parveke.JPG

Minä oleilen tällä hetkellä parvekkeella, ja voi kuinka olenkaan tyytyväinen sen olemassaolosta. Nyt kun se on siivottukin, niin jo kelpaa.

Mietin, että joissain kielissä on taatusti olemassa oma sanansa sille tilanteelle, kun asia, jota on käytetty kameran tukena, näkyy kuvassa. Kuten tässä tapauksessa esimerkin omaisesti tuo kaide.

***

Osallistuin eilen tietokilpailun tapaiseen ja voitin hienon palkinnon.


malware

Suorastaan häkellyttävää, kuinka hyvin se sointuukaan ajokortin väriin [sekä My Fair Ladyn kansikuvaan]. Minulla ei ole koskaan ollut vaaleanpunaista paitaa eikä edes vaaleanpunaista hiusklipsiä tai pikkurillin pidikettä, mutta nytpä on sentään vaaleanpunainen iPod-lompakko.

Voih, pääsin kosketuksiin feminiinisyyteni kanssa juuri kun äijyyttä piereskelyineen, moottorinrassailuineen ja sensellaisineen korostava retroseksuaalisuus on tullut muotiin jopa Ilta=Sanomien mukaan.

Vaan kuinka kummassa voi ajokortti miesten maailman pääsylippuna olla väriltään vaaleanpunainen?

***

Tuo lompakko on sikäli hyvä, jos haluaa maksaa kortilla, mutta en tietenkään ymmärrä, miksi kukaan haluaisi. Olin eilen baarissa ja korttia vinguttaneet kaverini ihmettelivät Saksasta tuomaani kätevää maksutapaa.

Siellä sitä kutsutaan baarirahaksi (Bargeld), ja se käy kätevästi joka paikassa eikä vaadi sähläämistä allekirjoitusten kanssa. Rahan ojennettuaan on vapaa ottamaan juoman ja lähtemään ilman turhaa odottelua. Kätevää kuin mikä.

Yritin jossain vaiheessa olla kovin nokkela. Eikä siinä mitään, jos sekoittaa Libanonin ja Libyan, mutta kun juttu oli kaiken kaikkiaan kovin huono, niin ymmärsin sentään poistua tavallisten bussien aikaan.

Minua on lähestytty useammalta suunnalta ja huomautettu, että olet nyt Suomessa, milloin postaat uuden rekrytointi-ilmoituksesi. Katsotaan, eiköhän se tästä. Kirjoitin pari viikkoa sitten hienon tekstin tarkoitusta varten absinttini avittamana, mutta se mokoma hävisi ulkoisen kovalevyni hajoamisen myötä.

***


Niin, tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, mutta ajattelin päättää tämän postauksen tähän. Olen huomannut, että lukijat eivät näin kesken kesän halua lukea tämän pidempiä tekstejä. Lopuksi suosittelen kaikkia tutustumaan Nobody's Wathing -sarjan pilottiin [osat 1, 2 ja 3 sekä taustaa] sekä Sun äitisin blogipinknik-kartoitukseen.

Jos kaikki mitä ikinä
on enemmän kuin koskaan –
vain hitonmoinen kipinä
voi tulen tuoda loskaan.


Huh, sainpa syljettyä ulos tuon riivatun riimittelyn ja kykenen taas kirjoittamaan järkeviä asioita. Viime aikojen herkistelyn kyllästyttämien ja tilauksen keskeyttäneiden lukijoiden riemuksi tämä teksti olkoon hyvin asiapitoinen.

***

Mietin, kuinka pelastaa edellisessä tekstissä esiintyneen holokaustivitsin, jos kukaan ei ymmärrä nauraa. Kiljaisemalla epätoivoisesti, että hitto, kerroin sen vahingossa väärin päin.

Aivan kaikissa vitsikirjoissa ei sentään kerrotaan sitäkään, mitä sitten tehdään, jos. Vähän niin kuin Fox pohtii vakavissaan, mitä jos Hussein sittenkin salakuljetti JTA:t Hizbollahille.

***

Onnistuin melkein mokaamaan kotimatkani. Bussi oli myöhässä ja sain juosta junaan tietämättä, onko se oikea. Perässä luki Dortmund, ja minä olin matkalla Düsseldorfiin. Siinä istuin tunnin miettien, mitä jos juna olikin väärä.

Mönchengladbach on risteysasema, jossa mietin, että voisin jäädä pois, sillä tästä ainakin kulkee lukuisia junia Düsseliin. Vaan maltoinpa sentään ja junan ohittaessa opastinkyltin silmäni löysivät Düsseldorf HBF -tekstin ja kaikki oli jälleen hyvin.

Tai no ei aivan kaikki, mutta siitä saa oman postauksensa.

***

Kaivoin vessassa farkut ja takin laukusta ja tungin shortsit tilalle. Lentokoneissa on viileää ja näin olisi todennäköisempää, että laukkuni ei olisi liian ylipainoinen.

Eikä olllut.

Minä tunnen lievää ylemmyyttä kaikkia nyyppiä kohtaan, jotka piippaavat metallinpaljastimessa. Turvamies katseli kameraani hieman epäillen. Pyöritteli ja puntaroi. Kysyi sitten lopulta tiukkaan sävyyn: "Vai että kuusi megapikseliä?". Myönsin.

– Hmph, minulla on edellinen malli; siinä on vain viisi, jatkoi.
– Oletkos ollut tyytyväinen, kyseli.
– Kyllähän minä, hyvä kamerahan tämä on, tunnustin.


Taxfree-myymälässä kävin kääntymässä sen verran, että ruiskautin parfyymiä kämmenselälleni. Lentomatkailuun kun kuuluu ripaus glamouria.


***

Kone oli uusi, Airbus A320 -koneiden toimitusten kerrottiin alkaneen viime syksynä. Kaikkiaan Air Berlinillä, Saksan toiseksi suurimmalla lentoyhtiöllä, on kovin nuori lentue: koneiden keski-ikä on kolme vuotta. Lentoemännätkin naispuolisia, nuoria ja pitkähiuksisia. Finnnairilla on tavan takaa vanhoja tätejä ja German Wingsillä pelkkiä äijiä.

Ei sillä, en lainkaan pidä Air Berlinin graafisesta ilmeestä.

Koneen mainostettiin olevan rungoltaan 20 senttiä vanhempia malleja levämpi, mutta jalkatilaa taisi olla vastaavasti vähemmän. Melutaso lieni inauksen totuttua alempi.

Hintaan kuulunut sandwichi alkoholittomine juomineen oli oiva, ja tilkka Fernet Brancaa maksoi euron. Varsinaisesti Fernet Menta on kyllä parempaa.

***

Ja mitähän. Viime yönä heräsin ja ihmettelin, mistä huoneeseeni on tullut toinen ovi. Saksan kämpässä kun ei ollut kuin yksi, mutta täältä pääsee niin eteiseen kuin keittiöön.

Poikkesin Lidlissä ja huomasin, että tavarat olivat paikoillaan, mutta hinnat pyöristetty ylöspäin. Bratwurst-teksti oli käännetty hurmastuttavasti braatvurstiksi. Kassat olivat eri mallisia kuin Saksassa. Siellä ne on muotoiltu siten, että kärryt saa kätevästi kassan perään pakkaamista varten, mutta täällä noin ei ollut. Affordanssin puuteko saa ihmiset tunkemaan tavaraa suoraan laukkuun ja tukkimaan kassat.

Brändikamaa oli tarjolla selvästi Saksaa enemmän.

Ja viinihylly puuttui.

***

Enkä saanut opiskelijakorttiini uutta tarraa ennen kuin elokuussa. Mutta voithan sinä käyttää viimevuotista, täti lohdutti. Yeah, right.

***

Ja kun nyt kerran asialinjalla ollaan, niin todetaan sekin, että tietenkään hiljattain kirjoittamani ei kestä älyllistä tarkastelua. Jos siis sanotaan

Löydän sinut,
kun sitä vähiten odotan.

Ja siksi en löydä sinua.


ja ajatuksena on, että toinen odottaa löytämistä koko ajan niin kovasti, ettei hetki, jolloin hän sitä vähiten odottaisi tule koskaan. Niin silloinhan hän odottaa vähiten koko ajan.

Gehör ich hier denn noch dazu,
oder bin ich längst schon draußen?

Minun teki mieleni kirjoittaa syväluotaava analyysi työnimellä vaihto-oppilaan sielunmessu. Mutta sitten päädyinkin kirjoittamaan vain yhden melodramaattisen sähköpostiviestin.

Ja nyt emmin, pitäisikö se lähettää.

Ja jos, niin kenelle.

[äh, olettehan te Abiturienttinne lukeneet]

Olen kaikkiaan aika kevätjuhlafiiliksissä. Minä, joka aina odotin koulunalkua.

[Ei, tavalliset ihmiset eivät saakaan kirjoittaa sitä yhteen, mutta meillä hc-piireissä se on siksi vakiintunut termi, että tämä on suositeltava muoto.]

***

Viime lauantaina vietimme yksiä läksiäisiä ja onnistuimme lopulta täsmäsammumaan kekoon isäntämme lattialle. Siinä me hytisimme läjässä kuin kasa kyykäärmeitä, ja aamulla henkeni maistettuani säälin lähimpänä sijainnutta.

Hurmastuttavinta kaikessa oli, kuinka olimme päätyneet tuohon kuin yhteisestä sopimuksesta, vaikka kaikin puolin järkevänä olisi voinut pitää kotiin siirtymistä. Enkä myönnä, että aamulla olisi harmittanut.

Vaan vasta nyt, kun näin illan aikana kuvatut videot. Onnekseni en ollut niissä liiemmin äänessä. Huvittavinta oli, kuinka sitä saattoi seurata kuin elokuvaa: lainkaan tietämättä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta kovasti yhteen henkilöistä samaistuen.

Kerro vitsi, kamerankäyttäjä tenttasi kohteeltaan. Öö, emmä keksi yhtään, kohde vaikeroi, mutta jatkoi sitten toteamalla, että kaksi mummoa meni mustikkaan eikä toinen mahtunut.

Siis kamoon, kelasi leffankatsojamme. Tuohan on monet kerran todettu maailmanhistorian huonoimmaksi vitsiksi. Vielä huonommaksi kuin se, joka kertoo yhdestä talonpojasta, joka meni kauppaan ja osti purukumia [olettaakseni vihreää, mutta sitä ei kerrota] ja meni saunaan ja sitten se purkka meni ihan lätsyks.

[Ei, tuo vitsi ei ole minun keksimäni niin kuin maanmainio viinivitsi.]

(Vaikka oikeasti videon katsoja kuuli mummot pupuiksi. Ja olihan se sentään aika hassua, että puput eivät mahtuisi. Mutta puput nyt ovat kaiken kaikkiaan aika hassuja, joten paha mennä laskemaan.)

Voi helvetti, sano nyt jotain, videon katsoja toivoi samaistumiskohteeltaan. Kyllä ihmisen täytyy kyetä kaivamaan yksi vitsi selkäytimestään koska tahansa. Sano nyt jotakin, bitteeeee, katsoja vaikeroi.

Ja hänen riemukseen samaistumiskohde aloitti; kuvaaja siirsi kameran häntä kohti. Tieksä, [kuvaajan nimi], mikä on vielä pahempaa kuin tota mato, mato omenassa, samaistumiskohde puhui epäuskottavan rauhallisesti, vaikkakin mattivanhasmaisesti tankaten – eivätkä hänen ässänsäkään enää tahtoneet pysyä kasassa, jos totta puhutaan. [ja miksi ei puhuttaisi, onhan tämä sentään blogi]

No, kuvaaja osasi roolinsa.

Holokausti on pahempi, samaistumiskohde totesi.

Kuvaaja osasi ihastuttavasti pukea wtf-tuntemuksen epäuskoiseksi nauruksi. Taisi olla hieman liian älykäs vitsi tuohon kontekstiin. Pitää vaihtaa selkäytimen annostusta.

***

Ja lopulta tekisi mieleni päästää aivan valtava huokaus. Vaikka onhan minulla sentään tyhjennettävänä tuo absinttipullon loppu ennen huomisaamun kotiinlähtöä. Alkoi tökkiä, joten kaadoin sekaan limettilimonadia. Väri väriin, me sähkömiehet tiedämme.

***

Sittenkin toivoisin, että tätä lukevat tuttavani rohkaistuisivat kommentoimaan nyt kun ei enää niin usein nähdä. Onhan tämä virtuaaliyhteisöllisyyskin melkein kuin vähän niin kuin liki. Voitte aloittaa vaikka sillä tavalla vaivihkaisen ohimennen porrastetusti milloin sattuu, niin kukaan ei tajua, keitä olette.

[Öh, ai mitä helvettiä, aiotte lopettaa lukemisen. Joo, no, en minäkään teistä, oikeasti.]

***

Danke Deutschland, lukee t-paidoissakin.

Huomasin miettiväni, että

analyytikko puhuu, mitä sykli suuhun tuo.

***

Vietin tänään jälleen yksiä jäähyväisiä – millään muotoa vihjaamatta, että kyseessä olisi ollut jonkinlainen yet another -tyyppinen tilaisuus.

Voi, onko minun pakko maskata asiat näin mahdottoman hankaliksi. Kun mitä ihmisetkin ajattelevat.

Minä tietenkin pidän kovasti älykkäistä keskusteluista ja suuresta yhteisymmärryksestä. Olimme aivan samaa mieltä, että liikalihavuus ja DDR-urheilijoiden pakkohormonihoito ovat bzw. olivat "surullisia juttuja".

Luoksesi paljon.
Vuoksesi mitä tahansa.


Noin voisi sanoa, jos sattuisi kärsimään nuoruudenhöperöstä kaukokaipuusta. Vaikka enhän minä.

Ja nyt kun mietin, niin minusta ei ollut rakastumaan tämänkään vuoden aikana. Mikä on toki erittäin praktish, kun ympärilleni katson. Ihastuin sentään useammin kuin jaksan muistaa.

***

Mietin taas rakkauttakin tässä hiljattain. Että rakastuneessa parissa nähdäkseni upeinta on tapa, jolla kumpikin tuntee saaneensa enemmän kuin ansaitsisi [jos nyt sallitaan tällainen markkina-arvoteoreettinen kielenkäyttö].

Minusta on hieman "surullinen juttu" katsoa vierestä tilanteita, joissa mitään ei tapahdu, sillä kumpikin pitää itseään liian hyvänä toiselle.

[Tsihihi, pitää itseään hyvänä. Voiko sitä muka tehdä liikaa.]

***

Notes to self:

  • Opettele tervehtimään niin, ettei toinen joudu aloittamaan tapaamista sanomalla mitä sanoit?
  • Kehitä itsellesi jotenkin mielenkiintoisempi identiteetti, etteivät ihmiset aina lopuksi sano, että ethän sä oikeesti ollutkaan yhtään sellainen ku mä oisin olettanu sun opiskeluiden ja tollasten perusteella.


Blogimaailman slow food, sanottiin Pinserissä kerran.

Runotorstai antaa jälleen tekosyyn kaivella arkistolaatikoiden keskenkasvuista napanöyhtää näytille. Aiheena kohtaaminen.

***

Kun kohtaamme,
se on kohtaus.
Kun tapaamme,
se on tapaus.

Löydän sinut,
kun sitä vähiten odotan.

Ja siksi en löydä sinua.

Päivästä toiseen jatkan
törmäytyskoettani,
annihilaatiota pelkäämättä.

Minä olen suhtautunut kaikkialla vilistäviin hämähäkkeihin vähän sillä meiningillä, että niin kauan kuin meillä on yhteinen vihollinen, niin olemme samalla puolella.

Vähän niin kuin minä ja Visa Kopu vihaamme molemmat neuleblogeja.

[Mitä helvettiä, eikö Visa Kopu vihaakaan neuleblogeja?]

Mutta sitten näin kylpyhuoneessa parfyymihyllyni alareunassa hämähäkinseitin, jossa hytisi kymmenkunta hämähäkinpoikasta. En tiedä tarkkaan, montako niitä oli, sillä ihmiset eivät osaa hahmottaa lukumääriä vilkaisemalla enää seitsemän plusmiinus parin kohteen jälkeen.

Olen kuullut huhuja, että kerran eli yksi tyyppi, joka pystyi hahmottamaan jopa 22 erillistä kohdetta yhdellä vilkaisulla, mutta hänen elämänsä oli tietenkin yhtä helvettiä ilmeisistä syistä – ja kuolemansa kierolla tavalla surkuhupaisa.

{Onneksi olkoon, olet kyennyt sanomaan helvetti jo kaksi kertaa. Eikös sinun pitänyt olla hyvällä tuulella?}

Ihmisillä on sisäänrakennettu vaisto pitää kaikesta söpöstä, mutta verkossa hytisevät hämähäkinpoikaset eivät olleet millään muotoa söpöjä. Ne olivat inhottavia ja herättivät miehisen tappajanvaistoni. Poimin käteeni palasen Lidlin mainosta ja länttäsin sokealla vimmalla kohden hyllyn pohjaa.

En tullut ajatelleeksi, ettei hylly ollut tuettu kuin alhaaltapäin. Kolina oli melkoinen, kun hiuslakka-arsenaalini lensi lattialle. Yksikään pullo ei hajonnut tosin. Mystisesti myöskään hämähäkinseitistä ei jäänyt mitään jälkeä paperiini, eikä kukaan tiedä, pelastuiko pesue sittenkin.

***

Tekniikka, kaikkihan me vihaamme sitä, mutta ilman ei tule toimeen. Hieman niin kuin naiset, siis, paitsi, että naisiin pätee tasan päinvastainen.

Kun koneeni sisäinen kovalevy alkoi pitää epämääräistä ääntä ja kieltäytyi avaamasta joitain tiedostoja, aloin tallentaa valokuviani ulkoiselle. Ja nyt se sitten korruptoitui niin, että kuvani katosivat. Voi helv {Noniin.}

Alkuperäinen aikomukseni oli kertoa kuvien kera, kuinka kävin paikallisella museoiden yö -kierroksella viime lauantaina ja pidin etenkin nykytaidenäyttelystä, josta tosin pidin jo syksyllä.

[Mutta toisaalta, ei sinulla ole tarve tehdä imagostasi enää yhtään tuon homompaa, että parempi vain.}

Kuinka vain, aina ajoittain herään pohtimasta, mistä saksalaiset ovat saanet idean musta-puna-kultaiseen lippuunsa.

P1020126.JPG

Tuohan selittää myös futisjoukkueen valkoiset pelipaidat.

***

Vaan otinhan minä sentään kuvia tänäänkin. Kiivetä kapusin viimein kukkulalle, jonka huipulla on näkötorni. Jokaisessa saksalaiskaupungissa on tunnetusti näkötorni. Ainakin Berliinissä, Kölnissä ja Düsseldorfissa.

Täkäläisen ei tarvinnut olla kovin suuri, sillä kukkula oli sen verran korkea jo valmiiksi. Praktisch, voisi sanoa, mutta tuosta sanasta nyt saa oman postauksensa johonkin blogiin. Hissikyyti maksoi 20 senttiä, joten metriä kohti se oli kovasti vähemmän kuin Berliinin 7 euroa.

No, olisivat ne puut voineet olla hieman matalampia, niin olisi nähnyt paremmin. Aurinko myös häikäisi kovin, ja olin unohtanut kamerani vähävaloiseen tilaan, mikä toisaalta saattoi olla hyvä idea. No, ottakaa nyt, mitä on.



P1020139.JPG

P1020137.JPG

Klikkaamalla muutama lisää. Paremmalta se näytti paikan päällä.

Katkeran suloisten tuntemuksieni seuraksi join yhden kappaleen Campari auf Eis. Kyllä, Italia, anteeksi olet annettu. Tämä oli muuten 2,10 eurollaan kaupungin edullisin Campari; sehän on usein yli neljän euron hinnoissa ja jopa Suomea kalliimpaa, olkoonkin pari prosenttiyksikköä vahvempaa. Täälläkin Campari-sooda maksoi 4,90. On siinä hintaa vedellä.

Sori nyt, mutta kun Saksassa vielä ollaan, tulee puhua hinnoista. Eilenkin meidän piti jättää idealogimme, typerä vihko, jonne muka piti dokumentoida prosessia käsineen matkan varrella, ja ryhmäläiseni kysyi, voisiko saada vihkon takaisin, kuin siinä on vielä monta sivua aivan käyttämättä.

Ja minun tekisi mieleni laulaa Let's get loudia sanoin geiz ist geil, mutta minä nyt olin pari tuntia sitten aivan varma, että käännän tänään 99 Luftballonsinkin viimein suomeksi.

Siinä on kuva minun Camparistani sen jälkeen, kun olin heittänyt pillin niin sanotusti helvettiin {huoh}. Olen vankasti sitä mieltä, että pillit eivät ole herrasmiehiä varten [vai mitä Petja?].

P1020146.JPG

Ajatelkaamme jotakuta tyypillistä herrasmiestä, W. Churchilliä, vaikka. Pystyttekö kuvittelemaan hänet imemään juomaansa pillin läpi? Niin, en minäkän, ja minusta on sentään hyvin surullista aina, kun ihmiset sanovat, etteivät pysty kuvittelemaan jotakin, sillä pitäisi pystyä.

***

En ollut ennen kävellytkään näkötornin lähistöllä ja nähnyt, kuinka hübschejä taloja siellä sijaitseekaan. Porttikäytävät liikennevaloineen näyttivät enemmänkin hotelleilta. Ja autot toki samaa sarjaa.

P1020156.JPG

Sittenkin huvittavaa, kuinka tämä alue sijaitsee vain viidenkymmenen metrin päässä opiskelijatorneista, jotka edustavat aivan toista koulukuntaa. Eikö Helsingin pitänyt olla sosiaalisen sekoittamisen luvattu maa [vai eikö täällä pidetä opiskelijoita paskasakkina]?


P1020159.JPG

Minä vanha kynsienkatselija olen vajonnut niin alas, että tiirailen nykyään etupäässä varpaita. Naisten, lähinnä, sillä muuta en sentään kehtaisi myöntää.

Olen havainnut, ettei minun tarvitse kynsiäni hävetä sandaaleita käyttäessäni.

Olfaktoriset seikat sen sijaan ovat kokonaan oma juttunsa [sori, näissä älykköblogeissa on pakko käyttää hienoja sanoja aina silloin tällöikseltään, kert q]. Siinä minä olin, keskellä saksankurssia, kun ymmärsin, ettei haju tullut Jari Kotitalon eväistä vaan minun jaloistani.

Haju, kuten tunnettua, ajaa kaiken ohitse. Joskus lapsena minäkin mietin, miltä hiukseni näyttävät, kunnes yhtäkkiä jouduin moneksi vuodeksi keskittymään siihen, miltä haisen. Onneksi noista ajoista on pääsääntöisesti päästy yli.

Paitsi nyt tällä kertaa.

Viimekesäinen pomoni ei hyväksynyt sandaalien käyttöä ilman lakattuja kynsiä, enkä tiedä, oliko hänen tarkoituksensa diskriminoida miehiä vai saada heidätkin käyttämään kynsilakkaa. Käytin kenkiä.

Hän sanoi, että on ällöttävää, että se sama hiki, joka normaalisti saa sukat haisemaan pahalta, valuu sandaalinpohjaan ja muhii siinä. Tuo oli uusia uria aukaisevaa: en ollut koskaan tullut ajatelleeksi koko asiaa.

Minun tuolloiset sandaalini olin ostanut vuoden 2001 kesänä, mutta eivät ne silti haisseet. Kengät jäivät sittemmin uima-altaalle loppukesän Pafos-seminaarilla, ja joku rukka ne sieltä poimi mukaansa [puhun seminaarista, sillä onhan se aika noloa, että olen käynyt pakettimatkalla Kyproksella].

Sääli, olisin halunnut selvittää, mikä niiden pohjamateriaalissa oli erilaista kuin nyt käytössä olevissani, jotka olivat keskellä saksantuntia ja haisivat. Pitääpä kysellä ympäristön materiaaliteknikoillta.

Jos vaikka tavallinen sukka haisisikin, kun sen ottaa kengästä ulos, tilannetta voi yleensä pitkittää pitämällä kengän jalassa. Sandaalin kanssa tasan mitään ei ole tehtävissä.

Tunnin loputtua siirryin vessaan pesemään jalkojani, vaikka myöhäistä se alkoi tuossa vaiheessa olla. Halvathan nämä sandaalit olivat, mutta en tajunnut, että se ilmenisi noin.

***

Minä join eilen pullon sitruunaolutta ja pidin siitä. Olen tainnut olla täällä hieman liian kauan.

Merkittävää sekin, että Lidlistä oli olut loppu. Täkäläisten kauppojen logistiikka toimii vähän eri tavalla kuin Suomessa, eikä illalla kauppaan mennessään voi koskaan tietää, onko kaupassa enää lainkaan leipää tai jauhelihaa. Mutta että olut.

Tiedän oikein hyvin, että viime syksyn Suuri juomatrilogiani odottaa edelleen kirjoittamistaan. Ongelmana jo sekin, ettei yhtä siihen liittyvistä juomista enää näytä myytävän lähilidlissämme.

***

Näin viikonloppuna unta, jossa olin jo Suomessa kuin varkain ja vahingossa. Ja minua harmitti kaikki tekemättä jäänyt, vaikken sitä osannut yksilöidä. Nyt tulee tietenkin miettiä, minkä tekemättömyys tuossa tilanteessa harmittaisi ja tehdä kaikki se.

Öh, as if.

Sittenkin minua olisi harmittanut, ellei eilisiltaa olisi ollut. Minulla oli jostain syystä erityisen mukavaa, vaikka puhua löpötinkin aivan liikaa.

{Äh, milloin opit ymmärtämään, että naiset suhtautuvat sinuun hyväksyvästi vain, koska kuvittelevat, että olet homo.}

Nyt asiaa pohdittuani myönnän, että River on toden totta hieno kappale.

Suomalaisen herrasmiehen elämä täällä Keski-Euroopassa on tätä nykyä hyvin vaivalloista. Lordin viisuvoiton jälkeen sai olla kuulemassa joka suunnalta, kuinka rohkeita ja kuuleja me suomalaiset olemme. Nyt Matti Vanhasen myötä saa olla työntämässä syrjään meidän suomalaisten ylivertaista seksikkyyttä ylistäviä naisparkoja.

Joku väitti minua kerran Matti Vanhasen kaltaiseksi, mutta kaikesta seksikkyydestä huolimatta otin sen verisenä loukkauksena.

Jollaiseksi se toki oli tarkoitettukin.

***

Minun iPodini tuli takaisin ehjänä. Olivat asentaneet softan uudestaan. Palautin sen risana.

Uusi tulee maanantaina. Tällä kertaa ilman kaiverrusta, sillä en halua odottaa paria viikkoa. Ja tämä on parempi jälleenmyyntiarvonkin kannalta. [Kyllä, tällainen epäromanttinen sika olen pohjimmiltani. Varo vain, niin otan vielä avioehdonkin.]

Eikä alkuperäinen kaiverrrukseni edes ollut kovin hyvä. iPodin tilaamisen vaikein vaihe oli kaiverrustekstin päättäminen. Juuri sillä hetkellä kärsin ahdistavasta mä en keksi mitään -syndroomasta. Lopulta kirjoitin luukkuun triviaalisti nimimerkin ja sähköpostiosoitteen.

Olisin nyt edes luvannut hitonmoisen löytöpalkkion.

Tälle sivulle on koottu Applen hylkäämiä iPod-kaiverruksia, mutta sieltä puuttuu tarina kaverista, joka tilasi podinsa tekstillä tyyliiin Microsoft rules 4evahmore ja sai soittimen, jossa MS oli vaihdettu tylysti Appleksi. Todisteena oli valokuva, jossa soittimen vieressä oli alkuperäinen tilauskuitti teksteineen.

Paha paikka on myös se, kun akuutti mitään keksimättömyys iskee hetkellä, jolla pitäisi allekirjoittaa visakuitti.

***

Kävin tänään viimeisen kerran parturissa. Kantaparturini ei ollut paikalla, syöpä vissiin edennyt. Rouvan lisäksi siellä oli joku nuori kundi. Jokseenkin surullista. Joku voisi kirjoittaa aiheesta tekotaiteellisen novellin.

Olen pohtinut asioiden hautomista ja tullut siihen tulokseen, että tulee muistaa rajahyöty ja miettiä kriittisesti, milloin on syytä nysvätä. Ja mietin, onko blogaamisen fire and forget -ajattelu jättänyt jälkensä luonteeseeni.

Tiedättehän leave skid marks on your soul, niin kuin Pole Positionin mainoksessa sanotaan. Tuollaisia mainoksia ei enää tehdä.

Kun nykyään ei enää nysvätä. Äh.

[Ja kun muissa maissa luodaan miehekkäästi skid markeja, Matti Vanhanen saa aikaiseksi vain jarrutusjälkiÄH]

***

Ai niin, ja murtauduin minä tänänä kotiinikin kylpyhuoneen ikkunasta, kun en ottanut mukaan kuin ulko-oven avaimen juoksemaan lähteissäni. Murtautuisi muka Matti Vanhanen kotiinsa, häh.

Päässäni soi Velvet Underground, kun kävelen kotiin jälleen yhdestä viimeisestä. Paitsi että Sunday Morningin sijaan aivoni sanovat Kaikki tämä.

Kaikki, kun en paremmin osaa sanoa.

Pääsemättömissä olen pronominipesyeistäni.

Kävelen kämmenpohjat eteenpäin käännettyinä, puristan kädet väljään nyrkkiin, nostan leukaani ja suljen silmät. Jos olisi takki, antaisin sen valua.

Kaksi viikkoa. Tänään.

***

Ja tämä linkki, koska se sopii aiheeseen mahdollisimman huonosti. Melkein yhtä sairasta, kuin jos kävisi ilmi, että lukisi tietämättään esimerkiksi oman perheenjäsenensä blogia.

Ei ollut välttämättä tarkoitus kirjoittaa mitään tällä kertaa, mutta Ze muistutti taas, ettei pidä jäädä hautomaan ideoita.

Ah, kiihkeärytminen web 2.0, kuinka se onkaan kuin minulle luotu. Mietin, että jos saisin joskus muutettua tämän wordpressiin, voisin samalla muuttaa PA:n P2.0:ksi.

[Kun minun ISP:lläni ei tuo Blogger-importti toimi, mietin, voisiko joku avulias WP-käyttäjä luoda uuden blogin, importata tämän sinne ja antaa minulle sitten asiaankuuluvat tietokantatiedostot. Eikös tämän näin pitäisi toimia? Palkkioksi lupaan viikon ajan ylistävän, mutta silti vaihvihkaisen ruskeakirjekuorisen näkyvyyden joka ainoassa merkinnässä.]

***

Joskus lapsena vitsikirjoja ulkoa lukiessani mietin, kuka kumma ne mahtaa kaikki keksiä. Sittemmin olen onnistunut ihan itse luomaan yhden vitsin. Se on toiminut yhtä kertaa lukuunottamatta aina, sivistyneen hymähdyksen aiheuttaen. Ja huh, kuinka olikaan tuskaisa tuo illallistilaisuus, kun kymmenhenkinen seurue istui täysin hiljaa lauseen lopetettuani.

Yritin teeskennellä kuin en olisi juttua huvittavaksi tarkoittanutkaan ja jatkoin epälukuista pulputusta tyyliin niin jaa, ottia tuota, ei ole tainnut Visa Kopukaan vähään aikaan päivitellä.

Vaikka eihän tämä ole tietenkään mahdollista. Vitsihän saatetaan matkaan eräänlaisella virnistyksellä varustettuna, kuin kysymyslause loppuintonaatiolla monissa kielissä. Joskus tällä virnistyksellä saa jopa hämättyä ihmisen vaistonvaraisesti hymähtämään jutulle, jossa ei ole mitään huvittavaa. Kuinka vain, jos vitsivirnekortti on pelattu, on turha teeskennellä, ettei odottanut vastareaktiota.

Niin, se juttu menee näin.

Espanjassa tavataan sotkea kolaa ja punaviiniä ja valmistaa näin kalimochoa. Ranskalaisten mielestä on barbaarista mennä tuhoamaan hieno juoma tällä tavoin.

Ja kerrankin amerikkalaiset ovat aivan samaa mieltä.

[Tsihihii, jenkit on niinq ihan juntteja, tajusittekste, jätkät]

***

Tuo juttu on sikäli kätevä, että sen voi kertoa aina kun tilanteeseen liittyy punaviini. Tuntemieni vitsikirjojen ongelma on, että ne eivät määrittele käyttökontekstia. Hei, haluutteko kuulla vitsin kun on aika kömpelö tapa pohjustaa juttunsa. Se on vähän samaa sarjaa kuin hei, haluatteko kuulla piin kuudennentoista desimaalin. Kuunteleehan sen kohteliaisuuttaan, mutta epäselväksi jää, miksi.

Kaverini kotona oli kerran kirja, jonka nimeä muistan monta kertaa tavanneeni seuratessani, kuinka ystäväni pelasivat Dune 2:a. Tilannehuumoria, luki kirjan selässä. En koskaan poiminut sitä hyllystä, ja niinpä olen vuosikauden kuvitellut, mitä siellä olisi mahtanut olla.

Kerrotaanko siellä, mitä voi sujuvasti lohkaista siinä vaiheessa, kun on matkalla Saimi-tädin 70-vuotispäiville ja muutenkin myöhässä, kun rengas puhkeaa kesken valaistun kiertoliittymän?

En tiedä.

Hmm.. sai mitä tilasi, ehkä tuosta voisi rakentaa jotain.

***

Varsinaisesti yksi hienoimmista tunteista on se, kun on juuri lopettanut punch linensä ja odottelee voitonvarmana sitä hetkeä, että toinen nauraa. Se on kuin korttien paljastuksen odottelu tilanteessa, jossa oma käsi on takuulla vahvempi.

Valitettavan lyhyt tuo hetki tietenkin on {Sinun pitää hankkia vähän hitaampia tuttavia}.

Joskus käsi ei olekaan vahvempi ja silloin sattuu näitä läpilaskuja. Mutta tunnetta se ei muuta.

Tämä riemu jää puuttumaan blogaamisesta, mutta onhan tässä sentään korvikkeena tuntemus siitä, että kohta teksti lävähtää kaikkien luettavaksi, jahka on painanut Bloggerin Publish-nappulaa.

Vaikka minulla se kysyy aina uudestaan sen typerän alkometritestin, jos olen kirjoittanut tekstini suoraan selainikkunaan [ja minähän, hitto, kirjoitan, kun se on sentään web 2.0:n pointti]. Joku väitti, että heitä ei moisilla testeillä kiusata, vaikka kommenteissa se käytössä olisikin. Onko joku vihjannut Bloggerille, että se PA postailee kännissä, tehkää jotain.

– – luonteeni valoisa ja puhuisin selkeämmin, olisi tietenkin oivaa pitää omaa pod- tai jopa videocastia. Sellaisessa saa paljon anteeksi. Oikeasti Zenkään jutut eivät kaikki analyyttisesti tarkasteltuna ole kovin hyviä ja joku Rocketboom nyt on ihan oma lukunsa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, nyt ärsyttävästi esiintynyt Amanda lähti/laitettiin menemään.

[Jos sinä olet kuolettavasti PA:han ihastunut Amanda-look-a-like-talk-a-like, älä vaivu epätoivoon; olen tunnetusti taipuvainen sortumaan kompromisseihin.]

En ole seurannut suomalaista podcast-skeneä kovin tiiviisti, joten jos joku osaa suositella jotakin muuta kuin tylsästi mumistua, löysästi valmisteltua nörttiläppää, kertokaa toki. Viihdyttävin tuntemani suomalainen podcast kun taitaa edelleen olla NRJ:n aamushow.

Tenkasen – joka vastoin ennakkoluulojani vaikutti fiksulta tyypiltä – lopettaminen oli tietenkin kova isku, mutta onhan tämä kesä-Lotta aika höppänä. Minulle oli sittenkin pienoinen shokki tajuta, että se on sama tyyppi, joka pitää LottaLove-blogia.

Kätevää, nythän sinä voit mainostaa minua radiossa, ja minusta tulee entistä suositumpi. Kun palautekanava on kerran näin avattu, niin ehdotan, että voisitte informoida kuulijoitanne kerran viikossa NRJ-lyhenteen etymologiasta, kun blogiini tullaan jatkuvasti sitä ihmettelemällä.

Sittenkin huvittavaa, kuinka nykyään aamujuontoja tekevä tyyppi kirjoitti joskus aiemmin seuraavaa:

Sitten kun minä saan päättää, niin ihmisille ei TODELLAKAAN saa soittaa ennen klo kymmentä. Etenkään työasioissa, mutta mielellään missään asioissa. Tekstarin voi lähettää. Se vituttaa jo ihan tarpeeksi kun herää siihen, mutta sen kestää vielä.


Niin, ja suosittelun arvoinen nörttiblogi on siis Mac Observerin Mac Geek Gab.

Minä, joka keväällä niin hehkutin täkäläisellä kesäyön tuoksulla. Ja havahduin yhtäkkiä ymmärtämään, että heinäkuu on puolivälissä.

Kalvava aavistus, että tuhlaan nuoruuttani.

Suomessa mikä tahansa kyläpahanen keksii paremman puutteessa kutsua itseään kesäkaupungiksi.

***

Ovatko täkäläiset kärpäset huonompia kuin suomalaiset, vai olenko vain elämäni kunnossa? Kun kärpänen lentää kahdenkymmenen sentin päässä seinästä ja minä tartun kirjaan ja paiskaan sen menemään niin, että kärpäsmokoma liiskaantuu selkä seinää vasten. Tai kun nappaan kiinni tylysti ilmasta kesken kaiken.

Hurmastuttavinta täällä on, että illalla voi istuksia ulkona, eikä hyttysiä ole käytännössä lainkaan. Tulikärpäsiä näkyy ajoittain.

Että kai tämäkin ihan hyvä kesäkaupunki, vaikkei uimaan pääsekään.

***

Kokeet menivät jotakuinkin niin hyvin kuin näillä resursseilla saattoi toivoa. Jälleen kerran vastausajan kanssa teki tiukkaa ajattelua vaativissa tehtävissä, mutta onneksi sentään harjoittelen liki päivittäin ajattelematonta kirjoittamista.

Olen jotenkin jäänyt koukkuun ajatukseen, että kokeisiin tulee mennä ärtyneessä kofeiinitokkurassa mielellään useamman vähille unille jääneen yön jälkeen ja kohtalaisen tyhjällä vatsalla. Sillä raivolla sitten.

Niin, että helteestä huolimatta aamulla viluttaa ja jalkoja särkee siinä määrin, että on puettava villasukat.

[Minulla alkaa särkeä jalkapohjia, jos en nuku.]

Hupaisinta sittenkin, kuinka valveen rajamailla kuulee hupsuja ääniä. Niin kuin tämäkin rimpsu, joka aina joskus hyppää mieleen kummittelemaan:

Se, jonka tiedät olleen,
pelkäät menneen
ja toivot tulevan.

Hurinan helpotukseksi avasin nyt viimein, helvetti, sen pullon [julkaisen tämän päivällä, sillä netti oli viime yön poikki]. Riemua vain hillitsee, että olen mennyt syömään kaiken palasokerini enkä jaksa enää ostaa uutta pakettia, kun en kuitenkaan ehdi syödä kaikkea.

Saatan kirjoittaa tästä joskus enemmän, mutta siltä varalta, etten, mainitsen, että on tuhoisaa tietää tulevaisuutensa.

***

iPodiani huollosta odotellessani olen kuunnellut jälleen euron aikoinaan maksanutta taskuradiotani. Muistan, että lopetin sen käytön syksyllä. Muistikuvani oli, että se ei toiminut kunnolla.

Totta on, että se pätkii, jos vauhti nousee yli 20 km/h:n – eli ei sovellu kunnolla käytettäväksi minun kävelytahdillani. Mutta kotona oleillessa ja tislatessa [ei näitä typoja henno korjata] se toimii vallan mainiosti.

Koko totuus on se, että syksyllä minulla ei ollut mukana kuin huonosti korvissa pysyvät in-ear-tulpat, ja se oli yksi syy, miksi radionkuuntelu jäi. Voi, kuinka saattaisikaan muistaa syy–seuraussuhteet kokonaisia eikä tehdä vaillinaiselle tiedolle perustuvia päätöksiä pohjaten huteriin oletuksiin, joita luulee koko totuudeksi.

En ole pitkään aikaan kyllä selannut suomalaisiakaan radiokanavia läpi [tämä on sellainen malli, jossa on napit search ja reset], mutta uskoisin, että täällä radiosta tulee enemmän kuunnelmia ja klassista musiikkia. Tuntuu, että jatkuvasti törmää molempiin.

Saksalaista kevyttä musiikkia on hankalampi löytää englantilaisen sonnan seasta, mutta ajoittain olen törmännyt vallan herttaisiin schlagereihin. Sellainenkin, jossa tyyppi toteaa, että enteks paras paikka maailmassa on tietenkin Hampuri. Ja oikeastaan myös seuraavaksi paras. Sen jälkeen ei tulekaan pitkään aikaan yhtään mitään. Ja mitä sen jälkeen tulee, niin mitä sitten.

Tiedä sitten, mahtoiko tuo [<- katso, Kervå] olla ihan valtakunnallinen hitti. Mitä siitäkin tulisi, jos vaikka Matti&Teppo tekisivät vastaavan kappaleen Turusta. Vaikka eräiden tulkintojen mukaan Saksan Turku on München.

Rippileiriltä löydettiin satiaisia, mutta

Satiaisten alkuperää ei seurakunta ole pystynyt selvittämään.


Öh, eikö näissä piireissä kaikki ole luojan luomaa kunnes toisin todistetaan. Tai vaikka todistettaisiin.

{Ollaanpa sitä tänään niin kiihkoateistia, että.}

Vaan olipa sentään hienosti otsikoitu tuo uutinen:

Satiaiset häiritsivät rippileirin sanomaa

Eivätköhän nekin pyrkineet vain kuuliaisesti lisääntymään ja täyttämään maan.

Samalla sivulla kerrotaan vielä vain Beckhamien lohtuseksistä [sepä kestää kauan, mutta onhan David sentään ammattiurheilija] sekä pohditaan, voiko suhde olla pelkkää seksiä.

Minun tekisi mieleni pohtia, voiko suhde olla pelkkää lohtua.

Mutta en tee sitä nyt. Olen liian huvittunut kokeisiin lukemisestani. Minulla on huomenna kaksi saman oppituolin koetta. Eivät sitten yhtään paremmin viitsineet koordinoida.

Ja lukiessani tätä sinänsä mielenkiintoista artikkelia [pdf] [mikä on paper suomeksi?] vastaani tuli seuraava lause:

Bob checks the sport news and scores many times each day.


Suomeksi siis: Bob tsekkaa urheilu-uutiset ja saa monta kertaa päivässä.

Kyllä minä ymmärrän, että skenaariot on syytä määritellä tarkasti, mutta ihan totta, ei olisi välttämättä kiinnostanut lukea moista kerskumista.

***

En ole nukkunut kahteen päivään ja varoitan herättämästä. Tämänpäiväinen presentaatio meni olosuhteisiin nähden hyvin. Tämä oli toinen kerta tänä vuonna, kun ylsin pitämään hyvän esityksen [joskin vain englanniksi]. Jopa niissä määrin, että ajoin tunsin reality distortion fieldin läsnäolon.

Lopulta meidän ryhmämme kohtuullisen kurjine tuotteineen ei saanut lainkaan niin paljon kritiikkiä kuin moni nähdäkseni parempi ryhmä.

Läppänä se, että professorin innostavan päätösluennon huumaamana viime torstaina en osannut kirjoittaa kurssipalautteen vapaa sana -kenttään muuta kuin, että pidä hyvä huoli RDF:stäsi.

***

Niin, eikä se mainitsemani kahden minuutin juttukaan huonosti mennyt. Täydet pisteet saimme. Kirjallinen osio meni vähän huonommin. Syksyllä ensimmäisestä kirjallisesta työstäni 2,3 [kun 1,0 on siis paras ja 5,0 hylätty] saatuani olin tyytyväinen, mutta nyt se tuntui pettymykseltä, kun olen keväällä saanut jokaikisestä 1,0.

Niin, en osaa kirjoittaa porukassa. Kun en kehtaa jyrätä kaikkea, mitä toinen on tehnyt.

***

No huh, siinäpä oli uhoa vähän ajan tarpeiksi. Saksan keskustelukurssin loppuväittelykin sujui mukavasti. Puolustin kiivasti lukukausimaksuja ja teilasin pohjana olleen Süddeutsche Zeitungin artikkelin populistiseksi.

***

Koska teitä kaikkia kiinnostaa yhtä ns. vitusti kuin Saaraa, kerron, että kovalevyni hajosi taas. Onhan teillä vamuuskopiot kunnossa, sanoi Hugo-peikkokin aikoinaan ihan silkkaa pahuuttaan. iPodini taas vein huoltoon viime torstaina klikkauspyörän lauettua.

Elämäni rankimmalla hellepäivän sateella saattoi olla osuutensa asiaan, mutta jos jotain kysyvät, väitän olleeni juoksemassa. Olen ollutkin, kokeilin coopperia ensimmäistä kertaa aikuisiällä ja pääsin jotain yli 2700 metriä. Se on ihan hyvin, kun huomioi, että menomatka oli ylämäkeä ja aika loppui kesken alamäen.

Niin, minähän sain syntymäpäivälahjaksi sen Sonyn ja Applen härvelin, jolla voi tehdä juoksemisesta inauksen vähemmän tylsää touhua. Niitä vain ei taida saada vielä mistään.

***

Ai niin, Klinsin vastausta odotellessa voidaan harjoitella yhteenlaskua:

1990 + 1974 - 1954 = 2010

[via vähän kaikki]

Pää auen faninakin tunnettu Sankaritar paljasti hiljattain toisaalla iäkseen 25 vuotta. Tämä on sikäli merkittävä tieto, että olen tähän asti kuvitellut, että vetoan vain naisiin, jotka ovat kolmenkympin korvilla ja siitä ylöspäin.

{Öh, eikö vedota ole vähän väärä sana, jos tarkoitat, että joku vain lukee blogiasi?}

Kun siis täytän tänään sattumoisin juuri tällä hetkellä – jos aikaero unohdetaan ja miksipäs ei – 23 vuotta, joudun odottelemaan enää muutaman vuoden. Erinomaista, kaikki sujuu suunnitelmien mukaan.

23, enkä minä oikein tiedä, onko se paljon vain vähän. Minä olin jotenkin aina kuvitellut, että sitten kun valmistutaan koulusta ollaan kolmikymppisiä. Jos nyt aion olla valmis tässä parin vuoden sisällä, niin sehän tarkoittaa, että minulla on viisi vuotta ylimääräistä aikaa. Hulppeaa.

23, enkä minä tiedä, onko se enemmän tai vähemmän kuin lukijat olisivat kuvitelleet.

Tiedän vain, etten oikein pidä lukemasta. 22 oli paljon kivempi. Sen jaksoi melkein muistaa ulkoakin.

***

Olen nähnyt useampia sellaisia toppeja, joissa lukee mango. Molemmissa tapauksissa saman kokoluokan käyttäjien kantamina. Niin, että en tiedä, onko kyseessä jokin uusi intuitiivisempi saksalainen luokittelujärjestelmä. Onko toppeja saatavilla myös melone- ja kirsche-versioina?

Kuinka vain, jätetään mango–meloni-yhdistelmä jäätelömauksi.

Petja kirjoitti aihetta sivuten – kaukaa, mutta siihen on syynsä.

***

Ajoittain herää kummastelemaan, kuinka mediakonsultti Anna Sorainen on onnistunut sössimään oman julkisuuskuvansa niin, etten tunne ketään, joka ei pitäisi häntä ärsyttävänä. {Mutta sinä oletkin blogaaja, tietenkään sinä et tunne ketään.}

***

Marinadi kertoi ostaneensa mansikoita. Minäkin olen tehnyt niin, ja huomannut ne varsin makoisiksi ja tasalaatuisiksi. Kyllä tuollaisesta litrasta maksaa euron mielellään. Ja heräsin jälleen pohtimaan ikuisuuskysymystä.

Lienee selvää, ettei suomalaisessa jäätelössä ja suklassa ole mitään ihmeellistä, mutta voiko olla, että jopa kaikkein pyhin, väittämä siitä, että Suomen kesien hallayöt tekevät mansikoista muuta maailmaa makeampia, on sekin vain kateellisten panettelua.

***

Ai niin, jos haluatte blogillenne sivuosumia, kannattaa hankkiutua korkealle horoskooppi-sanan hakutuloksissa [jostain syystä olen kyllä pudonnut parikymmentä sijaa sitten eilisen].

Oli tuossa vähän sellainen olo, että deadline, tule ja tapa.

Ja nyt yhtä määräajoista siirrettiinkin viikolla. Että ei kai tämä sitten tahdo loppua.

Meidän kahteen minuuttiin rajattu esityksemme meni vähän hätäilyksi, mutta artikkelista tuli sentään ihan kelvollinen. Alkuperäinen ajatus oli skipata aamuluennot ja kirjoittaa se valmiiksi, mutta huomattuani olevani hereillä jo viiden maissa kirjoitin sekä tekstin, että kävin luennolla. Pelottavaa.

Niin, täällä on vähintään yhtä helle kuin Suomessa eikä koulussa tunneta ilmastointia. Kyllä suomalaisissa lukukausissa on sentään jokin järki.

***

Kun Ilta-Sanomat kutsui Suomen tärkeintä uutisaihetta Leeviksi, olin lievästi, että mitä {poistettu, olet kiroillut viime aikoina ihan liikaa}. Mutta kun Iltalehti nyt kutsuukin sitä Veetiksi, niin mitä tässä enää mahtaa.

Mistä lähtien kellä tahansa on ollut oikeus keksiä oma nimensä Suomenlahteen eksyville valaille? Ei olisi tullut kuulonkaan Saksassa. Kyllä Bruno-karhun sentään risti virallinen komitea.

Mutta kun tästä on kerran tällainen jokamiehenoikeus tehty, pitää pohtia, mikä voisi olla mahdollisimman typerä nimi? Elias? Tsihihi.

Minä en tunnetusti kauheasti pidä Veeti-nimestä, ja se johtuu vain siitä, että nimi on suosittu ja minä tällainen inisijä. Katsoin kerran hotelli-Sointua, ja laulaja-Veeti tempaisi Niin minä neitonen sinulle -serenadin. Siitä tuo buumi varmaan alkoi.

Se oli mukava ohjelma, olkoonkin, että Arto Nyberg oli siinäkin ihan luvattoman ärsyttävä. Mieleeni on jäänyt, kuinka Maija Vilkkumaa esitti Lähetyssaarnaajan ja Anna Eriksson Siirtotyöläisen.

En ole tainnut paljastaa, että Anna Eriksson on suosikki hömppäjulkkikseni. Hän teki minuun aikoinaan vaikutuksen Nyt-liitteen haastattelullaan [ovat poistaneet, oli se siellä vielä vuosi sitten], jossa osoitti olevansa ihan fiksun ja sukkelan oloinen tyyppi. Kysyttäessä, mikä on Anna Erikssonin vastakohta, hän ei vastannut ota Nokia [duh, sen pitäisi olla ota Nocia]. Hän vastasi, että hyväntuulinen karjalaismummo.

Anna on raumalainen, kuten tunnettua.

***

Hallituksen alkoholihölmöily on kirvoittanut lukuisia nokkelia kommentteja. Jotenkin sitä ajattelee, että on luonnonlakeja, joille ei voi tehdä mitään. Ajatellaan, että ok, Suomessa on vähän kylmää ja kurjaa, mutta ainakin meillä on puhdasta luontoa ja hyvä yhteiskuntarauha. Ja ajattelee, että ok, Suomessa on kummallisia rajoituksia alkoholin myynnissä, mutta ainakin Suomesta saa kaupasta kunnon ruisleipää.

Olettaa, että tokihan jokainen haluaisi kyetä hankkimaan viininsä ongelmitta siinä kuin muutkin elintarvikkeet ja ostamaan iltasella olutta muualtakin kuin hälyisestä baarista, aivan kuten kukaan ei erityisesti rakasta loskapaskassa tarpomista. Sitten kun yhtäkkiä ymmärtää, ettei kyseessä ole mikään ilmaston kaltainen luonnonlaki, ettei ole mitään syytä, miksi tämän täytyisi olla näin. Että enemmistö kansasta – että tilastollinen enemmistö tilastollisesta minusta – haluaa että asiat ovat juuri näin typerästi.

Niin onhan se aikamoista.

Ihmiset kommentoivat, mitä siitäkin tulisi, jos kauniit viinipullot sotkettaisiin varoitustarroilla. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta. Onhan tietokoneisiinkin liitetty jo vuosikaudet Windowsista varoittavia merkkejä.

[Huijasin, keksin tuon otsikon vasta jälkeenpäin.]

Blogikonserni Pää auki alkaa estää kilpailevilta toimijoilta pääsyn verkkosivuilleen.

Sululla Pää auki pyrkii suojaamaan niin kutsuttuja hiljaisia kommentaattoreita, jotka testaavat herättämäänsä mielenkiintoa blogin kautta, kertoi toimitusjohtaja PA keskiviikkona.

"Kyse on normaalista kilpailusta. Me emme halua, että muut blogaajat häiritsevät meidän hiljaisia kommentoijiamme", PA sanoo.

"Tuttu tilanne on se, että kun jonnekin kommentoi, tulevat 20 ensimmäistä vastausta omia julkaisujaan mainostavilta blogaajilta."

Kilpailijoiden kiinnostus Pää auki -blogiin paljastui, kun julkaisun internetseurannasta kävi ilmi, että palveluiden aktiivisimmat käyttäjät olivat toisia blogaajia.

PA ei kuitenkaan halunnut nimetä sulun piirissä olevia yhtiöitä. "Ne olivat näitä suurimpia, tiedättehän te, jätkät", hän sanoi.

Schizo-Blogin toimitusjohtajan Schizo-Jannen mukaan Pää auen toimenpiteet tulivat täytenä yllätyksenä. "Kuulostaa todella hassulta – siis niinku ironisessa kontekstissa", hän sanoi coolisti nauraen. "Mitä haittaa meille siitä voisi olla? Meillä riittää puuhaa omienkin asiakkaiden kanssa."

"Meitä eivät kiinnosta heidän lukijansa, vaan heidän lukijoidensa määrä. Heillä ei ole vieläkään 300:aa tilaajaa Blogilistalla, kun meillä on 4 300", Schizo sanoo. Hänestä Pää auen toiminta haiskahtaa mainostempulta.

Via

Jopa minun kaltaiseni über-objektiivisen observoijan on vaikeaa olla raivostumatta moisesta kaatuilusta.

Näin kerran elokuvan Cry Baby, mutten oikein muista siitä mitään.

Seurueen asiantuntija sanoi, että paperilla Italian kuuluisi voittaa mennen tullen. Mutta että toivoo tietenkin Saksan voittoa, sillä ei noita italialaisia kärsisi katsoa finaalissa.

Huvitti, kuinka selostaja sanoi aina nimen Ballack kuin vittu, nyt!

[Anteeksi nyt, mutta ei se minun vikani ole, jos selostaja on tuollainen]

Toinen puoliaika meni aika hyvinkin nähdäkseni. Ihmettelin, miksei Saksa saanut rankkaria, kun italialainen koski palloon kädellä alueella, mutta asiantuntijan mukaan tämä olisi ollut aika kova veto tuomarilta.

Minä en täysin ymmärrä jalkapalloa.

Miesten vessassakin oli niin kova meno, että housuistani irtosi nappi.

Draamanvainuisena kaverina laitoin videon pyörimään aina kun näytti siltä, että Saksa saattaisi tehdä maalin ja yleisö heittäytyä hulluksi. Jokin älli sai minut laittamaan kameran päälle myös juuri ennen Italian kohtalokasta kulmaa.

Vaan älkää kertoko saksalaisille. Minulla on tällä hetkellä sen verran stressaavaa, etten suoranaisesti tarvitse 80 miljoonaa uutta vihamiestä.

Lupaan hymyillä taas 11. päivän jälkeen. Te täällä olevat tätä ymmärtävät raukat voitte tarkistaa. Ja oikeastaan voisitte ilmoittautua vaikka vaivihkaisesti sähköpostiin. Ymmärrän kyllä, ettette kommentteihin, sillä menisihän siinä maine, jos kaikki näkisivät, että jotkut sitä vain nysväävät netissä sen sijaan, että kulkisivat kaduilla Beckhamin tapaan lohtuseksin merkeissÄH.

Ei, kun tarkoitan vain, että olisi helpompaa koordinoida, mitä aikoo puhua milloinkin, jos tietäisi, ketkä ovat jo lukeneet parhaat päältä. Eikä tarvitsisi ihmetellä, onko tuokin tuossa aivan täysi idiootti, kun ei tunnu tajuavan, vaikka oikeasti tämä kuuluuisi suurimmista suurimpaan eliittijengiin, PA:n tilaajiin.

Tarkoitus oli siis kiittää. Minulla ei liene aiemmin ollut näin suurta tilaajamäärää. Sijoitus on toki ollut parempikin [helvetin taksikuskiblogit].


En nyt jaksa taistella tuota kulmavideota näkyviin. Enkä sitäkään, jossa saksalaisjoukko polttaa lippunsa kadulla. Kyllähän te tiedätte: samalta se näyttää kuin palava USA:n tai Tanskan lippukin. Katkerammalta vain.

Paluumatkalla ostin bratwurstin. Minähän en enää edes sylje pitsaan pÄh

Minä luin eilen vastaan tullen bussin päätepisteen Schwulzentrumiksi Schulzentrumin sijaan.

Vuosi sitten en olisi osannut tehdä moista virhettä.

Huomenna on saksankoe.

Ensimmäinen heinäkuuta alkaen täällä ei enää saa nousta bussin kyytiin keskiovesta, ja etuovesta noustaessa pitää näyttää lippu ja kaikki. [Tsihihii, kaikki.Vilauta, niin saat jopa kymmenen prosenttia bonusta, luki suomalaisella huoltoasemalla]{Sinua vain harmittaa, kun jouduit maksamaan lisähintaa}

Muutaman ensimmäisen päivän kuljettajat ovat jaksaneet kuuluttaa asiasta jatkuvasti. Ja kuuntelen ihmetellen, kuinka pitkiä ja kimurantteja lauseita he osaavatkaan ladella ilman muistilappuja ja muita mokomia.

Väitän, että suomalaiset bussikuskit eivät sujuvasti tuottaisi tuollaisia virkkeitä edes saksaksi.

Joku sanoi joskus, että Saksassa mikä tahansa uusi on aina valtavan kiinnostavaa. Uteliasta tarkoittava neugierig on sekin oikeastaan uutuudenjanoinen, jos ajatellaan gierig himokkaaksi – enkä minä juuri muuta tee kuin ajattele gierigiä hi

Sikäli siis soveliasta, että bussien käyttöä hankaloittavasta uudistuksesta kertova tiedote on otsikoitu sanalla Neu. Tämän jälkeen kerrotaan, että se tehostaa ja parantaa kontrollia. Huh, vähemmänkin luulisi kuumottavan.

Kolea kaverini käyttää jatkuvasti kuumottaa-verbiä. Kannattaa siis sinunkin, Kata.

Tuli jostain syystä mieleen Leijokuninkaan kohta, jossa hyenaat sanovat, että Mufasassa on poweria.

– Sano se vielä kerran
– Mufasa, Mufasa, Mufasa
– Iiiiurhhh

Tuo on elokuvan paras kohta, jos ette tienneet.

Olenko se vain minä, vai tarkoittiko suomen kielessä aha ennen vanhaan vai niin ennen kuin se Disney-propagandan myötä alkoi tarkoittaa kyllä?

***

Tuossa on kuva hetkeltä, jolloin Zidane antaa vaparin. Kuva on huono, mutta eikös siellä ole yksi brasilialainen kaikkein alinna. Siinä teille paitsioinisijät. Sitä vastoin täysin selvästi yksi brasilialainen pysäytti pallon kädellään rankkarialueella muurissa seistessään, mutta peli jatkui.

vapari

Gotta love YouTube [n. hetkellä 1.30 min] Minä tarvitsisin joskus gotta love -fraasin suomenkielistä vastinetta, mutten tunne sitä.

***

Frings ei kuulemma saa pelata ensi ottelussa, sillä fifalaiset olivat tutkineet videoita ja huomanneet hänen osallistuvan Argentiina-pelin jälkinujakointiin. Hienoa, ettei vääriä tuomioita tarkisteta videolta, mutta moisia sitten jaksetaan syynätä.

Joku sai foorumilla pyyhkeitä kutsuttuaan Ruotsi-peliä Münchenin salamasodaksi ja Argentiina-ottelua Berliinin verilöylyksi. Katsoessani rangaistuslaukausten aikaan rivissä seisovia saksalaisia en voinut välttyä teloituskompanja-assosiaatioilta. Kuulemani mukaan Saksa on upottanut rankkarinsa arvokisoissa yli 95:n prosentin varmuudella. Tuskinpa teloittajatkaan paljoa parempaa pääsevät.

Siltä varalta, ettei joku ole vielä nähnyt tämän vuoden Den glider iniä: 54 74 90 2006.

[Niin, minähän lueskelen jalkapallojuttuja ihan vain kokeeseen varautuakseni.]

***

Piti mainita, että olen kääntänyt kelkkani, mitä tulee tuulivoimaloihin. Minä olen nykyään niiden puolella. Katsoessani eilen rautatien päässä auringolaskussa pyörivien roottorien silhuetteja ajattelin, että kyllähän ne aika hyvältä näyttävät – hivelevät funktionalistista umpilisäkettäni. Että jos sen lentokonevalon polttaminen ei syö kauheasti sähköä, niin voi niitä minun puolestani rakentaa.

Brysselissä Atomiumia katsoessani harmitti, että se ei liiku. Liian monet taideteokset seistä pönöttävät paikoillaan. Vähempikin olisi tylsää.

Joku saattaa tietenkin älähtää, jos kaikki taideteokset tästedes korvataan tuulivoimaloilla. Mumisevat jotain diversiteetistä ja sen sellaisesta.

Minun äidilläni oli aina tapana ostaa vähintään kaksi samanlaista vaatetta, jos sattui nähdäkseen hyvän löytämään. Meille lapsille, siis. Selitä siinä sitten ilkkuville kavereille, että on minulla oikeasti useampi vaate, mutta ne nyt vain sattuvat olemaan kaikki samanlaisia.

Huh, miesten ulkonäköpaineet ovat hirvittävät.

Itse en ole kaikin osin onnistunut tuota mallia omaksumaan – mitä nyt kirjoitan blogiini joka kerta samanlaisen jutun eikä kukaan huomaa mitään.

Vaikka tänään on lauantai ja kellokin paljon, tämä ei ole känniblogaus. Vähän vain kävin grillailemassa. Pakko mainita, siksi rappiolle on maineeni mennyt. Tämä on hillitty ja sivistyn

RANSKA VOITTI!!!!111!!! \o/ Hyvä Eurooppa!

Äh. Minun piti kertoa eilisestä. Kun Vaihtoblogi-Oskari ei taipunut lähtemään vielä kahdelta iltapäivällä, niin suuntasin yksin kohti Kölniä. Rehellisyyden nimissä olin itsekin herännyt vaatteet päälläni. En kylläkään sammuttuani, vaan ihan puhtaasti unisuuttani. Olin sentään kotiin tultuani vielä kommentoinut ympäriinsä ja kirjoittanut pari asiallista meiliäkin.

Aamulla kiitin Angela Merkeliä siitä, etten ollut sentään blogannut.

Jens sei Dank, uutisoivat lehdet tänään.

Ei Angela Merkelistä oikein ole vitsiksi. Sitä paitsi hän on ajan hermolla podcasteineen. Mainittavaa on, että kirjoittamalla merkel ja podcast googleen hänet löytää. Kallasvuon blogia en ole vieläkään onnistunut löytämään.

Suuntasin siis yksin Kölniin, jossa Katan oli määrä opastaa minut salakapakkaansa. Ja asemalla, Katan jo silmiini saaneena, minut tavoitti kaksi suomalaisneitiä. Ja mietin, että juuri tällaista minun elämäni kuuluisi olla. Että yhtä tapaamaan mennessä kaksi hyökkää selkään. Päädyimme lopulta kaikki seuraamaan ottelua hieman syrjäisempään biergarteniin, jossa mahduimme istumaankin. Keskustassa seisomapaikoillekin oli parin tunnin jono.

Enkä minä, sivumennen ja -suin sanoen, ymmärrä mitä järkeä on sanoa, että tähän voisi tottua herätessään Julia Robertsin vierestä seuraavana aamuna. [Kyllä, minä olen sen verran triviaali keissi, että voisin herätä ihan mielelläni Julia Robertsin vierestä.] Eikö kuuluisi sanoa, että tämän on sen verran überiä, ettei tähän ole tottuminen.

Että vaihtelu virkistää ja siksi tahdon viettää kanssasi lopun ikääni.

{Äh, sinunhan piti säästää tuo jollekin ubealle beibelle.} [Toivottavasti hän ei lue tätä.]

***

Minusta on hirveän hienoa olla Saksan puolella. Kun joukkue on ensimmäistä kertaa tappiolla koko turnauksessa ja vastassa yksi kisojen ennakkosuosikki, voi silti istua aivan tyynenä. Suomi ei ikinä tee maalia noissa tilanteissa. Ja rankkareissa viimeistään Suomi hermoilee.

Saksan joukkue on James Bond -filosofian ruumiillistuma. Joka ikinen laukaus maaliin. Rohkeus on tyyliä paineessa, sanotaan.

Kata kertoi junteista rokkareista.

Jengi huusi Lehmannin nimeä ennen joka laukausta. Ja se hullu hyppäsi joka kerta oikeaan suuntaan. Kova jätkä. Jopa Kahn antoi tunnustuksensa. Ja yhtäkkiä Kahn-fanit diggaavat Lehmannia tämän pelastettua joukkueen jatkoon. Ja Lehmann-fanit diggaavat Kahnia kehujen vuoksi.

Saksa on jälleen yhtä.

Nämä ovat katsokaas suuria asioita. Ja suomalaiset lehdet hehkuttamassa Brasiliaa ja Englantia. Hihhaa.

***

Enkä minä kiihkoile jalkapallosta. Minä saatan yhtä hyvin innostua mistä tahansa. Tunnustan penkoneeni jopa euroviisufoorumeita. Euroviisut homomeininkinä ja jalkapallo äijäilynä; ei minun identiteetilläni ole hätää.


Emme sitten jääneet Kölniin illaksi, vaan jatkoimme kotia kohti. Ja edelleen kolmannen naisen luokse etkoamaan kevyesti ja mietin, että juuri näin. Juoruamassa mukana kuin paraskin ämmä.

Ongelmana tietenkin, etten voi kertoa, mistä. Tätä blogia luetaan laajemmalti kuin olisin arvannutkaan. {Mitä tuskin voi pitää yllätyksenä, kun miettii, kuinka voimakkaasti yrität tuputtaa sitä kaikkien vähääkään suomalaisen näköisen kurkuista alas.}

Ja jatkoimme hupaisiin kattojuhliin. Äänen perusteella. Mutta tällaisena iltana kukaan ei valittaisi mistään. Autojen loputon tööttäyskonsertti. Ihmiset roikkumassa autojen ikkunoista puoliksi kadulla. Taatusti ainakin viisi kuolluttaa huomiseen mennessä.

Minä haluan olla täällä ja nähdä, kuinka maa menee sekaisin kullasta.

***

Juhlissa oli paljon suomalaisia. He puhuivat jonkun peelon nettiin laittamasta tanssivideosta, enkä aivan tiennyt, kuinka suhtautua. Muistakaa nyt lapset, ettei todellisuus ole niin kuin elokuvaa.

Tosimaailman lattiat ovat tahmeita, täynnä lasimurskaa ja teräviä kyynärpäitä, kirjoitin joskus viime kesänä.

Minä säästän laajemmat vuodatukset johonkin myöhempään (kon)tekstiin. Mutta totean, että minut valtasi jonkinlainen wohl fühlen -olo, kun katselin ihmisiä, joiden kanssa olen oleillut kohta vuoden.

***

Ja puolatar vei minut sinne, missä ei ollut tahmeaa. Ja kun lopulta lähdin kotia kohti, kirosin, etten ollut ymmärtänyt pantillisen mukin saamisen yhteydessä luovutetun kupongin tärkeyttä. Ei sitä mistään taskusta löytynyt. Lykkäsin mukin saamatta panttia takaisin lievällä haista paska -asenteella.

Alakertaan ja ulos selvittyäni löysin lipukkeen lompakostani. Nyt olisi kiva olla kuppi, puuskahdin.

Klins, muovinen muki kilahti katolta asfalttiin. Poimin sen käteeni ja kävin lunastamassa pantin.

Kotimatkan saattokeikka. Muistakaa lapset, ettei oikeassa elämässä käy kuin elokuvissa.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds