löysin uutisen Googlella, sitä ei ollut sentään poistettu, ja viestinikin oli julkaistu. Tuliko Hesarille yllätyksenä, että uutinen oli vanha ja piilottivat sen sitten vai mitä kummaa?

Päivän paperilehdessä oli toisaalta uutta tietoa aiheesta. Häkämies sanoi, ettei armeijalla ole ylimääräistä miljoonaa lenkkareiden lahjoittamiseen.

[Jos nykyisellään käytetään jo puoli miljoonaa ja lahjoittaminen maksaisi miljoonan, kyse on kai enemmin, onko ylimääräistä puolta miljoonaa, mutta tuskin on sitäkään. Ja jos on, sen soisi käytettävän kasarmien kunnostukseen.]

***

Ruotuväkihän sai hiljattain paljon julkisuutta, kun sen verkkouutista alokkaiden juoksukiellosta lainattiin laajalti muissa lehdissä. Epäkiitollisen juttuaiheen saanut toimittaja [uudet alokkaat tulevat, haastattelepa vähän johtajia] löysi uutiseen kiinnostavan kärjen, jonka nosti otsikkoon saakka: "Lenkkikielto ihmetyttää tulevia johtajia".

Puolustusvoimien mollaaminen kiinnostaa lehtiä koska tahansa, eikä ole yhtään pahaksi, jos samalla päästään vinoilemaan pullamössöikäluokalle.

[Vaikkei tämä ikäluokka ollut oikeasti edes syntynyt vielä pullamössön aikoihin.]

Ilmeisesti tieto oli kuitenkin väärä. Juoksu poistuikin vain heikoimmalta tasoryhmältä. Puolustusvoimissa on kuulemma jouduttu selittelemään ja oikomaan Ruotuväen uutista. Verkkouutisen taustalla oli lehden keväinen uutinen, jossa kerrottiin juoksun jäämisestä sivuun. Ihmettelin tuolloin, ettei aiheeseen tartuttu muissa lehdissä.

[Samoin tuolloin jo kerrottiin miehistön kuusituntisesta vuorovaikutuskurssista, josta revittiin isoja uutisia vasta hetki sitten.]

Tai sitten tieto on sittenkin oikea. Puolustusvoimien omassakin tiedotteessa sanotaan, että juoksu itsenäisenä lajina on jätetty pois:
"Liikuntakoulutuksessa juoksu itsenäisenä osana tuntikehystä on korvattu sauvakävelyllä kesän saapumiserälle".

Ota tästä sitten selvä. Miehemme Upinniemestä kertoo, ettei hänen joukkueensa ole juossut cooperin testin jälkeen, mutta ensimmäisessä komppaniassa kyllä juostaan melkein jatkuvasti.

***

Hän palasi juuri palvelukseen ensimmäisiltä lomiltaan. Lauantai oli kiinni, joten maanantaina oli vapaapäivä. Tähän kuluu yksi rajallisesta henkilökohtaisten lomien kiintiöstä, vaikka kyse ei henkilökohtaisesta lomasta olekaan.

Tuossa samaisessa kevään uutisessa sanottiin myös, että HL:ien pakkokäyttäminen tällä tavalla ollaan lopettamassa.

Varusmieskoulutuksen yleisjärjestelyitä käsittelevä normi puolestaan määrää aseetonta palvelusta suorittavien palvelusajaksi 270 vuorokautta ja yhteistä maanantain HL-lomaa edeltävän lauantain vapaaksi.

On hupsua, että henkilökohtaisista lomista ja kuntoisuuslomista pidetään tarkkaa kirjaa, mutta viikonloppulomat menevät miten sattuu, ja palveluspaikkojen välillä on suurta eroa lomien määrässä.

[Ei sillä, minä pääsin lopulta rukin jälkeen helpolla. Ruotuväessä en joutunut olemaan kiinni kuin yhden viikonlopun.]

Upinniemeen palataan nykyään lomilta jo kello 21.30 mennessä. Sama sääntö koskee kuulemma koko pääkaupunkiseutua. Silloin kun minä olin puolustamassa nuoren kansakuntamme koskemattomuutta, lomilta palattiin puoleen yöhön mennessä. Tarkoituksena lienee taata kunnon yöunet ennen seuraavan päivän herätystä.

Puolustusvoimat suosittaa varusmiehiä käyttämään julkisia kulkuvälineitä lomamatkoihinsa, mutta kokonaisuus ei tällä kertaa oikein toimi. Bussi tulee kasarmille jo puoli kahdeksalta. Ainakaan vuosi sitten kasarmin ovet eivät olleet edes auki tuossa vaiheessa. Puhumattakaan siitä, paljonko ärsyttää käyttää kallisarvoisia lomatuntejaan kasarmilla.

Saa nähdä, muuttuvatko bussiaikataulut käytäntöjen mukana. Tähän asti bussi on kulkenut kätevästi niin, että sillä on ehtinyt takaisin puoleen yöhön mennessä.

***

Upinniemen agenttimme kertoi myös, nykyään alokkaillekin oli pidetty oppitunti syväjohtamisesta. Luentoa pitänyt komppanian päällikkö oli kuulemma korostanut, että syväjohtaminen on oikeasti hieno juttu, sanoi Sarasvuo mitä sanoi.

***

Armeijassa ei pidetä naureskelusta, silloin kun on tiukka paikka, ja yleensä tietty on. [Minäkään en ole vieläkään oppinut uudelleen hymyilemään valokuvissa.] Pikkuveljeni kertoi, että jos pokka ei kuitenkaan meinaa pitää, ja alikersantti tiukkaa, milles alokas oikein nauraa, on yksi yleisesti hyväksytty vastaus.

– Sotilaspoliiseille, herra alikersantti.

***

Aloitin helpommasta aiheesta ja jätin vaikean hautumaan. Mutta ei, minulla ei ole vieläkään mitään konkreettista ajatusta, kuinka Ilta-Sanomat saataisiin vastuuseen sisunautti-sanan käyttämisestä.

***

Tämäkin oli pakko otsikoida näin, ettei mene hyvä uutinen pilalle.

Katso millä numerolla Saku Koivu pelaa Anaheimissa


Olisi aika spoilaavaa lukea, että Koivun pelipaidan numero ei muutu.

Siinä, sanoin sen jo otsikossa. Pitää olla tiivis, että pärjää näinä twitterisöityneinä aikoina. Ehkä siinä voisi olla hupsu koruja syövä koira myös – mutta sitä ei saisi ottaa asuntoon.

Olen tässä jonkin aikaa katsellut vuokra-asuntoja. Kun pääsin ensin sen yli, että ne maksavat kamalasti ja että hakusivut ovat aika kömpelöitä [harmi, että Igglo kuoli, kun Oikotie on noin ysäri], törmäsin todelliseen ongelmaan: niitä ei saa, vaikka haluaisi.

Niin, vuokra-asuntoa helpompaa on saada vaikkapa naisia tai töitä. Minä luulin, että nuo ovat vaikeita asioita, mutta harvoinpa sitä joutuu näin monta kertaa työhaastatteluissa tai treffeillä käymään vailla minkäänlaista toivoakaan mistään.

Omituista, luulisin, että olen papereideni perusteella ihan haluttu vuokralainen. Hyvätapainen herrasmies, joka ei omista edes porakonetta. Ehkä pitää tosiaan paikkansa, että vuokramarkkinoilla suositaan naisia.

Ehkä he ajattelevat, että tällainen yksin asuntoa etsivä nuorukainen järjestää kuitenkin kamalia rymybileitä kavereidensa kanssa ja raahaa baarista naisia kotiinsa. Seksuaalisesti pettyneet naiset taas pistävät aamulla paikat paskaksi isännän nukkuessa autuaan tietämättömänä.

Kenties välittäjät näkevät tuon kasvoistani.

Tulin välittäneeksi vähän väärää kuvaa edellisessä merkinnässäni. Haukuin ihmisiä ja implikoin omaa erinomaisuuttani. En halua suinkaan sanoa, etteikö aukissa olisi ollut mainioita tyyppejä. Se, että kaikki halusivat päästä pois ei ole millään muotoa väärin – halusinhan itsekin.

Mitä majohajoon ja huonoon teltanpystytykseen tulee, olin tyytyväinen ryhmään, johon minut määrättiin. Tuskin olisin vaihtanut siitä juuri ketään. Sattui vain olemaan niin, että tuolle ryhmälle oli ongelmallista saada sissitelttaa kovin nopeasti pystyyn.

Lopulta mieleeni jäi, että kun en enää jaksanut kantaa kamiinaa, se otettiin ja kannettiin puolestani.

***

Unohtui sanoa sekin, että peruskoulutuskauteen verrattuna parempaa oli sekin, että tupaamme kantoi wlan-yhteys. Saatoin surffailla iPhonella nettiä, kun se muuten oli tukkoista, Upiniemeen kun eivät 3G:t kuulu.

Hain Real Football -pelin ja pelasin sitä innolla. Siitä huolimatta, että seinällä oli paperi, jossa kiellettiin verkon käyttäminen muualla kuin luokkahuoneessa. Myös suurten tiedostojen – yli 5 Mt – [sic] hakeminen oli kiellettyä.

Sekin piti lisätä, että kurssimme alussa tehtävässään aloittanut uusi aliupseerikoulun johtaja vaikutti varsin skarpilta tyypiltä. Aliupseerikoulussa on johtaja, muissa komppanioissa päällikkö, meille teroitettiin kuin tärkeänä asiana. Toivon, että hän saa koulun touhun asiallisemmaksi ja aiheettoman hyppyytyksen vähemmälle.

***

Armeijasta saatava hyöty tuli sittemmin puheeksi. On kai niin, ettei työhaastattelija saa kysyä armeijasta sen enempää kuin naisen raskaudesta. Ja jos mennään kysymään, ei tarvitse vastata.

Olen tavannut ajatella, että tämä on reilua. Sittemmin tulin miettineeksi, että on varsin väärin, jos armeija-aikana oppimiaan hyödyllisiä taitoja ei saisi tuoda esille.

Jos oletetaan, että armeijan johtajakoulutus vaikka olisi oikeasti hyödyllistä [itse en saanut johtajakoulutuksesta juuri irti, mutta näytti, että valikointiprosessi on jollain tapaa luotettava] niin kuin puolustusvoimat väittää, eikö ole outoa, ettei rukkinsa kunnialla käynyt reserviläinen saa tästä itselleen hyötyä, kun tähän kuitenkin vuotensa uhraa.

Jos armeijaa käymätön on esimiestehtävissä sen vuoden, kun toinen on armeijassa, tuntuisi oudolta, ettei työhönottaja saisi ottaa varusmiesjohtajuutta millään tapaa huomioon – vain siksi, että armeija ei ole naisille pakollinen.

Missä raja kulkee? Jos joku toimittaa lehteä Ruotuväessä tai ylläpitää verkkosivuja, saako sen huomioida? Jos joku ajaa vuoden rekkaa ja työhönottaja sanoo, että onhan sinulla kokemusta, mutta tämä on armeijasta, joten ei tätä voi huomioida.

Johtajakoulutuksesta saa joissain oppilaitoksissa opintopisteitäkin. Eikö näidenkin myöntäminen ole arveluttavaa? Työnantajahan voi katsoa todistusta ja huomata, että miespuolisella hakijalla on todistuksessaan johtamisopintoja, jotka naishakijalta puuttuvat.

Minusta on kovin ristiriitaista, että samaan aikaan kuin puolustusvoimat yrittää muokata opintosisältöään sellaiseksi, että siitä olisi hyötyä siviilimaailmassakin, toisaalla katsotaan, että kaikki armeijasta saatava hyöty on naisilta pois. Jokin järki tähän on toivottavasti saavutettavissa.

En usko, että miesten yliedustus johtajapaikoilla johtuu siitä, että Suomessa yhtenä poikkeuksena länsimaissa on yleinen asevelvollisuus – ilmiö on kuitenkin laajempi. Ja toisaalta, jos puolustusvoimien johtajakoulutuksella pääsee ansiottoman helposti johtajatehtäviin [mihin en itse usko], onneksi tämä tie on avoinna naisillekin.

***

On yhtä kaikki hupsua, että jos miehistön puolesta vuodesta käytetään kuusi tuntia ihmissuhdeasiohin ja tiimityöskentelyyn, tästä jaksetaan repiä suuria otsikoita. Hassua on sekin, että jos korkea-arvoiselta kapiaiselta kysytään, mitä siviilielämän kannalta relevantteja taitoja armeija opettaa, ensimmäisenä mieleen tulevat liikennevalistus, jätteiden kierrätys, huumetietous ja kerrospukeutuminen. [Lähteenä YLE:n ykkösen radiohaastattelu viime viikolta.]

Kun oikeasti varuskunnista edelleen pääsee kaikkein joustavimmin ja kätevimmin pois ja takaisin omalla autolla ja jätteitä käsitellään sen verran, että ruokalassa kerätään biojätteet eri ämpäriin kuin jugurttipurkit. Edes sen vertaa eivät tunnu oppivan, että servietitkin maatuvat.

Ja kerrospukeutuminen jää sille tasolle, että puolet varusmiehistä pukee alus- ja päällisukat väärin päin jalkaan ja t-paidan poolon alle vaikka pakkasella.

Huumeista kerrottiin, että puolustusvoimien huumestrategia on ei. [Sinänsä kantana ihan mainio, kun touhutaan aseiden kanssa, mutta eipä tuo nyt tietoa lisää.]

***

Liitetään tämäkin löyhästi armeijaan. Hesarissa kerrottiin WTC-salaliittoteorioiden saaneen arvovaltaista tukea. Ottamatta sen enempää kantaa, mitä selitys on salaliittoa ja mikä ei, on hesarin kannalta noloa, että mainittu kenraalimajuri on eläkepäivillään innostunut myös parapsykologiasta ja seinien läpi kävelystä. Tuon olisi voinut mainita uutisessa.

Toisaalta viralliseen tarinaan liittyy niin monta älyttömyyttä, etten viitsi olla mainitsematta tätä uutisen kommenteissa vastaan tullutta tietoa.

WTC7:hän sortui omia aikoijaan, vaikkei rakennukseen osunut muuta kuin isojen tornien murusia. Videoiden perusteella näyttää kuin torni olisi räjäytetty.

Mielenkiintoisesti BBC kertoi tornin sortuneen parikymmentä minuuttia etuajassa. Höpsöintä on, että tornin kaatumisesta kertovan suoran lähetyksen taustalla näkyi pystyssä seisova WTC7. Hetkin ennen tornin oikeaa sortumista suora lähetys vielä yllättäen katkesi kiusallisesti.




Aliupseerikoulua muistellessani tuntuu surkuhupaisalta, että fyysisestä rasituksesta puhutaan jatkuvasti keskeyttämisten yhteydessä. Aivan kuin tarpeeton henkinen kyykyttäminen olisi jäänyt jo historiaan.

Olin toivonut, että leikkiminen jäisi peruskoulutuskaudelle ja AUK:ssa voitaisiin keskittyä opiskelemaan itse asioita, mutta valitettavasti totuus osoittautui täysin päinvastaiseksi.

***

Kaikki varusteeni olivat tallessa P-kauden jälkeen. AUK:n aluksi pidettiin varustarkastus, ja yksi t-paita oli hävinnyt jonnekin. Hirvitti joutua silmätikuksi heti alkuun.

Paita löytyi sittemmin jostain hihasta.

Yksikköupseeri tarkisti kyntemme ja hiuksemme ennen kuin laski sisälle yksikköön. Ihmettelin, ettei sanonut hiuksistani mitään.

Emme joutuneetkaan juoksemaan pyykkisäkki niskassa ympäri kenttää. Riitti, että kannoimme tavaramme vanhalta kasarmilta aliupseerikoululle.

Yksikköupseerista kiersi monenlaista tornihuhua. Hän kuului muka entisten yliluutnanttien sankkaan joukkoon, joka on saanut arvonalennuksen ja ylenemiskiellon.

Hänen koiransa kerrottiin olevan arvoltaan korpraali. Koiraa piti tervehtiä ja jos koira haukkui tuli ottaa asento. Levon sai ottaa vasta, jos koira haukkui uudestaan. En koskaan nähnyt tuota koiraa.

Tällä kertaa pääsin valitsemaan punkan itse. Valitsin yläsängyn ikkunan – ja pistorasian – edestä. Merimaisema vaihtui metsänäkymään.

Ärsytti, kuinka heti alkuun linjattiin, ettei punkkaa saanut enää pedata niin kuin oli opetettu. Nyt peiton reunat piti taittaa ylöspäin niin, että päiväpeitto täytyi vetää valtavan kireälle, ettei keskelle olisi jäänyt notkoa. Petaus myös särkyi, jos sängyn päällä oleili hiemankin, ja se oli työläs särmätä kuntoon.

Käytävällä ei myöskään saanut enää liikkua sisäjalkineissa maastopuvun kanssa. Maastopuvussa taas ei saanut liikkua käytävällä ilman takkia. Virkapukuohjesääntöhän on olemassa juuri siksi, että johtajat pääsisivät tekemään asioista omia linjauksiaan. Turhautti pukea takkia päälle ja kiinnittää neppareita vain kävelläkseen kymmenen metriä vessaan.

Ohjatut aamu- ja iltatoimet palasivat ohjelmaan. Jos jonkun kalsarit vähänkin vilahtivat pikkumustien alta, niin eiköhän haettu tuvasta vauhtia ja töpötetty uudestaan jonossa kylpyhuoneeseen, jossa kaikille ei kuitenkaan riittänyt lavuaaria.

Kaksi minuuttia herätyksen jälkeen olimme pihalla verkkareissa, mutta emme ehtineet juosta aamulenkkiä, sillä oli jo kiire vaihtamaan pikkumustia päälle, jotta voisimme kääntyä kylpyhuoneessa. Joka välissä tietty pysähdyttiin jäpittämään ja odottamaan lupaa jatkaa.

Punkka saattoi räjähtää jo, jos sitä ei ollut ehtinyt särmätä kuntoon ennen aamutoimille menemistä.

Yritimme herätä vähän aikaisemmin, jotta ehtisimme paremmin, mutta jäimme kiinni.

Linjanjohtajamme tervehti meitä poistuttamalla ensin kymmenen kertaa taakse. Joku urpo kun pyörähti aina oikean kautta.

Rättisulkeisissa linjanjohtaja käski ottaa pitkän huikan kenttäpullosta. "Toivon todella, että ne teistä, jotka eivät olleet tyhjentäneet pullojaan edellisen harjoituksen jälkeen saisivat kiusallisen vatsataudin", sanoi.

Taisteluvarustuksemme oli kuulemma huonosti pakattu. Varustepussit olivat löysällä. Yksi taistelija sentään kelpasi esimerkiksi. "Miten olisit korjannut varustustasi, jos olisit saanut hieman lisää aikaa?" kouluttaja kysyi. "Olisi varmaan kiristänyt vähän tota sipulisäkkiä", epäonninen oppilas vastasi.

"Kymmenen, saa suorittaa", kouluttaja puuskahti. Hän ehti laskea kuuteenkymmeneen ennen kuin äskeinen taistelija ymmärsi, että suorittaminen tarkoitti punnertamista. Varustepussia ei ollut syytä kutsua sipulisäkiksi.

Odotimme punnerrusasennossa taisteluvarustuksessa, kun huolimattomasti pakanneet noutivat puuttuvaa tavaraa tuvasta. Näin siitä huolimatta, että suurin osa puutteista johtui tupien pakkauslistojen keskinäisestä vaihtelusta.

Kun punnersimme täyspakkauksessa rangaistuksena jostakin, olin tyytyväinen, ettei minun repussani ollut sentään kiinni kamiinaa.

Tuntui, etten kyennyt tekemään mitään hyvin. Edes tahtimarssi ei tahtonut onnistua. Yhtäkkiä en saanut kättäni heilumaan oikein. Ja kun ajattelin asiaa, kaikki muuttui vain vaikeammaksi. Jokainen matka muonituskeskukseen muodon suuntamiehenä oli täyttä tuskaa.

Ärsytti se töpöttäminen syömästä palattuamme. Sen sijaan, että olisi komennettu osasto seis ja miehet tupiin, piti suorittaa kaarros niin, että saatiin suuntamies oikeaan päähän taloa, kun jono käännettiin riviksi. Sitten komennettiin tupakoitsijat tupakalle. Tupakoimattomat ojensivat muodon uudestaan. Ja poistuivat tämän jälkeen tupaan odottamaan jäpittäen, että joku antaa luvan jatkaa.

P-kaudella oli tapana, että jos muut menevät tupakalle, komennetaan tupaan suoraan jatkamaan, jolloin ei tarvitse jäädä odottamaan jatkamislupaa.

Pelasimme ultimatea. P-kaudella olin ollut siinä hyvä, ja nyt tuntui yhtäkkiä, että sekin meni tyystin letuiksi.

Toivoin, ettei minusta vain tulisi oppilasvääpeliä, viikon ajan jonkinlaisena koko kurssin vertaisjohtajana toimijaa. Tuntui, etten muka selviäisi moisesta.

Jollain tapaa kaipasin P-kauden tupani henkeä. AUK:ssa aisti jonkinlaista kilpailua. Kaikki kuitenkin pohjimmiltaan tahtoivat RUK:kiin.

Viestilaitekoulutus paransi mielialaa. Laitteet olivat jokseenkin surkuhupaisia, mutta ainakin tunsin osaavani asian. Myös muut kokeet pyrin ottamaan tosissani, ettei jäisi ainakaan siitä kiinni.

Yleistä palvelusohjesääntöä tentannut koe meni hyvin. Ärsytti tosin suunnattomasti, että kokeita kutsuttiin koulutöiksi. Helpompana pidetystä palvelusturvallisuus- tms. kokeesta sain vain 2/3, kun hölmöt monivalinnat yllättivät.

Maastojuoksukoulutyö tuntui hyvältä. [Aivan kuin juoksua nyt olisi koulutettu jotenkin.] Juoksin laivastoon päässeen serkkuni kanssa vuorovedoin, ja olin tyytyväinen arvosanaani 2,25/3.

Kahden kirjallisen ja maastojuoksukokeen jälkeen kuvittelimme, että pääsisimme viettämään loppusunnuntaita kaikessa rauhassa. Ei, meidät laitettiin hinkkaamaan pariksi tunniksi pyyhekumilla maiharin jälkiä portaikon seinistä.

Siivousalueeseemme kuului messi (eli tv-tupa), jonka ovi oli lukossa. Kersanttiurpolle ei tullut mieleen, että voisi itse avata oven, vaan meidän tuli käydä joka kerta pokkuroimassa johtajatuvassa ja pyytämässä avainta lainaan. Ärsytti, tietty.

Kaappijärjestys oli erilainen kuin P-kaudella. Ja sekös tietty harmitti. Kaappien tarkistamiseen saatettiin hyvinkin käyttää tunti, jos oli tarve.

Ihmettelin, kuinka pohjimmiltaan fiksulta vaikuttanut alikersanttimme saattoi käyttäytyä kuin mikäkin pikkunatsi. Mietin, ettei minusta olisi ikinä moiseen. Jos täällä moista tyyliä kaivataan, niin pitäkää tunkkinne.

Sittenkin olin tyytyväinen, etten ollut rannikkojalkaväkilinjalla. Raukat saattoivat joutua raahaamaan ensin kaikki varusteensa pyykkisäkissä ulos varustarkastusta varten ennen kuin pääsivät tekemään kaappiaan.

Ohjelmassa luki käskynantoharjoitus. Ajattelin, että hyvä, saisimme varmaan koulutusta esiintymisestä ja äänenkäytöstä. Ei, se tarkoittikin ritirampsua tuliaseman rajoista, tulenavaustasasta, tulen keskittämisestä ja sen sellaisesta.

Tulenavaustasa, mietin. Taas on keksitty niin hankala sana, että suomea äidinkielenään puhuvat pojat menevät jumiin tankatessaan, kuinka se oikea termi menikään.

Majoitusharjoitus eli majohajo on yksi elämäni mieleenpainuvimmista vuorokausista. Aloitimme harjoittelemalla sotilaan etenemistapoja nurmikentällä kasarmin edessä. Meitä johtanut upseerikokelas kertoi sittemmin, että taukojen pitäminen oli erikseen kielletty.

Kurssillamme oli mukana yksi sotilasammattihenkilö, jonka oli määrä suorittaa aliupseerikurssi, ilmeisesti täyttääkseen uuden aliupseeriston pätevyysvaatimukset. Miehelle ryömiminen oli vähän liikaa, joten saimme lisäpuuhaa hänen kantamisestaan.

Kouluttaja katsoi tarkkaan syöksytekniikkaamme. Jos syöksy ei miellyttänyt silmää, vauhtia sai hakea kentän alusta. Ärsytti tietty, kun minut komennettiin aloittamaan alusta yhtä syöksyä ennen maalia. Jalat liian pystyssä kuulemma.

Seuraavaksi harjoittelimme marssilepoon ryhmittymistä. Muut jäivät pystyttämään telttaa, minut satuttiin määräämään vartioon yhdessä linjamme ainoan naisoppilaan kanssa. Siinä maassa makoillessani ja mukavia jutustellessani mietin, että huonomminkin voisi olla.

Jostain syystä ryhmämme oli umpisurkea pystyttämään sissitelttaa. P-kaudellakin saimme sen ripeämmin ylös.

Harjoitukset jäivät kesken, kun valmistauduimme marssille. Teimme varustarkastuksen sateessa, ja kun pakkaaminen kesti liian kauan, purimme varusteet uudelleen. Kolme kertaa.

Reppuni hihnat valuivat edelleen, mutta täydellä repulla tietty paljon pahemmin. Kannoin teltan keskitolppana käytettävän puun toista päätä. Sen keskellä roikkui vesikanisteri, eli jumppakuutio.

Askeleen käydessä raskaaksi komento marssilepoon ryhmittymisestä tuntui hyvältä. Oikeasti se tarkoitti tietty valtavaa sykkimistä. Teltta täytyi saada nopeasti pystyyn, miehet vartioon ja puolustuskäskyt annettua.

Teltanpystytyksemme tökki. Sen sijaan, että olisimme saaneet pysähtyä hetkeksi, jutella, mikä menee pieleen ja oppia virheistä, komennettin turpa kiinni. Ryhmänjohtaja määrää, muut ovat hiljaa ja tekevät vain mitä käsketään.

En malta olla mainitsematta, että telttamme oli ensimmäisenä pystyssä, kun oli minun vuoroni toimia ryhmänjohtajana.

Oli jo pillkopimeää. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ole mitään tietoa ryhmämme kirveen sijainnista. Se oli jäänyt joltakulta jonnekin. Käsky purkaa teltta ja valmistautua marssiin saattaisi tulla koska tahansa. Paniikissa konttasin ympäri teltan vierustaa kirvestä hapuillen.

Löysin sen, mutta kirveensuojuksen löytämiselle ei ollut mitään toivoa. Saatuani valtavat huudot suojuksen hukkaamisesta, riemuitsin mielessäni, että olin sentään löytänyt kirveen.

Lähdimme marssimaan yön selkään pitkin Hilan kiemuraisia teitä. Ohjeet kerran tunnissa pidettävistä tauoista eivät paljoa painaneet. Kauanko vielä -kyselyihin vastattiin ivallisesti ja palautteen tyylilaji oli julkea manaus.

Jono hoippui eteenpäin pimeitä metsäteitä. Mietin, kuinka houkuttelevaa olisi livahtaa tien sivuun ja kaivaa makuupussi esiin.

Sotilasammattihenkilö sippasi. Näin hänen hoippuvan edessäni ja kysyin, onko kaikki ok. Sain kiinni, ennen kuin hän kaatui pyörrytykseltään maahan. Ambulansi oli hetkessä paikalla. Mietin, että vaikkei täällä ihmisten johtamisesta paljoa piitata, ainakin turvallisuus on kunnossa.

Siellä on hieno paikka, jossa tie kulkee korkealla ja meri avautuu tien vierestä varsin jyrkän kielekkeen yli. Kokelaamme tunnelmoi, että tämä on hänen viimeinen marssinsa. Toivotin onnea ja tunsin tukehtuvani niskassani olleen märän telttamytyn kiinnitysnaruihin.

Kun putoavaa telttaa yritti kaapata otteeseensa, se valahti samalla jostain muualta. Yritin saada otetta ajatuksistani, mutta ne pakenivat samalla tavalla.

Lopulta ehdimme nukkua tunnin verran. Kelloni oli hiertänyt ranteeni rikki, vyöni oli rikkonut lantioni. Ruhjeilla olivat hartianikin. Kaikessa kiireessä ei ollut ollut aikaa kiinnittää kantamuksia kunnolla.

Otin vyön irti lonkkaani säästääkseni. Housuni valahtivat viisi senttiä alaspäin. Kohta haarat olivat revenneet rikki.

Jotain hyvääkin AUK:ssa oli. Opin ampumaan. Linjanjohtajamme kehui, että hänen kouluttamansa alokkaat ampuvat systemaattisesti parhaiten koko joukkoyksikössä.

En ollut aikaisemmin suhtautunut kyllin vakavasti ampuma-asennon merkitykseen. Että tähtäimen pitää osoittaa kymppiin, vaikka aseen nostaisi ylös silmät kiinni. Kun tämän ymmärsin, aloin minäkin osua hyvin.

Myös viestikaluston kouluttajamme osasi hyvin, ja hänen intensiivinen läsnäolonsa teki oppitunnilla nukahtamisen mahdottomaksi. Joku voisi sittenkin pitää arveluttavana tapaa laittaa ihmiset punnertamaan, jos nämä vastaavat "en mä tiedä" tai "jotain helvetin typerää".

En joutunut punnertamaan yhdelläkään oppitunnilla.

Maineikas kymppi-Kiikala lyheni meidän kohdallamme vain yhdeksänpäiväiseksi. Harjoitukseen osallistuivat vain rannikkojalkaväki ja rannikkoviesti, joten sikäli voi jättää kuittailut viestichocoilusta omaan arvoonsa. Kiikalasta pitäisi kyllä kirjoittaa kokonaan oma merkintänsä. Se on yhä vaiheessa.

Marraskuussa taisin käydä kotona vain kerran. Pimeän Kirkkonummi–Upinniemi-tien kulkeminen takaisinpäin sunnuntai-iltana oli aina yhtä inhottavaa.

AUK:n ensimmäisen vaiheen lopulla pidetyllä ampumaleirillä suoritettiin hyökkäys kovat piipussa ryhmäkoossa. Hankkiuduin konekiväärimiehen taistelupariksi, jotta saisin olla syrjempänä muista ja tietäisin ainakin, missä päin kk räiskii.

RUK:kiin valittujen nimet kerrottiin lopulta koruttomasti yhden hyödyttömän liikuntateoriaoppitunnin tauolla.

Sain kuin sainkin linjani parhaat pisteet, mutta olin hieman yllättänyt vertaisarviointipisteideni huonoudesta.

Linjanjohtaja varoitteli, että Merisotakoulussa ollaan säkkejä ja kehotti pysymään miehinä. Pyysi minua palaamaan apukouluttajaksi johtajakaudella, mutta saatoin sanoa, etten ole enää aikeissa palata Upinniemeen.

Pari päivää sitten katsoin ylöspäin ja näin parvekkeeni. Ymmärsin, että on kulunut vuosi siitä, kun JCP heitti siltä alas unohtamani kuulokkeet. Koppasin ne kiinni ja juoksin minua odottaneeseen autoon. Täti heitti minut ja serkkuni Upinniemeen.

Serkun hiukset olivat selvästi omiani lyhemmät. Tähti pohti, mahdanko pärjätä, kun kukaan ei saisi selvää puheestani.

Olin salaa toivonut, että armeija antaisi minulle mahdollisuuden irtautua hetkeksi itsestäni ja ajatella asioita aivan rauhassa. Samalla tavalla kuin aikoinaan lukion jälkeen sähköasentajana toimiessani – kun aloin keksiä runoja ja saada kirjoittamiseeni inspiroituneempaa otetta.

Näin ei käynyt. En jaksanut kirjoittaa juuri mitään. Mahdollisesti se johtui siitä, että olin oman heräämiseni jo kerran suorittanut. Varmasti asiaan vaikutti myös ympäröivän maailman nahkeus. Stressi ei minkään takia, joka sittenkin kuormitti mieltä tiedostamatta jatkuvasti.

Kirjoitanpa muistiin hetkittäisiä välähdyksiä. Näitä taitaa sittenkin kertyä niin paljon, että tyydyn tällä kertaa pelkkään alokaskauteen.

***

Lippalakkini katosi ensimmäisenä iltana. Etsin sitä paniikissa, kun ulossiirtymiseen oli aikaa enää pari minuuttia. Lopulta se löytyi tupakaverin taskusta viime hetkellä.

Jos lippalakki puuttui, korvaavana varusteena käytettiin kypärää. Sitä kutsuttiin jofaksi.

Kasarmin ikkunasta näkyi merelle, ja harmittelin joutumistani alapunkkaan. Tapasin vaistomaisesti ottaa tavaraa kaapista yläsängylle, josta yläpunkan taistelija tapasi vastaavasti pakata kamani omaan laukkuunsa. Olin useamman viikon aivan rikki hävinneen sysäyksenvahvistimeni vuoksi. Lopulta se löytyi hänen kaapistaan.

Meille ei opetettu pinkan tekemistä vielä ensimmäisenä iltana. Alkuun myös marssimme syömään ilman tahtia, ja toisen joukkueen alikersantit ylpeilivät omillemme, että heidän alokkaansapa menevät jo tahdissa.

Joku alikersantti sanoi, että puhelimeen puhuminen olisi sallittua myös talon päädyssä pihalla. Kesken puheluni joku toinen alikersantti tuli uhoamaan, ettei siellä saanut puhua. Vaati minua katkaisemaan puheluni. Sori, äiti.

Ventovieraat nuorukaiset aristelivat tyttöystävilleen puhumista kaikkien kuullen tuvissa. Vapaa-aikoina tupien tuuletusikkuna täyttyivät päitään ulkopuolella pitävistä puhelimeen puhujista.



Iltavahvuuslaskennan jälkeen on aika lukea tekstiviestit. Pinkan teon yhteydessä tehtävä ns. iltapunkka ei ole erityisen käytännöllinen nukkumaanmenon kannalta, sillä peitto tarttuu kiinni patjaan ja repii lakanan sijoiltaan. Omani on tuo särmä tuossa alhaalla.


Alikersantit kävivät tuvassa hiljaisuuden jälkeen tarkistamassa, ettei kukaan vain lukisi mitään, vaikkei lukeminen häirinnyt ketään muuta kuin alikersanttia.

Ärsytti, kun ensimmäinen lomautuksemme pidettiin niin että jouduin odottamaan ylimääräisen tunnin bussia enkä ehtinyt käydä lunastamassa uutta iPhoneani.

Ensimmäisellä viikonloppuvapaalla kävelin Ison omenan kulmilla lomapuvussani ja sinisessä baretissani, kun teinit huusivat "painu vittuun, vitun laivastohomo". Näemmä armeija-asu kerää enemmän vittuilua kuin teekkarihaalari.

Kusipäinen alikersantti vei väkisin oman joukkueensa syömään ennen meitä, vaikka olimme odottaneet muonituskeskuksen edessä pidempään.

Syömiseen ei riittänyt aikaa. Jätteen vähentämiseen tähdänneet Älä rötvää ruoalla -julisteet tuntuivat irvokkaita.

Alikersantti laski, että jos kello on 27 yli ja ulkona pitää olla 27 vaille, niin teillähän on kymmenen minuuttia aikaa syödä. Hyvin pitäisi ehtiä.

Ensimmäistä paukkupatruunaa rynnäkkökiväärillä ampuessani jännitti. Vedin liipaisinta, hartia pelkäsi tulevaa iskua. Klik, patruuna ei ollut latautunut kunnolla piippuun.

Tuntui, että olimme seisseet koko päivän. Päivän päätteeksi jonotin melkein tunnin joukkueenjohtajan haastatteluun. Odottaminen ei ollut mahdollista tuvassa istuen, vaan seisoimme paikoillamme levossa käytävän reunalla. Vähän ennen kuin vuoromme tuli, joukkueenjohtaja lähti kotiinsa virka-ajan päätyttyä.

Aseet noudettiin ensimmäisen viikon aikana, ja minusta tuntui, että nyt jo. Olin helpottunut, ettei ase ollut sen painavampi. Edellinen muistikuvani aseista oli lapsuudesta, jolloin olin ampunut isän kanssa pistoolilla ja se oli tuntunut painavalta.

Eikä sillä, ettei ase olisi tuntunut 50 kilon levypainoilta hetken rynkkyjumpan jälkeen.

Harjoittelimme ampuma-asentoa auringonpaisteessa. Telttapatja tuli niin kuumaksi, että se poltti ihoa. Tammikuussa telttapatjaa eristeenä käyttäen lumisessa makuupoterossa vartioidessani mieleni palasi useasti näihin aikoihin.

Pappi piti tervetuliaispuheen teemalla ei jos vaan kun joudutte sotaan. Minua ärsytti suuresti kansallisuusuusaatteen tuputus ja mietin, että jos asevelvollisuus, kansallisuusaate ja taloudellinen protektionismi liittyvät toisiinsa, kuinka aatteet ja puolustus tulisi toteuttaa, jos talous on lähtökohtaisen globaalia.

Ärsytti suunnattomasti, että turhia odotusaikoja ei voinut käyttää hyödykseen. Siviilissä olin tottunut lueskelemaan meilejäni tai selaamaan nettiä, mutta täällä kännykän käyttö oli kielletty. En voinut ymmärtää, miksi tupakointia kuitenkin tuettiin. Eikö tupakointi tulisi laskea viiden minuutin vapaa-ajaksi, jolloin kaikki muukin vapaa-ajalla sallittu olisi sallittua.

Jännitin, olisiko näköni kunnossa. Halusin A-miehen paperit, jotta voisin päästä laivalle. Oli se.




Esittelyssä pikkumustat (kooltaan tosin XL, varusvarastotyöntekijää ei sillä kertaa kiinnostanut) ja kesäalokkaan puolityhjä kaappi.

Lääkärintarkastuksen jälkeen meidät määrättiin pihalle pystytettyyn puolijoukkuetelttaan odottamaan yksikköön siirtymistä. Telttaan kertyi väkeä, ja lämpötila kävi helteessä sietämättömän kuumaksi. Alikersantit päästivät ulos vain tupakalle. Kun viimein lähdin tupakkapaikalle haukkaamaan happea, minut käskettiin ottamaan rööki käteen tai palaamaan telttaan.

Lääkärintarkastuksen jälkeen saimme käyttää maihareita. Paitsi, että armeijassa ei tuossa vaiheessa tietenkään saatu vaan voitiin. Toivoin, että jatkuvat seisoskelu olisi niissä miellyttävämpää, mutta eihän se ollut.

Monta kuukautta myöhemmin huomasin, että maihareihin oli tarjolla myös pohjallisia.

Maihareista oli se etu, että kengät pysyivät jalassa, kun takana kävelijät eivät pysyneet tahdissa.

Kenkien putsaaminen oli vaivalloista, kun tätä varten piti kävellä alakertaan tervehtimään ja puhuttelemaan päivystäjää, kuitata harja, kävellä sitten alakertaan tykkihalliin lankkaamaan ja tehdä lopulta sama kääntäen uudestaan.

Opin uusia näppäriä sanoja. Hajoilin ihmisten kyvyttömyyteen painottaa lauseitaan oikein. Valmistautukaa, varustus.

Aseenpuhdistusvälineitä kiellettiin säilyttämästä aseen perässä.

En osannut pelätä majohajoa enkä Kiikalan alokasleiriä. Tunsin salaa ylpeyttä hienosti naamioidusta poterostani. Olinpa saanut pitkästä aikaa jotain aikaan.

Aseenpuhdistusvälineet käskettiin säilyttämään aseen perässä.

Päivä kului juosten asemiin ja takaisin. Väki ei silti oppinut reittiä ulkoa niin, että olisi osannut reitin pimeällä. Pääsyynä, ettei kerrottu kunnolla, miksi harjoiteltiin.

Ryhmänjohtajallemme oli kova pala joutua nukkumaan teltan perällä johtajan paikalla, kertq oli aina nukkunut ovensuussa.

Joukkueenjohtaja haukkui meitä, ettei kellään ollut vettä jäljellä, vaikka edellisellä taukopaikalla oli täydennysmahdollisuus. En malttanut olla huomauttamatta, että tauosta oli yli tunti, ja Sotilaan käsikirjan mukaan tunnissa tulee juoda litra vettä, joten olisi syytä haukkua niitä, joilla vettä vielä on.

Tunsin kirjan hyvin, sillä jouduin istumaan pari päivää käytävässä jakkaralla sitä lukien, kun minut oli flunssani takia vapautettu palveluksesta. Välillä päivystävä alikersantti (se sama kusipäisyyttä muonituskeskuksen edessä harrastanut) kuulusteli tyhjänpäiväisyyksiä.

Saman päivän iltana jouduin lukemaan kirjaa uudelleen, kun kirkottomille järjestettiin jumalanpalveluksen oheiskoulutusta. Meidän piti opetella ulkoa naisten kuntoindeksin pisterajat, jotka meiltä sitten kuulusteltiin. Mielessäni kirjoitin kirjettä, mutta en tiennyt, kelle sen osoittaisin.

Aikani kuluksi kirjoitin muistiin Sotilaan käsikirjan kirjoitus-, kieli- ja taittovirheitä.

Niin, taisin uskoa tornihuhuja. En ollut vielä ymmärtänyt, ettei tuolla kukaan tiennyt mistään sen enempää kuin muutkaan. Olin tottunut siihen, että siviilimaailmassa asioista kerrottiin etukäteen ja oli mahdollista, jopa luultavaa, että joku tiesi jostakin jotakin.

Pinkkaani tai punkkaani ei räjäytetty kertaakaan. Ainoana tuvassamme. Ellei lasketa sitä, kun koko tuvan punkat oli rikottu rangaistuksena jostakin.



Silloin kun minä olin nuori, punkatkin tehtiin vielä kunnolla. AUK:ssa tuo olisi räjähtänyt.

Ampumaratakouluttajat eivät päässeet yksimielisyyteen, oliko ammunnan keskeyttäviä asioita viisi vai kuusi. Laskettiinko matalalla lentävä ilma-alus omaksi kohdakseen vai kuuluiko se jo käsitteen ylimääräinen liike ampuma-alueella alle.

Kehitin itselleni turvamääräyksen kännykän käyttöön. Samoin kuin asetta oli aina käytettävä kuin se olisi ladattu, kännykkää tulisi aina käyttä niin kuin olisi alikersantin valvovan silmän alla.

Kerran mokasin siitä huolimatta, ja alikersantit takavarikoivat iPhoneni. Minulle ei kerrottu, koska saisin sen takaisin. Oli perjantai, joten palauttivat sen ennen lomautusta. Sitä oli yritetty avata, mutta minulla olin turvakoodikysely päällä.

Tupalaisista alkoi huomata, että alkuun fiksuilta vaikuttaneet saattoivat käydä pidemmän päälle rasittaviksi. Moista määrää perusteettomia, silti niin kiveen hakatun vankkoja mielipiteitä en ole tavannut ikinä missään.

Silti tupakaverit olivat pääpiirteissään tavallisen skarppeja espoolaisia. Petyin hieman, kun en tavannut luvattuja koko kansan edustajia (ennen kuin sittemmin Santahaminassa).

Suurimpana sankarina pidin erästä tupamme kymppiluokan käynyttä ja sittemmin ties missä Pasilan huudeilla seikkaillutta taistelijaa. Joka kertoi, että kärpässienistä saa ihan jees sävärit, mutta se puuduttaa jalat. Taustoistaan huolimatta hän selviytyi kunnialla. Suihkussa hän ei tosin käynyt omaehtoisesti.

Ensin odotimme luontosalin edessä pihalla epälukuisan ajan. Kun ovi vihdoin avattiin, oli mieletön kiire täyttää sali. Kolisevia pöytiä ei voinut kääntää etukäteen, sillä ensin piti nousta seisomaan ja kääntää pöydä vasta, kun puhuja oli aloittanut.

Videotykin kanssa kamppailleet isot herran muistuttivat, että ihmisiä me kaikki lopulta olemme. Tekniikan demokratisoiva vaikutus.

Upinniemen metro tarkoitti juoksemista ampumaradalta jonossa niin, että kukin piti kiinni edeltävän repusta tai tetsarista.

Joukkueenjohtajamme suuttui aina, jos joku kutsui taisteluvyötä tetsariksi.

Reppuni olkaimien soljet luistivat niin, että hihnoja sai olla yhtenään nykimässä.

Turhautti, ettei eri AUK-vaihtoehdoista kerrottu kunnolla. Koko talon henkilökunta ja alikersantisto tuntuivat olevan rannikkojalkaväkityyppejä, eikä mistään muusta kerrottu, vaikka olisi kysynyt. Laivastosta kaikkein vähiten.

Ryhmämme alikersantit lopettivat hiuksistani valittamisen siteerattuani Yleisen palvelusohjesäännön hiusmääräyksiä ja todenneeni täyttäväni ne. Muiden joukkueen alikersantteja tämä ei hillinnyt.

Ampumaleirillä odotimme voimakkaimmassa koskaan näkemässäni vesisateessa aamupäivän. Kävimme lounaalla ja palasimme odottamaan. Käyttämämme sadeasu oli huono, ilmeisesti sadekeliin ei ole edes yritetty kehittää minkäänlaisia hanskoja.

"Mä en ois missään muualla mieluummin", vieressäni maannut tupakaveri hihkui ampumaradalla. En suuremmin nauttinut ampumisesta enkä oppinut sitä kunnolla vielä P-kaudella (pääsin juuri läpi ampumataitotestin), mutta on myönnettävä, että hyvin menneen laukauksen jälkeen tunsi onnistumisen iloa.

Kovat piipussa taisteluammunnoissa hyökätessäni valitsin parin, johon voisin luottaa. Hyvin se meni, mutta en usko, että moinen harjoitus on riskin väärti.

Lueskelin tauoilla reisitaskuun mahtunutta Teurastamo 5:ä, jonka olin saanut läksiäislahjaksi.

"Olympialaiset ovat alkaneet ja rakas naapurimme on hyökännyt Georgiaan", meille kerrottiin. Olisi tehnyt mieli mennä lukemaan aiheesta [avajaisseremonioiden koreografiasta, siis], mutta kännykkäni akku oli kuollut viikon leireilyyn. Niin, oli se minulla mukana, villasukassa saappaaseen survottuna.

En osannut pelätä suojelukoulutuspäivää etukäteen. Sadeasu oli edelleen huono ja auringonpaahde murhaava. En keksinyt yhtään syytä mennä kyynelkaasukonttiin ilman kaasunaamaria. Konttiin menneet olisivat kaivanneet vettä silmiinsä, mutta sellaista ei ollut paikalle järjestetty.

Olin hakenut toimittajaksi Ruotuväkeen heti ensimmäisillä lomilla. Välillä anoin lupaa soittaa kännykällä kysyäkseni asian etenemisestä, mutta en koskaan saanut päätoimittajaa kiinni.

Ärsytti, kuinka hiuksistani valitettiin jatkuvasti, vaikka ihmiset toisaalta jättivät partansa ajamatta päiväkausiksi.

Komppanianpäällikkö piti rättisulkeiset. Uhkasi, että jos viimeisessä varustuksessa on yksikin virhe, käydään läpi kaikki asut, mutta vielä tiukemmalla aikataululla. Minulta puuttui yksi lipas, joka oli hetki sitten ollut vielä tallessa. Päällikkö bluffasi ja jätti varustuksen tarkistamatta. Sanoi, että tärkeintä on yrittäminen. Lipas löytyi kaapin alta.

Valalaulua olisi ollut mukavampi laulaa, jos olisi ensin kerrottu sävel.

Eräänä iltana minut käskettiin päivystäjän luokse. Ruotuväen päätoimittaja soitti. Kehu siinä sitten itseäsi luontevasti, kun vieressä pörrää lauma alokkaita siivomassa ja päivystävä alikersantti hengittää niskaan.

"Kuinka armeija on mennyt?" kysyttiin. Kerroin saaneeni P1-kokeesta (älykkys tms) 8/9 pistettä. P2-koe oli jäänyt väliin flunssan takia. Cooperissa kerroin juosseeni vain vähän yli 2600 metriä. "No, hyvinhän se on vanhalle miehelle", päätoimittaja lohdutteli.

"Onko sinulla jotain aiheita, joista et suostu kirjoittamaan?" päätoimittaja kysyi. "No, kunhan saa totuudessa pysyä, niin kaikki käy", lupasin.

Sain suullisen hyväksynnän, mutta jäi kaihertamaan, ettei asiasta ollut mitään kirjallista näyttöä, eikä henkilökunta tuntunut tietävän mistään mitään varmaa.

Useampi kirkkoon kuulumaton päätti kuitenkin osallistua sotilasvalaan. Taisin olla komppanian ainoa vakuutuksen antaja.



Pikku-Matias riemuitsee tykkimieheksi nimittämisestä.



Vakuutuksen antajia oli vain kourallinen koko joukkoyksikössä.




Vakuuttajatkin pääsivät mukaan marssille.


Käytin yhden HL-loman lukeakseni tenttiin, joka on edelleen tekemättä.

P-kauden lopun pitkillä juoksulenkeillä huomasin, ettei pistänyt lainkaan, mutta jalkani tuntuivat lyijynraskailta.

Meitä poistutettiin ensimmäisen kerran koko P-kaudella alikersanttiemme rankaistua meitä siitä, että joku komppanian toisessa kerroksessa oli näyttänyt keskisormeaan kantahenkilökunnalle. Juoksimme sitten ympäri kenttää ja punnertelimme. Missään vaiheessa kukaan ei epäillyt, että syyllinen olisi ollut kukaan tuvastamme. Lopulta syypääksi paljastui eräs palveluksensa kesken jättänyt, jota ei kiinnostanut.

Jonotimme kuulemaan pisteemme koko P-kaudesta. Laivastoon kuulemma tarvittaisiin ainakin 30 pistettä, 41 oli maksimi. Tällä kertaa rannikkojalkaväkilinjan kokoa oli pienennetty, joten sinne ei joutuisi, jos ei haluaisi, lohduteltiin.

Joku sai 32 pistettä. Väki suputti takanai, että huh, aika tavalla. Miettivät, voisiko joku saada vielä paremmat pisteet. Joitain nimiä leijui ilmassa. Teki mieleni kysyä, että hei, entä meitsi. Että minäkin uskon ihan hyvin pärjänneeni.

"38 pistettä. Onneksi olkoon Pietilä, nämä ovat joukkueen parhaat pisteet", joukkueenjohtaja mutisi. Menetin kaksi pistettä kuntoindeksistä (hyvän ja kiitettävän välillä olin kahden pisteen väli) ja yhden pisteen P2-kokeesta, jossa en viitsinyt alkaa kikkailla.

38 pistettä, mietin ja katsoin alikersantteja. Jos he olisivat saaneet tämän verran, niin tuskin olisivat alikersantteja. Tunsin hetken salaista ylemmyyttä heitä kohtaan. Muistelin kuinka lukiossa pohdin, etteivät opettajat varmaan ymmärrä tuskaani, sillä heille ysi on ollut hyvä numero.

Oli luvattu, että 10 parhaan prosentin joukkoon selviävät saavat itse valita jatkopaikkansa. Toisaalta puolustusvoimien etu ajoi ohi, joten saivat itse valita AUK-paikkansa. Eipä Upinniemessä puolen vuoden tehtäviä juuri ollutkaan kuin B-miehille. Toisaalta erikoistehtäviin hakeutuneet eivät saaneet valita yhtään mitään, joten minut laitettiin aliupseerikoulun viestilinjalle. Se siitä laivastosta.



Säkit on pakattu ja miehet katselevat tulevaisuuteensa, kuka minnekin. Tunnelma on kaikesta huolimatta hieman haikea.

Kunnialla päättyneen Ruotuväki-palvelukseni glamourikkain päivä taisi lopulta olla yksi tiistai, jona matkasin ensin Riihimäelle tapaamaan Romanian asevoimien komentajaa (joskin aikataulumuutosten vuoksi pääsin kysymään vain kolme kysymystä Kaskealalta) ja palasin kaupunkiin haastattelemaan Ison-Britannian merivoimien komentajaa. Tuli hieman kiirekin, kun sain hänen pitämänsä laajan puheen luettavakseni vain hetkeä ennen haastattelua [juttu].

Kaikessa töhinässä unohdin pukea takin ylleni, ja jututin brittiamiraalia paitahihasillani. Sattuuhan näitä.

Onneksi palveluksen loppuunkin sattui yksi kiinnostava kohtaaminen. Viime viikolla kävin kuuntelemassa Jari Sarasvuota Maanpuolustuskorkeakoululla, jossa hän luennoi tuleville alikersanteille johtajuudesta [juttu]. Sarasvuo on näemmä sen verran kuuma nimi tästä ikuisuuteen, että uutista on lainattu ilahduttavasti mm. Taloussanomissa.

Hupsuna TJ-pilana taittajamme merkitsi jutun kirjoittajaksi Mikael Pietilän.

Koska juttupaikka oli hieman lyhyt, kirjaan tähän hieman tarkemmin, mitä Sarasvuo jutteli. Loppuhuipennuksena luentoa seurannut keskustelumme täysin litteroituna.

***

– Ajattelin puhua suoraan, silläkin uhalla, että se loukkaa joidenkin teistä vastaanottokykyä, Sarasvuo aloitti tiukasti kymmenen minuuttia myöhässä.

Hän puhui vapaasti ilman papereita. Eteensä hän rakensi kuitenkin nuottitelineen, jolla piti jonkinlaista aihelistaa.

Ennen kuin hän pääsi pidemmälle hän kävi nappaamassa yhdeltä oppilaalta pöydältä tämän silmäilemän MPKK:n hakuvihkosen. Tällä luennolla ei muualle vilkuiltaisi. Mietin, mahtaako hän loukkaantua läppärinnaputuksestani.

Sarasvuon perusteesi oli, ettei armeijassa opi oikeaa johtajuutta.

– Ajatus, että voisi leipoa johtajia varusmiesaikana on lapsellinen, hän kärjisti.

– Täällä voidaan tarjota johtajuuden välähdyksiä, niitä saattaa tulla silloin tällöin, joillekin.

– Rukissa ei opetettu johtajuudesta mitään, hän julisti.

– Opetettiin tulijoukkueen johtamisen teknistä puolta. Ja hyvä niin, musta se on ihan riittävä haaste, hän sanoi yllättäen.

– Johtamisessa puhutaan niin isosta asioista, että näiden asioiden alkeellinen ymmärtäminen alkaa usein neljänkympin tienoilla, hän linjasi sai muistelemaan, minkä ikäinen hän mahtoi itse olla firmansa perustaessaan.

– Junailuun ja asioiden järjestämiseen saadaan hieman valmiuksia, mutta johtajuus.. maaperää on ehkä hieman muokattu ja osa saattaa olla kiinnostunut kulkemaan johtajuuden polkua.

– Perille ette ole koskaan pääsemässä ja viisi kuudesta lannistuu matkalla Tämä ei ole synkistelyä – en ole pessimisti vaan realisti, Sarasvuo sanoi ääntään väristäen.

– Tämä elämä, jota nykyään elämme ei enää valmista meitä siihen elämään, joka meitä joka tapauksessa kohtaa, Sarasvuo jatkoi ja huomasi itsekin, ettei muotoilu ollut kaikkein iskevin.

Sarasvuolta ei sittenkään löydy ymmärrystä palveluksestaan laistaville.

– Olen seurannut pöyristyneenä sitä, kuinka huonosti nykyikäluokat pärjäävät varusmiespalveluksessa, hän mesosi.

– Taustalla on, että lapset eivät saa tarvittavaa rakkautta kotoaan.

– On täydellinen katastrofi, jos ihminen keskeyttää palveluksensa, Sarasvuo sanoi ja täsmensi, että suurin menetys on yksilön kannalta.

***

Yhtäkkiä hän eksyi tarinoimaan omasta erinomaisuudestaan. Sarasvuo kertoili, kuinka on käynyt usein kertausharjoituksissa puhumassa kenraaleille.

– Aina välillä tulee puolen päivän kertauskutsuja. Normaalistihan nämä horinat maksavat 6-12 tonnia laaki. Eversti Kim Jäämeri, josta varmaan tulee jonain päivänä kenraali. Hän toi hornetit suomeen. Hän kutsuu minut puhumaan.


***


– Armeija on turhauttava henkisesti ja emotionaalisesti – nykyään se on valitettavasti myös fyysisesti raskas kokemus, Sarasvuo sanoi suoraan.

– Itse koin aikoinaan, ettei se ollut kovin mielekästä. Olen sittemmin ymmärtänyt, että monilla asioilla oli tarkoituksensa, mutta merkityksellisyyttä ei avattu.

Yhtäkkiä hän eksyi jälleen kertomaan itsestään.

– Jos käytetään sellaista alhaista mittaria kuin euro... Mun mielipiteestä on maksettu kuitenkin 100 miljoonaa euroa käteistä rahaa. Ei tästä maasta monia samanlaisia löydy.

– Kaikki mielettömältä tuntuva säntäily... toivon, että tätä perustellaan nykyään. Meille sitä ei koskaan tehty, Sarasvuo harmitteli.

– Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole johtajuutta, hän kiteytti.

– Johtajuus on mielekkyyttä, mielekkäiden asioiden vuoksi ponnistelua.

Mietin, että tämä tuntuu ironiselta, jos muistelee tee työtä, jolla on tarkoitus -kampanjaa ja syväjohtamisen korostamaa inspiroivaa motivointia.

Kenties Sarasvuo ei ole aivan perillä siitä, mitä armeijan johtajakoulutuksessa nykyään opetetaan. Olkoonkin, että on toinen asia, kuinka tuo oppi näkyy käytännön arjessa.


***

Sarasvuo jatkoi määrittelmillä.

– Elämää hallitsee se, mikä on totta. Kokemusta elämästä hallitsee se, minkä uskoo olevan totta. Jälkimmäinen on maailmankuva.

– Emme operoi todellisuudessa vaan sillä kartalla, joka meillä todellisuudesta on.

Kehittely jäi kesken jonkun aliupseerioppilaan pilkkiessä.

– Älkää herran tähden nukkuko täällä! Sarasvuo kivahti.

– Täällä ei saatana roikuteta silmäluomia. Istu suorassa, nosta vireystilaa! Tuo on epäkunnioittavaa. Ei sillä, että on muka väsynyt, ole hevonvitun väliä, hän julisti.

– Ensisijainen tarkoitus ei ole pahoittaa ketään, mutta itsekin luulin tietäväni jotain elämästä 18-vuotiaana, Sarasvuo jatkoi.

– Silloin suojeli, etten tajunut, kuinka paljon opittavaa on edessä. Johtajuudessa on kysymys siitä, että ihminen alkaa ankarasti tutkia totuutta. Ja ymmärtää, että totuutta ei voi lähestyä muuten kuin oman valheen kautta.

– Totuutta omasta elämästä, johtamisesta, ei voi lähestyä muuten kuin oman valheen kautta, Sarasvuo toisti sen kummemmin selventämättä.

– Vuonna 2005 kuoli M Scott Beck, jenkkilaivaston pääpsykiatri. Hän kirjoitti kirjan The road less traveled.

– Se on top 5 -kirja, mun maailmassa ehkä ykkönen, Sarasvuo tunnusti.

– Se on kirja johtajuudesta, kirja rakkaudesta.


– Minun tehtäväni on oppia ongelmatilanteista nopeammin kuin asiakkaat ja opettaa heitä, Sarasvuo selitti.

– Sama päämäärä kuin antiikin filosofeilla: tutkia mitä on hyvä elämä ja kuinka sitä voisi vahventaa, hän lavensi.

Seuraavaksi hän keskittyi ottamaan ihmisiltä liiat luulot pois.

– Mitä enemmän on ajatuksia, sitä vähemmän kykenee ajattelemaan; pää täyttyy mössöstä, hän julisti.

– Suuri osa omia ajatuksia, mikä on huono juttu. Se tarkoittaa, että on tyhmä. Luultavasti joku toinen on jo keksinyt ajatuksen, jos se on keksimisen arvoinen.

– On turvallisinta olettaa, että olemme kohtuullisen keskilahjaisia, Sarasvuo sanoi ja piirsi fläppitaululleen Gaussin käyrän.

– En usko, että tässä salissa on yhtään neroa, hän sanoi ja kertoi tykistökenraali Nenosesta, joka reputti aikoinaan pitkän matematiikan yo-kirjoitukset tehtyään tehtävät alle vartissa ja poistuttuaan etuajassa. Nenonen kehitti niin nerokkaan tykistöjärjestelmän, että se määriteltiin sotasaaliksi Pariisin rauhansopimuksessa.

– Kun keskilahjaisen ihmisen pää täyttyy ajatuksista, ongelmia on kaksi: Suurin osa ajatuksista on omia. Valitettavasti vieläpä antagonistisia eli varsinaiseen tarkoituksen nähden vastakohtaisia. Nerot tavoittelevat tilannetta, jossa on vähemmän ajatuksia, ego aiheuttaa vähemmän kohinaa. Maailmanjärjestyksen ja maailmankuvan erottaminen on kaiken lähtökohtana, Sarasvuo selitti.

***

Hän palasi M Scott Beckiin ja kurin merkitykseen.

– Ilman kuria ei ole minkäänlaista mielekästä elämää, Sarasvuo latasi.

– On turha puhua johtajuudesta tai täyttymyksestä tai oman elämän todeksi elämästä, jos kuri puuttuu. Siksi keskeytetään, koska elämästä puuttuu kuri ja seuraava sana, jonka kerron myöhemmin (rakkaus).

Sarasvuo jakoi kurin neljään osaan. Perehdyin sittemmin The Road Less Travelediin sen verran, että huomasin seuraavan osan olevan suoraan siihen perustuva.

– Mielenterveys on kyky toimia tarkoituksenmukaisesti yhteisessä todellisuudessa, Sarasvuo määritteli.

– Hyvä johtaja saa toiset ihmiset haluamaan sitä, mitä heiltä joka tapauksessa vaadittaisiin.

– Yksi elämän kovia juttuja on, että miellä on mielipiteitä, mutta maailmaa ei kiinnosta. Ne harvat, jotka pystyvät taivuttamaan mielipiteitä, heitä kutsutaan johtajiksi. Heitä on vähän ja he kypsyvät hitaasti, hän pohti.

– Johtajilla on oltava kyky korkean luokan työnjakoon. Johdettavalle annetaan paljon valtaa päättää itse asioitaan.

–Suhtaudun huvittuneesti syväjohtamiseen, Sarasvuo tunnusti ja kiekaisi ilkamoiden, että se on huuuuuuuuumanistista höpötystä.

– Ajatus siitä, että ihminen toimii paremmin subjektina kuin objektina ei pidä paikkaansa, hän jatkoi.


– Jos haluat toimia korkea tason subjektina, pitää olla objektina. Eteenpäin menevät ne, jotka oppivat. Ainoa tapa kasvaa johtajaksi on hyväksyä se, että välillä meidän täytyy alistua objekteiksi, vallan käytön kohteiksi, Sarasvuo muistutti.

Sarasvuo nosti esiin teleologian johtajuuden selittäjänä.

– Aristoteteen teleologia: jos veitsen tarkoitus on leikata ja terävä leikkaa paremmin, veitsen on syytä olla terävä, hän tiivisti.

– Johtajan tehtävä on luoda merkityksiä.

***

– Elämän kruunu ei sittenkään ole onnellisuus vaan uskallus elää oma tarina täydeksi ja todeksi, Sarasvuo selitti.

– Sen sivutuote on onnellisuus, ohikiitävät täyttymyksen hetket

Hän viittasin Beckiin, jonka mukaan suurin kaikista totuuksista on, että elämä on vaikeaa, epäreilua.

– Jos ihminen puhuu koeajalla omista oikeuksistaan meidän firmassamme, saa lähteä kotiinsa. Haluamme olla alamme parhaita, eivätkä parhauteen mahdu ihmiset, jotka huutavat oikeuksiensa perään, hän havainnollisti.

– Ne, jotka puhuvat velvollisuuksistaan, heitä ylikunnioitetaan ja palkkakäyrä nojaa y-akseliin, Sarasvuo dramatisoi.

– Ja jumalauta, sulle on joku opettanut, että kannattaa määkiä ja märistä oikeuksistaan, hän mesosi.

– Elämän kruunu ei ole hedonismi vaan elää täydesti, palvellen

Sarasvuo kertoi, kuinka Beck jakoi kurin neljään osaan.


1. uhraus

– Tämä tekee elämästä pyhää

– Elämässä kohtaa ongelmia, mutta ihminen ei halua kohdata näihin liittyviä tunteita. Elämän varsinainen tarkoitus on päästä eteenpäin, nostaa tasoa. Kohtaamamme tuska on tunnehinta, Sarasvuo pohjusti.

– Nykyihmiset eivät kestä vitutusta. Pakenemme pahoja tunteita mielihyvään. Nautinto ensin, hinta myöhemmin. Ihminen pyrkii pois tuskasta kohti nautintoa.

– Tämä on evoluution meihin asentama ohjelma, jota ei pysty kiertämään. Johtaa siihen, että nautinnot alkavat pienentyä, hän muistutti.

– Tarvitsee enemmän viinaa, enemmän oikeassaolemisen riemua. Hinta vastaavasti kasvaa.

– Keski-ikään mennessä on saatu aikaan alistuva, uikuttava, kytevästi vihaava reppana, Sarasvuo tunnelmoi.

– Jotka lepäävät eniten, saavat vähiten lepoa, hän julisti.

– Aina ensin hinta. Aina ensin antaudutaan tehtävälle!

– Kun maksaa hinnan ensin, nautinto korvautuu ilolla. Hinta alkaa pienentyä ja nautinto räjähtää.

***

– Asun ja aion loppuelämäni asua huippu-urheilijan kanssa, tämän Virpi Kuitusen. Hän on 2000-luvun alun menestynein naishiihtäjä, Sarasvuo antoi aihetta uudelle kohulööpille.

[Sarasvuo väittää olevansa tosissaan Kuitusen suhteen. Kansa ei usko.]

Hän kertoi hurjista treenimääristään, kuinka aina ei tee mieli aamujoogata, mutta se on pakko tehdä. Kertoi, kuinka edellinen yö oli jäänyt lyhyeksi Italian-matkan vuoksi, mutta silti hän heräsi sitkeästi aikaisin voimistelemaan.

– Kunpa olisin tämän kaksikymppisenä tajunnut. Join viinaa kuin aku piimää, Sarasvuo sanoi ja sai aliukersanttikeijot nauramaan. Tsihihii, se sano viina.

– Ainoat asiat joita en ole kokeillut ovat suonensisäiset huumeet ja anaaliseksi – miehen kanssa, Sarasvuo paljasti.

– Naisen kanssa olen kokeillut sitäkin, hän katsoin tarpeelliseksi huomauttaa.

Otsikko alkaa olla kasassa, tuumin.

– Mulla on varhain ollut mahdollisuus toteuttaa joka fucking oikku, joka mieleen juolahtaa, hän uhosi.

– Hämmennys on tunnehinta oivalluksesta, epäily luottamuksesta, häpeä luovuudesta, Sarasvuo jatkoi määrittelyään.

– Elämässä on pyhiä asioita vain jos uhraa niiden eteen. Ja elämä ilman pyhää ei ole minkään arvoista. Johtaja kykenee toimimaan tunteistaan piittaamatta.

– Pelasin eilen tennistä kolme tuntia Venetsiassa tämän Virpi Kuitusen kanssa. Siinä näkyi kuntoilijan ja urheilijan ero. Vaikka Virpi ei ole kovin hyvä tenniksessä, hän laittoi minut loppua kohti tiukoille silkalla kunnollaan, Sarasvuo jutteli.

– Hän tekee kuudellakympillä kulmasoutuja mikä jää monelta teistä tekemättä, Sarasvuo muistutti.

– Ihan totta, täällä on yllättävän monta, jotka eivät tee kuudelläkympillä yhtä ainoaa. Mitä vittua te oikeen meinaatte jätkät, hän mesosi.

– Siinä kun tehtiin sitä joogaa, niin vitutti niin, että runko tärisi, Sarasvuo palasi aamun tunnelmiin.

– On hyvä oppia turhautumaan.

– Älkää silti kovistelko heikkoja. Heillä on raskasta muutenkin. Heitä kutsutaan lempeästi leikkiin nimeltä elämä, Sarasvuo evästi johtajia.


***

Sarasvuo jatkoi määrittelemällä, että kurin toinen komponentti on vastuu.

– Ihmisellä on tarve tuntea hallintaa. Mitä parempi on tunne hallinnasta, sen parempi on mielenterveys.

– "Olet itse 100-prosenttisesti vastuussa kaikesta." Sinä päivänä, kun tämän hyväksyy, elämä lakkaa olemasta kärsimystä. Se ei ole enää vaikeaa vaan vaivalloista – rasittavaa, muttei kärsimystä. Kun on itse vastuussa, ei ole enää yksin. Vain siinä vaiheessa voi ottaa vastaan apua toisilta, Sarasvuo filosofoi.


– Ihmiselämä on salmiakki. Sitä määrittää suhde neljään perusasiaan, Sarasvuo määritteli fläppitaululle.





Olosuhteet Perimä


menneisyys + pyrkimys


Esimerkkinä olosuhteista hän kertoi tarinan omilta varusmiesajoiltaan Dragsvikista.

– Yksi syy, miksi en pärjännyt oli, etten tajunnut ruotsista mitään. Kyllähän minä ällän kirjoitin, mutta sen kirjoittaa kuka tahansa, joka haluaa.

– Siellä oli sellaista kevyesti sukurutsaista porukkaa, Sarasvuo veisteli.

Hän kertoi, kuinka häntä kiusattiin, kuinka hän ei tajunnut, mitä tapahtui, kuinka kaikki oli turhauttavaa ja surkeaa. Kuinka hän makasi lääkittynä yläpunkalla tekemättä mitään.

– Alapunkassa nukkui mulkku, joka näki mun hädän ja potki sänkyä, Sarasvuo kertoi ja demonstroi, kuinka pomppi potkujen voimasta.

– Eräänä päivänä alakerran runkkari kertoi kaverilleen seuraavaa: "Pappa lovade mig en porsche om jag slipper till officerskolan", Sarasvuo muisteli.

Oli menossa jokin organisaatiouudistus eikä rukkiin pääsisi kuin yksi mies. Sarasvuo kertoi sanoneensa alapunkan uhoajalle, ettei tämä ole rukkiin pääsemässä. Ajatus alapunkan miehen Porschesta ärsytti niin paljon, että Sarasvuo sykki tiensä rukkiin ja jätti toisen rannalle.

Salmiakin ylintä kulmaa emme koskaan saaneet kuulla.

***

Kurin kolmanneksi osaksi määriteltiin totuudellisuus.

– Siellä missä meidän kartalla lukee grand canyon on oikeasti puro, jonka yli voi hypätä, Sarasvuo tunnelmoi ja hyppäsi äkkiä seuraavaan otsikkoon, sillä kello alkoi olla paljon.

Kurin viimeiseksi osaksi paljastui tasapaino.

– Jokainen hyvä on kahden paheen tiukassa puristuksessa. Siksi tarvitaan kykyä elää egon, viettivoimien ulkopuolella, Sarasvuo linjasi.

Vaikka kuri on tärkeää, se ei yksin riitä.

– Jos järkevä elämä on mahdollista ainoastaan kurin kautta, luulisi, että lapsena kuritetut olisivat kurinalaisimpia, Sarasvuo päätteli.

Totuus on hänen mukaansa päinvastainen. Näiltä lapsilta puuttuu kurinalaisuuteen tarvittava energia. Sen energian antaa rakkaus.

– Rakkaus on vimmainen halu kasvattaa itseä, jotta saisi ravita toisen ja sitä kautta omaa hengellistä kasvua, Sarasvuo määritteli Beckiä mukaillen.

– Rakkaus on ankaruutta. Kasvua kohdata heikompi myötätunnon kautta. Kelpaamattomuuden tunteen vuoksi ihmiselämän kantava tunne on häpeä, hän jatkoi.

***

Kello oli jo jonkin verran yli luennon päättymisajan, mutta Sarasvuo sanoi jatkavansa, sillä ei oppilailla kuitenkaan mitään tärkeämpää ohjelmaa olisi.

Hän määritteli seuraavasti.

Hyvä elämä => henki dominoi tunteita
Hyvä johtaminen => Jokaisessa meissä on kapasiteettia, jota emme saa heti käyttöön. Oikeat johtajat johtavat ihmistä tämän mahdollisuuksita käsin, ei rajotteista
Hyvä joukkue => tarkoitus on tärkeämpi kuin säännöt

Lisäksi uudet johtajat saivat täsmällisempiä ohjeita.

– Älä ole nilkki. Vaadi se mitä vaaditaan jämäkästi, riittävällä lujuudella ja lempeydellä.

– Auktoriteetin ja autoritäärisen johtajan ero on seuraava: auktoriteetillä on oikeasti annettavaa, autoritäärisellä on vain saneltavaa

– Silloin ei ole kuin natsat. Eikä se ole mitään. Johtajuutta ei anneta, se ansaitaan.

– Hyvä johtaminen on, että ihmisen huominen on tärkeämpi kuin menneisyys.

Lopuksi Sarasvuo kertoi sotilaspoliisista, joka pysäytti hänet varuskunnan portilla. Henkilötunnus ollut tullut mukaan Italian-matkan jäljiltä. Sotilaspoliisi katsoi kuitenkin tunnistavansa Sarasvuon ja laski tämän sisään.

– Tämä oli hyvä esimerkki siitä, kuinka sääntöjen ei saa antaa syrjäyttää ajattelua. Edes aliupseereita ei ole syytä kasvattaa siihen, että säännöt syrjäyttävät ajattelun, Sarasvuo kielsi.

***

Salissa alettiin kertoa varusmiehille varuskuntaliikunnasta. Sarasvuo taitteli nuottitelinettään kuljetuskuntoon. Puhetta pitänyt upseeri kuulosti perin lattealta äskeisen tykityksen jälkeen.

Poistuin salista ja jäin odottamaan, saisinko kysyttyä Sarasvuolta vielä pari tarkentavaa kysymystä. Kohta hän tuli ulos salista ja suostui pyyntööni. Hän vaikutti hyväntuuliselta.

Valokuvaaja, jääkäritoimikunnan puheenjohtaja ja yksi kadetti liittyivät seuraani. Sarasvuo kehotti, että istuisimme alas aulan kahvioon.

Hän pohti hetken, onko hänellä mukana kahvirahaa. Jääkäritoimikunnan puheenjohtaja tarjoutui maksamaan. Sarasvuo ei sittenkään kelpuuttanut varusmiehen almua vaan muisti, että hänellä on rahaa itselläänkin. Mietin, mahtoiko hän testata jotain.

Hän istui alas minua vastapäätä ja hymyili vinosti. Ehkä hän katsoi rintani nimikylttiä. Ruotuväki, siinä luki. Sarasvuo palveli itse aikoinaan toimittajana samassa lehdessä.

Pyysin täsmennystä syväjohtamisen kritiikkiin. Sanoin, että minusta sen ajatus johtajaksi kasvamisesta synnynnäisen johtajuuden sijaan on hyvin linjassa Trainer's Housen johtajuusfilosofian kanssa siten kuin olen sen ymmärtänyt ja kysyin, onko hän täysin syväjohtamisen mallia vastaan.

Ei mulla tietenkään voi olla mitään syväjohtamisen pyrkimystä vastaan. Mä olen suhtautunut kriittisesti oikeastaan vain yhteen osaan siitä ja se on se ajatus, että ihminen pitäisi saada subjektiksi, esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa hän on toteuttavassa alaisasemassa. Eli tää objektina olon tärkeys se on aivan kriittinen osa, jos haluaa kasvaa ja mennä eteenpäin. Mun arvio siitä syväjohtamisesta oli pikkasen kohtuuton. Ei se perusteiltaan ole huono.

Mutta vastauksena kysymykseen.

Mä luulen, että lailliseen velvollisuuteen perustuvassa järjestelmässä ei välttämättä varusmiesaika päästä – no ehkä sitte itse sen ajan viimeisenä kahtena kolmena kuukautena voidaan päästä – alussa ei heti päästä kyllä sellaiseen johtamismalliin, joka olisi mielekäs. Se olisi eri asia, jos olisi tällainen vaikkapa ammattilaisarmeija, mutta se on vähän toinen juttu.

Mitä tulee kriisitoimintaan, niin siinä pitää olla varovainen, ettei se ihminen ole suojattomassa subjektin asemassa, koska subjekti on suojaton. Objektilla on suojaa. Tää nyt on tällaista valmentajuussaivartelua.

Usein luentotilanteessa syntyy liian karkeita heittoja, Sarasvuo vastasi.

Katsoin, kuinka pöydässä istunut kadetti kirjoitti kynä sauhuten asioita muistiin. Tunnistin miehen samaksi, joka oli hyppyyttänyt minuakin rukin päättäneen johtamisharjoituksen pitkinä ja pimeinä tunteina.

Siinä hän istui kiltisti kirjaamassa muistiin, mitä suuri toimittajamme keksii kysyä, tuumin, vaikken minkäänlaista katkeruutta tuntenutkaan.

Sarasvuo sanoi luennollaan, että ymmärtää sitä, ettei toimien merkitystä aikoinaan selitetty. Toisaalta hän kritisioi sitä myöhemmin puheessaan voimakkaasti. Pyysin tarkennusta tähän.

Olisin kaivannut, että merkityksiä olisi avattu enemmän. Se on se mitä...

Mä sanon sen nyt niin kuin se oikeasti on.

Kyllä sen turhautumisen tai hämmennyksen tai kärsimättömyyden, sen merkityksen olisi voinut avata heti. Että tällä harjoituksella mitataan ja testataan ja kehitetään sitä ominaisuutta. Sen olisi voinut avata heti. Sitä ei avannut kukaan koskaan. Ei yksikään upseeri ikinä vaivautunut avaamaan. Ja tuntui, etteivät upseerit itsekään tajunneet koko asiaa. Se oli musta jopa noloa heidän kannaltaan. Se on kuitenkin tuollaisen objektiksi alistavan toiminnan tärkein anti, että pääset tutustumaan siihen osaan tunne-elämästä, jonka kanssa on pakko tulla toimeen oikeassa elämässä.

Kun puhutaan siitä, tekeekö armeija miehiä vai ei, niin silloin mä en sitä ymmärtänyt, mutta näin jälkikäteen, niin kyllä tekee, juuri tuon kautta. Mutta olisin mä sen... Mä olin tosi hämmästynyt jossain rukissa, kun ei ne näitä asioita läpikäynyt. Mutta semmosta se on, Sarasvuo päätti monologinsa.

Seuraavaksi ihmettelin, pitääkö Sarasvuo kannattavana elämänstrategiana motivoitua negatiivisista motiiveista samaan tapaan kuin hän RUK-esimerkissään, jossa tärkeintä oli estää, ettei toinen vain pääsisi rukkiin.

Se on rajoitetusti joissakin tilanteissa käyttökelpoinen. Tässä tulee nyt se ristiriita teleologian ja ideologian välillä. Ideologi on joku, joka ideologisesti tatti otsassa miettii, että on väärin motivoitua alhaisista motiiveista. Kaikki sun motiivit on lopulta johdettavissa alheisiin motiiveihin. Ihan ytimessä on menettämisen pelko.

Teleologisesti, kun asiaa ajattelee, niin siinä hetkessä se motiivi palveli mua ja olen saanut siitä paljon hyvää. Onko se ylipäänsä kantava motiivi elämässä, niin ei. Enkä mä sen takia oikestaan.. en mä suhtaudu häneen enkä siihen kokemukseen minkäänlaisella katkeruudella tai mielipahalla. Se oli siinä hetkessä.. jokainen joka on joskus ollut vaikka urheilukilpailussa, tietää, että joskus on hyvä sisuuntua. Vaikka se sisuuntumisen lähde on vaikkapa tunne osattomuudesta.


Kysyin, kuinka varusmiespalvelusta pitäisi aiemmin kuullut valossa kehittää.

Kyllä sellaisen merkityksellisen kasvuun haastavan kurin määrää pitäisi lisätä. Että tota näähän on varhain subjekteja mielestään elämässään. Sitten kun mennään sinne työelämään. Olen kuitenkin aika monen ihmisen esimies ja valmennan yrityksiä. Ei ihmisen ole turvallista 20-vuotiaana kuvitella olevansa kukkulan kuningas. Siinä voi lahjattomammille käydä niin, että ne luulevat, että tämä on luonnollista ja järkevää ja siinä voi käydä hassusti.

Jos mä saisin päättää, niin armeijan perustehtävä eli turvallisuuden luominen ja varmistaminen on tietenkin luovuttamaton eikä siitä pidä koskaan käydä mitään keskustelua. Mutta sitten se, kuinka sitä perustehtävää parhaiten palvellaan, niin kyllä mä ehkä enemmän opettaisi ihmisille niitä merkityksiä, joita mekin opetetaan joka päivä asiakkalille. Eli mitä tämä ihmisenä oleminen on, mitä on johtajuus. Miksi on tärkeää lähteä noihin leikkeihin mukaan.

Noihan on rutiineja. Tosiasiassa ne on sosiaalisia leikkejä. Kaikki nämä taakse poistu ja muodostelmaan järjestymiset ja niin pois päin. Niillä on käytännön tarkoitus, mutta se, että korjataan tuolla jonkun asentoa... Mä en tiedä, tietääks toi kaveri tuolla, ettei se osaa seistä [Sarasvuo osoitti pihalla muodossa seisovaa oppilasta]. Että onko niin, että ne ei tiedä, että niillä on lantio auki. Sillä jos hän ei tiedä, niin hänellä on lonkka kulunut nelikymppiseen mennessä. Siis näitähän on paljon, joilla niinku ... repsottaa.

Ja kun mä tiedän suurin piirtein, mitä tarkoittaa huipulla oleminen ja eläminen. Niin tota meidän maailmassa jos harjoitellaan, niin sitten harjoitellaan niin paljon, että osataan. Ei tossakaan ole mitään asennevikaa välttämättä. Se voi olla, että hän ei vain ymmärrä sitä asentoa. Että hän on vaan sokea sille. Kyllä mä nostaisin sitä vaatismustasoa. Mulla on itselläni sellainen epäilys, että yksi syy, miksi nää ei enää pysty tähän palvelukseen, kun se keskeyttämisprosentti on niin hulvaton. Se voi johtua myös siitä, että se peruskuorma ei ookaan riittävä. Sen takia niillä jää aikaa hillota sitä omaa masennustaan ja äidin puuttumista. Että polvia kolottaan. Muaki sattu ihan helvetisti. Kyllä kun tuolla työhön tottumaton vetää reppu selässä, niin varmaan kolottaa. Ne on tämmösiä elämään kuuluvia tunteita.

Joku voi aatella, että tolla ei oo oikein väliä, mutta juuri tolla on väliä. Se lähtee perusasioista.

Kysyin, eikö tässä ole ristiriita sen kanssa, että Sarasvuo sanoi luentonsa päätteeksi, että ajattelun pitäisi ohittaa säännöt. Eikö oikealla tavalla muodossa seisominen ole juuri esimerkki säännöstä, jota ei perustella ja johon ei liity ajattelua?

– Ei se mee noin. Sori vaan kokelas. Ei se mee noin. Kato, on disipliinejä.

– Mitäs sä harrastat? hän tiukkasi.

Kerroin luuhaavani netissä, lukevani ja kirjoittavani juttuja.

– Hanki ittelles joku disipli... joku vaikee asia. Joku semmonen mikä haastaa sua, hän ohjeisti.

– Toi seisominen on perusdisipliini. Siinä ei ole kyse siitä, että säännöt ohittaa ajattelun. Siinä on kyse siitä, että hiotaan sitä muotoa. Koska kyllä elämässä pätee, että on se kyse mistä tahansa, itsepuolustuksesta, musiikista kirjallisuudesta, mistä tahansa vaikeesta.

Mä oon palvellut Ruotuväki-lehdessä, hän huomautti.
Tiedän sen, kuittasin.


– Mulla oli armeijan jälkeen sellainen kokemus, että mä sain opetusta sellaiselta 38-kiloiselta 76-vuotiaalta kreikkalaisimigrantilta. Hän löi jos syyllistyi pehmään ajatteluun. Me palvoimme häntä. Hän opetti meille tätä että missä kulkee, mikä on sen muodon merkitys. Hän ei antanut mulle ikinä tuumaakan anteeksi sitä, että englanti ei ollut mun äidinkieli.

Todella ankara ja rakastava. Kyllä me treenattiin ensin muotoa. Että mikä on kirjoittamisen disipliini. On aloja, joilla pitää antautua disipliinille. Kun tulee se hetki, että sä osaat sen disipliinin, niin sitten sä voit sitä luovasti soveltaa.

Tää kaveri tuolla portilla. Hän oli mun mielestä fiksu. Hän olis voinut mennä sen säännön taakse. Sitten tää homma ois ollut vähän hankalampaa. Eikä hän virhettä olis siinä tehnyt. Tää on paradoksi. Tämä on niistä neljästä kuriopista viimeinen, se tasapaino. Että jossain tilanteessa muoto ohittaa kaiken. On tärkeetä, että ihmien ymmärtää, ettei ne silti ohita, hän selitti.

***

Kiitin Sarasvuota haastattelusta ja pyysin kertomaan terveisiä pomolleni, joka vaihtoi sittemmin TH:lle töihin.

Ai, hän innostui ja pyysi kertomaan, kuinka pomoni oli suoriutunut esimiehenä.

Kerroin, että hän ohjasi diplomityötäni, joten asiakysymyksissä hänellä ei ollut paljoa annettavaa, mutta energisyyttä riitti.

Hän on hyvä esimerkki siitä, että hänellä on iso sydän. Mä voin hyvin kuvitella, että jossain eksaktissa asiassa hän ei osu maaliin koko aikaa, Sarasvuo pohti ja kysyi kiinnostuneen oloisena lisää diplomityöstäni.

Kerroin, että tutkin käytettävyysasioita ja sen sellaista.

Noniin, siinä on displiiniä! Vaikka loppuelämäksi, jos haluat, hän innostui ja kiirehti huomauttamaan, ettei ollut halunnut tuottaa mielipahaa aiemmalla haastamisellaan.

Menestystä, Matias, hän toivotti lopuksi.

Ja minusta tuntui vähän kuin olisin saanut siunauksen, täytyy myöntää.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds