Linjaus

Ilta-Sanomat onnistuu saamaan presidenttipelin aikaan katastrofistakin:

Sauli Niinistö ja hänen poikansa Matias taistelivat elämästään roikkumalla parin tunnin ajan sähkötolpassa Khao Lakin kuolemanrannalla.


Samaan aikaan Suomessa, mitä tekee Halonen. Vaikenee, että saattaakin:

Suurta hämmästystä kuitenkin herättää se, ettei presidentti ole vieläkään osoittanut lohdutuksen sanoja suomalaisille, joita tappaja-aaltojen kylvämät tuhot ovat myös koskettaneet erittäin syvästi. –– presidentti tulee asiassa julkisuuteen siinä vaiheessa, kun hän katsoo siihen olevan syytä.

Minä en ole kirjoittanut mullistuksista mitään. En silkkaa itsekkyyttäni, vaan koska minun on vaikea löytää oikeaa linjaa.

Minusta ei ole hurskastelemaan kaiken sattuvan perään. Ei vaikka kuinka kipeää tekisi. Minä en ikinä ymmärrä yhtään mitään. Korkeintaan totun.

Jos joku läheinen kuolee. Asiaa ei ymmärrä mitenkään kokonaisena sillä hetkellä, kun siitä kuulee. Se aktualisoituu vaiheittain. Sinä hetkenä, kun henkilöä ei ensimmäistä kertaa enää näe. Eikä tämä hetki ole välttämättä hetkellinen tapahtuma. Se voisi yhtä hyvin olla päivää myöhemmin tai vasta ensi kuussa. Ymmärrys jakaantuu kaikille niille hetkille, jolloin kuollut henkilö olisi läsnä, jos eläisi. Se ei tule yhdellä kertaa.

En tiedä, muuttuisiko tilanne, jos olisi läsnä toisen kuoleman hetkellä.

Tai arkisemmin. Jos näkee ihmisen viimeistä kertaa, ei ymmärrä sillä hetkellä, että kyseessä oli viimeinen kerta [no voi kyynel, kyllä sinä vielä häneenkin törmäät]. Sen ymmärtää vasta seuraavalla kerralla, kun ei näe häntä. Ja sitä seuraavalla. Ideaalisti summana kaikista seuraavista hetkistä hamaan loppuun saakka.

En vieläkään osaa sanoa, missä vaiheessa joulu kääntyy odotuksesta ohi menneeksi. Mutta jouluna voi sentään syödä tähteitä.

Minun maailmassani ei voi kuolla, ellei ole elänyt. Siksi minusta ei ole suremaan aidosti niitä, joiden olemassa olosta kuulin vasta heidän kuoltuaan. Olisi varmaan, jos lukisin lehdestä heidän elämästään ja heidän läheistensä kaipauksesta. Mutta miksi tekisin niin. Jälkikäteen, kun enää ei ole saavutettavissa kuin mielipahaa.

Oletetaan nyt, etten tunne ennalta ketään surijaakaan ja unohdetaan mahdollinen avustuskeräyksiin yms. osallistuminen, joka on eri juttu. Tottahan hengissä olevia pitää auttaa, jos mahdollista.

Voidaanko olettaa yksinkertaisesti, että energia säilyy? Että henkilön elämän suoma ilo on yhtä suuri kuin kuoleman tuoma suru.

Kyllä minä voin kynttilän sytyttää. Mutta en muistellakseni tuntemattomiani, vaan kiittääkseni, ettei kenelläkään matkalla olleelle tai olemattomalle tutulleni sattunut mitään.

[no, olipa tuokin. kirjoittaa nyt noin pitkä teksti ainoana pointtinaan, että kuolemalle ei voi jälkikäteen tehdä yhtään mitään. eipä taida kirjoittaja tietää taaskaan mistään mitään.]

1 on viitsinyt kommentoida:

"Se aktualisoituu vaiheittain. Sinä hetkenä, kun henkilöä ei ensimmäistä kertaa enää näe."

Tai kuule! Minulle on lukemattomia kertoja käynyt niin, että näkemättömyyden olen vielä oppinut ymmärtämään, mutten millään sitä, etten voi enää soittaa läheiselleni. En koskaan kuulla ääntä. En vieläkään ole pystynyt poistamaan kesällä kuolleen läheisen numeroa kännykästä. Ihan kuin jotenkin pettäisin hänet numeron poistamalla.

Kiitos rehellisistä pohdinnoistasi. Mitenkään väheksymättä heitä, jotka omista lähtökohdistaan (hurskastelematta) ovat valinneet toisenlaisen tavan lähestyä katastrofia ja ihmishenkien menetystä.

12/29/2004 02:46:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds