Ajankohtaista. Ravintola on loukkaantunut saamastaan palautteesta, ja kyntensä näyttämään päässyt yhteisöllinen web-skene tuottaa kilpaa rapoa. Erkka jaksoi kirjoittaa tapahtuman ansiokkaasti muistiin, mutta eiköhän ensi viikolla puhuta jo jostain muusta.

Paitsi tässä blogissa, joka päivittyy vain kuukausitta

[Kas, uutinen pääsi jo Hesarin etusivun kakkosjutuksi saakka. Sinänsä oudosti uutisessa ei mainita Nuevo Latinon nimeä, mutta Lehtovaarasta muistutetaan nimellä mainiten.]

Mainitaanpa tämäkin: jos tv-lähetyksiä on olemassa verkossa, verkon käyttäjän pitää maksaa tv-maksu, vaikka ei tv-laitetta omistaisikaan. Tätäkö Jungner tarkoitti, kun hiljattain kertoi, että YLE on halukas jakamaan sisältöjään eri kanavia pitkin.

Aina jonkun kuollessa, ihmiset tulevat pätemään sillä, kuinka olivat fanittaneet vainajaa jo ties kuinka kauan. Minä en ollut tällä kertaa kuullut Plazesista ennen kuin Nokia osti sen, mutta se vaikuttaa hienolta. Olin toki tietoinen seitsemästä sanasta, joita ei saa sanoa televisiossa, mutta sen enempää George Carlinistakaan tiennyt. Kaikessa hän ei ole oikeassa, mutta tämä pätkä, Modern man, on ainakin hieno. Jotkut kadehtivat toisten pakaroita, mutta minä ottaisin kernaasti tuon artikulaation.






***

Angstailin taannoin, kuinka salaa kuvittelen, että kaikki epämääräisyydet avataan joskus, mutta oikeasti näin ei tapahdu. Mutta nytpä Kyrö kertoi tarinansa, Tiitisen listaa ollaan avaamassa, ja minäkin sain kuullakseni joitain uusia juttuja. Antaa uskoa tulevaan moinen.

En oikein osaa suhtautua olemiseeni lomana. Aikani käy vähiin, enkä ole vieläkään saanut monia töitäni edes aloitetuksi. Vaikka kuvittelin alun perin tekeväni ne toukokuussa. Niin, kyllä minä joskus vielä kirjoitan blogipostauksen matkastani Hongkongiin. Se kirjoitetaan yhteen suomeksi, mutta olen monesti kirjoittanut erikseenkin. Pahoittelut.

***

Juhannusmatkalla poikkesimme ABC:llä odottamassa toista autoa, jonka lähtö hieman viivästyi. Suhteeni ABC:hen on vähän samanlainen kuin Mikki Hiireen. En voi varsinaisesti sietää kummankaan valkoista hansikasta, mutta en voi toisaalta kieltää, etteivätkö molemmat ole tehneet jotain valtavan oikein. ABC!:n voimaa ei ymmärrä kaupunkiseudulla liikkuessaan, mutta Itä-Suomen matkoilla valtaisia hökötyksiä tulee vastaan yhtenään.

Söin kanahampurilaisen minäkin, ja pihvi oli parempaa kuin monessa hampurilaispaikassa: vaikutti aivan kokolihalta.



Hoen nyttemmin ärsyttävyyksiin asti, että minua ärsyttää, kuinka monessa paikassa panostetaan markkinointiin sen sijaan, että korjattaisiin tuote. Ironista on, että ABC on oikeasti tuotteena oiva, mutta minä en voi sietää sen markkinointia. En logoa, en nimeä, en värejä, en arkkitehtuuria, en mainoksia, en yhtään enkä mitään.

Jos vertaa ABC:tä ja suosikkiani Pick a Deliä, niissä on vain yksi merkittävä ero.







ABC!Pick a Deli
Joustava aukiolo ja tarkoitukseensa nähden mielekäs sijaintiJoustava aukiolo ja tarkoitukseensa nähden mielekäs sijainti
Hyvät valikoimat ja soveliaat hinnatHyvät valikoimat ja soveliaat hinnat
KamalaTyylikäs



CIMG1078


Näemmä ABC! on laajentunut myös trendikkäälle Deli-puolelle. En ole tuollaista liikettä vielä nähnyt. Pitänee tehdä ekskursio Tapiolaan.

Tämä kaikki on vähän harmillista. Minä olin lapsena Kesko-fani [kuuluin jopa lasten omaan Keskos-klubiin] mutta nykyään se on kovin vaikeaa. S-ryhmä yrittää uusia juttuja. Kesko ei tee mitään. Tyylikkyyteen tähdänneet Pikkolotkin korvattiin hikisillä Extroilla. Äh.

[Niin, minulla oli lapsena hyvin läheinen suhde yhtiöihin ja näiden brändeihin. Jollain tapaa määrittelin maailmaa näiden kautta. Haluaisin joskus kirjoittaa siitä, mutta se ei tunnu olevan helppoa.]

***

Kas, merkintääni aloittaessani en tiennyt olevani aikeissa avautua ABC!:stä. Kaipaan vanhoja aikoja, jolloin en voinut olla kirjoittamatta tänne ja suolsin, mitä sattui. Tekstejä lukiessani hihkun niiden epäkorenttiuden äärellä. Minä, joka pitkään uskoin, kun luvattiin, että naiset rakastuisivat koherenttuihin.

Sittemmin lompakkonikin on hävinnyt. En ollut edes juovuksissa, kun luultavasti jätin sen huoltoaseman tiskille. Tuossa lähellä on sellainen Neste, jonka huomissa oleva K-kauppa on pitkään auki. Suotta minä Keskoa parjasin.

Luottokortin uusiminen on tehty ihailtavan oikein. Puhelimeen vastataan ympäri vuorokauden, heti. Kortin saa suljettua tuosta vain, ja uusi tilataan automaattisesti. Toimitus kotiin alle viikossa.

Myös kirjastokortin uusiminen onnistui kätevästi. Passin kanssa paikalle, ja keskimääräisiin lainaussakkoihin verrattuna mitätön maksu. Kortin sai mukaan heti, ja tunnuslukukin säilyi.

Ajokortti on oma lukunsa. Satuin olemaan liikkeellä skootterilla, joten poikkesin kauniin päivän kunniaksi vihoviimeiseen korpeen, Kilon poliisiasemalle. Jonot näyttivät lannistavilta eikä minulla ollut kaikkea tarvittavaa mukanakaan, joten nappasin mukaani pelkän hakukaavakkeen.

[Passinhakijoita ohjeistettiin, että ajokortti ei kelpaa henkilöllisyystodistukseksi. Eikä passinhakijoilla useinkaan ole passia. Onko tämä nyt deadlock vai livelock.]

Kysyin virkailijalta, tarvitsenko todella myös uuden lääkärintodistuksen. En, henkilötodistus, 2 passikuvaa ja 40 euroa käteisenä [duh?] riittivät. Kertoi, että lomakkeen voi vieläpä jättää myös Isoon Omenaan.

Iso Omena on paljon paremmin saavutettavissa julkisilla liikennevälineillä, ja satun asumaankin varsin naapurissa, joten päätin palauttaa lapun sinne. Poliisin sivuilla on ohje passikuvan vaatimuksista. Manipulointi on kielletty, mutta jouduin vaalentamaan taustaa, sillä kuvauspäivä oli hämärä. Mietin, että on hupaisaa, kuinka minä ensin syvään kasvoni irti taustasta ja sitten tulostan koko roskan paperille, joka toimitetaan jollekulle raukalle, joka skannaa kuvani, syvää taustan uudestaan ja liittää sen korttiin.

Täyttelin kaavakkeen. Ensin näytti, että taustan värikoodit vihjaisivat, onko kysymys pakollinen vai ei, mutta ei näin lopulta ollutkaan. En keksinyt väreille mitään logiikkaa. En myöskään tiennyt, kuka oli korttini myöntänyt tai kuinka kauan se olisi ollut voimassa, saati miksi minulta tätä kysyttiin, kun se varmasti näkyy järjestelmässä.

Jätin lomakkeen virkailijalle, joka kertoi, että kortti on valmis noin kuukauden kuluttua. Eivät kuulemma ilmoita siitä mitenkään, vaan minun tehtäväni on soittaa perään ja kysellä. Koska on varmasti paljon tehokkaampaa vastailla turhiin puheluihin jatkuvasti kuin soittaa asiasta kerran. Saati, että lähettäisi sähköpostin.

Kysyin, voisinko saada jonkin todistuksen siitä, että minulla kuitenkin on ajokortti, jos vaikka sattuisin ajamaan autoa. Virkailija kertoi, että sellaisen saisi vain poliisilta, kymmenellä eurolla.

– No, voin varmaan käydä poliisin pakeilla passini kanssa ja saada tuollaisen todistuksen? kysyin.
– Ei, nainen kielsi.
– Jos jätät tämän hakemuksen nyt, et voi saada väliaikaista ajokorttia lainkaan.

Puhu siinä sitten pikkurilli tanassa palvelumuotoilusta, kun jossain olisi tarvetta puskutraktorille. Paitsi, että se taitaa vaatia ajokortin.

***

Paljonkohan lompakkoja katoaa vuodessa? Olisiko mahdollista perustaa palvelu, jonne voisi ilmoittaa lompakkonsa sisällön ja lompakon kadottua tilata uuden napin painalluksella.

Elisa mainosti pari viikkoa sitten näkyvästi mm. Facebookissa mahdollisuutta päästä Kerimin työkaveriksi. Työpaikkoihin liittyy paljon salamyhkäisyyttä, ja on vallan hauska ajatus henkilöidä ilmoittelua ja näyttää, millaisen tyypin kanssa hommia päätyisi tekemään.

Tällä kertaa tapaus oli sittenkin enemmän kuin siinä pizzeriassa, jonka lupaama alehinta oli vain mainos. Yhtiössä oli auki viisi satunnaista työpaikkaa, eikä mikään niistä liittynyt Kerimiin millään tavalla. En tiedä tarkemmin, mitä paikat olivat, sillä nuo linkit on tehty niin, että selaimen mainossuodatin estää niiden avaamisen.

Kenties voisin sittenkin itse kertoa hieman, millaista oli olla töissä Elisalla. Olin siellä sentään liki vuoden. Niin, olen vähän epäsuosittu tyyppi. Kannustan Saksaa jalkapallossa ja olen ollut operaattorilla töissä. Sen vuoksi puhelinnumeroani ei saa numeropalvelustakaan.

***

Vuosi sitten keväällä hain raivoisasti töitä erilaisista paikoista. En ole ikinä päässyt edes haastatteluun täyttämällä yhtiöiden virallisia hakulomakkeita – enkä päässyt nytkään. Elisalla ei ollut kiinnostavia paikkoja auki, mutta olin nähnyt erään henkilöstöhenkilön joissain yhteyksissä ja lähetin hänelle sähköpostia yhtenä tiistai-iltana. Kerroin huomanneeni, että Elisa lupaa tehdä sen helpoksi ja että minä osaan tehdä juuri sitä. Sain vastauksen vielä samana iltana: oli kuulemma laittanut ansioluetteloni eteenpäin.

Seuraavana päivänä minulle soitettiin. Kysyttiin, vieläkö haen töitä. Myönsin, että tilanne ei ollut muuttunut sitten edellisillan. Lupasin tulla käymään.

Haastattelutilanne oli mukavan luonteva. Paikalla ei ollut ahdistavaa rekrykonsulttia kaavamaisine kysymyksineen, vaan ryhmän johtaja heijasti CV:ni seinälle ja pyysi minua kertomaan, mitä siitä pitäisi ajatella. YO-arvosanoista juttelimme, ja nuorempi kolmissakymmenissä ollut kaveri totesi, että minun älläni taitavat olla uusia älliä. Kertoi olleensa ensimmäistä ikäluokkaa, jolla eximia oli käytössä.

Arvaa vaan, vituttiko, kun ällistä tulikin eitä? hän kysyi ja mietin, ettei tämä ehkä niin vakavaa ole.

He eivät tuntuneet aivan tietävän, mitä minun pitäisi osata tehdä, ja tilaisuudesta jäi vähän epämääräinen olo. Täsmentääkseni kykyäni nähdä ongelmia kaikkialla teilasin työnäytteeksi elisa.net-sivuston. Se riitti sillä kertaa.

***

Minä en osaa sanoa, muuttuiko mikään helpommaksi tuon vajaan vuoden aikana. Minä olin vähän irrallaan olemassa olevista asioista kehittämässä yhtiölle suurta tulevaisuutta. Merkittävin yhdistävä tekijä hankkeille, joissa sain olla mukana on, että ne olivat hyvin salaisia. Jopa niin salaisia, ettei niistä luultavasti koskaan kerrota edes asiakkaille.

Sanat kuten ambiittiotaso [juuri noin sanottuna] tulivat tutuiksi. Opin myös, että tuotteita ei viedä markkinoille vaan markkinaan. Alkuvaiheessa minun tehtäväni oli tehdä leiskoja. Yleensähän leiskalla viitataan lay-outtiin, mutta pomoni saattoi tarkoittaa sillä tilanteesta riippuen mitä tahansa tekstistä poikkeavaa.

Kun minua pyydettiin ensimmäisen työviikkoni jälkeen kertomaan, miltä homma vaikutti, sanoin, että ainakin kädet heiluvat ja luvut ovat helvetin suuria. Pitivät sitä osuvana kuvauksena. Pomon esitettyä tekemäni powerpoint-kalvot ominaan oletin, että ne olivat kelvanneet.

***

Erilaisia yhteistyötahoja ramppasi palavereissa, ja tapana oli tilata tarjoilusetti muutamine limupulloineen. Kun vieraat oli hyvästelty, hipsimme takaisin neuvotteluhuoneeseen ja kannoimme pullot omaan konttoriimme. Mitäpä niitä jättämään, kun niistä oli kerran jo hinta maksettu. Tyhjiä pulloja ehti kertyä jonkinmoinen määrä toimiston nurkkiin.

Syksyn tullen eteen tuli muutto pääkonttoriin Pasilaan. Paikalle kannettiin muuttofirman laatikoita, joihin pakata tavaramme. Myös pullot oli määrä palauttaa samalla kertaa. Ne oli kerätty yhdelle pöydälle, ja ehdotin, että ne voisi laittaa muuttolaatikkoon, jolla ne olisi helppo kantaa viereiseen kauppaan. Siirsin pullot laatikkoon, mutta kukaan ei tullut vieneeksi sitä kauppaan.

Lähdin viikoksi opiskelemaan enkä enää palannut vanhaan konttoriin. Kun muuttomiehet seuraavalla viikolla kantoivat kamojamme Pasilaan, ensimmäinen laatikko sisälsi tyhjät pullomme. Pahaksi onneksi tätä sattui todistamaan myös toimitilojen suunnittelijahenkilö, joka oli tarkka tyyppi. Saimme ympäri korviamme, kuinka saatoimme olla noin piittaamattoman ylimielisiä, että niin vain kannatamme tyhjiä pullojamme kalliissa muuttolaatikoissa ympäri Helsinkiä. Viimeinen ripaus kuohittua venturehenkeämme.

***
Toinen hauska sattumus oli, kun yritimme järjestää Tampereella pitämäämme focus groupiin nettiyhteyttä. Neuvotteluhuoneesta pääsi verkkoon vain firman työkoneilla, mutta meidän demomme vaativat uudempia laitteita.

Toimitilojen sisäisten verkkoyhteyksien luominen ei ollut lainkaan niin yksinkertainen juttu kuin voisi luulla, eikä suutari saanut lapsilleen kenkiä aikaan edes viikon varoitusajalla – ei, vaikka säätöjä tehtiin Vaasaa myöten. Lopulta jouduimme olemaan usb-mokkuloiden varassa, eivätkä nämä tietenkään tahtoneet toimia uusien koneiden Vistassa.

***

Luin hiljattain jonkin otsikon, jossa todettiin, etteivät yritykset ole ymmärtäneet huolehtia kunnolla älypuhelinten tietoturvasta. Kääntöpuoli asiassa on, että puhelin toimi hyvin ja siihen sai vapaasti asennella asioita [tietty puhelin kaatuili ja lakkasi lopulta käynnistymästä, mutta tämä ei ollut it-hallinnan syytä]. Yritysjärjestelmiä on hauska parjata eikä Elisa poikkea muista yhtiöistä sen suhteen, että intranetti on varsin kamala, mutta push-sähköposti ja -kalenteri toimivat sentään liki mainiosti. Puhelin synkronoitui automaattisesti työkoneen kanssa, ja synkronoimalla puhelimen edelleen oman koneeni kanssa, sain kalenterin pysymään varsin hyvin järjestyksessä.

Ketään ei tuntunut lopulta häiritsevän, että tein työni omalla koneella kankean ja vanhan työkoneen sijaan. Benchmarkkaa siinä sitten uusia verkkopalveluita, jos koneen ainoa selain on IE 6, jossa ne eivät edes toimi. Työkoneella kelpasi lukea intranetiä, tehdä kalenterivarauksia ja hakea salasanoja vierailija-wlan-verkkoon.

***

Minulla oli monesti oikein hauskaa. Asiat sujuivat joustavasti, ja tuntui, että teimme hienoja juttuja. Ehdin innostua monta kertaa. Parasta oli, kuinka näkemyksiini suhtauduttiin kunnioittavasti eikä niitä väheksytty vain, koska satuin olemaan nuorempi ja kokemattomampi.

Pienessä joukossamme myös kunnioitettiin ideoiden keksijöitä. Jos joku keksi tai löysi jotain, asiasta kerrottaessa muistettiin aina mainita, kenen ideasta oli alun perin kyse. En tiedä, olivatko muut yhtä mustasukkaisia omista ideoistaan, mutta minulle tuo sopi oikein hyvin.

Tietty olisi ollut hauskaa, jos jokin näkemistäni projekteista olisi myös toteutettu loppuun saakka. Olisi ollut herkullista päästä sanomaan suunnitelleensa jotain laajalti levinnyttä, mutta aina ei saa kaikkea. Sain sentään tehdä diplomityöni ja päästä näkemään mielenkiintoisia kuvioita.

Huomasin hiljattain, että olin kirjoittanut aihetta liipaten kovin ironisen osuvasti Pää auki -blogin alkuaikoina:

Joskus mietin, kuinka turhauttavaa on olla töissä Elisan tai Soneran tapaisessa kaikkien vihaamassa firmassa. Tehdä oma työnsä kunnolla, viihtyä yhteisössään – ja kirota, kuinka joku jossain ryssii kaiken.

Lähtiäisiksi työkaverini antoivat minulle Sunzin Sodankäynnin taidon opasteeksi seuraaviin seikkailuihin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds