Sain energiapuuskan ja asensin astianpesukoneen JCP:n kanssa. Sähköinen saha ei mahtunut kunnolla ahtaisiin koloihin, mutta vanha kunnon partiosaha tuhosi lastulevyä sikäli miehekkäästi, että oloni oli varsin omnipotentti.

*Lähikuva jännittynyttä hauistaan suutelevasta sankarista*

Joku voisi arvella, että meitä mahtaa harmittaa, että olemme tiskanneet suotta käsin, vaikka tuo vanha pesukone on kököttänyt keittiössä asentamista odottaen jo pari kuukautta. Ei suinkaan.

Emme nimittäin ole suotta tiskanneet pariin kuukauteen.


***

Musta jää on hieno elokuva. Ei ollenkaan niin kaavamainen, kuin muutama ensimmäinen minuutti antaisi ymmärtää. Ripaus tummaa huumoriakin on mahtunut mukaan, ja sekös tekee hyvää draamalle kuin draamalle. Muutama epäuskottava käänne toki ärsyttää kaltaistani inisijää.

Sittenkin huvitti muistella Outi Mäenpään kommentteja, kuinka seksikohtaukset eivät arveluttaneet lainkaan, sillä ne olivat elokuvan kannalta niin hyvin perusteltuja. Kun minun nähdäkseni täysin ennalta arvaamattomasti saatettiin leikata keskelle aktia ilman, että se olisi mitenkään liittynyt edelliseen kohtaukseen.

Eikä sillä, niinhän elämäkin toimii.

***

Huvitti huomata, ettei Elisa ole ainoa operaattori, jonka laskutus tökkii [kysykää vaikka äidiltä, joka on kohta ulosotossa, kun Nordea ei onnistu suoraveloittamaan Elisan laskuja, ja kumpikin yhtiö syyttää toisiaan]. Sain joulukuussa laskun syyskuulta suljettuani DNA-liittymäni elokuussa. Tai ehkä suljin sen vasta syyskuun puolella. Tiedä sitten.

Joskus mietin, onko kovin hyvä ajatus, että yrityksen työntekijät eivät itse maksa puheluitaan, jos ydinliiketoimintana on hinnoitella puheluita soveliaasti ja keksiä liittymille hupsuja nimiä. Ehkä olen kirjoittanut tuon ennenkin.

***

Hihkuin joskus tämän blogin alkuaikoina, että kuluttajan kannattaa hyödyntää nettimaailman ilmaisuus, sillä puhelinpuolella kaikki maksaa. Bluetooth-liitäntä, joka yhdistää puhelimen tietokoneeseen, avaa yhtäkkiä pääsyn tähän ilmaiseen maailmaan. Ei enää maksullisia soittoääniä ja taustakuvia, kun haluamansa voi siirtää tuosta vain. Paitsi iPhonessa, tietysti.

Taannoin ymmärsin, että mehupurkin kierrekorkki toimii bluetoothin tavoin.

Kaupassa sanokaamme 1,5 euroa maksava puolen litran limupullo on tarkoitettu mukaan otettavaksi. Pahvipakettiin pakattu kenties euron maksava täysmehulitra sitä vastoin on suunnitetu kotiin kannettavaksi.

Kun purkkiin lisätään kierrekorkki, tapahtuu pieni vallankumous, ja purkista tulee yhtäkkiä kelvollinen kilpailija limupullolle [oletetaan vielä, että mehu sijaitsee kylmähyllyssä, kuten tietyt mehut tapaavat sijaita]. Miksi kukaan ostaisi puolta litraa sokerilitkua kaksinkertaisella hinnalla aitoon täysmehuun verrattuna? Jopa kallis kolme euroa litralta maksava Tropicana-tuoremehu on litrahinnaltaan kohtuullista, jos sitä vertaa puolen litran limupulloon.

K-kaupoissa myytävä hedelmälihaa sisältävä 1,30 maksava appelsiinimehutäysmehu myydään korkillisessa tölkissä. Tropicanaa vastaava Pirkka-tuoremehu maksaa hivenen suolaiset 2,50 euroa. Jos sattuu sijaitsemaan Kampissa tai muuten vain Lidlin lähistöllä, sieltä saa tuoremehua kierrokorkilla 1,50 euron litrahintaan, ja mehu voitti kuulemma hiljattain Kuluttaja-lehden vertailunkin.

Minusta kierrekorkki mehupurkissa on hieman vastaava juttu kuin korkeushypyn patja. Patja näytti ulospäin vain inkrementaaliselta evoluutiolta sahanpurulle, kunnes Dick Fosbury keksi, että se olikin epäjatkuvuuskohta, joka mahdollisti floppaamisen, kokonaan uuden tavan hypätä – ja voitti olympiakultaa.

***

Ai niin, piti mainostaa blogiäänestystä. Joku on kuulemma ehdottanut minuakin, kiitos siitä. Mukana ei valitettavasti ole kategoriaa parhaalle uudelle blogille, mutta äänestäisin tähän virkaan Kuritushuonetta.

Puuttuva sarja on myös Blogi, jota dissaan julkisesti, mutta luen silti salaa samalla tapaa kuin juutun syömään vaikkapa juustoa, josta en oikeasti pidä. Kestosuosikki Schizo Blog saa väistyä Takaisin Kalliooniin syvänpehmeiden ja tumman viettelevien tunnelmointien tieltä.

Kulttuuriblogeja en taida seurata, en myöskään käsityöbloeja. Jos Digitalikko lasketaan yritysblogiksi, niin sitten se on paras [ja ainoa lukemani]. Muotiblogeja en seuraa. Yksikään seuraamani useamman kirjoittajan blogi ei ole erityisen hyvä ryhmäilynsä vuoksi, joten en oikein osaa äänestää ryhmäblogiakaan.

Kaiken uhalla valitsisin 100 naista -blogin tällä hetkellä yhteisöllisimmäksi blogiksi. Ei se, että minä en välttämättä pidä noita juttuja poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettuina tai kaikkien terävänäköisyyssuitsutusten arvoisina, tee tyhjäksi sitä, että kovin suuri väkijoukko siellä tuntuu parveilevan.

Toki myös Unto Hämäläisen Perässähiihtäjä oli valtaisan yhteisöllinen, mutta se ansaitsee tulla mainituksi ammattilaissarjassa. Eikä tietenkään ole mahdotonta, että Teponkin roolin on omaksunut joku tarkoitushakuisesti yksinkertaisesti kirjoittava ammattilainen.

[Niin, Hesari maksoi minulle siitä, että mainostan silloin tällöin viattomasti heidän blogejaan. Seuraavana vuorossa Koiran elämää, uskokaa tai älkää.]

Jos kansan edustajat eivät vaikka saisiaikaiseksi Lenin patsasta, niin onhan meillä sentään Pasilan Lenin leipomo.

skitched-20071220-181456.jpg


***

Ajattelin, että palauttaisin pari kirjaa, joita en tarvitse. Ne on lainattu Espoosta ja sijaitsevat töissä Helsingissä Pasilan kirjaston naapurissa enkä ole vähään aikaan menossa kirjastoon Espoossa, ja eräpäivä on tänään.

Kuljetus toisen kunnan kirjastoon maksaa 6 euroa kirjalta. Tuolla määrällähän makselee myöhästymismaksujakin hyvän tovin. Tai tilaa kirjoja Saksasta. Uusiminen ei maksanut mitään, joten sori nyt kaikki Parantaisen Sissimarkkinointi-opusta kaipaavat, mutta kirja makaa jälleen kaapissani jonkin aikaa.

Mielenkiintoista, että kirjan varaaminen maksaa aina 50 senttiä kotikunnasta riippumatta.

[Kiitokset Kirjasto 10:lle nettiyhteydestä.]

Edellinen postaukseni oli kuulemma pitkästä aikaa hyvä. Lukekaa ihmeessä se.

Tämänkertaisessa mainitsen oletettavasti väkipakolla blogimiitin ja Kimi Räikkösen.

Matkalla tapahtumaan onnistuin nousemaan väärään paikkaan menevään kolmosen ratikkaan. Olen varsin pätevä tuossa. En ikinä käytä kolmosta, jos minulla on kiire, joten päädyn kyytiin lähinnä poikkeustapauksissa. Nyt ei ollut mitään hätää, joten vaunun kääntyessä Aleksin päästä kohti Olympiaterminaalia tuumin, että migh as well. [Kyllä, tämä on juuri se kohta, jossa kaikki tosi stadilaiset saavat öyhötä, että voi hitto mikä nyyppä.]

HKL on ilmeisesti sittenkin huomannut, että kovin moni matkustaja kykenee matkustamaan kolmosen ratikoilla haluamaansa suuntaan ilman turhia mutkia, ja tarjoaa ratkaisuksi mallia, joissa kaksi eri kolmosen ratikkaa kulkee saman pysäkin kautta ja jatkaa eri reiteille.

Satasessa oli tuosta havainnollistava kuva, mutta valitettavasti siitä ei ole sähköistä versiota. Miksi muuten Metro ja Satanen pidetään erillään, kun molemmissa on muutama parempi puolensa, minkä vuoksi joudun selaamaan läpi kummatkin?

Edessä istuva täti oli varustautunut hajuvedellä. Ei se kovin kallista ollut, mutta sitä oli sitäkin enemmän.

Eräiden teorioiden mukaan miehet, jotka jakavat naiset tytskiin ja tätskiin kuolevat onnellisina.

Takasillalla seisoskeli teinipoikia. Jollakulla oli tölkissä jotain mansikkavaniljasiideriä tai -lonkeroa, mistä noista tietää. Erotin omistajan sanat, mut täss on aika vähän.

Oletin, että jatko olisi ollut alkoholia. Vaan ei: kaloreita, tyyppi sanoi.

Juttua Kriisille ja Haakanalle kertoessani ja päivitellessäni, etteivät ole teinit kuin ennen, joku totesi, että olisi ollut edes vanhoja kunnon jouleja. En voinut olla tarkentamatta, että kalorit edustavat mennyttä maailmaa, ja modernimpaa olisi puhua jouleista – SI-yksikkö sentään. Ja SI-yksiköt jos jotkin edustavat modernia atomiaikaa.

– Kalorihan on määritelmän mukaan se energiamäärä, joka oravalla kuluu puolen jaardin loikkaamiseen, valistin.

Kriisi muisteli, että se olisi ollut energiamäärä, joka tarvitaan oravan lämmittämiseen yhdellä asteella, mutta minä puhuinkin herrasmiehenä brittiläisestä kalorista.

***

Loppuiltaan kuului mm. keskustelua Saarioisten kertakäyttöpitsoista. Natsiporno puhutti myös. Jossain vaiheessa Mitvit tarttui reiteeni veljellisen heteroseksuaalisesti. Hieman sitä aiemmin olin nolosti paljastanut, etten ole vähään aikaan seurannut paikalle hienosti saapuneen Lord Boredomin viime aikojen kuulumisia.

Käytiin myös keskustelu, jossa toinen mukamas halusi puolustaa luomulihaa, ja toinen totesi: ooksä joku vege, vai?

Takaisin Kallioon huomasi kehua laukkuani. Hän se osaa puhua naisille.

Olin kaikkiaan vähän flunssainen ja nuupea, mutta kiitos nyt itsellesi. Enkä tiedä, mitä tarkoittaa, jos blogiaan Butt Uglyksi kutsuva keksii sanoa komeaksi, mutta kiitokset oivasta reittiopastuksesta. Oli oikein hauskaa nähdä taas kaikkia. Sääli, ettei Uudestaan sitten aivan tullut paikalle. Myöskään FUM:ia ei näkynyt. Eikä Marjutia. Tuijaa en ehtinyt tiedostaa.

Poistuessani Sedis oli ihan höpö ja selitti, että tulee paljon paremmin toimeen ton äidin kuin ton kanssa ja varoitti, että merkintäni ovat outoja ja niiden kirjoittaja kovin höperö.

***

Sitten viime kerran minua on myös oudoksuttanut Toisen Saaran kiihko Hesari-asiassa. Aivan kuin satunnaisilla kutsutuilla olisi jokin velvollisuus edustaa jotain yhteistä mielipidettä – jos kohta tällaista olisi edes olemassa.

On myös surettanut kaikkien formulatoimittajien tyrmistyksen puolesta; Kimiäkin kiinnostaa jokin vuoden urheilija.

Kaupunginteatterissa on todella etevää porukkaa, mutta tarinana The Producercissa ei ole juuri kehumista. Musiikkikin oli tylsää ja huumori pääosin laimeaa.

Jos satutte saamaan sponsoroidun illallisen, Demoa kelpaa kehua.

Olisi vielä parempi, jos heidän verkkosivunsa navigaatiopalkkiviritys näkyisi kännykän selaimella, kun osoitenumero on sattunut unohtumaan. Se on Uudenmaankatu 9-11.

Päivän mietelause tulee Ilta-Sanomista:

Alaston Alpo on maailman ainoa elävänä pöytänä työskentelevä mies.

Vastaanpa Katan haasteeseen vähän tyngästi. Pitää katsoa, jos joskus jaksaa tarinoida lopuistakin sanoista.


Kampa

Innostuin kampaamaan hiuksiani ala-asteen loppuluokilla. Tein jakauksen vasemmalle, mutta en aivan niin laitaan kuin perinteisesti oli tehty. Annoin hiusteni nousta pöyheästi ylös ja pidin kampaa takataskussa siltä varalta, että kuontaloni kaipaisi korjausta.

Kerran jossain kotibileissä joku keksi, että tanssittaisiin takataskutanssia. Siinä kädet sijoitettiin tanssiparin takataskuihin. En kamalasti innostunut moisesta, sillä siinä ei päädytty olemaan yhtä lähekkäin kuin tavanomaisessa hitaiden tanssimisasennossa, mutta ymmärsin, että käsien pitäminen pyllyn päällä olisi joidenkuiden mielestä kova juttu.

Tyttö ihmetteli, mitä kummaa minulla oli takataskussani. Enpä ole hänestäkään kuullut mitään ennen kuin viikko sitten löysin Facebookista.


Lintu

Minulla oli taannoin yksi kyhmyjoutsenjuttu {kelläpä ei?}, mutta ehkä en mene siihen nyt.

Enkä ole varma, olenko muistellut tätä jo. Kun partiossa yritimme keksiä vartiojengillemme nimeä eikä mitään oikein syntynyt. Lopulta vartionjohtajamme sanoi, että kukin kirjoittakoon ehdotuksensa paperille, heitetään ne hattuun ja arvotaan voittaja.

Minun ehdotukseni valittiin: Jättiläisalbatrossit. Vartiomme nimeksi tuli Sudet.


Meri

Minut on kasvatettu uskomaan, että meri on minulle hyvin tärkeä. Tampereella asuessani näin kerran unta, jossa olin palannut Raumalle ja juoksin ensi töikseni rantaan, koskettamaan merta.

Eikä sillä, meren öinen pauhu menee helposti äänien top 3:een. Muitahan ovat pitkäkaulaisen pullon pulputus, kun siitä kaataa ensimmäistä annosta sekä korvan nuolemisen ääni. Valitettavasti en yletä omaan korvaani.


Kitara

En ole koskaan osannut soittaa mitään, sillä soittamista ei pidetty kotona tärkeänä, ja onnistuin osumaan kouluunkin niin, etten koskaan altistunut moiselle. Kenties olisin oppinut jotain, jos olisin aikoinaan ala-asteella bändikerhossa ottanut vastaan minulle tarjotun basson. Uskoni ei riittänyt, joten minulle lykättiin kapulat tai siis claves. Sittemmin etenin soittamaan yksinäistä virvelirumpua. Urani huippuhetkellä tuurasin varsinaista rumpaliamme konsertissa.

Yläasteella olin näin luokan ainoa, joka osasi soittaa beat-komppia. Ensimmäisen kuukauden ajan olin kaikkiaan jokseenkin uskottava, mutta sitten itseluottamukseni loppui kuin sen basson kanssa aiemmin ja lopulta vajosin syvälle.


Kello

Isäni suhtautuu kelloihin hartaan kunnioittavasti. Joskus ollessani noin kymmenvuotias hän yritti houkutella minua rahoittamaan radio-ohjattavaa liidokkia [siis moottoriton radio-ohjattava laite, öö]. Minä maksaisin puolet ja hän puolet. Olihan minulla rahaa, kun sain kymmenen markkaa jokaisesta kympistäni koulussa.

Minusta diili tuntui typerältä. Pääasiassa siksi, etten ollut kiinnostunut moisesta liidokista. Isä vain ei kelpuuttanut selityksiäni. Hänestä en olisi voinut rahojani paremmin käyttää kuin osallistumalla liidokkihankkeeseen. Vasta kun keksin sanoa aikovani hankkia kellon, hän myöntyi.

Mikäs siinä, pitäähän miehellä kello olla.


Oksentaminen

Kerran ekaluokalla aamunavauksen aikaan alkoi pyörryttää. Kertoivat, että niin kuin joku juoksija oli hävinnyt toiselle vain tulitikkuaskin mittaisen matkan, niin on elämässäkin joskus pienestä kiinni. Ja mietin, että eikö urheilukin ole elämää, duh. Muistan kuvanneeni näkyä kuin videoiden pikakelaukseksi. En tiedä, mitä tapahtui, mutta lopulta olin oksentanut pulpetilleni.

Olen sittemminkin pyörtyillyt aamuisin. Kerrankin esitellessäni ryhmätyötämme jostain intiaaneista historian tunnilla. Tuona päivänä YLEn aamu-TV alkoi, joten ajan voisi selvittää, jos jostain syystä tahtoisi.

Kerran taas pyörryin kesken virvelisoolo-osuuden Hey Jude -kappaleessa.


Mummo

En koskaan ole voinut sietää mummi-sanaa. Äitini äitiä minulla ei ollut kunniaa tavata. Hän lienee ollut mielenkiintoinen persoona.

Mummo asui Helsingissä, niin kuin suurin osa sukua. Jotenkin aina ärsytti, kuinka kaikkien tarinoiden mummot asuivat mökeissä maalla. Muistan elävästi, kuinka mummola-sana [joka ärsytti minua puolinaisesti] kerran tarhassa istuessani assosioitui voimakkaasti liikennevaloista varoittavaan liikennemerkkiin.

Olen sittemmin ymmärtänyt, että tuo liikennemerkki oli Turun moottoritien päässä. Siinä, missä oli ennen Carrols ja nykyään Hesburger. Siitä me aina ajoimme mummolle mentäessä.

Mummo oli hurjapää. Eivät normaalit ihmiset kellota mökkimatkaa sekuntikellolla ja yritä rikkoa ennätyksiään.


Kirja

Opin lukemaan vasta koulussa, mikä lie nykyään merkki jonkinmoisesta jälkeenjääneisyydestä. Luin paljon ala-asteella ja kohtalaisesti vielä yläasteellakin. Jukka Parkkisesta pidin muiden muassa. Pitkään oli niin, että sänkyyn piti mennä puoli yhdeksältä ja lukea sai yhdeksään.

Jossain vaiheessa luulin, että olisi älykästä lukea dekkareita, sillä elin uskossa, että aikuisetkin lukevat niitä. Neekeripoikien lisäksi mieleen ovat jääneet Ikiyö ja Aikataulukon arvoitus.


Pipo

En lapsena osallistunut pipottomuusmeemeihin. Pidin Kivat-merkkisestä puuvillaisesta pipostani, vaikka se ei äidin mielestä mitenkään voinut olla lämmin.

Jääkiekkopipoa minulla ei kuunaan ollut, enkä halunnutkaan. Taidettiin minun pipoani joskus heitelläkin. [Tähän jotain nokkelaa heitteille joutumisesta.]


Matematiikka

Ensimmäinen kokeeni ala-asteen ekaluokalla taisi olla matematiikkaa ja luullakseni sain kaikki oikein, sillä isä onnitteli oikein kädestä pitäen. Sittemmin sain kuulla, että Christian oli saanut oikein rahaakin.

Meilläkin siirryttiin myöhemmin malliin, jossa kympeistä ja kymppimiikoista sai kymmenen markkaa rahaa. Kyllä niitä matematiikastakin tuli, vaikka siitä sain myös kerran neljännellä luokalla koulu-urani huonoimman arvosanan: 8-.

Vielä lukiossakin sain muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kymppejä. Asiaan tosin vaikuttaa sekin, että meidän lukiossamme oli kovin normaalia palauttaa paperi tyhjänä, jos tuntui, että kymppi jäisi saamatta; vain hylätyn arvosanan kun sai uusia. Kerran sorruin tuohon sairauteen itsekin matematiikassa, kerran fysiikassa. Kirjoitusten kannalta matematiikka oli sittenkni eemäinen aine. Pitäisi joskus kertoa tuosta, se on oma tarinansa.

Korkeakoulussa olen ollut onnettoman surkea matematiikassa. Olen sittemmin ymmärtänyt, etten oikeasti olekaan pitkäjänteinen niin kuin olin luullut. Teen kyllä ahkerasti asioita, joita hallitsen, mutta koska olen tottunut ymmärtämään kaiken nopeasti, olen huono istumaan alas, jos en ymmärrä jotain heti. Minun epäonnekseni en koskaan joutunut oppimaan tätä koulussa, ja törmäys oli raju.

Ehkä blogini syöksykierre johtuu siitä, etten ole tullut kommentoineeksi Facebookia. Toisaalta en ymmärrä, miksi kukaan enää kommentoisi sitä, sillä Joonas sanoi kaiken jo kauan sitten.

Minusta on hauskaa, kuinka sinne liittyneitä on kahta tyyppiä. On niitä, joiden joku outo nörttikaveri kutsui heidät mukaan jo kaksi vuotta sitten huhtikuussa. Sitten on niitä, jotka olivat pitkään ihan periaatteesta liittymättä, mutta tulivat nyt sitten, kun kaikki kaverit painostivat ja lähettivät kymmenittäin kutsuja – minuutissa.

Sellaisia ei ole, jotka ihan rehellisesti tulivat paikalle hieman myöhässä eivätkä koe sitä erityisen häpeälliseksi.

Siivosin jossain vaiheessa näkyvistä osan henkilötiedoistani. Palveluun liittyessään oli luontevaa vastailla kysymyksin, mutta kun ne lopulta esitetään ensimmäisinä juttuina sivulle eksyville ihmisille, tulee vähän julistava olo. En minä nyt ole sillä lailla kiihkoateisti, että haluaisin ensimmäisenä sen kertoa itsestäni ihan samalla tavalla kuin kavahdan ihmistä, joka ensinnä alkaa mesota uskostaan. Tai nimestään. Saati naamastaan.

Poliittinen suuntautuminen on sikäli huvittava kenttä, että tuttavistani kaikki ovat joko liberaaleja tai erittäin liberaaleja. Paitsi yksi, joka väittää olevansa konservatiivi arvatenkin ihan läpällä.

Jos vaikka laittaa, että on sinkku ja kiinnostununt kaikesta, minkä saa, syntyvä vaikutelma on hieman epätoivoinen. Ja entä jos on sikäli vanhanaikainen, ettei oikein pidä eläimistä.

***

On kuvaavaa, että kun entisaikojen sisäpiiri kutsutaan jonnekin ja se pohtii, että voi, kuinka muut nyt vetävätkin herneet neniinsä, oikeasti ketään muuta ei kiinnosta. Tai lähes ketään. Olin melko varma, että Mittis oli kohteliaasti kieltäytynyt kutsusta, kun miestä ei näkynyt. Lasinalusten puuttuessa Harmaa hattu bongattiin paikalta lautasliinaksi naamioituneena.

Kari Haakana oli jälleen kamalan hauska. Miehen kannattaisi ehkä perustaa sellainen blogi, johon kirjoittaisi hauskoja juttuja.

Jari Lindholm oli kiinnostavaa nähdä. Hän oli livenä erilainen kuin olisin kuvitellut.

Kaikkiaan tilaisuuden anti oli vähäisehkö ja joukkiotamme ihmetytti, miksi meidät oli paikalle pyydetty. Kerrotut asiat olivat paljolti tuttuja eikä meitäkään innostettu paljoa keskustelemaan, vaan kiirehdittiin ohjelmassa eteenpäin.

Unto Hämäläinen kertoi, mikä on Hesarin paskamaisin työpaikka, joten osaan kieltäytyä pyydettäessä. Maisemat olivat upeat, mutta jalustalla ja valtavalla kameralla kuvia ottaneella tyypillä ei kai ollut varsinaista blogia. Kertokaahan, jos noita otoksia on jossain jaossa.

Puhuivat sentään useaan otteeseen yhden geen blogaamisesta. Noin sitä pitää.

Mutta kerrotaan edes se, että hs.fi:n seuraavaan uudistuksen myötä navigaatio toteutetaan näillä näkymin nykyisen pystymallisen asemesta vaakasuuntaisena palkkina.

***

Viikonlopun mietelauseena toimikoon eilisen haastateltavani vastaus kysymykseen, jolla ei ole niin väliä.

Aina, kun menee hammaslääkärille, on huono omatunto, ettei ole käyttänyt hammaslankaa. Vaikka pesee hampaansa kunnolla, tietää, että hammaslääkäri kyllä muistuttaa, että hammaslankaa pitäisi käyttää.

Sitten taas kun menee tavalliselle lääkärille, hammaslangalla ei ole väliä. Lääkäri katsoo ja sanoo, että pitäisi harrastaa liikuntaa. Sellaista, johon liittyy paljon tömistystä. Tömistys tekee hyvää luustolle.

Lääkäristä puheen ollen. Jäi taas soittamatta, onko jalassani aihetta mihinkään. Sikäli uskomatonta, että tiedon saa vain soittamalla tiettyyn aikaan tiettynä viikonpäivänä jonnekin. Ihan oikeastiko tätä ei voisi hoitaa Facebookin kautta.

Ja lääkäristä puheen ollen. Olin tänään kuumeessa. Voi olla, että en tule huomisiin pikkujouluihinkaan, ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

[Edit: muutin otsikon kuvaavammaksi.]


Dock

Mitähän tuohon voi sanoa. Ei olisi välzysti kanzinut tappaa sen pienen tyttären äitiä.

Olisikohan tämän voinut otsikoida vielä vähän dramaattisemmin. Jarmon avoin tilitys: ensin meni vaimo, sitten tytär.

***


uusi voima


Sanokaa mitä vain, mutta minä olen aivan varma, että olen nähnyt tuon toisen jossain ennenkin.

kannattaa


Varmaan kannattaakin.

***

Elisastakin uutisoivat vain taksiongelmia eivätkä uutta palvelua lainkaan. Minä en osaa siitä paljoa sanoa. Muutamia hankaluuksia olen raportoinut. Ehkä ne korjataan joskus.

***

Ymmärsin, että minä olen sellainen tyyppi, jota Facebookin yhdyssananrakastajat vihaavat. Minä sanoin hiljattain Tarttee hommaa heijastin, ja tähän puututtiin. Minulla on sittenkin murre. Sehän on liki identiteetti.

Eilen mielessäni kävi, että jos olisin kirjoittamassa jäähyväistekstaria tai muuten vain lappua jääkaapin oveen, sen voisi aloittaa

Jää hyvästi
tai lähde pahasti.
Sama se.
Kun ei ole voitettavaa,
en piittaa häviöistäkään.

Mutta en sitten miettinyt pidemmälle, kun ei ollut tarvetta tähän hätään.

***

Ai niin, muistaessani kerron vielä, että JCP:n mukaan ensi joulun hittilahja on Kannelsankari-peli, jossa on kärkibiisinä mukana itse Ievan polkka.

Sitten viime näkemän olen muun muassa herännyt omaan kuorsaukseeni. Luulin, ettei moinen ole mahdollista.

Itsenäisyyttä juhlin tutuissa merkeissä. Kaikkiaan linnan juhlat vaikuttivat jotenkin kovin aneemisilta ja hohdottomilta. Minusta Janina Andersson näyttää ajoittain Paris Hiltonilta, mutta soveliaita kuvia hakiessani tuumin, ettei ehkä sittenkäään.

skitched-20071209-214817.jpg

***

Kuvista puheen ollen. Suomen kauneimman naispopparin äänestys tuli vastaan jossakin ja kommentoin yllättyneeni, kuinka ylivoimaisesti Anna Abreu johti Kristiina Braskia. Hypoteesini oli, että ihmiset äänestävät sikäli väärin, että valitsevat kauneuskilpailun suosikkinsa musiikin perusteella.

Kyselyissäni kävi sittemmin ilmi, ettei olekaan absoluuttinen totuus, että Kristiina olisi Annaa kauniimpi, oltiin musiikista mitä mieltä tahansa. Hämmentävää.

Ylipäänsä miesten ei kannata paljoa puhua kauneuksista, kun tapaavat saada nenilleen joka tapauksessa. Mietin, ettei minun olisi korrektia kommentoida linnan vieraita lainkaan niin suorin sanoin kuin vaikka äitini teki.

***

Viime perjantaina ajattelin syödä aamiaiseksi aikaistetun lounaan ja etsin ennen kymmentä aukeavaa hampurilaispaikkaa. Löysin viimein huoltoasemalta sellaisen, joka aukesi normaalisti kymmeneltä, mutta ilmoitti olevansa perjantaina ja lauantaina auki "24H".

Vaan eipä se ollutkaan auki. Myyjä kertoi, että ovat auki 24H vasta illalla.

***

Jossain vaiheessa olin varma, että minun tehtäväni olisi hieman Unnecessary Quotes -"blogin " hengessä perustaa Hei, me blogataan -blogi, jossa julkaisisin päivittäin räikeän väärinkäytön tuosta fraasista. Räikeäksi väärinkäytöksi lasketaan mikä tahansa fraasin käyttö.

Pääsin vähän alkuun ennen kuin kyllästyin.

06122007(002)

07122007(002)

Lähipiirissäni on yksi henkilö, joka tykkää "käyttää" lainausmerkkejä omituisissa "paikoissa". Ja kun tälle "tielle" lähtee, on yhtäkkiä "vastustamattoman" riemukasta "panna" lainausmerkkejä vähän sinne "sun" tänne.

Hän sanoo myös hieman liian usein "Sano muuta", mitä voisi pitää jotenkin ironisena. Sanoisi nyt jotain muuta.

Yhtenä päivänä keksin, että redundantti-sanan voi pilkkoa osiin red und antti. Vielä tarvittaisiin jokin oivaltava syy moiseen.

***

On upeaa, ettei se koiranulkoiluttaja voittanut Talenttia. Näytti jo huolestuttavalta ja JCP parkui, ettei voi mennä töihin niiden kaikkien koiraihmisten keskelle, jos pahin tapahtuu. Minua harmittaa edelleen, että se korttitemppuilija joutui putoamaan.

Mielessä kävi myös, oliko yhden Tenavatähti-kappaleen nimi Iloinen Santeri. Saattoi se kyllä olla onnellinenkin.

Sateella sammakkoa naurattaa,
lätäkön keskellä nyt laulattaa.
Suihkin ilmaisen ottaa iloiten.
Näin on tyytyväinen.


***

Eikä sillä, olin eilen baarissa, jossa oli periaatteessa tanssilattiakin. Olin lähdössä pois, joten sovin JCP:n kanssa, että seuraavan kappaleen tullessa, käymme näyttämässä vähän mallia. Taiteiltuamme tyhjällä lattialla antaumuksella I Will Surviven, pelisilmäinen DJ alkoi soittaa seuraavaksi It's a Sinniä. Häivyimme. Joku roti.

***

Alakerran S-marketti lopetettiin noin kuukausi sitten, minkä jälkeen JCP:n ja minun kaupassa käynti on ollut kovin satunnaista. Ei sitä millään jaksa kävellä viittä sataa metriä automarkettiin, jos on vaikka kamala kiire tai väsyttää. Oli iloinen yllätys, että vanhan S-marketin tilalle avattiin uusi Alepa. Tiloiltaa se on hieman pienempi, mutta valikoimassa ja hintatasossa en ole huomannut merkittävää eroa.

Luultavasti kauppaa ei olisi ikinä avattu uuden suuren ostoskeskuksen viereen, ellei siitä olisi voitu tehdä juuri soveliaasti sen kokoista, että se saa olla auki sunnuntaisin. S-market kun seisoi pyhät suljettuna. Huh, päädyin lopulta ihmetykseni kiittämään omituista aukioloaikalakia siitä, että pääsen yhä käymään kaupassa sivistyneesti nurkan takana.

Olin katsomassa Pykälän speksiä Lepokoti. Ehkä sitä ei ollut tarkoitettu ulkopuolisille, hieman kuin ei tätäkään blogia.

On vähän hupsua, kuinka en ole koskaan oikein ymmärtänyt teekkariutta enkä kokenut järin suurta veljeyttä siihen suuntaan, minun tuli sittenkin jotenkin paha mieli, kuinka esityksen teekkarihahmosta ei sanottu yhden ainoaa myönteistä sanaa. Ellei lopun toteama koirasta ja talosta ollut sellainen, mutta minusta sekin vaikutti kuittailulta.

Nojoo, sehän olikin koneteekkari. Laivanrakentaja kaiken lisäksi.

Ei sillä, näytelmän KTM-hahmo oli paha alusta synkeään loppuun. Toki oikkareille vitsailtiin itseironisesti, mutta varsin lempeästi lopulta. Sairaanhoitajat olivat hoitsuja niin kuin olla pitää. Ja lääkäri komea sekä itseriittoinen. Kaikesta huolimatta lääkärille vitsailu toimi parhaiten positiivisella ja rakentavalla otteella.

Myönteisinä huomioina bändi soitti hienosti, ja miksaus oli onnistunut. Harmitti vain, että joutuivat lymyilemään sermin takana näkymätömissä. En tiedä, miksei Teekkaripeksi koskaan onnistu kuulostamaan kovin hyvältä, kun saliakin on välissä ehditty vaihtaa.

Myös soololaulajat olivat taitavia. Minun korvaani Basket Casen säveleen tehty Lisää lääkettä ei aivan toiminut, mutta asiantuntevammat tahot kertoivat, että olin vain väärässä. Ehkä se johtui sanoituksesta, joka muutamista nokkelista kohdistaan huolimatta [Mä pannun kahvia nautin/tohtori totes burnoutin] tuntui kompuroivan muutamissa painotuksissa. Etenkin Saila Löfström ja Markku Tuominen suoriutuivat numeroistaan hienosti.

Laulujen suhteen teekkarispeksit (Nääspeksi mukaan lukien) toimivat hieman muista poiketen. Sanoitukset ovat kunnia-asia, ja niitä hiotaan huolella. Tämänkertaisessa kaikkia lauluja ei ollut sanoitettu uudestaan lainkaan, joissain oli tehty vain pieniä muutoksia. Kieli vaihteli hieman hämmentävästi englannista suomeen. Omstart-lauluista ainoatakaan ei ollut sanoitettu uudestaan.

Ohjauksessa oli erinäisiä kekseliäitä ratkaisuita. Hahmon hölmöltä tuntuva monologi on helppo perustella, jos kyseessä sattuu olemaan lääkäri, joka voi höpöttää nauhurilleen.

Omstart-huutoihin reagoitiin mukavasti, joskin monista tempuista paistoi läpi ennakkovarautuminen. Muutamat rohkeasti heittäytyvät reagoinnit palkittiin sitäkin paremmin. Etenkin Markku Tuominen vastasi huutoon hallitun viileästi.

Teekkarituotoksista poiketen omstartin yhteydessä ei ole tapana huutaa määrettä, joten näyttelijä voi reagoida, kuten parhaaksi katsoo.

Mielessä kävi, että jos hyvä improvisaatio perustuu huolelliseen valmistautumiseen, lienee hedelmällisempää teeskennellä, että ennakkoon mietitty juttu syntyy spontaanisti kuin että spontaani juttu on ennakkoon mietitty.

Muutamia hahmoja vaivasi kovin teennäinen puhenuotti ja pakonomainen tarve painottaa yhdyssanojen jälkimmäisiä osia, mutta jos puhuminen olisi helppoa, tekisin sitä itsekin.

Juonet eivät ikinä tapaa spekseissä olla kuin tekosyy kohtauksien toteuttamiseen, eikä tämäkään paljoa enempään yltänyt. Minusta näytti, että hauskimmat sutkaukset eivät niinkään liittyneet tarinaan ja sen hahmoihin, vaan reaalimaailmaan. Jopa minä luulin ymmärtäneeni, mitä PRH:sta sanottiin, mutta professorien nimiin liittyneet vitsit olivat ulkopuoliselle vaikeammin avautuvia.

Tanssijat olivat osaavia, edustavia ja runsaslukuisia. Minusta ryhmätanssissa on tärkeämpää, että synkronia säilyy kuin, että liikkeet ovat mahdollisimman monimutkaisia, mutta ehkä se olen vain minä. Ajoin säilyi hienosti, ajoin olivat monimutkaisia.

Spekseillä on tapana kestää hieman liian kauan, niin tälläkin. Kolme tuntia sisältäen väliajan alkaa lähestyä oopperaa. Olisin tullut toimeen ilman laivakohtausta sekä kelloa, joka jostain syystä ärsytti minua aivan suunnattomasti. Moni toisaalta nauroikin – kaikkien viihdyttäminen on hankalaa.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Luigilta ja Mariolta näyttäneet Pete ja Klasu muistuttivat hieman Nääspeksi 2004:n Luigia ja Mariota. Muutaman vuoden takainen teekkarispeksi 1985 sisälsi [uudelleensanoittamani] kappaleen Rebel Yell ja lopun pyörteessä se saatiin kuulla tässäkin teoksessa. Mainittavan hienosti laulettuna, vieläpä.

Näytöksen tärkein anti minulle taisi sittenkin olla, että löysin lopulta Wonderwall-kappaleen, joka jäi soimaaan päähäni Tokiossa karaokessa, mutta jota en ole sittemmin kyennyt tunnistamaan.

Ja kun valtava joukkio ihmisiä täytti lavan esityksen päätteeksi, mietin, saisiko moisesta mitään poikkipuolista sanoakaan. Suuri ryhmä tehnyt hienoa työtä jälleen kerran, mainiota. Kiitokset!

***

Jostain syystä teekkarit eivät tapaa saada lauluja miksattua niin, että sanoista saisi selvää, joten on hieman ironista, millaisella pieteetillä lyriikoita tavataan hioa. Pyrkiessäni aikoinaan speksin sanoittajaksi minun tuli läpäistä koe ennen kuin sain osallistua edes palaveriin. Tällaisen tehtävän sain.

Hahmokuvaus: Mihail. Laulaja on venäläisen suurperheen nuorin ja älykkäin, joskin tavallisesti hiljaisin vesa, jonka turhautuneisuus on tähän asti purkautunut lähinnä satunnaisina lakonisina ja sarkastisina kommentteina, joita vähemmän älykäs perhe ei edes tajua. Hahmon isä (Ivan) on irstas sekä vaimonsa (Tatjana) että erinäisten muiden tuttavuuksiensa kanssa kanin lailla lisääntyvä kommunisti, joka ottaa muitta mutkitta kaikki kupeittensa hedelmät kolhoosinsa jäseniksi. Hahmon veljet ja sisaret ("massaa", joista nimettyjä ovat Irina ja Vladimir) ovat saamattomia osaansa tyytyviä lampaita. Hahmo ei vihaa perhettään, mutta on tilanteeseen hyvin turhautunut.

Tilanne: Isä on nuijinut läpi viisivuotissuunnitelman ananaksien kasvattamisesta Siperiassa ja laulaja on juuri viimeinkin menettänyt malttinsa ja antanut pitkässä yksinpuhelussa koko perheen kuulla kunniansa.

Tyyli: Turhautunutta aggressiota ja avautumista perheen ominaisuuksista, tehottomuudesta, byrokratiasta, ym. mitä nyt asiaan voi liittyä. Voi olla suunnattu yleisölle, perheelle tai molemmille. Ei vihaa, vaan älykkään henkilön yleisen **tutuksen purkaus.

Kappaleena oli Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way. Kuuntelin sitä epätoivoissani, sillä en ollut saada siihen mitään tolkkua. Silti yhtäkkiä, reilu puoli tuntia tehtäväviestin saatuani sanoitukseni oli valmis. Se tuntui pikaiselta ja likaiselta, mutta en toisaalta osaisi vieläkään oikein muuttaa sitä, joten kai se oli valmis. Muutama kohta vaatii vähän hotkimista, mutta jotenkin se ei tuntunut niin tuomittavalta tuollaisella laulussa. Säkeistöjä on yksi enemmän kuin alkuperäisessä. No, ainakin pääsin mukaan.







Ootteko te messissä?

1.
Jokohan tää riittäisi?
Kurkkua myöten täynnä jo.
Älkää luulko, ett' kiittäisin.
Ei tää voi olla kohtalo.

Kun faija nai, ja mutsi sai
taas yhden uuden kakaran.
Oi äly hoi, se mitä toi?
Mä ananasta kasvatan!

Ja nyt mä kysyn teiltä:
ootteko te messissä?
Tajuutteko te ollenkaan?

2.
Hei Vladimir ja Irina,
koittakaa tekin tajuta.
Niin lauhkeina ja laupeina;
lasketaanko lampaita?

Kun faija nai, ja joku sai
taas yhden uuden kakaran.
Siperia on aroa.
Mä ananasta kasvatan!

Ja nyt mä kysyn teiltä:
ootteko te messissä?
Tajuutteko te ollenkaan?

3.
Ison pyörän hammasta
alkaa jo kohta särkeä.
Hei koittakaa nyt tajuta:
ei tässä ole järkeä!
Kun faija nai, ja maamme sai
taas yhden uuden kakaran.

Viis suunnitelmasta veisataan:
en ananasta kasvata!


[Siltä varalta, että en joskus ymmärrä, lampaiden laskeminen oli olevinaan nokkelaa. Ei lasketa ajatuksena ei oteta huomioon. Olla messissä voi olla konkreettisempaa tai viitata ymmärtämiseen, ja sen sellaista.]

Tuli hirveä tarve osallistua keskusteluun TV-maksusta. Minä en maksa TV-maksua enkä varsinaisesti omista myöskään TV-laitetta [JCP:n huoneessa on tietokoneeseen liitettävä boksi, jonka kantaminen minun luokseni on toki mahdollista, mutta varsinaisesti hän asuu eri asunnossa eikä minulla ole sinne pääsyä]. 


Viimeisen syksyn aikana olen seurannut muutamia jaksoja Talenttia, Sverige Dansar och Leriä ja Leijonankitaa, jotka tulevat kaupallisilta kanavilta. Kaikkiaan katson tv:tä keskimäärin vajaan tunnin viikossa. 

Sydämettömänä riistäjänä minusta nykyisessä TV-maksukäytännössä on yksi oikeudenmukainen piirre. Vetäjä hakee -periaate [tai tässä tapauksessa seuraaja maksaa] toteutuu siltä osin, että jos ei omista televisiota, ei joudu myöskään maksamaan. Aika harva asiahan toimii näin; yleensä maksetaan, jos vain suinkin on rahaa. Tämä puoli poistuisi kokonaan, jos maksusta tehtäisiin puhdas vero. 

On olemassa myyttinen YLEn julkisen palvelun velvoite, jonka rahoittamisesta televisiottomat saavat sallitusti luistella. Tämän rahoittaminen verovaroin olisi minusta kohtuullista. Vielä jos selkeästi rajattaisiin, mitä se tarkoittaa. Minusta olisi järkevää, että Yle tiivistäisi julkisen palvelun tuotantonsa verovaroin rahoitettavalle kanavalle, ja lopusta sisällöstä maksettaisiin käytön mukaan. 

Nykyinen tilanne on kovin omituinen. YLE on lähtenyt kilpailemaan tarjonnallaan kaupallisia toimijoita vastaan ja rönsyilemään tarjonnassaan ilman, että kukaan sitä on varsinaisesti pyytänyt. Jos YLE taas pysyisi julkisen palvelun lestissään ja tuottaisi vain viittomakielisiä jumalanpalvelustaltiointeja ruotsinkielisille, ihmiset olisivat vielä haluttomampia maksamaan TV-maksujaan. 

[En ymmärrä, miksi hartausohjelmat kuuluvat julkisen palvelun velvoitteeseen, kun Suomessa kirkolla ei virallisesti ole mitään tekemistä valtion kanssa.]

Tänään kerrottiin, että vanhan sisällön DVD-myynti kasvaa entisestään. Itse seuraan YLen tarjonnasta muutamia laadukkaita podcasteja. Olisin valmis maksamaan Ylen arkistojen käytöstä, jos tuo julkisen palvelun yhtiö tarjoaisi sisällön sellaisessa formaatissa, joka toimii kunnolla käyttöjärjestelmälläni. Minusta malli, jossa julkinen osuus katettaisiin verovaroin ja muu sisältö toimisi markkinoiden ehdoilla, olisi kaikkien kannalta reilu. 

***

Sivuutan Ylen ruotsinkielisen tarjonnan ja tv-lupamaksuvalvonnan, sillä niistä on mahdotonta sanoa mitään järkevää. 

***

Ai niin, osallistuin eilen pitkästä aikaa irc-keskusteluun ja keksimme heti täydellisen nimen tulevalle huippuyliopistolle. University of Technology, Ecomics & Design, lyhennettynä UniTED. Tai Helsinki United. 

Sillä näyttää siltä, että kukaan ei ole kertonut TaiK:n rehtorille, että koulusta valmistuu muutakin kuin muotoilijoita. 

Sotamaasta on tärkeää, että teknillisen korkeakoulusta valmistuneet ovat edelleen diplomi-insinöörejä ja taideteollisesta teollisia muotoilijoita.

Ei sillä, minua kummastuttaa sekin ajatus, että insinöörit eivät muka pystyisi innovoimaan. Minä ainakin pystyn, höh. Mutta enpä ole toisaalta vielä valmiskaan. 

***

Ai niin. Mainoskupla-kilpailun tuotoksista suosikkejani taisivat olla nuo Feikkaus-mainokset, tämä pallo jalassa etenkin. Ehkä elän suuressa valheessa, kun minusta nuo olivat monet vähän turhan angstisia. 

Ehkä se kertoo jotain blogaamistiheydestä, ettei koko Blogger-sivusto enää muistanut minua. Vähän kuin omat lapset eivät tunnistaisi, kun vaikka käy pummaamassa heiltä rahaa. 

On ollut kamala kiire, eikä maailmaa ole suunniteltu kovin mukavaksi paikaksi kiireisille ihmisille. Eilenkin seisoin kirjakaupan jonossa ostamassa paperia, sillä minun piti olla kiireellisesti tulostamassa jotain, josta tiesin, ettei se tosiasiassa edes kiinnosta ketään. 

Edessäni oli vain yksi asiakas ja hänkin jo maksamassa, joten tuumin, että hyvinhän tämä, sittenkin.

Tota, voisko sen kirjan saada lahjapaperiin? asiakas keksi kysäistä ja hymähdin, että hehee, good one

Myyjä ei hymähtänyt. Ei tuijottanut asiakasta hölmistyneenä päätään puistellen ja tokaissut, että täällä on hei kiireisiä asiakkaita jonossa. Ei, hän sanoin totta kai, hymyilikin vielä, ja poistui takahuoneeseen. 

Kassa jäi tyhjäksi. Lähistöllä oli kolme työntekijää täyttämässä hyllyjä. Yritin katsoa heitä merkityksellisesti, mutten ollut täysin toipunut perjantaisista pikkujouluista, ja katseeni jäi lähinnä merkilliseksi. 

Lopulta kuulin takaani myyjän äänen. Hän tuli tiskin taakse ja katsoi ohitseni oikealle. Sieltä saapui asiakas. He aloittivat keskustelun jonkun Jannen tulevista bileistä, tunsivat kai mokomat toisensa – Jannenhan tuntevat kaikki. Tuijotin tuimasti myyjättären oikeaa korvaa, mutta mitään ei tapahtunut. Ei edes pientä punerrusta.

Asiakkaalla oli muassaan lastenrattaat, ja Iisa-Lotta, joka piti tyytyväisenä pankkikortta kädessään. 

Annapa se kortti Henna-tädille, niin maksetaan, äiti kehotti. Iisa-Lotta ei antanut. 

Minä sentään periksi. 


***

Kohta olin City Marketissa ostamassa DVD-levyjä, sillä olin äskettäin hukannut paketin, jota vielä tuntia aiemmin olin pidellyt käsissäni. Olin säntäillyt ympäri asuntoani heitellen ympäriinsä kasautuneita vaatteita ja eteisen vallanneita syksyn lehtiä, kasvot hiessä, kykenemättä keskittymään puoleksi sekunniksi. Mutta levyjä ei ollut löytynyt mistään. 

[Yöllä kotiin palatessani löysin ne vaatteita sängyltä poistaessani muutamassa sekunnissa.]

Valitsin pikakassan. Jostain syystä pahimpina ruuhka-aikoina pikakassat otetaan pois käytöstä vähän samaan tapaan kuin – no, en keksi mitään; voiko olla, että tuo olisi maailman ainoa älyttömyys? Aika hyvinhän meillä meneekin. 

Pikakassalla on viisaasti vaaka, jossa voi punnita nopsasti ostoksensa, jos on sattunut unohtamaan. Siihen on jopa merkitty kuvin ja sanoin, mitä mikin nappi tarkoittaa. Irtokarkitpa olivat jääneet merkitsemättä. Äidinkielenopettaja muuten sanoi lukiossa, että ei saa sanoa mikin vaan tulee sanoa mikäkin. 

Takanani jonossa seissyt tyyppi keksi kysyä apua kassaneidiltä. 

Hei, muistatsä mikä näitten karkkien numero on?











Kassaneiti oli hiljaa ja mietti. 
















[Kassahihna tietenkin seisoi, sillä ostosten piippauttaminen ei onnistu mietittäessä.]














En muista, hän lopulta sanoi. Piippautti meetvurstipaketin. 














Oli sitten hetken vaiti. 















Ja kääntyi sen muovipäällysteisen kansion puoleen. 









Selaili. 









Ja selaili. 










6806, ilmoitti lopulta tyytyväisenä. 

Karkkityyppi katsoi häntä hölmistyneenä. Kohta kassaneitikin ymmärsi, ettei vaaka ollutkaan Microsoftin tekoa niin kuin tämä hissi. 



MS-elevator

Ei vaa'alle voisi antaa noin suuria lukuja. Kassaneiti kysäisi vielä naapurikassalta, mutta tämäkään ei hetken pohdittuaan tiennyt. 

Lopulta tyyppi sanoi ookoo ja lampsi punnitsemaan karkkejaan. 

Minua piti järjissäni enää ajatus, että joskus vielä pääsen kirjoittamaan tämän internettiin, ja kuomani taputtavat minua päähän ja sanovat, että kyllä tämä tästä ja kaikki sujuu suunnitelmie

***

Uutisissa kerrottiin, että Kasparov-laitettiin vankilaan vaalien ajaksi Venäjällä. Politikoivia urheilijoita ei aina ole helppoa ottaa vakavissaan, mutta shakin maailmanmestari, joka on kiinnostunut politiikasta on aika kova yhdistelmä. Etenkin jos on kiinnostunut oppositiopolitiikasta. Saati oppositiopolitiikasta Venäjällä. 

***


Sain myös korusähkeen isältäni. Hänen mielestään minä en ymmärrä, mitä innovaatio oikeasti tarkoittaa. 

Olen pettynyt sinuun

, siinä sanottiin. 

Näemmä vuosi sitten puihin menneestä sananselityskokeesta tuli tällä kertaa hyväksyttävä kolmonen [keskiarvossani ei aina ole hurraamista, mutta ajatus oli, että pää- ja sivuaineesta en alle kolmosia huolisi]. Eivät kertoneet arvosanarajoja. Ja oli ihan omaa tyhmyyttäni, että menin katsomaan, että joku puoli pistettä enemmän saanut oli saanut nelosen. 


***

Top 100 -listalta putoamistani juhlistaakseni ajattelin palata huumoriblogiksi, joten palkkasin JCP:n työstämään ideani pohjalta lystikästä grafiikkaa. 


pedonmerkki

Sattuneesta syystä en nukkunut paljoa viime yönä, joten aamulla pidin monia asioita valtavan huvittavina. [Jos kertoisin, että pelasin yöllä Sensible Socceria, ette uskoisi kuitenkaan, joten en kerro.]


Siten, että kun Satasessa luki, että Kimin manageri ei voi käsi Raamatulla vannoa, että Kimi puhuu totta, mietin, että enpä minäkään voisi käsi Kimin elämäkerralla väittää, että Raamattu ei paikoin huijaisi. 

Voi, kuinka minulla olikin hauskaa. Minua huvitti jopa se, että joku kaunainen sosialisti ei ollut vieläkään tajunnut Niinistön työväki-kampanjan pointtia, vaan päivitteli yhä asiaa samaisessa Satasessa. Kuinka tyhminä ne itseään oikein pitävät?

Facebookin mittareiden mukaan olen tietenkin vasemmistolainen, kun ne ovat niin kovin amerikkalaisia. Minua harmittaa, kuinka Clinton näyttää voittavan, kun Obama vaikuttaa fiksulta tyypiltä. 

Olen melkoisen helppo, mitä tulee retorikkoihin. Minä olen aina mukana, jos joku sanoo Let's go change the world

Kun nyt lähdettiin nimiä mainitsemaan, mietitytti sekin, että mahtoi Pentti Polusta harmittaa, kun juuri Markku Mönkkösen hakeharvesteri hiljan palkittiin 1500 euron Spede-palkinnolla. Poluksella kun oli jäänyt pitchi hieman hiomatta eikä hänen harvesterilleen rahoitusta näin irronnut. 



[Pahinta on, että moni koulumme luennoitsija kuulostaa aivan tuolta.]

Hakeharvesteribuumi näkyy sittenkin olevan melkoinen. Mahdollisesti tämänkin innovaattori- ja intoilijaryhmissä saturaatiopisteensä saavuttaneen blogin voisi saada uuteen nousuun ryhtymällä strategisesti hakeharvesteriblogien markkinajohtajaksi ja hivuttautumalla sitä kautta laajaan, mutta lohduttoman tylsään, pragmaatikkomarkkinaan.

Ja kun joskus mietin, että varmaankin pitää takoa, kun nauta on kuuma, ymmärsin, että taotaan ja laotaan rimmaavat. Nuo ovat kuitenkin keskimääräistä ilmaisuvoimallisempia sanoja ja perusmuodoissa etäällä toisistaan. 

Mistä tulikin mieleeni, Annareetta, että 2 päivää Pariisissa oli toden totta hyvä elokuva. Cinema Mondo -elokuvat tapaavat olla. Paitsi Inland Empire

Piti kommentoida jo kauan sitten, kun Ilta-Sanomissa kerrottiin, että McCannien juominen tutkitaan. Että kuinka Mäkkärissä kännejä voisi juoda, kun ei siellä myydä alkoholia. Saksassa voisi onnistua, mutta siellä Big Mäckin kirjoitetaan äällä, joten varmaan tuokin. 

Oikeasti olin hiljaa vain, koska en tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa Tehy-jupakasta. 

Sen sijaan etsin sisältöä videokykyiseen iPodiini ja löysin The Onionin podcastin. Sinänsä hämmentävää, että näyttävät oikeammilta kuin yksikään suomalainen uutislähetys. Tämä lentävistä autoista kertova vaikkapa on vallan hupsu. 



Mean Automakers Dash Nation's Hope For Flying Cars

Siinä minä olin, keskellä parinkymmenen hengen luentoa tieto sylissäni. Mietin, pitäisikö aiheesta puhua, kun se näytti päätyneen jo maailmankin uutissivustojen etusivulle vai pitäisivätkö ihmiset säälittävänä huomiohuorana.


Mainitsin ääneen vasta parin tunnin kuluttua, luennon päätyttyä. Huomasin ääneni värähtävän. Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun tunnen aidosti kollektiivista surua. Pahoittelut kaikille. [Myyrmannin tapausta en muista kovin tarkkaan, mielessä oli muita sotkuja tuolloin.] 

Saivatpa lehdet ainakin esitellä kyvykkyyttään tuottaa videosisältöä ripeästi. Osmo Soininvaara muistutti pohdintojensa päätteeksi, että viikossa kuolee liikenteessä saman verran. 

***

En saa kertoa mitään, mitä kuulin tänään ekskursiolla, mutta kokeilin Nokian uutta ja sinänsä kivaa puhelinta, joka piti sittenkin kamalaa piipitystä. Yritin vaihtaa sen äänettömälle profiilille, jolloin laite ilmoitti, että ei onnistu, sillä puhelimessa ei ole SIM-korttia. 

Slider-mallinen puhelin lukitsi näppäimet automaattisesti, kun puhelimen sulki. Minä joudun aina vastaamaan kyllä tai ei. 

Olen viime aikoina katsellut mainoksia vähän sillä silmällä – ja minun se silmäni on perin kriittinen.


Minua ärsyttävät sellaiset mainokset, joissa tarjotaan muka ratkaisua, vaikka ongelma on oikeasti jossain aivan muualla. Typerät tennissukat sinulla, mutta soita tai lähetä tekstari, niin 0202020-setä kertoo sinulle reitin vaatekauppaan. Aivan kuin kukaan ikinä olisi kulkenut hölmöissä vaatteissa siksi, ettei löydä vaatekauppaa.

Tänään kohtasin viimein hyödyllisen mobiilipalvelun. Se asettaa sittenkin eräitä varsin sitovia rajoituksia käyttökontekstille.

Ensinnäkin tarvitaan, että käyttäjän kirjan laina on jätetty pyynnöstä huolimatta uusimatta ja asiasta kerrotaan vasta, kun viiden euron sakkoraja on täyttynyt eikä lainaa voin näin enää uusia ilman maksua.

Sitten tarvitaan, että kun käyttäjä matkustaa varta vasten kirjastoon asiaa selvittämään, järjestelmä on poissa käytössä eikä maksaminen ole mahdollista. Ja että käyttäjä ehtii seuraavan kerran Otaniemeen vasta seuraavalla viikolla.

Koska sakkoa kertyy lisää jatkuvasti, tässä vaiheessa alkaa olla jo motivaatiota selvittää, kuinka mobiilimaksupalvelulla kykenee lyhentämään velkaansa kätevästi kahden euron erissä.

Oletettavasti minun puhelimellani ei saa käyttää maksullisia palveluita, mutta enköhän löydä jostain sellaisenkin, jolla saa.

***

Ehkä olen vain vihainen, kun tietokoneeni ei ole vieläkään tullut.

Tänään kävin Verkkokauppa.comissa ostamassa Tucano Fina -laukkua. Se on siellä 20 euroa halvempi kuin Humacissa, ihan Saksan Amazonin hinnoissa, ja tietokannan mukaan saatavilla heti.


tucano fina

[Koetin lisätä kuvan Bloggerin kuvatoiminnolla, mutta lopputulos oli mössö, vaikka valitsin kooksi mitä.]

Esillä sitä ei ollut, joten pari minuuttia jonotettuani sain asiakaspalvelijalta lipukkeen, ja jatkoin jonottamaan reiluksi viideksi minuutiksi noutopisteelle. Tyyppi lähti etsimään laukkua ja palasi kymmenen minuutin kuluttua tyhjin käsin. Systeemi ei ollut ollut ajan tasalla.

Varsinaisesti olisin halunnut ruskean laukun, mutta tuossa koossa oli saatavilla vain mustaa ja myrkynvihreää, ja päättelin mustan yleispätevämmäksi. Nyt kun mustaa ei ollut, pyysin sittenkin saada vihreän arvioitavakseni. Myyjä painui etsimään.

Palasi jälleen tyhjin käsin melko pitkän ajan jälkeen. Pahoitteli kovasti, ei sillä. Kyselin, koska uusia mahtaa tulla. Katsoi koneelta, että maahantuojan arvio oli 4–6 viikkoa tilauksesta, mutta että ne olivat usein alakanttiin.

Kuusi viikkoa! Tuskin minun koneellani enää niin kauaa kestää. Kuinka kivaa olisi edes joskus kyetä kävelemään kauppaan ja poistua mukanaan haluttu tuote. Miksi kaupat ovat täynnä pomminkestäviä targuksia.

Nyt pitäisi tehdä periaatepäätöksiä. On toki mukavaa tukea suomalaista jälleenmyyjää, mutta suututtaa maksaa yli 20 prosentin hintalisää vain siitä riemusta, että Humacin konttori sattuu sijaitsemaan keskustassa. [Sitä paitsi Erottajalle on oikeasti aika pitkä matka kävellä noissa viimoissa.]

Tuo on jo kolmas katsomani laukku, kun kahta ensimmäistä ei onnistunut saamaan mistään järkevästi, mutta pitää kenties jatkaa etsimistä.

***

Mobiilialalla työskentelevä tuttu ei tänään ehtinyt lounaalle ja totesi pomolleen, ettei voi nyt osallistua heidän Android-analyysiinsä.

Öö, mihin? pomo kyseli.
Googlen Android nyt on öbaut tärkein mobiiliuutinen iPhonen jälkeen, tuttu selitti.
Ai, no mä en oo tänään ehtinyt vielä lukea Ilta-Sanomia, pomo puolustautui.

Huomaan tulleeni vähän laskelmoivaksi viime kuukausien aikana. Pohdin sitäkin, että niin kauan kuin teleoperaattoreiden ydinbisnestä on kokeilla erilaisten hinnoittelumallien vaikutusta ihmisiin, saattaa olla huono juttu, että henkilökunta itse ei maksa puheluistaan.

Jos taas kuvitelmissa olisi joskus luoda jotain uuttakin, tämä lienee hyvästä. Minäkin alan pikkuhiljaa oppia käyttämään multimediaviestejä. Tämä menee jo vähän mainostukseksi, mutta uskokaa tai älkää: ne toimivat nykyään ihan tuosta vain.

Kun aikoinaan hankin ensimmäisen kamerallisen ja värinäytöllisen puhelimeni, en koskaan saanut noita toimimaan. Silloin tosin puhelimen sähköposti toimi, nykyään en löydä siihen oikeita asetuksia. Kaikkea ei tavata saada.

Tänään ambulanssia katsellessani keksin melkoisen jos nyt ei tappaja-, niin kuolemasovelluksen ainakin. Ambulanssin nähdessään miettii yleensä, kuinka mahtoi käydä. Mistä oli kyse? Selvisikö potilas?

Ohiajava ambulanssi pitäisi voida jotenkin merkitä seurantaan ja näin saada myöhemmin tieto, kuinka kävi. Kuolemalla mässäily on hallussa, mutta kuinka toteuttaa seksikomponentti yhtä diskreetin anonyymisti?

***

Eräät meistä ovat huomanneet, että blogiskenessä ei eräitä tahattoman koomisia esityksiä, joihin jätän jälleen linkkaamatta – kyllä te tiedätte itse – ja Kari Haakanan yritystä lukuun ottamatta ole enää liiemmin huumoria. Vaan ei huolta, veljet. Olen sittemmin tutustunut erinäisiin vaihtoehtomedioihin ja löytänyt niistä hupaisaa sisältöä.

Maanantaisin äh, tiistaisinpa – sinne meni – tänään on kuulemma maanantai – sinne meni – neloselta tuleva Sverige dansar och ler on hupaisa sarja. Suosikkejani ovat nämä Henrik Schyffertin hupailut – linkki ja toinen – , jotka eivät tietenkään faktisesti ole kovin hauskoja, mutta mikäpä toimiva olisikaan. [Laitoin tekstitetyt versiot, sillä olen ymmärtänyt yliarvioivani ihmisiä jatkuvasti.]

Myös ohjelmasta käytävä keskustelu on riemukasta.

Samalta suunnalta tulee eilen elokuvissa näkemäni Sinä elävä, joka on hauskin kohtaamani elokuva pitkään aikaan. Ja fiksukin. Epäkiitollinen yhdistelmä ihmiselle, mutta elokuvalle sopii mitä mainioimmin. Kiitokset suosittelijalle.

Kauhuelokuvissa kai pidetään silmiä kiinni. Minäkin eilen. Ja suuta auki. Ainoa keino, jolla hillitä nauruani, kun hävetti tirskua ääneen.

Maximissa se menee, hopotihop. Ollin tekstin lisäksi kannattaa silmätä myös Nyt-liitteen versio. Ja löytyipä vielä vahvistus, että Arla-mainokset ovat tosiaan samaisen Roy Andersonin tekosia.

***

Eipä tässä ihmeempiä, taaskaan. Hiljattain tunsin pääni kuin kirjastoksi, jossa kaikki kirjat on tungettu siististi hyllyyn. Tosin niin tiukkaan, että mitään ei lopulta kykene vetämään irti.

Kirjastoista tuli mieleeni, että sain tänään viestin koulun kirjastosta: olen jälleen lainauskiellossa ja seitsemän euroa velkaa. Kirja on ollut myöhässä samaisesta päivästä lähtien, jolloin viimeksi kävin siellä ja pyysin virkailijaa uusimaan kaikki lainani. Ne tekevät tämän takuulla tahallaan.

Menneisyyden haaveeni näkyvät toteutuvan yhtäkkiä. Viime talvena halusin ruskean takin, mutten löytänyt soveliasta. Nyt hankin sellaisen, vaikka tänä vuonna olisin halunnut vyöllisen. Ilmeisesti ei sittenkään ole olemassa villakankaisia miestentakkeja ja naisten takit ovat kamalan lyhyitä, vaikka hartioiden puolesta menisiväh

Tämä yltää vain polviin asti, muttei silti mahdu roikkumaan suorana työpaikan naulakossa. Kenties tämä on hienovarainen vihjaus, ettemme me oikeasti ole aivan niin tärkeitä ihmisiä, kuin keskenämme kuvittelemme.

***

Jotenkin Leopardista innostuminenkin on aiempaa vaimeampaa. Niin, minulla ei ole iPhonea enkä ole edes ostanut Leopardia vielä. Minut pysähdytti joka tapauksessa perjantaisen Metro-lehden kansi.

http://www.metrolehti.fi/content/acrobat/helsinki/FIHEL_20071026_A_metro.pdf


Kappas, Applen uusi käyttöjärjestelmäversio on viimein Suomessakin etusivun uutinen, tuumin. Ja otsikkokin oli varsin mainoshenkinen. Mac OS X:stä oli sittenkin koko sivun juttu vasta sivulla kolme eikä kaksi, niin kuin tuosta luulisi.

Minä olen aina miettinyt, keitä urpoja varten mainoksien kulmaan laitetaan niitä ILMOITUS-tekstejä ja onko tosiaan jokin laki, joka sanoo, että ne tulee latoa versaalein.

Kävin minä perjantaina kaupungissa poiketessani kääntymässä Verkkokauppa.comissa, sillä Mac-liikkeet sulkivat jo kahdeksalta. Saavuin koneelle, katsoin hölmön näköistä Dockia ja mietin, mitä minun pitikään kokeilla. Ai niin, Time Machine, keksin, mutta koneeseen ei ollut liitetty varmuuskopiolevyä. Uusi Safari Web Clippeineen, mutta koneessa ei ollut nettiyhteyttä.

Lopulta katselin uusia ohjelmakuvakkeita koko 30-tuumaisen näytön täydeltä, ja kyllähän ne vähän mössöisiltä näyttivät. Jokohan seuraavaan versioon saataisiin vähän suuremmat kuvakkeet.

Vaikka kaikkea muuta on pyöristetty, näytön reunat eivät ole enää pyöreät. Merkillistä.

***


Saapuessani vuosi sitten Saksasta olin kesän kokemuksieni myötä tykästynyt ajatukseen valtaisasta kosketusnäytöstä ja ajattelin, että tussitaulu olisi köyhän miehen ratkaisu vapaan käsienheiluttelun toteuttamiseen. Sellaisia ei vain oikein myydä missään tavallisille ihmisille, ja asia jäi.

Vaan nytpä viime viikolla kirotessani väsyneenä kipeyttäni ja typerää tenttiä armaat pikkuveljeni saapuivat kylään huumoriblogien kiistellystä joukkohaudasta ryöstämänsä 2,5-metrisen tussitaulun kanssa. Ja iskuporakoneen.

Sen kiinnittämiseen liittyi tiettyjä haasteita, ja asentaminen kesti lopulta koko viikon. Mutta nyt se on seinällä ja lopulta ihan hauska juttu. [Ainakin testikäyttäjillä riitti asiaa.]

26102007(004)

Onpahan jotain puhuttavaa, jos joskus sattuu kutsumaan vieraita. Ja mikä parasta, ei tarvitse puhua, kun voi kirjoittaa.

Meidän vanha Berliini-porukkamme kokoontui jälleen, ja jostain syystä meillä oli varsin hauskaakin. Näin siitä huolimatta, että hävisin Aliaksessa. Jos JCP ei ole saatavilla, kannattaa hankkia naispari, mutta en onnistunut tällä kertaa.

Ilta päättyi tyylikkään Berliini-henkisesti jossain määrin vallattuun taloon, jossa pidettiin jossain määrin UG-henkisiä jonkin sorttisen elektronisen musiikin bileitä. Tunsin olevani nuori jälleen tai kerrankin.

Muistin myös, että emäntämme oli aikoinaan maininnut Internationalen-laulun saksankielisestä sanoituksesta. Olen sittemmin kysellyt asiasta ympäriinsä, mutta kukaan ei ole moisesta tiennyt. Vaan tässäpä nuo sanat, autobaanoineen, waageneineen – krediitit tuntemattomalle vaihtarille.


Internationalen

Mehr Schnaps in die Gläser,
mehr Gläser auf den Tisch,
mehr Tische für dieses Fest,
mehr Feste für das Volk!

Mehr Volk in den Wagen,
mehr Wagen auf die Bahn,
mehr Autobahnen für Europa
gib Gas, gib Gas, du Arsch!

Tisch ja Volk eivät rimmaa, kuten alkuperäiset bord ja jord, mutta minkäs teet.

***

Havaitaan vielä, että Aamulehden Valossa blogin määritelmä on vähintään hämärä [sanal. yritett.].

Mikä ihmeen Blogi?

Blogi on verkkosivu tai -sivusto, johon yksi tai useampi kirjoittaja kirjoittaa enemmän.

Maameren tarinoiden alkua odotellessamme kankaan valtasi ranskalaiselokuvan traileri. Joka ei tuntunut päättyvän. Ennen kuin valpas pikkupoika pomppasi ylös ja kävi kertomassa erehdyksestä henkilökunnalle.

[Vaan sellainenpa traileri olisikin ovela, joka ei näyttäisi trailerilta kaikkine kiihkeine leikkauksineen, vaan olisi vain houkuttelevasti kesken jäävä tarinan alku.]

Ilmeisesti elokuva on jotenkin noiduttu. Selailin eilen City-lehteä, jonka sain kerrankin ajoissa, telinettä täyttäneen miekkosen kädestä.

Elokuvan yhteydessä esitetty kuvaus vaikutti hupsulta: Kondomi saa jäädä yön huumassa. Lisäksi todettin, että Pidät tästä, jos vahinkoraskaus on hirnumisen arvoinen asia.

Ylempänä kuvattiin Persepolis-elokuvaa: Paha noita pelkää kuolemaa ja avaa oven, joka on elävien ja kuolleiden välissä.

***

Vielä täsmentääkseni edellisen merkinnän rinta vailla nänniä -juttua, joka on aiheuttanut kyselyitä ja tilauksien irtisanomisia, ahdistavaa hiljaisuutta, haamuvärinää, tykyttävää tunnetta ohimossa, pinnallisia laskimovaivoja ja säälittävää kaipuuta menneeseen loistoon: tuo oli ajateltu enemmänkin pöhkönä kielikuvana ja viitteenä 90-luvun loppuun {wtf?} kuin kannanottona mihinkään suuntaan.

Rinta vailla nänniä nyt on kaikkiaan likimain yhtä absurdi ajatus kuin vaikka penis ilman esin

Facebookissa joku oli merkinnyt minut olemaan most likely to have an iPhone already, mikä tietenkin hivelee hivelee melkoisesti. Niinhän nuo miehet nykyään tuntuvat kerskailevan iPhone-kokemuksillaan. Useimmat parin minuutin pikasessioita harrastaneet, vain muutamat tuoneet itselleen ulkomailta pysyvästi. Tilanteita, joissa annan ymmärtää merkitsevästi, että me herrasmiehet emme tapaa puhua näistä asioista.

Vaan nytpä kaikki taviksetkin voivat käydä Apple-liikkeissä tutustumassa iPod touchiin. Ainakin E.pisteessä ja Erottajan Humacissa olen moisen nähnyt. E.pisteessä se oli vieläpä pumpattu täyteen käteviä lisäsovelluksia.

Ja vaikka tuntuu, että nykyään ei enää muusta puhuta ja kuinka nyt lapsetkin ja eikö tämä ole vähän esineellistävää, niin kokemus on ihan totta kovin taianomainen ja kerran aloitettuaan sitä tahtoo haluta lisää.

Minäkin olen omani tilannut. Kun en ole oikein puhelinihmisiä eikä iPhone [eikä tietokoneeni] osaa näyttää työmeilejäni, pärjäilen pelkällä soittimella.


***

Noniin, joko se Mitvit lopetti lukemisen?

Olen pohtinut ärsyttävää Ganes-teemaa lapsuuden esimerkin viitekehyksestä lähtien. [Kukahan keksi sanan viitekehys ja onko sitä kuunaan käytetty kuin postmodernin ironisessa, öö, viitekehyksessä? Jokuhan senkin on keksinyt, eikä sana sinänsä poikkea paljoa vaikkapa lohikäärmeestä. Näin eilen Maameren tarinat; siinä niitä oli.]

Lapsena kuulin kerran, kuinka tätini ystävätär, lentoemäntä, puhui koleasti Amsterdamista Amsterina. Koska lentoemännillä on nahkahansikkaat, minihameet ja korkokengät, minä olen huono panemaan vastaankaan, joten oletin, että Amster on tyylikkäin mahdollinen tapa viitata tuohon alamittaisen hotellikapasiteetin kaupunkiin.

Ja sitten kävikin ilmi, että kaikki kyllä sanovat ja kaikki kyllä – jopa äitini – ovat aina sanoneet Dami silläkin uhalla, että Alankomaissa on myös muita -dam-loppuisia oleellisia kaupunkeja.

[Seuraavaksi kävi ilmi, ettei minulla ole tätiä, että lentoemännät riisuvat sittenkin hansikkaansa aina joskus ja että osa heistä on miehiä.]

Toisaalta, edellisellä Ruotsin-matkallani – josta unohdin blogata; kiire oli, mutta käväisimme modernissa museossa sekä Burgerkingissä ja ostin punaisen paidan – raatimme ei päässyt yksimielisyyteen, onko mageampaa viitata promenadeen termillä prome vai nade.

Kaikki tämä vain toteamaan, että olisihan se aika hassua, jos Hurriganeseista ei puhuttaisikaan Ganekseina vaan Hurreina.

[Kyvykkyys tällaiseen monialaiseen mitä jos -ajatteluun erottaa meidät innovatiiviset visionäärit niistä, jotka saavat joskus jotain aikaankin.]

Kaikkiaan Ganes-ilmiön ärsyttävyyden kiteyttää juuri se, kuinka sanasta, joka ei ole aiemmin ollut suurten massain käyttämä, tehdään yhtäkkiä rento puhuttelunimi, kuin juuri niin olisi aina sanottu.

Tai ehkä minä en vain tiennyt, että kaikki ovat aina puhuneet Ganesista. Tai iPhonesta.

***

Uutta nänniblogia luettuani koin tarvetta jakaa, mitä kirjoitinkaan hetken huumassa perjantaina Tampereelta matkatessani.

Niin, pidän minimalismista
helvetin isosti tehtynä:
suurista linjoista
puhtaista muodoista
kuiskauksista täysin voimin,
rinnoista vailla nännejä.


[Eikä tarkoitus ole – taaskaan – loukata nännillisten rintojen naisia. Mitäpä te nänneillenne voisitte.]

{Mutta oletteko koskaan koettaneet sheivata niitä? Tai syylänpoistolääkettä?}

Tämä merkintä sisältää jälleen äärimielenkiintoista kuluttajapalautetta.

Eilen kävin Tampereella etsimässä inspiraatiota ja löysinkin sitä aika lailla. Kiitokset kaikille asianosaisille!

En vieläkään ymmärrä, miksi junissa on ne radiopistokkeet, kun eivät ne koskaan toimi.

En ymmärrä sitäkään, mistä Kotipizza hankkii henkilökuntansa. Vau. Eivätkö tuollaiset kuuluisi ilkuttaviksi bigbrotheriin.

Se, ettei teleoperaattori saa aikaiseksi nettiyhteyttä viikon varoitusajalla... Oh well.

Hämeenkadun aprokin on nähty. Samaan tapaan katuja laatoitetaan Tampereella kuin muuallakin.

Aikuisystäväni ja minä käväisimme naapurissa Teerenpelissä.

***

Hotelli Rosendahlissa oli lapsena jonkinmoinen eksluvisiteetin leima. Kun ala-asteella mietimme luokkakokouksen paikkaa, uskoimme, että Rosendahl olisi just hyvä, niin kuin 90-luvulla sanottiin.

Vaan emme sittenkään lukion päättäneinä vuonna 2002 olleet elämässämme siinä vaiheessa, että tuosta noin varaisimme juhlapuitteet hotellista. Lopulta tapasimme Onnenpäivät-nimisessä baarissa. Minä Helsingistä saakka paikalle matkannut olin kai liki ainoa, jota ei ollut nähty pitkään aikaan.

Vähän oli Ruusis nuhjuinen ja pinnoiltaan seiskari, vaan olipa sentään ilmainen wlani – se kuului yläkerran huoneessakin täysin palkein. Tajuattehan palkki–palkein. [Selitän sanaleikkini, jotta ymmärtäisin ne myös selvinpäin.]

Aulan julisteessa oli kuva vesihanasta ja sanottiin, että emmehän me laskuta muistakaan välttämättömyyksistä. Käytäntö lienee Scandicinlaajuinen, mutta miksi kummassa respatyyppi ei kertonut asiasta, vaan se piti löytää itse opaskansiosta ja tulla erikseen alakertaan koodeja kysymään.

Tyyppi nyt oli vähän outo muutenkin. Kun työkaverini saapui buukkaamaan avaintaan ja kertoi, että mulle oli huone varattu, tyyppi ei vastannut kysymällä nimeä vaan sanoi hä, vai että mulle. Työkaveri sitten tarkensi, että minulle oli varattu huone ja vastaus oli yhä . Vasta tässä vaiheessa respatyyppi mainitsi, että hänen hähhinsä tarkoitti, että mikä nimi, kiitos.

Huoneen pöydällä oli se lehti, jonka kannessa lukee WtF [Welcome to Finland]. Laittaisin kuvan, jos suinkin olisin sellainen, joka moista jaksaa.

Vaan aamiaiseenpa kuului suklaakuorrutteisia donitseja ja NYT-liite. Leipiä en kehu, kun Suomessa ei jostain syystä osata valmistaa sämpylöitä. Oleellisesti sisältä pehmyt, ulkoa kova
– ei päinvastoin.

***

Matkalla poikkesin Tietokone-lehden keskustelussa, jonne yksi Kari Haakana minut kutsui kaiken uhalla. Aiheena oli Apple, ja uskoakseni pysyin varsin maltillisena, vaikka suu loppua kohti kuivuikin enkä uskaltanut kolinan pelossa koskea lasiini. Pari asiaa jäi mainitsematta. Sanoin, että siinä missä ennen vanhaan yrityksissä oltiin edelläkävijöitä tietotekniikan hyödyntämisessä, nykyään firmoissa on kahlittu käyttäjät kankeisiin standardiratkaisuihin ja edistys tapahtuu kuluttajarintamalla. Radioääneltään kadehdittavan miellyttävä Petteri Järvinen sanoi, että ylläpidettävyys on tärkeintä, sooloilua ei kaivata eikä Maceillä ole näin yrityksissä sijaa kuin luovalla alalla.

Mietin, olisiko ollut viisastelua kysyä, mikä ala ei ole luova, mutta annoin olla.

[Minä saan onneksi käyttää omaa konettani soveltuvin osin. Sen sijaan, että varastaisin työnantajan ohjelmia niin kuin tavallisesti, käytän itse ostamiani ohjelmia töissä, mutta minä nyt olenkin vähän outo, niin kuin pomokin aina sanoo.]

Jotain muutakin. iPhone HIG jäi mainitsematta. Ja se, että jos iPhone-lukitusjuttujen myötä Applea kutsutaan uudeksi Microsoftiksi, vertaus on perin outo. Ennemminkin iPhone on kuin uusi Macintosh: suljettu systeemi, jossa Jobs tietää paremmin.

Nojoo.

***

Kotiin päästyäni lähdin hakemaan kaiuttimiani postista. Ne oli toimitettu jo eilen ja olin maksanut Postille kaksi euroa lisää siitä hyvästä, että tuovat ne kotiin kello viiden jälkeen. JCP oli eilen paikalla viidestä alkaen, mutta pakettia oli ilmeisesti sittenkin yritetty toimittaa jo aiemmin. Olisivat nyt edes soittaneet.

Kaikkiaan lähetyksen seuranta oli ongelmallista. Pixmania-kaupasta on negatiivissävytteistä keskustelua ympäri verkkoa juuri hitaiden toimitusten vuoksi. Sain paketilleni kaksi eri seurantakoodia, yhden sähköpostitse ja yhden sivuston kautta eikä kumpikaan toiminut. Etsin jonkin tovin palauteluukkua, jonne avautua. Vastaus tuli sentään jo seuraavana päivänä.

Tilauksenne on siis lähetetty Ranskasta Pannordic nimisen kuljetusyrityksen kautta ja Posti ottaa paketin kuljetettavakseen sen saavuttua Suomeen. Vasta kun paketti on Suomessa, ilmestyy jäljitys sekä Postin ja Pannordicin sivuille. Valitettavasti väliaikatietoja ei saa, koska pakettia ei rekisteröidä matkalla Ranskasta Suomeen.


Tuon tiedon voisi kenties laittaa näkyviin noiden seurantalinkkien yhteyteen tai edes FAQ:iin. Yritin vastata saamaani sähköpostiin tämänsisältöiselle kommentilla, mutta sain paluuviestin, jossa sanottiin näin:

Hyvä Asiakas,

Valitettavasti tämä sähköpostiosoite ei ole enää käytössä.

Voit ottaa meihin yhteyttä suoraan nettisivumme kautta.

Miten Niin Suoraan?


***

No, ei pidä valittaa liiaksi. Hinta oli useamman kympin kilpailijoita halvempi ja sain sentään vajaassa kahdessa viikossa mitä halusin. En ymmärrä paljoa hifistelystä, mutta aiemman halpissubbarisetin nämä pesevät moneen kertaan – enkä olisi arvannut, että oikolukuni tunnistaa sanan halpissubbarisetti.



Ääni on kirkas ja napakka. Taivaallista. Suosikkisoittimeni virvelirumpu pääsee oikeuksiinsa. Etenkin The Arkin ja Coldplayn kaltaisten yhtyeiden laulut kuulostavat hyviltä.

Päivitys: myös For Crying out Loud kuulostaa upealta.

Toinen päivitys: katsoin hetken televisiota ja myönnän, että Tarja Lunnaan ääni miellyttää minua. Ja huomautan, että maltillisen ginin sekaan kannattaa sotkea Marlin appelsiini–ananasmehujuomaa ja 7 Uppia.

Sekä hieman vapaavalintaista kirpeää ruoanlaittositruunamehua ja kolme kappaletta Aalto-vaasijääpaloja.

Kolmas päivitys: ihan totta maltillisesti sen ginin kanssa. Muuten voi käydä niin, että kaappaa kyllä pudonneen Marlin appelsiini–ananas-mehujuoman kiinni ilmasta, mutta se jää sellaiseen asentoon, että 1,5 desilitraa mehujuomaa valuu lattialle. Jos olisi skarpimpi, saisi sen kunnolla kiinni, jos taas kännissä, se putoaisi lattialle läppä kiinni ilman kovin suurta tuhoa. Mutta kun.

Ja siivoamiseen kuluu 13 puolikasta talouspaperin palaa.

[Niin, niin, en siivonnut kovin hyvin.]

Kahvihuoneessamme on ilmoitustaulun näköinen taulu,


valkotaulu?

jonka alalaidassa lukee:



skitched-20071008-201755.jpg

Olen ennenkin kirjoittanut vastaavaa affordansseista, mutta mietin taas, olisiko näihin tyttöihinkin pitänyt kiinnittää vastaava lappu.

Etusivu - Ilta-Sanomat

Voimisteluasuinen pikkutyttö, ei seksiobjekti.

[Kuvat kaapattu ja julkaistu Skitchillä ja voi veljeni, tämän nimeen vannon. Jos suinkin olette Mac-käyttäjiä, ilmoittautukaa beta-jonoon kirjoittakaa kommentti, niin pistetään kutsut jakoon, sillä tämä on parasta sitten ikinän. Minä vallan liikutun, kun näen jotain näin läpeensä mietittyä.]

***

Neuvoisin, ettei kannata mennä katsomaan EMMAn Dalí-näyttelyä. Tauluja oli esillä perin vähän ja kovin harva niistä oli edes kiinnostava.

Selvästi eivät halua rahdata merkittävämpiä teoksia tänne maailman ääriin.

Kaikkiaan kaltaistani kivannäköisistä jutuista pitävää käytännön ihmistä ärsyttää alkuperäisteosten sairaalloinen palvonta. Minulle riittäisi aivan hyvin nähdä hyvälaatuinen replika alkuperäiskoossa. Kuka siinä häviäisi, jos noita laitettaisiin nähtäville ympäri maailman ihmisten iloksi.

Alkuperäiskappaleet säilyisivät mittaamattoman arvokkaina sille pienelle joukolle kuin tähänkin asti.

***

Enkä ymmärrä Maajussi-show'takaan. Olenko minä vain niin kyyninen, ja miksi kaikki tuntemani ihmisetkin ovat. Niin, että emme me ole ihan tsihihii jatkuvasti ja puhu sydämistä ja häistä muutaman hassun viikon tuntemisen jälkeen. Coolisti nyt, jätkät.

Ehkä kaiken taustalla on, etten erityisemmin pidä rapo-sanasta. Se on hieman hassua, sillä käytänhän minä ilmoakin. Ja rapparit tapaavat kuulostaa typeriltä.

Ja jostain syystä minua ärsyttää myös blogaajatapaamisen kutsuminen seminaariksi.

Olen ilmeisesti sittemmin kääntynyt intohimoiseksi tosikoksi ja siksi niin tylsä ja tylsistynyt perjantainakin.

[Hiton ja intohi ovat liki anagrammeja, muuten.]

Tai sitten kaikki johtui vain bitterlemon–karpalo-sekoituksistani, joissa ei ollut alkoholia. Luftissa ei myyty minkäänmoista vehnäolutta, mutta pidin paikan ikkunoista.

Ja yrittäessäni selittää ihmisille kuulumisiani, tuntui, että ihmiset eivät olleet erityisen kiinnostuneita kuulemaan. Ja laskiessani itseironisesti leikkiä vaikkapa blogini huonoudesta nykyään, sitä ei pidetty leikkinä. Kukaan ei vastustanut analyysiäni, jonka mukaan olen hiljaksiin siirtymässä reggaesta PA-skaan paitsi ne, joiden mukaan tein sen jo kauan sitten.

Oikeasti olen minä ihan nokkela vielä, kun eilenkin keksin, että Ari Koivunen voi epäonnnistuneen toisen levynsä jälkeen tehdä paluun Spice-Arina. Mistä puheen ollen.

Siellä olisi varmaan ollut monta mielenkiintoista uutta ihmistä enkä minä tullut moikanneeksi kunnolla edes vanhoja.

Kun Haakana sanoi, että se, että toimittaja haastattelee toista toimittajaa, on säälittävyydeltään kuin siskoaan suutelisi ja jatkoin, että tai blogaajan kanssa seukkaisi, tarkoitukseni ei ollut tölväistä seurueessa istunutta Virkanaista, sittenkään.

***

Intouduin muistelemaan muita sanoja, joista en ole koskaan pitänyt.

Lapsena minua ärsytti suuresti, kuinka ihmiset puhuivat norsuista. Minä halusin aina sanoa elefantti.

Olen ennekin kertonut, kuinka en suostunut laulamaan kanna kotiin saakka kevyt kallis taakka, vaan lauloin sen sijaan kanna kotiin asti kevyt kallis lasti. Tuokin laulu ärsytti minua, ei sillä, mutta useimmat laulamamme laulut ärsyttivät. Nyt tuulet nuo viestin jo toivat oli mukavaa laulaa, tosin.

Halusin myös sanoa zeepra enkä seepra, mutta tälle kannalle oli vaikeaa saada tukea.

Erityisen voimakkaasti inhosin seis-sanaa. Minusta tuli sanoa stop. Lapsena, kun kävin mummolassa Helsingissä, halusin päästä ajamaan raitiovaunulla, mielellään illalla, ja kerran kolmosen lenkkiä kiertäessämme small-talkkasin coolisti kuljettajan kanssa.

– Öööy, erilaiset liikennevalot, osoitin sormellani.
– Niin, siinä on nuoli niin kuin mene, viiva niin kuin huomio ja S niin kuin seis, kuski kommentoi.
– Äärgh, raivoisi sisimpäni; se on stop!

Vähän niin kuin JCP huomasi äskettäin ääntään avatessaan, että kaikilla muilla vokaaleilla paitsi e:llä on vakiintunut merkityksensä huudahduksena.

Aa!
Ii!
Oo!
Uu!
Yy!
Ää!
Öö!


Puheeksi nousivat myös muinaiset ihmiset, jotka olivat vähän yksinkertaisia vajokkeja. Mitä vierasta heille näyttikin, he kutsuivat sitä aina omenaksi.

Perunaa sanoivat maaomenaksi (Erdapfel), Appelsiini tarkoittaa alkujaan Kiinan-omenaa ja ananaksenkin leimasivat, höhlät, mäntyomenaksi. Mitä olisivatkaan sanoneet, jos heille olisi näyttänyt vaikka tietokoneen?

***

Varmaan niin kuin radiojuontajat yleensäkin.

– Moi, mun nimi on JCP ja sä kuuntelet meidän radiokanavan nimeä. Seuraavaksi on tulossa kappaleen nimi, mutta sitä ennen toisen kappaleen nimi ja vielä sitä ennen kolmannen kappaleen nimi. Kello on 13 yli yhdeksän ja ulkona on 35 astetta lämmintä.
– Niin, taisi unohtua mainita, että meidät ulkoistettiin Intiaan. Tuolla taustalla kuuluukin norsujen törähtelyä ja

– Eeee, se on elefantti!

***

Ai niin, piti mainita, että 100 naista on älykkäin lukemani sosiaalipornoblogi.

Olin ihan vakavissani menossa mukaan tämän illan blogaajatapaamiseen, mutta sitten leukaani ilmestyi kaksi valtaisaa clusterfucker-finniä torstaiaamuna. Kun nyt asiaa lähemmin tutkin, huomaan toisen niistä koostuvan vieläpä kolmesta osakomponentista, valtaisia nekin.

Sitten mietin, että eihän Pää auki -touhussa ole ennenkään ollut kyse ulkonäöstä, vaan sisällöstä. Ja sisältöä, sitä noilla finneillä totta vie piisaa – tahmeaa, verensekaista visvaa.

[Jälleen eilen keskustelimme töissä, onko Visma-yhtiön nimen keksinyt sama tyyppi, joka on Etolan takana.]

Me nyt keskustelemme töissä aika hupsuja juttuja muutenkin. Parikin päivää sitten pomo vastasi meiliini näin:

;-))) LOL ;-))))


Positiivista asiassa on, että en ollut esittämässä palkankorotusta.

***

Olen unohtanut kaiken viikon aikana keksimäni. Jossain vaiheessa mietin, että suhteen virallistaminen ei ole lainkaan niin relevantti kuin suhteen virrallistaminen, mutta tuo nyt on perin triviaalia.

Eilen keskustelin JCP:n kanssa hinnoista. Ota tai jätä taisi olla hömelön televisiovisailu nimi, jossa testattiin ihmisten odotusarvonlaskentakykyä. JCP pohti, että tuon lisäksi pitää ottaa huomioon tuntuvuusaspekti. Että voittosumman pitää ylittää tietty kynnys, jotta se tuntuisi merkittävältä ja vasta sitten raaka matematiikka astuu kuvaan. JCP on pohjimmiltaan melkoinen sosiaalipsykologi.

Ja puhuimme, kuinka hupsusti tuntuma rahan arvosta katoaa. Kuinka oli muka kallista, kun Google maksoi Youtubesta reilun miljardin eikä Ebaynkään tarvinnut lopulta maksaa Skypestäkään kuin neljä [vaikka pieleen meni]. Nyt Nokia tekee kalliita ostoksia, ja Facebookin arvoksi kerrotaan 60 miljardia.

– Niin, olisihan se sittenkin vähän eri juttu saada miljardi kuin 100 miljardia, JCP mietti.
– Sata miljardia, sillä voisi jo ostaa kaikki helvetin kartat – ja polttaa ne.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds