Tiedättekö sen tunteen, kun kerrankin on jotain blogattavaa. Kun hersyttelee mielessään, kuinka nokkelasti sivaltaa niistä Ilta-Sanomien ulkomainoksista, joissa Erkki Liikanen esiintyy arveluttavasti pullottavissa harmaissa kalsareissa.

Ja sitten ymmärtää nähneensä vain unta. Sikäli toki enteellistä, että tämän päivän Iltis näemmä lainaa Liikasta uutisessaan.

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen oli asuntokaupan hulluina vuosina 1980-luvun lopulla se mies, joka uskalsi julkisesti varoittaa hintakuplasta dramaattisella tavalla. Hän kehotti ihmisiä asunnonostolakkoon.


Jotkut meistä eivät ole vieläkään uskaltaneet lopettaa.

***

Minä odottelen edelleen iPod nanoani. Liikkeellä ei ole mitään aavistusta, koska saavat uuden erän soitinta. Olisin vain ostanut Suomesta. Heti julkistuksen jälkeen tilanneet saivat omansa kuulemma parissa päivässä. Olisi saapunut tuurilla ennen lähtöäni.

Apple Storen hinnathan ovat nykyään lähes samat maasta toiseen. Suomessa verot ovat korkeammat, joten jälleenmyyjä rahoittaa valtiota erotuksen verran. Koska valtio olemme me, meidän tulisi riemuita halvasta Apple-raudastamme. En minä tätä itse keksinyt. Pekka Seppänen kirjoitti vastaavaa autoista jokin viikko sitten.

Muiden merkkien harrastajilla on tapana marssia liikkeeseen, ostaa laite ja kävellä kotiin. He eivät tiedä, mitä menettävät, eivät ymmärrä odottamisen arvoa. Se on sentään aina parasta kaikessa.

Sittenkin Applella olisi vielä varaa trimmata logistiikkaansa. Ihmislähtöisestä suunnittelustaan tunnetun firman luulisi ymmärtävän, että älykäs suunnittelija on havainnut, että yhdeksän kuukautta on sovelias aika odottamiselle.

***

Tietenkin jos mietittäisiin, että nettikaupoista tilattaisiin vastaavilla ehdoilla, joilla lapsia hankitaan, asiakkaat eivät välttämättä olisi kovin tyytyväisiä. Koskaan ei voisi olla varma, onko tilaus mennyt perille, ja onnistuneesta tilauksestakin saisi tiedon pahimmillaan vasta kuukauden kuluttua.

Ikinä ei voisi olla aivan varma, montako kappaletta menikään tilaamaan, ja joskus saattaisi saada yllätyksekseen mustan version, vaikka nimenomaan tilasi valkoisen.

Pitääkin varmaan alkaa jatkossa ehdotella: Hey, babe, wanna place some orders?

***

Viime tekstini kirvoitti vielä muutaman kommentin. Mietin, olisivatko tarinamme tallessa, jos ne olisi aikoinaan tallennettu vaikka korpulle paperille tulostamisen sijasta. Luultavasti, ovathan kaikki vanhat pc-korppupelimmekin löydyksissä.

Minulla ei ole enää voimia arkistoida mitään konkreettista. Jotkut tulostavat sähköposteja arkistoidakseen ne mappeihin. Minä en suostu ottamaan mitään vastaan paperilla. Pyydän meilaamaan kaiken, jotta voin löytää sen Spotlightilla.

Pyydän myös vielä kerran tällä tapaa julkisesti: älkää lähettäkö minulle sähköposteja otsikolla Moi. Vielä vähemmän tyhjällä otsikolla. Vielä vähemmän otsikolla jkjkjsdfrd, kuten se yksi, jonka sähköpostiohjelma ei anna lähettää viestiä otsikotta.

Jokunen vuosi sitten spekuloitiin, että valokuvankehitysbisnes kuolisi digikameroiden myötä. Lopputulos oli tietenkin täysin päinvastainen: valokuvauksen suosio kasvoi, ja toimiala elää ymmärtääkseni melkomoista kukoistuskautta.

Monet ihmiset ajattelevat, että digikuva on ihan kiva, mutta tarvitaan tulostin ennen kuin se saadaan hyödynnettävään muotoon. Minä ajattelen vastaavasti, että paperivalokuva on ihan kiva, mutta tarvitaan skanneri ennen kuin kuvalla on jotain käyttöä.

***

Minun sanakirjani on kaukana huipputekniikasta. Uskollinen vanhemmilta peritty punakantinen taskukirja, jollaisia olen tavannut joskus muillakin tuttavillani. Erityisbonuksena kirjan joillekin sivuille on töherretty mustalla paksulla tussilla.

Minä se tietysti olin, parivuotiaana.

Vaikka kuinka yritän tavoittaa tuonhetkisen ajatuskulkuni, en saa siitä kiinni. Tunne on vastaava vakuin yrittäessäni miettiä, kuinka olin alun perin ajatellut sitoa tämän sanakirjajakson noihin edellisiin. Minulla oli jokin ajatus tänä aamuna.

Sen verran kykenen töhertelystäni muistamaan, että minusta siinä oli aikoinaan jokin järki ja logiikka. Samaan tapaan kuin silloin, kun vanhempani nauhoittivat puhettani ollessani parivuotias. Pankkikortti, pankkikortti, minä hoin [toki ilman ärrää], sillä mankan pinnan muovikuviointi toi mieleeni pankkiautomaatin korttiaukon.

Yllättävän hyvin olen tälläkin kirjalla pärjännyt. Etenkin saksa–suomi-suuntaan. Toisin päin on vaikeampaa, sillä pitää arvata, millä suomenkielisellä hakusanalla haluamansa käsitteen tavoittaa. Jos vaikka miettii vitsin sukua, tulee ymmärtää hakea sukkeluus-sanan kohdalta.

Kaikki energiaan viittaavat sanat lähtevät toki triviaalisti liikkeelle tarmosta.

Tai jos tiukassa paikassa pitäisi yhtäkkiä tietää idea-sanan monikko, tulee oivaltaa, että idea on oikeasti suomeksi aate. Aate on hieno ja tehokas sana. Alan käyttää sitä tästä lähtien aina ja kaikkialla idea-sanan sijaan. Säästän yhten tavunkin.

Miljoonasanaisessa dokumentissa, joka koostuu ainoastaan aate-sanoista, näin toimien säästää kokonaisen megatavun – noin niin kuin käytännön havainnollistuksena.

***

Pakkauksista kiinnostunut kansalaisjournalisti tekee täällä kiinnostavia havaintoja. Täällä on esimerkiksi muovisia olutpulloja. Hartwallilla pari vuotta sitten käydessäni sanoivat, ettei moisen valmistaminen järkevästi olisi mahdollista. Tiedä sitten, mistä ovat täällä oikoneet. Muovipulloja myyvät vain halpamyymälät.

Toinen erikoisuus on kiertämällä avattava kruunukorkki. Minä en tosin osaa avata olutpullojen kierrekorkkeja käsineni. Mietin, onko sattumaa vai kerrankin onnistunut lapsilukko, että minä saan auki vain Lidlin limuviinojen kierrekruunikset.

***

PS nyt kannattaa seurata päivitystahtiaan kiristänyttä Unskia. [hesarilaiset ilmeisesti tunnistaa siitä, että he aloittavat aina bloginsa sanomalla päivää][vai päivää ! (sic)]


- Matti! Olet vapaa! Olet vapaa lähtemään Mervin luo!
- Huraa! Tämä olikin karu selli! Tämä olikin diid oweoweiolllww

Häh?


Matti ei ole vapaa enää. We want more.

Kiitokset Sellistin vikan postauksen lähettäneelle Piikkarille. [minun meiliosoitteeni on sivupalkissa]


Kyyrä pääsi Slashdottiin

ÄKT:n Kyyrä pääsi kultivoituneella, sittemmin sensuroidulla, lausunnollaan Slashdottiin. Tuo on tunnetusti jokaisen nörtin unelma.

Jotenkin tuntuu niin tyhjältä ja epäreilulta. Minä sentään modasin Mac minin onnistuneesta ilmalaivaani ja asensin iPodin kuoriin c-kasettisoittimen eivätkä pahaiset hyväkkäät suoneet linkkausta.

Kyyrä on kuulemma tiukan linjan vinyylimies, joten ei mikään ihme, että hänen mielestään levyjen kuunteleminen tietokoneella on lisäominaisuus ja erillisen levysoittimen hankkiminen saattaa olla suositeltavaa.

Asiallinen kannanotto aiheeseen ja Kuuluttajan täysosuma.

[hei jätkät, keksin hassun läpän: mitä jos Kyyrän sijaan sanoisikin Kuuro. Ehe, anyone?]


Saksalaiset kielenopettajat hurmastuttavan loogisia

Suomessa olen tottunut perinteisesti siihen, että kielenopettajilla on jotain sisäsyntyistä ja periaatteellista loogista ajattelua vastaan. Kirjoitan varmaan vielä joskus kaksi kertaa suurempi kuin -asiasta, mutta esimerkkejä on runsaasti.

– Miksi potentionaalilla ei ole imperfektiä [vrt. lienin]?
– Noku ei ole.

– Miksi en saa yhdistää moduksia, jos siltä tuntuu [vrt. lienisin]?
– Noku et saa.

Täällä kaikki on toisin. Kielikurssilla vuorottelee kaksi opettajaa, joista molemmilla tuntuu olevan hellyttävän eksakti ote asiaansa. Asioita, joita pitäisin luonteeltaan mielipidekysymyksinä, esitetään totuuksina niin, etten voi kuin taputtaa käsiäni haltioituneena.

Saituus on paha asia, mutta pieni säästäväisyys on aina hyvästä. Olut voidaan jakaa hanaolueen ja pullo-olueen. Hanaolut on parempaa kuin pullo-olut. Ironia on voimakkaampi asia kuin sarkasmi. Kyynisyys on voimakkaampi asia kuin ironisuus. Kyynisyys on todella huono asia.

Jokaista nominia voidaan pitää jonkin asian ylä- ja jonkin toisen asian alakäsitteenä. Ihmeissäni mietin, onko nuo speksattu jossain virallisesti. Tehtävänä oli luetella adjektiiveja, joilla voitaisiin kuvailla ihmistä, lähinnä luonnetta. Joku heitti jotain epäsopivaa. Opettaja oli heti kärppänä korjaamassa. Ei, tuo ei ole luonteen alakäsite, tuo kuvaa tunnelmaa.

Kun luonne oli käsitelty, aloimme kerätä tunnelma-adjektiiveja. Ehdotin innostunutta. Ei, opettaja ilmoitti. Ihminen ei ole innostunut kuin hetkittäin. Kukaan ei ole innostunut jatkuvasti, siksi se ei kelpaa. Yritin väittää vastaan – minä kyllä voisin olla innostunut vaikka koko päivän, jos sille päälle sattuisin – vaikka turha vaivahan tuo oli.


Keljuilua kielipoliisille ja tanssia haudoilla

Loogisuuden puutteesta ja kielestä tulee väistämättä mieleen hiljattain lopettanut Kielipoliisi, joka valitti Blogisanomissa saamaansa nurjaa kohtelua [olen netissä kännykän kautta, joten en nyt, sori, voi etsiä kaikkia linkkejä]. Tyyppi, joka itse viisasteli ajoin kovin heppoisen perustein vähän joka suuntaan otti sitten nokkiinsa pikku piruilusta.

[eikä hänellä ollut edes pokkaa arvostella PA:n kielenkäyttöä][sinua vain harmittaa, kun kaikki muut noteerattiin]

Itse hän tietenkin sanoi kiusaamisen sijaan olleensa ennemminkin hauska. Ongelmana tunnetusti on, ettei hauskuus ole kenenkään itsensä päätettävissä. Muistuupa mieleeni, kuinka me kirjoitimme kerran nokkelaa ja oivaltavaa huumorijulkaisua, joka perustui ainakin alun perin kaverimme persoonaan ja juttu karkasi käsistä. Taidan ottaa tätä varten ihan oman otsikkonsa, kun ovat niin tyylikkäitä ja kaikkea.


JK Baananen ja yli mennyt vitsi [sekä jälleen pari sanaa teknologisesta determinismistä]

Nimi on muutettu, jottette arvaisi. Lehden vanha juttu, jossa haastateltavan nimi oli muutettu ja seuraavassa lauseessa nimi oli muutettu taas, oli yksinkertaisuudessaan yksi julkaisun parhaita ideoita ikinä.

Se oli varmasti lainattu jostain.

Olin kymmenen vanha, kun perustin lehden kavereideni kanssa. Yhdellä heistä oli uudehko tietokone – varmaan 486 sx – joka oli jo sen verran rivakka, että Windowsissakin pystyi tekemään jotakin [minä tiesin kymmenvuotiaana Maceistä vain, että ne on ihan huonoja][paitsi, että kaverin Glider oli aika hassu peli][mutta sen isä olikin teatteriohjaaja]. Kun 90-luvun puolivälin kymmenvuotiaille antoi mahdollisuuden kirjoittaa tekstiä, käyttää kuvia ja tulostaa tuotoksensa, heille kehittyi tarve ruveta tuottamaan lehteä.

Edellisen kerran minulle oli syntynyt sama halu ala-asteen ensimmäisellä luokalla, kun minulle oli annettu kirjoitustaito ja leimasinperiaatteella toimiva irtokirjasinsetti, mutta silloin juttu oli loppunut triviaalisti asian puutteeseen.

Lienee sanomattakin selvää, ettei vastaavaa intoa olisi syntynyt vesiväreillä ja kynällä ja paperilla, vaikka joidenkin peelojen mielestä juuri tietokoneet tukahduttavatkin lasten luovuuden.

En ollut paikalla perustamiskokouksessa, joten minun syytäni ei ollut, että julkaisun nimeksi tuli Super-lehti. En tiedä, onko saksa maailman ainoa kieli, jossa tuota sanaa voi edelleen käyttää kuulostamatta täysin kornilta.

Meillä ei ollut hirveästi aiheita jutuillemme. Referoimme oikeita uutisia oikeista lehdistä, kirjoitimme omia tietosanakirjojen pohjalta, ainoana tavoitteenamme saada sisältöä sivuillemme. Valtaosan lehdestämme täyttivät mainokset. Kopioimme paikallisen Nintendo-myymälän hintatietoja yhdelle sivulle [ohjainten puhdistu vain 20 mk], toiselle liimasimme erinäisiä tarroja, ja valokopioimme sivun eteenpäin. Kannata YPAa! kirjoitimme jostain tulleen Ylöjärven Palloseuran logotarran alle.

Muutaman numeron punnersimme väkisin, mutta puuha tuntui jotenkin itsetarkoitukselliselta. Ihmettelen edelleen, miksi kummassa muutama luokkakaverimme osti lehtemme viiden markan kappalehintaan. Ilmeisesti halusivat ug-diggareina tukea indie-toimintaamme.


Huumori astuu kuvaan

Olimme menossa kirjoittamaan lehden kolmatta numeroa, kaksi kaveriani ja minä. Kolmas meistä, kutsuttakoon häntä vaikka Paanaseksi, oli tulossa myöhemmin perässä, mutta menossa ensin ajamaan mikroautolla.

Me tuskailimme lehden kanssa emmekä oikein tienneet, mistä kirjoittaa. Nintendo-liikkeen hinnastokin oli jo ehditty kuluttaa loppuun. Sitten joku alkoi laskea leikkiä Paanasesta. Meillä oli tapana tehdä sitä. Hän oli hieman omalaatuinen tyyppi ja innosti hyväntahtoiseen leikinlaskuun.

Aloimme heittää hulvatonta juttua siitä, kuinka hän ajaa mikroautollaan kilpaa verivihollisensa Koljosen [nimi muutettu] kanssa. Sukunimestä kehkeytyi Baananen [nimi muutettu] ja etunimistä JK – Lehdon JJ kun ajoi vielä formulaa tuohon aikaan. Ja kymmenvuotiaat pojat jaksoivat vielä seurata lajia.

Kohta keksimme kirjoittaa juttumme ylös ja siitä tuli tietenkin halkihauska. Eikä sekään ollut mitään verrattuna seuraaviin. Kohta mukaan tulivat Baanasen tosirakkaus Vanessa [nimi muutettu], josta hän kävi tiukkaa taistelua Koljosen kanssa sekä Baanasen uskollinen Trabant [merkki muutettu]. Baanasen ja Vanessan on-off-suhde muistutti koskenkorvineen näkkileipineen Nykäsen toilailuja parhaimmillaan.

Kerran Baananen voitti huvipoiston ammuntakojusta jättinallen, jonka kuitenkin antoi herrasmiehenä Vanessan kannettavaksi.

Uusi julkaisumme oli todellinen hitti edelliseen verrattuna: jopa luokan tytöt lukivat juttujamme. Pidimme suorastaan suuret JK Baananen -teemabileet, joiden kohokohtana luimme ääneen kaikki kymmenkunta tarinaamme [livepodcasting, anyone?].

Kaiken menestyksen keskellä tietenkin unohdimme Teosto-korvaukset. Alun perin hyväntahtoiseksi vitsiksi tarkoitettu juttu ei lopulta ymmärrettävästi tuntunut kovin hauskalta päähenkilöstä itsestään, ja päädyimme tekemään kipeän päätöksen ja lopettamaan huipulta.

On perin sääli, ettei ilmeisesti ainoatakaan tekstiä ole enää tallessa [ellei sitten joku säälittävä fani ole tehnyt omaa varmuuskopioarkistoaan]. Emme osanneet tallentaa käyttämällämme tekstieditorilla tai sitten se vain tuntui niin vaivalloiselta, että tulostimme juttumme aina suoraan saatuamme ne valmiiksi. Me myös kirjoitimme kaiken suuraakkosilla, sillä emme halunneet suotta tuhlata energiaa sen miettimiseen, mikä kuuluisi kirjoittaa isolla ja mikä ei.

Muistan edelleen käyttämämme paperin erityispiirteet: oikeassa alakulmassa oli valehtelematta seitsemän senttiä korkea kuva traktorista ja alla teksti Valmet tehdään isännän ääntä kuunnellen.

Jälkisanat ja ympyrän sulkeva lopetus

Olen luullakseni kertonut, kuinka mahdollisuus kirjoittaa tietokoneella sai minut aikoinaan riimittelemään runoja 8-vuotiaana. En olisi ikinä ryhtynyt siihen käsineni, sillä olin niin hidas kirjoittamaan.

Hieman samalla tapaa blogi-termi on tehnyt päiväkirjoittamisesta jälleen hyväksyttävää myös miehille [ajatus Paasikivestä päiväkirjoineen kun ei ole ollut kovin leet enää pariinkymmeneen vuoteen].

Kävin parturissa hiljattain ja nähtyäni, että liikkeen musiikki soitettiin c-kaseteilta, se alkoi heti tuntua jotenkin saastaiselta. Samaan tapaan kuin katsoessaan elokuvaa vhs-kasetilta, takaraivossa häiritsee jatkuvasti ajatus, että tämä ei ole dvd.

Vaikka oikeasti eroa tuskin huomaa, ainakaan tavanomaisella laitteistolla. Varsinaisesti minua suorastaan ärsyttävät ihmiset, jotka puhuvat katsovansa dvd:eitä, sen sijaan, että katsoisivat elokuvia. Aivan kuin media olisi pääroolissa.

Kiinnostavia ovat myös tapaukset, joissa huonompi laatu tuntuu jostain syystä paremmalta kuin oikeasti parempi. Kunnon cd-walkamanilla ääni on kiistatta laadukkaampaa kuin iPodilla, silti musiikki tuntuu selittämättömästi paremmalta iPodin kautta [toivon, että nanossa on sama tuntuma pienestä koosta huolimatta].

Samalla periaatteella jotkut kummajaiset kääntelevät edelleen vinyylejä.

Kaikkihan me tunnemme abikronikkakielen. Jos joku oli vaihto-oppilaana vaikka Haminassa, hänen kerrottiin pistäneen Haminan sekaisin. Hänestä kuulemme vielä, sanottiin vastaavasti heistä, jotka eivät tienneet, mitä tekisivät seuraavaksi.

Minusta ei sanottu kumpaakaan. Blogaajat kai lienevät useimmiten sitä väkeä, joka olisi mieluiten kirjoittanut itse oman juttunsa, sillä muiden kirjoittama ei kuitenkaan olisi hyvä eikä näin totuudenmukainen.

Tokihan minusta kirjoitetun tekstin tulee olla nokkela. [note to self, kirjoita nyt viimein se muistokirjoituksesi valmiiksi kaiken varalta][siis blogin muistokirjoitus, siltä varalta, että se on jonain aamuna poissa].

Minun abikronikkatekstini muuten oli huono, tekstin kirjoittanut kaverinikin myönsi sen hiljattain. Kirjoitin itse kahden henkilön jutut, vaikkei olisi saanut. Minä kun elin kapinoivaa murrosikääni abiturienttikeväänäni. Molemmat jonkinlaisia merkkihenkilöitä. Ja pidin molemmista. Teksteistä.

Ironisesti kaikki luulevat minun kirjoittaneen yhden kolmannen henkilön tekstin, vaikken sitä tehnytkään. Ja se teksti on huono ja tylsä. Nyt kaikki luulevat minun kirjoittaneen huonon ja tylsän tekstin. Nyt kaikki luulevat minua huonoksi ja tylsäksi. Minä mokasin lukioni, kuten näette.


Väliotsikoitu huomautus

Harhauduin taas asiasta, anteeksi Anssi. Olen lähes yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin olen vaikeasti lähestyvä. Tulisi olla tyköistuvampi, tiedättehän.


Juttu jatkuu jälleen

Hyvä koodi kommentoi itse itsensä, sanotaan vitsikkäästi [tämä on sentään huumoriblogi]. Samoin kuin hyvä ylläpito työllistää itse itsensä, hyvä reportteri aiheuttaa itse uutisensa ja hyvä blogaaja elää elämää, josta on jotain kerrottavaa.

Se katsokaas erottaa oikean kansalaisjournalistin amatööristä. Siksi minäkin laitoin paikan sekaisin heti ensimmäisenä päivänäni.

Saavuin asuntooni kahdeksan maissa illalla. Ihan vinkkinä: Saksaan ei kannata saapua kuuden jälkeen lauantaina, jos aikoo vaikkapa ostaa ruokaa ennen maanantaiaamua.

Muodollisuudet hoidettuani ja otettuani tuntumaa kämppiksiini tapasin suomalaisen tuttuni kymmeneltä kaupungissa. Hänellä oli mukanaan muita suomalaisia, ja jollakulla oli synttärit. Kohta huomasin istuvani opiskelijayksiön lattialla seuranani toistakymmentä meikäläisvaihtaria.

Ei kun oikeasti, yksi heistä viittasi itseensä sanalla meikä, ja pidin sitä kovin kiinnostavana. Eikö hän osannut sanoa meizi, vai mikä oli vikana.

Tämä ei ole päiväkirja, eikä mitään mainittavaa sattunut. Minulla ei ollut mitään juotavaa, joten olin halukas jatkamaan eteenpäin. Yökerho oli valtava ja hieno ja täynnä. Soittivat Nenaa ja tunsin tulleeni oikeaan maahan. Eikä Visaani huolittu, joten jäin taas ilman juomista [viimeisen käteiseni olin käyttänyt pääsymaksuun]. Kahteen mennessä olin kadottanut kaikki suomalaisetkin, joten päätin suunnata kotiin. En viitsinyt edes huvikseni käydä kysymässä taksikuskilta, antaisiko maksaa Visalla. Paikka oli syrjässä, mutta koputtelisin kotiin.


Oleellinen osuus alkaa

Kaikki on niin pienestä kiinni. Yksi jätetty jälki, blogi mainitaan Kuukausiliitteessä, ja kohta kirjoittaja on julkkis. Yksi töpätty tilaisuus ja kohta huomaa istuvansa jalattomana kauppakadun reunalla kerjäten kolikkoa ohi käveleviltä puristeilta.

Minä putosin jäljempään uomaan. Erehdyin epämääräisistä pikkukaduista ja löysin itseni jonkusen sataa metriä luulemaani pohjoisempaa. Tutkin karttaani ja päättelin tämän olleen oikeastaan parempi. Näin joutuisin kiertämään vähemmän. Voisin oikaista tuon vihreän jutun läpi. Se oli varmaankin puisto.

Katu kapeni. Valot päättyivät. Vihreä juttu paljastui metsäksi.

Lähdin kävelemään tietä myöden. Kännykän valossa luin karttaani: tie loppuisi pian. Metsä muuttui läpäisemättömäksi ryteiköksi, minulla ei ollut taskulamppua eikä kumisaappaita mukana.

Sinulla ei sitten ole kumisaappaita mukana, oli äiti sanonut liki viimeiseksi sanoikseen lentokentällä.

Mietin, voisiko olla mahdollista, että Sun äitisin blogi loppuisi jonain päivänä ilman ennakkovaroitusta.

I won't look back, luin jonkun blogista hiljattain. Käännyin oikealle, sitä kautta pääsisi pois metsästä.

Saavuin rakennuskompleksin pihaan, askeleeni kaikuivat. Mietin, etten edelleenkään ole varma, onko Mighty Mousessa kaiutinta vai ei, mutta on ihme, ettei kukaan myy älykenkiä, jotka päästävät miehekkään kaikuvien askelten äänen alustasta riippumatta.

Paikka oli kuin Siltavuorenpenger, rakennus muistutti psykanlaitosta. Alhaalla ei vain näkynyt Hakanientä, vaan aamuyön kasteinen niitty. Ja lehmiä.

Tutkin karttaani ja havaitsin tien matkaavan kilometrikaupalla pohjoiseen ja palaavan sitten etelään. Voisin oikaista niityn poikki. Säästäisin pitkän tovin ja kulkisin oikeastaan varsin suoraviivaisesti kotia kohti.

Lähdin kulkemaan. Kymmenen metrin jälkeen kenkäni olivat likomärät. Multa haisi. Kenties jokin muukin? Katsoin alaspäin ja näin täysikuun valossa lantaläjiä siellä täällä.

Jatkoin hieman varovaisemmin.

Mietin kaikenmaailman viisastelijoita, jotka selittävät, että kuvailevissa teksteissä tulee hyödyntää kaikkia aisteja. Teksteistä tulee sillä tavalla niin kovin tehtyjä ja aistikohtaukset tuntuvat keinotekoisesti päälleliimatuilta.

Tunnustelin takkini taskunpohjan nöyhtää. Voisiko se olla muhjaantunutta paperia. Kenties vanha nenäliina? Tyrmäsin ajatuksen mahdottomana vt:mäisesti hekottaen: enhän minä käytä nenäliinoja. Mahdollisesti vanha kuitti? Pyörittelin myttyä hienostuneesti peukalon ja nimettömän välissä. Nimetön tuntui jostain syystä muista sormia herkemmältä.

Yhtäkkiä kyykistyin ja aloin silittää heinänkorsia kämmenselälläni. Vesipisarat virvoittivat ihanasti, ja lehtien alapintojen karheus toi mieleen muistikuvan lapsuudesta – kuinka ensi kertaa tutustuin hiekkapaperiin. Pioneerina keksin brushed metal -lookin jo yli kymmenen vuotta ennen kuin siitä tuli muotia. Ei sillä, että sitä vieläkään hirveästi autoissa näkisi.

Joku voisi kutsua nopeaa tiluliluheviä rushed metalliksi.

En voinut hillitä itseäni, vaan polvistuin nuolaisemaan heinikkoa. Maku oli autereisen viipyilevä. Juuri tällaisia olivat aamuyön niityt kotonakin.


Piikkilankaa ja poliisiautoja

Eteen tuli ilmeisesti maissipelto. Korret olivat liki kaksimetrisiä. Siitä ei mentäisi läpi kuin elokuvissa. Hyppäsin muutaman ojan ja piikkilanka-aidan yli. En koettanut, oliko sähköpaimenessa jännitettä. Saksassa näkee paljon piikkilankaa. Jos se vaikka onkin ylijäämätavaraa, toivon, ettei sähköaita ollut samasta varastosta.

Kauempana edessä näkyi autojen ajovaloja puiden läpi. Tie ei olisi kaukana. Saavuin pihapiiriin, aitauksissa oli hevosia. Lähdin kävelemään pikkutietä pitkin, yritin löytää reittiä päätielle. Yhtäkkiä hevosaitauksen suunnalta kuului puhetta. Kohta ymmärsin sen nauhoitteeksi. Naisen ääni toisti yhtä lausetta. Mietin, oliko se tarkoitettu hevosille vai minulle. En saanut siitä selvää, vaan säntäsin juoksuun.

Saavuin alikulkutunnelille. Pääsisin aikomani tien alitse, kaikki olisi hyvin, suorastaan suunnitelmien mukaisesti. Tunneli oli valaisematon ja niin kapea, että olisin yltänyt molempiin seiniin yhtä aikaa. Muistelin, kuinka joskus nuorempana testasin, että ihmisen levittäessä kätensä sivulle, syntyvä kärkiväli on poikkeuksetta parin sentin tarkkuudella sama kuin henkilön pituus.

Kävelytie jatkui tunnelin jälkeen autotien suuntaisena, joten jatkoin eteenpäin. Kaikki vaikutti selkeältä. Puolisen tuntia, ja olisin perillä, arvioin.

Kävelytie lähti erkanemaan autotiestä. Se johti tallirakennukselle, jonka pihalla seistessäni näin poliisiauton vilkkuvalot autotiellä. Ne jatkoivat matkaansa hevostilan pihaan. Sireeniä ei käytetty, ääni kuulosti tältä: .

Tie ei jatkunut eteenpäin tallirakennukselta. Vähän matkaa oli aukeaa niittyä, kohta se muuttui epämääräiseksi metsäksi. En täysin osannut sanoa, mikä esti etenemiseni. Samaan tapaan, kun en osannut sanoa, miksi metsän läpi ei ollut voinut kävellä. Oli kuin edessäni olisi ollut samanlainen näkymätön este kuin huonosti tehtyjen 3d-pelien maailman reunalla.

Ensimmäistä kertaa matkani aikana olin oikeasti huolestunut. En ilmeisesti sittenkään ollut aivan niin hyvin kartalla kuin olin luullut. Olin keskellä epämääräistä korpea, umpikujassa, varsin väsynyt ja kohtuullisen kylmissäni.

Ja olivatko ne poliisit täällä oikeasti minun vuokseni?

Kävelin takaisin, koko matkan tunnelille asti. Ymmärsin autotien moottoritieksi, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa. Se olisi ainoa reitti kaupunkiin. Kummastelin hieman, luulin alun perin aikomani tien olleen pienempi, mutta annoin olla.

Piennar oli kapea, onneksi liikennettä oli niukalti. Ei minua ohittanut kuin kymmenisen autoa. Hyppäsin aidan toiselle puolelle ryteikköön aina saapuvan auton kuullessani, sillä ajoivat varsin kovaa.

Poistuin päätieltä ensimmäisen liittymän tultua vastaan ja huomasin olevani metsän sijaan meluaitojen saartama. Kirosin kenttäsuunnittelijan mielikuvituksettomuutta. Sentään lähempänä kaupunkia, tuumin katsoessani, kuinka poliisiauto ajoi edelleen valot vilkkuen pitkin äskettäin taakse jättämääni moottoritietä.

Katuvalon loisteessa saatoin tutkia karttaa paremmin ja ymmärsin, missä olin mennyt vikaan. Aikomani pienempi tie olisi kulkenut jostain hevostilan kupeesta, moottoritie kulki puolisen kilometriä siitä eteenpäin. Ilmeisesti maissipellonkierto-operaationi sai minut välttämään pikkutien. Löysin käyttämäni tunnelin ja sen lähistöllä olevan tallin umpikujineen.

Sittenkään en tiennyt aivan varmasti, minkä moottoriliikennetien penkalla mahdoin seistä, ne kun tekivät jonkinmoisen solmun juuri sijaintipaikassani.

Ja päädyin valitsemaan väärän. Pääsin lopulta kävelytielle, lopulta kaupunkiin ja kadulle, jonka nimi oli raaskittu merkitä nimikylttiin. Ymmärsin kulkeneeni kiskojen alitse, olisin väärällä puolella rautatietä.

Jälleen kerran kenttäsuunnittelija oli turvautunut typerään triviaaliratkaisuun. Tiedätte varmaan kuinka pöhköltä tuntuu, kun maailmaan on rakennettu paperinohut julkisivukulissi, jonka tehtävä on näyttää kaupungilta ja pitää kulkija halutulla reitillä. En päässyt mistään välistä puikahtamaan ratakiskoille, vaan kävelin kilometritolkulla lähimmälle alikululle ja saman matkan takaisinpäin. Lähimmillään olin ollut jo parin sadan metrin päästä kotoa.

Kaikkiaan käytin kävelyyni noin kolme tuntia ja olin niin väsynyt, etten enää tämän jutun kirjoitettuani jaksanut keksiä kunnollista loppua, vaan tyydyin tällaiseen postmodernismiin, jotta pääsisin viimein nukkumaan.

Oli älykkään suunnittelijan lykky, että niin Mund- kuin Hund-sanat ovat maskuliineja.

***

Piti sanomani, että minulle kuuluu hyvää. Että ei tarvitse huolia ja noin.

Mutta sitten kuuluikin vallan kauheita: kuulin Karu sellin lähteneen [aika hyvä poljento, olisikohan tuossa aineista suomirokkibiisin kertsilyriikaksi].

Ja juuri silloin, kun minä en ole päässyt nettiin, ja rss-lukijani-muistista puuttuu tuorein Kimi-teksti. Vai oliko se tuorein, kirjoittiko hän kenties jäähyväisviestin kiihkeimmille faneilleen kuin Kysyn vaan aikoinaan. Sekin postaus minulta meni ohitse. Onneksi joku oli ottanut sen talteen.

Ironisesti juuri eilen illalla rakentelin ajatusta, jossa Päivää-Anssi tuskastui, kun ei millään kyennyt tuottamaan blogiinsa yhtä ahdistuneen aitoja journalistimuistiinpanoja kuin Sellistin Kimistä kirjoittanut reportteri ja sittemmin romaanikirjailija.

Tuosta kehkeytyi hersyvä ajatuskudelma, mutten millään saata muistaa, mihin se johti. Luultavasti nukahtamiseen, joten ei se tainnutkaan niin hyvä olla.

Siguraattori kommentoi Anssin blogissa [en nyt ehdi etsiä oikeaa kommenttiketjua], että ei vieläkään voi sanoa varmaksi, ovatko Sellisti, Vt ja PA yhden ja saman kirjoittajan tuotoksia. Tuottaahan Talentumkin sekä Ruutulippua että Talouselämää, mutta otan tuon silti kohteliaisuutena.

Tämä blogihan perustettiin Kysyn vaanin lopetettua huipulta. Minusta ei olisi ollut kirjoittamaan yhtä aikaa hänen kanssaan. Sitten tuli Karu selli, joka ei yllättäen lannistanutkaan, vaan suorastaan virvoitti ja auttoi blogiani löytämään oman äänensä ja paikkansa.

Ah, muistan, kuinka hän ensimmäistä kertaa oli poistamatta kommenttiani blogistaan. Kuinka sitten mainitsi muutaman kerran. Kohta pysyvästi sivupalkissaan. Kohta joka ikisessä viestissään. Kohta peräti sivuseikkailijana tarinoissaan.

Ja nyt, poissa.

Karu selli ei Kysyn vaanista poiketen kuunaan noussut Top-listan kärkeen. Ei edes topvitoseen, mikä ilmeisesti indikoi fiiliskuvien laadun nousseen viime vuodesta. Toki oli myös niin, että Karu selli oli esikoista [?] taiteellisempi ja kunnianhimoisempi projekti eivätkä jutut olleet aivan niin instakamaa kuin KV:n nopeat seitsemät kysymykset keskiviikoksi ja muut klassikkokonseptit.

Meidän muiden tehtävä on jatkaa, vaikka vaikealta tuntuu. Olette kaikki tervetulleita varjomiittiin perjantai-iltana muistelemaan – edes – menneitä [itse en kyllä välttämättä pääse netinpuutteen riivaamana paikalle, sori nyt]. Kenties Sellistin haamukin suvaitsee ilmaantua keskuuteemme.

[Mutta kuinka hitossa se poistaa itsensä googlen cachesta. Olen aina kuvitellut sen olevan jotain ihmistä suurempaa. Ellei sitten...]

***

Jätän tässä apeuden mielialassa kertomatta, mitä sain aikaan ensimmäisenä päivänäni täällä [tiedättehän: kelpaamattomia visakortteja, tuntikausien kävelyä, moottoritien penkereitä – poliiseja, piikkilankaa, hevosenpaskaa ja täysikuu. ole hyvä Vt, käytä kuten haluat.]

Kyllä, olen Saksassa. Sen ei pitäisi paljastaa identiteetistäni yhtään enempää kuin edellisen kertomani faktan, jonka mukaan olin Liisankadulla.

Pääsin kielikurssille, vaikkei sen olisi sääntöjen mukaan pitänyt olla mahdollista, sillä jouduin jättämään ennen kurssia pidetyn tasokokeen väliin. Marssin satunnaiseen harjoitusryhmään ja aloin selittää tilannettani opettajalle. Puhuin nopeasti, mutten toki virheettä. Espanjalaistytöt tirskuivat.

He sanoivat myöhemmin baarissa tirskuneensa siksi, että olin ollut niin hyvä, ja – hassua kyllä – minä en ollut missään vaiheessa mitään muuta uskonutkaan.

Ylemmän keskitason kurssille minut lopulta heitettiin. Yläpuolelle olisi toki ollut vielä pari tasoa, mutta varsin hyvin noin vähillä vaikutusmahdollisuuksilla.

Huvitti, kun yksi ruotsalainen – nähdäkseni ryhmän huonoimpia – ilmoitti opettajalle pitkästyvänsä ja haluavansa ylemmäs saamaan lisää haastetta. Keskimääräistä parempi portugalilaistyttö sitä vastoin oli kovin epävarma kyvyistään ja kaipaili helpompaa ryhmään. Maikka ei päästänyt kumpaakaan minnekään.

Täällä on rutosti suomalaisia enkä oikein tiedä, missä määrin minun tulisi heidän kanssaan pyöriä. Tulin toisaalta kaksi viikkoa kaikkien muiden jälkeen, joten olen joka tapauksessa jälleen vaihteeksi jollain tapaa kaiken ulkopuolella.

Yksi pitää kuulemma sellaista nettiblogia. Pitää, kyllä minä sen tiesin. Ihan perus, ei siinä.

Ai blogia, olen lukenut niistä. Valtamedia kuulemma pelkää nousevaa kansalaisjournalismin aaltoa ja kaiken kerrotaan 'sujuvan suunnitelmien mukaan' – en kylläkään tiedä kenen, kommentoin asiantuntevasti.

Taas näitä supersankarielämän varjopuolia, kun ei voi mainostaa omaa erinomaisuuttaan joka käänteessä.

Satunnaisena välihuomiona... Mahtaako olla sattumaa, että saksan kielessä ei ole termiä ylipukeutua? [oikolukijan mukaan ei ole suomen kielessäkään][en muista, mikä oli oikolukijan sijaan suositeltu termi]

Kuulin kerran yhdestä säännöstä, johon ei ollut ainoatakaan poikkeusta. Mutta se nyt olikin poikkeus, se sääntö.

Meillä oli lista makuun liittyviä adjektiiveja ja tehtävänä miettiä jokaiseen makuun sovelias esimerkki. En äkkiseltään keksinyt mitään soveliasta bitter-sanan kohdalle, joten ajattelin vastata kysyttäessä Campari sellaisella äänensävyllä, joka indikoi minun yrittävän olla hauska. Se pelastaa usein.

Ei opettaja sitten tuota kysynytkään.

– Bitter... tja, na Campari ist bitter, virkkoi.

Aikamoista koohotusta ollut. Jopa siinä määrin, että aloin miettiä, mitä vauhtisoikeus olisi.

Olisiko se sitä, kun ympyrä venahtaa matkatessaan niin kovaa, että aaaaaiiikkaaaaa aaaalllllkkaaaaaa, hihii tiedättehän.

Kaupunki on muuten sekava kuin mitä. Voin hyvällä syyllä luovuttaa maailman sekavimmen kaupungin tittelin Keravalta eteenpäin. Niin sekava tämä on, että minä hukkasin jo karttanikin.

***

Olen ostanut DVD:ni, deodoranttini ja edullisen vehnäolueni. Olen käynyt paikoissa, joihin päätin haluta uudelleen pari vuotta sitten. Olen löytänyt hajulla kaupungin molemmat Macci-kaupat ja tilannut iPod nanon. Olen vailla nettiyhteyttä. Olen tuskastunut siihen, etten ole pystynyt käyttämään visaani kuin yhdessä liikkeessä – ja sekin myi vain vaatteita.

Olen täällä vielä viikkoa vaille kymmenen kuukautta.

[tuollaisia te blogaajat olette: aina tekemässä suurta numeroa kaikesta]

Muistinvaraisia sitaatteja, jotta jokin roti säilyisi.

***

Mitä eroa on tulemisella
ja lähtemisellä, vai?
On lähteminen tulemista
väärinpäin, kai.

– –

PA, 6. luokan päätteeksi opettajalle



En koskaan juurtunut kiviin
vaan elämyksien riviin
omat lahjansa tämäkin
kaupunki toi.

Sitä alussa ahmin kuin vain voi
raju nuoruus,
elämännälässään ujo,
uskalias, avosilmäinen.
Nyt hymähtäen jään miettimään,
mikä liekään saalis sen.

Laura Latvala



I know that I'm damned
if I never get out.
And maybe I'm damned
if I do.

But with every other beat
I've got left in my heart,
I know I'd rather be damned
with you.

Jim Steinman



Harmaata ja terrakottaa,
kaista merenvihreää.
Ne jos mukaan voisi ottaa,
tämä kaupunki kun jää.

Laura Latvala


Heaven can wait
and all I've got is
time until the end of time.

I won't look back,
I won't look back.
Let the altars shine.

Jim Steinman



Kesannoksi jääneen pellon
kaltainen
olen. Makaan avosilmin
kuunnellen,

––

tietäen: en ole kuollut
läheskään,
että pelto ajallansa
kynnetään.

Laura Latvala



Ei murhelauluja. Murheista puhukoot muut.
Minä kajaan maailman-aamun sarastusta,
ja myrskyn hurmaa ja matkan uskallusta.

Laura Latvala

***

Irgendwie fängt irgendwann
irgendwo die Zukunft an.

Ich warte nicht mehr lang!

Nena [kirjoittaja epämääräinen]


Menestynyt tutkimusmatkailija oli ex-prole.


Huomatteeko, jätkät, laitoin parhaan heti alkuun. Tässä samalla patentoin myös termin teknofiilistelijä, joka tarkoittakoon rennnosti ottavaa teknologiaintoilijaa.

Vaan mitäpä tässä millään enää väliä, kun Äitikin meni ohi listalla. Kielipoliisi kykkii ties missä. Eikä Kuukausiliite mahdu edes kuvaan. Laihana lohtuna, että Kallioblogi on sentään takana.

kuva top-listasta

Pitäisikö vastata siihen kiertokyselyyn. Minua ei siis kiinnosta laisinkaan blogini lukijamäärä tai listasijoitukseni.

Koska aloin blogata? Aika paha. Koska aloin blogata, en ehdi enää lukea Helsingin Sanomia.

Meri oli... presidentti.

Äh, minä olen silmäillyt käytettävyysguru Nielsenin kirjaa WWW-suunnittelu ja ymmärtänyt, että blogini pahin puute on vajavainen käytettävyys. Siitä osoituksena vaikka tällainen aiheesta toiseen poukkoilu. Kaksi yhtäkkiä mieleen noussutta ajatusta:

  1. Mistä johtuu, että käytettävyysalalla jokaista kirjan kirjoittanutta henkilöä kutsutaan guruksi?
  2. Oletteko koskaan miettineet, kuinka typerältä näyttäisi, jos web-osoitteiden alussa ei lukisikaan www, vaan vaikkapa rrr tai qqq. Kyllä meillä sentään kävi tuuri, että akronyymiä oli sorvaamassa joku symmetrian esteettisyyden päälle ymmärtänyt nörtti.
Perusasiat ovat hoidossa. En käytä täällä-sanoja linkkiankkureina ja alt-tägään kuvani. Kieleni ei sen sijaan ole lainkaan kunnossa. Olen aivan liian runsassanainen enkä ollenkaan ymmärrä webiä mediana.

Kielikuvia on käytettävä harkiten – erityisesti otsikoissa – koska käyttäjät saattavat ymmärtää tekstin kirjaimellisesti.

Huumoria Webissä kannattaa käyttää erityisen varovaisesti. Tekstiä silmäilevältä käyttäjältä tekstin sarkastinen tai humoristinen luonne saattaa jäädä huomaamatta, jolloin käyttäjä suhtautuu tekstiin väärin. Tosiasiat kiinnostava käyttäjiä jopa siinä määrin, että heitä ei kiinnosta viettää aikaansa sellaisen materiaalin parissa, joka hidastaa heidän selailuaan.

s. 111

Taidanpa ottaa vaarin vinkistä onkeeni. Sarkasmi jääköön.

Vastaan sattui myös teos nimeltään Kiria-suunittelu, kulttiopus viidensadan vuoden takaa. Siinä aikansa guru opastaa, kuinka kirjoihin tulee kirjoittaa eri tavalla kuin käsin on totuttu tekemään. Kirjojen kansien väliin ei pitäisi painaa mitään, minkä joku saattaa ymmärtää väärin – erityisen turmiollista on kaikkinainen sarkasmi sekä liian pitkät lauseet.

***

Minä siirryn pakkaamaan, ja vuosi on pitkä aika. Itku pitkästä ajasta. Ei sentään.

Kun me seqoiltiin kundien kaa Kaivarissa ja sanoin, että mä oon peeaa, saa käydä kommaa, niin kukaan ei tullut. Ei vaikka Vt esitteli stringejään ja Sellisti yritti todistaa, että kundit on ihQdaa. Tämä eriarvoisuus on todiste nuorten naisten fasistisesta pahuudesta.

M-irc-video on poistettu netistä, ja jossain puhuttiin jo vahingonkorvausvaatimuksista. Siltikin minusta oli kovin upeaa, kuinka viikko sitten bussissa kolme nuorukaista siteerasi pätkää sanasta sanaan keskellä päivää – joskin eläytyminen jätti aavistuksen toivomisen varaa.

On tämä taas niin tavattoman ironista. Juuri, kun minulla on kaikkein kovin kiire, Kuukausiliitteen toimittaja saapuu tekemään juttua meistä blogaajista eikä minulla ole lainkaan resursseja olla kyllin nokkela kelvatakseni mukaan. Ole, hei, mestoilla vielä ensi viikolla, niin ehdin hengata kuin kaikkia cooleja tyyppejä joskus luullen, että se minut miksikään muuttaisi.

Mikä olisi säälittävämpää kuin jäädä kiinni siitä, että luulee olevansa jotakin.

Kaverini sanoi kerran, että minä olen kuin Kuukausiliite. Tai siis niinku ne pikkunokkelat jutut siinä alussa.

Mutta keksin minä teille sentään yhden ajankohtaisen nokkeluuden. Katsokaapas tätä, jätkät: aito PA-jalkavitsi.


Asiakasometri: Laskeapa, stana



[Oletteko muuten huomanneet, että Metro-lehden kotisivujen päivän kysymys on sama joka päivä. Aika postmodernia. Aika vaarrrmaaaaan hiiiiiddaaaaassstttuuuuuuunnnnuuuuuttt jaaa looooppuuuuuuullttaa pppyyyyyyyysssäääääÄH]

[Voi ei, mitä meninkään tekemään: mainostin kilpailijan ilmaislehteä. Tähän se sitten viimeistään kaatui.]

Voi tätä maailmaa: Kiinassa iskee Khanun, Japanissa Koizumi etenee rytinällä – tietää Satanen kertoa.

Minä olen kovin uupunut kaiken sähellyksen jälkeen enkä uskalla ajatella, mitä kaikkea pitäisi. Tämä teksti ei kuulu listalle.

Teksti, joka sekin tuntuu kovin jumahtaneelta. Mietin, että olin joskus aivan omaa luokkaani. Sitten jäin sille.

***

Voisin linkittää John Gruberin hupaisaan pakinaan kovasti myöhässä. Tällaista saattaisi syntyä, jos KV:n ja VK:n lapsi rupeaisi blogaamaan:

Brushed Metal: Calculator? I’m out of iTunes and you tell me I’ve still got Calculator? When is the Special Event scheduled for the next version of Calculator? Oh, that’s right, there is none, because no one gives a shit about Calculator.


Kaikki näistä jutuista herneilevät tietävät, että yhdenmukaisesta käyttöliittymästään tunnettu Apple on pahasti hajalla lookinsa kanssa. Nykyään käytössä on seuraavat teemat:

  • Normaali aqua.
  • Harjattu metalli.
  • Tiikerin uusi Mail 2 -look.
  • Tiikerin uusi yhdistetty otsikko- ja työkalupalkki -look.
  • iTunes 5:n uusi tummanharmaa look.

Tähän päälle toki Applen omien erikoisohjelmien, kuten GarageBand ja Final Cut erikoisulkoaut.

Selitä siinä sitten vakavalla naamalla, että Mac OS:n ulkoasu on yhdenmukainen ja siten intuitiivinen ohjelmasta toiseen.

***

Luin tänään Simone-ravintolan kylttiä. Wok & Pub siinä lukee. Ja mietin, että pub tulee sanoista public house. Ja mietin, että public, kuin julkinen hakemisto, joskus myös pubiksi lyhennetty.

Ja ymmärsin olevani kyllä aika nörtti, sillä minulle ei ollut koskaan tullut baari mieleen pub-nimisen hakemiston nähdessäni. Vasta etymologiaa pohtimalla pääsin kärryille.

***

Minun pitäisi kirjoittaa tuosta Pnin jälleen kommenteissa mainitsemasta synestesiasta ja asioiden hahmottamisesta tiloina, kun kerran olen jollain tapaa ilmiön riivaama, mutta siitä ei synny lyhyttä pikkujuttua.

Sen sijaan voisin jatkaa aloittamaani [köh] ja Äidin meemiksi katalysoimaa mummohöpinää.

Aikoinaan kaiketi viisivuotiaana olin hoidossa isovanhempieni firmassa. Minä istuin kirjoituspöydän takana ja leikin innokkaana laskukoneen kanssa. Siinä oli nauha ja kaikki. Jotta hommassa olisi ollut hyötyaspektikin, mummo kyseli minulta päässälaskuja. Minun oli määrä laskea vastaus ensin päässä, kirjoittaa se paperille ja tarkistaa sitten itse laskimella, jota niin halusin näpelöidä.

Siinä oli kahden nollan painike ja kaikki.

Ainoa ongelma oli, etten osannut varmasti erottaa digitaalisia 2- ja 5-numeroita toisistaan. Niin, että kun mummo kysyi laskun, jota en osannut ratkaista ja huijasin laskemalla suoraan laskimella päässä miettimisen sijaan, hän sai minut heti kiinni koneen käytöstä sekoitettuani kakkosen ja viitosen.

***


Noniin, tuli hinku kertoa vielä toinen lapsuuden numero. Kuinka keksin kertolaskun.

Olin viimeistä vuotta tarhassa, kuusivuotias. [Minä olen aina inhonnut, ellen jopa vihannut, sievisteleviä termejä, kuten päiväkoti ja eskari, siksi kutsuin ja kutsun paikkaa tarhaksi. Jos olette ihmetelleet.]

Pelasimme täyttä häkää jalkapalloa, me tarhan pojat. Toinen joukkue oli Hollanti ja toinen jokin eurooppalainen kaupunki. Noista aina niin selvää ottanut.

Isot pojat saapuivat aidan taakse. He olivat jo koulussa ja täysin omaa kertaluokkaansa. He tiesivät jotain jopa kertotaulusta. Kertominen terminä oli alati askarruttanut minua. Se tuntui jotenkin järkevältä, kuin tarkoittavan jotain ja toivoin, että sillä todella olisi jokin looginen merkitys. Niin moni sana kun oli jo ehtinyt tuottaa pettymyksen.

Tiätsä mitä on hei viis kertaa viis, koululaiset kysyivät tutultaan, kaveriltani Eerolta.
Kakskytviis, tämä vastasi.

Entä sit toi kuus kertaa kuus?
Emmä muista.

Minä mietin tuota nukkumaan mentyäni. Minulla oli paljon ainaa miettiä, sillä olin huono nukahtamaan. Kerran kuusivuotiaana esimerkiksi unohdin jo aiemmin oppimani taidon: silmien sulkeminen helpottaa unen tuloa. Makasin valveilla turhautuneena ja manasin, mikä on, ettei tule.

Tällä kertaa en ollut turhautunut: minulla oli ongelma selvitettävänäni. Viis kertaa viis on kakskytviis, ajattelin. Mitä kummaa se tarkoittaisi. Kertaa, mitä ihmeen kertaa.

Opinnot ovat kertauksen lapsia pohdin ja viimein ymmärsin, mistä oli kyse. Kyse ei ollutkaan kertomisesta merkityksessä kertoa jokin hassu juttu vaan siten, että otetaan jotakin tietty määrä kertoja. Mitähän tulisi, jos viiden laskisi yhteen itsensä kanssa viidesti, mietin haltioissani.

25! Voisiko kuusi kertaa kuusi tarkoittaa, että kutosia otetaan kuusi kappaletta ja lasketaan yhteen, järkeilin. Ja tein sen. Ja sain 36. Ja nukahdin.

Tuo lieni ensimmäinen kerta, kun takaperoisinsinöröin jotain.

Aamulla kysyin äidiltä muina miehinä, onko kuus kertaa kuus kolkytkuus.
Joo, se sanoi ironisesti Hesarinsa päältä.

[Äidillä oli tapana lukea Hesaria lattialla ennen vanhaan, konttausasennossa. Niin minäkin aikanani aloitin – en minä aina ole seissyt päälläni.]

Mac-uskovaisuus on saavuttanut jälleen uudet mittasuhteet. Pää auen juniorikansalaisjournalistit olivat aiemmin tänään paikalla Helsingin tuomikirkkoseurakunnan nuorisojumalanpalveluksessa, jossa pastorilla oli vaikeuksia löytää rippikouluun liittyviä ulkolukutehtäviä sisältävää tiedostoa Windows XP -koneeltaan.

Tietokoneen kanssa tuskailleen pastorin kerrotaan todenneen useaan otteeseen, että kyseessä ei ole mainos, mutta mutta että Macilla homma kyllä hoituisi aivan eri tavalla. Hän yritti soveltaa Windowsin etsi-toimintoa, ja Wtf-koirana tunnetun käyttöliittymäinnovaation ilmestyttyä näkyviin pastori intoutui suorastaan suitsuttamaan, että Bill Gates on kyllä itse piru siinä, missä Steve Jobs on Jumalan remmissä.

Näemmä kirkon opit ovat muuttuneet sitten omien rippikouluaikojeni, olkoonkin, että sama tekonuorekas kielenkäyttö on yhä entisensä. Kukaanhan ei oikeasti eikä ikinä sano kenenkään olevan missään remmissä. Sen koiran voisi sellaiseen kyllä laittaa ja kiristää tiukalle.

Ei enää henki kulkisi ja noin.

Jos et saanut tarpeeksesi kirkkoaiheesta tälle päivälle, käy ihmeessä katsomassa tämäkin. [blog works in mysterious ways?]

***

Sunnuntain kunniaksi pysähdyin jälleen miettimään motivaattoreitani. Minä sielultani funktionalisti nautin ajatuksesta kierrekorkkista muovipulloa epäkäytännöllisemmästä perinteisestä lasisesta Cocis-pullosta. Ja minä nautin ajatuksesta maksaa inaus ylimäräistä moisesta poikkeuksesta. Ja lopulta olen tyytyväinen, kun juoma on sittenkin halvempaa lasipullossa kuin puolilitraisessa muovisessa.

Turha tulla sanomaan feikiksi. Minulla on syy kaikkeen.

***

– – Menin äänestyksen jälkimainingeissa niin sekaisin, että äänestin vahingossa kasettimaksun laajentamisen (esim. muistipiireihin ym.) puolesta ja neuvoin vielä Oras Tynkkystä äänestämään samalla tavalla. Tosi noloa, anteeksi Oras ja anteeksi kaikki, joille olen luvannut vastustaa kasettimaksua. Onneksi esitys ei mennyt läpi.

Jyrki J. Kasvi

Minäkin menin aikoinaan niin sekaisin äänestyskopin huumassa, että äänestin vahingossa ihan eri miestä, mutta onneksi Kasvi sentään pääsi läpi. Puolustuksekseni on tosin sanottava, että minulla oli enemmän mahdollisuuksia erehtyä.

Ilmeisesti koville poliitikoille ei tuota mitään eettistä tuskaa äänestää olevansa poissa. Jokuhan niitäkin nappeja aina painaa.

Jyrki J. Kasvi on meidän kaikkien blogaajien suuri sankari ja tunnetusti ainoa fiksu mies koko eduskunnassa. Minusta oli kovin hauskaa, kun luin miehen kotisivuja ennen edellisiä eduskuntavaaleja ja siellä oli otsikko Miksi vihreät tms., jossa hän perusteli puoluekantaansa.

Googlella löytyi myös vanhempi versio samasta sivusta, jossa otsikko oli yhä muodossa Miksi nuorsuomalaiset tms. Perustelut olivat enimmäkseen samoja. Hyvähän tuo tietenkin oikeasti vain on, jos syyt säilyvät samoina.

Ellen ole maininnut, minusta olisi hirveän hienoa, jos suomessa olisi vakasti otettava vapaamielipuolue liberaalien ja keskustan lisäksi.

***

Vakavasti otettavuudesta puheen ollen. Intouduin poikkeamaan tänään 9/11-totuusjärjestön tilaisuudessa, joka oli otsikoitu mahtipontisesti Neljä valheen vuotta. Tapahtumassa käytiin läpi yleisimpiä perusteluita siitä, miltä osin päivän tapahtumien virallinen selitys on kovin ontuva ja mitä vaihtoehtoisia selityksiä tapahtumille voisi olla.

Puhujakaarti vaikutti nimekkäältä. Pääpuhuja Andreas von Bülow esiteltiin Saksan entiseksi teknologiaministeriksi, olipa hän kirjoittanut aiheesta bestsellertietokirjankin. Olisi sinänsä mukavaa mainita miehen puoluetausta, kun kyse on sentän poliitikosta. Ja myös, mitä mies nykyään tekee.

Tilaisuuden hengen mukaisesti aloin tietenkin heti epäillä, kun vaikutti siltä, että Bülow ymmärsi suomea. Mikä alkeellinen yritys huijata kaltaistani skeptikkoa! Mikä on todennäköisyys sille, että saksalainen osaisi suomea. Aivan, liki olematon.

Myös asiasta aikoinaan Tekniikka&Talous-lehdessä kirjoittanut kirjailija Leena Krohn oli paikalla. Hän piti tilaisuuden alussa taiten rakennetun puheen, jossa varsinaisesti mitään sanomatta pyöritti hienosti rytmitettyjä lauseita ja sujuvasti parsittuja yhdyssanarakenteita. Mukava kuunnella moista.

Taitava esiintyjä oli myös tapahtuman pääjärjestäjä, jonka nimeä en ehtinyt kuulla tultuani paikalle pari minuuttia myöhässä. Oletan, että hän oli mainittua sivustoa pitävä Hannu Yli-Karjanmaa [tässä skenessä oletukset ovat sallittuja, jopa suositeltavia]. Rauhallinen ja hallittu oli hänen tapansa puhua mikrofoniin ja tulkkaukset Bülowin puheesta pätevästi tiivistäviä.

Suurin pettymys oli onnettomuustutkija tekniikan tohtori Heikki Kurttilan tarkastelu tornien sortumisen fysikaalisista edellytyksistä. Argumentointi jäi kovin epäselväksi, puhe oli epämääräistä ja esitys loppui kummasti kesken, vaikka valtaosa yleisöstä viittasi, ettei oikein ollut ymmärtänyt, mitä Kurttila yritti selittää. Eipä syntynyt järin uskottavaa kuvaa tohtoristason tekniikanymmärryksestä. Alaa ei kerrottu, mutta veikkaisin, ettei kyseessä ollut fyysikko.

Kaikkiaan kiinnostava ja viattomalla tavalla jännittävät tilaisuus. Leikkiä siinä sitten suurta paremmin tietävää ja katsella, kuinka osa yleisöstä vaikutti skarpilta ja terveellä tavalla kriittiseltä – osa luultavasti uskoo McCartneynkin kuolleen jo kauan sitten.

***

Minä pidin eilen läksiäisiä. Kiitos kaikille paikalle päässeille. Mukavaa, ettei tarvinnut lähteä kutsumaan väkisin puolituttuja. Mukavaa, että porukkaa riitti sen verran, että talossa oli ihmisiä ja elämää.

Surullista, etten haalinut paikalle enempää naisia. Vaikka vaikeaksihan moinen vain lähtemisen tekisi.

Selitän kyllästymiseen asti, etten ymmärrä mitään ennen kuin totun siihen. Olisi syytä pikkuhiljaa tottua ajatukseen, että alkaa olla kiire ja syytä pakata. Työt loppuvat torstaina ja lento lähtee lauantaina. Kärsivällisyyttä tännekin.


Pikku-g
:n kerrottua eduskuntavaaliehdokkuudestaan Nyt-liitteessä oli juttu, jossa kuvailtiin G:n ja Vanhasen yhteistä lehdistötilaisuutta. Pikkiksen lenkkareiden sanottiin olevan anaalisen puhtaat – kaiketi soveltaen trendikästä [?] jenkki-ilmaisua to be anal on something.

Mietin vain, oliko Vanhanen sitten anaalisen seksikäs.




Matin ja Merjan ero kuulemma HOITUU SOVUSSA. Media-blogi osaisi varmaan kertoa, onko Sopu Apu-lehden rinnakkaisjulkaisu.

***

Minun uskottavuuttani postmodernina kaupunkilaisnuorukaisena syö se, että pidän hampurilaisista. Saatan hyvinkin tilanteessa, jossa minulla on kourassani Hesburgerin alekuponkeja, hirveä nälkä ja kova kiire sekä taustalla väliin jäänyt lounas, poiketa syömään purilaisen.

Kenties suuni oli hieman uupunut puhuttuani koko päivän putkeen. Kenties puuskutin kovan kiireilyni seuraksena. Kenties se oli vain se upea ulkomaalaisperäinen myyjä, jonka puheesta minäkään en tahtonut saada selvää – ja olen sentään harjaantunut kuuntelemaan omaa puhettani.

Tilasin kanahampurilaisen ja hän kuuli sen triviaalisti kalaksi. Tilasin Spriten ja ihmettelin, miksi saamani juoma oli ruskeaa. Kohta oivalsin hänen tulkinnieen minun pyytäneen lightin. Kolan siis.

Mietin, olinko minä muka sen näköinen, että joisin laittikolaa. Eivätkös tuon litkijät ole yleensä habitukseltaan sellaisia trendikkäitä ja kaikkea.

Tilaamani paprikamajoneesi paljastui kurkuksi. Järkeilin hänen kuulleen minun sanoneen valkoinen majoneesi – ja kurkkumajoneesi vaaleanvihreänä on lähinnä valkoista.

Mitäs siinä, ranskalaista pernavoita maiskutellessani mietin, että tulipa kokeiltua jotain uutta.

***

Kävin tänään viimein minäkin katsomassa uutta PSP-käsikonsolia. Ihan päheä, mutten osannut sammuttaa siinä pyörinyttä peliä, kieli kun oli espanja tai jokin. Olisin halunnut nähdä, voiko laitteella tehdä jotain siistiä.

Pelaamisen kuuluisi olla nykyään uskottavaa ja trendikästä ja meidän nuorten miesten lempipuuhaa, mutta kuka nyt mitään jaksaisi enää pelata, kun kaikki Civilization II:n jälkeen tullut on silkkaa kuraa eikä Lucasarts enää tee seikkailupelejään. Civ II käytti ainakin Macilla käyttiksen vain lievästi modattua standardi-GUI:ta. Myöhemmissä on ollut jokin järkyttävä ja jumittava viritys, mikä on tuhonnut tatsin tyystin.

Kuten arvasitte, minä kaadan kaksi ja puolisataani mieluummin uuteen kuolattavaan iPod nanoon. Uskollinen vuosimallin 02 podini kun on muuten kunnossa, mutta kuulokeliitäntä on rikki. [uskomatonta, muuten, että olet kerrankin olen samaa mieltä Jannen kanssa ja Mitvitiä vastaan!][ei sillä, että Jannen leikinlasku olisi välttämättä niin kaksista.] Näyttää siltä, että Apple ja Sony [ja Michael Jackson] ovat yhtä mieltä siitä, että musta on uusi valkoinen.

Minun on sittenkin vaikea kuvitella ostavani ikinä mitään muuta kuin valkoista. Minulla on edelleen tämä kermaa kermakastikkeessa -päähänpinttymäni, jonkan sain eräänä helmikuun iltana vuonna 2002. Saatan kirjoittaa siitä joskus.

On kovin huvittavaa ja liki absurdia, että Apple lopettaa tuosta vain mainiosti menestyneen iPod mini -sarjansa. Juuri kun Creativekin ehti kloonata sen ja tuoda markkinoille kymmenen kirkasta väriään. Niin Applepa kertookin, että värillä ei ole väliä, kunhan se on musta ja Creativen lelut happanevat varastoon.

Minusta tämä näyttää niin Stevemäiseltä päätökseltä, ettei tosikaan. Steve on ihastunut ohueen nanoon – näen mielessäni katse tyhjänä eteensä tuijottavan Jobsin niin kuin Joy of Tech hänet kuvaa – ja käskenyt suoralta kädeltä lopettaa minin.

Tällä kertaa ei vain ole olemassa mahdollisuutta, että tuote jäisi uudeksi Cubeksi.

Nokkelimmat huomasivat, että uuden iTunesin lookki on aiempaa pelkistetympi ja ikkunan sivuilta puuttuvat kehykset. Mutta näemmä Applen sivukin noudattaa nyt uutta linjaa: kuva jatkuu ikkunan reunasta reunaan.

***

Säästän oikeat asia ensi kertaan ja mainitsen, että eräs tuttuni käyttää malliin-sanaa sen sijaan, että sanoisi nykytapaan rasittavasti tyyliin. Siis malliin näin.

Minusta se kuulostaa piristävältä.

Jos olisin meemi, olisin tämä:

Kuvittele vuosi pystysuuntaiselle ympyrän kaarelle levitetyksi.

1. Kumpaan suuntaan se pyörii?

2. Mikä osa vuodesta osoittaa ylöspäin?





***

Minusta vuosi pyörii ilmiselvästi vastapäivään. Ja joulun tienoo osoittaa ylöspäin – uusivuosi on jo matkalla alamäkeen.

Olen kysellyt asiaa eri ikäisiltä ja kätisiltä ihmisiltä [minähän olen vasuri]. Omassa perheessäni minua ei suostuttu ymmärtämään [totta helvetissä se pyörii myötäpäivään], mutta viime viikonloppuna otin asian puheeksi ikäisessäni seurassa ja löysin monta kohtalotoveria.

Jäljitimme kaiken tarhaan. Jokainen meistä muisti nähneensä kuvan, jossa vuosi pyöri vastapäivään ja joulu oli ylhäällä.

Ei minulla muuta tällä kertaa. Paitsi karmea kiire.

Yleensä huono- ja paha-sanojen käyttö on varsin johdonmukaista. Silti henkilö, joka voi huonosti on pahoinvoiva.

Mistä johtuikin mieleeni juuri tänään.

Aiemmin selitin, kuinka tulivat baarissa kysymään, miltä peililtä olen liikkeeni ryöstänyt. Nykyään haluavat sen sijaan tietää, mitä douppia olen ottanut. – Hehjoo, ai ett' Camparia, giniä ja punasta vermuttia, älä viiti, kyl sä hei mulle voit kertoo. Enkä tiedä, pitäisikö olla ylpeä vai huolissaan.

Ärsyttää, kun ihmiset sanovat älä viiti yhdellä teellä. [vitutaako suorastaan?] Melkein yhtä typerää kuin puhua blogaamisesta yhdellä geellä.

***

Kielipoliisi

Pollarin haavista löytyy milloin mitäkin Blogistanin kielivirrasta poimittua kariketta, risua ja muuta moskaa, mitä ei soisi näkevänsä.

Tuo on lainaus keskustelua herättäneen Kielipoliisin esittelytekstistä. Eikö vain olekin irvokkaan tyydyttävää havaita siinä kielikömmähdys?

Kuten tiedetään, joka-konjuktio viittaa edelliseen sanaan [tai useampisanaiseen käsitteeseen], mikä taas edeltävään lauseeseen [tai superlatiiviin]. Kielipoliisin virke siis tarkoittaa, että sitä, että Pollarin haavista löytyy sitä & tätä, ei soisi näkevänsä.

Moni toki on tätä mieltä, mutta luultavaa on, että Kielari haluaisi käyttää joka-konjuktiota.

Tiedättehän Ultra Bran kappaleen Rubikin kuutio. Siinä kertoja kaipaa sinua kertomaan kirjojen juonia, joita en lukenut. Minä olen aina miettinyt, tarkoitetaanko tuolla todella hienovaraisesti sanoa, että kertoja luki kyllä kirjoja, mutta viis veisasi juonesta. Jos, niin se on hieno.

Tai miksi Tuttifrutti-kappaleessa sanotaan Mä tyttösein ulos vein, joka vei mun sydämein, kun yhtä hyvin voitaisiin sanoa oikein Mä ulos vein tyttösein, joka vei, mun sydämein. Miksi raiskata, jos saisi muutenkin. [noniin, jokos lopettelisit tältä erää]



***

Huomannitte, että olen ollut hiljaa liki ennätysmäisen pitkään. Osallaan tämä selittyy sillä, että olen kyllä kirjoittanut kaikenlaista, mutta tekstit ovat jääneet kesken Firefoxin kaaduttua. Bloggerissa onnettomassa kun ei ole edes sellaista tallennusnappulaa, joka vain tallentaisi teksti ja antaisi jatkaa sen muokkausta. Ei jaksaisi jatkuvasti joka seivin jälkeen hypätä etusivun kautta.

Kun ensin kello kaksitoista perjantaiyönä keksii, että nyt se pitää tehdä, pari viikkoa mielessä kytenyt idea Pää auki -linkkinappulasta. Ja kello vartin yli kaksi huomaa, että hienohan siitä, tuli, mutta se näyttää huonolta alle 400 pikseliä leveässä koossa. Ja päättää, että kirjoittaapa tässä nyt sitten edes yhden blogitekstin. Ja kello viittä yli kolme on melkein valmis. Ja Firefox jumahtaa. Eikä automaattitallennus ole pelastanut tekstistä kuin kolmanneksen.

Osansa on silläkin, että menetin hetkeksi halun kirjoittaa yhtään mitään kielellistä. Minuun iski parin päivän ajaksi sairaalloinen mielihalu luoda Applescriptejä. Yhtäkkiä ymmärsin monia kanssaihmisiäni, jotka eivät jostain syystä tunne pakottavaa tarvetta kirjoittaa jatkuvasti. On näemmä mahdollista, että ihmiseen iskee hinku kirjoittaa koodia, ja täällöin muut halut saattavat siirtyä sivuun.

Onneksi se meni ohi.

Joskus minä mietin, että maailmassa on jokunen miljoona sellaista ihmistä, jotka eivät päivittäin pode huonouden tunnetta vain siksi, etteivät osaa koodata.

***

On kai minun mainittava Mikrobitin artikkelista, jossa Windows-käännynnäinen laitettiin tutustumaan Mac miniin. Tuo on toki hieno idea, muttei olisi välttämättä kannattanut antaa hänen kirjoittaa kokemuksistaan lehtijuttua.

Minusta on jopa suotavaa, että ihmiset kirjoittavat blogeissaan juttuja oman rajoittuneen tietämyksensä perusteella, mutta on arveluttavaa mennä kirjoittamaan atk-alan lehdessä faktana, ettei Safarissa ole välilehtiä tai että Macilla ei muka saisi suoritettua kaikkia toimintoja ilman kohdevalikkojen haromista.

Nähdäkseni ammattimaiseen journalistiikkaan kuuluisi tehdä sen verran tutkimustyötä, että avaisi edes Safarin asetukset ja havaitsisi siellä olevan välilehtien säätämistä varten oma – äh – välilehtensä. Se, ettei Apple ole päättänyt ottaa toimintoa käyttöön oletuksena, johtunee siitä, että valtaosa vaihtajista ei vanhoina IE:n käyttäjinä ymmärrä moisten omituisuuksien päälle.

Luultavasti samasta syystä Safari ei oletusarvoisesti torju ponnahdusikkunoitakaan. Ettei mene tuttu Windows-experience pilalle.

***

Seuraa jälleen nolo tunnustus. Minä en osaa käyttäytyä uskottavasti raitiovaunuissa. En ole koskaan oppinut, kuuluuko niille näyttää pysähtymismerkkiä vai ei. Ymmärrän kyllä, että busseille heilutetaan kättä. Paikallisjunille ja metroille sitä vastoin ei ole tapana vilkutella [sekin yksi, joka sai ällin potkaista ohiajavaa junaa, oppi viimeistään kantapään kautta].

Mutta raitiovaunut. Pääsääntöisesti ne stoppaavat joka pysäkillä. Onko niin, että niille kuuluu näyttää merkkiä vain silloin, kun tietää, että kyseessä on sellainen pysäkki, jolla vaunu ei tyypillisesti pysähdy joka tapauksessa. Olisihan se kohtuullisen junttia näyttää pysähtymismerkkiä suuruusluokkaa Stockmannin pysäkillä. Johan siinä nauraisivat japanilaiset turistitkin.

Jälleen perjantaina jouduin turvautumaan epämääräiseen kompromissiin. Otin katsekontaktin lähestyvään kuljettajaan ja heilautin kättäni sillä lailla pikaisen coolisti. Ja olin kuin olinkin ainoa vaunuun nousija. Kyllä kannatti.

***

Tällaisissa pikkujutuissa edelleen näkyy, etten ole syntyperäinen paikkakuntalainen, vaikken räikeästi päällepäin usko järin juntilta vaikuttavani. Minä olen tosiaan asunut sellaisessakin kaupungissa, jossa busseille ei näytetty merkkiä, sillä kunkin pysäkin ohi ajoi vain yksi linja [kaupungissa oli kolme], joten kuljettaja oletti automaattisesti, että pysäkillä seisojat olivat tulossa kyytiin.

Sellaisessakin kaupungissa olen asunut, jossa ei ollut ainoitakaan liukuportaita. Siellä ei ollut kyllä edes julkista liikennettä. Mitä pienempi kaupunki, sitä lähemmäs liikkeen ovea ihmiset haluavat pysäköidä autonsa. Tuolla maksimimatka oli kymmenen metriä.

Turhautti tarhassa, kun automaattisesti oletettiin, että mummot asuvat maalla mökeissänsä [kyllä, myös mummola-termi ärsytti minua. mummi-sanaa en voinut sietää. ei ole vaikeaa päätellä, mitä ajattelin mummilasta. sori Jani]. Minun mummoni asui sentään Helsingissä.

No, hän nyt ei ollut ihan normimummo muutenkaan. Kaikki mummot eivät kellota mökkimatkaan kulunutta aikaa ja päästele sataakuuttakymppiä moottoritiellä.

Jostain kumman syystä mummola-termi assosioitui aina mielessäni liikennevaloista varoittavaa liikennemerkkiin. Vasta jokunen vuosi sitten oivalsin, että tuo juontui mitä luultavimmin Turuntien päässä olevasta liikennevalomerkistä. Sen ohi kun aikoinaan ajettiin aina mummolle mentäessä.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds