Ruumismeemi! Kerrankin jotain, josta minulla on jotakin sanottavaa. Nämä kädet. Nämä kädet ovat tappaneet miljoon

Terve sielu terveessä ruumiissa, sanoi jo Ilmari Salpakari. Siitä huolimatta monet mieltävät ruumiit kuolleiksi. Irvileuat väittävät, että ruumishuoneet ja -autot olisivat jotenkin sekaantuneet asiaan.

Sekaantua nyt ruumiisi

Keho on virolainen lainasana, joten puhunpa vaikka vartalosta. Äiti sanoisi kroppa.

***

Minä olen hörökorva. Vähän samalla tavalla kai kuin somalialainen onkin somali. Kovin aktiivisesti en asiaa nykyään ajattele, mutta monta vuotta minua muistutettiin siitä päivittäin. Lapset ovat aika kamalia.

Korvieni vuoksi varmaan käännän päätäni aina kuvissa. Aika paljon saisin kyllä kääntää, jotta vain yksi jäisi näkyviin. Geometrian tehtävä yläastelaisille. Niin, minä ajattelin käyttää termejä ala-aste ja yläaste siihen asti, kun mahdolliset omat lapseni joskus menevät kouluun ja vasta sitten herätä siihen, että joku idiootti on päätt

Äiti on sittemmin kertonut, että nykyään pikkulasten päiden ympärille laitetaan sellaisia nauhoja, joilla korvat pysyvät oikein päin eivätkä jää mutkalle pään alle. Mutta kun minun korvani olivat niin hupsut, hän sanoo. Ehkä nekin olisi saanut kuriin nauhalla, jos olisi halunnut.

[Mutta ei kai se niin vakavaa ole. Joitakin lapsia kuitenkin liitetään jäseniksi uskonnollisiin yhteisöihinkin lupaa kys]

Joskus tuumin, että ei kannata mennä operaatioon vaan ennemmin odottaa, että hörökorvat tulevat muotiin. Sitten huomasin, että sormien amputoiminen tuli muotiin ennen hörökorvia ja ymmärsin, että ainoa mahdollisuus on, että Charlesista tulisi kuningas. Tonnilla kai nuo Tallinnassa korjaisi. Kaikki on niin halpaa nykyään.

Äiti sanoi joskus, että ajatus siitä, että voisi halutessaan leikkauttaa korvansa on samalla tapaa lohduttava kuin Arosuden juttu siitä, että voisi halutessaan tappaa itsensä, mutta eipä tapa. Äiti on taitava löytämään kannustavia vertauksia. Minä olen useamman kerran aloittanut Arosuden saksaksi, mutten koskaan päässyt puusta pitkään.

Vaan minunhan piti kertoa vartalostani eikä äidistäni. Vaikka äidin mielestä korvani ovat kyllä ihan söp

oikea poski

Yleensä käännän näkyviin oikean posken, sillä oikea korvani on paremman muotoinen. Kampaukseni kannalta vasen poski saattaisi olla parempi. Toisaalta vasemmassa poskessani on luomi. Toisaalta jotkut kutsuvat luomia kauneuspilkuiksi. Mutta onko kauneus nyt sitten ihan meidän miesten juttu. Valintoja, valintoja.

Hiuksiani aloin kammata ala-asteen lopulla. Äiti opetti, että pitää kammata viistosti taaksepäin – ei eteen, ei suoraan sivulle. Minulla ei koskaan ollut jakausta keskellä päätäni. Isäni mielestä se näyttää typerältä.

Kampasin jakauksen vasemmalle, mutta en niin reunaan kuin isäni. Otin tavakseni föönata hiukseni pöyheästi pystyyn. Edestä se näytti jopa ihan järkevältä, eikä minulla ollut peiliä, josta olisin nähnyt muita kuvakulmia.

Hiukseni ovat varsin paksua ainesta, joten ne pysyvät jossain määrin pystyssä ilman puhallustakin, tosin. Lapsena isä sanoi aina, että hiukseni ovat niin paksut, että jotain yönä hän vaihtaa hiuksia kanssani. Aika hyvin ne ovat hänelläkin päässä pysyneet, joten sikäli kelpoja geenejä suvussamme liikkuu. Yllättävän monella kaverilla paistavat jo pälvit ja nousevat ohimot.

Niin, en puhu tukasta, kun lapsena sitä sanaa saanut käyttää, kuten ei panemistakaan. Muuten kiusattiin.

***

Jonkinlainen tarvehierarkia pätee kai vartaloonkin. Yläasteen loppuaikoina saatoin aivan oikeasti murehtia, jos hiukseni olivat jotenkin huonosti. Se on hieman hassua yhtäältä sikäli, että hyvin harvoin olin sellaisessa sosiaalisessa kontekstissa, jossa ulkoasullani olisi ollut oikeasti merkitystä ja toisaalta sikäli, että vaikka hiukset olisivat olleet minusta hyvin, moni muu olisi saattanut olla eri mieltä.

Kun sitten siirryin lukioon, ja aloin kärsiä yhä enemmän finneistä ja etenkin hikoilusta, lakkasin yhtäkkiä miettimästä liikaa hiuksiani.

Niin, minulle tuli murrosikä kovin myöhään. Se on yksi huonoimpia asioita, joita ihmisrukka voi ristikseen saada [joojoo, holokausti on pahempi]. Ei minua siitä koskaan eksplisiittisesti kiusattu, mutta ei tee hyvää yläastelaisen itsetunnolle viettää koko aikaa lapsen vartalossa.

kasi

Niin, siinä minä en ole kahdeksanvuotias, vaan kahdeksannella luokalla. Ryyppää siinä sitten ja paneskele ympäriinsä.

Mahdollisesti myöhäinen murrosikä on yksi syy, miksi olen aina vähän pelännyt itseni ikäisiä ihmisiä. Minun täytyy olla ulkopuolinen tunteakseni oloni turvalliseksi. Itseäni nuorempiin ja vanhempiin suhteessa olen ulkopuolinen, jolloin kaikki sujuu luontevasti.

Lukioon tullessani olin hieman äitiäni pidempi, sataseitsemänkymmentä jotain. Lukion loppuun mennessä olin tainnut kasvaa täyteen mittaani. Nykyään olen 192 senttiä pitkä. Noin 190-senttiselle isälle oli aina tärkeää, että hänen poikansa kasvaisivat häntä pidemmiksi. Puolittain tavoite on saavutettu.

Lukion ensimmäisen luokan välitunnit vietin vessassa. Kuivaamassa kainaloitani. Se oli kenties osaltaan sitä, että olin vieraassa ympäristössä ja hieman rikki yläasteen jäljiltä enkä osannut olla sosiaalisissa tilanteissa aivan sellainen kuin olisin halunnut. Mutta varmasti paljolti myös murrosikään liittyvää hormonihäröilyä. Aloin kantaa deodoranttia laukussa [kannan edelleen] ja haistella hysteerisesti kainaloitani. Tarkkailla hikilänttejä. Ajoittain jopa tunkea käsipyyhkeitä kainaloihini.

Käsipyyhe kainalossa kiihdyttää hikoilua, jollette tienneet. Luultavasti se ehtii hieman haistakin ennen kuin kello soi, ja paperinsa pääsee vaihtamaan.

Jo lukion toisella luokalla ongelma alkoi hellittää, ja nykyään minua huvittaa, kuinka pärjäsin hyvin Facebookin compare people -sovelluksen Nicest smelling -kategoriassa.


***

Pitää tässä välissä kertoa, kun sattui muistumaan mieleen. Äiti tuli kerran kotiin jostain tv-juontajakoulutuksesta tai sen sellaisesta ja näytti, kuinka hartioita tulisi pyöräyttää taaksepäin ja näin oikaista ryhtinsä kelvolliseksi. Kehotti meitä toistamaan liikkeen sata kertaa.

Teimme työtä käskettyä ja hihkaisimme, että siinä se, ei ikinä enää. Vaan siihenpä äiti sanoikin, että kyllä vain. Ei tämä tähän jää. Tästä lähtien ryhtiä pitää miettiä koko ajan. Ja niin sitä sitten mietittiin. Koska tahansa saattoi haukankatseinen äiti syöksyä paikalle ja tokaista ryhti. Silloin piti suoristaa selkä.

Olen saattanut kertoa, kuinka viidennellä luokalla olin terveydenhoitajalla ja päätin pitää selkäni suorana koko vierailun ajan. Hän tutki ryhtiä erityisesti. Käski kumartua ja hamuta varpaita ja vaikka mitä. Minä pysyin lujana. Lopulta hän kirjoitti lappuuni erityishuomioksi ryhti hyvä. Kelpasi sitä näyttää äidille, vaikkei se tietenkään mitään muuttanut.

Äiti ei kauheasti usko sairaanhoitajiin.

***

Olen aina ollut kovin laiha enkä koskaan miettinyt mitä syön. Paitsi että kahdeksannella luokalla taisin olla hieman pulskassa kunnossa. Passikuvani on silloin otettu, ja näytän siinä aika kamalalta. Kenties viikonloppuinen alekarkkien mussutus näkyi viimein jossakin. Kaupungissa oli kaksi kauppaa, jotka tapasivat myydä irtokarkkia halvalla viikonloppuisin. Hyvin usein sitä sai ostaa jommasta kummasta 30 markalla kilo. Sitä sitten mussutin, kun en muuta osannut.

Useat miespuoliset ystäväni pulskistuivat hieman pian lukion jälkeen. Minä kun tulen syklissä vähän myöhässä, olen tarkkaillut, mahtaako minulle käydä samoin. Eilen kävin varmaan liki kuukauden tauon jälkeen vaihteeksi lenkillä, ja huomasin kulun yhtä raskaaksi kuin edellisellä kerralla. Kesän kuntotestin yhteydessä henkilökunta sanoi, että jokusen kilon voisin hyvinkin lihoa, ja niin on varmaan käynyt, kun olen syönyt säännöllisesti vähintään kerran päivässä kunnolla. Mutta äh, en minä olisi halunnut juoksukykyäni menettää.

Jonkinmoista kuntosaleilua olen tavannut harrastaa vailla sen viisaampaa suunnitelmallisuutta tai muutakaan järkevää. Se ei vain ole ollut erityisen motivoivaa, sillä hoikka vartaloni [Kyllä, se on ihan oikea kuva, ja rickroll on vasta tässä. Oikea Internet on julma paikka, mutta täällä pääset helpolla.] ei tunnu treenistä muuksi muuttuvan. Pitäisi varmaan syödä myös. Viime aikoina käynnit ovat vähentyneet, sillä taloyhtiön alakerran varsin antiikkiselle salille päästävä kulkukorttini on mennyt pesukonevierailujen myötä niin pieneksi, etten löydä sitä mistään.

Leuanveto oli ainoa voimalaji, vaikkei voimalaji olekaan, jossa pärjäsin yläasteaikana. Kuuntelin kauhuissani, kuinka hurjia määriä jopa pikkuveljeni luokkalaiset kykenivät penkkipunnertamaan. En silloin tosin tainnut ymmärtää, että nuo samat lapset olivat viisi vuotta aiemmin väittäneet menneensä keinulla ainakin viisi kertaa ympäri.

Tai no, niin no, vatsalihasliikkeissä pärjäsin myös. Olen kertonutkin tuosta. Eikä minulla vieläkään ole rintalihaksia. Rintakarvoja sentään siunaantunut viimeisen puolentoista vuoden aikana. Kyllä minusta vielä mies tehdään.

Ripustan usein pyykit vasta ennen nukkumaanmenoa. Aamulla pukeutuessani märkiin vaatteisiin tiedän nukkuneeni liian vähän.

Mutta siitähän sitä sitten virkistyy.

***

Tätäkin mietin pyykkejä ripustaessani useita viikkoja sitten. Se lojui luonnoslaatikossa, kun ei tullut valmiiksi, mutta en usko, että tällaiset oikein valmiiksi tulevatkaan. Ehkä tämän julkaisun voi perustella vaikka löyhästi tilitysmeemillä.

Lapsena kun halusin sekoittaa pääni ennen nukahtamista, enkä ollut kertolaskun keksimistuulella – saati, että olisin kuullutkaan C-kielestä – tapasin miettiä maailmankaikkeutta.

Mietin, että niin, ei yhtään missään eikä tasan ikinä ole muuta kuin tämä maailmankaikkeus. Sitten mietin, että maailma on aika suuri paikka ja kuussakin käyty. Ja että että historia on pitkä ja tulevaakin aika paljon. Mutta sittenkin. Ei yhtään missään. Eikä tasan ikinä.

Se on aina vain vavahduttavaa, lohdutonta ja pelottavaa – jos sitä miettii.

Tavallisesti en ajattele tuollaisia asioita. Takaraivossani haihattelen naiivisti, että kaikki selviää. Niin kuin kerrottiin, että sitten isona saisin tietää, kuinka pyramidit rakennettiin. Enkä saanut. Tai niin kuin luulin nuorempana, että sitten abina minäkin tietäisin, mitä kirjoittaisin typerään muoviseen haalariirini. Enkä tiennyt. Ja siinä minä olin, suuttuneeni paitaan, joka putosi alas, vaikka en ollut käskenyt sen tehdä niin, kun sain itseni jälleen kiinni implisiittisesti olettamasta, että joskus vielä kaikki selviäisi.

Ja ymmärsin, että sen paremmin kuin en koskaan saa tietää, mistä maailmankaikkeudessa on kyse, ei minulle milloinkaan kerrota, mitä lukittujen porttikongien takana on. En saa ikinä tietää, mitä joku ajatteli joskus, kun teki niin kuin teki. En, kuka salamurhasi kenet ja kuka räjäytti mitäkin. Ei minulle kerrota, miksi kaikki projektini lopetetaan. Ei minulle tulekaan sellaista hetkeä, jolloin kaikki ei ole kesken – kun ehtii tägäillä valokuvansa ja kehittää pen prosessejaan.

En minä saa koskaan tavata Kysyn vaania, tuskin edes Vt:tä. Ei se vuosi sitten baarissa vastaan tullut fani ikinä otakaan yhteyttä. Ei kuunaan tule sellaista hetkeä, jolloin ihmiset palaavat vanhaan tilanteeseen ja toteavat, että tosiaan, jopas olimme väärässä. Ei tulekaan suurta vallankumousta ja epäjatkuvuuskohtaa, vaan kaikki jatkuu jotakuinkin entiseen tapaan. Ei minulle koskaan selviä, miksi käytin lukiossa aikaani kemian ulkolukuun. En koskaan opi puhumaan ranskaa. Enkä koskaan luultavasti edes kärsi siitä millään tavalla.

[Katsokaapa, poistin ikuisuuslistalta ylitiheän rivivälin ja tasatun oikean laidan, mutta samalla tuo harmaa palkki ylhäällä hajosi.]

Tätä ei sentään tarvitse enää odottaa.

Helsinki-Vantaan hitaat liukuportaat hämmensivät kotiin palaajan. Samoin oman sängyn pehmeys.

***

Matkailijoiden arkea helpottamaan Ilta-Sanomat on kehittänyt kätevän palvelun, joka kertoo sään ulkomailla.

ulkomailla


Tarkemmasta mittauskohdasta ei ole tietoa, mutta samapa tuo.

***

Julkaisen joskus lähitulevaisuudessa suuren määrän Hongkong-materiaalia. Tässä vaiheessa tyydyn kuitenkin kehumaan Kanervaa, joka on sittemmin näemmä täsmentänyt tiedotuspolitiikkaansa:


Ladataan 201DIltalehti.fi | Suomen puheenaiheportaali201D

[Jotkut meistä ihmettelevät, kuinka henkilö voi vetäytyä sairauslomalle, kun on juuri hieman aiemmin uhonnut olevansa täysissä ruumiin ja sielun voimissa.]

Jotkut toiset taas miettivät, onko mielekästä olettaa, että henkilö, joka kutsuu Firefoxia Mozillaksi, kutsuu myös Internet Exploreria Microsoftiksi.

Samalla tavalla ymmärsin toimivani itse ristiriitaisesti. Ei kai minulla ole varaa pitää idioottimaisena kutsua Applea [äpleksi] ajatuksella että se on joko [äpl] tai [aple], jos kerran itse kutsun Googlea epäloogisesti [guugleksi]. Tietty se on joko [guugl] tai [google].

***

Yhtäkkiä ymmärsin triviaalisti, että jos olisi olemassa lokia tekevä gps-laite, eihän sen tarvitsisi osata olla yhteydessä kameran kanssa. Riittäisi, että se tietokoneeseen yhdistettäessä kertoisi tietonsa iPhotolle, ja tämä hoitaisi kuvien sijoittamisen kartalle.

Lentokentissä on oma viehätyksensä. Niin, ihmisiä kaikkialta välitilassa ei varsinaisesti missään, tietty. Mutta myös maailma, jonne on kerääntynyt keskimääräistä tiheämmin tulevaisuutta. Kuljetushihnoja ja puhuvia vessoja; tällaista minä kuvittelin aina olevan sitten, kun kasvan isoksi. Muistan, kuinka näin ensimmäistä kertaa valokenno-ohjatun pisoaarin Helsinki-Vantaalla hiihtolomalla 1993.

Kameroita, kelloja, koruja, tuoksuja, kalliiksi tehtyä viinaa. Lentokentillä ei ole spurguja. Sikäli ne poikkeavat merkittävästi rautatieasemista. Vessatkin ovat ilmaisia ja siistejä.

Myös käyttäytymisnormisto muuttuu. Yhtäkkiä on sallittua istua lattialla pistorasian vieressä näyttämättä kerjäläiseltä {mitään sallittua ole: sinä olet friikki ihan niin kuin aina ennenkin} tai nukkua retkottaa selkä mutkalla kuin puolittain puistonpenkiltä pudonnut spurgu (kuvassa vasemmalla).

skitched-20080401-145316.jpg


Lennot lähtevät älyttömiin aikoihin aamuöistä, jatkolentoa odottaessa tuhlaa äkkiä puolen päivää, eikä minnekään pääse kunnolla torkuille. Kädensijat estävät pitkälleen menemisen joka ainoalla lentoasemalla. Muutamassa välissä on pöytä, joka tarjoaa mahdollisuuden nukkumiskokemukseen, joka ei ole paljoa ruumisarkkua huonompi.

skitched-20080401-145527.jpg


Mind your step, pauhaa liukuhihna jokaisen ohikulkijan kohdalla. Jalkani puutuvat.

Miksi ne kuuluttavat koko valtavassa rakennuksessa urpoja, jotka ovat myöhässä sen sijaan, että soittaisivat näille. Miksi ne sanovat, että smoking is prohibited, kun eivät ihmiset ymmärrä tuollaista sanaa, sekoittavat sen vielä permittediin.

***

Schipholin kenttä Amsterdamissa ei välttämättä ole suurin, jolla olen ollut, mutta näin pitkää matkaa en ole koskaan kävellyt. Jälleen sain muistaa, että pidän tuollaisista vessoista, joissa ei ole varsinaista ovea, vaan seinä tekee mutkan, jonka jälkeen päädytään lavuaareille. Etenkin, kun olen menossa vessaan matkalaukkuineni.

28032008(002)

Hana oli jokseenkin omituinen. Kahvaa ei voinut nostaa, vaan ainoastaan kääntää. Kääntäminen avasi ensin hanan ja kasvatti sen jälkeen lämpötilaa kuin matkaradion yhdistetty äänenvoimakkuus-/virtakytkin. Toki tuo muoto vihjaa hieman, ettei nostaminen onnistu, mutta en ollut ainoa, joka yritti ensin nostamista. Hämäävää myös, että kylmä oli vasemmalla ja lämmin oikealla. Myönteistä sentään, että käsienpesuun ylipäänsä tarjottiin lämmintä vettä. Edes Saksassa tuo ei ole mikään selviö.

Peili oli jostain syystä asennettu omalla seinälleen, ei lavuaarien päälle.

Tämän portin kuvittelin olevan kiinni, kun se ei auennut. Seisoin paikallani typeränä ainakin viisi sekuntia ennen kuin keksin, ettei se toiminutkaan automaattisesti.


28032008(003)

Burger Kingin [hiphei] ja kahden kahvilan asiakkaat ohjattin maksamaan yhdelle ainoalle kassalle. Myyjä paitsi rahasti, myös puuhaili erikoiskahveja aina kun näytti, ettei jono muuten edennyt aivan tarpeeksi hitaasti.



28032008(004)



Amsterdamin henkeen kai kuuluu, että elektroniikkakaupassa oli laaja hylly aikuismateriaalia. Ne oli ovelasti siivottu piiloon siveellisen dummy-kuoren taakse. Tiettävästi tämä ratkaisu inspiroi sittemmin itse ministeri Lindéniä.

28032008(007)

Nitoja maksoi yli 50 euroa, mutta näytti hienolta. Rei'itin myös:


28032008(008)

28032008(009)


Olisin halunnt ostaa sellaisen lastan, jolla leikataan ylimääräinen vaahto pois Heineken-oluesta. Ei näkynyt.

Sinänsä hauskoja alumiinisia pulloja sentään.


28032008(010)



Kuljettimella seistessäni mietin, että mahtaisi ärsyttää, jos olisin matkalla portille E4. Hijattain Koneella vieraillessani kysyin Aapo Puskalalta, onko sallittua tehdä hihnoja, joissa olisi vain yksi kaide. Hän arveli, että ei ja totesi, ettei ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa. Lupasi sentään patentoida yksikaiteisen kuljetushihnan, jos koodi sellaisen sallii. Tuskinpa sallii, jos muistaa, kuinka hysteerisesti pelkästä päättyvästä hihnasta varoitettiin.


28032008(011)


Pistorasioita ei ollut taaskaan missään. Paitsi tällaisten pelastusrengasyksiköiden takamuksessa. Niistä ei vain tullut virtaa, tuskin pelastusrenkaitakaan. Vartija sentään kyselemään, mitä minä oikein kuvailen.


28032008(013)

Kas tuossa, kentän ainoa julkinen pistorasia, josta saa sähköä. Sijaitsee lähellä porttia E19. Minäkin vielä jokusen tunnin.


28032008(012)


***

Yhden tunnin kauemminkin. Lähtö viivästyi kertomattomasta syystä. Poikkesin odotellassani asemalla olleessa pienessä taidemuseossa, mutta en juuri innostunut. Suolaista teki mieli, eikä kaupassa myyty sopivassa hintaluokassa muuta kuin Pringleseitä. Olisi oltu edes Belgiassa, niin ei olisi tarvinnut hävetä. Suolalla ja etikalla maustettuja lastuja ei taideta Suomessa myydä, ja ymmärrän kyllä syynkin.

***

Kone oli ankeampi kuin Japanin-matkalla viime vuonna. Ei omia näyttöjä, vaan säriseviin vanhoihin CRT-pönttöihin oli tyytyminen. Ruoka oli sentään hyvää ja aterimet terästä. Lentoemännän mukaan Schipholissa ei olla yhtä niuhoja kuin Heathrow'lla. 15-tuumainen MacBook Pro sopisi varmankin paremmin business-luokan pöydälle.

***

Hongkongin kentällä oli wifi niin kuin Justin tiesi kertoa. Onnistuin myös riemukseni aiemmasta poiketen kirjautumaan siihen Nokiallani ja kaipasin joka hetki kotiin jäänyt iPodiani. Aulasta terminaaliin tavaroita hakemaan sinkautettiin sukkelasti metrolla. Mitään hyötyä nopeudesta ei lopulta ollut, sillä passintarkastusjonossa kului yli puoli tuntia. Passiani katsoivat lopulta noin kolme sekuntia.

Kävin vessassa siistiytymässä. Istuin pöntön reunalle avaamaan matkalaukkuani, aikeenani kaivaa esiin partakone ja hammasharja. Operaation aikana automaattisesti itseään huuhteleva pönttö ehti huuhdella itsensä neljästi. Viimein pönttöä käyttäessäni [pääni ei ollut mahtunut lentokoneen lavuaariin, joten en ollut onnistunut suorittamaan hengenpidätysharjoitteitani] pohdin, että olisipa ironista, jos kaiken tämän jälkeen pönttö ei enää suostuisikaan huuhtelemaan.

Ja niin siinä kävi: heilutin kättäni sensorin edessä. Peitin sen ja paljastin taas, mutta mitään ei tapahtunut. Vasta muutaman minuutin jälkeen vesi alkoi viimein virrata.

***

Sen jälkeen kaikki on ollut paljon vaikeampaa. Ensimmäisen kolmen päivän aikana ehdimme asua neljässä huoneessa ja nähdä viisi. Kyllä minä olin henkisesti pieniin hankaluuksiin varautunut, mutta mukaan sattui vielä huonoa tuuria. Toivottavasti tämä tästä.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds