Lamput poksuvat jatkuvasti, on se hyvä, että tulee kevät. Mietin, että eihän kotona koskaan, mutta siellähän niitä ei saanut käyttää kuin juuri vessassa [telkkaria tai tietokonetta katsottaessa sitä vastoin oli ehdottoman tärkeää, että valoa oli päällä häikäisyksi asti]. Nykyään saatan ihan tuosta vain käydä lähikaupassa ja olla vartin poissa. Surutta jättää eteisen valon päälle.

Paitsi nyt, kun viimeinen lamppu on palanut.

Ei tuollaisia 80-luvun kärkipeililamppuja myydä enää kuin Kaisaniemen Kodin Ykkösessä. Toisaalta, siitä ei ole kuin kivenpotkaiseman matka Liisankadun Pikkoloon ja Siwaan.

Eipä sillä, ei se valoihin jäänyt, meillä oli kotona olohuoneessa paraatipaikalla sellainen matto, jonka päällä ei saanut maata eikä juuri istua – hyvä jos kävelläkään. Ettei menisi ryttyyn ja venyisi. Kirjoitin siitä saksanaineen ylioppilaskirjoituksissa.

Saksahan on se kieli, jossa sana komisch tarkoittaa sekä hauskaa että omituista.

Se ei ole sattumaa. Saksanopettaja tuli vastaan Hakaniemen Elannossa joitain kuukausia kirjoituksien jälkeen. Lupasi, ettei koskaan unohda ainettani. Oli kuulemma niin pöhkö. Ihmetteli, mistä olin moisen maton mennyt keksimään.

Myönsin suurimman heikkouteni: en ole eläissäni keksinyt mitään. Kaikki on totta. Kummastellen katson vierestä, kuinka julkaisuni nimetään Humoristiseksi blogiksi eikä Päiväkirjaksi. [sain vasta tietää, että ehdokkaat valittiin äänestämällä eikä mielivaltaisesti. whoaa, siistiä.] Jos huumoria haluatte, etsikää täältä. Kolea blogaaja on iskussa.

Joskus ongelmallista yrittää koodata henkilökohtaista informaatiota kaiken tämän tauhkan keskelle. Minulla ei ole enää aikaa kirjoittaa omaa päiväkirjaani kuin poikkeustapauksissa. Tiedättehän, jos vaikka joku vieläkin upeampi sattuu vahingossa vaikka moikkaamaan. Pitäisi muistaa kirjoittaa komparatiiviadjektiiveista vailla vertailukohtaa, mutta niin kai meidän kaikkien.

Tänään oli taas torstai. Salakavalia merkintöjä itselle.

Minä lopetin hiljattain tappelun parhaan kaverini kanssa. Vaihteeksi. Puolen vuoden mykkäkoulun jälkeen.

Herätti sitten soittamalla kahdelta viime yönä [kerrankin olin päässyt ajoissa nukkumassa] eikä suostunut lopettamaan ennen kuin vastasin. Vasta heränneenä en keksinyt, kuinka asettaa kännykkäni olemaan reagoimatta tuleviin puheluihin, mutta kuitenkin herättämään minut aamulla. [Siinä teille käyttöskenaario. Toimikaa!]

Loukkaantui, kun en jaksanut kuunnella. Saattaa tulla jälleen uusi puolen vuoden mykkäkoulu.

Ei välttämättä huono idea...

Minulle kävi tänään monta kertaa niin, että päässäni oli selkeä ja hyvinjäsennelty ajatus, mutta se ei mahtunutkaan suusta ulos kerralla. Jouduin ikään kuin tökkimään sitä vuoroin yhdeltä, vuoroin toiselta puolelta kuin pyörivää hulavannetta kepillä.

Normaalisti en ajattele sanoin vaan laajemmin objektein. Sanoilla ajattelu vaatii erillistä keskittymistä. Yleensä sanaleikit ja nokkeluudet syntyvät ajattelemalla varta vasten sanallisesti hiljaa mielessään. Joskus vahingossa kirjoitettaessa, yleensä kirjoitusvirheiden kautta. Piilevästä lukihäiriöstä on taatusti apua.

Hulavanteista puheen ollen. Minä en koskaan oppinut tökkimään vannetta kepillä, mutta olin lapsena pihan paras hulavanteen pyörittäjä. Saatoin veivata sitä niin kauan kuin vain jaksoin pitää käsiäni koholla. Pidempään kuin kukaan tytöistä. Saatoin kävellä hulavanteen kera [siihen aikaan Jacksonkin oli vielä cool].

Kun nyt miehemmin [yleensä typottamalla tulee vain tuon tasoisia nokkeluuksia, jotka tekisi mieli kumittaa pois, ellei olisi periaatteita] muistelen, että osasin jopa riisua paitani kesken hulaamisen, sopii kysyä, oliko myöhempi uravalintani sittenkään aivan oikea.

Yhtenäkin kesäpäivänä kun kaikki kaverini olivat mökeillään otin hulavanteen ja lähdin kävelemään ympäri kaupunginosaa vanne lanteillani. Vastaantulijat pysähtyivät ihmettelemään, paikalliset osoittelivat parvekkeiltaan. Oi, oletpa etevä, he ylistivät.

Kriittisimmät huomaavat, ettei blogaamisessa ole kyse mistään tuon kummemmasta.

Siinä teille päiväkirjaa. Lehtiä on tullut jälleen kamalasti, niin uutta Cityä kuin Nöjaria. Lyhentääköhän kukaan muu jälkimmäistä noin. Cittari on sekä City-Market että -pyörä. Ilmeisesti T-lehdessä kirjoitettiin blogeista ihan asiallisesti. Nettisivuilta ei löydy artikkelia ainakaan vielä.

Joskus mietin JCP:n kanssa, kutsuuko kukaan muu Ruispaloja ruikkareiksi.

Nuorempana Hämeessä minua ilkuttiin, kun puhuin simmareista. Olisi pitänyt sanoa uikkarit. Ja fikkari oli taskari. Mitä, onks se fik niinku se ääni ku laittaa sen lampun päälle ja pois. Sillee fik fik.

Joskus tapaan sivistää ihmisiä kertomalla, että se mikä on Hämeessä littaa ja Savossa hippaa on länsirannikolla funktionalistisesti kiinniottoa. Stadissa se on varmaan lööbaa. Ku ei siis jaksaaaaa.

Hei siis.

Ehdokkuuksia tuntuu satelevan jatkuvasti [Helsingin kaupunginjohtajan ehdokkuus jäi kyllä väliin]. Mikäs tässä, paistatellessa.




megafoniehdokki
Megafonikin aika iso yksikkö, jos nörtteilemään ryhdytään. Kiitoksia kovin. Tämä merkitsee.

Jottei nyt vallan lyhyiden postausten kausi pääsisi täälläkin alkamaan, kerrotaan, että katsoin minäkin Suomen Sillää silmällä.

Aika hauskasti ne tulivat ja loihtivat Kentsulle [aika Fanzu nimi] uuden tyylin. Hyörivät ympärillä kuin haltijat Tuhkimossa.

[tajuuttekste, jätkät, haltija, niinku fairy]

Original Yes


[yes, kyllä ne tajuaa]

Kyllä moiseen tarvitaankin tyylitajuinen homo eli gaykari.

***

Voih, Vt:llä on nykyään toinen tai kolmekin. Täytynee ottaa pois palkkipaikalta tai keksiä jotain. Ymmärtäähän sen, että Visa Kopun nimen yhteydessä linkki tänne näyttäisi lähinnä irvokkaalta.

Tänään viimeistään selätys arjestakin. Ylös ennen seitsemää ja ajoissa kouluun.

Koulu tosin yhä lomalla. Minä toki tiesin sen.

Mietin aamulla, onko kyseessä tahallinen salaliitto. Hesari ei päivitä verkkoversiotaan ihmisten aikaan. Tarjolla vain tuskainen näköispainos. Uhallanikaan en lue.

Puolityhjässä bussissa, reppu viereisellä penkillä. Jonkin koulun kohdalla kyytiin kapuaa lauma teinityttöjä. Ajatuksissani nostan repun jalkoihini, mahtuisivat istumaan. Kohta ymmärrän, kuinka arveluttavalta puuhani vaikuttavat. Kuin pyrkisin houkuttelemaan lapsukaisia luokseni. Minä vanha irstailija. Kattokaa nyt totakin, hyi hitto.

Nostin laukun takaisin. Jäisin ihan kohta, järkeilin.

Ja luin samaa Metroa, jota aamulla. Ja mietin, kuinka väärän kuvan minusta saisi seuraamalla puuhiani. Minä kun luin kaikki ne jutut, jotka jätin väliin ensimmäisellä kerralla.

Vilkaisin ympärilleni. Kukaan ei seurannut minua. Ihme porukkaa.

Saatoin jatkaa urheilu-uutisten lukemista. Lukon Pasi Saarela näemmä valittiin toiseksi äänestyksessä vuoden pelaajasta. Kirjoitin vahingossa palaajasta, mutta sehän olisi suomeksi come-backin tekijä.

Kuljin sienimetsäyhteensopivassa välikausitakissani. Pitäisi hankkia kevättakki. En käyttänyt kaulaliinaakaan, luotin supermarioefektiin. Tiedättehän, jos Mario törmää mörmyläiseen se muuttuu vähäksi aikaa näkymättömäksi. Samalla tavalla flunssa ei tule uudestaan ihan heti.

'Tsiuh!

JCP:n mielestä aiemmin mainittuun sukkasunnuntaihin liittyy oleellisesti pwnz-perjantai. Yin ja Yang ja noin.

Muistan, kuinka kerran Dharmassa & Gregissä sanottiin it sucks ja se oli käännetty se on ihan sukka. Minusta olisi suotavaa käyttää verbiä sakata. Sillä on entuudestaankin negatiivinen merkitys ja se suomalaisena sanana sopii hyvin suuhun.

JCP palasi juuri kotiin. Oli lähtenyt aamukahdeksalta luennolle, vaikka yritin väittää, ettei sitä tänään pidettäisi. Hän vastaan, että kurssikaveri oli juuri soittanut ja neuvonut saapumaan paikalle.

Nyt sain kuulla kaverin soittaneen koska tätä oli turhauttanut kirota yksin tyhjässä luentosalissa. Jaettu vitutus lie vain puolikas.

Kyllä, minua harmittaa käyttää niinkin suurta käsitettä kuin vitutus noinkin kevyesti. Mutta kun Visa Kopukin.

Huumoriblogaajien armoitettu muusa, Visa Kopu, ihmettelee, miksei tunne Kuukkeli-ehdokkaita.

Äkkiseltään tulisi mieleen epäillä, olisiko aika uusia suodatin. Kopuhan herätti keskustelua syksyllä tuomalla jakeluun härpäkkeen, jolla blogspot.com-blogit sai häivytettyä Pinserin listauksesta. Esimerkiksi tasokkaassa kuin missä Parhainten uutten blogein sarjassa neljä viidestä julkaisusta sijaitsee Blogspotissa.

Visan puolustukseksi täytyy kyllä sanoa, että hän ei tunne myöskään muilla palvelimilla sijaitsevia blogeja.

Jottei kukaan nyt luulisi, että minulla olisi edelleenkään mitään henkilökohtaista tai muutakaan Kopua vastaan, jätän esimerkiksi moittimatta hänen huumorintajuaan kommentoimalla hänen valitsemaansa Lehti-juttua. Mielipidekysymyksissä totuus on alati alaston, eikä nakuasioista sovi kiistellä.


Tempaistaan nyt ja mainitaan, että blogit Hinkstoona ja Charn [kiva leiska!] näemmä linkittävät tänne. Lisätään sivupalkkiin jahka joudetaan. Tässä pitää alkaa jossain vaiheessa miettiä tuota palkkiakin, kun linkkaajia alkaa kertyä noin suuresti.

Kerronpa vielä, että olen pamauttanut hiljattain Media=blogin ja Marinadinkin suosittaman Kirjoitusoppaan. Minä olen kyllä aina vihannut Juhani Ahon tapaa käyttää lastu-sanaa. Sori vain.

Havaitkaa vielä Soopan pohdinta palkintojen osoitteista.

Tällaista kävijävirtaa ei ole näillä nurkilla ennen nähty. Ilmeisesti kaikki haluavat jostain syystä yhtäkkiä etsiä tietoja mastodonteista ja satun olemaan tuloslistalla kolmantena. Sittenkään en usko tuon selittävän kaikkea.

Sitten eilisen olen selannut blogilistaa ja ymmärtänyt, kuinka moni kovan luokan tekijä ei saanut osakseen Kuukkeli-ehdokkuutta [tämäkään ei lohduta kuin puoli minuuttia]. Toisin kuin kaikki uskottavat ihmiset, jotka joko vähättelevät asiaa tai jättävät sen noteeraamatta, minä olen lapsenomaisen innoissani ja siten loistava valinta ehdokkaaksi [get over it, biaaatch -JCP].

Se, että peräti neljä yksittäistä juttuani tuli mainituksi on sikäli huomattavaa, että itse sain ehdottaa vain kolmea.

Pikaisesti muista asioista [tulevat mieleen puoli yhdeksän uutiset itsenäisyyspäivänä: koko lähetys täynnä yhtä ja samaa, eikä muu maailma tiedä koko aiheesta yhtään mitään.]. MicroPC-lehdessä julkaistiin hulvakka kolumni, joka voisi olla Kuuluttajan kynästä. Kirjoittaja Juha Haataja on saanut erikoishaastattelun Microsoftin mallinnusosaston johtajalta, Jill Paresilta.

"Ohjelmoijat lähtivät sooloilemaan uuden tekniikan perässä. Me halusimme seuraavasta windowsista Mac OS X:n näköisen, mutta projekti riistätyi käsistä. Nyt joudutaan palaamaan melkein lähtöpisteeseen. Harmi! Toisaalta ihmiset eivät onneksi ymmärrää käytettävyyttä. Office-paketista näkee, että toiminnot voi sijoittaa valikoihin melkein sattumanvaraisesti, ja silti ohjelmistoa käytetään",
harmittelee Pares haastattelussa.

Macistit tietenkin vetivät ompun nenäänsä. Sen verran on opittu olemaan varuillaan, että jos MicroPC-lehdessä mainitaan Apple nimeltä, on syytä lähteä vastahyökkäykseen.

Yhtäkkiä olen aivan varma, että koko Kuukkeli-kisassakin on kyse vain kuittailusta. Pitäkää äitinne.

En minä teistä tiedä, minua vain huvitti, kuinka jalkaleikkauksesta pikkuhiljaa toipuva Selänne kertoi osuvasti ottavansa nyt yhden askeleen kerrallaan.

Enköhän minäkin tästä ennalleni toivu.

Kultaisen Kuukkelin ehdokasasettelu on päättynyt. Eiköhän kiitetä tuomareita jo tässä vaiheessa. Hienoa, että jaksatte.

Ei jää ainakaan tuosta kiinni [slurps]. Minulle saa näemmä pitää peukkuja kategorioissa Paras uusi blogi sekä Humoristisin blogi ja haluan korostaa, että ehdokkuus on jo voitto ja minä pidän kyllä tuota siistiä kuvaa blogissani koko vuoden, jos en mitään satu voittamaan [joudun joka tapauksessa hostaamaan sitä itse, kun ovat niin kovin leveän kuvastaan tehneet. ei sovi minun palkkiini.].


Lisäksi muutama yksittäinen juttuni on ehdolla parhaaksi merkinnäksi.


Reilun pelin hengessä kerron vielä suosikkini kaikkiin kategorioihin itseni jääväten.

Paras blogi: Mitvit.

Ei kysymyksiä. Tai jos vaikka, niin ei ainakaan vastauksia.

Paras uusi blogi: Varo vaan.

Minulle tämä on kyllä aina vanha ja osa peruskalustoa [tuo oli siis kehu].

Paras päiväkirja:

Ei kantaa. Tämä on voimakas kannanotto. Minulla kun tapaa olla näkemys joka asiaan, mutta näiden päiväkirjablogien seuraaminen ei tunnu minun jutultani. Ja minä seuraan niinq omia juttujani.

Paras erikoisalablogi: Sedis Blog.

Ei kai tästä sen erikoisempaa sanottavaa.

Paras kolumni: Peter Elk.

Voisi kai tähänkin Mitvitiä ajatella [Mitvit selvästi palkitaan tänä vuonna, kun viimeksi jätettiin ilman], mutta hölmöä olisi jakaa yhdelle blogille useampia palkintoja. Elkkin voisi päivittää hieman tiuhemmin tosin.

Mainitaan vielä, että Matkalla-blogissa on usein hyvää asiaa. Jatkuva, ajoin suorastaan tyhjäpäinen, meemeily ja testitulosten postailu vain turhauttaa satunnaista pamauttajaa.

Paras viilaus: Skrubu

Ette vaan tajuu, kun varjot näkyvät vain Safarilla.

Paras vähän tunnettu blogi: Surullisia elämiä

Tähän palkintoon voi tyypillisesti olla ehdolla vain kerran.

Paras tagline: Kobaïa

Äiti[s] käski.

Paras merkintä: Tutustun vaihtoehtoihin.

Palaan tähän.

Humoristisin blogi: Lehti.

Ei kun oho, nyt lipsahti. Karu selli ei tullut valituksi minnekään. Pitää hämmentää hieman.

Vaikka onhan tässä hämmentävämpiäkin asioita. Vaikea on ymmärtää, miksi blogialan moniottelija, Mummilan Jani, jäi kokonaan ilman ehdokkuutta. Olisi ollut ainesta ainakin parhaaseen blogiin ja säätöön. Ainesta tämän vuotiseen suureen jälkipuintiin.

En mäkään sitten, jos ei toikaan. Tulee mieleen, kuinka joskus ala-asteen kolmannella jätin muka uhmakkaasti tulematta juhliin, koska kaveriani ei ollut kutsuttu. Todellinen syy oli, etteivät olleeet kutsuneet hänen siskoaankaan.

Siis mitä? Onko Janilla sisko?

Ah tätä hihkua. Olen viimein läpäissyt Pinserin hiljentyneen top-listan viidenkymmenen maagisen rajan. Kokka kohden kymppiä.

Vaikka ennen sitä olettaisi jo ehtivän tapahtua kaikenlaista. Kenties jopa blogilistan.fin top-lista voisi... Ei nyt sentään innostuta.

Vielä on pyhää jäljellä, joten alkavat olla viimeiset hetket suorittaa tarpeellinen pääsiäiskitinä [pedia, pedia -JCP]. Hieman joulun tavoin syytän kaikesta Aku Ankkaa.

Mistäpä muualta suomalaiset olisivat joutuneet moiseen harhaluuloon, että pääsiäispupuilla olisi jotain tekemistä pääsiäismunien kanssa. Täyttä puppua, kukothan ne oikeasti munivat.

Ennen vanhaan kukkojen muninta lieni kovin jokapäiväistä, kun myös aapiskukko kantoi omansa kekoon. Tärkeää nähdä näinä homobuumin päivinä, että osattiin sitä ennenkin. Asiat vain kuvattiin hieman diskreetimmin. Pääsiäinenkin sentään ilon juhla.

Pääsiäispupu ilmeisesti keksittiin Saksassa 1500-luvulla ja tuotiin Suomeen Yhdysvaltojen kautta. Mikäli tuo artikkelintynkä tosiaan pitää paikkansa, kananmuna yhdistettiin pääsiäispupuun vasta Yhdysvalloissa. Tämä sentään selittää paljon.

Pahapa minun on tietää, ehkä tässä ei ole mitään uutta, ehkä meillä vain oltiin kummallisia [ei kai nyt sentään]. Meillä kotona opetettiin, että Suomessa pääsiäismunat tuo kukko ja Amerikassa pupu. Vastaavasti kuin kerrottiin joulupukkikulttuurien eroista. Kenties tämä oli turhaa taantumuksellisuutta ja isänmaahapatusta, kyvyttömyyttä ymmärtää globalisaatiota ja tosimaailman reaaliteetteja. Mutta kyllä minä opettaisin lapsilleni aivan samoin.

Vielä pääsiäisen virallinen fiilistelykuva [via Skizo]


ruuvi


Kas kummaa, myös Hans Kajalka on keksinyt puhua sit down -komiikasta. Tältäköhän Helmenkalastajasta tuntui kaimansa kohdatessaan.

Huomannitte myös, että Surullisia elämiä on murtautunut toppilistan etusivulle. Onnittelut. Täällä aika siistiä.

Olen jälleen katsonut viikon annokseni televisiota.

Miten minä erehdyin luulemaan Peten pudonneen Gususta jo viime viikolla? Nythän hän vasta joutui lähtemään. Samaa kamaa käytti telkkarissa kuin torstaina livenä. Tiedä sitten, milloin jakso oli kuvattu.

Kyllä hän noista äsken nähdyistä paras oli. Jatkoon päästetty Sami oli tv-katkelman perusteella suorastaan surkea. Kuvittelen sentään, että noihin näytettäviin pätkiin on pyritty leikkaamaan jotain toimivaa.

– Sit sulla on tää yks sana, jota sä toistat koko ajan. Tiätkö sä ite mikä se on?
– Öö, oisko, tota, oikeesti?
– Ei, se on iglumuotti.
– Ai, enpä ois uskonu. Iglumuotti? Mitenköhän se sitten – iglumuotti – ai nojoo, tolleehan se, hehe. Pitää varoo, joo.

Ihmetytti Diilissä, mistä olivat löytäneet Suomesta kaksi eri videoleikkaamoyritystä, jotka käyttivät PC-alustaa. Hienoja mainoksia saivat aikaiseksi nopeassa ajassa, täytyy myöntää. Minusta on hieman ikävää, että tuon aikataulun kanssa pitää aina olla pingottamassa. Mietin, millaista laatua blogeihinkin tuotettaisiin, jos kirjoittajilla olisi aikaa lukea tekstinsä läpi.

Siinä olivat kyllä oikeassa, että Ovionin mainos herätti kysymyksiä, jotka jäivät askarruttamaan katsojan mieltä mainoksen jälkeenkin.

  • Kuinka joku ammattilainen oli onnistunut rendaamaan niin pikselisen näköistä tekstiä?
  • Kenen idea oli lopun typerä pomppiminen?
  • Kuka valopää keksi lisätä loppuun sen lensflaren?
  • Kuinka jonkun onnistui muistaa se kryptinen ja aiheeseen liittymätön urli vielä tietokoneelle päästyään?
Luultavasti jos olisin kiinnostunut Mazda3:n mainoksesta, olisin mennyt nettiin ja suoraan osoitteeseen mazda.fi. Kenties jopa mazda3.fi. Sikäli tuntuu kummalta, kuinka toinen joukkue urlillaan madza3.fi saattoi onnistua häviämään kisan.

Minä kyllä olen sikäli jäävi, etten juuri pysty kuvittelemaan mitään sisältöä, joka voisi houkutella minua automerkin kotisivuille. Millä odotuksin minä sen urlin kirjoittaisin? Mikä muu netissä houkuttelee kuin ilmainen porno?

Siis niitä, jotka eivät lue blogeja.

JCP lanseeraa uutta sanontaa. Hän sanoo pedia, pedia aina kun joku hänen nähdäkseen vikisee turhasta – eli usein. Taustalla on tietenkin ajatus Wikipediasta ja olettamus, että wiki viittaa jotenkin vikinään [ei siis edes kaukaa haettu tällä kertaa].

Toinen, hienostuneempi versio, on peda, peda. Sitä käytetään silloin, kun joku on jauhanut liian kaualti – vaikkapa useampia lauseellisia – erityispedakogiikasta |erkkapeda vaan].

Luultavasti viiden vuoden kuluttua kaikkien sanoessa jatkuvasti peda, peda merkityksenään paskaaks tässä noin kymmenen prosenttia fraasin käyttäjistä uskoo tietävänsä sen alkuperän. Heistäkin valtaosa luulee sen liittyvän jompaan kumpaan länsimaisen kulttuurin peruspilareista, Graaliin tai Goatseen.

Ja taas jäi avoimia kysymyksiä. Päällimmäisenä wtf?

Joku oli opettanut Kiss FM:n juontajalle kansanperinnettä. Tämä oli kuullut, että eilinen oli lankalauantai ja hoki sitä sitten jokaisessa välispiikissään. Huh.

Minä vietin modernisti langatonta lauantaina. Tänään sitten sukatonta sunnuntaita kotioloissa. Huomenna mahotonta maanantaita, alkaa tulla mieleen Salovaaran Pertti.

Kuuntelin aivan kokeeksi parin vuoden tauon jälkeen tovin sekä Kissiä että Novaa. Ei ole sallittua tölviä muuten. Ilmeisesti Novallakin on luettu Lehden viime vuonna julkaisema uutinen tehostetuista soittolistoista, sillä ehdin parin tunnin aikana kuulla muutaman hieman yllättävämmänkin kappaleen. En olisi olettanut kuulevani Springsteenin Born in the USA:tä Novalta. Tai Viidettätoista yötä [etenkään Springsteenin versiona]. [Jag ensam är i tankarnas ruiner tjsp, sanottiin jossain vanhassa ruotsinkirjassa, mutta sanoja ei tunnu löytyvän netistä mistään. tietääkö joku, onko tuo tosiaan coveroitu ruotsiksi?]

Tuossa ylempänä radiojuontajasta kirjoittaessani teki mieli sanoa radiokuuluttaja. Noin nimesi nimittäin serkkuni taannoin toiveammattinsa. Ei sitä vasiten räätälöityä koulutusohjemaa suotta perustettu.

Kissiltä tuli jonkin aaämkoon lällypirteä mainos, jossa kaksi opiskelijaa hehkutti, kuinka täällä saa ihan itse päättää omista niinkujutuistaan. Tuu säkin hei tänne, kehottivat vielä lopuksi maireasti kuorossa huutaen.

Täytyy myöntää, että joillain AMKeilla on kovin tyylikkäitä mainoksia. Olen alusta alkaen pitänyt Stadian ilmeestä.

Alkaa näyttää, ettei tästä tule sitä aikomaani asiallista kirjoitusta, joten kerrotaan vaikka, että minä pidän Vanhasta ylioppilastalosta. Sen liukkaasta lattiasta ja väljyydestä. Sen baarista, joka myy Campari Mixxiä. Sinne, koska ainoastaan tuparien isäntä vastusti. Tullevana sosiaalipsykologina sentään ymmärsi taipua lauman tahtoon.

Matkalla kinasimme etu- ja takavokaaleista. Jotkut eivät olleet uskoa, että ä äännetään aata edempänä. Minulla on kummallisia kavereita.

Jokseenkin huvittavaa, kuinka 80-luvulla syntyneet varhaisnuoret aikuiset nostalgisoivat kasarikappaleita. Ja jokseenkin pelottavan näköisiä kaikki mustiinpukeutuneet synkistelijäneidot [tiedättehän, sellaisia raiskaajan näköisiä]. Varmaan nännilävärit ja kaikki, joku epäili.

Suurin pettymyksen aihe sittenkin, etteivät Sataa salamaa soittaneet. Ei siis minulle, tietenkään. Minä en pysty pääsemään kiusallisen epäloogisuuden yli. Sanoissa sanotaan ja laiva valmis on nousemaan, missä ei ole mitään järkeä, ellei kyseessä ole ilmalaiva ja kuinka usein nyt yleensä ottaen kyseessä on ilmalaiva. Miksei siinä voida sanoa järkevästi ja ymmärtääkseni aiotun metaforan paremmin välittävästi ja laivaan valmis oon nousemaan. Jättää nämä konnut ja könytä uusia.

***

JCP kirosi sulkeutuneita kauppoja. Puhisi, että eikös tarkoitus ollut, että ennen pääsiäistä paastotaan eikä sen aikana, kun kaupasta ei saa ruokaa. Kun on niin perkeleen pyhä, että kirkotkin on kiinni.

Mietin vielä, että sekundaa työntekijöille kauppaavan tehtaanmyymälän mainoslause voisi olla sitä saa mitä pilaa.

Pakko vielä vähän, kun unohdin eilisen alusta. Raimo O. Niemi puuhaa tosiaan elokuvaa Tyttö ja susi. Tässä ei olisi mitään huvittavaa, ellei Niemen edellisen teoksen nimi olisi ollut Poika ja ilves. Seuraava lienee Äiti ja lumileopardi.

Minulle ehdotettiin uutta taglinea: Hypnoottista luettavaa arki-elämän metkuista. Ei sentään ketkuista. Tai letkuista. Arkielämä kirjoitetaan yhdysmerkeittä ainakin tässä blogissa, mutta laitetaan harkintaan, mitä tuolle voisi tehdä.

Luin tuossa päivänä eräänä tammikuun arkistojani ja yllätyin, kuinka hyviä juttuja olenkaan silloin tuottanut. Useinkin vielä. Täytyy varmaan äkkiä tallentaa jemmaan omalle kovalevylle ennen kuin joku hullu vielä menee ja poistaa koko blogin.

Omalle kovalevylle, joka piti tässä päivänä eräänä erikoista poksuvaa ääntä koneen luukun luennolla avatessani. Laitoin kiinni ja aloin laskea, koska olin viimeksi varmuuskopioinut ja mitä. Häpeän tunnustaa, että minulle ei ole mitään täysin aukotonta järjestelmää. Aina muistaessani olen poltellut Oleelliset & tärkeät -nimisiä [minä, katsokaas, brändään kaiken, nykyään täytyy] levyjä, valitettavasti kaikki oleellinen ja tärkeä ei meinaa mahtua yhdelle cd:lle eikä kymmengigaisella iPodillakaan ole liialti tilaa. Pitäisi hankkia sellainen siisti Porschen disainaama ulkoinen kovalevy.

porsche

Juntit kutsuvat kiintolevyjä kovoiksi. Sen verran minäkin ymmärrän näistä jutuista, että se on väärin. Kovo viittaa oikeasti rautaan.

Mietin tuota poksuvaa ääntä ja huomasin, että se on aika hyvä idea. Jos minä tekisin varmuuskopiointiohjelmiston, en laittaisi sitä muistuttamaan pitkäksi venähtäneestä kopioimattomuusajasta millään nägäävällä dialogilla. Pahaenteinen poksunta olisi paljon tehokkaampi indikaattori ja saisi käyttäjään vipinää. Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka painavat enteriä heti dialogin nähdessään. Jos enteri ei toimi, hamuan kiroten hiirtä, mutten vieläkään luultavasti vaivaudu lukemaan kuin korkeintaan nappuloiden tekstit.

Joidenkin käyttiksien nappuloissa lukee vain Ok ja Peruuta.

Täytyi nyt taasen, aivan ulkoisen uskottavuuden hengessä. Ymmärsin yhtäkkiä, että lähistön Makuuni, josta olen aiemminkin kirjoittanut [sihteeriiii!], tekee muutakin kuin myy karkkia. Syön sitä liikaa. Näin voi käydä, jos lapsena ollaan liian tiukkoja. Tai sitten kaikki johtuu varhaisnuoruudestani ja lähikaupan namulaarin viikonlopputarjouksista.

Sieltä saisi myös elokuvia. Tahraton mieli oli yksi viime vuoden vaikuttavimpia tekeleitä myös minun mielestäni. Me kaikki blogaajat pidimme siitä. Pidimme myös Lost in Translationista [cooleimmat meistä tietävät, että se tehtiin oikeasti hei jo 2003, mutta tuotiin Suomeen – ylläri – vasta vuoden myöhässä] ja Goodbye Leninistä.

Minua viehättää ajatus kuuluisasta käsikirjoittajasta. Minua ärsyttää, kuinka elokuvia myydään ohjaajilla ja musiikkia artisteilla eikä kukaan tunne käsikirjoittajia ja biisintekijöitä [ohjaajakaverini saattaa olla eri mieltä. hän luultavasti halveksii biisinikkareita.]. Hetken hyllyjä harhailtuani kysyin kassaneidiltä, olisiko heillä Being John Malcovich -elokuvaa. En olisi osannut välttämättä kirjoittaa sitä oikein.

Ei ollut. Kysyin, olisiko heillä jotain muuta Kaufmanin kirjoittamaa. Heidän tietokantansa ei antanut hakea kuin leffan nimellä. Joskus mietin, että iTunes on aika hieno ohjelma. Yritin kaivaa muististani jonkin muun Kaufman-leffan nimeä. Oisko teillä Adaptationia? kysyin.

Öö, tämmönen joku Minun versioni. Kuulosti tutulta. Siinä on tämmönen kansi ja Nicolas Cage hän sanoi näyttäen suttuista valokopiotua laatikkoa tiskin takaa.

Vähän niin kuin vaikka tätä blogia kuvattaisiin siten, että täällä esiintyvät Saija Varjus ja Juhana Helmenkalastaja, tuhahdin. Ai, blogi, semmonen nettijuzka. Eiks Marika Fingerroosillakin oo sellainen, innostui.

Joo, eiköhän tuo ole oikea elokuva. Otan sen ja hauskaa pääsiäistä.

Mietin, saiko pitkäperjantai olla hauska. Moka, olisi pitänyt toivottaa kärsimyksentäyteistä.

Eikö tuon leffan henkeen kuulu väkisinkin se, ettei kerro itse elokuvasta mitään. Kuvaa vain, kuinka sai sen käsiinsä. Se ei ollut yhtä avartava kuin Tahraton.

Marikaa äsken hakiessani tuli vastaan yhden eilen Open Miccinä esiintyneen koomikon blogi. Pete Kosonen heitti eilen samaa juttua kuin Gusussakin. Gususta tippui pois, eilen toimi paremmin, vaikka raakkaisin armotta eilisen varsin tasokkaan nelikon viimeiseksi. Syyttelee leikkaajaa väärän vaikutelman luomisesta, niinhän me kaikki.

Vastaavasti Teemu Vesterinen taitaa olla sama tyyppi, joka esiintyy niissä Harwallin Novelle-mainoksissa. Oli illan pääesiintyjänä, muttei aivan vakuuttanut.

Huono loppu. Kuin äskeisessä leffassa.

Koko päivän olin hersytellyt ajatuksella, että hyppäisin bussiin ja kävisin McDonalds'issa syömässä etukupongein alennetun hampurilaisaterian. No, en sentään koko päivää. Valtaosan päivästä olin nukkunut ja uneksinut pilvenpiirtäjistä. Joku asiantuntija kertoi ääni väristen, kuinka kaunis rakennus Empire State Building onkaan ja kuinka mauttomia hirviöitä nykyään rakennetaan.

Ei se näin jälkeenpäin ajatellen niin ihmeellistä ollutkaan. Bic Mac on kurja hampurilainen. Kitkerä kuin mikä. En millään saata ymmärtää, kuinka juuri se on päässyt nousemaan da hampurilaisen statukseen [tähän kömpelö Da Vinci -koodi -läppä. miksei tuollaista yhdysmerkkirakennetta käsitelty koulussa?]. Mäkkärissäkin on parempia vaihtoehtoja kuten McFeast ja QP.

Sanon QP, sillä termiä Quarter Pounder ei tunnuta ymmärrettävän kovin hyvin. Kauan sitten yritin tuollaista tilata. Yks Quarter Pounder -ateria sanoin ääntämykseen keskittyen, aspiraatiota unohtamatta. Myyjä ei ymmärtänyt. Toistin tilauksen kolmesti, minkä jälkeen hänen silmänsä yhtäkkiä syttyivät. Ai kuupee, oisit heti sanonu.

Olen kuullut teorian, jonka mukaan McFeast olisi ainoastaan Suomen markkinoille kehitetty, vastavetona Carolinalle. Jos näin todella on, voimme tyytyväisenä ajatella, että Carrolsin perintö säilyy edes jossain. Hesburgerin feikki-Carrolseissa se säilyy vähän niin kuin Juhana Helmenkalastajan perintö.

Minä jo riemuitsin, että pääsisin kyselemään näistä asioista paremmin tietäviltä tahoilta saatuani kuulla, että yritysvierailu Mäkkärille oli työn alla. Sittemmin ymmärsin, että olivat tarkoittaneet McKinseytä. En minä, sellaisista. Niinkään.

Kaikkien euron tuomien hinnankorotuksista itkevien kannattaisi vieroittaa itsensä kahvilakahvista ja siirtyä syömään hampurilaisia. Tuskin minkään muun alan tuotteet ovat edullistuneet yhtä paljoa euron myötä – kunhan ei erehdy ostamaan Hesestä mitään ilman etukuponkeja.

Alekupongit ovat ainoa syy, jonka vuoksi en kiellä mainosten jakamista postiluukustani. Fiksut firmat antaisivat minun tilata kupongit suoraan ilman, että joutuisin potkimaan moista paperikasaa aina kenkiä etsiessäni.

Olin kavereiden kanssa kaupungissa viime viikonloppuna Macissä ja roheana miehenä päätin tarjota koko porukalle – alennuskupongit. Olin laittanut JCP:n kanssa veljellisesti puoliksi kotiin jaetun etuvihkosen. Hän tosin luovutti minulle kasvishampurilais- ja salaattikupongit. Ei halunnut, että lehdessä kirjoitettaisiin sellaisia löytyneen hänen taskustaan, jos sattuisi jäämään raitovaunun alle.

Kaverini olisi halunnut juustohampurilaisen, mutta niitä ei myyty enää niin myöhään yöllä. Myyjä ehdotti ostamaan tuplajuuston puolellatoista eurolla. Pyysin odottamaan hetken, kun etsisin irtolippupinkastani sopivan kupongin. No, ei se niin tarkkaa ole, hän sanoi ja repäisi tiskin alta uuden vihon. Nappasi lipukkeen irti ja antoi loppuvihkon minulle. Kyllä, minut saa halvalla tyytyväiseksi. Vielä on jokunen viikko aikaa säästää rahaa.

Bussia odotellessamme joitain tunteja myöhemmin palasimme vielä pariksikymmeneksi minuutiksi juomaan ilmaista kahvia. Markka-aikaan siitäkin olisi joutunut maksamaan rahaa.

Äskeisellä reissullani naapuripöydässä istui lauma pikkutyttöjä, ehkä 14-vuotiaita. Sellaisia, jotka saattoivat oikeasti digata kaiuttimista pumpanneesta taustajyminästä. Sellaisia, jotka loukkaantuisivat tytöttelystä.

Siis ku mä kelaan viime viikonloppui, ni mä en ees pysty muistaa, millon me ei niinku oltais oltu Aladdinis. Mä en siis niin oo menoss sinne enää tänään.

En pystynyt kuulemaan, mitä muut sanoivat.

Nii, enkä mä vittu oo tänään niinq ryyppäämäs perseitä.

Joo, siis ei Aladdiniin, vaikk sinne ois tulos ketä. Paitsi, no, ehkä sitjosniinku Jussi tulis sinne.

Siltä varalta, että Jussi tulisi, oli pakko katsoa itsekin. Minä olen toki kuullut nimen ennenkin, mutten tiennyt, että paikka sijaitsee Espoossa. Esittelyteksti on sentään myyvä kuin mikä. Aladdinissa korviasi hellii tanssimusiikin ykköshitit höystettynä suomipopin ykköshiteillä ja räppipaska ykköshiteillä unohtamatta wannabetrance ykköshittejä.

Promokuvia katsellessa mieleen hiipii epäilys, että kaikki kuvattavat eivät tiedä esiintyvänsä virallisena mainosmateriaalina. Missä on teostonkaltainen järjestö, kun sitä kerrankin kaivataan?

Ei, taidan jättää Aladdinin väliin tänään. Päätäni särkee yhä ja vuotava nenäni antaa uskottavan selityksen kaikille näille kirjoituspöytäni paperitolloille. Enkä yleensä luota baareihin, joiden tiskiä koristaa Hesburgerin mainoslakana.

Pihtaus on puoli huoraa, kivahti pettynyt äijäshenkilö päivän huonoimmassa jutussa.

Saavuin juuri kuulemasta stand up -komiikkaa [haluan tässä yhteydessä mainita Harri Lagströmin nimen. hän korosti, ettei ole suomenruotsalainen.]. Taidan aloittaa pienoisella sit down -komiikalla ja kirjata päivän väsyneimmät jutut muistiin.

Metron etusivulla kerrottiin Hitachin Emiewin voittaneen nopeimman ihmisen kaltaisen robotin tittelin kulkemalla kuuden kilometrin tuntivauhtia. Siinä vaiheessa, kun ihmisen kaltaiset robotit alkavat liikkua vaikka 250 km/h, lienee jo aika harkitan terminvaihtoa.

Nyt-liitteessä haastateltiin Mika Häkkistä [hmm.. maailman nopein Mika Häkkisen kaltainen robotti]. Tuntuu uskomattomalta, ettei Suomen tunnetuin amish tiedä, mitä tuunaaminen tarkoittaa.

Sunnuntaipäivän ohjelmistoon voisi sopia uusi tosi-tv-formaatti Extreme Hang-Over.

Hevossalmen kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Hannu Viding ottaa kantaa Santahamina-kysymykseen Hesarin mielipidepalstalla, enkä taaskaan ole varma, mitä Lehteä oikein luen. Hevossalmelaisilta kysytään usein, eikö sotaväen pakostakin aiheuttama aseiden pauke häiritse heitä. Ei häiritse, sillä se on aika etäältä kuultuna isänmaallista, turvallista ääntä.

Maija Dahlgren valittelee Metro-lehdessä, ettei romaaneissa koskaan ladata kännyköiden akkuja. Toki minäkin lapsena ihmettelin, miksei Nalle Puh -sarjakuvassa käydä koskaan vessassa, mutta en minä sitä lehteen kirjoittanut.

Niin, ei toimi, alkaa mennä kasikirjoittamiseksi. Sillee ihan kiva.

***

Jari Sarasvuon merkittävin kontribuutio blogi-skenelle lienee, että hän innostaa Skitso-Jannenkin kirjoittamaan joskus jotain harkittua ainaisten fiiliskuvien vastapainoksi. Olen itkenyt tätä ennenkin. Tarvitsisin sihteerin, joka jaksaisi penkoa menneitä ja luoda linkkejä.

Koska minä pyrin olemaan piruuttanikin väärässä ja heikomman puolella, ärsyynnyn herkästi moisesta tärkeilystä. Lopulta ei ollut muuta keinoa kuin flunssasta huolimatta suunnata tutustumiskäynnille Suomen Mielenkiintoisimpaan Yritykseen, Trainers' Houseen.

Ei, emme päässeet näkemään Jaria.

Mutta Diilistä tuttu Jouni oli sentään meitä vastassa. Kertoili pikaisesti muutaman pääteesin Huomiotaloudesta. Tulee markkinoida, tulee näkyä, tulee valmentaa, tulee unohdettua tällaiset tyhjät käsitelistat aika nopeasti.

Minun täytyi sentään sen verran leikkiä fiksua, että kysyin, kuinka Jounin mainitsema valmentava johtaminen vertautuu maineikkaaseen syväjohtamiseen. Hän sanoi, ettei tiedä tarkemmin syväjohtamisesta ja että heillä ei yleensäkään uskota ismeihin, vaan ajatellaan itse ja laajasti. Enpä minäkään tietenkään syväjohtamisesta mitään tiedä, kunhan yhden hyvän luennon kuulin viime keväänä. Viisaimpia puhunut Puolustusvoimain edustaja, jota olen ollut kuulemassa.

Jouni myönsi, ettei huomiotalousajattelussa ole varsinaisesti mitään uutta, mutta nyt on sen aika. Kysymykseen, miksi nyt on sen aika, ei tullut suoraa vastausta. Tuotteet ovat aika hyviä. Porukalla on laatusertifikaatteja. Ja oma strategia pitää saada viestittyä asiakkaille asti.

Harmittelin, ettei salissa ollut paperia ja koneenkin olin jättänyt jostain syystä narikkaan. Pitäisi jo pikkuhiljaa oppia, ettei ikinä jätä sitä minnekään. Paperit löysin salin perältä pari tuntia myöhemmin luentojen päätyttyä. Pitäkää mielessä, jos satutte käymään.

Jouni lähti seuraavaan kiireeseensä ja show'ta jatkoi nuorempi, kolmissa kymmenissä ollut mieshenkilö. Hyvin tuntui hallitsevat oikeat oppirakenteet, tullut taloon vasta syksyllä. Puhui taitavasti, joskin aavistuksen lastentarhanopettajamaisesti.

Eikä silloin pystytä tehd ... tekemään.

Ja sitt loppupel ... loppujen lopuksi.

Ilmeisesti heille opetetaan, kuinka välttää pahimmat ärsyttävyydet. Ja kuinka käyttää kirosanoja liioitellut korostetusti. Sillä lailla puolittain kuiskaten.

Keskisen Olli näytti naamansa jossain vaiheessa. En muistanutkaan, paljonko hän tuo mieleeni Chandlerin.

Ja asia. Minä pidin siitä. Mutta minä olenkin nuori ja naiivi ja herkkäuskoinen hölmö. Minusta heidän arvonsa ja ideaalinsa olivat kauniita ja kannatettavia. Omana itsenään toimimista, heitttäytymistä ja aitoutta [huomionkerjäämistä unohtamatta]. Kaikkea, mitä hyvä bloginpitokin.

Taitavasti jätettiin vastaamatta kysymyksiin tai sitten ihan vilpittömästi ymmärrettiin väärin, mitä kysyjät tarkoittivat. Minua kukaan ymmärrä tietenkään, mutta huomasin monen muunkin tulleen väärintulkituksi. Ei sitä aina kolmatta kertaa viiden fläppitaulullisen jälkeen kehtaa sanoa, että en mä ihan totakaan tarkoittanut.

Tussilla sotkemisesta tuli puhetta. Henkilömme sanoi, että heillä PowerPoint koetaan kovin kahlitsevaksi ja epäinteraktiiviseksi mediaksi. Where's the Power? Where's the Point? tapaavat kysyä.

JCP kehotti tästä kerrottuani vaihtamaan Keynoteen. Key to Success. Take Note. hän tokaisi suoralta kädeltä. Käski julkaista, kun oli niin tyytyväinen itseensä. Vaan eivätpä ne alfakanavatkaan mikään taikasana ole.

Olen toki samaa mieltä kalvosulkeisten tappavasta tylsyydestä. Niissä on toisaalta hyvänä puolena se, että rakenne pysyy kasassa, jos sellaista kaipaa. Mietin, mahdoinko olla ainoa, jota jäi häiritsemään, että hyppäsimme tussitaulun toisen sivun listauksen toisesta bulletista koko loppuesityksen kestäneelle harhapolulle emmekä koskaan palanneet käsittelemään muita listattuja seikkoja. Toki ne tulivat käydyiksi kuin vahingossa matkan varrella. Minua vain jäävät alitajuntaisesti ahdistamaan moisen avoimuudet.

Ihmiset kysyvät, miksi poltan siltoja. Minä vastaan vain sulkevani ympyröitä.

Jossain vaiheessa esitelmöitsijämme kysyi joltakulta meistä, mitä eroa on strategialla ja taktiikalla. Henkilö vastasi, että strategia kuvaa abstraktimmin, mitä ollaan tekemässä ja taktiikka tarkemmin konkreettisia toimenpiteitä. Aivan, just noin ne vanhemman polven yritysjohtajatkin yleensä vastaa. Lukee vissiin jossain kirjassa.

Mutta meillä strategia on verbi. Piirsi kuvan, jolla selitti strategian kiteyttämisen merkitystä, kuinka halut herätetään ja muuta tarpeellista. Kuulemma tuon välin ymmärtäminen oli se, joka erottaa heidänlaisensa valmentajat konsulteista.

En sittenkään malttanut olla kysymättä, entäs se taktiikka. No, siitä nyt ei sellaisenaan vain puhuta. Ensin piti määritellä strategian ja taktiikan ero. Oikea vastaus on unohtaa toinen kokonaan. Siistiä.

Korostivat yhtäältä itsensä johtamista, toisaalta, että ilman ulkoista valmennusta ja ilman itsensä avaamista ottamaan vastaan tätä valmennusta [eli kritiikkiä...] ei ole mahdollista kehittyä tiettyä tasoa ylemmäs. Sen paremmin yksilön kuin yrityksen.

Siksi he tulevat paikalle ja antavat ulkopuolisen näkökulman. Minulle jäi toki epäselväksi, mikä tässä on niin autuaaksi tekevää. Onko kyse vain siitä, että itseään on paha repiä hiuksista ylös suosta. Eikö muka ole mahdollista luoda firmaa, jossa on ihan hitsin hyvä fiilis, hei, ilman TH:n avustusta.

Ja korostivat, kuinka ylemmän johdon rationaalinen viesti tulee konvertoida keskijohdon toimilla emotionaaliseksi. Siitä sitten syntyisi tekemisen meininki, into ja sitoutuminen.

Ja minä mietin, onko kyse jälleen ulkopuolisista tekosyistä. Jos liikunnanmaikka käskee vanhaintanssitreeneissä tuosta vain koskea ihmistä, jolle ei ole eläissään kuvitellut sanovansakaan mitään, sen tekee epäilemättä. Ja kohta ymmärtää, ettei se mikään iso juttu ollutkaan [tai sitten ei ymmärrä, *huokaus*].

Noin triviaaleilta tuntuivat esimerkkinsä paikoin. Kuin hissinnapin painamisesta sokealle.

Sittenkin minua viehätti se sitoutuminen, jolla meille esitystä pitänyt mies ja myöhemmin seurueeseen liittynyt nainen työstään kertoivat. Olo oli kuin Applen Switch-mainoksia katsoessa. Vanhat duunit olivat ahdistavia ja masentavia. Sitten tulin tänne ja nyt teen riemumielin 15-tuntista työpäivää.

Pointti, jota en osaa kirjoittaa tähän, on, että henkilöt vaikuttivat kummallisesti inhimillisiltä yllä kuvaamastani urahirmustereotypiasta huolimatta. Jopa naishenkilö, joka ulkonäöltään ja olemukseltaan oli kuin stereotyyppiseltä vaikuttaneen jetset-uransa oppikirjaesimerkki, vaikutti pohjimmiltaan kovinkin nöyrältä ja ihmiseltä. Hänkin löytänyt rauhansa tuolta.

Kyllähän sitä bemareiden unohtamista muistettiin korostaa koko matkan ajan. Ja oman egon hautaamista. Siksikö saunan pukuhuoneen kattokin oli niin alhaalla, ettei suotta kännipäissään uhottaisi.

Minä uskallan silti väittää, että fiksuja tyyppejä tuolla on töissä. Väkeä, jolla on tatsi. Ja mikäpä sen tärkämpää, kuten jo syksyllä herra Enstosta vauhkotessani mesosin. Varoitan toki, että olen yhä niin puoskaroidussa mielentilassa, että saattaisin vaikka uskoa, jos joku väittäisi jopa Jari Sarasvuolla olevan itseironiaa.

***

Bonuksena tähän vielä mieleen palannut anekdootti. Olin noin yhdeksänvuotias ja saanut idean tenniksen pelaamisesta kotitalomme pihalla. Meillä oli muovisia leikkitennismailoja, jotka oli tarkoitettu käytettäviksi pehmotennistapalllojen kanssa, mutta palloja ei joko ollut tai ne olivat sellaisa muodottomia ylipehmeitä, jotka eivät pompanneetkaan lainkaan.

Pyysin äidiltä valtuutusta [eivät olleet rahamarkkinat auenneet vielä tuolloin] käyttää omaa rahaa moiseen hankintaa ja tiedustelin, mistä tuotteita voisi kuvitella löytävänsä. Äiti kehotti kysymään huoltoasemilta. Kun nyt tarkemmin mietin, meidän lähistöllämme oli kilometrin säteellä melkoinen huoltoasemavalikoima. Lapsena tällaisia asioita ei vain tule samalla tavalla kummastelleeksi.

Nykyään noista asemista taitaa olla toiminnassa enää puolet.

Palloja ei tahtonyt löytyä. Tulin viimeiselle lähitienoon asemista ja kysyin myyjältä tutun kysymyksen.

Onks teill pehmopalloja?

Myyjä otti vaikean ilmeen, meni hieman hämilleen. Minä olin aina ymmärtänyt muita paremmin kuin muut minua, joten päättelin, että tässä on kyse jostain aikuisten jutusta. Aikuisten jutusta, eli seksistä. Vai onko aikuisilla muka jotain muitakin juttuja?


Joitain vuosia myöhemmin, vitsikirjoihin perehdyttyäni, ymmärsin [tai mistäs minä vieläkään tiedän], mitä myyjä oli luullut minun kysyneen. Onks teill pehmopornoa?


Kuumehoure
on hieno sana ja voimakas olotila. Kun stressaa koko yön ja herää aamulla varmuuden vuoksi ennen kuutta, vaikkei sen vertaa ymmärrä, että saisi mitään tehdyksi. Olimme kerrankin melkein ajoissa liikkeellä projektimme kanssa. Ja sitten menin flunssani saamaan. En usko, että muu ryhmäni taaskaan kovin innoissaan. Jälleen menen ensin tekemään itsestäni korvaamatonta – ei sillä, että olisin ehdoin tahdoin pyrkinyt siihen – ja lopulta kipeänä saan hädin tuskin ristini kannettua [ajankohtaisia vertauksia, huomaan].

Kuten olen ennenkin miettinyt, määräajoissa on jotain kovin dramaattista. Ymmärrys, että kaikki on yhtäkkiä ohi. Niin kuin nyt. Ei se toki aivan veitsellä leikaten tapahdu. Itseinduktanssi hidastaa muutosta. Sittenkin tunnen ymmärtäväni, miksi se on juuri deadline.

Näinä hetkinä alkaa väistämättä miettiä, mikä seuraavista vahvikesanoista mahtaa olla uskottavin: sairaan, kipeän vai tautisen. Olisiko niin, että ensin keksittiin puhua sairaan vaikka nopeasta ja muut väänsi sittemmin joku nokkelikko. Kuinka vain, huomenna olen terve.

Pakko. Aion suorittaa yritysvierailun itseään mielenkiintoisena pitävään firmaan.

***

Sainpa Hesarin mainoksen kotiini. Lehdenjakaja muka kertoi kirjeessään, kuinka mukavaa olisi lehti minunkin laatikkooni laittaa. Milloin olet viimeksi lukenut Hesaria? siinä kysyttiin kuin joltain juntilta.

Tämän aamuisella mielipidepalstalla oli muistaakseni muutama pöhkö kirjoitus. Ainakin ne huvittivat minua aamuisessa kuumepöpperössä. Otsikolla Kaikkia paikkoja ei pidä ahtaa täyteen taloja kirjoitetaan Santahaminan asuttamissuunnitelmia vastaan. Argumentit ovat mykistäviä.

Ihmiset, jotka asuvat Laajasalossa, ovat tottuneet jo iät ja ajat siihen, että siellä ammuskellaan. Tällöin lamput ja ikkunat saattavat helistä ja täristä tykkien voimasta.


Tämän takia varuskunnan paikalle ei saa siis rakentaa asuntoja. Olisihan se surkeaa, jos helinä ja tärinä loppuisivat. Olisikohan malmilaisten ja laajasalolaisten pitänyt vaihtaa keskenään asuinpaikkojaan?

Vielä 70-luvulla sai Santahaminan sillalla olla, kun silta avattiin, ja se oli jännittävää pienille lapsille. On yhä jännittävää mennä katsomaan, kun siltaa avataan ja suljetaan.

Kuulostaa kyllä jännittävältä ja tuntuu yhtä järkevältä kuin Vt:n blogaukset parhaimmillaan.

Santahaminan luonto on hieno. Hiekkainen alue upeine mäntyineen on uskomaton! Olen päässyt käymään Santahaminassa useasti, sillä siellä asuivat perhetuttumme, kuljetin sinne veljeäni hänen ollessaan armeijassa, olin tuttavani vieraana useasti ja jopa eräät lähikaupan pikkujoulut järjestettiin saarella upseerikerhon tiloissa. Mikä yhteiskuntaa vaivaa, että kaikki paikat pitää olla avoinna koko kansalle?


Minulla on sentään perhetuttu Santahaminassa, joten totta kai sen luonto kuuluu minulle. Tyhmä yhteiskunta ei tajua.


Maanpuolustus on nykyään väheksytty asia. Ne suomalaiset, jotka taistelivat isänmaamme puolesta ovat antaneet meille itsenäisyyden. Eikö olisi tärkeää pitää huolta siitä, että se yhä säilyisi?


Mainitsin hiljan, että Onhan sitä käyty kuussakin on kätevä yleisperustelu. Myös itsenäisyyteen vetoaminen toimii tilanteessa kuin tilanteessa.

Varuskunnissa koulutetaan sotilaita, mutta sen nyt voi tehdä yhtä hyvin missä vain. Isänmaan puolustuksen kannalta ei ole mitään väliä, sijaitseeko varuskunta keskellä pääkaupunkia vai jollain vähäpätöisemmällä alueella.


Otsikolla Enson talosta keskustakirjasto toivotaan puolestaan, että Stora Enson pääkonttorista Katajanokalla tehtäisiin kauan kaivattu keskustakirjasto. Hieno idea, enää pitäisi tietää, kuinka talo siirretään keskustaan. Ja mitä tehdään Enson talosta pari sataa metriä kaupunkiin päin sijaitsevalle Rikhardinkadun kirjastolle.


Katajanokalla sijaitseva Alvar Aallon suunnittelema Enson talo on muutettava keskustakirjastoksi. Talon omistaja Stora Enso voisi luovuttaa talon vaikkapa sadaksi vuodeksi palvelemaan kirjojen ystäviä.


Mitäs sitä suotta kursailemaan. Luovuttakoon saman tien tuhanneksi vuodeksi.

Jos keskustakirjastoa ei kerran onnistuttu saamaan Kamppiin eikä Sanomatalon nurkille, ainoa järkevä vaihtoehto on rakentaa se remontoitavaan Makkarataloon. Ellei sitten kompromissiratkaisuna Santahaminaan.

Seuraavaksi aion esitellä täydellisen aasinsillan. Hesarin etusivu näyttää tältä:



kuukkeli?

Ja minä katson jatkuvasti, että Kuukkeliko se sieltä kurkistaa.


***

Sellisti kertoili Kuukkeli-kandidaateistaan, ja johan tässä nuori ja viaton blogaajamme on vallan otettu moisesta huomiosta. Tämä menee niin säälittäväksi pienen piirin keskinäiseksi kehuskeluksi, ettei tosikaan. Eivätköhän minunkin ehdokkaani liene varsin selviä [tagline-, säätö- ja erikoissarjoissa on vielä tilaa, lobbaukset kommentteihin]. Myös minä ehdotan viime vuoden parhaaksi postaukseksi Kysyn vaanin jäähyväisviestiä, vaikkei sääntöjä täyttäisikään.

Matka jatkuu. Jäätelökioski, taas. Onneksi se on kiinni. Siellä oli kesällä todella hekumallisen näköisiä jäätelömyyjiä. Myyköhän jäätelö paremmin, jos sitä myy hekumallisen synnillisen näköinen pimatsu?... Onkohan kauniilla, nuorilla, vähäpukeisilla naisilla mahdollisuus menestyä viihdeteollisuudessa…?

Tämä näyttää mielenkiintoiselta. Marinadi, Ainailona, Väkisintulo ja Sellisti käyvät uusimmilla kirjoituksillaan kovaa kilpailua eniten lukijoita tuoneen linkittäjän tittelistä. Kävijäennusteet lupailevat ennätyslukemia tälle päivälle, joten minun täytyy kai kantaa oma korteni kekoon. Tiedättehän, täytyy silittää, kun rauta on kuuma.

Tai selittää, kun otsa on kuuma. Siksi istun tässä haaskaamassa aikaani, en pysty mihinkään älyä vaativaan. Tulin koulusta neljältä, kesken päivän. Vilustuin sitten, vaikka luulin selvinneeni viikon takaisella käheydellä. Kevätsää on petollista, Aapeli muistelee. Noin luki ala-asteen toisen luokan aapisessa.

Samaisessa kappaleessa oli lause: Nelli istuu oksalla ja vinkkaa. Nelli oli orava. Minä vihasin vinkata-sanaa. En ollut aiemmin kuullut sitä, joten se assosioitui mielessäni tuolloiseen opettajaani, joka ei oikein ymmärtänyt minua.

Tuo Nelli taisi ylipäätään käyttää hieman kummia sanoja. Jossain kappaleessa oli virke, joka alkoi Ehtoota, iltaa, Nelli toivottaa ja. Minulle tuotti ongelmia hahmottaa, mistä tuossa oli kyse. Kenties, koska en ollut tunnistaa ehtoo-sanaa.

Sääli, että kirjat kerättiin pois, lama ja kaikkea. Olisi kiva tarkistaa, kuinka lause jatkui. Ja mitä muuta pöhköä Nelli sanoi.

***

Iltalehti tietää kertoa, että kännykän soittoääni määrittelee ihmistä. Valitettavasti minua ei ole profiloitu lainkaan. Minä kuulun ryhmään, joka on siirtänyt puhelimeensa soittoääneksi upean midikappaleen [Pray Lewd], mutta käyttää sitä vain kotioloissa, jos sielläkään. Olen vakaasti sitä mieltä, että vain junttien puhelimet piippaavat.

Kaikkein irvokkainta on, kuinka jotkut ilmeisesti pitävät omasta soittoäänestään ja antavat sen tarkoituksella soida kauemmin kuin olisi tarve. Melodisten soittoäänien [ihme termi sekin] tehdessä tuloaan edelläkävijät tykkäsivät luukuttaa polyfonista Nokia-tuneaan aivan kuin isänsä säkkijärven polkkaa kymmenen vuotta aiemmin.

Huvittavaa on myös lukea soittoäänimainoksia lehdistä. Erotu massasta, niissä lukee. Alla kaupataan listahitteihin pohjautuvia soittixia. Joku voisi havaita tuossa pienen ristiriidan.

Olen pohtinut myös logosuunnittelijoiden tulevaisuutta. Uskoakseni logoja ei tilata enää kuin ennen. Yksivärisistä pikselimöykyistä maksettiin aikoinaan surutta, mutta en tiedä juuri kenenkään tilanneen värillistä logoa puhelimeensa. Joskus tosiaan less is more [more or less, at least].

Kerran tultuani sormi verta vuotavana tyhjyttään kumisevalle käsipyyheannostelijalle firman slogani ei huvittanut hiukkaakaan.

Bussissa mainostettiin Teknillistä korkeakoulua. Kuvassa oli lasiseinää ja taivasta ikuisen päärakennuksen audiotorion kaaren sijaan. Päällä teksti Vapaus. Mietin, moniko bussin matkustajista mahtoi olla kuumeisesti miettimässä, minne hakisi. Ja moniko tekisi tosiaan päätöksensä bussissa näkemänsä mainoksen perusteella. Ja mitä tämä kertoo teekkareista.

TKK:sta tavataan naureskella, että sinne on helppo päästä, kunhan vain löytää oikean bussilaiturin pääsykoepäivänä. Sepä liekin nykyisin entistä hankalampaa, kun Kampin työmaa siirtelee pysäkkejä kuinka sattuu. Turhaan meillä ollaan huolissaan suomalaisinsinöörien laadusta.

Joinain vuosina TKK:n hakupaperit on voinut tilata tekstiviestillä heti reissun päältä. Minusta tuo oli hauska vitsi, mutta ilmeisesti palvelua ei sitten oikeasti käytetty, kun eivät kerran tällä kertaa lainkaan moisesta maininneet. Tai sitten se oli mainoksessa pikkupräntillä. En jaksanut lukea.

Sillä mietin jo laajasti akateemista vapautta. Olen huomannut, että mitä pidemmällle opinnot edistyvät, sitä enemmän kursseilla vaaditaan läsnäoloa. Sitä enemmän joutuu tekemään muutakin kuin poikkeamaan tentissä. Sitä enemmän saa olla tekemisissä muiden kurssilaisten kanssa. Sitä enemmän kaikki muistuttaa lukiota. Ja sitä paremmin pärjään ja viihdyn.

Enkö minä vapautta kaivannutkaan. Minä alan kai tulla aikuiseksi. Tällä menolla saatan äänestää demareita ennen kuin täytän 200 vuotta.

Kuinka vain kornilta olisi vapaudesta vouhottaminen tuntunutkaan, oli tuo järkevämpi kuin Yliopisto-lehdessä jokin viikko sitten vastaan tullut AMK-mainos. Opiskele itselleni trendikäs tutkinto kolmessa vuodessa [tjsp] siinä sanottiin. Jostain mediahöpötyksestä oli kyse. Tiedä sitten, kuinka nopsaan trendit vaihtuvat, olettaisin, että vähintään neljästi vuodessa. Kevätsesonki pikkuhiljaa alkamassa. Siinä ehtii vaihtaa tutkintoakin 12 kertaa kolmen vuoden aikana.

***

Vielä aika antautua interblogistiselle diskurssille. Katsopa, Oopa, joka puhuit toisten mainoslauseiden lainaamisen typeryydestä, mitä Telering tekee päivän Metrossa.


puhumalla


Liekö tuo jokin muotijuttu? Julistetaan täten kilpailu: Minkä yhtiön slogan tai mainoslause sopisi parhaiten PA-blogin taglineksi? Vastaukset kommenttiin tai palautuslaatikkoon. Minä en tiedä, missä palautuslaatikko sijaitsee. Varmaan jossain ilmoitustaulun vieressä.

Toinen juttu. Jokin hyvältä vaikuttanut blogi, joka ei sijaitse tuossa tänne viittaavien listauksessa [myöskään Mainonta-blogin kuva ei jostain syystä näy, korjaan seuraavan lisäyksen yhteydessä] oli linkittänyt tänne, mutten huomannut ottaa nimeä ylös. Nyt en enää löydä mistään viitettä tuohon blogiin. Jos tunnistat itsesi, älähdä kommenttipalstalla, niin muutkin pääsevät ihmettelemään, kenellä on noinkin oiva blogimaku.

Voisin juoda kupin Finrexiniä, ottaa ettonet ja herätä ihmeparantuneena hommiin. Oletteko aiemmin huomanneet, että sen sijaan, että sanoo ettonet voisi sanoa yksykköset? Minä en ole, mutta käytinkin tuota sanaa ensi kertaa eläissäni. Saa nähdä, käytänkö enää koskaan ja mitä silloin tulee mieleen.

En minä ole koko viikonloppua istunut pöytäni ääressä näppäimistöä puhdistaen. Taputtanut pohjaan ja katsonut, kuinka leikkaamani kynnet putoilevat esiin. Sinne ne siis katoavat. Tuskin lienen ainoa, joka säikähtää aina kynnet leikattuaan, että muutama sormi on taas jäänyt matkan varrelle. Kynsiä kun löytyy aina korkeintaan seitsemän kappaletta.

Olisivatkohan pyykkiprosessiin kadonneet sukatkin jotenkin siirtyneet näppäimistöni uumeniin.

Näppäinhattujen irrottaminen on tavanomaista hankalampaa, sillä käytössäni on läppäreistä tuttua saksitekniikkaa hyödyntävä Macallyn iceKey-näppis.


icekey

Leivänmurut ovat toki triviaalia sisältöä näppäimistölle, mutten olisi ikinä uskonut löytäväni sieltä noin paljoa silmäripsiä [toistakymmentä] tai hiuksenpätkiä. Kai tämä kuvaa, mitä teen koneeni ääressä. Haron hiuksiani ja pyyhin kyyneltyviä silmiäni yrittäessäni keksiä blogattavaa.

Saavuin tähän katsomasta Diiliä ja kohta kurkkaan Gusun. Nostalgia on nykyään kovin lyhyttempoista, kuten olettaa sopii. Olin reilu vuosi sitten ensimmäisissä ysäribileissä [en kirjoita jysäristä mitään] ja Salatut elämätkin on kai ehditty uusia kahteen kertaan. Jasperillakin oli aikoinaan kuvitelkaa jakaus keskellä päätään. Sittenkin viime Diili-jakson Juhanan muistelu oli kokonaan oma lukunsa.

Mietin, oliko sattumaa, että Lenny Kravitzin albumia mainostettiin Diilin katkolla. Vieläpä samaisella Are You Gonna Go My Way? -biisillä, jota, niisk, Juhanakin tapasi aina fiilistellä niin herkän valkoisista iPod-kuulokkeistaan ja jota tämänpäiväisessä jaksossa soitettiin useaan otteeseen.

Minussa ei ehkä ole miestä tappamaan blogiani, mutta olen sentään niin kova jätkä, että käytän iPodia mustien kuulokkeiden kanssa. Näin kukaan ei pysty päältä arvaamaan, että olen oikeasti sisimmässäni cool. Sattuu sydämeen joka askeleella.

Hesarin Nyt-liitekin kirjoitti valkoisista cool 'o keista fashion-statementinä vain [tähän jokin uskottavasti tuhahdettava ajanmääre, esim. valovuoden ] myöhässä.

En sitten saanut tätä valmiiksi, vaan katsoin Gusun tässä välissä. Ei välttämättä ole hyvä idea näyttää standuppia tuolla tapaa pätkittynä. Fiilis jää välittymättä eikä homma toimi. Livenä se pitäisi nähdä [olen taas menossa katsomaan]. Jutut kun harvoin ovat niin loistavia, että yksinään kantaisivat. Esimerkkinä vaikka Hartwallin raivostuttavat vesimainokset, joissa yritetään olla trendikästä aikuiseen makuun ja imetään vähälaktoosista jääpuikkoa mummulan portailla.

Kaikki me uskottavat ihmiset tiedämme, että vettä tulee hanasta.

Se on jotain ihmeen hienoa. Kyllähän sen vielä ymmärtää, että bittejä virtaa piuhaa pitkin. Mutta että jotain oikeaa ja konkreettista, tuosta vain. En edes yritä ymmärtää, kuinka homma toimii jopa sähkökatkon aikana.

Näppäimistön puhdistamiselta ehdin myös pohtia muita tärkeitä asioita. Kuten nimimerkin Sun äitis kohtaloa. Sedis jo ehti epäilemään häntä minuksi hieman kuin Kysyn vaan aikoinaan veikkaili itseään vuoroin !Absolute Truthiksi vuoroin Visa Kopuksi. Mietin, että äidin menemisiä olisi helpompi seurata, jos hän postaisi kaikki kirjoittamansa kommentit myös omaan blogiinsa. Hän kun ei ilmeisen kiirellisenä ihmisenä ole lainkaan ehtinyt omaansa perustaa. Voisi sitten yhdellä silmäyksellä nähdä, missä tapahtuu jotain oleellista. Jos ei onnistuttu saamaan Vaanilaan kommenttilaatikkoa, niin kai edes Äidille blogi.

Kun nyt blogeista tuli puhe tai kirje, niin todetaan, että kaikki Tommin kehujat ovat aivan oikeassa. Tämänpäiväinenkin kirjoitus täyttä asiaa.

Itseironian puute on jumalten rangaistus voittajille, ja siksi suosittelenkin kaikille siirtymistä metodiseen alemmuudentunteeseen, mieluiten jo tänään.


Charles M. Shulzkin sanoi viisaasti, että kaikki huumori liittyy epäonnistumisiin ja surkeuteen. Lukuunottamatta keisiä koomisen upeista naisista.

Olen tässä viimepäivät kantanut mukanani aiemmin mainitsemaani Juoppohullun päiväkirjaa. Olisin varmasti todella uskottavan ja herkän kuldyrellin näköinen kulkiessani nenä kiinni kirjassa.

Ellei kirjan joka sivua olisi kuvitettu Graalin keihäs ja malja -aiheisin töherryksin.

Tuo on sellaista perussettiä, jota lukee paremman puutteessa. Esimerkiksi huomattuaan, että Kysyn vaanin arkistot eivät ole päivittyneet moneen aikaan. Jotenkin kirjan tarina, jossa vastapäisen talon naapuri ottaa megazoomilla valokuvia sankarin käsin – vieläpä armottomassa kännissä – kirjoitetusta päiväkirjasta, julkaisee niitä netissä ja sivuilla käy kymmeniä tuhansia ihmisiä päivässä, tuntuu suuruudenhullulta.

Melkein yhtä hullulta kuin Diililäisen Kidean visio tai missio [eivät itsekään olleet aivan varmoja, kumpi], jonka mukaan viiden vuoden kuluttua puolet suomalaisista harrastaa neulomista. Pelasin JCP:n kanssa kivi-paperi-sakset-matsin ilman kiveä ja hävisin. Minä olen sitten se tämän talouden neuloja.

Perustelivat sentään, että eipä olisi kaksikymmentä vuotta sitten arvannut, että ihmiset tarvitsevat kännyköitäkään. Noin on tietenkin hyvä perustella ihan mitä tahansa. Toinen melkein yhtä käyttökelpoinen perustelu on, että onhan sitä käyty kuussakin.

Olen myös samaa mieltä Kidean kanssa, että Pikku-G on takuulla trendsetterien aatelia viiden vuoden kuluttua.

Jou mä oon pikkugee,
kakskytkaks vee,
sanon teille että, niinku
jee, jee, jee.


Pidin JCP:n kanssa pikaisen strategiapalaverin [Vanhanen ei päässyt paikalle] aiheena Glogenda2009: Kuinka tuplata PA:n päivittäinen asiakasvirta vuoden 2009 loppuun mennessä. Päädyimme villalankoihin. Neuleblogit ovat niin blogibissneksen menneisyyden, nykyhetken kuin tulevaisuudenkin ainoa substanssirikas toimiala.

Kauppislaiset puhuvat jatkuvasti substanssista. Vähään samaan tapaan kuin PA naisista. Kaihoisasti ja toivoen, että ehkä minullakin, joskus. Kumpi liekään epätodenneköisempää.

Kyllä minä tiedän, ettei valovuosi ole ajan yksikkö.

Minä olen aina olettanut pitäväni kovasti Wagnerista [pidinhän minä Viivistäkin, mutta siitä on aikaa jo yli viisitoista vuotta, terveisiä vain]. Otin siis vastaan kutsun Kansallisoopperan Parsifal-kenraaliharjoitukseen silläkin uhalla, että näytös kestäisi taukoineen viisi ja puoli tuntia.

Varoitus, tämä sisältää juonispoilereita ja epäkypsää, mistään mitään ymmärtämätöntä saivartelua.

Lavastus oli pelkistetty ja teknisesti tyylikäs. Kuin kivinen äärettömyyksiin ulottuva erämaapolku. Kiemurteli silmänkantamattomiin ja herätti kysymyksen, paljonko perspektiiviä on autettu nerokkaalla optisen harhan aiheuttavalla suunnittelulla. Aluksi seitsenkymmenluvun diskolattiaa muistuttavat elementit oli valaistu valkoisiksi. Näytelmän edetessä kaikki värit käytiin läpi kuin Mario Kartin sateenkaarimaassa ikään.

Olin jo melkein nukahtaa, kunnes piristyin yhtäkkiä joutsenen tultua ammutuksi. Ei saa ampua joutsenia. Samaa todettiin teoksessakin, seuraavan puolen tunnin ajan. Mietiskelin, että sata vuotta vanhasta saksasta sai yllättävän hyvin selvää. Jos nyt kuitenkin huomioi, että kyseessä oli sentään ooppera, jossa sanoista ei yleensäkään mitään ymmärrä. Tämähän johtuu lauluformantista, kuten kaikki tämän blogin kultivoituneet lukijat toki tietävät [kaikkea se Esko Aho on mennyt tekemään].

Libreton pääkohdat tavataan nykyään tekstittää ymmärtämisvaikeuksien välttämiseksi hieman samaan tapaan kuin mallityttöjen muminat Maikkarilla. Kiinnostavasti Mallikoulussa tekstitetään joskus kieliopillisesti oikein puhutut lauseet ilmeisen tahallaan väärin autenttisen puhetyylin illuusion luomiseksi. Ei pysty tajuta.

Teksitykset tarjotaan suomeksi ja englanniksi. Saksan, suomen ja englannin kielen ristitulen keskellä hihkuin mielessäni, ettei kukaan yrittänyt syöttää ruotsia mistään. Jälleen yksi syy rahvaalle käydä oopperassa leffojen sijaan.

Joku itki oikeasti yleisönosastossa elokuvien häiritsevistä ruotsinkielisistä teksteistä.

Ensimmäisen osion lopun haavemaailmaaa sijoittunut jakso oli visuaalisesti vaikuttava, ja musiikissakin oli yritystä. Kokonaisuutena olin kovin pettynyt mestarin täydellisimmäksi väitetyn luomuksen musiikkiin, mutta minä nyt en siitä mitään ymmärräkään. Minkäänlaista teeman tynkää tai koukun koetetta ei mieleen jäänyt. Patarummuista lähtenyt pauke sentään kiiri ykkösparvelle asti ja tömähdytti rintaa kuin rauhallisemmassa rockkonsertissa ikään.

Minä niin kovasti pidän kuoroesityksissä, joissa vedetään rehellisesti täysillä. Aivan liian usein olen joutunut kuuntelemaan kuoroja, jotka laulavat kyllä varmasti teknisesti puhtaasti ja oikeaa säveltä, mutta vaimeasti ja vailla fiilistä.

Tauolla oli aikaa lukea tarkemmin käsiohjelmaläystäkettä. Oopperoiden juonenkuvaukset ovat aina yhtä hauskaa luettavaa. Suuret tunteet on esitetty niin järkkymättömän lakonisesti. Jonkinlainen runokirjan ja puhelinluottelon ristipunos.

Havaitsin lukiomme kuuluisan oopperadiggarimaikan olleen jälleen paikalla. Hän käy tiettävästi kaikissa Helsingin oopperanäytöksissä.

Huomasin myös samaa lukiota käyneen tytön ja mieleeni muistui hauska anekdootti. Musiikin ykköskurssilla aikoinaan kävimme porukalla katsomassa Konsuli-oopperaa. Tuo tyttö kuunteli näytöksen ajan walkmaniaan. Opettaja skitsosi jonkinmoisesti tästä kuultuaan.

Ja nyt sama tyttö oli vapaaehtoisesti puuduttamassa pyllyään yli viiden tunnin ajan.

Oopperasta puhutaan kansan keskuudessa pahaa muun muassa sen vuoksi, että kerran käytettyjä pukuja ei kuulemma käytetä missään muussa produktiossa, vaan ne talletetaan pohjattomiin arkistoholveihin ikuisiksi ajoiksi. Mietin, mahtaako Parsifalin näkyjä kuvanneille pehmopornotallenteille käydä samoin. En minä sitä oikeasti miettinyt. Enemmänkin, minkä ikärajan Karpela mahtaisi tälle määrätä, jos kävisi oopperassa.

Toisessa osiossa produktion toinen kiinnostava lavastuselementti pääsi oikeuksiinsa. Mustaa, hopeaa ja punaista Nokian Art Deco -malliston tyyliin yhdistellyt kenties keihästä symboloinut objekti maata lötkötti lavalla kuin afrikkalaisen viidakkosoturin, no, keihäs. Vaikka harvoinpa edes afrikkalaisilla sentään yli kymmenmetristä.

Välillä se nousi vaivihkaa hieman pystyyn. Kieroutunut mieleni mietti, oliko kyseessä jonkinlainen applause-kyltti, joka kertoi yleisölle, milloin musiikissa oli menossa intohimoisen kiihkeä vaihe, joka vaatisi asianmukaista reaktiota. Tiedättehän te, mitä oopperafaneista sanotaan.

Kundryä esittänyt Päivi Nisula oli minusta aikas hyvä. Ei liikkeiltäänkään niin teennäinen kuin monet muut. Kokonaisuutena toinen osio oli kaikkein tuskaisin ja etenkin musiikin osalta melkoinen pettymys Kundryn muutamaa hyvää kiljaisua lukuun ottamatta.

Toisella tauolla pohdin lähinnä oopperan mahdottumuutta. Päädyin tulokseen, että mitään tuon kaltaista, noin tehotonta ja kilpailukyvytöntä, ei voitaisi keksiä enää nykyään. Kuinka joku voisi kuvitella saavansa ihmisten huomion viideksi tunniksi, kun kolmen minuutin biisin tekeminenkin on tuskaisaa, kuten Asikainenkin lie viime floppiensa myötä huomannut. Niinpä kaikessa pöhköydessään, naiiviudessaan ja pompöösissä absurdiudessaankin ooppera on minusta säilyttämisen arvoinen konsepti.

Kolmas ja viimeinen osio sisälsi suuria ratkaisuja. Kuten juonikuvauksessakin spoilataan: Hän tajuaa nuorukaisessa tapahtuneen suuren kehityksen ja voitelee hänet Graalin kuninkaaksi. Mies näkee yhtäkkiä monen ajan jälkeen vajaamielisen nuorukaisen, joka aikoinaan häädettiin joutsenen surman vuoksi. Ja päättää parin minuutin nuuhkimisen jälkeen kruunata hänet suurimman ja mahtavimman viran haltijaksi. Ah, mikä taiten kehitetty käännekohta.

Lopulta tapahtuu sittenkin suurin ihme. Luonto herää eloon, ja alun autio valkoinen erämaapolku alkaa kukoistaa kukkaketona. Eikä osattomaksi jää myöskään suuri seiväs. Graalin keihäs ja malja kärjessään se alkaa kohota. Yhä ylemmäs se nousee kuin silloin kuin ei pitäisi ja saavuttaa lopulta kunnioitettavan kulmakertoimen. Uusi alku on koittanut, lopussa keihäs seisoo.


Vastauksia päivänpolttaviin kysymyksiin.

Kyllä, minäkin olen keskimääräistä parempi autonkuljettaja. Tässä on kyse samasta ilmiöstä, kuin jos treenaa jalkapalloa metsässä. Kentällä on sen jälkeen helpompi pelata.

Toki asiaan auttavat myös isältäni perityt ylimaalliset refleksit.

Minut yllätti viimeisimmän kolarisuman jälkeen havainto, että kaikki näkyvät tietävän, että huonot kuskit asuvat etelässä, ja maaseudulla todella osataan ajaa. Minne tuo kyvykkyys mahtaa karista, kun saapuvat tumpuloimaan Helsinkiin. Tööt, tööt, böndet.

Ei, Hesarissa ilmeisesti viime syksynä ollut juttu, jossa maaseudulla ikänsä ajanut oli vuosikymmeniä sitten uskaltautunut Helsinkiin autoineen ja poliisi oli pysäyttänyt hänet väärän ryhmittymisen vuoksi, oli hauska. Autoilija nimittäin kysyi vilpittömän tietämättömänä konstaapelilta, mitä tarkoittaa ryhmittyminen.

Minäkin mietin aikoinaan autokoulussa, kuinka voimallisesti keskivertoloimaalaista kiinnostaa opetella ulkoa raitiovaunuihin liittyviä väistämissääntöjä. Metroa nyt kannattaa väistää aina.


Kyllä, minä pidän Enson pääkonttorista.

Varsinkin taustapuolesta, josta puuttuu se palanen. Nähdäkseni saisi puuttua vielä aavistuksen isompi, niin aina parempi.


Tästäkö kaikki johtuu:


Sanokaahaan, olenko liian vanhanaikainen nykyaikana, mutta minusta miehen tehtävä olisi hakea naista tanssimaan? Itselleni ainakin se on loistava tapa testata viehätysvoimaani ja tanssitaitoani, ja ellen kelpaa, niin ei sitten.

Minä luulin, ettei nykymaailma enää moisia etikettejä tuntisi. Empiirisen havaintomateriaalini perusteella naiset kyllä hakevat tanssimaan kiinnostavalla perse edellä puuhun -tekniikalla. Tanssiinkutsuun vastataan tarraamalla kiinni. Minulle opetettiin joskus, että naiselle ei saa ikinä antaa pakkeja, mutta se taisi päteä vain selviin naisiin. He harvemmin hakevat noin.

Metro kirjoittaa siitä, mistä me kaikki muutkin: SDP:n puheenjohtajapelistä. Kuvakin on ihan oikein...


heinimaki

Heinäluoman ja Heinimäen lisäksi jutussa mainitaan Haatainen.

haatainen

Kenestäköhän vakavasti otettavasta nuoremman polven edustajasta hän mahtaa puhua?

Tämä unohtui ensi iteraatiosta eikä Bloggeri päästänyt tuntiin pariin sisälle. Sektorissa kerrottiin Mobiili- ja oppimisympäristöhanke Moopin tulleen palkituksi ihmisläheisestä Internetin hyödyntämisestä. Palvelun etusivulla on linkit dokumentteihin, jotka kertovat tiivistetysti, mistä Moopissa on kyse. Nämä dokumentit ovat tietenkin .doc-muodossa [ok, yksi on .ppt].

Pitkin hampain saatan ymmärtää, että joku tuntee tarpeen tunkea nettiin pdf-tiedostoja. Ne sentään aukeavat ilmaisohjelmilla, ja joskus saattaa olla tarpeen saada dokumentin muotoilu ja fonttimääreet säilymään. Tiedoksi vain: lihavoinnin voi toteuttaa silkalla html:lläkin. Jopa Comic Sansin saa näkyviin, jos tarvetta kerran on. Tätä vauhtia ensi vuoden ihmisläheisen internetsovelluksen palkinnon pokannee Hesarin näköisversio.

Wagner-raporttia ja muuta ylevää odotellessa kovin päiväkirjamainen vuodatus. Koettakaa kestää.

Reaalikokeen jälkeen kirjoitin englanniksi, verryttelyn vuoksi, olihan koe perjantaina.

-- standing in the line, staring at her neck, waiting for my turn to hand out the papers. The papers I would so much have wanted to change a bit. Or tear altogether. Or – better yet – allapart.


Minä en suostunut uskomaan ensimmäiselle kerralla fysiikanopettajan ohjetta, että jos haluaa ällän, kannattaa kirjoittaa pelkkää fysiikkaa. Lopulta sentään tajusin minäkin. Reaalin saa muista kokeista poiketen uusia kahdesti.

[toisaalta, eipä uskonut isänikään omaa matikanopettajaansa, joka ehti kaksi kertaa mainita, että hänellä oli ajatusvirhe ykköstehtävässä. ennen vanhaan ei oltu niin tarkkoja niitten vessareissujen kanssa.]

Minua niin kovin turhauttaa, kuinka reaalikokeessa on hirveästi tehtäviä, joihin tekisi mieli sanoa jotain ja niistä pitäisi sitten valita vain pari hassua tai turvallisimmin tylsää. Visioimani hc-tyyppien extremelaji olisi Reaali24, vuorokauden mittainen koemaratoni, jossa saisi vastata jokaikiseen kysymykseen, joista sitten laskettaisiin yhteistulos.

Sain tänään tietää saaneeni parini kanssa kurssin ensimmäisestä harjoitustyöstä 27/30 pistettä. Iloiten katson vierestä, kuinka arvosanani alkavat lähestyä maininnan arvoista tasoa. Pyrin aloittamaan tämän lukukauden etupainoisesti, jotten päätyisi yhtä surkuhupaisaan floppiin kuin viime syksynä. Nyt alkaa olla alkurypistys takana, ja lievä krapula vaivaa. Tulisi pyrkiä skarppaamaan ja pitää setti kasassa vielä jokin kuukausi.

Voisin tässä itsekehuosiossa vielä mainita, että hiljattainen saksanpuheeni sujui mainiosti. Ihmiset tykkäävät yllättyä, kun kalvoesitystä ohjaa kännykällä, ja Applen Keynotella saa väännettyä kertaluokkaa upeampia toteutuksia kuin kälyisellä PowerPointilla.

Minä en ymmärrä, kuinka vakavasti otettavat firmat kehtaavat näyttää kalvoja, joiden tekstit ovat rosoreunaisia ja kuvat mitä sattuu.

Minun on myös vaikea uskoa, että ihmiset yhä edelleen pitävät esityksiä, joissa kertovat, minä vuonna Hitler tai FC Kaiserslautern perustettiin tai syntyi. Ja sitten vuosi kerrallaan, milloin seura osti ensimmäisen harjoituspallon ja Hitler kasvatti ensimmäisen viiksikarvansa.

Vuosiluvut eivät ole tärkeitä – paitsi tärkeät vuosiluvut, päättelin aikoinaan reaalikokeeseen lukiessani.

Kerroin viimekeväisestä Euroopan-kiertueestamme. Kävimme oppimassa saksalaisen irtisanomislainsäädännön kummallisuuksia ja veronki^h^h^h -optimoinnin perusteita Luxemburgissa. Niin, siitä taitaa olla vuosi, CeBITissäkin kun piipahdimme. Olisi voinut mennä paremmin, jos olisin kirjoittanut itselleni valmiiksi jotain sanottavaa, mutta se ei tunnu oikealta tavalta toimia.

Kerran, joskin suomeksi, kirjoitin puheen kokonaisuudessaan valmiiksi enkä ole ikinä epäonnistunut yhtä pahasti.

SDP:n ei pidä katsoa oikealla eikä vasemmalle, vaan SDP:n pitää katsoa eteenpäin, sanoi Heinäluomakin. Hienoa saada moisia tuoreita ajatuksia politiikkaan.

Koulumatkani ei sujunut yhtä loistokkaaseen tahtiin. Ellen vihaisi pysäköimistä, voisin kyllä olla halukas välttämään busseja. Selasin tässä jonain päivänä miellyttävältä tuntunutta SK:n Mies-lehteä, joka kirjoitti skoottereista. Minä olen jo monta vuotta hellinyt ajatusta aidosta Vespasta. Retrourbanismia tökeröimmillään.

Tokihan reittiopas oli varoittanut myöhästelevistä busseista. Tiedättehän. Ensimmäinen oli myöhässä ja kävelin toisen pysäkille. Ja ensimmäinen tuli. Ja toinen ei.

Ja päästyäni puolimatkaan seisoskelin kylmällä bussipysäkillä, jonka lasi oli jäätynyt läpinäkymättömäksi. Siksi aikaa loin katseeni muualle, että luin Metro-lehden takakannesta KappAhlin uudesta 7-13-vuotiaiden trendivaatemallistosta. Ja sillä aikaa kymmenen minuuttia myöhässä ollut bussi ohitti minut.

Aloitin laukkuuni pakkaamani Juoppohullun päiväkirjan ja muutaman sivun jälkeen ymmärsin, että voisi olla huonomminkin. Kirjoja on vaikea lukea hanskat kädessä. Parisenkymmentä minuuttia.

Lopulta olin luennolla 40 minuuttia myöhässä. Ovessa kerrottiin, että tilaisuus oli peruutettu sairaustapauksen vuoksi. Jatkoin tyhjäksi jääneeseen saliin. Niissä pääsee istumaan rauhassa.

Jouduin poistumaan, kun tulivat jakamaan saliin tenttipapereita. Ymmärsin, että kyseessä oli kurssi, jonka olin joutunut jättämään kesken. Back to the Basics on jotain, jota en koskaan malttaisi tehdä. Tällä kertaa melkein harmittaa.

Harjoitustilaisuuteen. Istahdin tyhjälle paikalle. Vieressäni oli toinen. Ryhmän upein saapui luokkaan. Silmäisin refleksinomaisesti ovelle. Törmäsin häneen. Busted, pyörittelin päätäni mielessäni. Hän istui viereiselleni tyhjälle paikalle, tunsin oloni hölmöksi.

Nainen kaunis kuin sormus nimettömässään.

Pikkuhiljaa huomasin jälleen törmänneeni hyväsydämiseen überbeibeen. Niitä on sittenkin olemassa. Onkohan niillä kavereita. Jos en vaikka liiveihin uisi, niin mitä jos edes piireihin.




Mainitsen vielä, että Hyväelämän käsiohjelmassa oli toinenkin hauska mainos. Siinä luki suurella:

Valon nopeudella

Timo Valo

www.valonnopeudella.com



Alla oli kuva kahdesta säiliörekka-autosta. Sen enempää eivät vaivautuneet selittämään, mistä oli kyse. Pakkohan minun oli käydä katsomassa. Tänään päivittänyt [!!!] Mitvit olisi saanut tuosta oivan lisän taannoiseen kunnallisvaalisarjaansa.

Huvitti minua myös tämä Sektori-sutkaus. Kertoivat, että uuden Star Warsin renderoinnissa on käytetty 64-bittisen Windowsin beta-versiota. Nimim. Tug3 kommentoi, että tämä on uusi tapaa käyttää blue screeniä elokuvanteossa.

Speksissä ovat kauneimmat naiset ja komeimmat miehet.
Speksi on älyn voitto materiasta ja luovuuden voitto rutiineista.
Speksi on ja voi.

Veijo Speksi sanoo sen niin hienosti. Tähänastisen kokemukseni mukaan speksi on ratkiriemukas ja halkihauska sekä ennen kaikkea vuorovaikutteinen teatterispektaakkeli.

Näköjään se voi olla jotain muutakin.

Viime viikon tiistaina kävin tutustumassa lääkisläisten käsitykseen aiheesta ja sain kohdata jotain huolella varmisteltua. Hyväelämä-speksissä irvailtiin uusmediayhtiöille, mikä on toki ideana yhtä tuore kuin näytelmässä esiintynyt vitsi paperin faksaamisesta. Omstart, wanhempia vitsejä, joku huusi yleisöstä, mutta näyttelijät eivät reagoineet.

Lääkisspeksiin ei kuulu määreiden vastaanottaminen omstart-huutojen jälkeen. Ilkeiden puheiden mukaan moinen vaikeuttaisi varautumista ennakolta.

Kaikkia meitä peppublogaajia [kaiken maailman kategorioihin sitä voi ihminen joutua] tietenkin viehätti suuresti näytelmän uusmediayhtiö Tuseran liikemerkki, joka näytti kovin pepusta revityltä. Firmalla ei tietenkään ollut tuotetta, vaan tavoitteena silkka kateorgia [mistä mä keksin näitä? -Sellisti].

Taitavastihan he näyttelivät. Ja laulajat olivat lahjakkaita. Teekkareilla esimerkiksi on tapana roolittaa näyttelijät ensin ja laittaa sen jälkeen jokainen laulamaan taidoista piittaamatta. Lääkisläisillä laulajat olivat erikseen. Diskanttia olisi kenties voinut miksaaja ruuvata aavistuksen alaspäin, mutta muuten toimi hyvin. Ja sanoista sai selvää.

Vaikkei olisi kenties ollut niin väliksi. Minä tällaisena sanaliekittelijänä haluaisin flamettaa paikoin kovin tylsistä lyriikoista. Pienellä potkimisella olisi taatusti saattu viilattua täytesäkeet pois.

Must be talking to an angel on sittenkin oivaa muokata suomeksi mustkin tuli pyhä eilen.

Kaikkein anteeksiantamattomin puute koko näytelmässä oli omstart-sanoitusten puute. Vaikka laulajat olivat osaavia, tuntui yleisön aliarvioimiselta esittää omstarttina jokin etäisesti kontekstiin liittyvä kappale – alkuperäislyriikoin.

Hieman myös häiritsi, että taitavasti soittanut bändi joutui esiintymään sermin takana. Tämä saattoi toki johtua esityspaikan tuomista rajoitteista, mutta minusta visuaalinen kokemus tuo livemusiikkiin oman särmänsä. Kummempaa sooloilua ei kuultu, mutta yleisön pyynnöstä soitetussa Paranoidissa oli havaittavissa sentään pilkahdus inhimillistä hapuilua. Hyvä niin.

Toinen puoliaika oli parempi ja sai kädet tiukasti puuskassa istuneet zoukkipoliisimme hymähtämään muutaman kerran. Puolikkaan avannut tulostusjonoon sijoittunut ummetuslääkemainos sisälsi sekin onnistuneita sanavalintoja [MOT, sinua naurattaa vain kakkahuumori].

Tarina eteni paikoin hieman kummallisesti. Veroviraston erikoisagentit jäivät kovin etäisiksi ja päälleliimatun oloisiksi. Firman toimitusjohtajasta ei kuultu mitään pitkiin aikoihin. Räppäävässä ulosOttomiehessä oli yritystä absurdiikkaan, mutta mahdollisuudet jätettiin hillitysti hyödyntämättä. Pieni improräpäytys olisi piristänyt kummasti.

Tuntui vaikealta uskoa, ettei konsulteista ja myyjistä kertovassa hupailussa onnistuttu kertaakaan laskemaan leikkiä Juhana Helmenkalastajasta.

Sarasvuo sentään pääsi mukaan. Kohta saan kaiken, mitä haluan, mukailtiin onnistuneesti UB:tä kenties show'n parhaassa lauluesityksessä. Jarasvuota ei voi voittaa, se jatkui. Minä kuulin päässäni tuon sijaan Tämä blondikauris sut nylkee.

Käsiohjelma täytti tehtävänsä ja oli ainakin ilmainen. Eniten koeryhmäämme huvitti seuraava mainos:

Tule töihin Vaasan terveyskeskukseen
Saat käytännön ruotsinkielen
bonuksena.

Jotenkin niin laittamattomasti sanottu.

Likimain loppuunmyyty salillinen yleisöä näytti pitäneen kovasti, ja tokihan tuota ilokseen katseli. Minusta hivenen rohkeammalla asenteella olisi päästy parempaan lopputulokseen, mutta kenties en kuulu kohderyhmään. Suomenruotsalaisstereotyyppi Henrik von Engel muodostui lopulta koko näytelmää kuvaavaksi ikoniksi.

Täytyy mennä katsomaan, kuinka teekkarit onnistuvat tällä kertaa, viimevuotisesta pidin, eikä viimesyksyinen Nääspeksikään niin huono ollut kuin olin saanut etukäteen kuulla. Teekkarispeksin 1985-kiertue [Oulu, Tampere, lappeen Ranta] alkaa näinä päivinä, Helsinkiin saavutaan kuukauden kuluttua. Lääkisläiset ovat jättäneet pääkaupunkiseudun, mutta tavoitettavissa yhä Kuopiosta, Oulusta, Turusta ja Tampereelta.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds