Ruotuväen entisillä toimittajilla on hieno luontaisetu: saamme palveluksen jälkeen lehden toistaiseksi voimassa olevan kestotilauksen. Tämä on hyödyllistä, jotta pysyy kärryillä asioista.

Jos tosipaikka tulee ja joutuu yhtäkkiä tekemään levyarvostelua, olisi aika noloa kirjoittaa jo hiljattain arvostellusta levystä. On luultavaa, että lehden ilmestymisvälikin tihenisi tuollaisessa tilanteessa. Kauhulla ajattelen, millaisella tahdilla levyjä joutuisi kuuntelemaan, jotta ehtisi kirjoittaa uusia arvosteluja pahimmillaan monta kertaa päivässä.

***

Kuinka vain, alkujärkytyksen hälvettyä elämä Ruotuväessä oli varsin mukavaa. Vanhat rutinoituneet miehistötoimittajat hoitivat työläimmät jutut. Minä päivittelin kamaa verkkosivuille ja tuotin pienimuotoista sälää. Lounaat söimme pääesikunnan henkilöstöravintolassa yhdessä suurten herrojen kanssa, mutta parasta olivat päivälliset. Emme olisi ehtineet töiltämme ajoissa Santahaminan muonituskeskukseen syömään, joten meille oli järjestetty ruokailu Kellarikrouvi-ravintolassa Kasarmitorin nurkalla. Saimme valita ilmaiseksi päivällisemme lounaslistalta. Se oli vallan muuta toista kuin muken pöperöt. Voi kuinka tuntui, että työtämme arvostettiin!

Pikkuhiljaa työmäärät kasvoivat. Miehistötoimittajien aamujen vähetessä huomasin omien juttumäärieni kasvavan. Muistan, kuinka tämä juttu kybersodasta syntyi, kun varsinainen toimittaja ei millään jaksanut lähteä tilaisuuteen. Hetken päästä löysin itseni yhä useammin ihan oikeilta juttukeikoilta. Kohta olin Keuruulla tekemässä juttua uudesta puhdistusautosta. Aihe tuntui puolittain huvittavalta, mutta olivat siellä Hesarin ja Ylenkin edustajat samassa pöydässä. Olin liikkeellä ilman kuvaajaa enkä ollut perehtynyt kameran toimintaan. Sain sentään vaivoin pari kelvollista kuvaa lehteen.

Lehdistötilaisuudessa puolustusministeriltä tivattiin auton ominaisuuksien sijaan etupäässä tietoja Keuruun varuskunnan tulevaisuudesta. Varuskunta oli kompakti ja tarkoituksenmukaisesti suunniteltu, mutta saattaa hyvin olla leikkauslistalla kärkipäässä. Tilaisuuden jälkeen pääsin kättelemään Häkämiestä, joka sanoi virnistäen, että teki itse saman virheen, tuli kokelaana Ruotuväkeen.

Juttu oli tarkoitettu alun perin pienemmälle juttupaikalle, mutta isomman jutun peruunnuttua, joiduin venyttämään sitä jonkin verran. Tarjosin sen sijaan kainalojutuksi koostetta lehdistötilaisuudessa puhuttaneista muista aiheista, mutta tämä ei kelvannut. Ensimmäinen pidempi juttuni jäi näin vähän väkisin venytetyksi.

En ollut koskaan kirjoittanut oikeaan sanomalehteen – uutiskokemukseni oli lähinnä verkosta. Paperille kirjoittaessanikin olin yleensä itse ollut taittamassa juttuja, joten olin tehnyt niistä niin pitkiä kuin oli tarpeen. Mietin, millainen määrä maailmassa päivittäin tuhlataan hyvää materiaalia, kun jutut eivät muuten mahdu paikoilleen. Ja millainen määrä hyvää mediatilaa toisaalta hukataan venyttämällä juttuja väkisin.

Keuruulta jäi mieleeni myös Salattujen elämien merkitys sikäläisille varusmiehille. Vähän ennen puoli kahdeksaa sotilaskoti oli tyhjillään, mutta Salkkareiden ajaksi se täyttyi varusmiehistä. Viisi minuuttia jakson päättymisen jälkeen väki oli poissa kuin käskettynä.

photo


Keuruulta matkani jatkui Teuvalle, joka on pikkukunta Pohjanmaalla. Se bussimatka oli pitkä. Kuuntelin matkalla Franz Ferdinandin levyä ja kirjoitin arvostelua. Se tuntui vaikealta. Säntillisiä uutisia vielä kirjoittikin, mutta vähänkin virtaavamman tekstin tuottaminen tuntui mahdottomalta puolen vuoden jäpityksen jälkeen. Mietin, että oli vähän haljua edellyttää tällaisella tahdilla juttuja, kun niitä ei juttukeikkojen vuoksi ole mahdollista kirjoittaa ilman omaa läppäriä.

Näin sentään bussin ikkunasta Tuurin kyläkaupan hevosenkengän. Mummot poistuivat kyydistä.

Teuvalla haastattelin Teuvan keitintehtaan toimitusjohtajaa ja hänen poikaansa. Juttu tuli Puolustusteollisuus-palstalle, jolle kirjoittamista pidettiin yleisesti vähän pakkopullana. Juttupaikka oli ennen tämän sarjan alkua ollut varattu sotatekniikka esitteleville jutuille, ja oli hieman hakusessa, missä määrin näiden juuttujen tuli liittyä tekniikkaan ja missä määrin talouteen. Pahimmillaan ne olivat esiteltyjen yritysten kritiikitöntä mainostusta.

Olin vähän purnannut, että jouduin lähtemään noin vaikeiden yhteyksien päähän näin mitättömän jutun takia. Saisin istua päivän bussissa ja olisin kotona vasta puolen yön jälkeen. Lopulta oli mukava jutella näiden perheyrittäjien kanssa. Kenttäkeittimistä löytyi mielenkiintoisia yksityiskohtia käytettävyysnäkökulmasta ja haastateltavien asennekin muuttui lämpimämmäksi, kun mainitsin, että insinöörismiehiä tässä itsekin ollaan. Lopulta sain kuitenkin moitteita, että jutussa oli turhaan tuotu esiin perheyrittäjyyttä ja valokuvassakin oli ihmisiä eikä teknistä kaaviokuvaa laitteesta. Oh well.

***

Seuraava jännittävä askel saapui kohdalle edellisten miehistötoimittajien kotiutuessa. Meidän keskuudestamme tuli valita toimituksen vanhin, eräänlainen henkinen esimies. Jos ei muuta, niin toimituksen vanhimman kontolla oli varusmiesten lomalippujen tilaaminen mahdollisimman hankalalla lippulappufaksimenetelmällä Santahaminasta komppaniamme henkilökunnalta. Vaikka sotilasarvoilla ei periaatteessa ollut merkitystä, valinta tehtiin varsinaisesti meidän kahden toimituksessa olleen kokelaan välillä. Kenties ikäni toimi edukseni, mutta tehtävä myönnettiin lopulta minulle.

promokuva


Uljaassa asemassani pääsin piakkoin osallistumaan ikävään keskusteluun. Alkoi tuntua, että majoituskomppaniamme Santahaminassa halusi tieten tahtoen vaikeuttaa palvelustamme. Mikäpä olisi ikävämpää kuin joutua luopumaan saavutetuista eduista.

Ruotuväen toimitus sijaitsi keskellä kaupunkia Kaartin poliisitalon naapurissa. Niinpä kasarmille luodut säännöt eivät suoraan sopineet sinne. On järkevää, että kasarmille tullaan viikonloppulomilta sunnuntai-iltana, jotta hommat voidaan aloittaa heti aamusta maanantaina. Yhtä lailla oli järkevää, että Ruotuväen toimittajien ei ollut pakko matkata sunnuntaiyöksi nukkumaan Santahaminaan vain herätäkseen siellä puoli kuudelta ja käyttääkseen kolme varttia toimitukseen siirtymiseen. Sen sijaan saimme tulla maanantaina suoraan töihin.

Tämä oikeus poistettiin, mikä oli erityisen hankalaa kauempana asuvien kannalta. He joutuivat käyttämään pahimmassa tapauksessa koko sunnuntainsa matkatakseen valmiiksi Helsinkiin nukkumaan. Aiemmin paluu oli onnistunut yöjunalla maanantaiaamuksi. Erona Santahaminassa palveleviin oli, että toimittajat saattoivat erikoismiehinä olla mistä päin maata tahansa.

Hupsuinta oli, että koska kasarmilla kerran oltiin, jonkun täytyi päivystää sitä. Hinta sinänsä hyödyttömästä kasarmilla nukkumisesta oli, että kaksi miestä joutui vielä valvomaan yön puoliksi. Oma lukunsa oli, että komppaniamme onnistui määräämään päivystysvuorot epätasaisesti miten sattuu eikä meillä ollut itsellämme oikeuttaa muuttaa vuoroja reiluiksi.

Ylipäänsä aikataulumme oli älytön. Toimituksessa oli määrä olla varttia vaille kahdeksan, jotta toimitus voitaisiin avata kahdeksalta. Tätä varten meidät käskettiin kuitenkin ylös jo puoli kuusi. Käytännössä vielä aiemmin, jos halusi ehtiä suihkuun. Muka millään muulla tavalla ei olisi ollut mahdollista järjestää aamiaistamme. Yleisen palvelusohjesäännön mukaan moinen järjestely oli vähintään kyseenalainen, mutta en lopulta nostanut sen suurempaa meteliä aiheesta, sillä pelkäsin ratkaisua: olisihan meidät voitu vastaavasti komentaa nukkumaan jo ykdeksältä. Kuinka vain, tunsin jatkuvan väsymyksen vaivanneen koko kevään.

Puoli kuudelta alkanut työpäivämme päättyi iltakuudelta. Tämä oli kompromissi, sillä muuten komppaniamme olisi määrännyt meidät Santahaminaan ilmoittautumaan iltavapaalle, jonka saimme tällä järjestelyllä sentään viettää kaupungissa. Viikon päätteeksi jouduimme uuden järjestelyn myötä matkustamaan Santahaminaan näyttämään naamamme ja palaamaan sitten takaisin kaupunkin lomille. Kirjoitin painokkaasti asiaa käsitelleeseen muistiooni:

  • Motivoituneet ihmiset ovat hyödyksi tutkiessaan oma-aloitteisesti asioita komennuspaikalla iltaisin sen sijaan, että syövät munkkia sotilaskodissa.
  • Erona tavanomaiseen palvelukseen on, että meillä ei olla kuluttamassa aikaa, vaan tekemässä työtä. Jos aikaa tuhlataan siirtymisiin, joudutaan tekemään enemmän työtä vapaa-aikana tai vastaavasti tekemään työt huonommin. Työn määrä ei vähenny sillä, että aika käytetään turhuuksiin.
  • Varusmiehet ovat valmiita tekemään uhrauksia vapaa-ajastaan ja asettamaan jutut etusijalle. Olisi vastavuoroisesti järkevää, että työntekoa ei vaikeutettaisi säännöillä, joista ei ole kellekään hyötyä ja jotka soveltuvat huonosti tilanteeseen (vrt. säännöt on suunniteltu kasarmiympäristöön).


***

Olosuhteiden hankaloituminen ei kuitenkaan estänyt journalistisia urotekojani. Jonkinlainen huipentuma Ruotuväki-urallani oli päivä, jonka aloitin matkustamalla Riihimäelle tapaamaan Romanian armeijan komentajaa. Salaa nautin joka kerta, kuinka virallisesti porttivahdit suhtautuivat taksilla paikalle saapuneeseen harmaapukuiseen herrasmieheen. Olin jollain tapaa tyytyväinen, että olin sentään upseerikokelas. Sen verran olin indoktrinoitunut, että olisi hävettänyt, jos olisivat vetäneet tuolla lailla kättä lippaan ja olisin ollut vain tykkimies.

Herra komentaja delegaatioineen lounaasti silloisen komentajan amiraali Kaskealan kanssa tyhjentyneessä muonistuskeskuksessa. Minä istuin etäämmällä ja odotin vuoroani. Aikataulu oli puoli tuntia myöhässä, joten pohdin, mahdanko lainkaan päästä puheille. Mietin kiivaasti, mitä olisin aina halunnut kysyä Romanian armeijan komentajalta.

Ruokapöydän keskustelu oli vaimeaa ja vaivautunutta. Kaskeala yritti pitää juttua yllä, mutta siihen vastattiin nahkeasti. Mieleeni jäi, kuinka Kaskeala kuvaili päivärahaamme: Our soldiers get about four euros a day, hän kertoi ja teki kädellään suurpiirteisyyttä kuvaavan eleen.

Jossain vaiheessa joku seurueen upseereista kävi kertomassa minulle, ettei romanialaiskomentaja halunnut antaa haastattelua. Sain kuitenkin luvan esittää Kaskealalle pari kysymystä hänen matkatessaan ruokapöydästä ulko-ovella odottaneeseen autoon. iPhone-nauhurini laulaen kuljin hänen rinnalla kuin suurempikin sankaritoimittaja ja kysyin muutamat rupiset kysymykseni. Siitä syntyi lopulta täytösluontoinen kainalo toisen toimittajan laatimaan Romania-uutiseen.

Paluumatkalla ei ollut kiirettä, joten kävelin varuskunnasta Riihimäen rautatieasemalle. Kevät alkoi olla niin pitkällä, että irrotin takistani vuorin.

Takaisin Helsinkiin palattuani sain päätoimittajalta pikaisen tehtävän. Ison-Britannian merivoimien komentaja oli kuulemma aloittamassa kohta puhetta Merisotakoululla ja meille oli järjestetty haastattelumahdollisuus puheen jälkeen. Hetken päästä saimme faksilla kymmenkunta tiukkaa liuskaa puhetta muistaakseni Ison-Britannian suurlähetystöstä. Ehdin tutkia aineistoa ja miettiä kysymyksiä melkein tunnin ajan ennen lähtöä Palaceen, jonne komentajan oli määrä tulla.

Ja kas, siinä minä olin, haastattelemassa Ison-Britannian ja Suomen merivoimien komentajia merten globaaleista haasteista. Se meni olosuhteisiin nähden hyvin. Britti oli mukava mies eikä ainakaan näyttänyt päällepäin, että olisi pitänyt kysymyksiäni tyhminä. Kenties suurimmaksi mokaksi jäi, että lähdin toimituksesta kaikessa hötäkässä paitahihasillani. Voi olla, ettei ulkomaalainen vieras huomannut kiinnittää asiaan huomiota, mutta silloinen merivoimien komentaja Holmström on kuulemma tarkka varustuksesta.

Alunperin minun piti tehdä lehden pääuutinen upseerien eläkeuudistuksesta. Ehdin tehdä siihen haastattelun ja jonkin verran taustatutkimusta. Asia oli kaikkine elinaikakertoimineen varsin monimutkainen. Lopulta aiheen käsittely siirtyikin eikä uutista tehty, joten pääuutinen tarvittiin nopeasti. Amiraalin haastattelun jälkeen keskustelu Somalian merirosvoista oli kuumennut. Ehdotin, että alunperin ulkomaanuutiseksi tarkoitettua juttua täydennettäisiin Atalanta-aiheella ja survottaisiin pääuutiseksi. Tämä kelpasi paremman puutteessa. Samalla jäimme ilman ulkomaanuutista ja jouduin kiirehtimään vasta seuraavaan lehteen suunnitellun Jäämeri-jutun valmiiksi pikapikaa.

Lopulta vain murto-osa brittikomentajan puheista oli sovellettavissa Somalia-juttuun, mutta päältä ei välttämättä arvaisi, millaisen saksimisen takana lopullinen juttu oli. Yritin kalastella lausuntoa suomalaisten laivojen lähettämistodennäköisyydestä, jotta saisi juttuun vähän terää, mutta spekulointi jäi yleiselle tasolle. Koska Ruotuväellä ei ollut tapana julkaista lehtensä pääuutisia verkossa, tuokin juttu ehti hieman hapantua ja ennen paperilehden ulostulopäivänä Yle ehti jo kertoa tarkemmin mahdollisuudesta lähettää täkäläisiä laivoja Somaliaan.

***

Hain noihin aikoihin kiivaasti töitä. Diplomityöni jälkeen lupailtu todennäköinen paikka Elisalla oli muuttunut hyvin epävarmaksi talouden notkahdettua edellisenä syksynä. Uusi tiimi olisi kuitenkin perusteilla ja minulla saattaisi olla saumaa päästä sinne, sain kuulla. Ja kutsun haastatteluun. Sain onneksi luvan käydä siellä kesken työpäivän. Yleensähän armeijasta ei oikein pääse muualle kuin Maanpuolustuskorkeakoulun pääsykokeisiin polttamatta lomapäiviään. Aikaa säästääkseni en vaihtanut vaatteita vaan marssin haastatteluun harmaissani. Vein tärkeänäni tuliaisina lehden tuoreimman numeron, jonka kannessa komeili brittiamiraalijuttuni.

Sain paikan kaikesta huolimatta.

***

Kylläpä tätä tarinaa riittää. Taidan kirjoittaa myöhemmin vielä yhden osan ja kertoa siinä viihteellisemmistä jutuista. Luvassa tanssia, taisteluvöitä, laivakokemuksia sekä uusi kohtaaminen Kaskealan kanssa.



Kävin äskettäin ensimmäistä kertaa pääesikunnassa sitten kotiutumiseni. Tarkoituksena oli kuulla komentaja Puheloisen näkemys puolustusvoimien nykytilasta, mutta hänelle sattuneen esteen vuoksi iltaa isännökkin kenraaliluutnantti Räty. Sinänsä kiinnostavasta illasta ei ole sen kummempaa kerrottavaa, mutta tuttuun paikkaan palaamisesta aiheutunut mielenliikutus sysäsi minut viimein kirjoittamaan kauan hautomani Ruotuväki-muistelutekstin.

Tai ainakin sen ensimmäisen osan. Kirjoitan lisää myöhemmin.


Teksti on epämuodollista jatkoa muisteluille alokaskaudelta ja aliupseerikoulusta. Eivätköhän RUK-muistelutkin vielä joskus synny.


***

Olin päättänyt hakea Ruotuväkeen jo ennen palvelukseen astumista. Tieto paikasta varmistui varsin myöhään ja tiedotus oli ylimalkaista, kuten aiemmassa merkinnässä kerroin. Paikan varmistumisen myötä ajatus hamassa tulevaisuudessa häämöttävästä pois pääsystä antoi pontta marsseille ja kuopankaivuuseen.


Kysyin reserviupseerikurssimme johtajalta paria päivää ennen kurssin loppumista, mitä pitäisi tehdä, kun minut oli määrätty siirtymään muiden mukana Upinniemeen, vaikka varsijaisesti majoittuisin Santahaminassa. Hän sanoi, että että koska hänellä ei ole mitään virallista tietoa asiasta, menen Upinniemeen niin kuin paperissa lukee.


Upinniemessä minulle oli varattu yksi 1. komppanian alokasjoukkue johdettavakseni. Muutaman hetken ehdin ajatella, että hauskahan tänne olisi jäädä hetkeksi neuvomaan alokkaita yhdessä muutaman mukavan kurssikaverin ja AUK-tutun kanssa. Joukkueenjohtaja löysi lopulta arkistosta puoli vuotta vanhan paperin, jossa mainittiin Ruotuväkeen siirtymisestä ja ihmetteli, mikä ihmeen ajatus oli ollut käskeä minut kulkemaan Suomenlinnasta Santahaminaan Upinniemen kautta. Maskonen taisi olla hänen nimensä, hän vaikutti fiksulta kaverilta jo toimiessaan toisen linjan johtajana AUK:ssa.


Ehdin oleilla Upinniemessä johtajatuvassa kaikkiaan hieman toista tuntia. Lähtiessäni takaisin kohti Helsinkiä joku joukkueen alikersanteista kyseli, minne oikein häivyn näin pian. "Täytyy lähteä, ei pää kestä tätä painetta", heitin. Oli torstaipäivä. Minut määrättiin pitämään henkilökohtainen loma perjantaina ja siirtymään viikonlopun jälkeen Santahaminaan.


Kaupungissa kävellessäni asetin olkalaukkuni hihnan niin, että rintamukseni kaksi tuoretta kultaista salmiakkiani näkyisivät. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun käytin M05-sarjan pakkastakkiani. Aiemmin käytin merivoimien villakangastakkia, jatkossa harmaata takkia.


Matkatessani Santahaminaan ymmärsin, että olen ensimmäistä kertaa armeija-aikanani yksin matkalla jonnekin.


Ilmoittauduin ohjeen mukaan kuljetuskomppanian päivystäjälle. Kello oli varttia vaille yhdeksän. Oli käsketty saapua yhdeksään mennessä. Soitin päivystäjän puhelimesta yhteyshenkilöksi ilmoitetulle luutnantti Kuortille. "Pietilä, te ootte vitusti myöhässä!" hän huusi puhelimeen.


Sain ymmärtää, että minua oli odotettu saapuvaksi suoraan Merisotakoulusta edellisellä viikolla. Koko varuskunnan kokelaat olivat olleet viikonlopun kiinni harjoittelemassa ammuntojen johtamista ja sen sellaista. Tämä koski myös ruotuväkisiä ja muita aseettomia erikoismiehiä, jotka olivat tätä viikonloppua varten käyneet varta vasten kuittaamassa aseet ja muut taisteluvälineet. (Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta kaikenmoinen kuittaileminen on armeijassa hidasta ja hankalaa puuhaa.) Olin ollut onnekas viettäessäni sen sijaan viikonloppuvapaata väärinkäsitysten vuoksi.


Majoituskasarmimme kuljetuskomppanian naapurissa oli purkukunnossa oleva rotisko, jonka ilma haisi tunkkaiselta (katso kuvat). Yläkertaan meneminen oli kielletty. Epäilimme, että syynä oli alakertaakin huonompi ilmanlaatu, mutta virallisen selityksen mukaan kielto johtui puuttuvista palovaroittimista. Vessojen ovia ei saanut lukkoon. Sängyt olivat kapeat ja lyhyet ja tuvat pienimmät missään varuskunnassa näkemäni. Sittemmin sain nähdä aika monta varuskuntaa eikä tilanne muuttunut.


Kävin kuittaamassa varusteita. Pidin tarkan huolen, etten joutunut luopumaan laivastonsinisestä villapaidastani ja baretistani. Olin lapsellisen innoissani saadessani pukeutua harmaaseen univormuun. Merisotakoulun laivastoasu oli tyylikäs huolettoman nuoren pojan asu, mutta kyllähän minä aloin olla jo vähän vanha moiseen.

skitched-20101018-214914.jpg

Jäpitystä eli ryhdikästä istumista käsitelleeseen kolumniini otettu kuva (oli siinä tekstissä muutakin sisältöä – toivottavasti)

Sopivia kenkiä minulle ei riittänyt, joten jouduin yhdistämään harmaan asuni maihareihin pitkäksi aikaa. Lopulta kävin lainaamassa kengät Merisotakoulun varusvaraston Eerolta, jolla niitä tuntui riittävän.


Puolustusvoimen harmaassa kauluspaidassa ei ole ylintä nappia lainkaan. Jos jättää solmion laittamatta, ei voi vahingossa vääräoppisesti sulkea ylintä nappia. Silitysmahdollisuutta meillä ei ollut, mutta paita pysyi yllättävän hyvin sileänä ilmankin.


Ruotuväen päätoimittaja Mikko Ilkko oli kuulostanut puhelimessa vanhemmalta ja arvokkaammalta herralta. Verkkosivujen valokuvastakin syntyi jotenkin tiukempi vaikutelma, mutta luonnossa hän oli kovin helposti lähestyttävä. "Sanokaa Mikko vaan, mutta jos on vieraita paikalla, niin sitten se on herra päätoimittaja."


En kuullut kertaakaan kenenkään kutsuvan häntä herra päätoimittajaksi.


Toimituksen miehistöporukka oli aloittanut palveluksen samaan aikaan kanssani, mutta palvellut lehdessä jo alokaskauden päättymisestä lähtien. He olivat oppineet talon tavoille ja heidän keskuudestaan oli valittu toimituksen vanhimmaksi kutsuttu vertaisesimies. Sotilasarvoilla ei toimituksessa ollut varsinaista merkitystä.


Mieleeni on jäänyt kirkkaasti, kuinka sain aluksi muutaman helpon jutun kirjoitettavakseni. Jotain merimiinoista. Tiivistelmä Ruotuväki 40 vuotta sitten -palstalle. Jonkun ylennyksen saaneen tyypin haastattelu. Jotenkin ajattelin, että minulle varmaan tullaan kertomaan, minne pitää soittaa ja mitä sitten. Reserviupseerikurssin automaattiohjauksen jälkeen sain kuitenkin havahtua, että nyt pitää ryhtyä itse hommiin.


Minut oli valittu verkkotoimittajaksi, mikä tarkoitti, että jouduin työskentelemään talon ainoalla PC-koneella. Se oli kuitenkin sen verran uudempaa tekoa kuin toimittajien lampunjalka-iMacit, ettei tarvinnut kauheasti kadehtia.


Verkkotoimittajan tärkein tehtävä oli julkaista lehden verkkoversio kahden viikon välein. Järjestelmä oli kasa purkkavirityksiä, ja päivittämiseen liittyi monikymmenvaiheinen manuaalinen työnkulku. Pahinta oli, että se piti tehdä nopeasti, sillä asioita ei voinut tehdä valmiiksi etukäteen, vaan lehti meni luettavaksi jo keskeneräisenä. Kenties se on yhä näin. Tarkkailkaapa torstaiaamuna.


Reilu puoli vuotta armeijassa oli saanut ammatillisen osaamiseni kevyeen kohmeeseen, mutta jonkinlaista kehitystä pyrin Ruotuväen verkkosivuille tuomaan. Käytinpä yhden lomapäiväni laatien powerpointin, jossa tutkin uutissivustojen nousevia käytäntöjä ja ehdotin, kuinka Ruotuväkeä voisi ajanmukaistaa. Muutokset jäivät jäihin, sillä sivujen oli määrä uudistua jo ties monettako kertaa myöhässä olleiden puolustusvoimien uusien sivujen myötä. Nuo sivut ovat sittemmin uudistuneet, mutta Ruotuväki on yhä entisensä.


Joitain muutoksia sentään tehtiin. Sivujen oikeasta laidasta poistettin sälää. Lehden verkkoversiota yksinkertaistettiin ja sille luotiin uusi selkeämpi etusivu, jonka julkaiseminen ei enää vaatinut käsityötä. (Toteutuksesta kiitos www-puolen kavereille). Uutissyöte tuotiin saataville. Sellaisenaan julkaisemisen arvoisille uutiskuville luotiin oma paikka. Kuvareportaasien julkaisua helpotettiin ja esitysmuotoa ajanmukaistettiin. Ruotuväen Twitter-tili ja sivun osioiden järkevämpi nimeäminen toteutettin jo kotiuduttuani, mutta niitäkin taisin ehdottaa powerpointissani.


Ehdotin Ruotuväen uutissyötettä myös Amppareille uutislähteeksi, mutta eivät huolineet. Tuo tuntui vähän ikävältä, kun huomioi, mitä kaikkea tauhkaa julkaisevat. Ongelmana oli, ettei verkkouutisia otettu lehdessä vakavissaan. Varusmiehiä ei oikein kiinnostanut kirjoittaa niitä. Aiheet keksittiin usein vähän väkisin ja välillä tuntui, että varsinaiset uutiset haluttiin säästää paperilehteen.



Oli minulla aikomus kirjoittaa uusiakin tekstejä, mutta törmäsin tässä vanhaan Karpo-henkiseen sähköpostiini, joka saattaa olla hyödyllinen vastaavan ongelman kanssa painiville. Julkaisenpa sen tähän hätään.


IPhone 3G -puhelimeni hajosi itsekseen vuoden ja neljän kuukauden käytön jälkeen, vaikka Soneran liittymäsopimus kestää kaksi vuotta. Applen tarjoama takuu on vain vuoden mittainen, mutta suomalainen kuluttaja on niin etuoikeutettu, ettei moiseen tarvitse suostua. Myyjällä on vastuu tuotteesta valmistajan tarjoamasta takuusta riippumatta.

Sonera oli alkuun nahkea auttamaan asiassa. Niin myymälässä kuin puhelintuessa sanottiin yksiselitteisesti, etteivät he korvaa takuuajan ulkopuolella hajonneita laitteita. Sain vielä kohteliaan käsin allekirjoitetun kirjeen (ilman yhteystietoja, tietty), jossa todettiin sama asia ja kehotettiin kääntymään huoltoyhtiön puoleen omalla kustannuksella.

Pyysin kuluttajavirastolta näkemyksen asiaan ja hain sopivia kohtia kuluttajansuojalaista. Lisäki pyysin takuuhuollolta lausunnon siitä, ettei puhelimen vika johtunut minusta. Puhelin piti viedä suoraan huoltoyhtiöön Vallilaan, jotta maksun sai sovittua hoidettavaksi vasta laitetta noudettaessa. Soneran myymälöissä vaativat tutkimuskorvauksen etumaksuna. Ajattelin, että on todennäköisempää, että en menetä omaa rahaani, jos en suostu maksamaan etukäteen mitään.

Seuraavan sähköpostin lähetettyäni sain soiton seuraavana päivänä, ja pääsin noutamaan uuden puhelimen pari päivää myöhemmin.

Liittymän kuukausimaksusta en saanut hyvitystä, sillä olivat sitä mieltä, että olisin voinut käyttää sitä koko ajan normaalisti. Mikä pahinta, koska puhelin oli ollut päällä, se oli myös käynyt tarkistamassa sähköposteja, joten katsoivat lokeista, että liittymäähän on käytettykin vielä. Annoin olla.

***

Haljuintahan tässä on, että jos jaksaa itse nähdä vaivaa, hyötyy siitä, että takuuasioiden kanssa tappelu on niin vaivalloista. Jos oikeuksien vaatiminen olisi helppoa, kaikki tekisivät niin, mikä nostaisi hintoja.

***

Särkynyt iPhone ja kuluttajansuojalaki


Tervehdys

Palaan takuuajan ulkopuolella ilman omaa syytäni hajonneen iPhoneni tapaukseen, josta olin aiemmin yhteydessä Soneraan viime vuoden puolella. En ole tyytyväinen toteamukseen, että takuuajan päättyminen päättäisi myyjän vastuun tuotteesta, vaan kysyn, millä perusteella katsotte, ettei kuluttajansuojalakia noudatettaisi tässä tapauksessa.

"Takuu ei rajoita tässä laissa säädettyä virhevastuuta." (Kuluttajansuojalaki 15a.3 §)


Mitä tapahtui

Ostin Soneralta iPhone 3G -puhelimen 19.7.2008 Minun Sonerani -liittymällä, mikä tarkoittaa, että maksoin laitteen hinnan (519 euroa) heti ostettaessa ja sitouduin maksamaan euron kuukausimaksua kahden vuoden ajan. Ostohetkellä Sonera ei tarjonnut puhelimelle lyhyempää sopimusvaihtoehtoa.

Vuoden ja neljän kuukauden käytön jälkeen (24.11.2009) puhelin meni itsestään taskussani käyttökelvottomaksi. Laitteen näyttö näytti pelkkää valkoista. Olin kuunnellut puhelimella musiikkia tullessani aamulla töihin, ja silloin se oli toiminut normaalisti. Puhelimen soidessa puolen päivän aikaan otin sen taskustani ja huomasin näytön valkoiseksi. Tarkempi tutkiskelu osoitti, että puhelin toimi näyttöä lukuunottomatta: siihen pystyi soittamaan ja sitä pystyi hallitsemaan tietokoneen iTunes-ohjelmalla. Ilman toimivaa näyttöä se oli kuitenkin käyttökelvoton.

Luin laitevalmistajan ohjeet ja yritin kaikkia mainittuja vinkkejä. Viimeisenä vaihtoehtona asensin puhelimen käyttöjärjestelmän uudestaan. Toimilla ei ollut vaikutusta, näyttö pysyi valkoisena.

Otin yhteyttä Soneran tukeen yhtiön verkkosivujen kautta. Viestiini vastattiin puhelimitse seuraavana päivänä ja todettin, ettei yhtiö vastaa myymistään laitteista yli valmistajan lupaaman takuun. Myöskään liittymästä maksamista ei ollut mahdollista keskeyttää, vaikka siihen liittyvää puhelinta ei enää ollutkaan. He lupasivat sittenkin laittaa asiani eteenpäin, mitä kautta se saapui sinulle.

Sain kirjeen, jossa totesit saman asian (17.12.2009) ja kehotit viemään laitteen huoltoon korjauskulujen arvioimiseksi.

Kävin Soneran myymälässä, mutta he eivät suostuneet ottamaan laitetta arvioitavaksi ilman etumaksua. Varsinaisessa huoltoliikkeessä, SFC-huollossa, tämä onnistui. En työkiireiltäni ehtinyt viedä puhelinta huoltoliikkeeseen ennen kuin joulukuussa. Sain heiltä viimein diagnoosin 28.12.09: "Kustannusarvio n.291,00€, korjaava toimenpide: vaihtoyksikkö (vanha laite jää laitevalmistajalle)."

Tiedustelin huotoyhtiöltä vielä tarkemmin, näyttääkö vika siltä, että se voisi johtua omista toimistani. Sain kirjallisen vastauksen 12.1.2010: "Mikäli laitteessa olisi ollut laitevalmistajan myöntämä rajoitettu takuu voimassa laitteen huoltoon tullessa, olisi laite huollettu takuuseen."


Mitä esitän

Koska puhelinta ei voi korjata, esitän että Sonera toimittaa minulle vastaavan toimivan laitteen. Lisäksi esitän, että Sonera hyvittää liittymästäni aiheutuneet palvelumaksut siltä ajalta, kun puhelin on ollut käyttökelvottomana – sekä huoltoyhtiön laitteeni diagnostisoinnista perimät kulut.


Perustelut

Kyseessä on kuluttajakauppa, jossa myyjänä on elinkeinonharjoittaja ja ostajana kuluttaja, joten kuluttajansuojalaki pätee (Kuluttajansuojalaki, 5.1 §). Edelleen, laki ylittää tehdyt sopimukset siltä osin kuin ne poikkeavat kuluttajan vahingoksi (Kuluttajansuojalaki, 5.2 §)

Laissa sanotaan seuraavaa tavaran ominaisuuksista ja virheestä:

Yleinen virhesäännös

Tavaran on lajiltaan, määrältään, laadultaan, muilta ominaisuuksiltaan ja pakkaukseltaan vastattava sitä, mitä voidaan katsoa sovitun.

Jos muuta ei voida katsoa sovitun, tavaran tulee:

(– –)

5) kestävyydeltään ja muuten vastata sitä, mitä kuluttajalla yleensä on sellaisen tavaran kaupassa perusteltua aihetta olettaa. (Kuluttajansuojalaki, 5.12 §)


Tuotteen tulee siis kestää niin kauan kuin on perusteltua kyseiseltä tuotteelta odottaa. Kalliin hintaluokan matkapuhelimen voidaan olettaa kestävän käyttökelpoisena yli vuoden ja 4 kuukautta. Sonera itse indikoi kahden vuoden sopimuksellaan, että puhelimen voidaan olettaa kestävän ainakin kahden vuoden ajan. (Useimmat matkapulinvalmistajat myöntävät myös laitteilleen kahden vuoden takuun, mikä sekin viittaa, ettei puhelin saisi hajota vuoden ja neljän kuukauden kuluttua.)

Kuluttajavirasto on ottanut kantaa vastaaviin tapauksiin yleisellä tasolla:

Takuuaika ei päätä virhevastuuta
Takuuaika ei ole sama kuin yrityksen vastuuaika virheestä. Kuluttajansuojalaissa ei ole määritelty tuotevirheiden tarkkoja vastuuaikoja.

Jos takuun päättymisestä on kulunut lyhyehkö aika, myyjäliike ei voi kieltäytyä mahdollisesta virhevastuustaan vain perustelulla "Emme korjaa koska takuu on päättynyt". Sen täytyy esittää muitakin perusteluja sille, miksi liike ei ole vastuussa laitteen vikaantumisesta. (http://www.kuluttajavirasto.fi/fi-FI/kuluttajaneuvonta/kuluttajan-oikeudet/takuu/, viitattu 13.1.)

Olin yhteydessä Kuluttajavirastoon tästä nimenomaisesta tapauksesta ja heidän viestinsä oli sama. Heistä Soneran tulisi myyjänä kertoa, millä perusteella yhtiö katsoo, että tässä tapauksessa ei tulisi soveltaa mainittua kuluttajansuojalain 5. luvun, 12§:a. Pelkkä saamani toteamus takuun päättymisestä ei ole Kuluttajaviraston mukaan riittävä peruste.

Myös YLE:n Kuningakuluttaja on käsitellyt vastaavia tapauksia. Heidän sivuillaan sanotaan seuraavaa:

Kuluttajavalituslautakunnan ratkaisujen perusteella voi päätellä, että laitteen kuin laitteen pitäisi kestää vähintään kaksi vuotta. Jos laite menee rikki alle kahden vuoden kuluttua ostohetkestä, myyjä, valmistaja tai maahantuoja on lautakunnan ratkaisuissa yleensä joutunut korvaamaan korjauskulut kokonaan. 2-3 vuotta vanhoissa laitteissa korjauskuluja on jaettu ostajan ja myyjäpuolen kesken. Yli kolme vuotta vanhoissa laitteissa ostajan saamat korvaukset ovat jo yleensä olleet hyvin pieniä.

Ostajalla on oikeus korvauksiin, jos hän kärsii vahinkoa tavaran virheen takia. Tyypillisimpiä myyjän korvattaviksi tulevia kuluja ovat erilaiset selvittelykulut, esimerkiksi posti-, puhelin- ja matkakulut, joita ostajalle on koitunut asian hoitamisesta. (http://kuningaskuluttaja.yle.fi/node/137, viitattu 13.1.2010)

Tiivistän vielä perusteeni:

1. Puhelimen rikkoutuminen ei johtunut minusta, kuten voimme päätellä huoltoyhtiön lausunnosta.
2. Puhelimen kuuluu kestää pidempään kuin yksi vuosi. Ennakkotapauksien mukaan ainakin kahden vuoden kestoa voidaan olettaa ja Sonera itse indikoi näin tekemällä kahden vuoden sopimuksen, jota ei ole mahdollista katkaista, vaikka laite hajoaisi.
3. Kestävyysvaatimusta korostaa laitteen hinta. Yli 500 euroa maksavalta puhelimelta on voitava odottaa yli vuoden ja 4 kuukauden käyttöaikaa.

Jään odottelemaan vastaustanne.

Jos tenttiin lukee kauemmin, niin tenttiin lukee kauemmin. Laiminlyö muita asioita ja nukkuu huonosti. Oppimistuloksiin tällä ei kuitenkaan ole välttämättä mitattavaa vaikutusta.

Professori suositteli taannoin diplomityöni hyväksymislausunnossaan tutkimuksen tekemistä vastakin, mutta hän tuskin tarkoitti kandityötä.

Onneksi töissäni ei ole oltu kiinnostuneita, ovatko kurssit kasassa vai ei. Toisaalta, jos en olisi ollut töissä, olisin kaiken järjen mukaan jo suorittanut ne. Vähän niin kuin kypärä suojaa päätä iskulta, mutta ilman kypärää ei olisi lyönyt päätään.

Paitsi, että tällä kertaa tuntuu, että päänsä lyö joka tapauksessa.

[Viimeinen tilaisuus suorittaa minua valmistumisesta erottava tentti oli tänään. Jos en valmistu nyt, joudun siirtymään uuteen tutkintosuunnitelmaan, mikä tarkoittaa ylimääräistä kandidaatintyön tekemistä. Kenties vielä satunnaisten kurssienkin, mistä näistä tietää. Omia vikoja maailma täynnä.]

Ostin pikkuveljelleni lahjaksi Jyri Erman kirjan Viisas mies ei kuse vastaatuuleen – ja muita huomioita (työ)elämästä. Sujuvasti kirjoitettuja nokkelia huomioita, kannattaa katsoa. (Tarina kirjan synnystä.)

Yhdessä kirjan tekstissä kerrotaan, kuinka ennen vanhaan opetettiin, että tuotteella pitää olla USP – unique selling proposition. Täytyy olla jokin juju, jolla tuote poikkeaa edukseen kilpailijoistaan. Erma harmittelee, että tämä viisaus on sittemmin paljolti unohdettu. ESP – emotional selling proposition – on ottanut USP:n paikan. Tuotteet differentioidaan järkisyiden sijaan mielikuvilla.

Nykykuluttajan on helppo sanoa tähän, että duh.

Minun sisäinen insinöörini kokee Erman tavoin moisen vähän luovuttamisena. Aivan kuin maailma olisi niin valmis, ettei tuotteissa olisi oikeaakin parannettavaa. Ellei satu olemaan vodkanvalmistaja, tuotteelleen voisi varmaan tehdä muutakin kuin uudistaa pakkausta silloin tällöin. Tulee mieleen, kuinka Steve Jobsin kerrotaan kysyneen John Scullyltä, haluaako tämä viettää loppuelämänsä myymällä sokerivettä vai muuttaa maailmaa.

***

Niinpä ilahdun aina, kun perusasioita pyritään tekemään paremmin. Tarina Snellmannin jauhelihasta on kiehtova. Effielläkin palkittu mainoskampanja toitotti, että kunnon jauhelihassa lukee Snellman. Nähdessäni Snellmanin jauhelihan maksavan lähikaupassa enemmän kuin Atrian vastaavan, tuumin, että jaaha, luulevat että saavat minulta tyhjällä brändihutulla lisärahaa. Ostin Atriaa.

Kampanja näyttäytyi minulle ESP-touhuna, vaikka oikeasti oli kyse vallan muusta. Kun kampanja oli osoittautunut menestykseksi, siitä uutisoitiin tarkemmin. Talouselämän artikkelissa kerrotaan, kuinka Snellmanilla oli huomattu, että ihmisiä ärsytti pannulla vetiseksi käyvä jauheliha. Vetisyys johtui siitä, että liha oli pakastettu tuotantoketjun aikana.

Kaikkea lihaa ei pakastettu, mutta pakastettua lihaa saattoi olla mukana siinä kuin suklaassa pähkinöitä. Snellmanin väki päätti investoida ja tuottaa lihansa ilman pakastamista. Näin tuotteen laatu parani, Snellmanilla oli USP.

Mainoskampanjassa tätä ei sittenkään kerrottu. Kaltaiseni kyyninen kuluttaja oletti, että kyseessä on vain tuttu ESP-huttu. Kunnon jauhelihaa, äitien tekemää ruokaa – yeah right. Kampanja toimi loistavasti näinkin, mutta olisi kiinnostavaa tietää, olisiko myynti ollut parempaa, jos ihmisille olisi kerrottu, että lupauksilla kunnon jauhelihasta on tällä kertaa katettakin. Olisiko siihen pakkaukseen mahtunut se USP-viesti meille, jotka luulemme olevamme kovinkin analyyttisiä – ja ostamme Applen leluja siitä huolimatta, että ne hajoavat jatkuvasti.

[Jari Parantainen kirjoitti aiheesta silloin kun se oli tuore. Hänkin piti hyvänä, että itse tuotetta parannetaan, mutta ei ottanut kantaa, olisiko se ollut hyvä kertoa mainoksissakin.]

Olen täällä taas, anteeksi vain.

Jossain vaiheessa meni muodista miettiä bloginsa kävijä- ja tilaajamääriä. Tai siis, lopetin niiden ajattelemisen, kun laskeva käyrä ei ollut oietakseen. Nykyään ahdistaa sen sijaan Twitterin kamala kilpailumieliala.

Kun saa uuden seuraajan, viesti kertoo, että tässä vähän tietoa kaverista. Sen sijaan, että se näyttäisi vaikka tyypin pari viimeisintä tviittausta, se kertoo tämän seuraajamäärän. Se on vähän niin kuin ihmistenkin otsaan tatuoitaisiin näiden parisuhteellisuusteoreettinen markkina-arvo. [Vaikka niinhän se tavallaan onkin tatuoitu.]

Kaikesta huolimatta aktivoiduin Twitterissä hieman. Laitoin blogimerkintäni, Qaiku-juttuni ja kirjanmerkkini luomaan lisäkakofoniaa. Olen jo ehtinyt oppia, mikä ihmsiä kiinnostaa. Jos julkaisee linkin jQuerystä tai HTML 5:stä kertovaa artikkeliin, väki klikkaa. Muuteen ei niinkään.

Oli kieltämättä kiehtovaa seurata Sellon tapahtumia #sello-risuaita-avainsanan avulla, mutta palvelun perustavanlaatuinen typeryys ärsyttää. Keskusteluja ei vain haluta tukea jostain syystä. Tiettyyn merkintään tehty vastaus ei järjestelmässä liity tuohon merkintään vaan ainoastaan merkinnän tehneeseen henkilöön. Näin ulkopuolinen ei voi seurata keskustelua eikä osallistua siihen.

Paitsi ehkä #-tagillä. Mutta kuka sen määrittelee niin, että kaikki saavat tiedon. Tämä ja muita huomioita luvassa merkinnässäni 5 reasons why Twitter sucks. Luulisi tuolla saavan hittejä.

***

Oikeasti Twitterissä kai pitäisi olla läsnä sen vuoksi, että jos joku sattuu googlaamaan nimeäni, päätyy Twitterin  ja näkee, että minulla on naurettavan vähän Twitter-seuraajia, se on vähän sama kuin jos hän yllättäisi minut alasti ja näkisi, noniin.

***

Minusta on aika tyhmää kertoa Twitterissä käyneensä parturissa, joten kerron täällä vanhaan kunnon haircut-henkeen. Joo, liikaa annoin ottaa taas. En ole vieläkään oppinut kommunikoimaan partureiden kanssa. (Paitsi sen yhden saksalaisen herrasmiehe aikoinaan.)

Siinä istuskellessani pohdin, että hiustenpesu tuntuu kyllä varsin miellyttävältä. Jos olisin yksinäinen ja katkeroitunut mies, saisin hiuksiani pesettämällä nauttia varsin edullisesti ihmisen kosketuksesta, tuumin.

Ja mietin, kuinka olisi kohtalon ivaa, jos sattuisi olemaan vielä kaljukin.

***
Sain hiljattain oppia, että Helsingissä on ruotsalaisten näyttelijöiden vanhainkoti. Kuvittelin sieluni silmin, kuinka arvokkaasti vanhentuneiden näyttelijöiden charmantti olemus leijuu talossa. Ja pohdin, millaiset omat vanhuudenpäiväni vuorovaikutussuunnittelijoiden vanhainkodissa olisivatkaan. Voi sitä valitusta huonosti suunnittelluista valokatkaisijoista ja typeristä kaukosäätimistä.

***

Ai niin, iso paha korporaatio taipui pienen kuluttajan edessä ja sain kuin sainkin Soneralta uuden iPhonen rikkoutuneen tilalle, vaikka takuu oli jo päättynyt. Ehkä raportoin tuosta joskus tarkemmin vastaisen varalle. Olen selvinnyt matkalipuntarkastajan pihdeistä puhumalla ja nyt tämä. Alan olla nähnyt kaiken.

Niin, sain viimein hankituksi verhon. Otin verhoa korvanneen pussilakanan pois, kun minulla kävi kerran vieraita eikä se näyttänyt hyvältä.


Nyt kehtaan taas tanssahdella kotonani, kun naapurit eivät tuijota sisää.

***

Yksi synkistä salaisuuksistani on, etten ole vieläkään oikeasti päässyt koulusta. Tutkintoni vanhenee käsiin, joten olen viimeisimmän kuukauden viettänyt illat murehtien kahta puuttuvaa tenttiäni. [Nyt kokeet ovat takana, mutta toiselle kurssille pitäisi keksiä vielä jotain.]


Jos joskus selviän pois enkä vaikka enää ikinä eläissäni joutuisi käymään tentissä, menettäisin monta tunnetilaa. En enää kokisi:

Sitä, kun asian periaatteessa ymmärtää, mutta kaikkea ei ole ehtinyt opetella kunnolla, eikä malta mennä nukkumaan, vaan valvoo koetta edeltävän yön toivoen, että olisi saavuttanut saman mielentilan kaksi päivää aiemmin.

Tai sitä, kun ei tajua asioista sen vertaa, että olisi kannattavaa suotta uhrata yöuniaan. Myöhäistä mitä myöhäistä. Kuinka hitaasti aika kuluukaan, kun ihmettelee luentokalvoja, joista ei ymmärrä yhtään mitään.

Sitä, kun miettii, että olisihan se, kun voisi vain ottaa kirjan käteen ja lukea. Sen sijaan, että joutuu tulkitsemaan epämääräisiä kalvoja ja viisi vuotta vanhoja valokuvia laskarivastauksista. Googlaamaan mitä lyhenteet mahtavat tarkoittaa ja ihmettelemään, näyttääkö kaava oudolta vain siksi, että se on tehty vanhalla powerpointilla ja merkit näkyvät väärin.


Tai sitä, kun on valvonut koetta edeltävän yön, mutta kokeen alkaessa tuntuu, ettei ihan vielä. Ja jää salin ulkopuolelle lukemaan viimeiseksi tunniksi. Ja miettii, että olisivatpa kaikki kokeeseen lukemiseen käytetyt tunnit olleet yhtä tehokkaita.

Sitä, kun ymmärtää hetki ennen koetta, ettei koko kurssin aikana tajunnut mistään mitään. Ei yhdelläkään huonoksi englanniksi pidetyllä luennolla, ei ainoissakaan laskareissa, joissa keskittyi kirjoittamaan talteen sen, mitä taululle kiireellä sutattiin. Että jos olisikin jättänyt muodon vuoksi koulussa istumisen väliin ja koettanut itse opiskella, voisi olla paljon paremmassa tilanteessa.

Tai sitä, kun on mennyt kokeeseen sen hyvin nukutun yön jälkeen koettamaan onneaan. Ja huomaa, ettei sitä ole matkassa. Pois pääsyä edeltävä tunti kestää todella kauan ja on tuntemuksiltaan yhtä katumusharjoitusta.

Sitä, kun kokeen jälkeisenä päivänä mieleen tulee yhtäkkinen ahdistus jostain epävarmasta asiasta. Ja ymmärtää, että koe on ohi jo. Ei sitä tarvitse enää ymmärtää.

Tai sitä, kun kokeen jälkeen laittaa elämänsä taas järjestykseen. Tiskaa astiat ja raivaa lattian. Ripustaa verhot. Aktivoituu eri elämänalueilla. Jos koe on mennyt huonosti, syyllisyydestä saa oivaa lisäpontta.

***

Piti kirjoittaa kolmesta muustakin aiheesta, mutta jos jättäisin tähän tällä kertaa. Ehkä innostun näin palaamaan tänne vielä uudestaankin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds