Kun nyt tuli puheeksi. Tässä vanha äng-äänne-puheeni pohjalta kirjoittamani teksti. Se on niiltä muinaisilta ajoilta, jolloin vielä jaksoin pysytellä aiheessa jopa kokonaisen tekstin ajan. Siinä on jokusia epätarkkuuksia ja puutteita, jos sattuu olemaan tietoinen asioista, joita J. Korpela omassa äng-tekstissään kertoo, mutta minä törmäsin Korpelan artikkeliin vasta jälkeenpäin.

***
Diagnoosi äng-äänteestä [14.4.2003]

Suomen kielessä on yksi selkeä sääntö: se kirjoitetaan samoin kuin lausutaan. Säännössä on yksi selkeä poikkeus: äng-äänne (on toki muitakin...). Helsinki-sanassa esiintyvä nk-äänne on nimeltään yksinkertainen äng-äänne, Helsingissä-sanassa esiintyvä ng-äänne puolestaan kaksinkertainen. Noin äiti minulle opetti, ja kaikille opetettiin viimeistään ensimmäisellä luokalla.

Mutta voi. Yritin kerran pienenä ala-astelaisena kirjoittaa sanaa magneetti enkä ollut onnistua. Mangneetti olisin halunnut kirjoittaa äänneasun mukaisesti, mutta opettaja naurahti ja sanoi, etten nyt aivan taida ymmärtää.

En ymmärrä vieläkään. Gn on eri asia kuin ng, gn ei ole äng-äänne, vaikka ruotsalaiset eivät viitsi sen tarkempaa lukua kirjaimiensa järjestykselle tehdä. Niitä peruja magneetti-sanan äännös luultavasti on. Eivät sanasokeat suomalaiset ole osanneet noudattaa omia sääntöjään, ja tokihan Kielitoimistokin nykyään käskee sanan äng-äänteellä lausua.

Muita vastaavia äkkiä mieleen tulevia sanoja ovat kognitio ja signaali sekä puun liima-aine ligniini, jotka myös neuvotaan väen vängällä sanomaan ängällä. Liekö lääkäreillä psykologeja ja puunjalostajia enemmän sananvaltaa, vai miksi heidän diagnoosi-sanansa mahdetaan sanoa geellä? Samoin keksimällä keksityt esimerkkisanat gneissi ja gnuu sekä puhekielestä tuttu ignoroida-verbi.

Suomen kielen periaatteisiin kuuluu, että kullakin äänteellä on oma kirjoitusasunsa. Miksei siis myös ängälle voitaisi lanseerata oma symbolia? J. Korpela on ehdottanut n-kirjainta, jonka päällä on tilde-merkki (ñ) – hieman espanjan tapaan siis. Selkeää ja toimivaa: tilde toimii niilläkin näppäinjärjestyksillä, joilla äät tökkivät. Jos merkki tuottaa vaikeuksia, voitaisiin vanhakantainen kirjoitustapa sallia samaan tapaan kuin sh š:n korvikkeena.

On aivan turhaa luoda sääntöjä, joista ei pidetä kiinni. Niin kauan, kuin kieliopissa ei ole mainintaa gn-yhdistelmän ängennästä, niin kauan, kuin poikkeuksellisten sanojen oikeikirjoitusohjetta ei muuteta vastaamaan ääntämissääntöjä – niin kauan minä sanon magneettini geellä!

Yllätystulos: internet-yhteys kotona harventaa blogin päivitystahtia.

Jos maailma ei vaikka tarvitsekaan meitä höyrykoneenkäyttäjiä, minä rupean tuottamaan lööppejä. Eilinen Iltalehden aikaansaannos, jossa Tanja Karpela uhosi asenteella kokemusta on, että Sauli ja Matti ovat erilaisia, oli yksi huikeimmista saavutuksista vähään aikaan.

Uutisesta paljastui lopulta, että Karpela viittasi kokemuksellaan suurin piirtein siihen, että oli keskustellut joskus molempien kanssa [tiedättehän: Sauli ja Tanja eivät koskaan ehtineet naimisiin].


Samassa hengessä voisi tietenkin tekaista lööpin:


PA: Miehissä
ja naisissa
on eroa.
”Kokemusta on.”

[mutta ethän sinä ole koskaan puhunut naiselle.][ai niin.]

***

Minä olen aika kurja vaihtoblogaaja. Tyydyn viisastelemaan Iltalehdelle ja kehumaan itsäni sen sijaan, että viisastelisin Saksan poliittiselle elämälle ja kehuisin itseäni siinä sivussa jotenkin implisiittisemmin.

Kerroin joskus, etten yleensä kirjoita mitään ollessani vaikkapa ulkomailla. Minut valtaa infoähky – silmät tukkeutuvat, jos ne pitää auki. Täälläkin on niin paljon kaikkea, että olen sitten lähinnä joutunut keskittymään itseeni.

[Mitä, eikö ähky ole huumoriblogaajan ihanneolotila. ][Äh.]

Blogausaihelistan kasvua ihmetellessä mietin, voisiko tämän ulkoistaa jotenkin kätevästi. Ihmisethän palkkaavat apureita hoitamaan arkielämän trivialiteetteja. Siivooja vie roskat, juristi hoitaa riidat, kirjanpitäjä kiertää verot ja rakastaja pitää vaimon tyytyväisenä. Milloin ihmiset alkavat palkata itselleen blogaajia.

***

Ei, minä en tarvitse kohulööppejä tuekseni. Minä sain näemmä puolen Blogistaniaa suureen hyvekeskusteluun puolihuolimattoman mukanokkeluuden lipsauttaessani.

Aivan kuin aina aamulla pitäisi laittaa kynnet kuntoon, sillä koskaan ei tiedä, kehen törmää, pitäisi myös pitää mielessä jokaikistä virkettä kirjoittaessaan, että juuri se saattaa päätyä kaikkien lainaamaksi.

Niin kuin lukion asialleen omistautunut äidinkielenopettajamme sanoi.

Jokaisessa lauseessa, jokaisessa sanassa, pysähtykää ja miettikää: kuinka voisin sanoa tämän paremmin.


[jätetään lukijan harjoitukseksi muokata edellinen virke paremmaksi.]

Kuten vaiettu totuus kuuluu, kaikki eivät välttämättä ole hyviä yhtään missään.

Ei, ei tuo huonolta näytä. Kävi tuuri, ei edes hampaiden välissä repsottavaa pilkkua tai muuta typerää. Janin tilannekatsauksen jälkeen aihetta ovat puineet ainakin Blogisanomat, OA [viisaita kommentteja tuolla] ja Gaia, joka saa kunnian olla ensimmäinen tänne linkittänyt MSN-blogaaja.

[Ja ensimmäinen näkemäni MSN-blogaaja, joka osaa tuottaa kokonaisia virkkeitä.]

OA:n ajatus

Käytännössä uskon, että jokaisella on kyky(jä), jo(i)ssa hän tosiaan on hyvä - huomattavan taitava joko toisiin tai omaan tasoonsa nähden

tuntuu jotenkin hupsulta. Itsensä ylittämisestä toki puhellaan, mutta sittenkin on hieman kummallinen ajatus olla huomattavan taitava omaan tasoonsa nähden. Onko tuo hetkellistä vai jatkuvaa ja jos jatkuvaa, eikö oma taso silloin päivity samaa tahtia mukana.


***

Minun alkuperäinen ajatukseni oli sittenkin olla niiden huonojen puolella. Minun piti kerran pitää puhe, ja ajattelin heittäytyä haastavaan pohdintaan tyhmyyden kieltävästä nykymaailmasta. Siinä oli ollut kaikkea hienoa lähtien holhoavasta ja virheellisen ruusuisen kuvan antavasta jokainen on hyvä jossain -hokemasta kiertäen monen mutkan kautta ammattikorkeakoulujärjestelmään ja epärealistisiin koulutustavoitteisiin.

Minun piti sivuta mainoskampanjoita, joissa naureskellaan tyhmyydelle [Se nyt vaan on tyhmää ostaa liikaa] ja kehuskellaan fiksuutta [Fuksi antaa tilaa]. Se oli sitä aikaa, kun mukana piti olla kannanotto Idolseihin [niihin alkuperäisiin, muistatteko], mutten enää millään muista mikä.

Jotain piti sanoa ihmisistä, jotka menevät lukioon, vaikka soveltuisivat paremmin ammatilliselle puolelle ja suuruudenhulluista koulutustavoitteista, jotka ajavat ihmiset puoliväkisin opiskelemaan ja edes leikkimään fiksua tullakseen sitten joksikin, jota ei tarvita.

Minusta tuntuu, että pahin stressi seuraa tilanteista, joissa ei ole tehtäviensä tasalla. Ja on hyvin todennäköistä, että yhä useampi on, kun tyhmyyttä ei sallita, vaan kaikkien on oltava fiksuja.

Siis, niinku, hullu vaikka, mutten tyhmä.

[Ei sillä, ettei tuolla tapaa ihmisistä hulluja saataisi. ]

Ja tietenkin juutuin umpikujaan. Kun ymmärsin, etten voisi uskottavasti saarnata tyhmyyden puolesta, ellen itse myöntäisi olevani.

Enkä minä nyt mikään tyhmä ole.

Tämä on ihan tyhmä juttu. Ja vaikea.

[Lopulta päädyin puhumaan äng-äänteen epäloogisuudesta. Siitä, miksi magneetti-sana pitäisi sanoa ängällä, vaikka siinä ei ole missään kohdassa äng-äänteen kirjainyhdistelmää, ng:tä. Ja jos se on poikkeus, miksi se ei ole poikkeuslistassa. [mitä, älkää nyt vain sanoko, ettei koko poikkeuslistaa ole tehty!]

Saman sarjan väen vängällä ängällä sanottavia sanojahan ovat ligniini, signaali ja kognitio.

Toisaalta ilman loogista syytä g:llä sanotaan vastaavasti:

diagnoosi, gnu, gneissi ja ignoroida.

Puhun tuosta aina, kun pitää pitää asiapuhe jostain tärkeästä aiheesta.]

[Lisäys] Koska tässä nyt on löyhästi viitattu kieleen, pitää linkata tämä juttu nokiaksi puhumisesta, sillä kaikki eivät ehkä lue blogeja: Skrubu tai Matkalla. Ja sitten tämä blogi: Pelkkää panemista. Minä palaan vielä blogiin: tämä, sillä minulla liittyy aiheeseen muisto tyyppiä: lapsuus. [/lisäys]

***

Puuhasin maanantain vastaisen yön projektiamme, joka piti palauttaa maanantaina. Omaa hölmöyttäni, en vain ollut päässyt liikkeelle aiemmin. Lopulta sain suorastaan pienoisen inspiraation, mutten kirjoita siitä nyt.

Negatiivisuus kun on niin kovasti voimakkaampaa. Valmiin työn ja onnistuneen esittelyn riemun leikkasi lyhyeen aiemman kierroksen työn palauttaminen. Kerroin viikko sitten, että hyvän työn takaisin saaminen ilahduttaa.

Juuri mikään ei sitten olekaan pahempi kuin saada takaisin työ, jota luulee hyväksi, mutta joka tulee teilatuksi. Tämä oli ensimmäinen kerta tässä koulussa, ja se assari nyt onkin täysi idiootti, vaikka muu kurssihenkilökunta on mukavaa. Typerintä oli, että raportissa oli osa niistä seikoista, joiden hän väitti siitä puuttuvan ja loputkin puutteet olivat nähdäkseni epäoleellisia ja johtuivat ainoastaan poikkeuksellisen epämääräisestä tehtävänannosta.

Jos yli puoli ryhmää vastaa pieleen, olisi syytä katsoa peiliin. Kuka tahansa meistä olisi osannut vastata tuohon, jos kysymys olisi vain esitetty yksiselitteisesti.

***

Olen pahoillani, tämä ei nyt ihan pysy kasassa. En lainkaan ymmärrä, miten tuo äskeinen osio liittyy tämän tekstin tavoitteeseen [vielä vähemmän, kuinka tämä teksti liittyy tavoitteeseeni]. Istuin kuitenkin käytävällä nukkumattomassa hyperhaipperiolotilassani sormet näppäimistöllä täristen, aikeissa aloittaa kiivaan puolustuspuheenvuoron, kun saksalainen kurssikaveri saapui paikalle. Olin puuhannut hänen kanssaan tämänpäiväistä työtä.

Eikä hän tyytynyt kulkemaan ohi. Hän halusi keskustella suomalaisesta koulujärjestelmästä. aivan kuin koulujärjestelmistä keskustelu olisi aivan luontevaa ajankulua puolituntemattomille ihmisille, jotka sattuvat törmäämään käytävällä. Me kansalaisjournalistit ja omituiset tilanteemme.

Joo, pisapisa, minä tokaisin. Meidän koulumme on kopioitu DDR:stä, hymähdin.

Selitin epärealistisista tavoitteista ja peruskoulun tasapäistävästä ahdistavuudesta. Pakkoruotsin jätin väliin tällä kertaa, vaikka yleensä aloitan sillä, kun joku hölmö tulee kysymään, että kerro jotain Suomesta. [minä tykkään puhua ruotsia, teen sitä täälläkin jatkuvasti. vielä hauskempaa on laulaa ruotsiksi. jostain syystä norjalaiset eivät osaa ruotsalaisia juomalauluja.]

Hän kuunteli hieman ymmällään. Hänestä suomalainen malli kuulosti upealta. Täällä oppilaiden tulevaisuudesta päätetään edelleen kymmenvuotiaina. Olinhan minä joitain kaavioita saksantunneilla Suomessa nähnyt, mutta ei niissä koskaan kerrottu, kuinka homma toimii käytännössä.

Että ne ovat tosiaan erillisiä fyysisiä kouluja eivätkä mitään suuntautumislinjoja. Tai ainakaan, että valinnan tekee opettaja, pärstäkertoimella, ilman erillisiä kokeita. Alaspäin on mahdollista vaihtaa, ylöspäin ei. Kuulemma päätöksestä ei voi edes valittaa. Kerran duunarilinjalle tuomittu ei kuunaan pääse koettamaan korkeakouluun.

Hän selitti tuloillaan olevista lukukausimaksuista. Että aloittavat ensin tuhannella eurolla per lukuvuosi, ja ellei vastustus ole merkittävä, nostavat sen vaivihkaa 3000–5000 euroon. Rahoitukseksi opiskelijat voivat nostaa lainaa, jonka valtio takaa. Ilmeisesti se ei sittenkään halua ottaa turhia riskejä, sillä korot kuulemma huitelevat liki kymmenessä prosentissa. Sinänsä kiinnostavasti täällä lasten koulutuksen rahoitus on vanhempien vastuulla, oliko se nyt 25:een ikävuoteen asti.

Jos ohjeopiskeluaika x 1,5 ylittyy, lisälukukaudet ovat maksullisia jo nyt. Niitä vanhempien ei tarvitse enää maksaa.

Hän esitteli näkemyksiään saksalaisen tutkimuksen riippuvuudesta yrityksistä ja arveli Yhdysvalloissa oltavan riippumattomampia. Saksassa kun koulujen talous on osaltaan perustunut yritysyhteistyöhön, kaiketi hieman Suomen tapaan. Eipä sillä, täällä nyt on mainoksia julkisin varoin rahoitetuilla tv-kanavallakin.

Eipä sillä, tyyppi oli jonkinlainen opiskelijayhdistysaktiivi. Ei kannata luottaa yhdistysaktiiveihin.

[Minut äänestettiin hiljattain jatkokaudelle poissaolevana. Tuntui hienolta.]

[Ja linkkiä vanhaan merkintään hakiessani huomasin, että blogini arkistot ovat hävinneet. Siisti juttu. Minulla on erittäin onnekkaan sattuman vuoksi varmuuskopio kuukausinäkymistä ja toki erinäisiä kommentteja sähköpostissani. Näinkin voi sitten käydä.][No, nytpä toimii taasen, ehdin jo huolestua, että arkistojeni otsikko mennyttä osoittautuu kovinkin todeksi]


***

Loppua kohti oloni kävi sekavaksi tämän merkinnän tapaan. Valvoin pitkään yöhön edellisen jatkoksi ja heilutin jalkaani sitä tahtia, että ilmavirta haihdutti hien otsaltani. Mietin naiiveja latteuksia. Että minulla taitavat olla asiat aika hyvin.

Kaura kirjoitti jossain haastavasti, että luultavasti PA:kin on huono huomattavan monessa asiassa. Myönnän suoralta kädeltä, että olen onneton ottamaan vastaan sellaista, mitä en katso erityisesti ansainneeni. Ja sitä taitaa olla aika paljon.

[No huh huh, tuo loppu nyt on kuin jonkun presidenttiehdokkaan blogista. Oikein sääliäkö pitäisi?]

Sori, jätkät, minulla ei ole taaskaan mitään negatiivista sanottavaa.

Käyttelen tässä tietokonettani, ja kaikki toimii. Mieletöntä! Luultavasti kovalevy oli reistaillut jo kauemmin ja epämääräinen kalvava jumitus johtui kaikki siitä. Kuinka helposti meneekin hyväksymään kaikenlaista.

Ja käyttelen nettiä kotoa. Ah auvoa. En ala tässä yhteydessä selittää, mitä kaikkea tähän liittyy. Siinä olisi aineistoa viisiosaiseen puuduttavan tylsään trilogiaan.

Väliaikaisen yhteyden lopulta ilmaiseksi avannut virkailija kuului jälleen yhteen ihmistyyppilokeroon. Pullea ja ei-haluttava, mutta yhteistyöhaluinen, kunhan häneen suhtautuu arvostaen, jopa puolittain flirtaten. Hieman kuin sekin eräs assari kerran, joka ei sitten suotta jaksanut enää nipottaa puuttuneesta virhebudjetista.

Tunsin oloni hieman haljuksi. Sitten muistin, että naiset tekevät tätä jatkuvasti.

[PA ottaa hapuilevia askeliaan erektuslaisuuden tiellä?]


***

Mahdanko vesittää kaiken, jos lähden selvittämään viime tekstini kannanottoja. Sain hyvyyslöpinöilläni niin Kauran kuin Äidinkin innostumaan. Kaura arveli, että tarkoitin nimen omaan kuoluaineita sanoessani, että kaikki eivät välttämättä ole hyviä yhtään missään.

Anteeksi raadollisuuteni, mutta en tarkoittanut.

Tarkoitin, että minua turhautti koulussa, kun aina hoettiin, että Sonja ei ehkä ole kovin hyvä matematiikassa, mutta hän on sentään hersyvä ilopilleri, jonka seurassa kaikki viihtyvät. Ja Petteri, joka osaa laskea, on luonteena täysi paska ja epäsosiaalinen ja kaikkien hylkimä. Jokainen, lapset, katsokaas, on hyvä jossain.

Jonkinlainen intuitio kai johdattaa ajattelemaan jonkinlaista nollasummapeliä. Että jos toinen jalka on vähän pidempi, niin toinen on vastaavasti hieman lyhyempi. Mutta ei ole mitään syytä olettaa, että näin täytyisi olla tai, että näin olisi edes tyypillisesti.

Tämä täysin vailla arvolatausta ja Äidinkin pohdiskelut itseisarmosta allekirjoittaen.

Eli kun sanotaan ole hyvä, riittää, että tekee oman hyvänsä.

Laupiaita ovat omahyväiset, sillä he tietävät, että hyvyys on armo sinänsä, voisi Eino Vastaranta tämän kiteyttää.

[Lisäys: Myös Just Sopivasti otti kantaa aiheeseen. Koska minä en ole hyvä kommentoimaan merkintöjä, en sano mitään.]

***

Kaikkien yllätykseksi minulla on mielessäni yksi humoristinen ajatus. Toteutan sen varmaan piakkoin.

Odotellessa joudumme turvautumaan lainatavaraan. Kysyn vaanin arkistot on näemmä loppusijoitettu lariq.netin huomaan. Tästähän saa jälleen oivan tekosyyn mihin vain.

Ajattelin, että voisin salakavalasti lainata jokaisessa tekstissäni yhden lauseen vastaavan päivän Kv-tekstistä, ja lukijat voisivat sitten aina yrittää arvata, mikä lause oli lainattu.

Tai ehkä vain yhden sana. Tai kirjaimen.

[Huomaatteko, sitä humorista ideaa ei ole otettu käyttöön tässä viestissä?]

Jonkinmoista yritystä oli myös SNL:llä, jota me uskottavat blogaajat kutsumme rennosti SNL:lläksi. He naureskelivat Jobsille, joka pakkomielteisesti esitteli yhä pienempiä ja pienempiä iPodeja.

Kaikkien miehen oikeaa esiintymistä nähneiden mielestä tuo video on hyvin hauska. Hyvälaatuisen videon voi katsoa kätevästi macTV-nimisen videocastin toiseksi uusimmasta jaksosta, mutta tuo vaatii, että teillä on iTunes ja uusin QuickTime.

Videoista puheen ollen. Tämän blogilöydön kuvausteksti huvitti minua tänään suuresti [elämäsi täytyy olla aika tylsää nykyään].

Webkuvaa kotoani, päivitetään 0.5-3 min välein (tarvittaessa reaaliaikaista videota)

,esittelee itsensä Pekan Web kamera [sic] -blogi. Luontainen kysymys kuuluu tietenkin, milloin tarvitsemme tuota reaaliaikaista videota?

Ja vielä, onko tämä toinenvielu -blogi nyt jokin Tumppu von tumpun spinoffi?

***

Ei, tästä ei tänään synny oikein mitään. Tyydytään antamaan pari tiedotetta.

PA on ottanut jälleen Skypen käyttöönsä. Testattuaan aikoinaan ensimmäistä Mac-versiota ja huomattuaan kohinan valtavaksi, hän unohti koko ohjelman, mutta nyt se näkyy toimivan loistavasti. Kaikki halukkaat voivat ottaa yhteyttä tunnukseen paaauki, jossa paa ja auki ovat kirjoittajan oikeat etu- ja sukunimi.

Kohta joku kommentoi, että menin tietämättäni paljastamaan aika paljon iästäni kertomalla, että minulla on sukunimi. Niitä kun alettiin tyypillisesti jakaa vasta vuoden 1850 jälkeen.

Minä palaan Suomeen 17.12. Aivan oikein, sisäpiirin pikkujoulujen päivänä. Voiko tämä olla sattumaa? Saattaisiko PA tosiaan osallistua? Odotamme jännityksellä.

***

Suomen-reportterini teki kiinnostavan havainnon tuoreimmasta Idols-jaksosta, ja JCP lähetti minulle kuvakaappaukset todistuaineistoksi.

Lähetyksessä kilpailijat esittivät kaksi kappaletta ja vaihtoivat vaatteita laulujen välissä. Lopun kooste oli kuitenkin kuvattu jostain muusta tilaisuudesta, sillä siinä kilpailijoilla oli kakkosbiisissäkin ykköspiisin vaatteet.

Haiskahtaa pahasti salaliitolta.

Katsokaa itse, sama kappale, sama taustagrafiikka – mutta eri vaatteet:


Pikkuveli tulee kaupasta, yksin, kirpeässä talvi-illassa. Hän on juuri täyttänyt viisi vuotta ja saanut luvan käydä yksinään kaupassa. Hän on ostanut pullon mielilimppariaan, Spriteä, saunajuomaksi.

Hän pelkää hieman. Kaupassa samaan aikaan olleet pojat ovat lähteneet seuraamaan häntä. Pikkuveli katsoo taakseen ja näkee katulampun valokiilaan tulevan vielä enemmän poikia, tai ainakin hän kuvittelee niin.

Askeleet lähestyvät. Pikkuveli tarraa tiukemmin kiinni limsapulloon ja jähmettyy kauhusta, kun yksi pojista sanoo: "Hei, pentu, anna se pullo mulle! Heti." Pojat alkavat nauraa, kun pikkuveli juoksee karkuun. Hän vain juoksee, sillä nauru kaikuu yhä hänen korvissaan. Vihdoin hän pysähtyy.

Pikkuveli katsoo taakseen. Poikia ei enää näy ja pullo, niin pullo, se on hänellä yhä mukanaan, ehjänä. Pikkuveli katsoo eteenpäin: koti näkyy jo! Vielä tunnelista tien ali ja sitten ollaan perillä.

Ei, pojat saattavat seurata vielä salaa. Täytyy tehdä harhautuslenkki. Pikkuveli hymyilee ylpeänä oveluudestaan ja lähtee kiertämään viereistä taloa.

Talon takana on pimeää ja pelottavaa. Pikkuveli alkaa juosta. Hän kaatuu, mutta pullo pysyy ehjänä. "Ja nyt vain kotia kohti", hän ajattelee jo hiukan rohkeampana.

Rapun alaovessa on sähkösummeri, jolla oven saa avattua. "Vihdoinkin kotona", pikkuveli ajattelee ja painaa summerin nappulaa oman sukunimensä kohdalta. Mutta kukaan ei avaa ovea. Pikkuveli on kauhuissaan, miten hän nyt pääsee sisälle. Ulkona on kylmä ja vessaankin pitäisi päästä.

Hän painaa yläkerran naapurin summeria ja jää odottamaan vastausta. Kohta lukko aukeaa ja pikkuveli menee sisään. Hän käy kiittämässä naapuria ja menee kotiin. Isä arvelee summerin johdon olleen jäätyneen.

Pikkuveli antaa Sprite-pullonsa isälle ja menee katsomaan Pikkukakkosen Seppo-sankaria. Hän miettii, millaista olisi olla sankari, ja vaikkei pikkuveli sitä olekaan huomannut, on hän itsekin nuori sankari.

***

En kuunaan unohda, kuinka kävelin koulun portista kohti hammaslääkäriä tuon aineen kirjoittamisen jälkeen, ala-asteen kuudennen luokan keväällä. Minusta tuntui, että olin luonut jotain upeaa. Saatoin tuskin odottaa, että saisin tekstini takaisin. Varmaan opettaja viimeinkin antaisi minulle kympin tai kymppimiikan ainaisten ysipuolten jälkeen.

Ei tietenkään antanut.

9 1/2 sujuvasti ja mukavasti kerrottu!

Niin kuin aina.

Minä mietin, kuinka joskus isona jossain yhteydessä palaisin tuohon tekstiin ja analysoisin sitä viisaasti. Liittäisin johonkin suurempaan kontekstiin. Toimikoon tämä nyt sinä paluuna.

Huomataan, että minulla oli ongelmia lauseenvastikkeiden kanssa. Arvelee – – olleen jäätyneen. Kuka hullu nyt noin sanoisi?


***

Hyvä työ ilahduttaa jo tehtäessä. Se ilahduttaa palautettaessa. Ja se ilahduttaa vielä, kun tulokset viimein tulevat. Kuin teostomaksut ropisisivat joka väliportaasta.

[kappas, on siis mahdollista käyttää teostomaksuja myönteisenä metaforana]

Yhtäkkiä mieleeni hiipii karmiva ajatus. Kaikki eivät ole välttämättä ikinä eläissään kokeneet hyvän työn palauttemisen tuomaa riemua. Ainoastaan jurmivan sivustaseuraamisen tunteen, kun luokan pinko jälleen riemuitsee kympistään. Tai itku kurkussa tivaa opettajalta, miksi tämä päätyi ysiplussaan ja eikö olisi tehtävissä mitään, jotta todistuksen arvosana ei laskisi.

[Kuten vaiettu totuus kuuluu, kaikki eivät välttämättä ole hyviä yhtään missään.]

Mieleen hiipii tuo ajatus, sillä huomaan, etten ole itse moneen vuoteen palauttanut juurikaan riemua tuottavia töitä. Viime keväänä muutaman. Viime syksynä jokusen. Sitä edelliset lukiossa.

***

Tämä juontui tietenkin mieleeni tuon viimeksi julkaisemani riimittelyn myötä. En ehtinyt tiistaiselle saksantunnille, kun sitä edeltänyt tapaamiseni venähti. Kävin vain palauttamassa tekstini opettajalle tunnin päättyessä. Ja hän vaikutti jotenkin yllättyneen vaikuttuneelta: Kirjoitit sitten runon. Tämä todella ilahduttaa minua. Tiedättehän, saksalaiset puhuvat sillä lailla hassusti.

Ja minä marssin ulos luokasta kuin ala-asteen portin läpi.

Tänään saavuin tunnille vartin myöhässä. En ollut mahtunut bussiin. Sitä sattuu täällä ruuhka-aikaan. Joskus Suomessa olen katsellut muka kauhuissani, kuinka joku nojaa bussin oveen, että kestääköhän tuo.

Kyllä se kestää. Ovien avulla survotaan puolittain ulkona olevat matkalaiset sisään autoon.

***

Astuin luokkaan aikeenani alkaa selittää myöhästymiseni syytä. Ajattelin, että jos sanoisin sen oikealla tavalla, voisin saada ihmiset naurahtamaan.

En ehtinyt sanoa mitään. Opettaja osoitti minua avoimella kämmenellään ja sanoi, että tässä saapuu meidän runoilijamme. Hän oli lukenut tekstini ääneen tunnin aluksi. Väki alkoi taputtaa.

Spontaani taputus on upea ilmiö. Varsinkin, jos sattuu olemaan sen kohteena. Äh, minä tiedän, että hyvät blogitekstit syntyvät negatiivisista asioista. Ei tällaista jaksa lukea.

[ehkä ensi kerralla vuodatan nettiyhteysasioista]

Tunnin jälkeen hän sanoi, että siinä oli muutamia rakenteita ja ilmauksia, jotka olivat hieman epäselviä, ja joita ehkä haluaisin katsoa vielä tiistaina. Yhdeksän ja puoli.

Meidän tuli kirjoittaa jotain Kurt Tucholskyn Das Ideal -runon pohjalta [ihan oikeesti, milloin ajattelit blogata jotain järkevää kaiken tämän hömpän sijaan?][se on vaikeaa, kun minulla ei näy täällä MTV3+]. Pidin sitä kovin naiivina ja typeränä ja menin vielä möläyttämään mielipiteeni oppitunnilla. Kaikki muut olivat kehuneet.

En ihan tarkkaan tiedä, mitä meidän tuli kirjoittaa, mutta innostuin sitten riimittelemään. Tämä on sikäli ainutkertaista, etten ole ikinä ennen onnistunut kirjoittamaan mitään rimmaavaa vieraalla kielellä. En edes englanniksi. Teksti on nähdäkseni vähintään yhtä naiivi ja typerä kuin alkuperäinen. On siinä sittenkin pari onnistunutta säettä [mutta laitoit sitten mukaan ne epäonnistuneetkin?]

Tämä on aika hätäinen - kielioppikämmejä saattaa olla, joten en suosittele prujattavaksi vaikka yo-kokeeseen ilman oikolukua.

***

So viel

So viel was wir haben müssen;
es reicht nicht mehr jemand zu küssen.
So viel was wir haben wollen
und komisch, dass wir wollen sollen.

Die Leute jammern “Ich fühl' nix,
woraus find' ich die nächsten Kicks?
So was neues zu erleben,
was auch leicht wär' auszugeben.”

Ein hochmodernes Wohnzimmer
muss es sein – und dennoch immer:
übergroßen Plasma-Fernseher
danach sich die Leute sehnen.

Geht's um Autos, reicht kaum klein:
SUV, das muss es sein.
Ein Computer und neue Spiele,
Möglichkeiten gibt's so viele.

So leichtgläubig, genau wie Kinder.
Es tut mir leid: sie denken minder.
“Was neu ist, ist auch immer gut”.
Guck mal, sie saugen ja dein Blut!

Was die anderen tun, das willst du auch.
Kommt er davon, dein großer Bauch?
Sie pumpen, gar nicht deponieren.
(Tipp: damit kann man ja Kontos zieren.)

Die Leute finden es noch toll,
selbst hab' ich die Nase voll.
Und denke ich doch: Mensch ist Tier.
So unstillbar ist die Gier.

Zum Glück kann man nie alles haben,
denn was man hat, das muss man tragen.


[Kann ich das dann ernsthaft meinen?
Auf Deutsch muss man ja übertreiben...]


***

Yleisön pyynnöttä tulin sitten kääntämään tämän vielä kohtuu suoraksi suomeksi.

Niin paljon

Niin paljon tarvitsemme,
suudelmat eivät enää riitä.
Niin paljon haluamme,
ja hupsua: meidän tarvitsee haluta.

Ihmiset valittavat: "Mikään ei tunnu,
mistä löydän seuraavat kiksit?
Kokea jotain uutta ja sellaista,
josta pääsee helposti irti."

Huippumoderni olohuone
tarvitaan ja sitten vielä:
yli-iso plasma-tv,
sellaisia kansa kaipaa.

Mitä autoihin tulee, pieni tuskin riittää,
SUV sen olla pitää.
Tietokone ja uusia pelejä,
mahdollisuuksia on niin paljon.

Niin herkkäuskoisia, kuin lapset.
Sääli vain, että ajattelevat vähemmän.
"Mikä on uutta, on taatusti hyvää".
Katsopa vain, kuinka he imevät vertasi!

Mitä muut tekevät, sitä sinäkin haluat.
Siitäkö suuri mahasikin tulee?
Lainaavat rahaa, eivät talleta.
(Vinkki: niin voisi koristella tilinsä)

Ihmisistä se on yhä siistiä,
minä olen kurkkuani myöten täynnä.
Ja ajattelen: ihminen on eläin.
Niin kyltymätön on himo.

Onneksi kaikkea ei voi koskaan saada,
sillä sen minkä omistaa, joutuu myös kantamaan.

[Saatanko muka tosissani ajatella näin?
Saksaksihan pitää liioitella...]

***

Minä kirjoitan tätä riemukseni omalla tietokoneellani. Huh, neljä viikkoa erossa! Se on paljon, kun ajattelee, ettei tällaista ole sattunut sitten sen, kun ostin ensimmäisen henkilökohtaisen tietokoneeni, iBookin vuonna 2001.

En ollut enää hiukkaakaan yllättynyt, vaikken saanut sitä takaisin eilenillalla lupauksista huolimatta. Vein sen liikkeeseen aamulla, mutta eivät sitten onnistuneet vaihtamaan levyä yhdessä päivässä.

Ilokseni ilmoitan myös, että mainion Camino-selaimen uusi versio tukee viimein kunnolla bloggeria. Jokohan voisin dumbata kaatuilevan Safarin ja epämaccimäisen Firefoxin [mm. ei-natiivit widgetit] ja siirtyä vanhaan uskolliseen.

Minun jälkeeni vedenpaisumus; takanani kaatuvat mastot ja kaikuvat kodit.

Heittäydyn aina niin teatraaliseksi öisin unta etsiessäni.

Ja ajattelen typeriä ajatuksia. Mietin, miltä kaikki näyttää ulospäin. Vaikka Åke Blomqvistiä, joka olisi hyvinkin saattanut luulla, että minulla ja tanssiparillani [kirjoitin vahingossa -parallani, mutten oikeasti usko niin] olisi ollut jotain tekemistä keskenämme.

Ja nyt hän olisi surumielinen, kun meitä ei enää näy. Olettaisi koko jutun kariutuneen.

Surumielinen Åke Blomqvist, siinäpä hahmo jollekin tulevalle huumoriblogaajalle. Enäähän heitä ei ole. Vt oli oikeassa.

Siinä missä vaikka minä vielä jokin aika sitten yritin epätoivoisesti leikkiä hauskaa, olen jälleen palannut vanhaan uomaani leikkimään epätoivoisesti fiksua.

Vaikka oikeasti tuskin tunsin pariani. En tiennyt hänen horoskooppiaan tai lempibändiään. En edes muistanut kysyä häneltä, onko hän huumorintajuinen. Me vain puhuimme länsimaisen kulttuurin henkisestä rappiosta ja muista trivialiteeteistä.

***

Suomi on täynnä huumorintajuisia ihmisiä. Ja rehellisiä. Tai ainakin sellaisia kaipaavia. Suunnaton huumorintajun haikailu saa kaltaiseni ex-huumoriblogaajan mietteliääksi. Minä saattaisin kaivata ennemmin draamantajua. Olisiko se niin vaarallista, että tyhmät vitsini jäisivät ymmärtämättä. Kunhan voimakkaimmat pääteemat tulisivat ymmäretyiksi.

Tai ehkä valitsisin tilannetajun. Nykyään puhutaan fiinisti konteksteista ja niihin sopeutumisesta siinä, missä ennen puhuttiin pelisilmästä.

Tilannetaju, mietin, ja huomaan, ettei ole hetkeä ilman tilannetta. Lopulta tilannetaju pelkistyy siis pelkäksi tajuksi. Ja ymmärrän, ettei mikään ole tärkeämpää.

Huomaan, että taju tarkoittaa viime kädessä varsin samaa, mitä olen haparoinut tatsista aika ajoin höpistessäni, mutta tekee sen suomeksi, natiivisti. Ymmärrystä siitä mitä on – itse ja olemassa – ja ymmärrystä tuosta ymmärryksestä. Mietin, että tunsin sanan metakognitio ennen kuin ymmärsin, mitä meta sen paremmin kuin kognitio tarkoittaa.

Usko, toivo ja tatsi, mietin joskus, ja huomaan raivostuvani, kun jotkut vähättelevät toivon merkitystä.

Ihmiset, jotka sanovat, että eiköhän tää oo nähty jo, kuin toivoen, ettei mitään muuta enää olisi. Jotka kehottavat olemaan luottamatta kehenkään muuhun kuin itseen, vaikka kaikki perustuu luottamukseen. Antaessaan minulle dönerin reilulla kahdella eurolla kauppias luottaa, että joku rukka antaa hänelle jotain hänen minulta saamillaan rahoilla.

Luulevat, että kyynisyys tekee kovaksi jätkäksi. Vaikka kyynisyys ei vaadi mitään, päinvastoin. Se on oikoteistä helpoin.

Ja huomaan lukevani runon, joka ei ole ennen herättänyt minussa yhtään ajatusta.

Kauhun jähmettänä seison ja katson, se on nimeltään.

--

Pahin on suku siivenleikkaajain.
He ei lauluun voineet yhtyä täällä.
He ei ymmärrä: taivaassa lauletaan
samat laulut, mi kauneimmat oli maan päällä.

--
Laura Latvala [kuinkas muuten, minulla ei ole mukana kuin yksi runokirja]

Varustetaan taivas kyllin monella sic-merkinnällä, mutta jätetään ajatus sivuuttamatta.

***

Uhosin kirjoittavani näkemistäni elokuvista. Näin minulle ennalta tuntemattoman Donnie Darkon ja pidin, kovastikin. Se yhdisti Fight Clubin, Abiturientin ja Clockwork Orangen vimman hilpeään absurdiuteen, high-school-kliseisiin ja scifi-hölmöilyyn.

Tyttö sanoi, ettei Donnie Darko mikään oikea nimi ole. Että se kuulostaa ihan joltain supersankarilta. What makes you think that I'm not? poika vastasi. Juuri noin kuuluu sanoa. Leffan jälkeen teki mieli olla itsekin vähän seompi, mutta minkäs teet.

Minä mietin joskus angstatessani, että jos jotenkin kuolla pitäisi, niin keskellä Aleksia, kirkkaan taivaan salaman silpomana. Mutta olisi kai se rinnakkaisulottuvuudesta syöksyvä suihkumoottorikin aika päheä vaihtoehto.

Ei se minusta niin vaikeatajuinen ollut kuin jotku sanovat, mutta minulla onkin taas menossa tällainen vaihe elämässäni, jossa kuvittelen itseni jälleen ihan hiton fiksuksi. Sittemmin löysin internetistä rutosti spoilerimateriaalia ja asialle omistautuneita friikkejä, niin kuin toki kuuluukin.

Seuraavana päivänä katsoimme pyynnöstäni American Beautyn, jota en ollut ennen nähnyt kokonaan. Se tuli telkkaristakin kai tänä vuonna, mutta jätin piruuttani katsomatta, kun näyttivät palkittoman, leikatun version.

Huomasin nähneeni yhden viimeisistä kohtauksista. Sen, jossa perheen isä riisuu cheerleadertyttöä. 715517.

Elokuvan ajatus hetkien kauneudesta toi mieleeni orgasmitekstini kommentit hetkessä elämisen kestotilausmahdollisuuksista. Sekä Mitä ajattelin tänään -blogin tuolloin tuoreimman tekstin, joka kertoi maailmasta pakahtumisesta.

[Niin uskottavaa kuin Hesariblogien dissaaminen onkin, on myönnettävä, että Mitä ajattelin tänään yltää ajoittain toimivaan tyttökieleen. Se on haastavaa, ja moni yrittää sitä: lopputuloksena useimmiten puuduttavan tylsiä tuotoksia. Lajin kuukkeloimaton kuningatar on tietenkin Surullisten elämien Mari, yksi muutamista, jonka tyyliä en koskaan osaisi jäljitellä.]

Jos elämä on hektistä, se on hetkistä, voisivat kaltaiseni nokkelikot kirjoittaa loputtomiin. Mutta minä en ole kyynikko. En tässä vaiheessa yötä. Minä uskon tuohon mahdollisuuteen.

***

Jotenkin nuo elokuvat luontuivat mainiosti yhteen. Tarinoissa oli monia yhteneväisyyksiä ja kokonaisvire kovasti samankaltainen, joskin American Beauty tuntui minun makuuni turhan selittelevältä. Samaan tapaan kuin tuo äskeinen lause.

Jotkut peelot ylentävät itseään mesoamalla, etteivät usko sattumaan. Mitä muuta voisi olla se, että eräässä viime keväänä Internetissä julkaistussa suurnovellissa, joka sittemmin poistettiin jakelusta [kuten myöhemmin koko blogikin] oli kohtaus, jossa toinen päähenkilöistä löysi hakaristikuvioisia lautasia poikaystävänsä vanhempien kotoa.

Aivan kuin American Beautyssä.

Ja mikäpä muu olikaan tuon samaisen novellin samaisen perheen koiran nimi kuin Darko?

Ellei kyseessä ole sattuma, on toki myös mahdollista, että kaikki sujuu suunnitelman mukaan.

***

Jossain vaiheessa hymähdin tyytyväisenä, että hän oli ollut onneksi paikalla liki jokaisen edes jotenkuten onnistuneen juttuni aikana. Ja kohta ymmärsin, ettei siinäkään ollut kyse sattumasta. Että minunkin monologeissani on viimekädessä kyse vuorovaikutuksesta. Eivät ne jutut yksinään olisi olleet sitäkään vähää onnistuneita.

Kukaties hänellä oli huumorintajua enkä minä tilannetajun puutteessani ymmärtänyt koko asiaa.

Minä hain koneeni takaisin huollosta. Sanoin käyttäväni iPodilta siihen asti, kunnes saavat kovalevyn hankituksi.

Varsinaisesti se oli tullut taloon perjantai-iltapäivänä, mutta niin myöhään, ettei sitä enää ehtinyt vaihtaa. Sen oli pitänyt tulla jo keskiviikkona, mutta UPS oli hukannut sen. Ei ole ensimmäinen kerta. Firmalla on kyllä harvinaisen osuva nimi.

***

Täällä ulkona alkaa olla talvikeli [minäkin vaihdoin villakangastakkiin alkuviikosta], joten säästän sormiani ja julkaisen kotona puuhaamani meemientryn. [jopas sitä lähdettiin paljastavalle linjalle]




Kynä muuten toimi aika heikosti. Harmittaa. Minulla on Suomessa suuri määrä messuilta nyysittyjä firmakyniä, mutta en ottanut tänne mukaan kuin kaksi. Ja molemmat ovat lopuillaan. Olisi kai aika ennenkuulumatonta ostaa kuulakynä.

Eikös ne pudotettu jo aikaa sitten pois hintaindeksiostoskorista, kun ei kukaan niitä oikeasti osta.


***

Sain aamusella paketin Suomesta. Äkkiäpä tulikin perille. Sisältönä tilaamani pingismaila ja sisäpelikengät, sekä täytenä yllätykseni vino pino kotimaisia vanhoja lehtiä. Nyt on taas materiaalia, mistä blogata.

Mistäköhän löytyisi se gui-innovaattori, joka pystyisi implementoimaan pahvisen paketin aukirepimisen elämyksellisyyden zip-paketin purkamiseen?

***

Olen kuunnellut innolla podcasteja kyettyäni viimein lataamaan niitä itselleni (koulun koneissa ei ole iTunesia). Suosittu Schlaflos in München on kieltämättä kovin ihkuääninen ja jopa syvästi dissaamani radio NRJ:n aamulähetykset ovat tiivistettyinä ja vailla musiikkia varsin hyviä ajoittain [anteeksi tämä virke, muokkasin, jos sormeni liiikkuisivat]. Kuten jakso [1.11.], jossa kerrottiin Tanja Karpelan Matti Vanhaselle kirjoittamasta onnittelurunosta. Ilmeisesti kyseessä ei ollut mikään huono vitsi, vaan teksti todella oli näin järkyttävä [rivitys minun]:

Päivänä tänään
se on ihan Matti.
Oikein paljon onnea sulle,
koska et ole ihan tatti.
Sulla on joskus ollut myöskin
hyvännäköinen lakki,
jossa on kyllä ihan hyvä tatsi.

Mutta nyt kun täytät viisikymmentä,
niin on hyvä olla Matti,
koska kun kukkaroa kannat
ja tatteja keräilet,
sulla ei ole kuitenkaan matti kukkarossa.

Jokainen mies voi olla onnellinen,
jos hänen nimensä on Matti.
Ja kun hän täyttää 50-kymppiä [oletettu kirjoitusasu –PA],
niin hän on vielä onnellisempi,

nimittäin jokainen meistä naisista
voi tehdä treffit matin kanssa

jokaikinen yö

nimittäin nukkumatin!

Niinpä, jos on yönsä nukkumati, saattaa nähdä nukkumatin.

Kaikki älytön jää mieleen. Kukaan ei unohda, kuinka levy ejectoidaan Macista, jahka on kerran raahannut sen roskikseen.

[Tuossahan on taustalla evoluutioketju, jonka jokainen yksittäinen hyppäys on täysin looginen, mutten nyt ehdi etsiä, olisiko se selitetty kunnolla jossain.]

Älyttömiä ovat myös nämä kolme lapsuuden sattumustani. Vieläkään en ymmärrä, mistä oli kyse. Kuunaan en unohda.


Samin patterit

Olin kai noin nelivuotias, ja minulla oli nimipäivät. Jostain syystä kotimme oli täynnä lapsia. Koska en tuolloin varsinaisesti tuntenut ketään, ne oli luultavasti kutsuttu jonkinlaisesta kerhosta, jossa kai kävin. Vai olisiko kyseessä ollut perhepäivähoitaja.

Äiti oli huolehtinut meille ohjelmaa. Ajoimme vuoronperään krääsäisellä letkuohjattavalla autolla. Jostain syystä äiti antoi meille kullekin omat sormiparistot, jotka sitten vaihdettiin auton kauko-ohjaimeen kunkin kuljettajan vuoron koittaessa. Muuten se ei toimisi, äiti väitti, ja minä hieman ihmettelin, että kuinka niin.

Sami [nimi unohdettu] ajoi, ja minua alkoi hieman kyllästyttää odottelu. Minä olin sentään päivänsankari ja nähdäkseni täysin oikeutettu ajamaan krääsäisellä autollani, jos siltä tuntui. Joten äidin hetkeksi poistuessa keittiön puolelle, vihjasin Samille, että olisi syytä luovuttaa ohjain minulle.

Sami ymmärsi totella ja ojensi ohjaimen minulle. Painoin kaasua. Mitään ei tapahtunut. Painoin uudestaan, ei vieläkään. Normanin Psychology of Everyday Things oli juuri julkaistu, joten aikaani seuraavana kuluttajana osasin manata oikein termein laitteen feedbackin puutetta.

Äiti saapui paikalle ja näki minut tuskailemassa lelun kanssa. - Mutta PA, ei saa ajaa toisten vuorolla, hän kivahti. Minä ihmettelin, mistä hän sen tiesi. Ei se tietenkään toimi, kun siellä on Samin patterit, hän jatkoi ja taputti minua päähän kuin Vt käsiään yhteen. Avasi sitten paristokotelon [minä en siihen hentoine sormineni kyennyt], laittoi minun patterini sisään, ja katso: auto kulki taas.


S-verkko heiluu

Samana vuonna katsoin kerran televisiota. Sieltä tuli jonkinlainen musiikkivideo. Siihen aikaan ykkös- ja kakkoskanavalla oli tapana näyttää musiikkivideoita kesken kaiken. Seuraavaksi katsomme musiikkivideon, saattoi kuuluttaja ilmoittaa. Ja sittenhän katsottiin.

Videossa mies soitti sähkökitaraa. Heilutti sinne ja heilutti tänne. Se oli rokkia, se.

Video loppui, ja kuuluttajatäti palasi ruutuun. Hän kertoi, mitä ohjelmaa olisi luvassa seuraavaksi ykkös-, mitä kakkosverkon puolella. Minä kysyin isältä, olisiko mahdollista olla muitakin verkkoja. Miksi juuri yksi ja kaksi? Miksei ole vaikka S-verkkoa? kummastelin.

Samassa huomasin erehtyneeni. S:hän on kirjain eikä numero. No, ehkä isä silti tajuaisi, mitä tarkoitin.

Tosi hyvä kysymys! hän innostui. On tosiaan olemassa s-verkko. Tossa videossa, joka äsken tuli ja jossa se tyyppi soitti kitaraa, niin se heilutti just sitä S-verkkoa edestakasin, isä selitti.

Minä kuuntelin hieman hölmistyneenä, enkä sitten tullut koskaan tarkentaneeksi, että olin tarkoittanut varsinaisesti numeroita. Voisiko olla mahdollista, että jonain päivänä televisiokanavia olisi vaikka kolme?


Kirjaimilla laskemista

Seuraava sattui vuotta myöhemmin, sillä olimme jo muuttaneet toiseen kaupunkiin. Vanhempien kannattaa muuttaa jatkuvasti paikasta toiseen, jotta lapsien on helpompi jälkeenpäin ajoittaa menneisyyksiensä tapahtumat.

Jostain oli tullut mainos kielikylpypäiväkodista. Se oli monistettu keltaiselle paperiarkille. Äiti selitti minulle näkemyksiään kielikylpypäiväkodeista samaan tapaan kuin äiti voisi selittää näkemyksiään lapsityövoimaa hyödyntävistä krääsänkauppaajayrityksistä ja touhua tukevista opettajista.

Yhtäkkiä isä keksi, että on tullut aika opettaa pojalle yhtälönratkaisua. Hän käänsi paperin ympäri ja piirsi sille a-kirjaimen. Minun oli hieman vaikea hahmottaa sitä a:ksi, sillä minusta a näytti A:lta. Hän sanoi, että nyt harjoiteltaisiin kirjaimilla laskemista.

Minä muistelin taannoista S-verkkosattumusta ja mietin, voiko kirjamilla muka laskea, vai olinko perinyt erehdykseni juuri isältäni.

Eihän kirjaimilla voi laskea! minä kivahdin tietävästi. Joo, joo, hän vastasi ja jatkoi kirjoittamistaan. a + a, siinä luki. No, mitäs tuo on? hän kysyi. No, aa ja aa on varmaan kaksi aata, kummastelin.

Aivan, fiksu poika, tiesinhän minä, isä hihkui. Minä, joka en oikeasti osannut laskea numeroillakaan, ihmettelin, mitä järkeä kirjaimilla laskemisessa on. Kuinka me muka tiedämme, paljonko aa on? kummastelin.

Se voi olla ihan mitä vain! isä hehkutti. Siinä se idea juuri onkin. Katsos, kaikki se, mitä tehdään numeroilla, se on oikeasti laskentoa. Mutta tämä, poika, tämä on matematiikkaa.

Mutta jos aa kerran voi olla mitä tahansa, eikö silloin ole ihan sama, onko meillä yksi vai kaksi aata, kun se kerran voi olla mitä vaan? ihmettelin. Isä nyökytteli tyytyväisenä: Juuri niin. Tiesinhän minä, että ymmärtäisit.

***

Aikaa kului, eikä tuosta enää puhuttu. Kielikylpymainos hukkui sohvanrakoon ja löytyi sieltä vuosia myöhemmin tai sitten ei.

Eräänä päivänä isä soitti puhelua sormella veivattavalla puhelimellamme. Näppäimelliset puhelimet oli kaiketi keksitty jo kahdeksankymmentäluvun loppupuolella, mutta meille sellaista ei suotta hankittaisi ennen yhdeksänkymmentäluvun puoliväliä, sillä vanhatkin toimivat vielä hyvin.

Minä olin nähnyt jossain puhelinnumeron, jossa oli kirjaimia. Kuule isä, kuinka sellaiseen puhelinnumeroon voi soittaa, jossa on kirjaimia, kun kerran puhelimessa on vain numeroita, paitsi joissain, joissa on myös R? ihmettelin.

Hyvä kysymys, isä kehui. Muistatko, kun silloin kerran harjoiteltiin kirjaimilla laskemista? hän kysyi aivan kuin voisin koskaan unohtaa. Myönsin. No, juuri samalla tavalla, hän vastasi.

Harmittaa aina hieman, kun päällimmäisenä on huono teksti. Minun tarkoitukseni oli kirjoittaa äkkiä jotain, jolla jemmata tuo Nano-juttu olemasta aivan ylinnä. Jotta jokin roti säilyisi.

Parempia ideoita säästääkseni sitten valitsin tuon yöllä mietityn yksityiskohtien tuijottamisjutun, joka ei oikein toiminut. Monet puoliunessa ajatellut aiheet ovat kuin aiemmin kertomani unissani keksimäni sanaleikki, joka perustui luulihan-sanaan.

Joka sitten herättyäni paljastuikin olemaan eri asia kuin luulinhan-sana.

Siellä päin, muttei ihan.

***

Silläkin uhalla toinen juttu, joka iskeytyi mieleeni samana yönä.

Mietin narikkahenkilökuntaa ja herrasmiesmäisyyttä. Oletetaan, että PA seisoo daamin kanssa narikassa odottamassa takkejaan [tämä on perin harvinaista, mutta sittenkin tapahtunut joskus - jos muistetaan edellisen merkinnnän armelias tsuumi-periaate].

Viimein aika koittaa, ja narikkahenkilö katsoo PA:ta kysyvästi. PA tekee vaivihkaisen eleen, mulkaisee alta kulmain daamiin päin, ja vihjaa näin narikkahenkilölle, että olisi soveliasta palvella naisia ensin. Hän ei sano sanaakaan, daami ei huomaa mitään. Herrasmiesten ei tarvitse päteä moisuuksilla [paitsi kirjoittamalla asiasta blogiinsa?].

Jos minä olisin narikkahenkilö uhraisin itseni ja tarjoutuisin aina palvelemaan ensin herroja, jotta nämä saisivat tilaisuuden osoittaa oivuuttaan.

Paitsi, että oikeat herrasmiehet tietenkin säilyttävät myös daamiensa narikkalaput. Äh. Aina nämä öiset ajatukset kompastuvat johonkin.

[Eikä kyse tosiaan ollut kierosta huumorinyrityksestä. Minä en ihan oikeasti tähän hätään keksi, millä sanalla narikkahenkilöitä tulisi kutsua.]

Ah tätä siunattua Linux-konetta, joka antaa säätää näppäinjärjestyksen suomalaiseksi. Käyttöliittymän kielenkin saa valita kuin Macissa konsanaan.

Käytin eilen erään nettikahvilan rotiskoa, jonka IE:ssä [muita selaimia ei tarjottu] ei jostain syystä saanut luoda uusia ikkunoita [välilehdistä nyt puhumattakaan]. Kohdevalikkoakaan ei voinut käyttää.

Huvittavasti koulullamme on kaksi web-pohjaista sähköpostiliityntää, joista kumpikaan ei ole hyvä [ei sillä, että Pinekään olisi, eikä kahvila edes antanut käyttää SSH:ta]. Toinen ei suostu näyttämään html-muotoisia viestejä, vaikka jotkut niitä valitettavasti lähettävät. Se, joka osaa, käyttää vastaavasti pop-up-ikkunoita.

Tämä kahvilan kone oli niinkin viisas, että osasi estää ponnahdusikkunat. Blocked a Pop-Up Window se hihkui voitonriemuisena yrittäessäni vastata viestiin. Minulla ei ollut oikeutta säätää ominaisuutta pois päältä.

Niin, yritin siis vastata html-muotoiseen viestiin. Avasin viestin yhteen ikkunaan html-viestejä tukevalla webmaililla. Kopioin sen [leikepöytä ihme kyllä toimi] ja suljin ikkunan. Avasin sitten toisen webmailin, sijoitin tekstin ja kirjoitin vastauksen. Näin se käy 2000-luvun malliin.

[Valitin aiemmin, että Blogger on hankala, kun tekstiä ei voi tallentaa ja jatkaa suoraan kirjoittamista, vaan tallennuksen myötä palautuu aiempaan valikkoon. Nykyään voidakseen tallentaa tekstinsä joutuu myös naputtamaan tuon spämmäyksenestokoodinsa. Tuntuu fiksulta. ]

[enkä käytä ulkoista ohjelmaa, kun haluan muotoilla tekstin sitä mukaa, kun kirjoitan, sillä muuten unohdan kuitenkin jotain.]

[Miksi kaikki kehuvat gmailia, vaikka siinä on reply-komento ihan kamalassa jemmassa ainoastaan viestin lopussa? Etsin sitä aina joka puolelta ennen kuin keksin hypätä usein näkymättömissä olevaan viestin loppuun sitä klikkaamaan.]

***

Päivänä eräänä olin mukana ryhmässä. Tehtävänämme oli tehdä jonkinlainen luetunymmärtämisharjoitus. Lukea teksti ja vastata porukalla kysymyksiin. Viimeisestä vastauksesta oli erimielisyyttä.

Oletetaan, että kysymykseen liittyvä tekstinpätkä kertoi koirista. Minä ehdotin, että valitsisimme vaihtoehdon, jonka mukaan tekstinpätkä kertoi koirista. Muu ryhmä ei ollut aivan varma, oliko tekstinpätkä sittenkään kertonut koirista ja halusi valita vastaukseksi, että siinä kerrottiin kissoista, sillä tekstinpätkässä ei ollut missään kohtaa sanottu, että siinä ei kerrottaisi kissoista.

Enkä minä edes ollut ryhmäni ainoa mies.

Kirjoitin ryhmistä aiemmin ja totesin, että on saavutus, jos ryhmän aikaansaama lopputulos on enemmän kuin mihin olisi pystynyt yksin.

Joskus sanotaan, että ryhmä on yhtä heikko kuin sen heikoin lenkki. Minä sanoisin ennemmin, että ryhmä on yhtä heikko kuin sen enemmistö.

Ei sillä, ettei sama pätisi demokratiaankin.

Eikä sillä, että minä vieläkään olisin ylimielinen paskiainen.

***

Yksityiskohdat näyttävät usein hyviltä. Samaan perustuu tiettävästi pienten ihmisten yleinen söpöys. Kun komponentteja [nenä, korvat, varpaat tai rinnat tai yms.] on tietty määrä sijoiteltavaksi tietylle alalle, lopputulos on jotenkin miellyttävämpi kuin jos välissä olis paljon peruseimitään-tyyppistä täytemateriaalia.

[Pitkien lukijoiden ei silti kannata heittää toivoaan, sillä kuten Vt aikoinaan luonnosteli, huumoriblogaajat ovat pitkiä ja huiskeita ja PA vieläpä vannoutunut funktionalisti.]

[Vähän joka toinen blogi nykyään julkaisemassa seuranhakuilmoituksia. Mikä herättää toki kysymyksen: onko blogeilla jotain muutakin virkaa?]

Yritin tällä johdannolla tarkoittaa, että minunkin elämäni voisi näyttää varsin hyvältä, jos vain poimisi kyllin lyhyitä otoksia.

Istun luokassa ja odotan tunnin alkua. Viimeksi vieressäni ollut tyttö ei ollut tällä kertaa paikalla luokkaan saapuessani. En voinut istua pokkana hänen viereensä. Hän ei sitä tekisi, tiedän.

Joku urpo istuu viereeni. Mielessäni katsahdan häneen tuimasti. Tavallaan olen tyytyväinen, eipähän tarvitse jossitella; mitään ei ollut tehtävissä. Eikä minun nyt tarvitsisi nähdä, kuinka tyttö istuisi jonnekin muualle, vaikka vieressäni olisi ollut tilaa.

Käännän katseeni ja huomaan, että urpo olikin se tyttö.

Tunnin jälkeen kävelen pois. Törmään toiseen tyttöön. Juttelen hänen kanssaan neljäsataa metriä. Eroamme koulurakennuksen kulmalla.

Sillä olen sopinut tekeväni kolmannen kanssa koulutyötäni.

Ja mietin, että jollei paremmin tietäisi, tätä voisi kuvitella kovinkin yyteeämmämäiseksi elämäksi. Kun katsoo kyllin läheltä. Ja kapeasti. [dvs. älkää nyt vain luulko mitään.]

***

Ämmämäinen on kyllä yksi suomen omalaatuisimmista sanoista. Yksi suosikeistani on nenineni.




Uusi meemi. Ostakaa iPod nano, täyttäkää se satunnaisilla kappaleilla ja valitkaa alkuvalikosta Sekoita. Julkaiskaa blogissanne, mikä kappale sattui soimaan ensimmäisenä. Minulle tuli Jacksonin Beat it.

Pelkään jatkuvasti, että olen pudottanut laitteeni. Sitten ymmärrän, ettei se voi kaukana olla, sillä ääni kuuluu yhä korvissa.

Rintatasku tuntui luontevalta paikalta soittimen kantamiseen. Ainoa ongelma on, etten voi enää hypellä niin kuin tavallisesti. Pelkään myös jatkuvasti vessassa käydessäni.

Mitä jos sittenkin koen valtavaa tarvetta kumartua? Vaikka noukkiakseni wc-harjan nurkasta?

Kohta mietin, mitä Steve Jobs tekisi vastaavassa tilanteessa. Tosiaan, hänhän näytti, että soittimen voi pujottaa farkkujen pikkutaskuun.



Yhtäkkiä ymmärrän, miksi kuulokeliitäntä on pohjassa. Jos soittimen upottaa pikkutaskuun pää edellä, napit jäävät taskun yläosaan yhden taskun kankaan läpi operoitavaksi. Myös rullan käyttö onnistuu.

Mutta miksi näppäinlukkovipu sijaitsee taskun pohjalla?

Ja kun joku kysyy, miksi menen hankkimaan epäyhteensopivan Apple-rojun, kerron, että se on ainoa, joka on yhteensopiva vaatteideni kanssa.

Ja huomaan esitteleväni laitetta puolituntemattomille ihmisille. En ajatuksenani näyttää, että kattokaa, kuinka Apple pwnz tai kuinka meizi on kewl. Vaan, että katsokaa, mitä ihminen on saanut aikaan. Ihmetelkää sukupolvemme kuulentoja.

Ja mikä hupsuinta, ihmiset suhtautuvat juuri tuolla tavoin. Lumoutuneina. Onko tossa ihan oikeesti kaikki mukana? Siis niinku akkukin?

Paitsi RDF-uskovaiset, jotka väittävät, että koko juttu oli yksi suuri iHoax.

[Tämä ei ole varsinainen iPod-tekstini. Tätä on tulossa lisää, (ikävä) kyllä te kestätte.]

***

Luultavasti tämän mock-upin tehnyt tyyppi keksi nimen ennen Applea...

Tässä odotellessa tuohon edellisen tekstin Rin-tin-tin-tematiikkaan viittaava juttu. Jouduin naimisiin jne.



Parempi

Kyy pivossa
ja oksat poissa.

Pyytä kannan
povellani.

Pää aukeen linkkaamisen lopettaneessa [!!] marginaalissa jutellaan Leevien musiikista.

Minun tuntemukseni ovat kovasti vastaavia kuin Janilla. Pidän teksteistä, vaikka ymmärrän, että niiden maailmankuva poikkeaa omastani, ja tiedän Göstän suorastaan naureskelleen säälivästi kaltaisilleni ihmisparoille.

Sittenkin Rin-tin-tin sanoo monta asiaa paremmin kuin olen koskaan osannut.

***

Pikaisen välipalapostauksen aiheeksi kelpaa Janin merkinnnän kommenteista kummunnut ikuinen väittely siitä, voiko makuasioista kiistellä vai ei.

Makuasioista ei voi kiistellä opetettiin tarhassa jonkinlaisena aksioomana tai ainakin perustelut triviaaleina ohittaen.

Kiero ja näsäviisasteluun taipuvainen mieleni käänsi sen muotoon makuasioista ei voi kuin kiistellä. Ajatuksena kuka hullu nyt faktoista menisi tappelemaan?

Eräiden kotibileiden keittiökeskustelussa [keittössä on aina parhaat bileet -todistukseen palamme myöhemmin] viime kesänä pääsimme viimein lopulliseen totuuteen tästäkin asiasta [samalla päädyimme tulokseen, ettei kukaan oikeasti tykkää Eppujen musiikista].

Kuten yleensä, kaikki riippuu määritelmistä. Tarhantäti johti harhaan epämääräisellä, puutteellissa määrittelyllään. Jos oletetaan asioiden olevan joko faktoja tai makuasioita, oma väännökseni pätee. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä kaikkein käyttökelpoisin tai ainakaan luontevin jaottelu.

Toimivampaa on jaotella asiat faktoihin ja näkemyksiin. Näkemykset jaotellaan edelleen objektiivisiin ja subjektiivisiin näkemyksiin [= makuasia].

Siten objektiivinen näkemys voisi olla Eppu normaalin musiikki on ihan huonoa [huomatkaa, että vaikka tässä käytetään termiä objektiivinen, kyse on näkemyksestä, ei faktasta] Tämä tietenkin mahdollistaa vastaväitteet joiden mukaan eipäs oo. Näyttää siltä, että tämä on sellainen makuasia, josta ei voi kuin kiistellä. Sittenkin oleellista ymmärtää, että tämä ei ole makuasia.

Makuasia, subjektiivinen näkemys, olisi Minun mielestäni Eppu normaalin musiikki on ihan huonoa. Tähän kukaan muu ei voi sanoa vastaan, että eipäs oo. Sillä mitäpä he siitä tietäisivät.

Huomataan siis, että kumpikin sananlasku voi pitää paikkansa kunhan käsite makuasia määritellään yksiselitteiseksi.

***

Aiheeseen liittyvänä anekdoottina muistikuva lapsuuden Topi ja Tessu -tarinatehtäväkirjasta. Kirjassa kerrottiin ensin elokuvan tarina kuvien kera. Lopussa oli tehtäviä. Ensimmäinen tehtävä testasi luetunymmärtämistä. Se koostui kymmenestä tarinaan liittyvästä kysymyksestä.

Yhdessä kysyttiin millainen tarinan pahis [nimi unohtunut] on sinun mielestäsi. Vastauksissa kerrottiin, että hän on ilkeä, kieroileva ja vähämielinen paskiainen. Minä olin viisi ja protestoin äidille, että eiväthän nuo voi sanoa, mitä mieltä minä olen.

Äiti sanoi, että voivathan he aina yrittää, mutta älä alistu.

[Merkitään muistiin, että minua ärsyttävät kaikki, joka puhuvat nokkelasti palkokasvin vetämisestä nenään. Siis herneen asemesta.]

Voi, kuinka kaikki jäähtyy käsiin. Viikko sitten hulluina huutaneet aiheet eivät enää polta, ja touhu tuntuu vastavirtaiselta pyristelyltä.

Jos nyt paremman puutteessa sanoisin kaksi radioon liittyvää ajatusta. Liikuttavaa ja taiten kirjoitettua sekä tärkeää sisältöä etsivien päätoimittajien kannattaa sillä välin tutustua Sun äitiis, joka näkyy saaneen uuden vaihteen päälle.

[Vaikka minä kyllä epäilen yhä, että Sun äitis on oikeasti Sedis valepuvussa]

***

Matkustin viime kesänä autolla, jossa oli sellainen nykyaikainen radio, joka osaa haistella lähetyksien metakoodeja. Radiokanavat voivat halutessaan koodata uutislähetyksiin tiedoksi, että kyse on uutisista, jolloin laite osaa automaattisesti nostaa äänenvoimakkuutta. [tämä on tietenkin hieman hölmöä niiden käyttäjien kannalta, joiden mielestä uutiset eivät noin keskimäärin ole järin relevantteja vaikka musiikkiin verrattuna].

Radio voi myös säätää etsimään liikennetiedotuksia. [Mikäli Salovaara sattuu olemaan äänessä, toivottavampaa toki olisi, että sen voisi säätää välttämään niitä.]

Tällainen hieno tekniikka mahdollistaa personoidun radion. Jos oletetaan, että kukaan maailman ihminen ei erityisesti pidä Radio Novan musiikista, lähetykseen voitaisiin sisällyttää koodi, joka kertoo, että kyseessä on musiikki. Tämän ajan radio voisi sitten soittaa käyttäjän omaa musiikkia iPodilta. Lähetyksen jatkuessa musiikki katkeaisi ja varsinaisen lähetyksen seuraaminen jatkuisi.

Jos tämä tehtäisiin fiksusti, radiokanava tietenkin kertoisi, minkä mittainen kappale on tulossa, ja automatiikka etsisi iPodilta suunnilleen sopivan mittaisen laulun, josta sitä fiksusti nyppäisi palan pois.

Visioni ainoa aukko on, ettei maailmassa ole tiettävästi yhtään ihmistä, joka haluaisi kuunnella myöskään Radio Novan puhuttuja osuuksia.

***

Ratkaisun tähän ongelmaan tuovat tietenkin podcastit, joita seuraan intomielellä nyt, kun minulla on jälleen toimiva iPod. [Tai seuraisin, jos minulla olisi toimiva tietokone, jolle hakea niitä internetistä.][ Ja jos minulla olisi internet-yhteys. ]

Lähetyksiä on monenlaisia. On löysää läpänheittoa, on ylen taiten toimitettuja ammattilaisohjelmia. On uutisia. Ja on gigakaupalla käyttäjän omaa musiikkia, josta hänen voisi olettaa pitävän.

Mikä vielä puuttuu, on ohjelma, joka haalii podcasteja ympäri verkkoa ja koostaa niistä ja käyttäjän musiikeista personifikoidun radiolähetyksen, jota kelpaa kuunnella, kun istuu koneen ääressä. Kun löytyy päivitetty uutislähetys, ohjelma soittaa sen, mikäli näin halutaan. Väliin se miksaa puhetta ja musiikkia. Erona vain, että puhe ja musiikki ovat käyttäjän valitsemia.

***

Huomatkaa vielä DTV. Se on ilmainen ja mahdollistaa videocastien seuraamisen sekä ilmeisesti tekemisenkin. Ja näyttää hyvältä. Tulossa Windowsillekin jossain vaiheessa.


***

Lisätään nyt vielä, että Matti Vanhanen aloittaa bloginsa tunkemalla heti toisen kappaleen ensimmäiseen lauseeseen kaksoispassiivivirheen. Eikös hän mainostanut olleensa aikoinaan oikein ammattitoimittaja? Niinistö-jengi sentään korjasi etusivunsa.

Nykypääministerin aikatauluun ei samaa ylellisyyttä oltu suotu.

Matti Vanhanen 10.11.2005

[Minusta tuntuu, että jos päätän presidenttiehdokkaani tämän kielivirheiden perusteella, päätökseni on sentään huomattavasti rationaalisempi kuin valtaosalla valitsijoista.]

Kätevimmin presidenttiverkostoon voi ilmoittautua näiltä sivuilta löytyvällä lomakkeella.


Tällaisissa tilanteissa jotkut meistä käyttävät sellaista coolia ja modernia nettitekniikka, jota kutsutaan linkiksi. Vaikka viehän se osan löytämisen viehätyksestä.

***

Ei kun äh. NIINISTÖ KIERTUE on jälleen palannut etusivulle. Voi kuinka odotankaan, että tämä kulissien takainen kamppailu paljastetaan meille Saulin seuraavassa elämäkerrassa.

[Poliittinen kommentti: voisin minä jotain Tarjastakin sanoa, mutta kun hänen sivunsa eivät aukea lainkaan]

Heh, kelatkaa, jätkät, jos joku muu kuin Halonen voittaisi vaalit, niin seuraavan päivän Iltiksen lööpissä seisoisi:

Tarja: Olin jo päättänyt lähteä

Anteeksi nyt.

Oli siellä Kvarkeissa ja galakseissa sittenkin ennakkomoderointi käytössä, eikä minun viestiäni mitään poistettu. Aina ei näemmä huomaa kaikkea, vaikka luulisi.

Minusta olisi tyylikästä ihan yleisesti ottaen, että jos kommentointi vaatii sähköpostiosoitetta, poistettu kommentti lähetettäisiin tuohon osoitteeseen, jottei suotta kirjoittajaltaan hukkuisi.


Olenkin ihmetellyt, miksi Hesarin blogit keräävät niin vähän kommentteja, mutta löysin viimein syyn: ne poistetaan niistä.

Kirjoitin nähdäkseni varsin asiallisen kommentin Kvarkeista galakseihin -blogin kommenttilaatikkoon aiheesta Kaksi kertaa suurempi. Kerroin esimerkkien kera, miksi nähdäkseni on omituista, jollei jopa perin vaikeatajuista, että ilmaukset kaksi kertaa suurempi kuin ja kaksi kertaa niin suuri kuin tarkoittavat samaa. Kirjoittajahan oli sitä mieltä, että on syytäkin tarkoittaa

Viestini lähti matkaan ja ilmaantui sivuille. Hihkuin, että hieno juttu. Eivät ole samanlaisia jäykistelijöitä ennakkoluulomoderointeineen kuin Kuukkarin Anssi.

Huomasin kirjoittaneeni vahingossa 2, kun piti olla a. Kirjoitin uuden kommentin, jossa korjasin erheeni.

Nyt pari tuntia myöhemmin molemmat kommenttini on poistettu sen kummemmitta kommenteitta.

Pitäisikö olla ylpeä? Taisi mennä mokoma blogi boikottiin.


***

Toimitusvaikeuksia kovalevyissä, sanovat. Saanen koneeni takaisin maanantaina. Kaksi viikkoa kovalevynvaihdossa. Haluatteko kuulla, mitä minä sanon?

Voiko saksa koskaan tuntua yhtä helpolta kuin seurattuaan kaksi oppitunnillista ympärillään vellovaa ranskankielistä keskustelua, josta ei tahdo ymmärtää kuin aiheen [ette ikinä arvaa, mistä oli kyse]. Puhumattakaan, että sanoisi jotain.

Opettaja sanoi jotain tärkeää, ja kaikki kirjoittivat muistiin. Huomasin kirjoittaneeni:

Riittämättömyys - no maailman pilkka.

Niinku tout le monde? Menen moikkaamaan opettajaa torstaina ja anon siirtoa.


***

Sellainen ohjelma olisi kiva, joka täyttäisi automaattisesti tuon kirjaintestin, niin ei tarvitsisi itse siristäÄH.

Tiedättekö, minulla on suuria suunnitelmia. Haluan kirjoittaa luovan suolloksen unistani ja kahdesta elokuvasta. Haluan viimein saada ulos juomasekoitusjuttuni ja laajentaa sen trilogiaksi. Haluan kirjoittaa tatsista ja tajusta. Haluan luoda katseen menneeseen ja kirjoittaa ajatuksistani radion tulevaisuudesta. Haluan kertoa iPodin käytettävyysongelmista ja verrata uutta Nanoani vanhaan toisen sukupolven malliini. Haluan kertoa Fittsin laista ja äärettömän kokoisista nappuloista [ja typojen korjaamisesta].

Mutta en tällä qwertz-näppiksellä.

Kuinka yhden kovalevyn vaihtaminen voi kestää yli viikon?

***

Tyydyn ihmettelemään, kuinka joku voi olla ENTISESTÄÄN [lih. kurs. ja kap. minun] hoikistunut laihduttuaan 20 kiloa. Tai siis määritelmällisesti toki voi, juuri ja nimen omaan entisestään, mutta jotenkin tuo särähtää korvaan.

Ei sillä, että muutenkaan täysin ymmärtäisin, miksi minulle kerrotaan Merja Vanhasesta. Jopa Matti Vanhasesta tuli entistä kiinnostavampi [sic] Merjan häivyttyä kuvioista. Eikö tästä voi päätellä jotain.

Laihtui eron takia. Dramaattisempi otsikko olisi, että lihoi häiden vuoksi.

Kuvioista häipymisestä puheen ollen. Olen tutustunut tapojeni mukaisesti jälkijättöisesti Nightwishiin [täällä kun vähän jokaisella on yhtyeen musiikkia], ja olen samaa mieltä niiden kanssa, jotka toivottavat tervetulleeksi englannin ääntämisen hallitsevan laulajan.

[Kyllä, minä olen edelleen tietoinen lauluformantista.]

***

Niin, ja tosiaan, Jouni Tervo sen sanoi [iik, se linkkasi Visa Kopuun!] Oikeasti minäkin lähdin Saksaan vain, jotta päivitykseni näyttäisivät ilmestyvän tunnin myöhempään kuin tekevätkään, ja minä saisin kybällä lisäpropseja.


***

Mainitaan vielä tämä Sektorin vakava uutinen tietoverkkoalan syväosaajien puutteesta.

Tällä hetkellä tietoverkkojen syväosaamisen vaje on Euroopassa 8,1 prosenttia eli noin 160 000 osaajaa. Suomessa vaje on nyt 7,1 prosenttia, ja Suomi on 11. sijalla Euroopassa 31 tutkitusta maasta. Vuoteen 2008 mennessä osaamisvaje on Euroopassa keskimäärin 15,8 prosenttia --


Tämähän kuulostaa vielä tieteellisemmältä kuin 78,3 prosenttia tuuheammat hiukset.

Unohdin eilisestä listastani, että siksi ei ymmärretä lähteä ajoissa kotiin. Shouldn't stay yet I don't go, vai miten se meni.

Kuinka mahtoikin tulla mieleeni juuri tänään.

Vitsi, jossa mainitaan teekkarin olevan valmis vasta, kun tämä ymmärtää, että kaikkea ilmaista viinaa ei ole pakko juoda, on nähdäkseni insinöörivitseistä osuvin.

Auts.

Vilahduksia. Hetki, jona huomaa, ettei enää kykene artikuloimaan suomea. Mutta saksa muka sentään menee kuin vettä vain. [Kuin vettä vain olisi juonut?]

Kun huomaa ihan vakavissaan puntaroivansa lukitun vessanoven takana, olisiko parempi idea oksentaa lattialle vai ikkunasta ulos.

Luultavasti pari päivää [liikaa] jääkaapissa säilömäni kanasotku vain oli pilaantunut.

Varo hevosia, emäntä sanoi viimein lähteissäni.

Kotiin osaaminen voi olla hankalaa, jos on saapunut paikalle taksilla. Minulla oli kartta, mutta siihen tarkentamaan kykenevät silmät olin hukannut jonnekin.

Mahdoin näyttää surkealta, kun ohikulkijat tulivat spontaanisti kysymään, onko kaikki ihan varmasti ok.

Ottaako Krapulablogi vastaan vierailevien tähtien tekstejä?


***

Lisätäänpä sen verran, että jos joku muu on ollut yhtä ulkona blogimaailman myllerryksistä kuin minä, hän ei ole vättämättä huomannut, että Toisinaanajattelija meinaa lähteä lentoon. Lukekaa vaikka tämä tuore teksti. Toivottavasti kaikki Blogsharesia pelaavat ymmärsivät sijoittaa häneen heti alussa.

Niin, ja minä tosiaan huomasin vasta nyt myös Vt:n jäähyväisviestin.

[Koemielessä sijoitan päivän feature-artikkelin ensimmäiseksi.]

Lueskelin hiljattain Keskisormiblogin kannanottoa diplomi-insinööreihin. Koska en ole diplomi-insinööri ja moukka sen paremmin kuin mies ja moukka tai edes yleistäjä ja moukka, en ota kantaa itse asiaan [ilmeisesti olet vain huono ymmärtämään konteksteja - ja moukka?]. Viestin kommenteista sen sijaan löysin linkin insinööriaiheisia vitsejä sisältäneelle sivulle.

Seuraava pysäytti minut:

Miksi orgasmi on olemassa?
- Jotta insinööritkin tajuaisivat lopettaa.


Vitsithän perustuvat tyypillisesti siihen, että ne saattavat mielen jollain tapaa solmuun näennäisen ristiriidan avulla, ja kun tämä solmu viimein saadaan avatuksi, seurauksena on helpottunut nauru. [kuulemma juuri tästä syystä huumorintajuttomat ihmiset ovat niin äreitä: heidän mielensä on täynnä avaavattomiksi jääneitä solmuja].

Ja tällä kertaa tunsin itseni tyystin huumorintajuttomaksi. Mieleeni kertyi vain triviaaleja vastaamattomia kysymyksiä, mutta vitsin ideasta en päässyt selvyyteen. Kysymyksiä, kuten oliko kyseessä mies- vai naisinsinööri tai jatkavatko humanistit siitä huolimatta? Ja eikö siinä olisikin aineista vitsiksi - vai piruileeko vitsi tosiaan jo valmiiksi rivien välistä juuri humanisteille. Ja mitä se siinä tapauksessa tekee insinöörivitsien joukossa? Ja mitä tämä kertoo listan laatineesta insinööristä?

Sittenkin oivalsin jotain suurempaa: että orgasmi puuttuu useimmilta elämänaloilta. Siksi ei osata lopettaaa.

Siksi surffataan nettiä päämäärättömästi sinne tänne haahuillen. Siksi tarkistetaan rutiininomaisesti sähköposteja ja RSS-syötteitä. [Siksi jatketaan blogia, vaikka pointti on tullut jo selväksi?] Siksi jumitetaan kokonaisia DVD-bokseja putkeen. Siksi syödään, vaikkei ole nälkä. Siksi ostetaan vaatteita kaappiin ja hamstrataan pahan päivän varalle. Siksi ahneus, siksi vallanhimo, siksi elinikäinen mikätahansa. [Siksi seksi.]

Vain, koska orgasmi puuttuu. Koska ei osata lopettaa.

[Teoriassa on tietenkin se vika, että jotkut eivät halua lopettaa yhteen kertaan. äh.]

On hienoa olla matkalla ja muodikasta dissata päämääriä. Joskus vain voisi olla rauhoittavaa tietää, että jokin on tullut valmiiksi ja sen saa unohtaa mielestään. Ei jäisi suotta solmuja.

Kuulen päässäni lakoniseen sävyyn sanotun lauseen: Don't you know when to quit?, mutten millään muista, mistä tuo on. Kenties Indiana Jones & the Fate of Atlantis -pelistä.


***

[Tästä tämä olisi tavanomaisesti alkanut]

Vieraalla näppäimistöllä kirjoittaminen on kovin nihkeää, mutta jos nyt vähän sittenkin.

Viikko sitten näin unta, jossa sain joululahjaksi kaulakotelon iPod nanoa varten. Soitinta ei ollut unessani tuohonkaan mennessä tullut.

Reaalimaailmassa mietin, että Apple voisi U2-flopista viisastuneena tuota Saksan-markkinoille iPod Nenan.

Ja sovin kauppani kanssa, että voin tilata laitteen Apple Storestakin ja katsoa, kummasta tulee nopsemmin.

Jäljemmästä tuli jo tänään. Aamupäivällä, jolloin olin pesemässä pyykkiä, sillä ennen yhtätoista koneellinen maksaa vain puolitoista euroa.

Menee sitten maanantaille. Tässä kaupungissa ei ilmeisesti ole UPSilla minkäänlaista varastoa. [Tavallista postiahan täällä jaetaan lauantaisinkin.]

Joskus ennenvanhaan ei ymmärtänyt arvostaa sellaisia pieniä asioita kuin kotona tapahtuvaa pyykinpesua ja internetin käyttöä. Tai tietokoneen käyttöä [en vieläkään tiedä käännöstä for that matter -lausahdukselle].

***

Huolestuttavaa. Alan tottua tähän, että y ja z ovat vaihtaneet paikkaa keskenään.

Tähän en sittenkään totu, että tuo typerä kursori möllöttää tiellä tai edes näköpiirissä kirjoittaessani. Eikö se, Windows-käyttäjät, lainkaan nypi teitä?

Kun klikkaa itsensä vaikka selaimen Google-luukkuun ja kirjoittaa hakusanaa, ja kursori mokoma jumittaa edessä.

[pahoittelut haamuilusta... bloggeri mokoma tökki tuossa aamusella]

Eipä sitä oikeakielisyyden riemua kauaa saatu Niinistön sivuilla ihailla. Eksyin etusivulle käytyäni uteliaisuuttani tutustumassa Niinistön blogiin [joka oli muuten Anssinkin julkaisua tylsempi] ja siinä se seisoi jälleen etusivulla yhdysmerkittä, rujona:


Kiitos vain avusta Anonyymi, mutta kyseessä oli kai sittenkin fiizu eikä bugi.

Minä olin aina pitänyt Niinistöä jämeränä miehenä [siinäkin määrin, ettei tuntuisi soveliaalta sanoa Sauli], mutta tällainen tuuliviireily on kyllä arveluttavaa. Herää kysymys, onko Niinistö lainkaan isämaallinen, kun menee tuolla lailla uhraamaan suomemme oikeinkirjoitussäännöt kaupallisuuden alttarille, sillä myyvemmäksi kai joku raasu NIINISTÖ KIERTUE -otsikon kuvittelee.

Aiemmin tapahtunutta:

Virhe korjataan
PA raportoi virheen

Syötin kortin automaattiin. Laite pyysi numeroa. Syötin tunnuslukuni ja painoin vihreää nappia. Laite pyysi uudestaan numeroa. Hivenen turhautuneena syötin tunnusluvun uudelleen.

Kotvan kuluttua seisoin kädessäni nelinumeroinen määrä rahaa - tyytyväisenä, ettei Visa Electronilla suoritetuista nostoista mene provisiota.

[suokaa anteeksi otsikkoni, joskus ei vain syki]

***

PS Nyt kannatta lukea kommentointitahtiaan kiristänyttä Schizo-Jannea [eikä se tekstikään hullumpi ole].

[viime lukijakyselystä unohtunutta: Tulisiko PA:n vähentää sanan kertaluokka hokemista?]

Vein koneeni tosiaan huollettavaksi, ja hyvällä tuurilla saan sen takaisin ensi maanantaina. Myyjä ei meinanut ensin uskoa, että koneessani olisi voimassa oleva AppleCare. Minä en vastaavasti uskonut, että laite oli ostettu Japanista [teki mieli sanoa Japanissa...].

Yksi pahainen typo sarjanumerossa.

***

Lueskelin eilisen vapaapäivän ratoksi täkäläistä Aku Ankkaa. Sehän on saksaksi yllättäen vain Donald Duck.

Hymähdytti tietenkin, kun hommien mentyä pieleen, Aku sanoi äh. Enemmän hymähdytti hommien mentyä oikein seriously pieleen ja Akun parkaistua ächz. Tuossa on jo munaa.

***

Mietin, että Aku-juttujen lukeminenkin on paljon miellyttävämpää, jos päättää, että oikeastaan Hannu on aika hyvä tyyppi ja ansaitsee menestyksensä. Akua ilmeisesti kuuluisi kannustaa samaan tapaan lähtökohtaisesti kuin Kimi Räikköstä, mutta kun minä en oikein voi sietää häntä.

[lisäys 16.00] Unohtui mainita, että tarinoihin tulee käännöksen myötä kokonaan uusi ulottuvuus, kun saa esimerkiksi nähdä Akun ja Pelle Pelottoman teitittelevän toisiaan. Kyllähän suomeksikin Hessu sanoo , mutta siihen se jääkin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds