Olin jo aihepulassani tehdä kaikkein pahimman ja tekaista heppoisen kuvapostauksen. Sitten keksin oivan idean: julkaisisin sen sijaan neljän vuoden takaisen Sokrateen hengessä tuotetun reflektioesseen Maailmani kartalle – ihan vain huomatakseni, etten ole oikeasti edistynyt noista ajoista minnekään, vaikka kuinka haluan muuta uskoa.

Lopulta tulin sentään järkiini ja hoidin kaiken rahalla. Ostin jotain kommentoitavaa.

***

Eilen kävin katsomassa Lynchin Inland Empireä, enkä suosittele sitä kenellekään. Kerta se on ensimmäinenkin; kaikki aiemmat Kinopalatsissa näkemäni elokuvat ovat olleet oivia. Olen nähnyt siellä ainakin Muiden elämän, Tahrattoman mielen, Puhu hänellen sekä Miehen vailla menneisyyttä ja pitänyt kaikista.

Enkä minä tarkoita, että keisarilla olisi aina oltava vaatteet. Mutta olisi edes katsetta kestävä kroppa.

Ehkä olin vain väsynyt enkä siksi jaksanut seurata kolmea tuntia kyllin intensiivisesti. Varsinaisesti yritin seurata kelloani, mutta kohtaukset olivat pääosin kovin pimeitä. [Tsihihii, pimeitä.]

Olen sikäli juntti, etten ole ennen käynyt elokuvassa, josta lappaa väkeä pois jatkuvasti. Ensimmäiset jo kolmen vartin jälkeen.

Seuralaiseni muisti toimi paremmin ja hän onnistui esittämään juonesta kolme kilpailevaa teoriaa, joten ei se mahdotonta ole. Toisaalta myös hänen teatteriin unohtunut sateenvarjonsa löytyi. Minun varjoni jäävät aina sille tielleen.

***

Lauantaina kävin katsomassa My Fair Lady -musikaalia Tampereen teatterissa. Lapsena en pitänyt elokuvasta, sillä isälläni oli jokin kumma älli pakkosyöttää sitä yhä uudestaan ja uudestaan. Hänen nauhoitukestaan sitä paitsi puuttui elokuvan alku ja loppu. En koskaan tiennyt, kuinka Eliza oli taloon päätynyt enkä, mitä sitten kävi.

Kirjoitusten aikaan keväällä 2002 elokuva näytettiin telkkarissa ja sen loppu, jossa Elizasta on kehittynyt omaa tahtoaan käyttävä lady, hiveli heräilemässä ollutta sisäistä feministiäni. Innostuin hakemaan elokuvan soundtrackin kirjastosta ja tiedostan yhä, että Show Me -mentaliteettiin olisi syytä pyrkiä, mutten harmikseni vieläkään yllä siihen kuin hetkittäin.

Suomenkielisessä teatteriversiossa huomio kiinnittyi erityisesti laulujen käännöksiin, kuinka muuten. Kääntäjiksi ilmoitettiin Helismaa ja Koivusalo. Liekö Helismaa tehnyt jonkin alkuperäisen virallien käännöksen aiemmin ja Koivusalo sitten modernisoinut sitä tähän toteutukseen. Paikoin se oli varsin nokkela – vältteli pelkkiä minä–sinä-riimejä ja sanoi sen sijaan pullon ja mul on.

Sittenkin kuulosti pahalta, kun siinä, missä alkuperäisessä lauletaan kahdella tavulla lovely, yritettiin sanoa suomeksi mukavaa. Myös just a little bit of luckin vastine tuuri kiva kun jos käy tuntui omituiselta.

Kaikkiaan toteutus seurasi hyvin uskollisesti elokuvaa sikäli kuin nyt muistan, kuinka elokuva tarkalleen meni. En muista oliko siinä vastaava epämääräisyyttä liittyen Higginsin olemukseen. Alussa hän tuntuu kovinkin täsmälliseltä ja elegantilta liivipukuineen ja huoliteltuine puheineen, mutta yhtäkkiä herrasväen ilmoilla olikin mukamas täysi moukka. Hieman särähti moinen.

Omat vaikeutensa suomiversioon tuovat myös meiltä puuttuvat intonaatiot ja sävelkululliset seikat. Kellopelin kilkutuksen taustoittamat lauseet kuulostivat suomeksi kovasti hölmömmältä kuin elokuvaversion How kind of you to let me come. Näytelmän mukaan suomessa ei ole muuta vaikeaa kuin työ–tyä-diftongin hallitseminen ja mään korvaaminen minällä. Sinänsä hauskana piirteenä Elizan katutyttömurre kuulosti kovin tamperelaiselta.

Higginsin kieli-intoilijan rooliin syntyi paha särö hänen käytettyään jossain laulussa alkaa tekemään -muotoa. Omituinen oli myös hänen yhdessä kohtauksessa esiintynyt tapansa sinutella häntä teititellyttä Elizaa. Kenties tuo meni sittenkin tahallisen moukkamaisuuden piikkiin.

[Eikä nyt pidä ajatella, että sievistelevästi liikkuva, kieleen takertuva, naisten kanssa kompuroiva, totuuksiaan levittämään pyrkivä ja aivan liiaksi äitiinsä tukeutuva Higgins muistuttaisi jotenkin minua. Kyllä minussa on myös Elizan kotikatua palvovaa ihailijaa, joka ei osaa tehdä mitään, mutta kirjoittaa sentään neljä säälittävää kirjettä päivässä.]


***

Yhtäkkiä mieleeni juolahti sana aamukatse, mutta näköjään se on keksitty jo.

En ole vielä aivan päässyt siihen pisteeseen, että olisin oikeasti tehnyt jotain, mutta sentään siihen, jossa sanoin itselleni yhdeltätoista, että menepä nukkumaan, niin jaksat aamulla sitten.

Ja noinpa heräsinkin vallan virkeänä puoli kuudelta. Olin tästä niin riemuissani, että päätin lähteä aamu-uinnille. Matka ei sinänsä ole pitkä, mutta kovin harvoin sittenkään jaksan ryhtyä moiseen.

Siinä minä katselin varpaitani ja mietin, kumpi se mahtoikaan olla, jonka loukkasi viime syksynä. Kerrassaan oivaa, kuinka tuo varvas, joka haisi kalmolta ja sattui jokaisellla askeleella sekä erityisesti niiden välissä, on lopulta aivan itsekseen parantunut taas ihmisen näköiseksi.

Jälleen näyttää siltä, ettei asioille kannata suotta tehdä yhtään mitään. Odottelee vain kaikessa rauhassa.

***

Lupasin kirjoittaa arvostelun teekkarispeksistä, jonka viimeistä näytöstä kävin katsomassa viikko sitten maanantaina. Näytelmä Hovimestari on syyllinen kertoi tarinan Poirot'sta, Holmesista, Marplesta, Columbosta ja CSI-hyypästä sekä Agatha-tyttösestä, joka mieli kirjailijaksi.

Murhia tapahtui toisen perään, ja hovimestari vaikutti tietäväiseltä. Paikoitellen se oli kovinkin hauskaa. Esiin nousivat etenkin Holmesia esittäneen Juhani Laaksosen pirteät ja nopeat omstart-reagoinnit.

En näe mitään, Holmes sanoi käsikirjoituksen mukaan.
Omstart, lisää vaivoja, yleisöstä tilattiin.
Noo.. vähän ummettaakin. Tiedättehän tämän no shit Sherlock -oireyhtymän.

No shit varmaan pyöri mielessä jo valmiiksi, mutta tuohon se ei olisi tullut ensimmäisenä mieleen [vaikka kuinka selitetään, että improtessa kuuluu tehdä ilmeinen, minusta moinen puolittainen puuntakaisuus toimii paremmin]. Kun YIT:n mainos valtasi lavan, joku purnasi yleisöstä Maksettu mainos. Ja hyvin, Columboa näytellyt Aki Tilli kuittasi.

Laulujen sanoitukset eivät kaikki tietenkään kelvanneet kaltaiselleni nillittäjälle. Avaat sydämeni oli varsin onnistunut tuotos.

Niin taitavan teet sektion,
vaan tiedätkö, miss mun sydän on.
Oon kohde vielä lämmin.

Kuulin vahingossa on kohde vielä lämmin, ja minusta se olisi toiminut paremmin niin. [Niin, ostin käsiohjelman, kun äiti opetti, että kuuluu ostaa, niin on jotain, mistä kirjoittaa aineensa.]

Fifi-koiraa esittäneen Jaana Vapaavuoren nimeä tajusin etsineeni ennenkin, ja tokihan Agathan roolin Kirsti Larja on vallan upea. Joku voisi kritisoida häntä ylinäyttelemisestä, mutta kun hän on oikeasti tuollainen.

En sittenkään ymmärtänyt, miksi Poirot'n liivin alin nappi oli kiinni. Tämä on varmaan sitä teekkarihuumoria.

Seuralaiseni kommentoi myös, että toisin kuin yleisesti kuvitellaan ja näytelmässäkin väitettiin, kuolema ei kuittaa univelkoja, sillä kuittauksen tunnusmerkit eivät täyty.

***

Soneran uusiin Minun Sonera -liittymiin on saatavilla monenmoisia vapaavalintaisia palveluita, tiettävästi myös kielitoimiston verkkopalvelu nimeltään Minun Possessiivisuffiksi.

Johan Microsoftkin ehti ymmärtää, kuinka naiivilta ja typerältä My Computer, My Music ja My Zero-day Vulnerability näyttävät ja poisti turhat etuliitteet Vistasta, joten nyt on hyvä hetki iskeä kiinni.

{Sinulla se on Soneran dissaaminen verissä. Wonder why.}

Ei siitä ole kovin kauaa, kun ymmärsin, että Skypessä voi asettaa tilansa näkymättömäksi ja silti tarkkailla muita ihmisiä. Optimaalista. Ei tällaista ollut silloin, kun minä olin nuori.

Kerrankin hän tuli paikalle. Ja lähti kohta pois. Ja mietin, että aivan kuin hän olisi käynyt katsomassa, oliko kohde paikalla. Ei tainnut olla.

Kohta hän lähetti tekstiviestin.

***

Yhden kanssa olin keskustellut paljonkin, mutta hän ei ollut autorisoinut minua; en tiennyt, milloin hän oli paikalla ja milloin ei – hänen symbolinsa oli alati kysymysmerkki. Ymmärsin, että saatoin testata asiaa kirjoittamalla jotain ja katsomalla, sainko ilmoituksen, ettei viesti ollut mennyt perille. Ellei ilmoitusta tullut, hän oli paikalla.

Tämä oli sittenkin vähän vaivalloista, joten saatuani hänet uskomaan, että meidän olisi syytä nähdä, kysäisin samassa yhteydessä, voisiko hän mahdollisesti autorisoida minut.

Näimme. Hän ei reagoinut autorisointipyytööni, vaan näyttäytyi edelleen kysymysmerkkinä.

Toisen kerran tavattuamme palasin asiaan. Kysyin, oliko tuo jokin juttu, jota en kyennyt ymmärtämään.

Kuinka niin, minähän autorisoin sinut silloin, kun sitä kysyit? hän ihmetteli.

Skype oli bugannut jotenkin. Hän oli nähnyt minut siitä asti, minä hänestä vain kysymysmerkin. Minä olin ihmetellyt, mitä kummaa, hän ei ollut tiennyt mistään mitään.

Hupsua sittenkin, että kysyit vasta nyt! hän päivitteli

***

Tänään kävin kirjastossa. Järjestelmä oli kaatunut, mutta virkailijaneiti kirjoitti lainojeni tiedot paperilapulle.

Bukowskin Postitoimistoa minulle ojentaessaan hän hymyili merkitsevästi. Automaatti olisi piipannut.

Päätin myös, että olen sen verran kypsynyt, että voin olla lainaamatta Abiturienttia, vaikka toukokuu tekeekin tuloaan. Sen sijaan lainasin Sirolan Syysprinssin kalaretken ja Anna palaan, jotka olen ennen ohittanut.

Aloitanpa raportoimalla eilisestä blogitapaamisesta. Jotenkin tunnelma oli vaisu tai sitten se olin vain minä, joka olen ollut hieman kohmeessa viime ajat. Näinkö blogikupla on viimein puhjennut ja viimeiset hetket käsillä. Ehkä tämäkin blogi jonain päivän

Eikä pidä ymmärtää väärin, oli oikein hauskaa nähdä teitä kaikkia.

Esimerkiksi Sun äitis on aika hupsu tyyppi. Katselin, kuinka hän heilutti puhuessaan käsiään ranteet löysinä. Tsihihii, mietin, olisihan se aikamoista, jos vaikka joku mies heiluttaisi käsiään tuolla tavalla.


***

Paha poika mainosti Tieteen kuvalehden äo-testiä, joka sisältää perinteisen kuviopäättelyn lisäksi myös verbaalisen ja muistia testaavan osion. En keksinyt vastausta kahteen viimeiseen kuviotehtävään. En myöskään suostunut myöntämään, että hellyys olisi tunne. Yhden palikan laskutehtävän onnistuin töppäämään niin ikään. Lopputuloksena 136 on sittenkin niillä rajoilla, että sen kehtaa mainita, sillä testin asteikko oli normitettu eri tavalla kuin yleensä.

JCP sai 143 ja oli minua parempi muistitehtävästä, josta en selittele mitään, joten olisin päässyt minäkin 140:een, jos olisin viitsinyt vastata oikein sen verran, mitä osasin. JCP sitä paitsi käytti testiin vastaamiseen aikaa minuuttikaupalla, mokoma.


***

Viime viikonlopun vietin Tallinnassa. En pitkästytä sen pidemmällä raportilla, mutta mainitsen muutaman asian.

Kuten sen, että olipa upeaa, kuinka lähikaupassa oli parempi olutvalikoima kuin Alkossa, hinnat kuin Saksassa ja kauppa auki päivittäin kymmeneen.

Ruispalatkin olivat tuoreita.

Kuuden hengen joukkiomme asui kätevästi huoneistossa, joka sijaitsi päälle päin hirvittävältä näyttäneessä talonröttelössä, mutta joka oli remontoitu hiljattain sisältä. Hinta jäi yötä kohden alle 15 euroon henkilöltä eikä kaupunkiin ollut kuin muutama kilometri.

Pieniä puutteita toki oli. Huoneiston sulakkeet eivät kestäneet kiukaan käyttöä. Eikä ilmeisesti lämminvesivaraajakaan, sillä lauantaiaamun jälkeen emme enää lämmintä vettä nähneet.

***

TV-torni oli Pyynikin torniakin rähjäisempi. Kovin korkea se oli, ja pilvettömällä säällä näki kauas. Ala-aulan lasimaalaus oli yllättävä ja tyhjänä ammottanut suihkulähde lohduton.

P1070171

P1070174

En ole aiemmin ollut Tallinnassa kuin päiväkseltään enkä hahmottanut, että se on oikeasti suomalaisessa mittakaavassa varsin suuri kaupunki. Asukkaita yli 400000.

Päätin, etten menisi uudestaan Viroon ennen kuin osaan edes hieman kielen alkeita. Suomen puhuminen on noloa, ja brittituristien löydettyä maan englantikaan ei ole toimiva valeasu. Saksalaisista kukaan ole ikinä pitänyt. Sen verran sentään ymmärrän minäkin, että üli tarkoittaa über ja kooli on kolea.

P1070182

Siinä me olimme, katselemassa näköaloja yli vanhan kaupungin, kun hupsua suomea puhunut levykauppias tuppautui seuraan ja avasi keskustelun.

P1070077

Entäs sinä, oletko sinä punk-, dance- vai kenties boogie-woogie-miehiä, hän kyseli minulta.
Tuota, vastasin huvittuneena, taidan olla vähän sellainen boogie-woogie-mies.
Harmin paikka, sitten minulla ei ole sinulle mitään, mies tuumi.

***

Ravintoloista saatan suositella vanhan kaupungin aachenmaisen torin laidalla sijaitsevaa Troikaa, jossa söin elämäni kenties parhaimman pihvin. Myös ruokansa puhtautta mainostaneen aed:n villisika oli mainiota ja vieläpä varsin edullista. Kasvismenu etenkin oli poikkeuksellisen laaja.


P1070179

Pornosurffailu ei sytytä enää


, Taloussanomat kertoo. Näinhän se menee; ei tähän ikään tultuaan jaksa enää seikkailla ympäriinsä, vaan luottaa vakikirjanmerkkeihin.

***

En mennytkään tekemään koulujuttuja tänään, sillä toiselle tuli migreeni. Näin ne jäävät hommat hoitamatta minultakin migreenin vuoksi ihan niin kuin kovilta jätkiltä.

Arvoin aihevalikoimistani The Arkin uuden levyn kommentoinnin. Se on nimeltään Prayer for the Weekend ja jatkaa nähdäkseni liikaa samoilla linjoilla kuin edellinen levy eikä ole yhtä upea kuin kaksi ensimmäistä. Kappaleet voi halutessaan kuunnella ilmaiseksi puolen minuutin erissä.

[Niin, niin, kaikkialla kirjoitetaan nykyään The Arkista ja Ari Koivunen on jo ehtinyt haukkua koko bändin – eikä tehnyt edes tiukkaa – mutta minä aloitin heistä pitämisen sentään ensimmäisestä lev]

***

Ostin levyn iTunesista ja kesti tovin ennen kuin pääsin käsiksi lyriikoihin, sillä bändi ei valitettavasti jakele niitä sivuillaan. Minähän en visuaalisena musiikinkuuntelijana ymmärrä kappaleita ennen kuin luen sanat. Eikä Salon paikoin pikkunokkelia sanoituksia aina kuule oikein ilman lunttilappua.

Kovin tanssittava se on; nousin ylös jo kesken ensimmäisen kappaleen kuuntelun. Ensimmäinen sinkku, Absolutely No Decorum sijaitsee levyllä jo kolmantena. Tämä on hieman huono merkki. Vahvalla levyllä oletetusti paras kappale on tunnetusti varaa jättää neljänneksi. Kaikkein huolestuttavinta toki on, jos levy alkaa ainoalla radiohitillä.

Ja onhan tämän kunniaksi sanottava, että se sisältää sentään todennäköisen euroviisuvoittajan. Kappale on jo ehditty teilata plagiaatiksi. Se muistuttaa kovasti Edison Lighthousin Love grows (where my rosemary goes) -kappaletta kaukaa menneisyydestä. Kävin tutustumassa The Arkin foorumeihin ja löysin viestiketjun, jossa puhuttiin plagiaateista.

Sain mm. oppia, että ensimmäisen levyn You who stole my solitude on lainannut alkunsa Thunderstruckista ja niinpä se näytti olevan. Hupsu oli fanien reaktio. He kiljuivat, että tämä antaa huonon kuvan yhtyeestä eikä tällaisia asioita tulisi näin puhua fanifoorumilla. Huh, älykäs suunnittelija varjele meitä fanipojilta. Nuo olivat melkein yhtä huolestuttavia kuin pahimmat Apple-fanaatikot.

Tämä video todistaa sittenkin aukottomasti euroviisuedustajan plagiaatiksi. Pahoittelut, Youtube tapaa rikkoa äänen ja kuvan synkronoinnin.

***

Eikä pidä ymmärtää väärin, minä todella pidin Absolutely no Decorum -kappaleesta, vaikka joku voisi väittää, että absolutely no decorum whatsoever, baby, ei maailman iskevin kertsilyriikka olisikaan. Tuskin on sattumaa, että kappalee looppaantuu noinkin toimivasti. Minusta tuntui, että tämä on taas vähän tällainen laulu, jossa lähdetään liikkeelle oudosta sanasta, mutta JCP kertoi, että olen vain huono ja että kaikki tavalliset ihmiset puhuvat decorumista jatkuvasati. Edistyksellisimmät kaiketi jopa art decorumista.

Tamtamtamtam, tamtamtam -juttu kuulostaa kamalan tutulta. Lopulta päätin, että se muistuttaa Chariots of Fireä, mutta onhan tuo vähän kaukaa haettua. Jotain siinä pitää olla, sittenkin.

Gimme a wink, let me know you're alive
Do what you will, we're only here for a while


Kaikkiaan tuo toimii jonkinmoisena tämän levyn One of us is gonna die youngina.

***

Muissakin kappaleissa on hassuja sanoituksia. Seuraavana tulevassa Little dysfunk you:ssa sanotaan:

Your eyes are watery, a mouth made for joy
Always quoting Morrissey but did you ever do it with a boy?

Tämä on meistä Morrisseystä pitävistä erityisen hauskaa siksi, että ei ole tietoa, laulaako Salo nykyään miehille vai naisille, kun kerran jälleen naisen kanssa seurusteleekin.

[Satunnaisena havaintona: edellisellä levyllä käytettiin myös käsitettä next-door neighbour, vastaavasti toissalevyllä a-bomb-sanaa. Voisitte vähän välttää itsenne toistamista, jätkät.]

***

Ei minulla ole kauheasti sanottavaa näistä kappaleista. Ne ovat mukavia, mutta eivät tunnu samalla tapaa merkityksellisiltä kuin ensimmäisten levyjen teokset. Minä kun olen tällainen vähän pateettinen. Hauskasti nimetty Death to the martyrs sentään toimii tämän levyn Echo chamberina.

And if you ask why I'm so blunt, it's 'cause I care for you, you cunt!
You're no longer wild at heart, you're just a boring junkie fart
And if you really wanna die, alright, then die, then you old tart!


Ja nopeasti tarttuva All I want is you puhuttelee väistämättä meitä joka suuntaan jumahtaneita:

How can I pretend that I like your new friend, when all I want is you?
How can I put up with him saying "buttercup", when all I want is you?


Ja New Pollution puhuttelee meitä kaikkia ranskanluvut tauolle jättäneitä [vielä minä joskus, jooko]:

You tell me I'm a masturbator
So you still know some of the french you took!

Jos ei huvita valvoa yötä lukien voi huijata itseään lupaamalla, että herää ajoissa. Yrittää ensin kolmelta, mutta ei ymmärrä kirjaansa. Neljältä uudestaan – ei vieläkään. Viideltä sitten viimein.

Kokeen kirjoittamisessa unenpöpperössä on edelleen oma charminsa. Edelleen kokeen kirjoittamisessa yliopistolla on monta hyvää huolta. Edelleen heillä monta hyvää puolta.

Sittenkään en suosittele ihmisten kohtaamista tuossa tilassa. Aamulla vaikutin vain tylyltä. Illalla enää huonolta.

Oikeasti öitä valvotaan, jotta voitaisiin löytää ylös noustaessa näytöltä jotain näinkin typerää.

Tahdon toki suudella
vaan turha tästä huudella –
on niin kuin aina uudella:
kaiken saa kertoa kuudella.




Vaan kävinpä sittenkin korkealla. Minäkin pidän korkeista paikoista:


korkealla

[Pahoittelut, en jaksanut suoristaa horisonttia. Syyttäkää vinoa kaidetta. Aamulla tosin sain kuulla, että Suomessa sitä vasta osataan rakentaa, mutta tämä talo lie kyhätty ennen kuin Skanska aloitti Suomessa.]

Näyttää siltä, että lopetan työnhaun tältä erää.

Kyseessä ei ole maailmanvalloitus, ei edes pelastaminen, mutta sen parantaminen sentään kuuluu toimenkuvaani. Jostain pitää aloittaa.

Kuin niille, joiden aika on tullut, se ei koskaan olisi liian myöhäistä. Neitsyyden menettäminen on yhtä kivaa joka kerta.

***

City-lehti kertoi tulevaisuuden toivoista – heistä, joista vielä kuullaan – mutta listalla ei ollut yhtään kaveriani. Ei kannata pitää tuota listaa kaiken kattavana.


***

Jopa oli uhoavaa, näin tulin itseni MOTittaneeksi. Sain juuri viikonloppuna kuulla, että olen kovin ylimielisen oloinen. {Sinä?} Yhden tarkkailijan mukaan blogissani, toisen mielestä erityisesti livenä.

Eikö toi ole sellainen win–win-tilanne? JCP kyseli.

***

Voi, pitäisi kirjoittaa niin paljon. Ainakin arvostelu The Arkin uudesta levystä, Teekkarispeksistä ja Tallinnasta, mutta kaikki lykkääntyy näillä näkymin vähintään perjantaille.

Kestäkää te, kun minäkin.

***

Lisäys: Iltiksen uutisessa ulkomaankauppaministeriksi valittu Väyrynen lähettää kansainvälisiä terveisiä kriitikoilleen:


Siinä minä olin lukemassa päivän lehtiä ja miettimässä mihin maailma on menossa. Ilta-Sanomissa näytetään oikein kuvan kanssa, kuinka avioparit nykyään julkeasti pitävät toisiaan kädestä.


Iltalehti vetää tiukempaa linjaa. Jokunen viikko sitten kerrottiin Jungnerin naisystävästä. Nyt kaivataan jo tekoja:




[Lähden tästä taas liikkeelle, enkä välttämättä kirjoita jatkossa tätäkään vähää, muuten. Odotellessa.. olen kuullut huhuja, että jauheliha olisi tarjouksessa.]

– Katsopa, JCP. Ajattelin blogata tämän valokuvan. Hauska, oder?


vanhuspaikkoja


– Öö, en mä nyt oikein tajua siinä mitään erityisen hauskaa.
– No höh. Onhan tää kameran ruutu vähän tihru, mutta kato nyt vielä uusiksi.

vanhuspaikkoja


– Ajattelin siis, että noi mainokset näyttää ihan siltä, ku ne kaikki paikat olis tarkoitettu vanhuksille. Että voisi kirjoittaa jotain tyyliin, että tältä meidän bussit näyttää kymmenen vuoden kuluttua, jollei äkkiä tartuta toimeen ja aleta harvennushakkuita töms.

– Hmm... täytyy kyl myöntää, että mä tajusin nyt vasta, että just toihan on ton mainoksen pointti. Hyvä kun tuli puheeksi, muuten. Vähänkö sä olisit taas nolannut ittes kun olisit mennyt blogaamaan ton niinku nokkelanakin juttuna. Sillee, jipikajee, tajusin mainoksen. Ensi viikolla vuorossa Sotkan mainoksen ymmärtäminen.

[Mutta kovat jätkät sentään etsivät kuvista eroavaisuuksia. Esimerkiksi siksi, kunnes seuraava postaus ilmestyy. Jätkät?]

Informaatio leviää nykyään sellaisella vimmalla, että erinäköisiä revisionisteja tulee vastaan yhä useammin.

Me revisiionistit olemme sittenkin toistaiseksi varsin harvinaisia.

***

Olen ollut hiljaa, kun tuntuu, että vähän kaikki on jo sanottu. Viime aikoina olen mm. tavannut ihmisiä. Muistui mieleeni, kuinka kirjoitin joskus kauan sitten:

Sinä olet sellainen
omalla tavallasi söpö.
Teitä on loputtomasti.
Ja sinä olet ainoa.

Ah, paradokseja. Ymmärsin eilen, että kun jotkut peelokkeet sanovat, että jos ei ole mitään myönteistä sanottavaa, oltakoon hiljaa, niin eihän tuo ole myönteistä, joten pitäisivät, helvetti, turpansa kiinni.

***

Myös Iittalalla kävin. Tämänkin aiheen kirjoittamista olen pantannut tähän asti, mutta kohta sekin on sanottu. Tai sitten olen vahingossa jo kirjoittanut sen, mutta muista.

Mutta kun Iittalan I luokan laseissa on niitä tarroja, niin väki miettii, mitä niille kuuluu tehdä. Olen ollut sillä kannalla, että jos niitä ei kuuluisi irroittaa, niin käyttäisivät jonkinmoisia leimoja. Jos lasi tarvitsee Iittalan tarran näyttääkseen hyvältä, tämä ei viesti mitään kovin mairittelevaa Iittalan lasien hyvännäköisyydestä.

Sittenkin, kun lasi maksaa kolmekymmentä euroa eikä aina voi olla täysin varma vieraidensa sivistystasosta, niin saattaahan se tarra kannattaaa varmuuden vuoksi säilyttää. Vähän samalla tapaa, kun ostaa Bossin puvun, niin ei tee mieli ratkoa merkkiä irti hihasta. Jossul bossi on ja tiedät sen, niin

Virallinen vastaus kysymykseen kuuluu, että kuinka vain. Kuulemma tukipuhelimesta saatetaan kysyä ensin, kuinka tarran saa irti, kun se on niin kovin sitkeässä ja heti perään, kuinka tarran saisi takaisin, kun se lähti irti.

Minähän tapaan soittaa ja kysyä, kuinka darran saisi takais

***
in.

Minulta vähän puuttuvat pääsiäisperinteet, mutta onneksi on niin paljon hommaa, ettei tästä luulisi koituvan murhetta. Mieleeni muistuu, kuinka olimme mökillä käymässä jonain vuona ja paluumatkalla radiosta kuului Mikko Alatalon laulu, jossa sanottiin jotain tyyliin "Jos en voi olla palkintopuudelisi, anna olla edes nurkkiisi ruikkiva rakki."

Tämä pyöri mielessäni, kun katsoin illalla Videotreffejä telkkarista. Niin, minä lopetin televisionkatsomisen Videotreffien myötä. Kysymys kuului jotakuinkin, jos olisit pääsiäismuna, niin millainen olisit, ja mietin, olisiko kuulunut vastata tyyliin, jos en voi olla Mignon-munasi, anna olla edes kämäinen Kyöpelinvuoren yllätys.

Minä nimittäin elän elämääni vähän sillä mentaliteetilla, että valmistaudun johonkin suureen tehtävään. Kiinnostavaksi tämän tekee, etten tiedä, mikä tuo tehtävä on. Voi olla, että jonain päivänä kohtaloni on seistä televisiossa vastaamassa kysymykseen pääsiäismunasta, ja parannan mahdollisuuksiani pelastaa maailma spontaanilla nokkeluudella, miettimällä kaikki mahdolliset vastaukset etukäteen.

Samalla ajatuksella luen läpi aina myös City-lehden tavan tallaajilta kysymät kysymykset ja mietin, kuinka vastaisin. Kun en keksi mitään järkevää, huokaisen helpotuksesta; vielä ei ollut minun vuoroni.

–Käytätkö alushousuja?
Ai hengityssuojana? Voi toki!


Lopulta päädyin pohtimaan, kumpi olisikaan oikeampi vastaus. Olla kuin Kinder-muna: päältä herkullinen ja sisällä odottaa yllätys. Vai sitten se todellisuudessa äklömakeudessaan ähkyä aiheuttava {äh, älä nyt jaksa taas linkata siihen blogiin tässä yhteydessä} Mignon: täyttä tavaraa sydämeen saakka.

On varsin tavallista, että toinen ymmärtää ajatuksen juuri päinvastoin kuin mitä on itse tarkoittanut. Mutta on hyvin ironista, kun hän toteaa innostuneena olevansa täysin samaa mieltä.

***

Kommentoidessaan asiaa, joka olisi pitänyt tehdä jo aiemmin, mutta joka on jäänyt rästiin, kannattaa valita verbi, joka näyttää samalta imperfektissä ja preesensissä, jottei joudu valehtelemaan.

[Yleisön pyynnöstä tämä orvoksi jäänyt kotiinpaluupostaus julkaistaan sittenkin uudelleen.]

Ehdin jo unohtaa, kuka rukka se oli, joka kertoi nähneensä unta minusta tässä hiljan. Vein hänet siinä kuulemma tapaamaan hevi-Aria. Nyt sitten Kata ja Rappiotäti liittyivät joukkoon.

Jos vaikka blogaamiseni on viime aikoina ollut tasoltaan vähän sinne päin ja tilaajamäärät syöksykierteessä, jotain olen tehnyt oikein, kun naiset ottavat uniinsa.

Olin äskettäin baarissa tanssimassa jäykkine niskoineni. Ja jos minä olisin ollut pienen seurueemme jomman kumman naisihmisen miesystävä, olisin ollut mukana, mutta vähänpä minä miesystävien mielenliikkeistä ymmärrän.

Olen lukenut viime päivinä ystävättäreni vinkistä Charles Bukowskia ja paitsi yllättynyt siitä, että kaikista ihmisistä juuri hän sitä minulle suositti, myös viehtynyt ajatukseen läpeensä paskuudesta.

Enkä jättänyt yrittämättä siksi, että olisin pelännyt pakkeja vaan siksi, että olin varma, että onnistuisin. En ole vähään aikaan nähnyt moista määrää epävarmuutta. Enkä minä kaivannut enempää mietittävää tähän hätään.

Mikä ei tietenkään tarkoita, ettei minua olisi syytä lähestyä. Kirjan päähenkilö ja kirjoittajan alterego Chinaskikin saa jatkuvasti suorasukaisia kirjeitä nuorilta naisfaneilta ja hän on sentään yli viisikymppinen ruma juoppo. Tai sitten kaikki johtuu juuri siitä.

[Mietin yksityisiä päiväkirjojani. Jos korvaisin jokaisen tervehdyksen suudelmalla ja jokaisen keskustelun naimisella, minunkin elämäni voisi muistuttaa Chinaskin touhuja. Niin, ja viskin Camparilla.]

Vaan annas ajan kulua, sanoi Väinämöinenkin. Kyllä minustakin vielä viisikymppinen ruma juoppo tehdään.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds