Siinä minä olin, C&A:n ulkopuolella ja ihmettelin, kuinka tässä taas näin kävi. Tarkoitus oli ollut ostaa jotain soveliasta päälle pantavaa huomisen jalkapallo-ottelun seuraamiseksi, mutta minäpä onnistuin löytämään ainoastaan kravatin.

Kai sitä pitää, kun ovh. oli kaksikymppiä ja nyt sen sai kolmella eurolla. Preise gut, alles gut, sanovat.

Fanikrääsä oli 70 %:n alennuksessa. Mitä kummaa, lietsotaanko täällä tappiomielialaa?

Kyllä minä lopulta jonkin paidan hankin, mutten sentään 75 euroa maksavaa virallista mallia.

[Mitä, älkää nyt väittäkö, että teitä eivät kiinnosta hinnat. Mitä saksalaisia tekin muka olette.]


***

Sedis kirjoitti minusta mukavan tuntuisesti, mutten vain ymmärrä, mitä hän tarkoitti. Värejä, voisi sanoa, mutta se on aika insideri juttu. Hehee, eipä tajua Sediskään tätä.

Omituisin jalkapallonvälttelijä on saksalaiseksi kouluttautuva, mutta todennäköisesti ulkomaalaisten tyttösten vuoksi aivan toiseen suuntaan kehittyvä Pää Aueaux, joka kävi katsomassa entistä emämaata ja teki treffit lukijoidensa kanssa tod. näk. tapaamisajankohdan jälkeen, mistä synkistyneenä fanilauma lienee seurannut jalkapalloa entistä tiiviimmin. Pienen myönnytyksen uussaksalaisuudelleen hän tekee, tosin senkin näennäisesti neutraalilla tavalla: "Niin, enkä minä osaa ajatella kielteisesti Zidanestakaan. Huomenna olen jälleen toisaalla."

Niin, minut valtaa lievä isänmaanosauho tällaisissa tilanteissa. Minä toivon todella, että Ranska upottaa Brasilian.

***

Justin haastoi minut kehumeemiin, ja koska olen tällainen ärsyttävä jeejee-tyyppi, niin miksipä en kylväisi hyvää eteenpäin. Petjan alkuperäinen idea oli siis kehua kahta blogia jostain syystä. Ensimmäinen on helppo. Se on Suojakänni, jonne eksyin Runotorstain kautta.

Rehellisyyden nimissä [jotta kukaan ei luulisi minua ärsyttäväksi jeejee-tyypiksi] täytyy mainita, että suuri osa Runotorstai-teksteistä on melkoista kuraa, mutta Suojakännin aamutekstistä ei voi olla pitämättä.

Hengitä, heräsit vielä!
Jokainen aamu on täysi.


Tästähän ei voi olla tulematta mieleen jälleen kerran Laura Latvala:

Ulos tuhertajat koloistanne,
nähkää maanne, aamuraikas, uus!
Talot palavat lie takananne:
vapaa, kahleeton on vastaisuus.


Myös Suojiksen aiempi hedelmäteksti on upea:

Koskisi en lihaan -
sisältäsi kiven saisin.
Yöllä salaa istuttaisin
piilotettuun pihaan.


Toisen kehuttavan blogin valitseminen on vaikeaa. Olen jo toivottanut onnea Takaisin Kallioon -blogille. Elossa Euroopassa taitaa olla mainitsematta, samoin yksi toinen, jolle suon linkin heti, kun sieltä jätetään merkintä lokiini, kun nyt on päässyt nimi unohtumaan.

Erästä blogia olisin voinut kehua, mutta kun siellä on ollut viimeaikoina niin ällylälly meininki kommenteissa, niin en minä enää viitsi. Olisiko Mainonta on syvältä kehujen arvoinen blogi? Voisi hyvinkin olla, mutta kun sitä nyt kehuvat kaiken maailman annuskatkin, niin eiköhän sen ilman minua selviä.

Taidanpa valita Tule, vaisuus -blogin, jolla on nokkela nimi ja joka sisältää oivaltavaa tulevaisuuspohdintaa. Ei mutta pitää minun kyllä kehua Hintikan Matrixx:kin.

[Hihhaa, meitsi muuten tapasi Antero Kareen viimeksi tiistaina.]

***

Erään Saaran ja Sun äitisin aloittama paljastelumeemi sai minutkin hullaantumaan. Linkin takana sijaitsee muutaman sekunnin videoklippi [.mov] viikonlopun synttärijuhlilta. Kamerassa oikealla oleva JCP ottaa chillimmin ja katselee huvittuneena reuhtomistani. Kasvot ovat piilossa, mutta videon esittämän vasemman käden vispaukseni myötä anonymiteettini on kokolailla mennyttä.

[Ei, ääni, joka huutaa videon lopussa lisää volaa, ei ole minun.]

En minä sinänsä yllättänyt ole, ettei fanilauma Siltavuorenpenkereellä ollut tuon suurempi. Ilmoitinhan minä hieman viime tingassa.

Kaiken kaikkiaan tämänkertainen Helsinki-kävelyni oli poikkeava, sillä en törmännyt yhteenkään tuttuun. Aiempina päivinähän olen törmännyt. On tullut aika lähteä takaisin.

Voi kuinka lohduttavaa onkaan sanoa, etten minä ole kuin käymässä. Että lähden kohta takaisin pois. Voi kuinka koukussa olenkaan ulkopuolisuuteeni. Voi, kuinka toivoisinkaan, että osaisin laittaa tällaisten virkkeiden perään huutomerkin!

Krunikassa on monta taloa, joista ottaa valokuva, jos olisi turisti. Otinkin, mutten jaksa nyt nähdä vaivaa niiden julkaisusta. Lukekaa Saaraa, se julkaisee valokuviakin nykyäh

Niin, eikä enää ole Liisankadun Pikkoloakaan. Paikalla on joku ihmeen Kextra. Minä olin luullut, että noita on vain jossain landella. Siis mitä helvettiä. [Sama jengi, joka kutsuu neuleita paidoiksi, yökerhoja baareiksi ja Stadia Hesaksi, kutsuu böndeä landeksi, mutta tämä nyt oli vanha juttu, kuinka tulikin mieleeni.]

Että kun oldschool-jengi muistaa ajan, jolloin se oli Klähikauppa ja vasta muuttui Pikkoloksi. Niin onko tämä vähän vastaavaa, kuin jotkus muistavat, kuinka edesmennyttä Sellistiä edelsi Karu selliä edeltänyt Kysyn vaan. Kuinka Krapulablogia edelsi Jäädykepiirikuntaa edeltänyt Kilpirauhasen vajaatoiminta. Kuinka Pää aukea edelsi, hahaa, ettepä tiedäkään.

Hieman niin kuin arkkitehtituttavani kertoi, että kahdeksankymmentäluvun postmodernismi tuotti rumia rakennuksia, mutta toimivia kaavoituksia, kun taas nykyinen uusfunktionalismi tuottaa kauniita rakennuksia, mutta surkeita kaavoja.

Olen aivan varma, että kuulin oikein, kuinka Gatoraden mainoksessa kerrottiin, että juomaa on kehitetty vuosikymmenet ja se tarjoaa käyttäjälleen optimaalisen annostuksen hiilihydraatteja ja suolia. Ei sillä, että minä mitään ravinnosta ymmärtäisin [paitsi, että viime päivinä olen syönyt varsin paljon], mutta tuntuu kovin groussilta näin ammattitermein ilmaistuna.

Aamusella luin Hesarista, kuinka joku rukka söi kuusi viimeistä mansikkaansa kahvilan terassilla ja sai moitteita henkilökunnalta, vaikkei kahvila edes myynyt mansikoita. Ja heräsin kummastelemaan, miksi baareissa saa polttaa omaa tupakkaa, vaikka baarit yleensä myyvät sitäkin.

Koska tämä on sentään päheän kansainvälinen blogi, mainitaan, että saksalaisissa tupakka-automaateissa on joskus pienempiä askeja, mutta koska automaatteja ei ole ohjelmoitu ymmärtämään eri arvoisten askien päälle, muovikääreen alle on tehtaalla sisällytetty viisikymmensenttinen.

Olisi minulla kuva siitäkin, mutten jouda nyt.


Niin, enkä minä osaa ajatella kielteisesti Zidanestakaan. Huomenna olen jälleen toisaalla.

[Ai niin, Kata, minulla on mukanani pyytämäsi kolea nuorisofraasi.]

Kaveri soitti ja herätti kello viisi.

Olisin ollut vihainen, jos olisi voinut varmuudella tietää, oliko päivä vai yö, mutta ikkunasta sitä ei nähnyt, kelloni ei kerro, enkä voinut tarkistaa kännykästä, kun se oli korvallani.

Sori, mutta eikö kello ole aika helvetin vähän, tarjosin.
Höh, sehän on jo melkein viis, kuittasi.

Ihmiset kysyvät oivaltavasti, miltä tuntuu olla Suomessa. Vastaan takaisin yhtä nokkelasti, etten tiedä.

Hiljattain päähäni pälkähti Dingon kenties onnistunein säepari:


Minä saavuin maailman rannikoilta,
vuosikertaviineillä kastelluilta kallioilta.


Tuossa tietenkin pitää muuttaa nuo vuosikertaviinit kahden euron viineiksi.

Huomaan hämmästyväni yhtenään, kun törmään bussinkyljessä suomenkieliseen mainostekstiin. Frezzan mainoksen vanhanaikaisuutta tavoitteleva teitittelymuoto tuntuu luontevalta. Ja kyllä, moikkasin vahingossa ärrän tyttöä ladattuine kortteineni poistuessani.

Onnistuin myös tumpuloimaan bussin kanssa. Pengoin laukkuani selvittääkseni, olinko unohtanut jotain sillä aikaa, kun bussi ohitti hidastamatta pysäkin. Meillä päin ne tapaavat pysähtyä jokaisella.

Poistuin keskiovesta, kun en muistanut, että perälläkin olisi ollut.

Kävelin hieman Helsingissä [terveisiä Saar] ja törmäsin sattumoisin tuttuihin ihmisiin useita kertoja. Ohi kiitävän hetken mietin, että Schizo-Jannen elämä tuntuu varmasti juuri tällaiselta. Sitten huokaisin raskaasti ja alistuin osaani Olli-Pekka Kallasvuona.

[Pitää kirjoittaa tuota nimeä aina silloin tällöin, jottei se pääse unohtumaan.]

Kävin pelaamassa jalkapalloa, ja jos pallo sattui menemään yli maalin [koska olen äijä, röh röh], oli toivotonta saada sitä takaisin. Suomi on todella silmiinpistävän harvaanasuttu maa. Ja kuten eiliset uutiset kertovat, väki sen verran epäkohteliasta, ettei ketään kiinnostanut heittää palloa takaisin, vaikka olisi paikalle sattunutkin.

Kuljin JCP:n kanssa pois pelipaikalta ja keksin uuden analogian sille tilanteelle, jossa maalivahtina toivoo, että oma joukkue pelaisi vähän huonommin. JCP valitti, että häntä harmittaa, ettei osaa sylkäistä kunnolla. Sylkäisi sitten. Ja puolen sekunnin ajan toivoin, että se osuisi minuun, jotta voisin kuitata, että niin minuakin.

Olen tyrmistynyt, kuinka Suomessa hehkutetaan otsikoissa hikisen Englannin tasapelillä saatua lohkovoittoa, vaikka Saksa sentään ownasi oman ottelunsa.

Olen oleillut perheeni parissa ja oivaltanut, ettei minulle ole puoleen vuoteen vittuiltu kunnolla.

Olen kuunnellut, kuinka kuulisti nenään puhuva stadilainen heittää paskaa läppää tytölleen ja ymmärtänyt liikkuneeni vuoden muualta Suomesta tulevien ihmisten parissa.

[Ja ymmärtänyt, kuinka raivostuttavaa mahtaa olla, kun minä kuuli stadilainen heitän paskaa läppäÄH]

Olen edelleen hämmentynyt öiden kirkkaudesta.

Näimme kuin näimmekin ne amerikkalaisnaiset seuraavana iltana. Puristin tarinan päätösosan Runotorstain käsiteemaan. Alun jalkapalloaihe tuntui järkevältä vielä aamulla seitsemän aikaan lentokentälle matkustaessani.

Käsi ei käynyt

Ajan jälleen hidastuttua
kameramies poimi pelikentältä
hämmentyneen nuorukaisen:

kuka idiootti menee
foldaamaan akkakolmoset
flopilla?


***

Espoolaisen [sori, Saara] keskiyötaivaan kirkkaus häkellytti äsken.

Terveisiä Prahasta. Minulla oli vähän vaikeuksia keksiä, kuinka aloittaa tämä teksti, mutta tuohan oli sentään aika hyvä.

Ajattelin aloittaa tunnustuksella: olen harrastanut julkisesti sukat sandaaleissa kuljeskelua. Kun kantapääni ovat niin tuskaisen hiertyneet tästä kaikesta vaelluksesta. Käytin sentään sellaisia verrattomia varrettomia shortsisukkia. Että olen minä kaikkeni yrittänyt.

Tähän pätee hieman sama kuin siihen, mitä kirjoitin läpinäkyvistä rintaliivien olkaimista vuosi sitten toukokuussa. [Mitä, te ette muista, mitä kirjoitin läpinäkyvistä rintaliivien olkaimista vuosi sitten toukokuussa? Kysykää Sankarittarelta.]

Suomalaiset tietävät, ettei missään muualla kuin Suomessa ole niin juntteja ihmisiä, että käyttäisivät sukkia kera sandaalein. Maailmalla taas sanotaan, että ainoastaan saksalainen turisti yltää moiseen mauttomuuteen.

Että vähän pakkohan minun on.

***

Ah, läpinäkyvät rintaliivin olkaimet. Vaan kukapa sellaisia, kun ilmankin voi olla. Jotenkin tässä kaupungissa on hyvin vaikeaa olla trendikkään aseksuaali, kun rintama vyöryy vastaan kuumalla kesäkadulla. En tiedä, johtuuko se vain helteen keventämästä vaatetuksesta, täkäläisestä ihmisrodusta vai siitä, että Tsekeissä ylipaino ei ole vastaava riesa kuin Suomessa ja Saksassa, mutta tyydyn tunkemaan nyrkin suuhuni ja puremaan sitä hölmön näköisesti.

Mistähän sekin ele on keksitty.

Erityisen trendikästä näkyy olevan nännien näyttäminen. Minä tosin vannoutuneena minimalistina en ole täysin varma, kuinka tuo esteettistä silmääni hivelee.

Minulla kun oli aikoinaan tapana sanoa naisille, jotka valittivat rintoja tuijottavista miehistä, että ehkä heillä ei vain ole kyllin kiinnostava katse, että viitsisi silmiä tiirata, olen nyt pohtinut, pitäisikö naisen, jota katsotaan silmiin, sittenkin huolestua, mitä vikaa hänen rinnoissaan mahtaa olla.

[Sori, jätkät, mutta tissi-sana ei jotenkin oikein istu tähän blogiin.]

***

Piti mainita, että Praha on täynnä suomea puhuvia tätejä, mutta jotenkin sekään ei oikein tunnu istuvan tähän yhteyteen.

Niin, ja ollessamme kävelyllä puistossa keksin kiivetä puuhun. En ole tehnyt sitä ainakaan vuoteen, joten oli jo aikakin. En minä kauhean korkealle viitsinyt kavuta ymmärrettyäni, mitä kaarna teki vaaleille shortseilleni.

Hyppäsin sitten alas.

Ja juuri sillä hetkellä kulman takaa saapui univormuasuinen puistovahti. Hän kertoi, ettei nurmikolla saa kävellä. Harmittihan se hieman. Jos olisin ollut puussa vielä hänen saapuessaan, hän ei luultavasti olisi valittanut.

***

Blogradzhavacshmaniaa kiertää villitys, jossa poiketaan hetkeksi jatkuvan itsekehun polulta ja kirjataan viisi asiaa, joita ei osata, vaikka kaikille tavallisille ihmisille kyseessä ei ole temppu eikä mikään.

Vastuuni tuntevana blogaajana totean jälleen kerran, etten osaa pokata ihmisiä baareista. Siinä missä kaikki muut ihmiset vain mennä pokailevat ympäriinsä, minä keksin ylittää itseni, hyvän maun ja kaiken kuviteltavissa olevan tanssilattialla. Sitten minä lähden kotiin. Ei sillä, etten pitäisi siitä, mutta muistin vain eilen yhtäkkiä kuin olemassaoloni ajoittain, että muitakin vaihtoehtoja tunnetaan.

Eiköhän tuossa ole jo viiden edestä. Niin huono olen.

Tänään sentään tapaanemme jo kolmannen kerran mukavat amerikkalaistytöt. Vaikka tuo on toki melkoinen truismi: en ole eläissäni tavannut ainoatakaan epämukavaa amerikkalaista. Ihmisten mielestä mukavuus on tietenkin äärimmäisen vastenmielistä, mutta minkäpä ne raukat kasvatukselleen voivat.

***

No, jatketaan nyt kun on kerran aloitettu. Hostellilla on sinänsä mainiosti ilmainen internet-yhteys. Toteutus on vain sössitty onnistuneesti. Tarjolla on pari pc:n rutkua, joissa ainoastaan IE, joka sallii vain yhden selainikkunan kerrallaan. Jostain syystä myöskään ctrl + L -yhdistelmä ei valitse osoiteriviä, vaan tuottaa äänekkään piippauksen. Siinä minä sitten istun ja tuotan äänekkäitä piippauksia ja ihmiset ihmettelevät ympärillä.

Olen kantanut kannettavaa tietokonetta mukanani liki jatkuvasti kohta viisi vuotta. Kertaakaan aiemmin en ole osannut huolestua ajatuksesta, että se voitaisiin varastaa. Nyt vain iski yhtäkkiä kauhu päälle. Huoneemme on jaettu, ja lukitun kaapin voisi halutessaan avata ruuvimeisselillä. Ja mietin, että niin pitkään kuin potentionaalinen tunkeutuja ei tiedä koneen olemassaolosta, eikö se tulisi tällöin piilottaa jonnekin muualle kuin lukon taakse, sillä lukon takaa ensin etsitään arvotavaroita.

Hostellin alakerrassa on kassakaappi, ja mietin edelleen, että sieltähän sitä etsitään aivan ensimmäisenä. Ja mistä minä tiedän, mitkä hiipparit tätäkin laitosta pyörittävät. Kun vien koneeni pyyhkeeseen käärittynä kaappiin, saatan saada takaisin pelkän pyyhkeen.

Ah, mikä distus. Eikä sitä voi mukanaankaan kantaa, kun kadulla nyt ainakin tulee ryöstetyksi. Onneksi on enää pari päivää reissua jäljellä, niin ei tarvitse kauaa huolehtia.


[Se, että tämän tekstin otsikko ei yritä yhdistää nokkelasti Praha-sanan samankaltaisuutta paha- ja raha-sanoihin, vaan valitsee tyylikseen sittenkin jalon intertekstuaalisuuden, on nähdäkseni maininnan arvoinen suoritus.]

Pää auki -yhtymän päätyminen virolaisomistukseen herätti monta huolestunutta kysymystä blogiskenen tulevaisuudesta.

Siirtyykö neuleblogien hillitön meno myös Pää auen loistoblogeihin?

Päästääkö uusi omistaja maailman hienoimman blogilajitelman rappiolle?

Saako blogeissa jatkossa kunnon palvelua ja sitä arjesta erottavaa luksusta, mitä moni on tottunut Pää auki -blogeista saamaan?

Ainakin ostajat ja Pää auki -yhtymän omistajat vakuuttivat eilen yhteen ääneen Pää auen jatkavan entisellä, korkeatasoisella kurssilla. Samaan uskoivat myös asiantuntijat.


Niin kuin nokkelimmat jo arvastivat, Pää aukea ei ole vielä oikeasti kaupattu Viroon. Mutta täytyy myöntää, että kovasti houkuttelee, jos sillä lailla saa Ilta=Sanomat puhkeamaan moiseen ylistyslauluun.

***

Kategorisointia pidetään yleisesti paheksuttavana ja kapeakatseisena touhuna, vaikka ihminen tunnetusti käyttää sitä luonnostaan apunaan maailmaa jäsentäessään. Kun kuulemme aan tai ään, kuulemme oikeasti jotain siltä väliltä, sillä kaikki puhuvat vähän miten sattuu, eikä tilanne ole muutenkaan koskaan neutraali. Ihminen vain tulkitsee ärsykkeen ällistyttävästi ääksi tiettyyn rajaan saakka ja tämän jälkeen kuin taikaiskusta aaksi. Taajuuden ja havainnon riippuvuus ei ole lainkaan lineaarinen, melkein aata ei tunneta.

Niin, mietin vain, kun huomasin pari viikkoa sitten, että yksi tyttö oli aika upea. Ymmärsin, että hän oli laihtunut, kun tarkastelin asiaa järkevästi. Mutta kiinnostavaa oli, kuinka hän oli yhtäkkiä ylittänyt kynnyksen ja vaihtunut alitajuisen asteikon äästä aaksi.

Silloin kuin teimme projektia samassa ryhmässä viime lukukaudella, mietin, että hänellä on söpö ääni ja periaatteessa potentionaalia. Nyt kun minulla ei ole enää mitään tekemistä hänen kanssaan, huomaan olleeni oikeassa. Hänen farkkunsa roikkuvat löysinä. Kalliiksi käy laihduttaminen.

Minä kun olen tällainen, niin harjoittelin blogaamista peilin edessä ennen aloittamistani. Ensimmäinen postaukseni [hehee, kirjoitin bloggaajankin kahdella geellä kuin joku muinaisreliikki] on niin hajanainen, koska siihen on parsittu satunnaisia sirpaleita näistä rävellyksistä.

[Tätä vauhtia Sankaritar on muuten ehtinyt ensimmäiseen tekstiin kello yhteentoista mennessä][Saksan aikaa, juntit]

Tämä juttu ei sitten päässyt mukaan ensimmäiseen postaukseen. Kun kuin kuka tahansa kunnon aloitteleva blogien seuraaja mietin, että mikä kumma mahtaa olla se meemi, josta kaikki nykyään puhuvat, ja kuinka olisi niin minun tapaistani, että seuraavana päivänä Ilta=Sanomien päivän kysymys olisi Joko meemejä on nähty riittävästi?, ja yhtäkkiä koko kansa tietäisi, mistä on kyse.

Niin, että kun ajattelin viimein seurata kuuleja blogaajia ja tutustua paljon puhuttuun Morrisseyhin parikymmentä vuotta myöhässä, niin tottahan Lordi laskee hänestä seuraavana päivänä leikkiä Iltiksessä.

PA: Niin, olin jostain syystä tuon nimen perusteella kuvitellut, että kyseessä olisi jokin räminämetalli, mutta tuohan on enemmänkin The Arkin ja Coldplayn välistä – muistuttaapa paikoin suorastaan Robbie Williamsia.
Eräskin blogaaja: Räminämetalli?? OMG PLZ LOL, etkö sä oo vai koskaan kuunnellut The Smithsiä!

Mutta muuten olkoon mikä tahansa Morrissey, poppiprinsessa tai jazzbändi, minulle käy kyllä, vakuuttaa Lordi, joka haastattelussa kieltää milloinkaan olleensa Morrisseyn tai hänen ex-bändinsä The Smithsin fani.


Niin, minä en tosiaan ole kuunaan kuullut mitään The Smithistä. Enkä minä tiedä, kuinka suurella läpällä muut ovat tuosta puhuneet, mutta minä olen jo pelannut Meat Loaf -kortin, eli en voi enää hävitä uskottavuuttani. Niinpä suuntasin tieni Wikipediaan ja Allmusic Guideen ja sain oppia, että Morrissey tekee melankolista ja teatraalista, sarkastista ja nokkelaa, inauksen kornia musiikkia, jonka stereotyyppinen fani on ujo teini. Hänellä on kuulemma vissi viehtymys konservatismiin, mutta ei aatteiden osalta vaan enemmänkin menneen maailman romantisointina.

Täällähän lukee suurin kultakirjaimin meitsin juttu.

Ja kuuntelin muutaman kappaleen YouTubesta, josta en ihan totta ymmärrä, miksei sen kimppuun hyökätä. Kaiken maailman pirate bayt, josta saa jotain tsägällä toimivaa tavaraa hirveästi säätämällä mennään kyllä sulkemaan, mutta verkossa julkeasti tuosta vain toimiva palvelu saa huseerata rauhassa. No, parempi näin.

Niin, kuuntelin kappaleen The Youngest Was the Most Loved sekä jonkin vanhemman, jossa Morrissey makasi puku päällä suljetulla hiekkarannalla ja päätin ostaa You Are the Quarry -levyn iTunesista.

Ja senpäs tein, ja nyt minäkin ymmärrän Sellistin vitsit ja voin laulaa mukana, että You are the quarry, you are the qu-aar-ryyy ja jumala voi laskeutua sanomaan, ettei koko levyllä kertaakaan sanota noita sanoja ja

Mutta koska tämä on kovin mielenkiintoista, niin pidin erityisesti raidoista 2, 8 ja 11. Suhtaudun kyllä luonnostani vähän epäillen levyihin, joissa on yli kymmenen kappaletta, mutta menihän se.

Kun toisessa kappaleessa, Irish Blood, English Heart – jonka olen kyllä väistämättä tiedostamattani kuullut jossain – lauletaan

I've been dreaming of a time when
To be English is not to be baneful

, sana English äännetään juuri sillä tavalla, että se palauttaa mieleeni ajatuksen siitä loistosta ja eleganssista, jonka olin ala-asteen jälkeen valmis Englantiin liittämään. Minä luulin aina lapsena, että ihmiset pitävät Englannista ja Yhdysvalloista. Oikeasti minulle valkeni vasta WTC-iskujen jälkeen, että kaikki vihaavat Amerikkaa. Kyllä, Morrissey ei ollut ensimmäinen asia, jonka tajusin hävettävän myöhään.

Sittenkin minua hieman kummastuttaa, kuinka kappaleessa America Is Not the World, todetaan:

And don't you wonder, Why in Estonia they say, Hey you, Big fat pig
You fat pig, You fat pig

Kun Suomessa on opetettu, että Viro on Euroopan toiseksi amerikkalaisin valtio. Ei sillä, pitkään jotkut hörhöt väittivät, että Suomi olisi, vaikka se ei mahdu edes top-kymppiin – ellei aloiteta lopusta.

Kappale 8, First of the Gang to Die, on hilpeä yhdistellessään kliseitä rumaan realismiin [You have never been in love, until you've seen the sunlight thrown, over smashed human bone] sekä etenkin kertosäkeistön säveleltään rallattelevassa kohdassa, jossa kerrotaan surmansa saaneesta Hectorista.

Minua aina hämää, kun kappaleisiin mennä tunkemaan ihmisten nimiä.

Ja jollain tapaa tästä tulee mieleen myös herttaisen hömelö Tell Laura I Love Her [YouTube], jossa siinäkin mennä sotkemaan nimiä sanoihin.

Jos tämä olisi euroviisu, niin laulettaessa

Where Hector was the first of the gang with a gun in his hand
And the first to do time, the first of the gang to die,

taustatanssijat pitäisivät käsiään niin, että kämmenet osoittaisivat kohti yleisöä ja liikuttaisivat niitä ympyräradoilla.

Kappale 11, I Like You, viehättää minua tietenkin erityisesti love-sanan inflaatiolle kuittailun vuoksi. Ja muutenkin.

Enkä minä osaa yksilöidä, mutta myönnän auliisti, että tästä huokuu hyvyys. Jotkut kutsuvat sitä sieluksi ja jotkut QWANiksi, minä innostuin joskus muinoin puhumaan tatsista. Guy Kawasakin kuuluisin lainaus lienee, kun hän aikoinaan sanoi, että hyvä softa on kuin porno: vaikea kuvailla, mutta sen tietää, kun näkee. Enkä äkkiseltään keksi, miksi tuo ei pätisi mihin tahansa hyvään, hyvät lukijat.

***

Ai niin, en minä tiennyt Coldplaystäkään kuin nimen ennen X&Y-levyä ja kummastelin, kun levyn ilmestyttyä kaikkialla kirjoitettiin kuin kyseessä olisi itseisarvoisesti maailman paras ja tärkein ja suurin bändi. Pidän kyllä kappaleesta Speed of Sound, mutta ymmärsin vasta viikonloppuna, miksi.

Birds go flying at the speed of sound -kohta muistuttaa kovasti Steinmanin Making Love (out of Nothing at All) -kappaleen Everytime I see you all the rays of the sun
Are streaming through the waves in your hair -osaa. Ja siitä minä pidän tietenkin siksi, että se on hyvä.

Törmäsin tänään tällaiseen videoon, jossa muutama japanilainen laulaa laulua. Aloittava on hyvää poikabänditasoa, mutta malttakaapa, kunnes se silmälasipäinen tulee ja omistaa.

Minulla on hirveä kiire ja olen raivoissani, kun mikään ei toimi. Ja ymmärrän jälleen, ettei ole mitään hyötyä lisätä tahtia tai voimaa. Kun hakkaa päätään seinään. Sattuu vain enemmän.

HILJAA, tekisi mieli karjaista noille seinän takana solkkaaville ihmisille. Ranskalaisella on vieraana joku kielitandemipari, joka sönkkää ranskaa ja ranskalainen siihen sitten takaisin saksaa.

{Oikeasti olet vain kateellinen, kun se pari on tyttö}

Minulla olisi ideoita pariin kiinnostavaan postaukseen, mutta saa nähdä, kuinka kauas ne lykkään. Kirjoitan vain jotain, jotta saan tuon ahdistavan kommentittomaksi jääneen kummajaisen unholaan.

***

Lauantaina mietin, etten ollut välttämättä eläissäni tuntenut oloani yhtä fyysisesti tukalaksi. Ei sillä, että minä olisin elämässäni tuskaa kokenutkaan, kun en ole urheilija enkä mitään.

Kolotti joka paikkaan; olo oli kuin karmeimmissa krapulakertomuksissa, vaikka syy lieni tällä erää liian vähäinen juominen. En minä nyt niin kauaa ollut perjantain paahteessa viettänyt, mutta ilmeisesti riittävästi. Ihmettelemässä joukkopsykoosia jättiskriinin edessä [tapani mukaan salaa kuvitellen, kuinka hienoa olisi, jos saisi tuon voiman ajamaan omia tarkoitusperiään][ja sitten muistaen, ettei minulla ole tarkoitusperiä] ja käteviä kolmivärisiä liituja, joilla saattoi maalata Saksan lipun poskeensa yhdellä vedolla.

Keskellä yötä heräsin mitä karmeimpiin stressipainajaisiin, olin hiestä märkä ja hytisin kylmästä. Kävin lukemassa Krapulablogin surullisen lyhyen postauksen ja MOS-Antin jättämän kommentin.

Seuraavassa unessani Antti lähestyi minua pikaviestimitse. Ajatukseni ei juossut, ja lauseeni hajoilivat jatkuvasti: typeriä rektiovirheitä suolsin kuin heikkopäinen. Lopulta Antti tuskastui, että hän on sentään oikea copy-dude eikä kyllä katsele tällaista sähellystä yhtään enempää. Minä vähän ihmetellen, että mitäs lähit.

Seuraavassa unessani olin voimakkaasti eri mieltä äitini kanssa. Absurdeja unia.

[Ei sillä, jos äitini olisi oikeasti tuota mieltä, olisin voimakkaasti eri mieltä hereillä ollessanikin.] [Näytänkö minä muka oikeasti niin epätoivoiselta?]

Niin, ja siksi en saanut mitään aikaiseksi lauantaina. Enkä sunnuntainakaan, vaikka kovasti koetin. Käytin iltapäivän pohtimalla nokkelaa yhteyttä alati muodikkaan think tank -termin ja konseptitankin välille. En keksinyt. Keskiviikkona lähden Prahaan ja ennen sitä on aika paljon.

kiertosuunta


Silakat ovat
pieniä joulukaloja,
eikä vanha koira opi
kuin uusia temppuja.

Vain pieni
ponnistaa maasta,
eikä oppi kaada –
ellei allikkoon.

Keinot pyhittävät
tarkoituksettomuuden
ja aikainen mato
tulee napatuksi.

Vakat valitsevat
kannettomuuden ja
tyhjän saa
pyytämälläkin.

Maailma pyörii vastapäivään.

***

Arkistoaarteeni Runotorstain pyörimisaiheeseen. [Joo, joo, JCP, on tuo kuva aika hirveä.]

Reininmaalla on hauska ja jälleen viriämään päin olevan perinne. Nuorukaiset kaatavat koivuja ja koristelevat ne kreppipaperilla ja kiinnittävät ne sitten toukokuun ensimmmäisenä päivänä neitokaisten kotien edustalle, yleensä ulkoseinään oikealle korkeudelle. Koska ajankohta on pääsiäisen ja juhannuksen välissä, on vain luonnollista, että keitokseen on lainattu aineksia niin virpomavitsoista kuin juhannuskoivusta.

Wikipedia ei tästä puhunut
, mutta herttaisen höppänän väittelykurssin opettajamme mukaan kolme viikkoa on maaginen raja. Jos puu yhä tämän jälkeen on paikoillaan, se on merkki nuorukaiselle, että saa tulla. Tässä kohtaa opettajatar iski silmää häiritsevästi.

maibaum

Nyt ollaan tietenkin jo pitkällä kesäkuussa ja yhden tällaisen puun ohi matkatessani mietin, että eivätkö ole vieläkään tulleet ulos. Kiihkeää.

***

Koivujen lisäksi julkisivuja koristavat tätä nykyä myös liput. Saksassa ei ole tapana liputtaa juuri koskaan, sillä kansallisylpeys on edelleen kovin vaikea asia, mutta jalkapallon MM-kisat antavat sentään luvan pieneen tyytyväisyyteen.

Kuvaavaa on, että yhdellä vaihtarilla oli sytkäri, jossa luki Deutschland. Paikallinen tutor-henkilö totesi, että jos saksalaisella olisi samanlainen, häntä epäiltäisiin herkästi ainakin hiukan natsiksi. Samalla lailla kieroon katsoen suhtaudutaan jokaiseen, joka päättää käydä armeijan.

Mutta nyt MM:ien aikaan kansallistunnetta korotetaan jopa tv-mainoksin. Pätkän taustalla hulmuaa saksan lippu, ja valkoinen teksti toteaa, että paavi – se meillä jo on. Omituisesta huumoristaan tunnetut saksalaiset osaavat olla kierosti ylpeitä jopa paavista.

Liittokansleritar, sekin meillä on, valkoinen teksti jatkaa. Äkkiseltään kummastuttaa, onko siinä jotain ylpeilyn aihetta, että valtion päähenkilön paikka on omassa hallussa, mutta tulee pitää mielessä historia. Kun miettii, mitä sekin yksi kohjo itävaltalainen sai aikoinaan sotkettua, ymmärtää saksalaisten syyn tyytyväisyyteen.

Pisa-vertailu... äch, ei puhuta siitä, mainos jatkaa. Saksalaiset tuntuvat rakastavan itsesäälissä rypemistä kuin stereotyyppisimmät ATX-blogit (jossa X on [M,N]). Aina jaksetaan muistaa, kuinka huonosti vertailussa onkaan pärjätty. Onneksi oli sentään euroviisut, niin on muutakin puhuttavaa kuin Suomen erityislaatuinen eksellenssi tällä saralla.

Mutta tänä vuonna meistä tulee maailmanmestareita :-), teksti lupaa mainoksen päätteeksi. Minä en tiedä, kenelle hymiöiden käyttöoikeudesta mainoksissa tulee maksaa Saksassa.

***

Tässä hän on. Michael Ballack, Saksan maajoukkueen kapteeni. Minun täytyy paikata vajetta, joka suomalaisille lukijoilleni on väistämättä syntynyt hänen kuviensa näkemisessä, sillä Suomessa hän ei oletettavasti korista joka ainoaa mainosta ja lehden kantta.


kapitän

Ja nyt vielä sivussa avauspelistä, voih.

***

Minun ilmeisesti kuuluisi pyrkiä innostumaan jalkapallosta, täällä kun jopa naiset käyvät aiheesta aivan kuumina. Kun opettajamme kertoi olevansa kolme seuraavaa viikkoa pois, koska sai järkättyä jonkin ihmeen säädön kautta itselleen lippuja peleihin, seurueen naispuoliset [minä mittenkään äijien kanssa, tiedättehän] olivat täysin täpinöissään, että mitä, menet ihan paikan päälle katsomaan, wau.

Sen verran ymmärrän, että jos Saksa vaikka sattuisi kohtaamaan Hollannin, ei kuuluisi kävellä ympäriinsä oranssisessa paidassa.

***

Täällä tapaa ajoittain tyylikkäitä kadunvarsimainoksia tärkeistä asioista kuten nälänhädästä, aidsista ja sen sellaisesta. Olen ottanut muutamia valokuvia ja julkaisen niitä joskus ehtiessäni. Tämänkertainen kyllä tuntui menneen jokseenkin ohi.

purjo

Tärkein ainesosa!

Älä anna aidsille mahdollisuutta.

Tarkoittaako tämä, että me jotka olemme aidsin pelossa jo tyystin jättäneet lihan ja siirtyneet puhtaasti vegelinjalle, olemme edelleen vaarassa leikitellessämme silloin tällöin vallattomasti purjonipulla. Eikö tämä mene jo vähän pelottelun puolelle.

En sittenkään kyennyt vastustamaan kiusausta ja luoda omaa versiotani. [note to self: kuvien kanssa sährääminen on sen verran hidasta, että tästä lähtien vain todella hyvien ideoiden tapauksessa, jooko]. {Sinä olet vain niin kovin kokematon kondominrullaaja.}


leka

Tärkein työkalu!

Olen kertonut, että yllätyn aina, kuinka kovasti pidänkään vanhoista teksteistäni. Tämä on niiltä ajoilta, kun vielä uskalsin kirjoittaa itsestäni. Osallistunpa ihan uhalla Runotorstain minuus-aiheeseen. [Uudistumisaiheeseen en löytänyt mitään soveliasta kierrätettävää, kumma kyllä.]


Olen soimattu kattila.

Sellainen, jossa
on teflonpinnoite (kulunut)
ja punaisena hohkaava sydän.

Sellainen, jossa
on nerokas, joskin vaikeakäyttöinen,
kannenavausmekanismi
ja joka joka pitää paineet sisällään.

Sellainen, joka ei varoita etukäteen:
ei vihellä, vingu, eikä vikise,
vaan räjähtää lopulta äkkiarvaamatta.


Tuo kulunut niinku pyytää ovelasti anteeksi, että onhan ei aika vanha juttu, verrata mitään tefloniin. Sellainen, jossa on liukuovi. Voisin vannoa, että Saara ei voi sietää Ultra Brata. {Äh, jos sinä haluat matkia Sellistiä, joka kommentoi jatkuvasti Turistia, niin muista toki, että hän ei kertaakaan tehnyt sitä oikeasti.}

***

Kuten osa lukijoistani tietää, tämä blogi on anonyymi. Muut tietävät sitten jotain muuta. Päätin alun perin epävirallisesti, että siinä vaiheessa, kun tänne aletaan saapua minun nimeäni googlaamalla, olen hävinnyt pelin.

Nyt tuo aika on tullut.

Tänne on tänään löydetty jo viidesti hakusanoilla Olli Pekka Kalllasvuo blogi. Tämä ei voi jatkua näin.

***

Lohdutukseksi pikainen katsaus blogilistan uutuuksiin. Katsoin kerran tapani mukaan apaattisena uutisia. Siellä puhuttiin paperiteollisuudesta ja kuvattiin uljasta mäntymetsää.

Siellä honka humisee, tokaisin JCP:lle kuin selventääkseni [whee, JCP on back – villiintynyt fanityttö]. Ja kongi kumisee, jatkoin ymmärtäen, että jos ensimmäinen lausahdukseni oli ollut vain neutraalin epäoleellinen, nyt olin vaipunut jo vankasti pakkasen puolelle. Yleisö odotti kuumeisesti: kuinka se aikoo nostaa itsensä tästä suosta, pelastaa kasvonsa tai edes niiden raapaleiset rippeet.

Ja iso rauta taipuu, tokaisin puolen sekunnin kantavan tauon jälkeen. Se riitti, se toimi: aikaansai helpottuneen hymähdyksen ja nosti lopputuloksen niukalti plussalle. Saatoin jälleen hengittää.

Niin, tämän blogin kuvia katsoessa tulee mieleen, kuinka iso rauta taipuu.

Irc-galleria, tuo stalkkereiden päätyökalu Koulukaverit.comin ja Spes Patriaen rinnalla, on jo jonkin aikaa antanut käyttäjiensä kirjoittaa omia päiväkirjoja. Mutta nyt nuo on viimein lisätty blogilistalle. Galzun blogi listaa uusimmat merkinnät kaikista palvelun käyttäjien julkaisuista. Hurmastuttava läpileikkaus sukupolveen, josta en tiedä enää yhtään mitään. Tämä on parasta sitten valmiiksi möyhennetyn purukumin.

Ja siinä, ystäväiseni, olivat kaikki uudet kiinnostavat blogit. Se tuore miehillä leikittelystä voimansa ammentanut ÜTN-blogikin ehti jo lopettaa. Laajemmin ajatellen edes itse MATilla ei mene järin hyvin, kun jopa Lordi Boredom kirjoittaa:

Luitte oikein. Ylempitasoinen. Jatkossa luovun markkina-arvoteoria käsitteistä tyystin, ne ovat loppujen lopuksi hieman liian riittämättömät kuvaamaan ainakaan minun menestymistäni naisten suhteen


Ei kun hups, tuohan olikin vain unta, takaumaa viime vuodelta. Ehken minä sittenkään voi aivan vielä lopettaa. Mutta sovitaan, ettette kerro kellekään.

[Hieman kateellinen olen kyllä Jobsille, kun se saa julkaista mielensä mukaan U2-versioita soittimistaan, mutta kukaan ei jaksa uskoa minut Eläkeläiset-kännykkämallistooni.]

Äh, luulin ensin, että tämä oli tuore linkki, mutta tämähän on vanha kuin mikä. Sen siitä saa, kun ei kuulu ihmisiin, jotka osaisivat viikkonumerot ulkoa. Laitetaan nyt silläkin uhalla, kun sopii päivän teemaan.

Via kaveri, jolla ei ole blogia [kyllä, olen näin suvaitsevainen]


lordi666

Sain kuulla hyviä uutisia. Osaan yhtäkkiä jälleen vastata, jos joku kysyy, mitä oikein aion. Ja iski päälle lievä uhomieliala. Sellainen tyyppiä:

Ei vois vähemmin
liikuttaa:

upotkaa,
hajotkaa,
jääkää taa!

[en minä teitä tarkoittanut]

Ja istuin alas ja kirjoitin kymmenen sekunnin kliseekimpun. Niin, tässä blogissa ei ole julkaisukynnystä.

Pidä kiinni,
kun pyörät pyörivät.
Älä päästä,
kun virta tempoo.

Pure hammasta:
aallot yltyvät.
Suo hymy,
kun lähdet lentoon.
Nyt odotetaan vielä tunti, jotta nähdään, kävikö kaikilla seuraamillani hyvin.

***

Tähän perään soveltuu mainiosti pieni täydennys. Kaikki varmaan muistavat varsin hupaisan Maanalainen armeija iskee jälleen -sarjan, jota uusittiin [?] Suomessa 90-luvun lopussa. Siinä oli hahmo nimeltään Monsieur LeClerk, joka erinäisistä syistä pukeutui monenmoisiin valeasuihin. Aina yhtä surkeisiin.

Itse hän ei tietenkään ymmärtänyt asujensa heikkoutta, vaan aina täsmensi, kuka on, nostamalla lasejaan ja virkkomalla: It is I, LeClerk.

Tuli mieleen, kun näin tämän soneralaisen kävijälokiin jättämään jäljen.

TeliaSonera Finland Oyj (Sonera)


It is I, Sonera.

{Äh, oliko hiukka huono buildup/punchline-suhde.}

Taas näitä arkipyhiä. Maanantai kuuluu viikon lempipäiviini, ja menevät sitten pilaamaan sen näin. Pfingsten on suomeksi helluntai, jota vietetään 30 päivää sen jälkeen, kun oli kulunut 20 päivää siitä, kun juutalaiset ylittivät Punaisen meren. Mutta Wikipedian mukaan se oli Suomessa jo eilen. Hahaa, tulinpa todistaneeksi, ettei Raamattu sittenkään ole aukoton.

Tarkoituksena oli lähteä ostamaan aamiaista, mutta kylpyhuone oli varattu. Niin, sanokaa vanhanaikaiseksi, mutta ei minusta oikein ole menemään meikeittä ruokakauppaan.

Varsinaisesti ongelma on parrranajotottumuksissani. Minä en mitenkään pysty ajamaan partaani suihkun jäljiltä, kun hytisen kylmissäni kylpyhuoneessa. Ei se sitä paitsi onnistu märällä naamalla.

Niinpä siirryn pukeutumaan ja syömään aamiaista [jos sellaista on] ja tekemään tärkeitä asioita, kunnes lähden kouluun, usein vasta muutamaa tuntia myöhemmin [Pyrin heräämään kohtuullisen ajoissa, jotta saisin oikeuden tuhahdella muille ihmisille][Olen kotoani oppinut, että yhteisön ensimmäisenä heränneellä on tällainen oikeus]. Bussini lähtee noin varttia vaille, joten yleensä siinä puolen maissa keksin mennä kylpyhuoneeseen ajamaan partaa ja lisäämään hiuksiin niistä pari tuntia aiemmin pois pesemääni rasvaa.

Ja juuri tuossa vaiheessa norjalainen kämppikseni on siellä. Aina. Ja koska hänen tapoihinsa kuuluu suorittaa kaikki kylpyhuonetoimet yhdellä kertaa, siinä kestää kauan. Yleensä hän on valmis n. 14 vaille, jolloin bussini on juuri mennyt. Eikä hänellä ole mitään syytä olla valmis tuohon aikaan, kun hän kuitenkin lähtee vasta joskus myöhemmin.

Ja kun täällä tällä hetkellä majailee myös sen norjalaisen kämppiksen serkku, niin tällaista tämä sitten on.

***

Mutta tosiaan, en minä mihinkään kauppaan päässyt; tänään oli niin pyhä, että jopa döner-paikat olivat kiinni. Monikohan raukka mahtaa kuolla nälkään jokaisena helluntaina tässä maassa? Viimein löysin avonaisen Subwayn. Myivät päivän pikkusubia kahdella ja puolella eurolla. Iso maksoi kaksi euroa enemmän. Tuohan on sikamaisen edullista.

En tiedä, kuinka ne sen tekevät, mutta Subwayn leivät ovat rapsakkuudessaan tystiin omaa luokkaansa. Ei sillä, myös se yksi Asematunnelin voileipäbaari, jossa kävin joulun aikaan, oli varsin hyvä. Se, jossa kuuluu raitiovaunun ääni.

***

Päätin lopettaa eilen aloitetut Saaraanlinkkaamispäivät lyhyeen. Sitä paitsi olen nähnyt Saara-neidin IRCissä. Ja, jätkät, uskokaa tai älkää, hän on IRCissä vielä kauniimpi kuin blogissaan. Hän käyttää huutomerkkejä ja kaikkea!

[Sanokaa vanhanaikaiseksi, mutta ei minusta oikein ole menemään merkeittä postiin]

Sain taas kuulla suurista salaliitoista ja sisäpiireilyistä, joita selkäni takana tapahtuu. Kiehtovaa.

Aamupäivän uneni oli huumaava, vaikka pysyin eilisen kiltisti kotonani. Unessa kaipasin Kamppiin. Ja siinä leijui mystisesti Kervån henki, ja jossain kymmenen maissa keksin muka nokkeluuden, jota en suotta kirjannut muistiin, sillä eihän mitään noin hyvää ikinä unohtaisi.

Ja uskokaa tai älkää, ei niin. Se kai liittyi pohdintaan tämän blogin pakkomielteisestä suhtautumisesta epäoleelliuuksiin ja niiden glorifiointiin kuin jotenkin itseisarvoisina.

Pää auki on an sich aika moista per seilyä, lause kuului.

Ja mieleeni palaa, kuinka ojennan keskustelukumppania kivahtamalla, ettei hänen itseisarvoiseksi väittämäänsä asiaa todellakaan voi pitää sellaisena. Mikä sitten on itseisarvoista, hän haastaa ovelasti. Elämä on, vastaan.

***

Ei minulle sattunut kauheasti mitään. Piti muuttaa toiseen huoneeseen, kun seinän homevaurio on helpottanut jo sen verran, mutta siellä onkin yllättäen joku norjalainen nainen. Sattuuhan näitä.

Liikennevaloissa pinnistelin, etten kävelisi punaisia päin, kun vieressä oli sellainen pikkupoika, ja Saksassa ihan vakavissaan uskotaan, että lapsille ei saa näyttää huonoa esimerkkiä [kirjoittaa esim. blogia]. Lapsen lähdettyä ylittämään ajattelin, että hittojako minäkään tässä enää teeskentelen.

Niin, ja missä minä olin silloin, kun lehdet uutisoivat Lordin keskustanuoritaustasta. Uutisviikon vitsijuuri, eikä minulla muka aikaa päivittää. Tsihihii, porttiteoria: ensin keskustanuori, sitten hirviö. Tirsk, keskustalla on hallussa niin rock- kuin rap-skene [vrt. Lordi ja Pikku-G].

Sitäkin unohdin kommentoida, kuinka Vanhanen teki Iltasanomien mukaan pirunmerkkiä väärin peukolo pystyssä. Ja seuraavana päivänä Iltalehti julkaisi kuvan, jossa Vanhanen opetti Tennillälle tai jollekin samaa temppua – edelleen peukalo pönöttäen. Eikö ole aika arveluttavaa, että pääministeri esittää moista harhaoppia.

Sehän on melkein kuin joku ristisi kätensä oikea peukalo päällä.

***

Tiedättehän sen tunteen, kun on lapsena luokkansa paras maalivahti ja toivoo, että oma joukkue pelaisi hieman huonommin, jotta saisi jotain tekemistä. Tai on oman elämänsä surkuhupaisuuksista voimansa ammentava blogaaja ja toivoo, että asiat epäonnuisivat vähän enemmän, jotta saisi jotain kirjoitettavaa. Mietin vain, onko jossain kielessä tälle oma sanansa [siis jokin täsmällisempi kuin motiiviristiriita]. Saara, tekaisepa nyt, jooko. [Minä linkitän Saaraan niin kauan, että hän lisää minut palkkiinsa -päivät julistettiin täten avatuiksi][via]

***

Mieleeni juontui sekin, kuinka ala-asteen toisella luokalla kouluun jaettua Aamulehteä lukiessamme opettaja kertoi, että toden totta, joidenkin ihmisten koteihin tulee Aamulehti. Meille kun tuli aina Hesari. Ei kun minähän kerron jo tästä, kun kaverit kiusasivat, kun minä en tiennyt etukäteen, mitä koulussa oli ruokana.

Tuo on sittenkin aika rationaalinen syy kiusaamiseen, jos oikein mietitään.

Niin, opettaja siis kertoi, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat niin kiireisiä, että lukevat uutisista vain otsikot. Ilmeisesti oli olemassa aika, jolloin otsikon pääasiallinen tehtävä oli tiivistää uutisen viesti sen sijaan, että siinä liioiteltaisiin ja provosoitasiin, jotta lukija jaksaisi lukea jutun tai ostaa julkaisun.

Niin, minä tosiaan ajattelen näin triviaaleja asioita. Ja ensi viikolla on ekskursioviikko, täällä kun tehdään asiat säntillisesti. Eikä minun alallani kuulemma ole ekskursioita, niin ei ole sitten kouluakaan. Kuulemma jotkut biologit tapaavat vaeltaa Pohjanmerelle. Kyllä siihen viikon tarvitseekin.

Keksin sittenkin keinon, kuinka osallistua tähän lainailumeemiin kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Koostin pikaisen kertauksen tähänastisesta elämästäni. En halua haastaa ketään, mutta olen toki riemuissani, jos lainatut tähän reagoivat.

Itse asiassa minä en muista lapsuudestani kovinkaan paljon muuta muistelemisen arvoista, kuin lihapiirakat [Jäädykepiirikunta]. Muut lapset saivat rintaruokintaa tissistä, minä sain rintaruokintaa vesihanasta. Ja eniten minua jäi kiusaamaan siinä se, että vanhempani eivät koskaan laittaneet hanaa päälle. [Sellisti].

Myöhemmin elokuvassa sen päähenkilö soitti kännykällä puhelun, missä vaiheessa Jenni kumartui puoleeni ja kuiskasi: "Sorsat veivät ensimmäisen kännykkäni." [Karu selli] Ja tuossa on se paikka, jossa joutsenet hyökkäsivät kimppuuni ja veivät Makuunin jäsenkorttini [Kysyn vaan].

En kuitenkaan koskaan kyennyt ottamaan yhteyttä tyttöön huonon itsetuntoni takia. Myöskin viranomaisten langettama lähestymiskielto - kyllä, tiedän sen olevan pelkkä paperinpala - sai minut tuntemaan itseni jotenkin huonommaksi kuin hän [Kilpirauhasen vajaatoiminta].

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds