Oikeasti asioihin vain kiinnittää huomiota, kun ne sattuvat omalle kohdalle. Aikoinaan kirjoitusten jälkeen tuntui, että lehdissä kirjoitettiin erityisen paljon ylioppilaista. Nyt kerrotaan kuukausittain keskeyttämistilastoja ja Cooper-tuloksia, vaikken ole edes nähnyt puolustusvoimien mainitsevan nimeä Cooper missään yhteydessä. Esiintyvät kuin olisivat itse keksineet koko jutun. [Minäkin juoksin rahtua vaille kolmetuhatta metriä, vaikka makoilen löysällä johtamisjärjestelmälinjalla. Niin, kehuskelen typerillä saavutuksilla, kun en ole saanut kohta puoleen vuoteen aikaan mitään hyödyllistä. Se on pitkä aika.]

Samaan tapaan sen kerran, kun yksi Hesarin toimittaja on nimeltä tuttu, hänet valitaan vuoden journalistiksi ja häntä mainostetaan kuukausiliitteen kannessa Halos-artikkelista sekä Hesarin etusivulla Kuukausiliitten Ahtisaari-arkistoaarrejutun kirjoittajaksi. Ei sillä, onnea Unskille minultakin.

Sikäli oivaa, että juuri kun olen armeijassa, Olivia-lehti kertoo maihareiden olevan muodissa. Ihmisten ilmoilla en tosin käytä maihareita, vaan laivaston loma-asun pikkukenkiä. Me maamouhotkin saamme pukeutua hienosti rukin ajan.

[Tänään Turussa marssiessamme useampi katselija luuli meitä laivastokokelaiksi. Eivät menneet nekään rytmihäiriöt omaan piikkiin. Maavoimien asuissa olisi ollut vielä ne kiusalliset nimilaputkin.]

***

En ole kirjoittanut mitään, sillä en saisi. Minun kuuluisi käyttää vapaa-aikani pariin puuttuvaan tenttiini valmistautumiseen. En ole jaksanut. Armeijassa on kamalasti tyhjäkäyntiä, mutta opiskelu täällä on vaikeaa. Suomenlinnassa talo ei myöskään tarjoa nettiyhteyttä eikä kännykkä toimi modeemina niin kuin kuuluisi. Raastan hermojani ja buuttailen laitteitani vuoron perään. Käytössäni on mokkuloita peräti kaksin kappalein, mutta minulla ei ole niihin simkorttia. Yksi sovelias simkortti on jumissa iPhonessani siten, ettei se toimi eikä tule ulos. Kotona minua odottaa sentään käynnistymätön skootteri, jonka huoltoon taluttamiseen pitäisi uhrata yksi arkipäiväksi sattuva vapaapäivä.

Kirjoittamista on haitannut myös käsiin räjähtänyt yritys tuottaa eeppinen tarina öisestä taisteluharjoituksesta Kiikalan korpimetsistä. Minä en tiedä, mitä korpimetsä tarkoittaa, mutta pelkkä metsä tuntuu laimealta. Juuri noin sillekin jutulle kävi. Poukkoilin jokaisesta lauseesta ohi aiheen. Sinänsä perustellusti, sillä mieleni toimii tyhmänä eteenpäin marssiessani aivan samalla tavalla.

Kyllä se juttu täytyy kirjoittaa. Siinä puhutaan Dronningholmin hillostakin.

Ja tietenkin tämä hiljaisuus sattui juuri silloin kuin kuuluikin. Jos vaikka aloinkin blogata vuoden tai pari liian myöhään, lopetin ainakin silloin, kun se oli vielä kohtuullisen coolia. Ihmeellistä on, että niin moni seuraamistani blogeista on hiljennyt. Erästä Saaraakin tapaa enää Ilta-Sanomien marginaaleissa – sikäli kun niissä lainataan YO-lehteä. [Taas noita ylioppilaita joka paikassa.]

Vanhan viisauden mukaan blogeista ei ole hyötyä, mutta niillä saa töitä ja naisia. Ehkä aktivoidun taas, kun tarvitsen jompaakumpaa.

***

Blogipikkujouluihin ajattelin tulla kaikesta huolimatta, aikataulupaineiden vuoksi vieläpä sievästi lomapuvussa.

Joskus kauan sitten näin unta, jossa olin armeijan aloitettuani ja hiukseni lyhennytettyäni jonkinlaisessa blogitapaamisessa ja kommentoin Marjutin kampausta. Hän oli leikannut hiuksensa lyhyiksi ja kommentoin, että hänelle sopii lyhyt tukka paljon paremmin kuin minulle. Sinänsä oikea havainto, tietty, mutta sikäli pöhkö, että Marjutin hiukset nyt ovat aina olleet jokseenkin lyhyet jo valmiiksi.

Ettei synny vääriä käsityksiä, olen ihan hyvällä mielellä. Olin eilen varsin etevä pystyttelemään mastoja ja heittelemään antenneja puuhun. Tänään tajusin keskusjuttuja siinä määrin hyvin, etten joutunut punnertamaan oppitunnilla. Kouluttajan tapana on laittaa punnertamaan, jos vastaa kysyttäessä jotain typerää tai ettei tiedä. Toistojen määrä riippuu vastauksen typeryydestä.

Enkä suostu myöntämään, että olisin itsekäs hyväkäs, joka on tyytyväinen heti, kun itse sattuu säästymään. Kyse on lähinnä reiluudesta. Olen ymmärtänyt, että minusta on suunnattoman ärsyttävää, jos minua rangaistaan toisten virheistä. Reilussa maailmassa valta ja vastuu ovat tasapainossa. Kun itsellä on kontrolli siitä, mitä tekee, vastaa myös mieluusti seurauksista. Jos sattuu olemaan johtajana, valta on laajempi ja tällöin saa vastata myös muiden suorituksesta.

Epäreilu turhauttavuus ilmenee tilanteessa, jossa ei pääse itse vaikuttamaan mihinkään, mutta jonkun mokatessa saa osansa kärsimyksestä. Pikkuhiljaa tuo saa kaikki parantamaan suoritustaan, mutta onko järkevää tehdä se niiden kustannuksella, jotka osaavat jo.

[Eikä sillä, että olisin itsekään joka kerta ollut kärsivällä puolella. Muut odottivat punnerrusasennossa, kun varusteensa puutteellisesti pakanneet hakivat tavaraa tuvasta. Minäkin noudin neulekintaat, vaikka niitä ei lopulta meidän tupamme versioon pakkauslistasta ollutkaan merkitty ja edellisessä komppaniassa niitä käytettiin vain talvella.]


***

Aina hetkittäin tekee mieli kommentoida armeijan hupsua uuskieltä, jossa annetaan uusia nimiä tutuille asioille. Radioiden ja kenttäpuhelinten luuri on jostain syystä nimeltään kuulopuhelin. Samaan tapaan kokeita tai tenttejä kutsutaan koulutöiksi.

Palaanpa vielä aiemmin käsittelemääni saada-sanan pannaan. Luin läpi Yleisen palvelusohjesäännön [pdf, 8 Mt] viikonloppuista koulutyötä varten enkä tietenkään löytänyt saada-sanan käyttökieltoa. Päinvastoin, ohjesäännön Liite 1:ssä sivulla 133 sanotaan näin:

Esimerkki 4 Herra yliluutnantti, saanko mennä tauon aikana vaihtamaan varusvarastolta saappaat?


Ei siis voinko, vaan saanko. Mitä tähän voi sanoa kuin hahaa.

Sanovat, että meininki muuttuu mielenkiintoisemmaksi, kun AUKki alkaa. Tähän mennessä olen huomannut, että teemme enimmäkseen samoja juttuja, mutta toimintaa syynätään tarkemmin. Peitot täytyy viikata tarkemmin paikoilleen, ja vapaa-ajalle pääsee vasta pestyään ensin tunnin seiniä.

Hetkittäin tuntui kuin johtamisen kulmakivet eivät olisikaan älyllinen stimulointi ja yksilöllinen kohtaaminen, vaan ennemmin älytön stimulointi ja yhteisöllinen rankaiseminen. Kun pannaan punnertamaan täyspakkaus selässään, sopii hihkua hiljaa mielessään, ettei omassa repussa sattunut olemaan kiinni kamiinaa.

[Kirjoitin kamiina silläkin uhalla, että kamina tuntuisi paremmalta.]

Ehkä tuo oli kaikkiaan vain alun luulojen pois ottamista. Sittemmin on ollut rauhallisempaa.

***

Tänään mietin, että jos minun pitäisi yhtäkkiä tehdä kansanterveydellinen juliste, jolla suitsia odottavien äitien alkoholinkäyttöä, siinä voisi lukea: Älä tee lapsestasi kohtukäyttäjää.

Kuvitus sitten soveliaan inhorealistinen.

[Kirjoitin vahingossa inforealistinen.]

[Ylempänä kirjoitin vahingossa kulmakivat.]

***

Joskus armeijaa haukutaan siitä, että kaikenmaailman koulukiusatut toimivat johtajina. Minusta on jotenkin ironista haukkua jotakuta koulukiusatuksi.

Eikä sillä, koulukiusattu johtaja minustakin vielä joskus tehdään.

Ja kyseenalaisinta toimintaa harrastaa joka tapauksessa kantahenkilökunta.

***

Ai niin, mikä ihme on tuo Elisan mainos, jonka alussa animoitu tähti laulaa tähtiin, tähtiin, tähtiin?

***

Pitäisi kirjoittaa johtamisessee perjantaiksi. Ajatus oli tehdä se nyt, mutta tyydyin selaamaan nettiä ja ahmimaan pussin Pollyjä. Mielialasyön kuin pahainen naisparka. Olen laihtunut kilotolkulla, ei sillä.

Jahka saan luvan tälle koneelleni taas, niin ehkä kirjoitan joskus. Ensi viikolla en, sillä olen yhdeksän päivää metsässä. Toivotaan poutaa.

iPhonen päivitys ei sitten asentunut, mutta nyt täytyy juosta jo takaisin kasarmille.

Näemmä Blogger toimii hankalasti iphonella. Pelkään unohtavani kaiken, jos en kirjoita mitään muistiin. Jos joku hajoilee armeijassa eikä kukaan ole näkemässä, niin hajoileeko kukaan. Ajattelen katsokaas viisaita asioita, kun olen sentään aliupseerikoulussa.

Halusin sanoa jotain Georgiasta, mutta mitäs siitä. Venäjä on pelottava toimiessaan yllättävästi. Minä kun ehdin jo luulla, että talouden globalisaatio suojelee meitä ja vain jokunen jäärä piittaisi imperialismista ja sen sellaisesta. Ei sitten.

Asiaa miettiessäni mieleeni nousi alokastuvassani kuulemani juttu. Tupalainen sai yökerhossa turpiinsa. Joku ohikulkija oli nimittänyt hänen kaverinsa tyttöystävää huoraksi. Tupalainen oli ehdottanut nimittelijälle matsia ulkosalla. Tämä oli ottanut mukaansa kolme kaveria, ja tilanne oli päättynyt portsarin tultua estämään enemmän potkimisen.

Yhtä epäuskoisesti pudistin päätäni molemmista uhoamisista kuultuani. Minä pahainen nössö miesten koulussa.

Tajuuttekste, jätkät: kun on armeijassa, sanotaan, että on kiinni. Joten pää kiinni tarkoittaa paitsi, että pitää olla hiljaa, että ollaan armeijassa. Mistä minä oikein keksin näi

Taannoisessa lukijakyselyssäni Pää auki -blogin ei varsinaisesti toivottu muuttuvan inttiblogiksi, mutta isänmaan etu vaatii. Kiitos uhristanne, siis, arvon lukijat.


Re: P�auki

P�kiinni



***

En ole kirjoittanut niin pitkään aikaan, että selaimeni ei enää osannut ehdottaa bloggerin osoitetta.

Santahaminassa kerrotaan jo viidenneksen varusmiehistä lopettaneen, mutta minä se vain porskutan, joskin Upinniemessä. Hetkittäin mietin, että systeemi on vähän pöhkö, kun hommansa kunnolla hoitavat saavat jäädä jumiin vuodeksi ja sopivasti perseilemällä pääsee kotiin. Sitten muistan, etten osaisi perseillä, vaikka haluaisin. Minä taidan tosiaan olla pohjimmiltani miellyttäjä.

I was born to make you happy, laulelen yhtenään.

Ihmiset kysyvät, miltä tuntuu olla noin vanhana armeijassa, ja mahtaa vituttaa. En usko, että olisin ikinä sopeutunut tähän yhtään paremmin. Olen aina ollut varsin vapausorientoitunut. Nauttinut siitä, että teen juttujani niin kuin itse haluan ja niin kuin järkevältä tuntuu. Itse haluaminen ja järkevyys eivät valitettavasti kumpikaan ole kovin kovassa huudossa tässä laitoksessa.

Toisaalta ikä tuo turvaa ja suo lähteen uskottavalle ulkopuolisuudelle. Minun on helpompi tulla toimeen, jos saan olla jollain tapaa vieras ja erilainen. Olen kirjoittanut tuosta joskus. Jos olisin mennyt armeijaan heti lukion jälkeen, olisin ollut niin paljon jäljessä kaikilla elämän mittareilla – sillä olin keskittynyt ainoastaan lukuaineiden keskiarvoon – että olisin ahdistunut ja tuntenut alemmuutta. Ei minulla olisi ollut naisjuttuja kerrottavaksi joka viikonlopuksi. [Nyt olen sentään siinä asemassa, ettei minun tarvitse kertoa mitään.] Ei olisi ollut edes sitä kymmentä kiloa, joka tekee minusta normaalipainoisen.

Ai miksi en mennyt armeijaan heti lukion jälkeen? En olisi päässyt kesällä, sillä kaikki kesäpaikat olivat menneet, kun minun nimiseni kerättiin kutsuntoihin. Minusta on omituista, että nimi määrää sen, milloin saa astua palvelukseen. Ajattelin, että tammikuussa meneminen veisi motivaation fuksisyksyn opiskelulta ja armeijaan palaisi näin käytännössä puolitoista vuotta, kenties kaksi, sillä paluukeväänäkin olisi vaikea aloittaa. Niinpä päätin mennä vasta saatuani opinnot käyntiin.

Vaihto-opiskelujeni vuoksi en mennyt armeijaan parin vuoden jälkeen. Ajattelin, että vaihtoon olisi parempi suunnata suoraan koulusta, jotta ei olisi aivan hukassa. Palattuani ajattelin, ettei tätä koulua ole enää jäljellä kuin vuosi pari, joten mitä jos valmistuisi ensin. Voisi vaikka saada jotain viisaampaa tekemistä.

Kenties soveltuvaisimmillani armeijaan olisin ollut yläasteen loppupuolella, lukion alussakin. Silloin minut valtasi korostuneesti ajatus ylenmääräisestä kunnollisuudesta. Kaipuu menneeseen, konservatiivisten aatteiden ihannointi ja halu toteuttaa kaikki opettajien antamat käskyt niin oivasti kuin suinkin. En ole koskaan saanut kirjoitetuksi siitä, kuinka näen maailman koostuvan parillisista ja parittomista komponenteista, mutta olin tuolloin hyvin voimakkaasti parillisuuteen kallellaan.

Sittemmin olen höllännyt ja lukion jälkeisen henkisen murrosikäni myötä miettinyt juttuja vähän laveammin. Sinänsä hauskasti olen armeijassa huomannut, että kykenen tarvittaessa löytämään tuon yksioikoisen parillisen suorittajan. Varsinaisesti armeijassa olo ei poikkea paljoa kilpapurjehduksesta. Ei voi tehdä mitä haluaa, saattaa olla kylmää ja märkää, unet jäävät vähiin ja välillä uuvuttaa. Armeijassa vain tuntuu, kuin oltaisiin koko ajan paikoillaan laiturissa eikä mentäisi minnekään.

Sinänsä hassusti yksi armeijassa ärsyttävä piirre on, että se ei ole kyllin särmä paikka. Tuntuu, että oltaisiin sitten, kun ollaan kerran olevinaan, stana. Että jos vastoin mitään järkevää syytä nillitetään saada-sanan käytöstä, niin puhuttaisiin sitten kaikin puolin oikeaa suomea. Osattaisiin teitittelyn aikamuodot ja ymmärrettäisiin, että suomessa sanojen paino on ensimmäisellä tavulla. Pääni hajoaa aina, kun kokelas huutaa valmis tautukaa tai varus tus.

Niin, saada-sanan käyttö. Sanovat, että Ruotsin armeijassa saadaan, meillä voidaan. Jos kysyy, saako tehdä jotain, käsketään korjata saaminen voimiseksi. Aivan kuin saaminen ja voiminen olisivat samat asia. Saada tarkoittaa olla sallittua. Voida tarkoittaa olla mahdollista. Saaminen on voimisen alakohta. On mahdollista, että vaikka jotain voi tehdä, se on silti kiellettyä. Armeijassa tämä on suorastaan hyvin todennäköistä. Jos sanotaan, että jotain voi tehdä, se ei vielä vastaa kysymykseen, saako myös.

Sitä paitsi saada-sanaa käytetään toisissa yhteyksissä. Kun joukkueelle ilmoitetaan ruokailuaika, tavataan kysyä, saiko viimeinen. Tällöin tämä huutaa saaneensa kyllä. Ja ihmiset tirskuvat päivästä toiseen. Sain, tsihihii.

Joskus ammuntojen valvoja huutaa saa ampua. Myös fraasi saa suorittaa liittyy käsittääkseni armeijaan, vaikken ole sitä kuullutkaan. Pitäisi varmaan perehtyä yleiseen palveluohjesääntöön ja katsoa, sanotaanko siellä jotain saada-sanasta.

Ainahan sitä voi kysyä alikersantilta, että pygeekö. Olen oppinut muutaman uuden nuorisosanan. Jengi sanoo skidi, kun he tarkoittavat pientä. Kun isä sanoisi snadi. Skidisti tarkoittaa samaa kuin pienesti. Tietty kaikki sanovat pysty tehdä tai pygee tehdä, mutta uskomattomasti myös suostu tehdä. Aivan kaikkien apuverbien kanssa verbi tuntuu olevan perusmuodossa. Paitsi alkaa tekemään, tietenkin. Saleen skidi vitutus päällä.

Eipä sillä. On täällä erinäisiä kiinnostavia, osuviakin sanoja. Lonnia, härvätä, pyöriä, neppailla, rötvätä ja pööpöillä tulevat mieleen.

Sikäli olen hieman pettynyt, että en ole päässyt kuulemaan eri murteita. Kaikkiaan väki on aika tasapaksua siihen nähden, kuinka sanotaan, että armeijassa tapaa kaikki ääripäät. Eniten hämmentää, kuinka yksioikoisia, valmiita ja täysin perusteettomia mielipiteitä monilla nuorilla miehillä on maailmasta. Minä en ole ikinä ollut noin varma mistään.

Hetkittäin mietin, että jos armeija kerran antaa suomalaisille miehillä tärkeää kansalaiskasvatusta, millä tapaa tämä parempi kasvatus verrattuna muiden maiden miehiin ilmenee käytännössä.

***

Kun sanotaan, että armeijassa on kiire odottamaan, tiivistetään koko touhun turhauttavuus vallan hyvin. Usein tuntuu, että paikan itsetarkoituksellinen päämäärä on tuhlata nuorukaisten aikaa. Ärsyttävintä on, että ajallaan ei saa tehdä mitään. Ei lukea uutisia netistä kännykällä odotellessa, kirjaa kenties hyvällä onnella joskus. Tupakalle sentään pääsisi, jos haluaisi. Minusta olisi ihan kohtuullista, että informaatioaddiktit pääsisivät samalla tapaa tyydyttämään tarpeitaan kuin nikotinistit – semminkin, kun itsensä sivistäminen on hyödyllistä, kun taas tupakoinnista on pelkkää harmia. Näin ainakin kasarmiolosuhteissa; leireillä ehkä voidaan perustella, että kännykän käyttö on vaarallista, jos vihollinen leikisti tarkkailee säteilyä.

Särmyyden puutteeseen liittyy myös ohjeiden ristiriitaisuus. Kaikki totuudet ovat ehdottomia, mutta saattavat muuttua koska tahansa. Yhden ampumaharjoituksen jälkeen meidät oli jaettu kahteen ryhmään. Toiselle puoliskolle sanottiin, ettei aseesta missään nimessä saa öljyttäessä vetää liikkuvia taakse. Meille sanottiin, että tämä pitää ilman muuta tehdä. Alikersantti saattaa kieltää pakkipussien käytön, koska tiskimahdollisuus on olemassa ja luutnantti tämän jälkeen pakkien tiskaamisen, sillä tiskipaikka on huono.

Käskyjen sokeaa tottelua motivoisi tieto, että käskynantajat ovat tilanteen tasalla. Yhtenä aamuna huvitti, kun alikersantti laski, että jos kello on 27 minuttia yli ja valmiina pitää olla 27 vaille, niin siinähän on kymmenen minuuttia aikaa syödä. Hyvin pitäisi ehtiä.

Olisi mukavaa pestä kätensä ennen syömistä. Kasarmilla tämä ei välttämättä onnistu, jos valmiusmääräys satutaan antamaan liian tiukkana. Ruokalan edessä on aikaa seistä kymmenen minuuttia paikoillaan, mutta käsien peseminen ei onnistu.

Armeijassa ei myöskään sanota anteeksi, vaan korjaan. Samaan tapaan meille ei ole ikinä pahoiteltu, vaikka olisi sössitty mitä. Virheitä sattuu kaikille, mutta tavallisesti hyviin tapoihin kuuluu, että pahoitellaan, kun mokataan.

Keskustelin aiheesta lakimieheni kanssa.

Hän: minä olen luullut, että vaikka armeijassa oltaisiinkin tiukkoja ja naurettavan pikkutarkkoja, oltaisiin myös vastapainoksi reiluja ja rehellisiä. siellä mitään olla.
Minä: minä olen luullut ihan samaa juristeista
Minä: tsih, katso, olen hauska!

***

Armeijaan mennessäni muistelin, kuinka aikoinaan innostuin kirjoittamaan runon tapaisia toimiessani lukion jälkeen sähköasentajaharjoittelijana. Fyysistä työtä tehdessä ajatukset saivat tilaa. Pettymyksekseni moinen ei ole toistunut, ja olen saanut aikaa parhaimmillaankin pikkunäppäriä rävellyksiä.

Armeija tekee pojista miehiä, jotka

osaavat hotkia ruokansa kymmenessä minuutissa
tietävät, ettei puhtaudella ole väliä, kunhan parta on ajettu
tietävät, ettei parrallakaan ole väliä, kunhan hiukset ovat lyhyet
osaavat käyttää sukkia sandaaleissa
tietävät, että sininen väri sointuu hyvin yhteen vihreän kanssa
osaavat pysyä selvinä arjet ja ryypätä viikonloppuna
osaavat marssia puhumatta tuntikaupalla
laukaisevat heti lähikosketukseen päästyään


Oli alokas Upinniemestä,
joku luuli jo päässeensä liemestä.
Vaan liikaa kun härväs, niin
aukkiin se värvättiin.
Ei pidä suuttua pienestä.



Caipiroska

Pane ensin lime rikki
murskaa sekaan jääbricki.
Päälle vielä vodkaa liraus,
valmis alkaa olla tilaus.
Huom. aamulla voit olla sicki.


***

Oikeasti olen pärjännyt vallan hyvin kaikessa muussa paitsi ammunnassa. Tapaani seistä asennossa on kehuttu, samoin pinkkojani ja punkkiani – tapaani sijata vuode ja tapaani viikata päiväpeite, siis. Olen myös heittänyt käsikranaattia kuulemma helvetin hyvin ja haudannut telamiinan niin, etten itsekään sitä löytänyt. Sotilaan käsikirjan mukaan sotilaan tärkein taito on ampumataito, mutta kuulemieni huhujen mukaan sodan päättyessä tasapeliin pinkat ratkaisevat.

Olen lukenut tuon kirjan tarkemmin kuin moni muu. Olin yhtenä viikkona flunssassa, joten istuin käytävässä lukemassa kirjaa, kun muut marssivat. Jotta pysyisin hereillä, kirjasin muistiin teoksen kirjoitus-, taitto- yms. virheitä. Niitä on kymmenittäin, paljon enemmän kuin diplomityössäni. Leikittelin ajatuksella julkaista postaus, jossa korjaan ne, mutta saa nyt nähdä.

Luin kirjaa myös iltahartauden aikana. Minun ei tarvinnut osallistua siihen. Olen kuullut vanhoilta sukupolvilta, että kirkkoon kuulumattomuus olisi hyvä peliveto, mutta se mitään ollut. Meidät laitettiin käytävään lukemaan Sotilaan käsikirjaa ja opettelemaan ulkoa naisten kuntoindeksin tulosrajoja. Tuo oli nähdäkseni vähän asiallisuuden rajoilla. Olisin saattanut kirjoittaa asiasta eteenpäin, mutta annoin olla, sillä edellisen kirkollisen tilaisuuden aikana emme joutuneet tekemään mitään erityistä.

Matkan varrella pahinta stressiä aiheutti kadonnut sysäyksenvahvistimeni. Se on sellainen mötikkä, joka kiinnitetään aseen päähän paukkupanoksia ammuttaessa. Olin melko varma, että sen täytyisi löytyä jostain, sillä se oli kadonnut kesken varustuksen pakkaamisen. Parin viikon päästä se löytyi naapuritaistelijan kaapista. Hän on tullut epähuomiossa poimineeksi talteen kadonneiksi luultuja henkareita ja avaimia. Muun muassa.

Muilta osin armeija ei ole stressiä aiheuttanut. Stressiä aiheuttaa ajatus siitä, että minun pitäisi suorittaa vielä muutama tentti ennen kuin valmistun. Enkä ole pystynyt lukemaan niihin vähäisellä vapaa-ajalla enkä ole jaksanut lomillani. Hivenen sairaasti lomilla ollessaan kaipaa takaisin armeijaan, sillä silloin ei ole vastuussa mistään eikä joudu stressaamaan siviilimaailman asioista, joita ei jaksa tehdä. Minkäs teet, jos virka-aikaan ei ole edes mahdollista soitaa puhelimella.

***

Enkä kiistä sitäkään, että yhtenä aamuna leirillä palellessani mietin, mitä masennukseen mahtaa kuulua. Että voisin laittaa rastin ruutuun, etten nauti elämästäni ja tuntuu, ettei minulla ole mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Joko se riittäisi?

Kohta seison rivissä ja mietin, etten tunne aivojani. Toivottavasti ne ovat vain puutuneet. Ehkä olen nukkunut niiden päällä. Kersantti kertoo, että ammunnassa on kolme vaihetta. Kussakin ammutaan kolme kertaa kaksi laukausta. Montako laukausta ammutaan yhteensä?

Viittaan oikeaoppisesti asennossa ja käsi nyrkissä. Ensimmäisenä. Herra kersantti, alokas PA, 18 laukausta. Tunnen pientä mielihyvää. Minä olen osannut laskea, että kaksi kertaa kolme kertaa kolme on kahdeksantoista. Kyllä tästä vielä diplomi-insinööri tehdään.

Pärjäsin sentään ihan hyvin älykkyystestissä. Se on nimeltään P1 ja siihen kuuluu kolme osiota. Ensimmäisessä täydennetään kuvioita. Ne eivät ole logiikaltaan yhtä vaikeita kuin monissa ÄO-testeissä. Hankaluus liittyy enemmänn hahmottamiseen ja vähäiseen aikaan. Toisessa osiossa mietitään sanojen suhteita. Jättiputki on puutarhurille kuin ______ on ylikersantille ja sitä rataa. Kolmannessa osiossa on laskuja.

Kuviot ja sanat sain tehtyä varsin hyvin valmiiksi saakka, mutta laskujen kanssa aika loppui kesken. Ilmeisesti arvostelu oli silti aika armollinen, koska sain 8/9 pistettä. Se on hyvä pistemäärä, sillä se riittää täysiin valintapisteisiin. Seitsemällä pisteellä olisi saanut pari pistettä vähemmän.

Myös psykologinen soveltuvuuskoe P2 sujui hyvin. Osa kysymyksistä oli vähintäänkin moniselitteisiä. Jos väite on Olen yhtä onnellinen kuin muutkin tai Olen yhtä kyvykäs kuin muutkin ja vaihtoehdot ovat kyllä ja ei, mitä tulee vastata, jos uskoo olevansa kyvykkäämpi tai onnellisempi? Sen kummemmin huijaamatta tai taktikoimatta sain 5 pistettä jaossa olleista kuudesta.

Armeijan yhteydessä puhutaan aina kunnosta ja ampumataidosta, mutta lopulta kummallakaan ei ollut juuri merkitystä pisteitä jaettaessa. Ammunta vaikutti vain yhtenä komponenttina sotilaan perustutkintoon, josta sai helposti kiitettävän muutenkin. Kiitettävästä kunnosta jaettiin 4 pistettä 41:stä. Hyvästä kunnostani sain vain 2. En olisi millään juossut yli 3000 metriä, vetänyt yli kymmentä leukaa ja punnertanut 40 kertaa minuutissa, joten nuo 2 pistettä ovat vaikeat saavuttaa. Neljä pistettä sai toisaalta sillä, että väitti olevansa kiinnostunut jäämään armeijaan töihin vielä varusmiesajan jälkeen. Mietin, etten kehtaa väittää moista, mutta joukkueenjohtaja suorastaan yllytti.

Loput pistettiin jaettiinkin enemmän tai vähemmän pärstäkertoimen mukaan. Saamani 38 pistettä 41:stä oli joukkueen paras tulos ja sikäli loistokas, että toi aivan peruskouluajat mieleen. Huvitti ajatella, että kaiken angstailuni keskellä olin kuitenkin käyttäytynyt niin, että minut oli arvioitu erityisen soveltuvaksi vaikka mihin.

Niin, kerskun pisteilläni tässä, sillä niistä ei ollut minulle muuta iloa. Yleensä ottaen kaikki vähintään 32 pistettä saaneet pääsivät valitsemaan, minne halusivat alokaskauden jälkeen. Koska minä olin onnistunut pääsemään verkkotoimittajaksi Ruotuväkeen jo aiemmin, minulta ei aliupseerikoulutoiveita juuri kyselty. Nyt jäi laiva näkemättä ja tämä tykkimies viettää syksynsä rannikkoviestialiupseerikurssilla. Se kai tietää varsin paljon metsäherätyksiä, mutta tällaista tämä on.

Ajankohtaista. Ravintola on loukkaantunut saamastaan palautteesta, ja kyntensä näyttämään päässyt yhteisöllinen web-skene tuottaa kilpaa rapoa. Erkka jaksoi kirjoittaa tapahtuman ansiokkaasti muistiin, mutta eiköhän ensi viikolla puhuta jo jostain muusta.

Paitsi tässä blogissa, joka päivittyy vain kuukausitta

[Kas, uutinen pääsi jo Hesarin etusivun kakkosjutuksi saakka. Sinänsä oudosti uutisessa ei mainita Nuevo Latinon nimeä, mutta Lehtovaarasta muistutetaan nimellä mainiten.]

Mainitaanpa tämäkin: jos tv-lähetyksiä on olemassa verkossa, verkon käyttäjän pitää maksaa tv-maksu, vaikka ei tv-laitetta omistaisikaan. Tätäkö Jungner tarkoitti, kun hiljattain kertoi, että YLE on halukas jakamaan sisältöjään eri kanavia pitkin.

Aina jonkun kuollessa, ihmiset tulevat pätemään sillä, kuinka olivat fanittaneet vainajaa jo ties kuinka kauan. Minä en ollut tällä kertaa kuullut Plazesista ennen kuin Nokia osti sen, mutta se vaikuttaa hienolta. Olin toki tietoinen seitsemästä sanasta, joita ei saa sanoa televisiossa, mutta sen enempää George Carlinistakaan tiennyt. Kaikessa hän ei ole oikeassa, mutta tämä pätkä, Modern man, on ainakin hieno. Jotkut kadehtivat toisten pakaroita, mutta minä ottaisin kernaasti tuon artikulaation.






***

Angstailin taannoin, kuinka salaa kuvittelen, että kaikki epämääräisyydet avataan joskus, mutta oikeasti näin ei tapahdu. Mutta nytpä Kyrö kertoi tarinansa, Tiitisen listaa ollaan avaamassa, ja minäkin sain kuullakseni joitain uusia juttuja. Antaa uskoa tulevaan moinen.

En oikein osaa suhtautua olemiseeni lomana. Aikani käy vähiin, enkä ole vieläkään saanut monia töitäni edes aloitetuksi. Vaikka kuvittelin alun perin tekeväni ne toukokuussa. Niin, kyllä minä joskus vielä kirjoitan blogipostauksen matkastani Hongkongiin. Se kirjoitetaan yhteen suomeksi, mutta olen monesti kirjoittanut erikseenkin. Pahoittelut.

***

Juhannusmatkalla poikkesimme ABC:llä odottamassa toista autoa, jonka lähtö hieman viivästyi. Suhteeni ABC:hen on vähän samanlainen kuin Mikki Hiireen. En voi varsinaisesti sietää kummankaan valkoista hansikasta, mutta en voi toisaalta kieltää, etteivätkö molemmat ole tehneet jotain valtavan oikein. ABC!:n voimaa ei ymmärrä kaupunkiseudulla liikkuessaan, mutta Itä-Suomen matkoilla valtaisia hökötyksiä tulee vastaan yhtenään.

Söin kanahampurilaisen minäkin, ja pihvi oli parempaa kuin monessa hampurilaispaikassa: vaikutti aivan kokolihalta.



Hoen nyttemmin ärsyttävyyksiin asti, että minua ärsyttää, kuinka monessa paikassa panostetaan markkinointiin sen sijaan, että korjattaisiin tuote. Ironista on, että ABC on oikeasti tuotteena oiva, mutta minä en voi sietää sen markkinointia. En logoa, en nimeä, en värejä, en arkkitehtuuria, en mainoksia, en yhtään enkä mitään.

Jos vertaa ABC:tä ja suosikkiani Pick a Deliä, niissä on vain yksi merkittävä ero.







ABC!Pick a Deli
Joustava aukiolo ja tarkoitukseensa nähden mielekäs sijaintiJoustava aukiolo ja tarkoitukseensa nähden mielekäs sijainti
Hyvät valikoimat ja soveliaat hinnatHyvät valikoimat ja soveliaat hinnat
KamalaTyylikäs



CIMG1078


Näemmä ABC! on laajentunut myös trendikkäälle Deli-puolelle. En ole tuollaista liikettä vielä nähnyt. Pitänee tehdä ekskursio Tapiolaan.

Tämä kaikki on vähän harmillista. Minä olin lapsena Kesko-fani [kuuluin jopa lasten omaan Keskos-klubiin] mutta nykyään se on kovin vaikeaa. S-ryhmä yrittää uusia juttuja. Kesko ei tee mitään. Tyylikkyyteen tähdänneet Pikkolotkin korvattiin hikisillä Extroilla. Äh.

[Niin, minulla oli lapsena hyvin läheinen suhde yhtiöihin ja näiden brändeihin. Jollain tapaa määrittelin maailmaa näiden kautta. Haluaisin joskus kirjoittaa siitä, mutta se ei tunnu olevan helppoa.]

***

Kas, merkintääni aloittaessani en tiennyt olevani aikeissa avautua ABC!:stä. Kaipaan vanhoja aikoja, jolloin en voinut olla kirjoittamatta tänne ja suolsin, mitä sattui. Tekstejä lukiessani hihkun niiden epäkorenttiuden äärellä. Minä, joka pitkään uskoin, kun luvattiin, että naiset rakastuisivat koherenttuihin.

Sittemmin lompakkonikin on hävinnyt. En ollut edes juovuksissa, kun luultavasti jätin sen huoltoaseman tiskille. Tuossa lähellä on sellainen Neste, jonka huomissa oleva K-kauppa on pitkään auki. Suotta minä Keskoa parjasin.

Luottokortin uusiminen on tehty ihailtavan oikein. Puhelimeen vastataan ympäri vuorokauden, heti. Kortin saa suljettua tuosta vain, ja uusi tilataan automaattisesti. Toimitus kotiin alle viikossa.

Myös kirjastokortin uusiminen onnistui kätevästi. Passin kanssa paikalle, ja keskimääräisiin lainaussakkoihin verrattuna mitätön maksu. Kortin sai mukaan heti, ja tunnuslukukin säilyi.

Ajokortti on oma lukunsa. Satuin olemaan liikkeellä skootterilla, joten poikkesin kauniin päivän kunniaksi vihoviimeiseen korpeen, Kilon poliisiasemalle. Jonot näyttivät lannistavilta eikä minulla ollut kaikkea tarvittavaa mukanakaan, joten nappasin mukaani pelkän hakukaavakkeen.

[Passinhakijoita ohjeistettiin, että ajokortti ei kelpaa henkilöllisyystodistukseksi. Eikä passinhakijoilla useinkaan ole passia. Onko tämä nyt deadlock vai livelock.]

Kysyin virkailijalta, tarvitsenko todella myös uuden lääkärintodistuksen. En, henkilötodistus, 2 passikuvaa ja 40 euroa käteisenä [duh?] riittivät. Kertoi, että lomakkeen voi vieläpä jättää myös Isoon Omenaan.

Iso Omena on paljon paremmin saavutettavissa julkisilla liikennevälineillä, ja satun asumaankin varsin naapurissa, joten päätin palauttaa lapun sinne. Poliisin sivuilla on ohje passikuvan vaatimuksista. Manipulointi on kielletty, mutta jouduin vaalentamaan taustaa, sillä kuvauspäivä oli hämärä. Mietin, että on hupaisaa, kuinka minä ensin syvään kasvoni irti taustasta ja sitten tulostan koko roskan paperille, joka toimitetaan jollekulle raukalle, joka skannaa kuvani, syvää taustan uudestaan ja liittää sen korttiin.

Täyttelin kaavakkeen. Ensin näytti, että taustan värikoodit vihjaisivat, onko kysymys pakollinen vai ei, mutta ei näin lopulta ollutkaan. En keksinyt väreille mitään logiikkaa. En myöskään tiennyt, kuka oli korttini myöntänyt tai kuinka kauan se olisi ollut voimassa, saati miksi minulta tätä kysyttiin, kun se varmasti näkyy järjestelmässä.

Jätin lomakkeen virkailijalle, joka kertoi, että kortti on valmis noin kuukauden kuluttua. Eivät kuulemma ilmoita siitä mitenkään, vaan minun tehtäväni on soittaa perään ja kysellä. Koska on varmasti paljon tehokkaampaa vastailla turhiin puheluihin jatkuvasti kuin soittaa asiasta kerran. Saati, että lähettäisi sähköpostin.

Kysyin, voisinko saada jonkin todistuksen siitä, että minulla kuitenkin on ajokortti, jos vaikka sattuisin ajamaan autoa. Virkailija kertoi, että sellaisen saisi vain poliisilta, kymmenellä eurolla.

– No, voin varmaan käydä poliisin pakeilla passini kanssa ja saada tuollaisen todistuksen? kysyin.
– Ei, nainen kielsi.
– Jos jätät tämän hakemuksen nyt, et voi saada väliaikaista ajokorttia lainkaan.

Puhu siinä sitten pikkurilli tanassa palvelumuotoilusta, kun jossain olisi tarvetta puskutraktorille. Paitsi, että se taitaa vaatia ajokortin.

***

Paljonkohan lompakkoja katoaa vuodessa? Olisiko mahdollista perustaa palvelu, jonne voisi ilmoittaa lompakkonsa sisällön ja lompakon kadottua tilata uuden napin painalluksella.

Elisa mainosti pari viikkoa sitten näkyvästi mm. Facebookissa mahdollisuutta päästä Kerimin työkaveriksi. Työpaikkoihin liittyy paljon salamyhkäisyyttä, ja on vallan hauska ajatus henkilöidä ilmoittelua ja näyttää, millaisen tyypin kanssa hommia päätyisi tekemään.

Tällä kertaa tapaus oli sittenkin enemmän kuin siinä pizzeriassa, jonka lupaama alehinta oli vain mainos. Yhtiössä oli auki viisi satunnaista työpaikkaa, eikä mikään niistä liittynyt Kerimiin millään tavalla. En tiedä tarkemmin, mitä paikat olivat, sillä nuo linkit on tehty niin, että selaimen mainossuodatin estää niiden avaamisen.

Kenties voisin sittenkin itse kertoa hieman, millaista oli olla töissä Elisalla. Olin siellä sentään liki vuoden. Niin, olen vähän epäsuosittu tyyppi. Kannustan Saksaa jalkapallossa ja olen ollut operaattorilla töissä. Sen vuoksi puhelinnumeroani ei saa numeropalvelustakaan.

***

Vuosi sitten keväällä hain raivoisasti töitä erilaisista paikoista. En ole ikinä päässyt edes haastatteluun täyttämällä yhtiöiden virallisia hakulomakkeita – enkä päässyt nytkään. Elisalla ei ollut kiinnostavia paikkoja auki, mutta olin nähnyt erään henkilöstöhenkilön joissain yhteyksissä ja lähetin hänelle sähköpostia yhtenä tiistai-iltana. Kerroin huomanneeni, että Elisa lupaa tehdä sen helpoksi ja että minä osaan tehdä juuri sitä. Sain vastauksen vielä samana iltana: oli kuulemma laittanut ansioluetteloni eteenpäin.

Seuraavana päivänä minulle soitettiin. Kysyttiin, vieläkö haen töitä. Myönsin, että tilanne ei ollut muuttunut sitten edellisillan. Lupasin tulla käymään.

Haastattelutilanne oli mukavan luonteva. Paikalla ei ollut ahdistavaa rekrykonsulttia kaavamaisine kysymyksineen, vaan ryhmän johtaja heijasti CV:ni seinälle ja pyysi minua kertomaan, mitä siitä pitäisi ajatella. YO-arvosanoista juttelimme, ja nuorempi kolmissakymmenissä ollut kaveri totesi, että minun älläni taitavat olla uusia älliä. Kertoi olleensa ensimmäistä ikäluokkaa, jolla eximia oli käytössä.

Arvaa vaan, vituttiko, kun ällistä tulikin eitä? hän kysyi ja mietin, ettei tämä ehkä niin vakavaa ole.

He eivät tuntuneet aivan tietävän, mitä minun pitäisi osata tehdä, ja tilaisuudesta jäi vähän epämääräinen olo. Täsmentääkseni kykyäni nähdä ongelmia kaikkialla teilasin työnäytteeksi elisa.net-sivuston. Se riitti sillä kertaa.

***

Minä en osaa sanoa, muuttuiko mikään helpommaksi tuon vajaan vuoden aikana. Minä olin vähän irrallaan olemassa olevista asioista kehittämässä yhtiölle suurta tulevaisuutta. Merkittävin yhdistävä tekijä hankkeille, joissa sain olla mukana on, että ne olivat hyvin salaisia. Jopa niin salaisia, ettei niistä luultavasti koskaan kerrota edes asiakkaille.

Sanat kuten ambiittiotaso [juuri noin sanottuna] tulivat tutuiksi. Opin myös, että tuotteita ei viedä markkinoille vaan markkinaan. Alkuvaiheessa minun tehtäväni oli tehdä leiskoja. Yleensähän leiskalla viitataan lay-outtiin, mutta pomoni saattoi tarkoittaa sillä tilanteesta riippuen mitä tahansa tekstistä poikkeavaa.

Kun minua pyydettiin ensimmäisen työviikkoni jälkeen kertomaan, miltä homma vaikutti, sanoin, että ainakin kädet heiluvat ja luvut ovat helvetin suuria. Pitivät sitä osuvana kuvauksena. Pomon esitettyä tekemäni powerpoint-kalvot ominaan oletin, että ne olivat kelvanneet.

***

Erilaisia yhteistyötahoja ramppasi palavereissa, ja tapana oli tilata tarjoilusetti muutamine limupulloineen. Kun vieraat oli hyvästelty, hipsimme takaisin neuvotteluhuoneeseen ja kannoimme pullot omaan konttoriimme. Mitäpä niitä jättämään, kun niistä oli kerran jo hinta maksettu. Tyhjiä pulloja ehti kertyä jonkinmoinen määrä toimiston nurkkiin.

Syksyn tullen eteen tuli muutto pääkonttoriin Pasilaan. Paikalle kannettiin muuttofirman laatikoita, joihin pakata tavaramme. Myös pullot oli määrä palauttaa samalla kertaa. Ne oli kerätty yhdelle pöydälle, ja ehdotin, että ne voisi laittaa muuttolaatikkoon, jolla ne olisi helppo kantaa viereiseen kauppaan. Siirsin pullot laatikkoon, mutta kukaan ei tullut vieneeksi sitä kauppaan.

Lähdin viikoksi opiskelemaan enkä enää palannut vanhaan konttoriin. Kun muuttomiehet seuraavalla viikolla kantoivat kamojamme Pasilaan, ensimmäinen laatikko sisälsi tyhjät pullomme. Pahaksi onneksi tätä sattui todistamaan myös toimitilojen suunnittelijahenkilö, joka oli tarkka tyyppi. Saimme ympäri korviamme, kuinka saatoimme olla noin piittaamattoman ylimielisiä, että niin vain kannatamme tyhjiä pullojamme kalliissa muuttolaatikoissa ympäri Helsinkiä. Viimeinen ripaus kuohittua venturehenkeämme.

***
Toinen hauska sattumus oli, kun yritimme järjestää Tampereella pitämäämme focus groupiin nettiyhteyttä. Neuvotteluhuoneesta pääsi verkkoon vain firman työkoneilla, mutta meidän demomme vaativat uudempia laitteita.

Toimitilojen sisäisten verkkoyhteyksien luominen ei ollut lainkaan niin yksinkertainen juttu kuin voisi luulla, eikä suutari saanut lapsilleen kenkiä aikaan edes viikon varoitusajalla – ei, vaikka säätöjä tehtiin Vaasaa myöten. Lopulta jouduimme olemaan usb-mokkuloiden varassa, eivätkä nämä tietenkään tahtoneet toimia uusien koneiden Vistassa.

***

Luin hiljattain jonkin otsikon, jossa todettiin, etteivät yritykset ole ymmärtäneet huolehtia kunnolla älypuhelinten tietoturvasta. Kääntöpuoli asiassa on, että puhelin toimi hyvin ja siihen sai vapaasti asennella asioita [tietty puhelin kaatuili ja lakkasi lopulta käynnistymästä, mutta tämä ei ollut it-hallinnan syytä]. Yritysjärjestelmiä on hauska parjata eikä Elisa poikkea muista yhtiöistä sen suhteen, että intranetti on varsin kamala, mutta push-sähköposti ja -kalenteri toimivat sentään liki mainiosti. Puhelin synkronoitui automaattisesti työkoneen kanssa, ja synkronoimalla puhelimen edelleen oman koneeni kanssa, sain kalenterin pysymään varsin hyvin järjestyksessä.

Ketään ei tuntunut lopulta häiritsevän, että tein työni omalla koneella kankean ja vanhan työkoneen sijaan. Benchmarkkaa siinä sitten uusia verkkopalveluita, jos koneen ainoa selain on IE 6, jossa ne eivät edes toimi. Työkoneella kelpasi lukea intranetiä, tehdä kalenterivarauksia ja hakea salasanoja vierailija-wlan-verkkoon.

***

Minulla oli monesti oikein hauskaa. Asiat sujuivat joustavasti, ja tuntui, että teimme hienoja juttuja. Ehdin innostua monta kertaa. Parasta oli, kuinka näkemyksiini suhtauduttiin kunnioittavasti eikä niitä väheksytty vain, koska satuin olemaan nuorempi ja kokemattomampi.

Pienessä joukossamme myös kunnioitettiin ideoiden keksijöitä. Jos joku keksi tai löysi jotain, asiasta kerrottaessa muistettiin aina mainita, kenen ideasta oli alun perin kyse. En tiedä, olivatko muut yhtä mustasukkaisia omista ideoistaan, mutta minulle tuo sopi oikein hyvin.

Tietty olisi ollut hauskaa, jos jokin näkemistäni projekteista olisi myös toteutettu loppuun saakka. Olisi ollut herkullista päästä sanomaan suunnitelleensa jotain laajalti levinnyttä, mutta aina ei saa kaikkea. Sain sentään tehdä diplomityöni ja päästä näkemään mielenkiintoisia kuvioita.

Huomasin hiljattain, että olin kirjoittanut aihetta liipaten kovin ironisen osuvasti Pää auki -blogin alkuaikoina:

Joskus mietin, kuinka turhauttavaa on olla töissä Elisan tai Soneran tapaisessa kaikkien vihaamassa firmassa. Tehdä oma työnsä kunnolla, viihtyä yhteisössään – ja kirota, kuinka joku jossain ryssii kaiken.

Lähtiäisiksi työkaverini antoivat minulle Sunzin Sodankäynnin taidon opasteeksi seuraaviin seikkailuihin.

Kaiken tämän kyvyttömyyden keskeltä on sentään pystyttävä kommentoimaan pikaisesti Euroviisuja. [Älkää vain sanoko, että ne menivät jo.]

Saksalla oli karmea naispoppoo. Olin siinä luulossa, että Versailles'n häpeärauha kielsi Saksalta tyttöbändit. [Jotta ei tarvitsisi enempää hävetä.]

UK:n edustaja oli kelvollinen ensi kertaa vuosiin. Sittenkin kenties liian tyylikäs noihin kisoihin.

Latvian kappale oli selvä plagiaatti.



Latvia '08



Ajaton nettilegenda



Kiinnostavasti Latvia sai täyden pisteet UK:lta ja Irlannilta. UK:han on viime vuosina kunnostautunut vastaavalla teemamoskalla. Viimeksi mystinen halpalentoyhtiöfiilistely, Lordin vuonna taas omituinen koulu on ihan blaah -räppi.

Bosnia-Hertsegovinan kappaleen esitys oli karmaiseva ja säkeistö mitäänsanomaton, mutta kerzi muistutti siinä määrin jotain tuttua kappaletta, että pidin siitä. En tiedä, mikä tuo tuttu kappale olisi, mutta olen varma, että sen kertosäkeessä lauletaan jossain kohtaa America.

Portugalin laulaja toi mieleen Pienen merenneidon Ursulan. Ranskan kappale oli ihan hassu, mutten tajunnut show'ta. Norjan laulu oli tylsä, mutta päätyy varmasti Radio Novalle. Islantilainen kaksikko toi raatimme mieliin aerobicohjaajat. Vielä jaksaa!

Pärjänneistä maista Turkki oli ihan ok. Kreikan kappale täyttää kaikki renkutuksen tunnusmerkit. Se jäi mieleen ja oli kamala. Se palautti myös muistoja takavuosien oudosta kappaleesta, jossa tyypit olivat pukeutuneet kuin robotit ikään. [Koska kaikkihan tietävät, miltä robottivaatteet näyttäväh] Laulussa sanottiin – nim.om. sanottiin eikä laulettu – jotain tyyliin: Give me da password. Gimme da fuckin' password. Ainakin JCP:n ja minun muistikuvieni mukaan siinä sanottiin juuri niin.

Venäjää jotkut ovat itkeneet plagiaatiksi. En ymmärrä musiikista sen vertaa, että kykenisin ottamaan kantaa. Varsinkin, kun teoksen on väitetty olevan nuotilleen sama kuin useampi muu kappale. Tyypin ääni oli heikko, ääntämys syvältä ja lattialla makaava olemus pohjattoman ärsyttävä. Taitoluistelija oli sentään pätevä, mutten tiedä, miksi hän oli olemassa.

Minusta kaikkiaan on aika typerän näköistä esittää ennalta ohjelmoituja koreografioita lavalla. Ellei se näytä Michael Jacksonilta. Jos se näyttää huonommalta, sitä ei kuulu esittää. Norjalaisnaisten synkronissa ojennetut kädet, voi maailma. Ja jokaikisen nainen ja kolme tanssijaa -ryhmän touhut.

Niin, ja Suomi. Kappale oli minusta erittäin tylsä ja paikallaan junnaava. Taitavasti se kyllä laulettiin, eikä touhu mennyt missään vaiheessa örinäheviksi vaan säilyi melodisena. En välitä örinähevistä. Minun rajani menee suunnilleen Kotiteollisuudessa.

***

On myös tyyten syvältä, että kahdeksan maissa sunnuntaina Helsingistä ei ole löytää avonaista kahvilaa.


Ja valtaisa sääli, jos Finnjet nyt tosiaan tuhotaan. Sillä me matkasimme monesti, ja minulla oli muovinen koottava Finnjet-pienoismalli, jonka tein isän kanssa. Hän oli ymmärtääkseni rakentamassa oikeaakin laivaa.

En ole aivan valmis täysipainoiseen kirjoitteluun, joten tyydyn osallistumaan näin unta Takkallista -meemiin.

Siinä minä olin baarissa. Siinä unessa. Paikka muistutti Kallea, mikä on sikäli hauskaa, etten ole ollut siellä ilta-aikaan kuin kerran, ja siitä on vuosia. Ärsytti, kun olin tainnut juoda muutaman liikaa. Rahaa ainakin tuntui menneen kamalasti. Edellinen juoma oli maksanut kympin ja turhautti.

Tiskillä muistin lukeneeni hiljattain, että Cosmopolitan on naisten juoma, joten pojat varmaan tirskuisivat, jos ottaisin sellaisen. Huomioni kiinnittyi baaritiskin vieressä olleeseen jäätelöaltaaseen. Erityisesti kookosjäätelö vaikutti houkuttelevalta.

Pyysin baarimikkoa ehdottamaan jotain. Naispuoliset baarimikot ovat kuulemma baarimaijoja, mutta unessani en tullut pohtineeksi tätä. Sen sijaan aprikoin, kuinka naispuolisia taskumatteja tulisi puhutella.

Minulle luvattiin herkullinen kookosyllätys juuri näkemääni jäätelöön pohjautuen. Kuinkas sattuikaan! Tämäkin juoma maksoi kympin, ja hieman suututti. Etenkin, kun jouduin ostamaan kaksi kaadettuani ensimmäisen. Ei se tarjoiluastiana käytetty muovinen kertakäyttökuppi ollut kovin vakaa. En minä niin juovuksisa ollut. En, en.

Pöytään päästyäni kookos oli muuttunut kinuskiksi. Mukana oli minttua. Juoma oli kovin haaleaa ja mitäänsanomatonta. Kommentoin kaverilleni, että on aika jännä idea yhdistää minttua ja kinuskia, että en ollut koskaan keksinyt kokeilla moista. Tuon sanottuani ymmärsin, että olinpas. Olinhan minä nyt minttutoffeeta syönyt. Toffoja, aikoinaan, partioleirillä. Viisi markkaa sellainen pötkö maksoi. Kerrankin sai käyttää omaa rahaa. [Sittemmin uutuudenviehätys on hieman karissut. Nykyään käytän taas oikein mieluusti toisten rahaa. Antakaa tulla vain, numero on tuossa alalaidassa.]

Minua hävetti suunnattomasti äskeinen töppäykseni. Taisin olla melkoinen känniääliö. Kaverini lohdutti. Sanoi, että se on vähän sama juttu kuin, jos nuudelien päälle kaataa keitettyä vettä. Tuumin, että tyyppi taisi olla melkoisessa soseessa.

Käänsin päätäni ja huomasin pöydässä istuvan 120-kiloisen Takkallin. Hän siemaili aistikkaasti Romanée-Contia ja editoi videoita iPhonellaan. Kysäisin nokkelasti, mitä city-sinkun arkeen kuuluu näin kesän korvalla. Hän kertoi tyytyväisenä nähneensä unta itsestään ja heränneensä orgas

Kolme teatteriarvostelua, kuluttajakeskustelua ja palvelukonsepteja. Tämä merkintä on pakko lukea. [Montako merkkiä siinä uuden Blogilistan insertissä näkyikään.]

Äskettäin kävin katsomassa Man-Machine -teoksen [via]. En tiedä, oliko se teatteria vai tanssia vai mitä. Näkökulmaltaan se tuntui kylvävän hieman menneen ajan näkemystä tekniikan pelottavasta pahansuopuudesta. Aivan kuin tuohon ei muka olisi herätty jo aikaa sitten. Muutama hauska hetki mukaan mahtui. Päässälaskukohtaus ja Wiimote-miekkailu huvittivat. Yllätyin näytöksen jälkeen kelloa katsottuani. Puolitoista tuntia meni lopulta aika nopeasti.

Sit.paits. Sofi Oksanen istui seuralaisineen samaan pöytään, jossa lueskelin Imagea näytöksen alkua odottaessani. Ei hän haissut yhtään gootilta. Pettymys.

***

Teekkarispeksistä minulla ei ole paljoa sanottavaa, joten keskityn palvelukonseptin arviointiin. Olisin halunnut ostaa käsiohjelman, mutta koska lippuja ei ollut numeroitu, minulla ei ollut tullessani aikaa ostaa moista, sillä keskityin valtaamaan edes jossain määrin siedettävän salin. Puoliajalla, kun olisi ollut aikaa lukea, ohjelmia ei myyty enää missään. Skarpatkaas.

Hauska idea oli laittaa näyttelijät jakamaan takkeja narikkaan. Näytelmän myötä syntyy sittenkin tietty illuusio, ja on hauska kokemus päästä tapaamaan hahmot henkilökohtaisesti jälkeenpäin.

***

Ah, palvelukonseptit. Tänään oikkesin ensimmäistä kertaa tänä vuonna suomalaisella jäätelökioskilla. Niihin liittyy oleellisesti se, että jostain syystä huolivat maksuna vain käteistä. Jos minun tuotteeni hinta nousisi tuota tahtia joka vuosi, en välttämättä haluaisi konkretisoida sitä vaatimalla maksua raakana rahana.

Kävin siis kuuliaisesti nostamassa kaksikymppiä automaatilta etukäteen. Ja myyjä kysyi, että eikö sulla olisi pienempää. Eivät ne anna siellä pienempiä, duh. Don't hate the user, hate the system. Minä olen vain elossa täällä.

***

Samaan syyhyn vedoten ohitan myös kolikonkerääjät kaupungilla. Sanon, ettei ole käteistä, sillä minulla ei tapaa olla. Mietin, paljonko mahtaisi maksaa langaton pankkikortin lukija. Sellainen kuin ravintoloissa. Jos keräävät jossain kauppakeskuksessa, jossa sen voisi yhdistää jonkin liikkeen systeemiin.

Luultavasti sen yhdistäminen jonkin liikkeen systeemiin on niin kallista ja epäonnistuu niin monella tavalla, että parempi vaihtoehto olisi lyödä korttiheebon kouraan flyeri, jossa lukee puhelinnumero, johon soittamalla voi maksaa. Kuvitelkaa, relevantti kännykkäpalvelu!

Luultavasti tuntisin oloni niin noloksi, että siinä kerääjän syyllistävän katseen alla saattaisin soittaakin. Ellei käytössäni olisi liittymää, jolla ei voi soittaa maksullisiin numeroihin. Ai niin.

***

Niin, jäätelö maksoi kolme euroa. Otin kaksi palloa, kun yksi maksoi 2,50. Näin minua huijataan. Oikeasti minua huijattiin jo aiemmin, sillä en tarvinnut jäätelöä, joten en pitänyt tuota niin vakavana. Pitää varmaan kirjoittaa muistiin muutama hinta ihan zeitgeistin hengessä. Minä sitäpaitsi pitän zeitgeist-sanasta. {Sinähän pidät kaikista saksan kielen sanoista.}[Ai niin.] Vastasin pari viikkoa sitten jonkin galluppiin, jossa pyydettiin kertomaan, paljonko maito minusta maksaa litralta ja kommentoimaan, onko se paljon vai vähän, niinq.

Arvelin, että se maksaa 90 senttiä ja tuumin, että onhan se ihan helvetisti. Kun sitten kävin seuraavan kerran kaupassa, huomasin, että sehän maksoi mokoma 1,30. Vielä seuraavammalla kerralla huomasin, että hintalappu oli vain ollut huonosti sijoitettu, ja tuo olikin laktoosittoman maidon hinta. Normaali oli 90 senttiä. Huomasin samalla, että meetvursia saa kilohinnaltaan halvemmalla kuin juustoa. Eikä siitä jää kannikkaa, jonka joutuisi heittämään pois. Ostaisin mieluusti paremmin hyödynnettävää viipaloitua juustoa, ellei se maksaisi kohtuuttomasti ylihintaa. Ehkä ne joskus saavat juustonleikkauskoneensa kuoletettua ja voivat sitten alkaa myydä siivutettua juustoa normaalihintaan niin kuin muissa maissa on tapana tehdä.

Kun nyt kerran kysyivät, avauduin saman tien Valion ankeudesta. En miettimällä keksinyt kuin yhden Valion tuotteen, joka on oikeasti hyvä, merkityksessä parempi kuin jonkin muun merkkinen. Oivariini on. Kaikki muut marganiirijutut ovat kovin ankeita ja jo väriltään vääriä. Tietty nykyinen nimi on typerä. En ymmärrä, mikseivät sanoneet EU:lle, että ei Voimariinin nimi mistään voista tule vaan voimasta.

[En tajua, miksi jotain niin tylsää asiaa kuin maitoa mainostetaan kalliin näköisillä mainoksilla elokuvateattereissa. Mitä hyötyä on maidon brändäämisestä, kun asiakas ei pääse edes itse valitsemaan, mitä maitoa ostaa. Yleensä kaupoissa ei ole kuin tietyn firman maitoja. Kukaan tuskin valitsee kauppaansakaan maitomerkin perusteella.]

Oli ilahduttavaa havaita, että viime viikolla tarjouksessa ollut Iso-Carolina maksoi vain 3 euroa. Olisi hyvi saattanut olle enemmän. JCP tosin muistutti, että ennen vanhaan sekin oli tarjouksessa 2,50, mutta se taisi olla ennen Hesburger-omistusta.

***

Tämä ei sovi minnekään muualle, joten laitan tähän väliin {kuulostaa vähän diplomityösi rakenteelta, poju}. Metropoli-lehdessä, joka on niin huono, että sitä on vain pakko ihmetellä, oli sivun kokoinen blogimainos, kaksikin oikeastaan. En ole nähnyt tällaista aiemmin, saati Suomessa. Ladbrokes siinä mainosti jotakuta legendaarista Left Footia, joka on kuulemma luultavasti maailman paras urheiluasiantuntija. Hupsua on, että mainoksessa olleiden lainausten perusteella en osannut sanoa, onko juttu olevinaan hauskaa, älykästä, näkemyksellistä vai mitä kummaa.

Shedden haluaisi varmasti myös Jokereiden oman kikkanikkarin Ville Leinon maajoukkueen riveihin. Leinolle löytyisikin todennäköisesti jokin hyökkäävä, kiekkoa dominoiva rooli Suomen peliä jarruttavassa nelosketjussa, jonka pääasiallisena tehtävänä olisi joukkuerangaistusten kärsiminen...

Nojoo, on se varmaan nokkelaa sitten. Onittelut yhtä kaikki, tätä voinee pitää merkittävänä päänavauksena. Jos joku haluaa lukea ja kuulla jääkiekosta, minä suosittelen Ilta-Sanomien Nyholmia ja Rantasta.

***

Viikko sitten sain mahdollisuuden päästä katsomaan Kansallisteatterin Tuntematonta sotilasta. Ammattinäyttelijöitä katselleessaan ymmärtää, kuinka paljon lopulta vaatikaan osata vaikuttaa luontevalta. Puhua niin, että siitä saa selvää, mutta niin, että kuulostaa aidolta. Nykyihmisten aito puhe ei ole kovin selvää ja harrastelijaäyttelijöidän selvä puhu ei ole aitoa – eikä usein edes selvää.

Seurueeni enimmäkseen tuomisi näytelmän, mutta minusta se oli hyvin tehty. Heidän mielestään on vähän pöhköä kehua näytelmää siksi, että se on hyvin tehty. Mieleen jääneitä kohtauksia olivat alun vuorotteleva simputus, ja absurdin pöhkö kaikkien on pakko laulaa -juttu. Nuoren tulokkaan hölmöily ja tekstariviestichatti-meininki oli hassua, mutta kieltämättä aika helppo ja älyllisesti löysä juttu.

Paljo viive?
I'm in your base stealin' your bullez.
Valvoja: 60 v.

Olen joskus aiemmin miettinyt, mitä tulisi, jos yhdistettäisiin liveteatterin intensiteetti ja elokuvan realistisuus ja muut mahdollisuudet. Tuntemattomassa tuota kokeiltiin nähdäkseni mukavan onnistuneesti. Lehdon infrapunavalojen loisteessa kuvattu kuolinkohtaus oli tehty näyttämään kovasti samalta kuin elokuvassa.

Mutta ei sille mitään voi, että kokonaisuus tuntu paljolti koosteelta sekalaisia irtosketsejä. Sirpaleinen on tarinakin, toki, ja sota sotaa. Puoliaika antoi odottaa itseään niin kauan [olin aivan varma, että se tulisi, kun päästiin Neuvostoliittoon], että ajattelin jo, että se oli jätetty pois.

[Ollut sodassakaan puoliaikoja, stana.]

Jälkeenpäin mietin, millaista olisi nähdä samalla otteella tehty versiointi vaikka Raamatusta. Siihenkin mahtuisi varmaan jokunen oivallus. Mutta ei se muuttaisi pohjavirettä, jos varsinainen tarina ei tunnu tarpeelliiselta. Seurueemme oli kuitenkin osannut pohtia suhteensa nationalismiin sen kummemmitta ulkoisitta puuttumisitta. {Luulet vain, että noin voisi sanoa.}

Sittemmin tajusin, että lolspeakille käännetty Raamattu on varsin hyvä esimerkki vastaavasta hankkeesta. Se on nokkela, hauska ja oivaltava. Ja mitä sitten.

Ai niin, Myllyrinne istui katsomossa. Harkitsin, että menisin sanomaan, että mitä Ketonen ja kertoisin, että ostin juuri pikkuveljelleni syntymäpäivälahjaksi sarjan ykköskauden, kun se kakkonen on niin paska.

Ja hän olisi sanonut, että thanx, sucker. Ykkönen uusitaan ihan kohta telkkarissakin.

***

Lopulta näytös päättyi valtaisaan kaaokseen. Upseeri heitti pyssynsä korkeassa kaaressa näennäisen satunnaisesti. Ja mietin, oliko sattumaa, että se osui tahdissa lavalla olleen rumpusetin lautaseen. Ja entä, jos olisikin osunut virveliin.

Lava jäi tyhjäksi. Ihmiset olivat hiljaa ja odottivat. Juttelimme jälkeenpäin, mahtoiko jossain olla kello, jolla mitattiin, kauanko minäkin iltana kesti, ennen kuin joku rohkea keksisi, että nyt saa taputtaa. Ja muut uskaltaisivat liittyä mukaan.

Tuossa vaiheessa mietin, onko moinen reilua katsojaa kohtaan. Entä jos vielä ei kuulunutkaan taputtaa. Vähänkö olisi noloa. Eikö teatteria saisi tulla katsomaan ilman pelkoa, että nolaa itsensä. Aiemmin yleisöä oli laulatettu mukana. Eikä ollut aivan selvää, oliko varsinaisen yleisön tarkoitus laulaa mukana, kun aiemmissakaan kohdissa yleisö ei ollut ollut oikeaa yleisöä, vaan yleisöä esittäviä näyttelijöitä.

Kun systeemeitä ja palveluita ja sen sellaisia suunnitellaan, pyritään ensisijaisesti siihen, että kaikki toimisi vaivattomasti. Toissijaisesti siihen, että matkan varrella tulisi vielä hyvä fiilis. Ei ole mukavaa tuntea itseään typeräksi. Nuorempana hämmennyin herkemmin epämiellyttävissä tilanteissa, mutta nykyäänkin huomaan ne hyvin. Kun hiljattain kävin läheisessä Kotipizzassa [kannattaa stalkata siellä, Uudestaan] ja tuijotin niska takakenossa ruokalistaa, ja välillä vilkuilin oikelle nähdäkseni jalkakäytävällä olleen alemainoksen ja kokki, lisäkseni ainoa ihminen koko paikassa, seisoi edessäni ja odotti, että päättäisi nyt, tunsin oloni typeräksi. Ehkä kokonaisuudesta oli tehty vaikeasti hahmotettava, jotta en osaisi valita optimaalisesti, ja päätyisin ostamaan kalliimman jutun kuin olin ajatellut. Pidemmän päälle sellainen ei tietenkään ole järkevää, sillä en palaa paikkoihin, jotka ovat saanett minut tuntemaan itseni huiputetuksi. Kuinka paljon mieluummin, oliskinkaan istunut pöydässä selaamassa menua kaikessa rauhassa ja kertonut tilaukseni sitten kuin olen valmis.

Aiemmin valitin joskus, kuinka kirjaston järjestelmä on käyttäjän kannalta ikävä, kun muistutusmeili lähetetään vasta, kun laina on myöhässä. Joku sanoi, että mitä siitäkin tulisi, jos palvelut noin vain hyysäisivät, että kyllä pitää itse osata ottaa vastuu palautuksistaan. Minusta palvelun tehtävä oli pitää huoli omista asioistaan ja antaa ihmisten murehtia itse kunnollisuuttaan.

Mutta nyt mietin, onko koko lähtökohta väärä. Nykyekniikka ja huolellinen suunnittelu mahdollistavat loistavat palvelut, jotka minimoivat turhan ajattelun ja ylimääräisen vaivalloisuuden. [Nykytekniikka on tietty siitä hauska juttu, että sitä on ollut aina.] Mutta tämä on epäluonnollista, sillä luonto ei tee kumpaakaan. Luonto on juuri niin vaikea kuin sattuu implementointinsa puolesta olemaan. Anteeksi nyt, älykäs suunnittelija, mutta aika moni juttu on suunniteltu kohtuullisen typerästi. Jos kaikki suunniteltaisiin kunnolla ja toteutettaisiin hyvin eivätkä käyttäjät joutuisi näkemään vaivaa rutiineissaan, taantuisiko ihmiskunta vai osaisivatko ihmiset itse työllistää aivonsa? Jos saisin aina pohtia pizzaani rauhassa omissa oloissani, kuinka minusta koskaan kasvaisi kyllin vahvaa maailman kohdatakseni?

Yleisö alkoi taputtaa.

Tuoreen selvityksen mukaan blogin kirjoittajalla aivan kaikki ei suju suunnitelmi

Dippa tappaa (vielä näin virallisen kuoleman jälkeenkin), tentit tökkivät, sen paremmin skootteri kuin partakone ei käynnisty eikä tieto tulevaisuudesta lupaa ainakaan parannusta. Vieläpä jostain syystä kaiken keskellä kylkeä kääntäessäni sieraimiini lehahtaa etova tuoksu, joten joudun nukkumaan oikealla kyljelläni, kirjoittaja toteaa ja lupaa lisätietoja 13.5. kello 18.00.

Lohtua sentään suo Bloggerin uusi mahdollisuus merkintöjen ajastamiseen. Onnistuu nykyaikaisten juttujen kirjoittelu helpommin.

Meneekö kaikki tosiaan päin helvettiä? Lue juttu aiheesta kello 19.45.

Ruumismeemi! Kerrankin jotain, josta minulla on jotakin sanottavaa. Nämä kädet. Nämä kädet ovat tappaneet miljoon

Terve sielu terveessä ruumiissa, sanoi jo Ilmari Salpakari. Siitä huolimatta monet mieltävät ruumiit kuolleiksi. Irvileuat väittävät, että ruumishuoneet ja -autot olisivat jotenkin sekaantuneet asiaan.

Sekaantua nyt ruumiisi

Keho on virolainen lainasana, joten puhunpa vaikka vartalosta. Äiti sanoisi kroppa.

***

Minä olen hörökorva. Vähän samalla tavalla kai kuin somalialainen onkin somali. Kovin aktiivisesti en asiaa nykyään ajattele, mutta monta vuotta minua muistutettiin siitä päivittäin. Lapset ovat aika kamalia.

Korvieni vuoksi varmaan käännän päätäni aina kuvissa. Aika paljon saisin kyllä kääntää, jotta vain yksi jäisi näkyviin. Geometrian tehtävä yläastelaisille. Niin, minä ajattelin käyttää termejä ala-aste ja yläaste siihen asti, kun mahdolliset omat lapseni joskus menevät kouluun ja vasta sitten herätä siihen, että joku idiootti on päätt

Äiti on sittemmin kertonut, että nykyään pikkulasten päiden ympärille laitetaan sellaisia nauhoja, joilla korvat pysyvät oikein päin eivätkä jää mutkalle pään alle. Mutta kun minun korvani olivat niin hupsut, hän sanoo. Ehkä nekin olisi saanut kuriin nauhalla, jos olisi halunnut.

[Mutta ei kai se niin vakavaa ole. Joitakin lapsia kuitenkin liitetään jäseniksi uskonnollisiin yhteisöihinkin lupaa kys]

Joskus tuumin, että ei kannata mennä operaatioon vaan ennemmin odottaa, että hörökorvat tulevat muotiin. Sitten huomasin, että sormien amputoiminen tuli muotiin ennen hörökorvia ja ymmärsin, että ainoa mahdollisuus on, että Charlesista tulisi kuningas. Tonnilla kai nuo Tallinnassa korjaisi. Kaikki on niin halpaa nykyään.

Äiti sanoi joskus, että ajatus siitä, että voisi halutessaan leikkauttaa korvansa on samalla tapaa lohduttava kuin Arosuden juttu siitä, että voisi halutessaan tappaa itsensä, mutta eipä tapa. Äiti on taitava löytämään kannustavia vertauksia. Minä olen useamman kerran aloittanut Arosuden saksaksi, mutten koskaan päässyt puusta pitkään.

Vaan minunhan piti kertoa vartalostani eikä äidistäni. Vaikka äidin mielestä korvani ovat kyllä ihan söp

oikea poski

Yleensä käännän näkyviin oikean posken, sillä oikea korvani on paremman muotoinen. Kampaukseni kannalta vasen poski saattaisi olla parempi. Toisaalta vasemmassa poskessani on luomi. Toisaalta jotkut kutsuvat luomia kauneuspilkuiksi. Mutta onko kauneus nyt sitten ihan meidän miesten juttu. Valintoja, valintoja.

Hiuksiani aloin kammata ala-asteen lopulla. Äiti opetti, että pitää kammata viistosti taaksepäin – ei eteen, ei suoraan sivulle. Minulla ei koskaan ollut jakausta keskellä päätäni. Isäni mielestä se näyttää typerältä.

Kampasin jakauksen vasemmalle, mutta en niin reunaan kuin isäni. Otin tavakseni föönata hiukseni pöyheästi pystyyn. Edestä se näytti jopa ihan järkevältä, eikä minulla ollut peiliä, josta olisin nähnyt muita kuvakulmia.

Hiukseni ovat varsin paksua ainesta, joten ne pysyvät jossain määrin pystyssä ilman puhallustakin, tosin. Lapsena isä sanoi aina, että hiukseni ovat niin paksut, että jotain yönä hän vaihtaa hiuksia kanssani. Aika hyvin ne ovat hänelläkin päässä pysyneet, joten sikäli kelpoja geenejä suvussamme liikkuu. Yllättävän monella kaverilla paistavat jo pälvit ja nousevat ohimot.

Niin, en puhu tukasta, kun lapsena sitä sanaa saanut käyttää, kuten ei panemistakaan. Muuten kiusattiin.

***

Jonkinlainen tarvehierarkia pätee kai vartaloonkin. Yläasteen loppuaikoina saatoin aivan oikeasti murehtia, jos hiukseni olivat jotenkin huonosti. Se on hieman hassua yhtäältä sikäli, että hyvin harvoin olin sellaisessa sosiaalisessa kontekstissa, jossa ulkoasullani olisi ollut oikeasti merkitystä ja toisaalta sikäli, että vaikka hiukset olisivat olleet minusta hyvin, moni muu olisi saattanut olla eri mieltä.

Kun sitten siirryin lukioon, ja aloin kärsiä yhä enemmän finneistä ja etenkin hikoilusta, lakkasin yhtäkkiä miettimästä liikaa hiuksiani.

Niin, minulle tuli murrosikä kovin myöhään. Se on yksi huonoimpia asioita, joita ihmisrukka voi ristikseen saada [joojoo, holokausti on pahempi]. Ei minua siitä koskaan eksplisiittisesti kiusattu, mutta ei tee hyvää yläastelaisen itsetunnolle viettää koko aikaa lapsen vartalossa.

kasi

Niin, siinä minä en ole kahdeksanvuotias, vaan kahdeksannella luokalla. Ryyppää siinä sitten ja paneskele ympäriinsä.

Mahdollisesti myöhäinen murrosikä on yksi syy, miksi olen aina vähän pelännyt itseni ikäisiä ihmisiä. Minun täytyy olla ulkopuolinen tunteakseni oloni turvalliseksi. Itseäni nuorempiin ja vanhempiin suhteessa olen ulkopuolinen, jolloin kaikki sujuu luontevasti.

Lukioon tullessani olin hieman äitiäni pidempi, sataseitsemänkymmentä jotain. Lukion loppuun mennessä olin tainnut kasvaa täyteen mittaani. Nykyään olen 192 senttiä pitkä. Noin 190-senttiselle isälle oli aina tärkeää, että hänen poikansa kasvaisivat häntä pidemmiksi. Puolittain tavoite on saavutettu.

Lukion ensimmäisen luokan välitunnit vietin vessassa. Kuivaamassa kainaloitani. Se oli kenties osaltaan sitä, että olin vieraassa ympäristössä ja hieman rikki yläasteen jäljiltä enkä osannut olla sosiaalisissa tilanteissa aivan sellainen kuin olisin halunnut. Mutta varmasti paljolti myös murrosikään liittyvää hormonihäröilyä. Aloin kantaa deodoranttia laukussa [kannan edelleen] ja haistella hysteerisesti kainaloitani. Tarkkailla hikilänttejä. Ajoittain jopa tunkea käsipyyhkeitä kainaloihini.

Käsipyyhe kainalossa kiihdyttää hikoilua, jollette tienneet. Luultavasti se ehtii hieman haistakin ennen kuin kello soi, ja paperinsa pääsee vaihtamaan.

Jo lukion toisella luokalla ongelma alkoi hellittää, ja nykyään minua huvittaa, kuinka pärjäsin hyvin Facebookin compare people -sovelluksen Nicest smelling -kategoriassa.


***

Pitää tässä välissä kertoa, kun sattui muistumaan mieleen. Äiti tuli kerran kotiin jostain tv-juontajakoulutuksesta tai sen sellaisesta ja näytti, kuinka hartioita tulisi pyöräyttää taaksepäin ja näin oikaista ryhtinsä kelvolliseksi. Kehotti meitä toistamaan liikkeen sata kertaa.

Teimme työtä käskettyä ja hihkaisimme, että siinä se, ei ikinä enää. Vaan siihenpä äiti sanoikin, että kyllä vain. Ei tämä tähän jää. Tästä lähtien ryhtiä pitää miettiä koko ajan. Ja niin sitä sitten mietittiin. Koska tahansa saattoi haukankatseinen äiti syöksyä paikalle ja tokaista ryhti. Silloin piti suoristaa selkä.

Olen saattanut kertoa, kuinka viidennellä luokalla olin terveydenhoitajalla ja päätin pitää selkäni suorana koko vierailun ajan. Hän tutki ryhtiä erityisesti. Käski kumartua ja hamuta varpaita ja vaikka mitä. Minä pysyin lujana. Lopulta hän kirjoitti lappuuni erityishuomioksi ryhti hyvä. Kelpasi sitä näyttää äidille, vaikkei se tietenkään mitään muuttanut.

Äiti ei kauheasti usko sairaanhoitajiin.

***

Olen aina ollut kovin laiha enkä koskaan miettinyt mitä syön. Paitsi että kahdeksannella luokalla taisin olla hieman pulskassa kunnossa. Passikuvani on silloin otettu, ja näytän siinä aika kamalalta. Kenties viikonloppuinen alekarkkien mussutus näkyi viimein jossakin. Kaupungissa oli kaksi kauppaa, jotka tapasivat myydä irtokarkkia halvalla viikonloppuisin. Hyvin usein sitä sai ostaa jommasta kummasta 30 markalla kilo. Sitä sitten mussutin, kun en muuta osannut.

Useat miespuoliset ystäväni pulskistuivat hieman pian lukion jälkeen. Minä kun tulen syklissä vähän myöhässä, olen tarkkaillut, mahtaako minulle käydä samoin. Eilen kävin varmaan liki kuukauden tauon jälkeen vaihteeksi lenkillä, ja huomasin kulun yhtä raskaaksi kuin edellisellä kerralla. Kesän kuntotestin yhteydessä henkilökunta sanoi, että jokusen kilon voisin hyvinkin lihoa, ja niin on varmaan käynyt, kun olen syönyt säännöllisesti vähintään kerran päivässä kunnolla. Mutta äh, en minä olisi halunnut juoksukykyäni menettää.

Jonkinmoista kuntosaleilua olen tavannut harrastaa vailla sen viisaampaa suunnitelmallisuutta tai muutakaan järkevää. Se ei vain ole ollut erityisen motivoivaa, sillä hoikka vartaloni [Kyllä, se on ihan oikea kuva, ja rickroll on vasta tässä. Oikea Internet on julma paikka, mutta täällä pääset helpolla.] ei tunnu treenistä muuksi muuttuvan. Pitäisi varmaan syödä myös. Viime aikoina käynnit ovat vähentyneet, sillä taloyhtiön alakerran varsin antiikkiselle salille päästävä kulkukorttini on mennyt pesukonevierailujen myötä niin pieneksi, etten löydä sitä mistään.

Leuanveto oli ainoa voimalaji, vaikkei voimalaji olekaan, jossa pärjäsin yläasteaikana. Kuuntelin kauhuissani, kuinka hurjia määriä jopa pikkuveljeni luokkalaiset kykenivät penkkipunnertamaan. En silloin tosin tainnut ymmärtää, että nuo samat lapset olivat viisi vuotta aiemmin väittäneet menneensä keinulla ainakin viisi kertaa ympäri.

Tai no, niin no, vatsalihasliikkeissä pärjäsin myös. Olen kertonutkin tuosta. Eikä minulla vieläkään ole rintalihaksia. Rintakarvoja sentään siunaantunut viimeisen puolentoista vuoden aikana. Kyllä minusta vielä mies tehdään.

Ripustan usein pyykit vasta ennen nukkumaanmenoa. Aamulla pukeutuessani märkiin vaatteisiin tiedän nukkuneeni liian vähän.

Mutta siitähän sitä sitten virkistyy.

***

Tätäkin mietin pyykkejä ripustaessani useita viikkoja sitten. Se lojui luonnoslaatikossa, kun ei tullut valmiiksi, mutta en usko, että tällaiset oikein valmiiksi tulevatkaan. Ehkä tämän julkaisun voi perustella vaikka löyhästi tilitysmeemillä.

Lapsena kun halusin sekoittaa pääni ennen nukahtamista, enkä ollut kertolaskun keksimistuulella – saati, että olisin kuullutkaan C-kielestä – tapasin miettiä maailmankaikkeutta.

Mietin, että niin, ei yhtään missään eikä tasan ikinä ole muuta kuin tämä maailmankaikkeus. Sitten mietin, että maailma on aika suuri paikka ja kuussakin käyty. Ja että että historia on pitkä ja tulevaakin aika paljon. Mutta sittenkin. Ei yhtään missään. Eikä tasan ikinä.

Se on aina vain vavahduttavaa, lohdutonta ja pelottavaa – jos sitä miettii.

Tavallisesti en ajattele tuollaisia asioita. Takaraivossani haihattelen naiivisti, että kaikki selviää. Niin kuin kerrottiin, että sitten isona saisin tietää, kuinka pyramidit rakennettiin. Enkä saanut. Tai niin kuin luulin nuorempana, että sitten abina minäkin tietäisin, mitä kirjoittaisin typerään muoviseen haalariirini. Enkä tiennyt. Ja siinä minä olin, suuttuneeni paitaan, joka putosi alas, vaikka en ollut käskenyt sen tehdä niin, kun sain itseni jälleen kiinni implisiittisesti olettamasta, että joskus vielä kaikki selviäisi.

Ja ymmärsin, että sen paremmin kuin en koskaan saa tietää, mistä maailmankaikkeudessa on kyse, ei minulle milloinkaan kerrota, mitä lukittujen porttikongien takana on. En saa ikinä tietää, mitä joku ajatteli joskus, kun teki niin kuin teki. En, kuka salamurhasi kenet ja kuka räjäytti mitäkin. Ei minulle kerrota, miksi kaikki projektini lopetetaan. Ei minulle tulekaan sellaista hetkeä, jolloin kaikki ei ole kesken – kun ehtii tägäillä valokuvansa ja kehittää pen prosessejaan.

En minä saa koskaan tavata Kysyn vaania, tuskin edes Vt:tä. Ei se vuosi sitten baarissa vastaan tullut fani ikinä otakaan yhteyttä. Ei kuunaan tule sellaista hetkeä, jolloin ihmiset palaavat vanhaan tilanteeseen ja toteavat, että tosiaan, jopas olimme väärässä. Ei tulekaan suurta vallankumousta ja epäjatkuvuuskohtaa, vaan kaikki jatkuu jotakuinkin entiseen tapaan. Ei minulle koskaan selviä, miksi käytin lukiossa aikaani kemian ulkolukuun. En koskaan opi puhumaan ranskaa. Enkä koskaan luultavasti edes kärsi siitä millään tavalla.

[Katsokaapa, poistin ikuisuuslistalta ylitiheän rivivälin ja tasatun oikean laidan, mutta samalla tuo harmaa palkki ylhäällä hajosi.]

Tätä ei sentään tarvitse enää odottaa.

Helsinki-Vantaan hitaat liukuportaat hämmensivät kotiin palaajan. Samoin oman sängyn pehmeys.

***

Matkailijoiden arkea helpottamaan Ilta-Sanomat on kehittänyt kätevän palvelun, joka kertoo sään ulkomailla.

ulkomailla


Tarkemmasta mittauskohdasta ei ole tietoa, mutta samapa tuo.

***

Julkaisen joskus lähitulevaisuudessa suuren määrän Hongkong-materiaalia. Tässä vaiheessa tyydyn kuitenkin kehumaan Kanervaa, joka on sittemmin näemmä täsmentänyt tiedotuspolitiikkaansa:


Ladataan 201DIltalehti.fi | Suomen puheenaiheportaali201D

[Jotkut meistä ihmettelevät, kuinka henkilö voi vetäytyä sairauslomalle, kun on juuri hieman aiemmin uhonnut olevansa täysissä ruumiin ja sielun voimissa.]

Jotkut toiset taas miettivät, onko mielekästä olettaa, että henkilö, joka kutsuu Firefoxia Mozillaksi, kutsuu myös Internet Exploreria Microsoftiksi.

Samalla tavalla ymmärsin toimivani itse ristiriitaisesti. Ei kai minulla ole varaa pitää idioottimaisena kutsua Applea [äpleksi] ajatuksella että se on joko [äpl] tai [aple], jos kerran itse kutsun Googlea epäloogisesti [guugleksi]. Tietty se on joko [guugl] tai [google].

***

Yhtäkkiä ymmärsin triviaalisti, että jos olisi olemassa lokia tekevä gps-laite, eihän sen tarvitsisi osata olla yhteydessä kameran kanssa. Riittäisi, että se tietokoneeseen yhdistettäessä kertoisi tietonsa iPhotolle, ja tämä hoitaisi kuvien sijoittamisen kartalle.

Lentokentissä on oma viehätyksensä. Niin, ihmisiä kaikkialta välitilassa ei varsinaisesti missään, tietty. Mutta myös maailma, jonne on kerääntynyt keskimääräistä tiheämmin tulevaisuutta. Kuljetushihnoja ja puhuvia vessoja; tällaista minä kuvittelin aina olevan sitten, kun kasvan isoksi. Muistan, kuinka näin ensimmäistä kertaa valokenno-ohjatun pisoaarin Helsinki-Vantaalla hiihtolomalla 1993.

Kameroita, kelloja, koruja, tuoksuja, kalliiksi tehtyä viinaa. Lentokentillä ei ole spurguja. Sikäli ne poikkeavat merkittävästi rautatieasemista. Vessatkin ovat ilmaisia ja siistejä.

Myös käyttäytymisnormisto muuttuu. Yhtäkkiä on sallittua istua lattialla pistorasian vieressä näyttämättä kerjäläiseltä {mitään sallittua ole: sinä olet friikki ihan niin kuin aina ennenkin} tai nukkua retkottaa selkä mutkalla kuin puolittain puistonpenkiltä pudonnut spurgu (kuvassa vasemmalla).

skitched-20080401-145316.jpg


Lennot lähtevät älyttömiin aikoihin aamuöistä, jatkolentoa odottaessa tuhlaa äkkiä puolen päivää, eikä minnekään pääse kunnolla torkuille. Kädensijat estävät pitkälleen menemisen joka ainoalla lentoasemalla. Muutamassa välissä on pöytä, joka tarjoaa mahdollisuuden nukkumiskokemukseen, joka ei ole paljoa ruumisarkkua huonompi.

skitched-20080401-145527.jpg


Mind your step, pauhaa liukuhihna jokaisen ohikulkijan kohdalla. Jalkani puutuvat.

Miksi ne kuuluttavat koko valtavassa rakennuksessa urpoja, jotka ovat myöhässä sen sijaan, että soittaisivat näille. Miksi ne sanovat, että smoking is prohibited, kun eivät ihmiset ymmärrä tuollaista sanaa, sekoittavat sen vielä permittediin.

***

Schipholin kenttä Amsterdamissa ei välttämättä ole suurin, jolla olen ollut, mutta näin pitkää matkaa en ole koskaan kävellyt. Jälleen sain muistaa, että pidän tuollaisista vessoista, joissa ei ole varsinaista ovea, vaan seinä tekee mutkan, jonka jälkeen päädytään lavuaareille. Etenkin, kun olen menossa vessaan matkalaukkuineni.

28032008(002)

Hana oli jokseenkin omituinen. Kahvaa ei voinut nostaa, vaan ainoastaan kääntää. Kääntäminen avasi ensin hanan ja kasvatti sen jälkeen lämpötilaa kuin matkaradion yhdistetty äänenvoimakkuus-/virtakytkin. Toki tuo muoto vihjaa hieman, ettei nostaminen onnistu, mutta en ollut ainoa, joka yritti ensin nostamista. Hämäävää myös, että kylmä oli vasemmalla ja lämmin oikealla. Myönteistä sentään, että käsienpesuun ylipäänsä tarjottiin lämmintä vettä. Edes Saksassa tuo ei ole mikään selviö.

Peili oli jostain syystä asennettu omalla seinälleen, ei lavuaarien päälle.

Tämän portin kuvittelin olevan kiinni, kun se ei auennut. Seisoin paikallani typeränä ainakin viisi sekuntia ennen kuin keksin, ettei se toiminutkaan automaattisesti.


28032008(003)

Burger Kingin [hiphei] ja kahden kahvilan asiakkaat ohjattin maksamaan yhdelle ainoalle kassalle. Myyjä paitsi rahasti, myös puuhaili erikoiskahveja aina kun näytti, ettei jono muuten edennyt aivan tarpeeksi hitaasti.



28032008(004)



Amsterdamin henkeen kai kuuluu, että elektroniikkakaupassa oli laaja hylly aikuismateriaalia. Ne oli ovelasti siivottu piiloon siveellisen dummy-kuoren taakse. Tiettävästi tämä ratkaisu inspiroi sittemmin itse ministeri Lindéniä.

28032008(007)

Nitoja maksoi yli 50 euroa, mutta näytti hienolta. Rei'itin myös:


28032008(008)

28032008(009)


Olisin halunnt ostaa sellaisen lastan, jolla leikataan ylimääräinen vaahto pois Heineken-oluesta. Ei näkynyt.

Sinänsä hauskoja alumiinisia pulloja sentään.


28032008(010)



Kuljettimella seistessäni mietin, että mahtaisi ärsyttää, jos olisin matkalla portille E4. Hijattain Koneella vieraillessani kysyin Aapo Puskalalta, onko sallittua tehdä hihnoja, joissa olisi vain yksi kaide. Hän arveli, että ei ja totesi, ettei ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa. Lupasi sentään patentoida yksikaiteisen kuljetushihnan, jos koodi sellaisen sallii. Tuskinpa sallii, jos muistaa, kuinka hysteerisesti pelkästä päättyvästä hihnasta varoitettiin.


28032008(011)


Pistorasioita ei ollut taaskaan missään. Paitsi tällaisten pelastusrengasyksiköiden takamuksessa. Niistä ei vain tullut virtaa, tuskin pelastusrenkaitakaan. Vartija sentään kyselemään, mitä minä oikein kuvailen.


28032008(013)

Kas tuossa, kentän ainoa julkinen pistorasia, josta saa sähköä. Sijaitsee lähellä porttia E19. Minäkin vielä jokusen tunnin.


28032008(012)


***

Yhden tunnin kauemminkin. Lähtö viivästyi kertomattomasta syystä. Poikkesin odotellassani asemalla olleessa pienessä taidemuseossa, mutta en juuri innostunut. Suolaista teki mieli, eikä kaupassa myyty sopivassa hintaluokassa muuta kuin Pringleseitä. Olisi oltu edes Belgiassa, niin ei olisi tarvinnut hävetä. Suolalla ja etikalla maustettuja lastuja ei taideta Suomessa myydä, ja ymmärrän kyllä syynkin.

***

Kone oli ankeampi kuin Japanin-matkalla viime vuonna. Ei omia näyttöjä, vaan säriseviin vanhoihin CRT-pönttöihin oli tyytyminen. Ruoka oli sentään hyvää ja aterimet terästä. Lentoemännän mukaan Schipholissa ei olla yhtä niuhoja kuin Heathrow'lla. 15-tuumainen MacBook Pro sopisi varmankin paremmin business-luokan pöydälle.

***

Hongkongin kentällä oli wifi niin kuin Justin tiesi kertoa. Onnistuin myös riemukseni aiemmasta poiketen kirjautumaan siihen Nokiallani ja kaipasin joka hetki kotiin jäänyt iPodiani. Aulasta terminaaliin tavaroita hakemaan sinkautettiin sukkelasti metrolla. Mitään hyötyä nopeudesta ei lopulta ollut, sillä passintarkastusjonossa kului yli puoli tuntia. Passiani katsoivat lopulta noin kolme sekuntia.

Kävin vessassa siistiytymässä. Istuin pöntön reunalle avaamaan matkalaukkuani, aikeenani kaivaa esiin partakone ja hammasharja. Operaation aikana automaattisesti itseään huuhteleva pönttö ehti huuhdella itsensä neljästi. Viimein pönttöä käyttäessäni [pääni ei ollut mahtunut lentokoneen lavuaariin, joten en ollut onnistunut suorittamaan hengenpidätysharjoitteitani] pohdin, että olisipa ironista, jos kaiken tämän jälkeen pönttö ei enää suostuisikaan huuhtelemaan.

Ja niin siinä kävi: heilutin kättäni sensorin edessä. Peitin sen ja paljastin taas, mutta mitään ei tapahtunut. Vasta muutaman minuutin jälkeen vesi alkoi viimein virrata.

***

Sen jälkeen kaikki on ollut paljon vaikeampaa. Ensimmäisen kolmen päivän aikana ehdimme asua neljässä huoneessa ja nähdä viisi. Kyllä minä olin henkisesti pieniin hankaluuksiin varautunut, mutta mukaan sattui vielä huonoa tuuria. Toivottavasti tämä tästä.

Tero Lehto on kirjoittanut WLAN-hotspottien kirjautumissivujen toimivuudesta mobiililaitteilla, mutta en viitsi etsiä nyt, kun puhelinyhteyteni toimii vähän hitaasti.

Huvitti jälleen lentokentällä toimivan Sonera Homerunin kirjautumissivusto. Me alati muodissa olevat hintatietoiset kuluttajat saattaisimme olla halukkaita selvittämään, kuinka paljon lystistä saa maksaa. Voisi jopa olettaa, että juuri mikään muut tieto meitä ei kiinnosta, ei edes tarjottu Corporate Customer Servicen puhelinnumero tai kuva maapallosta.

Hitossako hintatieto piilotetaan FAQ-sivulle ja sieltä edelleen PDF-tiedostossa olevan linkin taakse.

Sonera HomeRun - FAQ

Ja vielä, kun tiedostoa ei ole edes olemassa.

404 Not Found

Nykymittapuulla tämä on varmaan sittenkin hyvin.

En voi kokeilla, toimisiko kirjautuminen iPodilla, sillä unohdin sen näemmä Sun äitisin luokse. Nokiallani en ole ikinä onnistunut WLAN-verkkoon liittymään muutenkaan.

Onneksi lähtöaulan penkkien vieressä on pistorasioita.

Vielä kun niihin saisi sähköäkin.

Toivottavasti Hongkongissa on kaikki paremmin.

[Näköjään klikkaamalla maksulinkkiä sai nähdäkseen hinnankin. 8 euroa tunti. Tokion kentällä sai viidellä eurolla vuorokauden.]

UMinua pääsääntöisesti hermostuttaa ihmisten avokonttorikailotus, mutta tänään kuulin aamupäivällä sermin takaa hyvän ajatuksen.

Juttelivat, kuinka johtajille tehtävät kalvoesitykset tulee pelkistää kuin pikkulapsille. Joku sanoi, että tulee muistaa, että operatiivinen johtaja on jatkuvasti kuin auton ratissa. Ei hän pysähdy lukemaan mitään, vaan ottaa vastaan juuri sen verran tietoa, mitä ehtii tienvierttä vilkaisemalla mukaan poimia.

Jos menee seisomaan tien penkalle Helsinki-kyltin kanssa, ja johtaja on matkalla Helsinkiin, hän saattaa poimia kyytiin. Jos menee ilman kylttiä tai epäselvän kyltin kanssa, auto pyyhältää ohi. Näin käy myös, vaikka kyltissä lukisi kuinka selvästi ja elegantisti Kuopio.


***

Eduskunnan bugisen sivuston synnyttämän keskustelun seuranta jatkuu Oikeissa totuuksissa.

Paljonkohan Ilta-Sanomissa mahtoi harmittaa, kun uutinen Idos-Mian kuolemasta ei ehtinyt painettuun lehteen, joka sattui olemaan vielä pääsiäisen tuhti lukupaketti, ja lööppi jouduttiin koristelemaan eilisen vainajan uudelleenlämmittelyllä.

Osanotot molempien omaisille. Ja kaikkien muiden hiljattain kuolleiden omaisille.

Ironista (sic), kuinka Google nostaa todella nopeasti tuoreet otsikot esiin, mutta seassa lukee toisaalta myös, että Idols-Mia pääsee viimein levyttämään ja Idols-Mia Permanto takaisin.

idols mia - Google-haku

MTV3:n kuolemantapausta käsittelevästä uutisesta taas tulee mieleen kuin toimittaja olisi onnistunut saamaan Mialta aiheesta tuoreet kommentit.



Sinänsä mielenkiintoisesti on varmaankin olemassa ihmisjoukko, joiden mielestä Mian kuolema oli suurempi uutinen kuin Jyrki Hämäläisen. Ja toinen joukko, joka on aivan päinvastaista mieltä.

***

Tuskin kukaan kuitenkaan on sitä mieltä, että tämä uutinen ei olisi merkittävä. Kaiken maailman uutiset sitä nousevatkin Amppareiden luetuimmiksi. Vielä kesken työpäivän.

Uutiset 2013 Ampparit.com


Eikä se nyt niin kovin mega ollut. Tai kovin alasti. Haakana vaikka voisi ottaa kantaa, onko ihan laitaa sanoa otsikossa, että joku on alasti ja leipätekstissä sitten täydentää, että melkein alasti, tsihihii. Tähän filosofista pohdintaa siitä, jos joku on alasti metsässä eikä kukaan näe, kun edessä on mänty.

Ja entä jos ei tiedä, että se on mänty.

***

Melkein yhtä harhaanjohtavaa kuin antaa mainoksen perusteella ymmärtää, että meidän tökkelipä on kauniin sininen ja kiiltävää muovia. Ja oikeasti se onkin halpaa valkoista mattamuovia. Kuka tuollaista rimpulaa kehtaa koneeseensa kiinnittää?

Matkaviestint�014 Elisa.fi

(Sivujen perusteella tuo kivemman näköinen vaikuttaa halvemmalta.)

Kyllä muropaketissakin lukee tarjoiluehdotus, etteivät mummot luule, että mukana tulee piirrettyjä ukkeleita.

***

Vielä mainoksista puheen ollen. VR:n uusin Kivimies-pätkä on suomalaisittain aika suurellisen näköisesti tehty. Nokkelakin. Sääli, että junat eivät ole yhteen sen parempia, vaikka kuinka mainostaisivat. Kuten sekin, etteivät tajua tarjota mahdollisuutta linkittää suoraan videoon. Saati upottaa sitä blogiinsa. Sehän saattaisi vahingossa vaikka levitä.

Seuraavassa hetkessä löysin itseni Messukeskuksesta täyttämässä rekisteröitymislomaketta ja miettimässä, onko toimialani Suurtalouskeittiö, Ravintola vain Jokin muu.

Aamusella olin perehtynyt mahdollisuuksiin latailla kuvia verkkoon suoraan puhelimesta. ShoZu osoittautui mainioksi ratkaisuksi. Se osaa lähettää kuvia tyypillisiin Flickreihin ja Facebookeihin sekä lisäksi sähköpostin tai FTP:n avulla melkein mihin tahansa. Skitchiin vaikka.

Nopeimmillaan homma käy niin, että kuvan ottamisen jälkeen painetaan OK, ja kuva on verkossa. Kuvanottoproseduuria tämä ei hidasta lainkaan, sillä Nokia vaatii käyttäjää joka tapauksessa painamaan Takaisin, kun kuva on otettu, koska käyttäjät nyt kuitenkin tekevät ihan mitä keksii käskeä. Kaikki sujuu suunnitelmien mu

En ymmärrä viineistä kauheasti, ainakaan ottaakseni osaa ammattilaistapahtumaan, mutta sen verran sentään, ettei tämä mikään pantti ole. Sille, että ihminen käyttää jotain vähän aikaa ja maksaa siitä rahaa, on ihan oma sanansa. Sitä kutsutaan vuokraamiseksi.


Re: 13032008(007)



Lasi oli sentään Riedel, joten siitä ei jäänyt kiinni.

Että tässä sitä nyt olisi, Unkarin viiniä.


13032008(008)

Ja tässä vastaavasti saavi. Kaikille lauluja tunteville.


13032008(009)



Laajasta tarjonnasta nostaisin esiin tämän Vuoden viini -vertailussa [joskin eri vuosikertaisena] pärjänneen portviinin. Pähkinäinen jälkimaku oli jännä.

Re: 13032008(014)




Fazerin ständillä yhdisteltiin suklaata ja viiniä. Tämä makea kuohuviini oli kiinnostavasti sopivasti hapokasta, ettei lopulta mennytkään liian äiteläksi.

13032008(015)


Champagne is a serious beverage: at its best it is something to
be savored and pondered, like a serious love affair. But spumante
is light and innocent, more like a teenage romance. One makes a
statement; the other is just pleasant and refreshing.

Valitettavasti en saa selvää etiketistä niin, että onnistuisin löytämään tuota mistään. Tietääkö joku, mistä on kyse? Tuollaisten vartaiden kanssa sitä tarjottiin:


13032008(016)


Vastaan tulleista kokemuksista en osaa paljoa sanoa. Jossain välissä pohdimme, että sukkela operaattori olisi voinut tehdä Hurtta Collectionit ja tarjota 200 tekstaria kuussa sisältävää liittymää Ikelle. No, ehkä GSM Suomi tekee sen kohta.

[Sinänsä hassua, että koiranvaatteita googlaamalla ei meinaa Hurttaa löytää vieläkään.]

Jos joku ei ole vielä lukenut, niin Harmaa hattuhan julkaisi nuo tekstarit jo ennen Hymy-lehteä.

Re: 13032008(018)

Tuollaisessa omalaatuisessa keramiikkapullossa säilöttiin likööriä, joka maistui kovasti Fernet Brankalta. Tai ehkä ennemmin Mentalta, vaikken osaa äkkiä sanoa, mitä eroa niillä on. Kerran join 2 senttilitraa Fernet Mentaa Air Berlinin koneessa. Se maksoi euron. Lueskelin esitteestä, että Air Berlinillä on Euroopan uusimmat lentokoneet. Sitä ei moni arvaisi. Olin palaamassa kotiin. Harmitti vähän, mutta ei auttanut.

Haluaisin palata moniin hetkiin ja huomaan, että muistot väljähtyvät, ellei niitä säännöllisesti pöyhi. Kun lukee vanhoja tekstejä ja suree ymmärtäessään, ettei enää tavoita tunnetilaa, jonka ne joskus herättivät.

Kohta istuin kuuntelemassa Peter Nymanin isännöimää paneelikeskustelua Suomen alkoholipolitiikasta. En ole tainnut ennen nähdä Peteriä livenä. En täysin ymmärrä, mistä hänen kulttimaineensa armoitettuna juontajana kumpuaa, mutta ihan sujuvasti tuo keskustelu toimi, ei siinä. Minusta ne ruskeat kengät eivät aivan istuneet asuun, vaikka vyö ja solmio oli niihin mukautettu.


Re: 13032008(022)

Tai ehkä kaikki johtui vain lahkeista.

Piristävästi keskustelijoilla oli voimakkaasti toisistaan eroavat kannat aiheeseen. Toisessa ääripäässä oltiin vetämässä keskiolutta kaupoista Ruotsin malliin. Toisessa todettiin, että jos hinnan ja saatavuuden kanssa temppuilu toimisi, Suomi olisi kaiken järjen mukaan Euroopan raittein valtio.

Taipuuko raitis-sana noin [vrt. kallis]? Suomi on yhtäkkiä kamalan vaikeaa. Viime viikolla tuskailin, kun en osannut johtaa hirviö-sanasta hirviöiyyttä [?] kuten koirasta koiruutta. Vai eikö kuulukaan voida; onko koira poikkeus? Ankkuus, kissuus, joutsenius.

Nousipa esiin sellainenkin fakta, että Suomen kokonaisalkoholinkulutuksesta Alkon myymää on noin puolet. Tätä tietoa tulkitsivat molemmat näkökannat omasta kulmastaan. Liberaalimman politiikan mukaan: jos Alko kerran kontrolloi vain kolmannesta kulutetusta alkoholista, sillä tuskin on sellaista säännöstelyvaltaa, jolla olisi merkitystä, ja näin monopolin merkitys murenee, ellei sitten huomioida valtion viinamyynnillä keräämiä tuloja.

Todettin, että on kaikkiaan omituista, että valtio on ottanut tehtäväkseen laajamittaisen viinanvalmituksen. Eihän valtio valmista tupakkaakaan – ja tupakan käyttö on onnistuneesti saatettu laskuun. Kuulemma huippuaikoina alkoholin osuus valtion budjetista oli neljännes, 90-luvun alussa vielä 10 prosenttia, enää muutamia prosentteja.

Toisella puolella taas tulkittiin, että jos puolet absoluuttisesta alkoholista kulutetaan jo nyt keskiolutta kittaamalla, jakeluverkosto on mitä ilmeisimmin keskeisessä roolissa eikä näin voi ajatellakaan, että saatavuutta tästä parannettaisiin.

Tupakka-argumenttiin kommentoitiin, että vähenisi juominenkin, jos se sisätiloissa kiellettäisiin.

Samalla esiin nousi myös, että ravintola-anniskelun osuus kokonaiskulutuksesta pienenee jatkuvasti. Näin siitä huolimatta, että hyvien suhdanteiden ja kulttuurin muuttumisen myötä ihmiset käyvät ravintoloissa enemmän kuin koskaan.

Minä kun en ole poliitikko, saan ajatella vain itseäni. [Vai oliko sen päinvastoin.] Minua ärsyttää suomalaisessa alkoholipolitiikassa erityisesti kaksi asiaa: laatuoluiden panttaaminen Alkossa vain siksi, että ne sattuvat ylittämään mielivaltaisen voimakkuusrajan sekä älytön rajoitus alkoholin myyntiajalle.

En millään jaksa uskoa, että me hienostelijat, jotka haluamme tärkeillä vehnäoluella, ratkeaisimme ryyppäämään, vaikka juomaa saisi poikkeamatta Alkoon. Kun Alkoon taas tulee lähteneeksi, saattaa mukaan poimia muutakin. Jotenkin tuntuu kuin määritelmässä olisi menty tekniikan ehdoilla – enemmän alkoholia tarkoittaa vaarallisempaa – sen sijaan, että olisi mietitty, minkä tyyppisistä käyttäjistä on kyse.

Toinen älyttömyys on, että kello yhdeksän jälkeen ei ole sallittua ostaa olutta ilman, että pullon avaa heti. Tarkoituksena on kai ajaa ihmiset baareihin, sillä baareissa on turvallista ja valvottua eikä humalainen häiritse toisia ihmisiä. En tiedä, miksei olisi yhtä todennäköistä ajatella, että selvä, eivät myyneet olutta, lähdenpä tästä kotiin hörppimään giniä.

Keskustelun loppuhuipennus jäi näkemättä, sillä poistuin kolmen vartin jälkeen kohti Gastro-messuja.

***

Fantan ständillä purnasin, että noin viisi vuotta sitten markkinoilla ollut herkullisen kirpeä sitruuna-Fanta on vedetty myynnistä. Muistatteko? Se oli väriltään hieman vihreämpää kuin sittemmin kauppoihin tullut Shokata.

Edustaja lupaili, että kuuntelevat kyllä asiakkaitaan, mutta periaatteena on, että maut kiertävät. Mainitsin Japanissa juomastani viinirypäle-Fantasta. Hän oli maistanut samaa Brasiliassa ja totesi, että sitä on odotettavissa kauppoihin vielä tänä vuonna.

Tarjolla ollut mango on myös väliaikainen maku, mandariini sen sijaan säilyy. Kommentoin, että on äärettömän turhauttavaa löytää maku, josta pitää ja sitten luopua siitä. Hän sanoi, että voi voi.

Mutta niin, jos tämän blogin kommentteihin ilmestyy muita sitruuna-Fantaa kaipaavia, minä rupean vaikuttajaksi ja perustan aiheesta ryhmän Facebookiin.


13032008(024)




13032008(025)

Marlin tiskillä maistatettin uutta smoothies-tyyppistä hedelmäjuomaa. Taustalla taas on mehupohjainen kupliva juoma, makuina vadelma ja omena. Riemukseni omena muistutti Saksassa suosikikseni noussutta Apfelschorlea, tavanomaista limonadia happamampaa, mutta makuvissyä voimakkaammin maustettua juomaa. Tuote on aika lähellä sitä omenaista mainoskuvissa virtsanäytettä muistuttavaa vissyä, muttei aivan.

Vaasan ständillä kävin kitisemässä, miksi Suomessa myydään vain kurjia muovipussisämpylöitä, ja rapeakuoriset herkulliset maksavat liki euron, jos sellaisia sattuu ylipäänsä olemaan. Ständi oli keskittynyt pakasteisiin, joten emme saaneet asian selvyyttä. Hyvää pakasteviineriä kylläkin. Paketissa seuraa mukana sokeritöhnä, jolla leivoksensa voi kuorruttaa.

13032008(031)



Beofood on suomalainen kebab-lihatoimittaja. Hyökkäsin paikalle kysymään, miksi suomalainen liha ei ole sellaista hyvää niin kuin Keski-Euroopassa. Edustaja kertoi, että keskieurooppalainen kebab-varras ladotaan käsin kokolihan kappaleista, kun taas Pohjois-Euroopassa on käyttöön vakiintunut jauheliha, ja väki on tottunut tähän makuun. Hän arveli, että jo vartaan valmistus olisi ihmistyövoimaa vaativana Suomessa liian kallista.

Eteläisimpään Suomeen saapuu osa lihasta ulkomailta, joten ehkä tässä olisi toivo. Enpä ole tullut huomioineeksi, millaista kebabia Virossa tarjotaan.

Jos blogin kommentteihin ilmestyy muita kunnon kebabia kaipaavia, lupaa ryhtyä vaikuttajaksi ja perustaa ryhmän Facebookiin.

Beofood toimittaa lihat Pirkan kebabtuotteisiin ja esiintyy vastaavasti Inexin pakastealtaissa omalla nimellään. Yksittäistä ravintolaa mies ei osannut suoralta kädeltä mainita, sillä he eivät ole yhteyksissä ravintoloiden kanssa suoraan.

Kyselin vielä kebabin historiasta Suomessa. Kuulemma Beofoodin perustaja ja toimitusjohtaja Ahmet Basaranoglu tuli Suomeen jo 70-luvulla ja perusti 80-luvun alussa Suomen ensimmäisen kebab-ravintolan. Sittemmin hän alkoi myydä lihaa muillekin, ja Beofood perustettin 1993, kebabin valtavirtaistumisen kynnyksellä.

***

Sitten lähdin kotiin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds