Ajattelin aloittaa pienellä ylemmyydentuntoisella mediakritiikillä. Helsingin Sanomain etusivulla oli tänä aamuna linkki peliin, jossa tunnistetaan julkkisten valokuvia. Kuinka alas voi maailma vajota.




Oli sitten ihan pakko kokeilla.


Tuo kävi kauhean vaikeaksi tuossa vaiheessa. Aikaa oli vähemmän, vaihtoehtoja enemmän ja poistettavat palikat pienempiä. Mutta minä olen kernaasti silminnäkijä.

Näköjään nyt illalla tuo linkki oli poistettu. Tilalla oli HS:n MM05-sivujen mainos.

Vastaavasti myöhästyi irvailuni Ilta-Sanomille. Vielä aiemmin tänään siellä uskoakseni luki Discovery-uutisen yhteydessä, että lähtötohinossa tapahtunut eristelevyn kappaleen irtoaminen oli NASAn kannalta ennennäkemätön takaisku. Minä voisin helposti nimetä muutaman pahemmankin.

Hesarin sivuilla eksyin selaamaan Peak Oil -aiheista keskustelua. Innostuin tapani mukaan tutkimaan aihetta käsitteleviä linkkejä enemmänkin. Hupaisa oli juttu, jossa joku suomalainen kertoi jenkkifoorumilla kirjoittaneensa aiheesta edustajalleen Jyrki Kasville ja kysyneensä, kuinka Suomi on varautunut öljyn loppumiseen ja mitä Kasvi aikoo asian eteen tehdä.

Kasvin avustaja oli kuulemma soittanut kysyjälle takaisin. Mitään kovin rakentavaa hän ei ollut osannut sanoa. Olipa arvellut, että kasvihuoneilmiön sulatettua napa-alueita sieltä voidaan kenties löytää uusia öljyesiintymiä. Lohdullista.

Näemmä asialle on omistautunut jo yksi suomenkielinen blogikin. Myös tämä tuore Voima-lehden artikkeli vaikutti varsin kiihkottomalta ja asialliselta. [öö, mistä lähtien Pää auki on ollut kiihkottomuuden ja asiallisuuden kannalla?]

Erityisen kiinnostava oli myös teoria, jonka mukaan öljy ei ole fossiilinen polttoaine ensinkään, vaan syntynyt mystisesti magmasta. Teoria lähtee ajatuksesta, että öljyä on löydetty syvemmältä kuin fossiileja ja vettä kevyempänä öljyn tulisi liikkua maanpintaa kohti.

Matkalla sattui vastaan vielä hupaisa sarja Diebold-yhtiötä parodisoivia julisteita. Firma kaiketi hoitaa sähköistä ääntenlaskua Yhdysvalloissa.

godbless



Tietenkin kaikki palautuu aina samaan, ja muutaman tunnin seikkailun jälkeen huomasin lukevani 911-jengin uusimpia, Lontoon tapahtumien kirvoittamia, pohdintoja.

***

Mitvit avautui YTV:n Matkakortti-järjestelmän lukulaitteista. Minä kirjoitin samasta aiheesta hieman laajemmin ja tylsemmin viime syksynä.

Tässä päivänä eräänä myöhästyin jälleen bussista, mutta olin onnekseni Kampin hulppeassa terminaalissa, joka on luotu viihtymistä varten. Viihdytin itseäni ensimmäiset viisi minuuttia kysymällä jokaiselta vastaantulijalta, oliko tämä kenties Sellisti, hänen kun tiedetään käyneen Kampissa, mutta hauskuus loppui, kun joku kontabassoa mukanaan raahannut luuli, että yritin kuittailla.

Kontrabassoa mukavaan raahaavat ovat pääsääntöisesti isoja miehiä, joten otin jalat alleni ja suuntasin HKL:n infopäätteelle.

Päätteissa on tietokoneen näyttö ja metallinen, sittenkin tuntumaltaan yllättävän miellyttävä, näppäimistö sekä kiilalause. Kursoria liikutellaan ohjauspallolla.

Ruudulla ollut näky oli vähintäänkin sekava. Siinä oli epämääräistä informaatiota HKL:stä pienellä tekstillä. På svenska ja English, siinä luki myös.

Kohta huomasin, että niin luki ruudun alalaidassakin, English oli vain saanut eteensä trendikkään in-sanan. Sivun alalaidassa oli myös tekstilinkit ylöspäin ja alaspäin sekä seuraava ja edellinen sivu. Nämä eivät tehneet mitään.

Kovin kaaoottista, mietin. Huomasin English-sanan lähistöllä palautelinkin, jota klikkaamalla aukesi tyypillinen nettilomake. Siristin terveillä silmilläni selvää ensimmäisestä ponnasdusvalikosta, joka kysyi, mitä palautteeni koskee. Kummastelin, etten ollut löytää sopivaa vaihtoehtoa, vaan valitsin lopulta alistuneena muuta asiaa. Luulisi nyt, että laitteelle annettava palaute liittyy yleensä itse laitteeseen.

Ihmettelin sitäkin, miksi jouduin syöttämään kellonajan ja päiväyksen itse käsin, vaikka laite sivupalkissaan ilmoitti ilkikurisesti olevansa tietoinen kummastakin.

Skippailin turhia luukkuja ja pääsin viimein vapaan palautteen kenttään. Vuodatin vapaata palautetta sieluni syövereistä. Käytin kaiken nuoruuden virheitä maailmassa näkevän intoni ja informoin heitä jokaikisestä laitteen epäkohdasta. Myös siitä, että yhdysmerkki [-] sijaitsi jostain kumman syystä normaalin sijaintinsa sijaan å-kirjaimen vieressä.

Ja tuossa vaiheessa sivu sulkeutui, palvelu palasi takaisin sotkuiselle etusivulle. Minua huvitti. Tästähän voisi kirjoittaa blogiin, riemuitsin.

Vasta klikattuani näytön reunan palkista itseni Reittioppaaseen, ymmärsin, että kyseessä oli ainoastaan Internet-selain, joka oli ympyröity sekavilla linkkipalkeilla. Huomasin, että joillain sivuilla nuo alapalkin ylös- ja alas-linkit todella toimivat. En sittenkään ymmärtänyt, miksei niitä ollut disabloitu silloin, kun ne eivät olleeet käytössä.

Samalla ymmärsin, miksi alkutilanteessa kieltä oli päässyt säätämään useammasta paikasta. Alapalkin kielivalinnat vaikuttivat tietenkin vain itse palkkiin. Nettisivun kieli valitaan erikseen. Samoin täyttämäni palautelomake oli ollut osa HKL:n sivua. Siksi siellä kysyttiin arveluttavia kysymyksiä raitiovaunuista.

Tutkin Reittioppaan tallennettuja osoitteita. Muutama espoolainen oli tallentanut listaan kotiosoitteensa. Kirjoitin ne muistiin. Tavoitteenani on jonain päivänä osata ulkoa jokainen espoolainen osoite. Erityisen kiinnostavaa oli havaita, että kohde flygplats oli tallennettu listalle viisi kertaa. Todellakin ruotsiksi.

Tämän kauemmaksi en ehtinyt ennen kuin joku hyypiö tuli koputtamaan olalle. Mä oon Sellisti, hän sanoi, vaikka minäkin musiikista mitään ymmärtämätön saatoin nähdä hänen kantaneen mukanaan korkeintaan viulukoteloa.

Minä matkustin taannoin linja-autolla pelaamaan pesäpalloa ja katselin uusinta uututta, BusScreen-nimistä päätettä, uutiskalvoshow'ta pyörittävää näyttöä, joka oli pultattu kuljettajankopin selkäpuolelle. Mietin, kuinka hienolta nimi Linja-autoRuutu olisikaan tuntunut ja yritin tihrustaa selvää pikkuriikkisistä teksteistä. Pesäpallo yhä suositump, siinä luki.

He eivät sittenkään harrastaneet trendikästä sanojenkatkomishuumoria, bussin tolppa vain sattui eteeni niin, etten nähnyt enempää.

Ja jälleen saimme havaita, ettei poppoomme ollut kentän ainoa perinnelajin harjoittaja. Myös toinen joukkue oli pesänrakennuspuuhissa saapuessamme. Sen verran avuttomasti pelasivat, ettei sentään tarvinnut pesiskateudesta kärsiÄH.

[aika hauskaa, että samassa lajissa yhtyvät (winkwink) termit pesis ja pesä, vai mitä PA -Sellisti]

Tässä taisi taas käydä vahingossa niin, että olen jälleen mielettömän trendikäs. Katsokaa vain, kuinka vuoden kuluttua kaikki pelaavat pesäpalloa. Teekkaritkin perustavat joukkueen nimeltä Hutin keittäjät.

Jotkut tapaavat naureskella, ettei pesäpallossa tule liikuttua juuri lainkaan, mutta he eivät ole ilmeisesti kokeilleet lajia vajaalla miehityksellä. Jos kentän pyrkii pitämään hallussa neljällä pelaajalla, joista muutama vielä pyrkii lähtökohtaisesti väistämään palloa, läpilyöntejä sattuu tuon tuostakin. Ja suurella kentällä pallo vierii pitkälle.

Perinteisesti ala-asteella pesille sijoitettiin ne harvat, jotka saivat kiinni. Minä pelasin aina kunniakkaalla ykkösvahdin paikalla. Pelasimme ihan oikeilla säännöillä vapaataipaleineen kaikkineen. Jopa syöttölupa piti kysyä heittämällä pallo ykköselle aina ennen jokaista lyöjää. Tämä siksi, että minä ja lukkarina toiminut kaverini pääsimme toteuttamaan salakavalia taktiikoitamme. Meillä oli jopa vihko niitä varten. Jos kutsumme kaveria vaikka Valtsuksi, vihkon kannessa olisi saattanut lukea Valtsun ja PA:n taktiikkavihko.

Hei, miksi sä kirjoitit tohon PA? ihmettelin triviaalisti.
Noku sun blo.. eiku siis mä aattelin, että sulla ei koskaan oo rahaa oikein mihinkään.
Onhan minulla toki rahaa, mutta vanhempani ovat kieltäneet minua käyttämästä sitä ilman lupaa, jotten tuhlaisi turhuuksiin, enkä minä koskaan saa lupaa, vaikka kysyisin, minä puhuin tuohon aikaan vielä lähes kirjakieltä.
Siksi jouduin varastamaan tämän vihkonkin, selitin.

Vihkoon emme koskaan tulleet kirjoittaneeksi mitään.

[tähän asti blogger oli armollisesti säästänyt tekstiäni, muun kirjoitin sitten uusiksi. aika pian vaihdan systeemiä, lupaan.]

Sittemmin ymmärsin, että paljon pesää kiinnostavampi pelipaikka on olla keskellä kenttää, suunnilleen kakkos- ja kolmospesän välissä. Tuolloin voi tähdätä kaikkea mikä liikkuu. Yrittää ottaa kiinni jokaisen pallon ja onnistuessaan säästää kullanarvoista aikaa. Toisaalta jos palloa ei joskus satukaan saamaan kiinni, takakentällä on porukkaa, joka hoitaa. Vastuuttomuuttako minä jälleen haikailen.

[ihan rauhassa, kyllä niitä tylppiä esineitä alkaa vielä tippua]

Huonommin kuin kertaakaan tänä kesänä sujuneen pelin jälkeen suuntasin kauppaan ostamaan juotavaa. Yllätyksekseni huomasin, että kaksi 0,33 dl:n lasipulloa vissyä maksoi vähemmän kuin yksi puolilitrainen muovinen aikuisille tarkoitettu. Valinta oli helppo tehdä, minä eettisenä kuluttaja kun en osta tuotteita, joiden mainokset ärsyttävät minua.

Sitä paitsi minä pidän Hartwallin kierteisistä lasipulloista.

Minä pidän myös Cociksen lasipulloista ja olen jo ennakkoon huolissani, että niiden myynti lopetetaan pian. Juuri ikinä en ole kenenkään nähnyt moista ostavan.

Joillakin ystävilläni on erilaisia tulevaisuuden tavoitetiloja. Jotkut toivovat omistavansa isoina tai asap hopeisen sporttisen Audin. Minun haaveeni on, että minulla olisi joskus varaa ostaa sumeilematta pieniä lasisia Cocis-pulloja. Säilyttäisin niitä jäärouheessa ja siemailisin sitten kultivoituneesti.

***

Eräänä aamuna tavanomaista tarvekartoitusta tehdessäni ymmärsin, että minulta puuttui kannellinen kahvimuki. Sellainen, joka kourassa stereotyyppiset amerikkalaiset urapöhlöt juoksevat aamulla autoonsa aikaa säästääkseen. Töppäävät sitten äkkijarrutuksen kanssa, roiskauttavat kahvit paidalleen ja myöhästyvät palaverista.

Minäkin olin aina halunnut myöhästyä palaverista, joten päättelin, että kannellinen kahvimuki sen on oltava. Jotkut hömelöt tykkäävät ulista Suomen olevan maailman amerikkalaisin valtio itse pääpahan jälkeen. Oikeasti, oletteko koskaan käyneet esimerkiksi Puolassa.

Jos vaikka Yhdysvaltain kanssa yhteistä olisikin, että molemmissa maissa hampurilaismarkkinoita hallitsee kotimainen yhtiö, kannellisten kahvimukien tarjonnan suhteen tilanne on kokolailla surkeampi.

Aloitin etsintäni Kellopelistä. [yritin äsken etsiä firman nettisivuja, mutta ensimmäisenä google löysi vain oman vanhan tekstini][olipas mainio juttu, muuten, kyllä ennen Kampin keskusta oli kaikki niin hienosti] Eivät myyneet mukeja. Eikä Sokos eikä Anttilakaan. Vaan Tiimaripa myi.

Muovinen kippo oli maksanut alunperin kai kaksi euroa ja nyt sen sai 75 %:n alennuksella. Väri oli rumahko sinivalkoinen, mutta ajattelin, että olen käyttänyt 50 senttiä huonomminkin. Hukannut esimerkiksi sohvanrakoon. Vieläkin harmittaa.

Lopulta päädyin Stockmannille kuin viimeiseen oljenkorteen, ja heilläpä olikin. Tasan yksi malli, tuokin sitten varaava ja teräksinen. En olisi välttämättä tarvinnut aivan noin suureellista, mutta kun olin jo kerran päättänyt. Olen kai minä kaksikymmentä euroa huonomminkin käyttänyt. Hukannut esimerkiksi sohvanrakoon. Ei harmita enää.

Niin, teräs on kivaa, mutta pikkuhiljaa kovin tylsää. Nykyään kaikki tekniikka on tunnetusti metallin väristä. Puolet autoista myydään hopeisina. 80 % sporttisista audeista myydään hopeisina. Ensin oli iMac, tuli 90-luvun lopun monenkirjava karkkivärikausi. Sitä kesti pari vuotta [Tiimarin muki oli tainnut jäädä varaston pohjalle juuri tuolloin].

Tuli PowerBook G4 ja valkoinen iBook. Kohta kaikki oli harmaata tai valkoista ja pelkistettyä. Kaikki katsovat Appleen, kaikki odottavat, mikä on seuraava juttu. Mutta Apple ei varmasti tuo yhtään uutta koteloa markkinoille ennen Intel-koneitaan. Siinähän odotatte.

***

Apple, joka 90-luvulla sanoi Think different. Mainos niille, jotka eivät ole nähneet. Runo niille, jotka ovat nähneet mainoksen, mutteivät lukeneet koko tekstiä. Tuota voisi pitää kornina, mutta minusta se on hieno. Vastaavaa matskua, jota Saarinen saattaisi käyttää seminaarillaan, toki.

Applen sivuilla oli vielä vuosi sitten oma apple.com/thinkdifferent-sivunsa, joka sisälsi tuon runon [kuvaavasti sen olin singeerannut Steve Jobs, samoin kuin kaikki firman patenttihakemukset], mutta nyttemmin se on poistettu. Nykyään kun Applekin haluaa miellyttää kaikkia ja vaihtoi samassa rytäkässä kirjasimensa Apple Garamondista Myriadiksi.

Minä lupaan, että tämän blogin fontti ei ikimaailmassa vaihdu Myriadiksi. Ei vaikka Myriad on kaiken järjen vastaisesti valittu iPod photon fontiksi Mac OS X:ssä käytössä olevan Lucida Granden sijaan. Applen lopetettua värinäytöttömien iPodien myynnin perinteikäs Chicago-fontti poistui samalla käytöstä. Harmaasävynäytöllinen iPod mini kun käyttää Newtonista tuttua Espy Sans -kirjasinta. [minä käytän kirjasin- ja fontti-sanoja synonyymeinä. jotkut tekevät niiden välille eron. pahoitteluni.]

Aikoinaanhan herätti keskustelua, miksi Apple sanoi Think different eikä differently. Jotkut urpot menivät sitten kääntämään tuon suomeksi Ajattele toisin, vaikka sehän on tietenkin tyystin eri asia. Olisivat kääntäneet vaikka, että Mieti muuta.

Kuinka vain, Camparin Tallinnan-laivalta ostettavan kaksipakkauksen mukana tulee nykyään mukana hieno shakeri, ja laatikossa lukee Drink different. Ei differently. Sain tuollaisen tuliaisiksi.

Tosiaan tämä on päivän kolmas esine ja niin hieno, että luulisi Skitso-Jannenkin katsovan kateellisena.

Kyllä nyt taas kelpaa puuhata omaehtoisia Campari Mixxejä.

***

Vielä merkintä historiankirjoihin: jälleen yksi aikuistumisriitti on saavutettu. Sain elämäni ensimmäiset plussapisteet. Olin jo heittää kuoren roskiin avaamatta, sillä yleensä siellä kerrotaan vain, että matka on edelleen lohduttoman pitkä, mutta niin vain oli tällä kertaa raja viimein ylittynyt. Minä voisin kyllä vaihtaa pisteet Pirkka-lehteen niin, että pääsisin piruilemaan nikseille, mutta minkäs teet.

[blurrasin nuo kriittiset numerot, jotta yksityisyyteni säilyisi]

Ajat olisivat vaikeita ilman Sellistin laadullisia singulariteettihyppäyksiäkin. Edes lehtien lööpit eivät tarjoa aihetta nopeisiin pikkunäppäryyksiin. Kertovat Mikael Jungnerin syövästä. Revi siitä sitten tuumoria.

Gotta admin, tänään olisi kuulunut olla minun päiväni. Ei täysin tuntunut siltä. Lähdin viimein kotiin siinä vaiheessa, kun ymmärsin, että jokin menee väistämättä rikki, jos vielä aion jatkaa hiiren hakkaamista nyrkilläni.

Selvinpäin hereillä tähän aikaa yötä. Alkaa olla jo vähän bissehätä. Pakko blogata ennen kuin pääsee taas unohtumaan ja joku hyväkäs ehtii vielä ensin.

***

Kiivaimmat kriitikot ovat jo kauhistelleet nykyistä kriisiä. PA on ensin viikon poissa, suoltaa sitten epämääräisen pseudopohdiskelevan pölötyksen ja on muutaman päivän hiljaa. Kerrottakoon, että eilenkin olin aikeissa kirjoittaa. Minun piti tehdä vaikka mitä hienoa, kun kello yksitoista tunsin itseni kovin väsyneeksi ja arvelin, että kahdenkymmenen minuutin torkut piristäisivät kummasti.

Piippaavista puhelimista huolimatta simahdin sängylleni. Sainpahan jotain kirjoitettavaa blogiini, riemuitsin herätessäni aamulla kuin ihmeen kaupalla ajoissa ilman apuvälineitä.

***

Blogiskenessä poissaollessani pyörinyt uskontokeskustelu [mainioita kommentteja tuolla] kaipaa kannanottoani, huhut kun tietävät kertoa kaikenlaista hämärää seminaarimatkastani. Ettäkö siellä olisi makoiltu luentosalin lattialla kuka missäkin ja kuunneltu liki transsissa äänitettä, jolla klassissävytteisen musiikkitaustan päällä mumistiin mantramaisia lyhyitä lauseita. Aika epäilyttävää moinen.

Tuostakin huolimatta minäkään en usko muuta kuin toki siihen, että kirkossa on fiksujakin ihmisiä, jotka eivät yritä ottaa vertauskuvallisiksi tarkoitettuja universaaleja ohjeita turhan kirjaimellisesti. Minusta on surullista ja väärin, että uskonnottomuudessa tuntuu edelleen olevan jotain häpeiltävää ja selittelyä kaipaavaa, kun lähtökohtaisesti todistustaakan tulisi olla juuri niillä, jotka väittävät jonkin koskaan havaitsemattoman olevan olemassa. Toisaalta kovin lapsellista on myös Vapaa-ajattelijain kiihkoilu.

Kerran ala-asteen ensimmäisellä luokalla minulle kerrottiin aamunavauksessa tarina, jonka opetuksena oli, että jos perämoottori ei meinaa muuten startata, rukous auttaa aina. Tämä tallentui lähtemättömästi herkkään lapsen mieleeni.

Tarina palasi muistiini, kun yksitoistavuotiaana olin optimistijollaleirillä. Paikalla oli myös upein siihen astisessa elämässäni näkemäni tyttö sekä joitain kymmeniä epäoleellisia muita tyyppejä. Tyttö oli ollut leirillä jo vuotta aiemmin enkä ollut tuolloin keksinyt kelvollista strategiaa hänen suhteensa edistyäkseni: kukaan lähipiiristäni ei tuntenut häntä enkä ollut tuntunut kykenevän millään järjestämään soveliaita tilanteita lähestymisyritykseen.

Tällä kertaa olin miettinyt ennen leiriä, kuinka helppoa kaikki olisi, jos kyseessä olisikin leirin sijasta kotibileet. Kotibileissä oltiin eri tilanteessa, niissä oli lupa toimia kotibilekontekstin mukaisesti; lähestyä, tarttua kiinni, tanssia hitaita [en osannut tanssia nopeita tuohon aikaan. nykyään tilanne on päinvastoin.] Väitetään pikkupoikien pelkäävän tyttöjä. Se ei ollut minun ongelmani. En pelännyt tyttöjä sinällään, minä pelkäsin tilanteita, joissa ei olisi soveliasta toimia niin kuin olisin halunnut.

Niin, ennen leiriä minä rukoilin ihan huvikseni, että jonain päivänä leirillä tilanne olisi kuin kotibileissä [minä ristin käteni vasen peukalo päällä niin kuin me kaikki luovat ja postmodernit yksilöt tapaamme tehdä]. Hymähdin ajatukselleni ivallisesti, kuten tapanani oli. Leiriä tuntemattoman on vaikea ymmärtää, kuinka kaukaa haettu haaveeni oli. Tuolla leirillä pääpaino oli purjehtimisessa ja ulkoilussa ylipäänsä. Sisätiloja oli niukalti, hädin tuskin kylliksi, jotta kaikki olisivat mahtuneet yhtä aikaa sisälle.

Ja eräänä kauniina päivänä satoi. Meidät komennettiin lopulta sisälle, märissämme, sadehousut jalassa. Vakiosoittajamme tarttui haitariin ja alkoi laulattaa meitä. Mä huultes hurmaa join, lauloin kuin vuotta aiemmin tytön ensi kertaa havaitessani. Kohta joku ohjaajista innostui valssaamaan. Tilanne kehittyi, kappale vaihtui letkajenkaksi, ja lähes kaikki uskaltautuivat mukaan.

Mietin, että tuo kaikki alkoi muistuttaa yhä enemmän kotibileitä. Olisiko minulla mahdollisuuteni? Oliko pyyntöni kuultu? Oliko jumala olemassa? Kohta haitarimusiikkiin oli ehditty kyllästyä. Joku oli raahannut paikalle teltasta oman mankkansa marklareineen, ja kohta sali täyttyi – täytyy myöntää – minun korviini hieman turhan ysäristä musiikista.

Kohta, mietin, tilanne elää, ihmiset vapautuvat, lähtevät mukaan, minä saan mahdollisuuteni. Jengi, joka joraa. Siinä se, koska tahansa niin lähellä, alati saavutettavissa. Helposti kuin rukous.

Mutta ei. Kriittistä massaa ei sittenkään kertynyt. Ihmisiä ujostutti. Liian valoisaa ja kaikkea. Kukaan ei kehdannutkaan. Tilanne kuivui kasaan.

Leikimme vettä kengässä. Minä eri ryhmässä kuin hän.

Mietin, että kenties jumala on varannut jokaiselle ihmiselle yhden satunnaisen toteutuvan toiveen. Minä haaskasin omani tuohon. Toivoin makkaran nenänpäähän, mutta jätin syömättä, kun en uskaltanut. Sen jälkeen yksikään toiveeni ei enää toteutunut ja pikkuhiljaa lakkasin uskomasta koko juttuun [ja itseesi? ja naisiin?].

***

Kaverini pohdiskeli äskettäin, mikä olisi pedofiilin vastakohta. Siis sellainen, joka sekaantuu turhan iäkkäisiin tapauksiin. Olisiko nekrofiili, vastasin nähdäkseni sittenkin siinä määrin sukkelasti, että annan itselleni luvan julkaista seuraavan testituloksen [via]. Se kun liittyy sentään voimakkaasta ulkoa annettuun aihepiiriin – ja on vieläpä kovin mairitteleva.

Tuo testi oli hauska täyttää, sillä vastausvaihtoehdoista ei osannut arvata, millaisen tuloksen ne tuottavat. Etenkään elokuvista, joista en ollut nähnyt kaikkia ja jouduin arpomaan. Kiinnostava tuo spontaaniuden vähäisyys, vaikka tottahan se on: hyvä improvisointi vaatii rutosti taustatyötä.


the Wit
(52% dark, 34% spontaneous, 27% vulgar)
your humor style:
CLEAN | COMPLEX | DARK

You like things edgy, subtle, and smart. I guess that means you're probably an intellectual, but don't take that to mean you're pretentious. You realize 'dumb' can be witty--after all isn't that the Simpsons' philosophy?--but rudeness for its own sake, 'gross-out' humor and most other things found in a fraternity leave you totally flat.

I guess you just have a more cerebral approach than most. You have the perfect mindset for a joke writer or staff writer. Your sense of humor takes the most effort to appreciate, but it's also the best, in my opinion.

Also, you probably loved the Office. If you don't know what I'm
talking about, check it out here: http://www.bbc.co.uk/comedy/theoffice/.

PEOPLE LIKE YOU: Jon Stewart - Woody Allen - Ricky Gervais

My test tracked 3 variables How you compared to other people your age and gender:
free online datingfree online dating
You scored higher than 37% on dark
free online datingfree online dating
You scored higher than 15% on spontaneous
free online datingfree online dating
You scored higher than 35% on vulgar
Link: The 3 Variable Funny Test written by jason_bateman on Ok Cupid


Kaiken tämän jälkeen minä
enemmän kuin milloinkaan
äh.

Kertaluokkaa enemmän kuin
koskaan aikaisemmin;
joko saatan tehdä sen
mä mitä ennen emmin?

[minä, joka menin kehumaan joillekuille kirjoittaneeni joskus runoja ja tulevat sitten tänne ja lukevat ensimmäiseksi nuo.]

Ei, minä olen aina ja ikuisesti alkueliö. En saata kirjoittaa lopuista, sillä en ymmärrä niitä. Uskon vasta kun en enää näe, sanoin. Minä en ymmärrä, vaan totun. Onnekseni nopeasti. Porukka oli haikeaa lentokentällä. Minulla ei ollut heille mitään sanottavaa, sillä kaikki olisi kuulostanut typerältä.

Hyvää jatkoa, tokaisin, tönkköoloa täynnäni. Minä, joka en koskaan toivota hyvää yhtään mitään. Kaikkein vähiten jatkoa.

Mietin nokkelia irtosutkauksia:

Ajattelin ensin, että olo olisi kuin koulun alussa. Puhdas pöytä, muutkaan eivät tuntisi toisiaan. Voisin lähteä nollista ja saada tilanteesta kiinni. Jokainen meistä olisi samassa lähtökohdassa ja defaktossa, minkä kuvittelisin olevan minulle eduksi, jos oletan virheellisesti olevani keskimääräistä parempi kaikessa. Nollasta mitä vain.

Niin minulle kohta selvisi, että jokaikinen heistä tunsi toisensa entuudestaan. Olin ainoa ulkopuolinen. Olo oli kuin – ensimmäisenä koulupäivänä.

Muistelin, kuinka kerran aiemmin olin ollut vastaavassa tilanteessa. Patsastellut keskellä vieraita ihmisiä ja mennyt sitten summassa mukaan johonkin rinkiin. Kohta heidän juttunsa loppui ja jokainen kääntyi katsomaan:

– Me ollaan kaikki fyysikoita, joku ilmoitti ihmetellen ja jatkoi:
– Kuka helvetti sinä olet?

Minä olen PA, ja aion aloittaa kahden vuoden kuluttua suositun huumoriblog.. äh.

[Kemisistit kutsuvat fyysikoita fysisteiksi. Sisti juttu.]

Tai yrittänyt irvailla rantagrillauskulttuurille. Kertoa vaikka, että äitini kävi isäni kanssa [minusta on jotenkin helpompaa sanoa isäni kuin isä.] Tallinnassa ja otti uimapuvun mukaan. Meni sitten pikaisesti uimarannalla käymään, ja isä ihmetteli, mitä ihmeen järkeä sitä on rannalla aikaansa tuhlata, kun on kerran oikein ulkomaille lähtenyt. Äiti oli samaa mieltä: ei mitään.

Beach-volleytä sentään kesti pelata, vaikkei kuumuus paikoillaan maaten ollut siedettävää. Minä olen parempi pelaamaan rantalentopalloa kuin olisin arvannut. Olen aika hyvä ottamaan kiinni pesäpallossa ja jalkapalloakin osaan torjua. Kun on kerran oppinut heittäytymään, sitä voi soveltaa monella eri elämän saralla.

Tuo oli älykäs metafora. E. Saarinenkin, nähkääs, pitää urheiluvertauksista [minä kyllä tiedän, mitä eroa on vertauksella ja metaforalla].

Mietin, että Pekka Himasen esityksessään mainitsema moitteeton oleskelu on yksi vahvuuksistani. Onko siinä jotain väärää, jos kerran tiedostan asian ja tunnen vielä nauttivani siitä. Minusta on ihanaa liikkua suvereenisti liikennevälineissä. Vielä hienompaa on rikkoa sääntöjä hallitusti. Liikkua Helsingissä pyörällistä laukkuani perässäni vetäen ja näyttää tyylikkäältä turistilta. Painaa mukamas epähuomiossa metron ovenavausnappulaa kuin luullen, etteivät ne aukea Helsingissä automaattisesti. Kun eivät kerran oikeissakaan suurkaupungeissa.

Sellaisissa, joissa ammutaan summassa viattomia ihmisiä. [huomatkaa, älykäs kannanotto maailmanmenoon]

Samsoniten slogan Worldproof. Siinä on voimaa. Jonain päivänä minäkin vielä olen sellainen. James Bond -filosofiaa puhtaimmillaan.

Senkin opin, ettei ole hyvä idea lukea Arosutta aurinkorannalla – alkuperäiskielellä. Pääsin sivulle viisi.

Kaikki tuollainen pikaisesti hauskuuttamaan pyrkivä mukanokkeluus on luonnollisesti kovin tuomittavaa. Kyse on pikkunäppärästä älynkäytöstä, johon me näsäviisaat nulikat tapaamme sortua virikkeiden puutteessa. Olisi triviaalia poistaa virikkeistä ii, joten jätän sen väliin.

Tulee ymmärtää, että eri ihmisillä on eri suuruisia mittakaavoja ja vain riittävän suurten persoonien älyttömät nokkeluudet voidaan ja on syytä tulkita kelvollisiksi uusiksi vaatteiksi [olisi triviaalia poistaa vaatteista vee]. Kaikki muu on epäoleellista puuhastelua, ajanhukkaa ja henkipattoa hölmöilyä.

Nykynuorten viisastelijoiden ainoa osaamisalue on itsetarkoituksellinen ylikriittisyys. He etsivät virheitä joka paikasta ja omaa erinomaisuuttaan pönkittääkseen hihkuvat aina suureen ääneen löytäessään sellaisen. Oli sitten kyse pilkusta thatin edessä tai käytettävyysheuristiikan laiminlyönnistä.

Minua suorastaan suututti. Tunsin tulleeni loukatuksi.

Hieman kuin jos joku väittäisi tämän blogin ainoan tarkoituksen olevan viihdyttää itseäni ja muita. Kuin täällä ei puhuttaisi vakavista asioista näennäisen huumorin rauhoittavassa viitekehyksessä. Kuin rivien välistä ei olisi luettavissa asennetta, sielua ja ajatusta.

Ja voiko niitä kriitikoitakaan syyttää? Eikö kritiikki ole kuin ylihuolehtivaisten vanhempien holhoaminen, taustalla sentään välittäminen ja rakkaus lasta kohtaan. Ja minkäs sille teet, kun koulussa tahkotaan pilkkusääntöjä niin kauan, että joku rukka oletttaa kyseessä olevan oikeasti merkitykselliseksi tarkoitettu asia ja suhtautuu siihen sen mukaisella tarmolla ja intohimolla.

Sen pilkkaaminen, mistä toinen on innostunut – ivanauru – on liki julminta, mitä voi tehdä. Ja muutaman sekunnin hengitettyäni tulin ajatelleeksi, ettei E. Saarinen ole välttämättä lukenut blogiani kovin suurella ajatuksella eikä välttämättä tarkoittanut luennollaan aivan suoraan hyökätä juuri ja nimen omaan sitä vastaan.

Kuinka vain, haluan korostaa Matti Willamon erinomaisuutta roolimallina nykymaailman neidoille ja nuorukaisille. Viittasi naureskellen tähän viimevuotiseen Uratien artikkeliin, jossa hänet nostetaan suorastaan Saarista korkeammalle jalustalle, kuvassakin etualalla. Kaikkea ei sentään voi saada, sillä nimi on kirjoitettu väärin.

Jokainen on upea, kunnes toisin todistaa.

Willamo

Naiivia tai ei, mutta tuon mukaan olisi syytä toimia useamminkin.

[Ystävyys korvaamaton, Pulina halpa, mainostaa näemmä Telefinland samaisella sivulla. Sanoin aiemmin vihaavani jokaista Taide pitkä, elämä lyhyt -mukaelmaa, mutta nyt alkaa mennä jo yli. eikö riitä, että yksi teleyhtiö ottaa tuon hoettavakseen][sinua vain harmittaa, että reissussa oli ihmisiä, jotka eivät olleet lukeneet blogiasi joitain kuukausia sitten, kun sanoit, että jokainen elämä on -fraasia hokeva voisi tehdä jotain itselleen.]

Muistelin, kuinka äiti kertoi ollessani kymmenvuotias, että at-naiset saattavat joskus pyrkiä kompensoimaan asemaansa heittäytymällä jutuiltaan, jopa teoiltaan, ylihärskeiksi. Ei minua kiinnosta tietää, onko jollakulla rusketusraidat tissien alla. Analysoin asiaa tarkemmin avartuneessa mielessäni ja ymmärsin, etten erityisemmin välitä tisseistä, joissa on alla.

Mietin kolmikymppisiä naisia ja heidän kyltymätöntä yössä riekkumisintoaan. Ja miksi ihmeessä juuri minun tuli seurata perässä. Kenties halusin harjoitella, oppia näkemään, kuinka toimivat. Tietääkseni, mitä on tulossa. Minä haluan tietää, mitä on tulossa, vaikken myönnäkään varautuvani. Kolmikymppiset osaavat sitäpaitsi kävellä suvereenisti korkokengillä.

Eivätkä vain kävellä, vaan jopa tanssia.

Ajatus uomista kolisee minuun aina ja ikuisesti. Minä mietin, että se, joka muistaa, hallitsee menneen. Hän voi syöttää baari-illan jälkeen kavereille oman tarinansa eikä näillä ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa. Mutta hallitseeko unohtava vastaavasti tulevan. Onko hän vapaa menneensä kahlitsevuuksista vai kaikki jälleen nokkeluutta tavoittelevaa viisastelua.

Tuotakin mietin oikeasti jo ainakin vuosi sitten. Minä en koskaan keksi uusia ajatuksia silloin kuin kuuluisi. Löydän viittauksia vanhoihin ja riemuitsen mielessäni omasta oivuudestani. Täyttelen yksityistä hevonpaskabingoani ja pidättelen riemunkiljahduksia. Katselen muita ja olen ulkopuolella. En merkitse nimeäni läsnäololistaan, sillä en henno valehdella [muualla kuin blogissani].

Hei hei, oli hauska tutustua, sanoo jäähyväisiksi [eikä tiedä minusta mitään. kun ei kerran kysynyt. enkä tahtonut tuputtaa.].

Mitä minä opin? Että

liha on heikko,
mutta hali on vahva?

[minäkin vihaan hali-sanaa]

Ei minun lihani. Eikä minun halini. Ei sillä.

Lakotkin jo opettivat, että on epämoraalista tyytyä vähempään kuin on joskus saanut. Niinpä en voi kuvitellakaan suostuvani eilisen kaltaiseen pilvipoutaan kahden viikon hellejakson jälkeen.

Lähdin sitten Kyprokselle.

Tämä on uutta minulle, en ole ennen tainnut käydäkään juuri Itävaltaa etelämpänä. Kai tästä jotain tulee. Jos ei viikon kuluttua ole mitään viisasta sanottavaa, niin sitten on jo mielessä vikaa.

Taas äsken tunsin itseni suureksi sampleriksi tai Garagebandin lisälooppilajitelmaksi, joka vain suoltaa samaa soopaa kerrasta ja kuulijasta toiseen. Minä tapaan onneksi muistaa aika hyvin, kelle olen mitäkin sanonut, mutten vastaavasti tiedä juuri tuskaisempaa näkyä kuin ilmeen toisen kasvoilla siinä vaiheessa, kun alan väkinäisesti kertoa huonoa juttua, jonka tämä on jo kuullut.

En pidä mielipideautomaateista, ja huomaan, ettei minua sellaisesta juuri mikään erota. Minä vain uskottelen itselleni, että minulla on oikeus mielipiteisiini, sillä olen ajatellut kaiken lävitse enkä vain oppinut näkemyksiäni ulkoa.

Ajatellaan vaikka vessojen lukkoja. Ne voidaan jakaa kahteen päätyyppiin, kahvallisiin ja erinäköisiin hakavirityksiin. Myös kahvallisia on edelleen kahta tyyppiä. Toisessa oven ollessa lukittu, kahva liikkuu vapaasti, mutta kieli ei aukea. Toisessa kahva ei vastaavasti liiku eikä näin tietenkään myöskään kieli.

Minä luotan enemmän ensimmäiseen tyyppiin. Mietin, että jälkimmäisen voisi kenties sittenkin musertaa rankalla voimalla, brute forcella. Jos sen sijaan kahva liikkuu täysin vapaasti, voidaan olettaa, ettei sitä ole mitään mahdollista saada rynkyttäenkään avatuksi.

Erilaisiin hakavirityksiin on helppo luottaa siksi, että ne näkee edessään, vaikka ne tyypillisesti ovatkin rakenteeltaa heppoisampia kuin kahvalliset toteutukset. Ennen vanhaan kahdeksankymmenluvulla, kun minäkin olin vielä nuori, sovituskopeissakin oli kunnon ovet lukkoineen kaikkineen. Muistan kuinka olin jo lapsena yhtä raavaan maskuliininen kuin nykyään enkä ollut kestää äitini kyltymätöntä shoppailutarmoa ja paremman puuhan puutteessa ryömin sovituskoppiin sen oven ali. Lukitsin oven ja ryömin ulos.

Tiedä sitten, montako päivää koppi mahtoi olla poissa käytöstä. Olin minä aika pahansisuinen kakara.

Pari vuotta vanhempana olin hionut prosessini entistä tehokkaammaksi. Enää en ryöminyt koppiin sisään, vaan käytin ovea, niin kuin järkevää toki oli.

***

Perjantaina tarkastaessani Pasilaa [kielikorvani on seonnut ja arvon jatkuvasti, oliko se tarkistaa vai tarkastaa] minut ohitti pyöräilijä, jonka polkupyörässä oli jälkiasennettu seisontatuki. Polkupyörien jalkoja alettiin tunnetusti nimittää seisontatuiksi samalla kertaa, kun liikkenneympyröistä tuli kiertoliittymiä, vispilöistä kierrevatkaimia ja sirkkeleistä pyörösahoja. Lienen maininnut aiheesta aiemminkin; päivä oli kaunis ja aurinkoinen, eikä mistään ulkoisesta merkistä olisi voinut päätellä, mitä tuleman piti.

Jälkiasennetuissa seisontatuissa on riskinsä silloin, kun ne sijaitsevat takakeskiön tuntumassa [sinulla on näemmä tämä polkupyöräilysanasto hallinnassa]. Tällöin ala-asentoon unohtunut tuki ei itsestään korjaannu luonnonvalinnan tai polkimenpyörähdyksen seurauksena, vaan vasta törmättyään maahan pyöräilijän kallistettua seuraavan kerran vasemmalle.

Mutta hän oli jo niin kaukana, etten minä voinut enää järkevästi huutaa. Ja olihan hänellä kypärä.

En tiedä, kaatuiko hän, sillä kiipesin bussiin. Äiti oli kiinnittänyt lastenvaunut pidikekoukkuun, mutta ei ollut raukka ymmärtänyt kiinnittää koukkua oikein päin. Istui sitten pokkana miehensä kanssa bussin takaosassa. Ei siinä mitään, mutta keskiovi oli auki. Kuljettaja ajatteli matkustajiensa mukavuutta ja yritti tarjota heille edes pienoisen löyhähdyksen raitista ilmaa.

Suositukset kehottavat istumaan vaunujen vieressä normaalisti. Minulla ei olisi pokkaa istuksia missä sattuu, jos ovi olisi auki, enkä edes osaisi kiinnittää koukkua oikein päin. Liki ironista, että vasemmalle kääntyminen oli riskinä tässäkin tapauksessa [ei tosin keskipakoisvoiman, vaan jatkavuuden lain vuoksi].

Kuskilla oli sentään jonkin verran kognitiota tallella helteen pehmentämässä päässään ja hän sulki oven saavuttuamme suuremmalle tielle. Hieman sen jälkeen vaunut irtosivat koukustaan ja törmäsivät päin ovea.

Sen paremmin kuin en koskaan saanut nähdä, kaatuiko pyöräilijä, en myöskään tiedä, oliko vaunuissa lopulta lasta.

***

En myöskään tiedä, mitä Seven Upin tienvarsimainoksessa lukee. Minun keinoni suojella rajallista havainnointikapasiteettiani infoähkyn hyö'yltä on olla koskaan lukematta mitään Comic sansilla kirjoitettua. Se kun ei voi olla mitään kovin tärkeää [20 vuotta myöhemmin hän ymmärsi, mitä niissä kaikissa naisilta tulleissa parfymoiduissa kirjeissä olisi kenties lukenut].

Laitoin sitten PepsiCon juomat boikottiin JCP:n kanssa, vaikka periaatteessa maun puolesta Seven up on parempaa kuin Sprite. [sitruunajuomista paras on toki Lidlin sitruuna-Freeway. sopivan kirpeää.]

***

Joo, ja huomatkaa nyt hei Huumorimieskin, kun hän mielistelee minua melkein yhtä säälittävästi kuin minä joskus Sellistiä. [mutta sinähän mielistelet edelleen Sellistiä!][ai niin.]

En sittenkään tiedä, onko täysin luvallista alkaa kutsua itseään huumorimieheksi ja omaa blogiaan huumoriblogiksi. Eikö se ole syntiä ja kaikkea. Ei kai mikään tunnu oikeasti miltään ennen kuin toinen tulee luoksesi ja sanoo, että kuule, minusta sinun blogisi on sellainen huumoriblogi ja sinä-passiivikin ajoin ihan hyväksyttävää vaihtelua.

Vaikka olihan hänellä sentään oikein virallinen lausunto asiasta.

Viime kesänä kaikkialla sanottiin Hämähäkkimiehen olevan kiinnostavin supersankareista, sillä hän on niin inhimillinen. Tänä kesänä samaa sanotaan Batmanista.

[En muista, mitä Hulkista sanottiin.]

Ja mietin, miksi Spidermania kutsutaan meillä yleisesti Hämähäkkimieheksi, mutta Batmanin nimittäminen Lepakkomieheksi on selvästi harvinaisempaa.

Tässä vaiheessa haluaisin esittää muutaman moittivan sanasen muuten niin erinomaista äitiäni kohtaan. Sen lisäksi, että hän laiminlöi musiikillisen kasvatukseni ja jätti kertomatta asiat, joihin lupasi palata sitten, kun olen vähän isompi [odotan edelleen selitystä siitä, kuinka pyramidit rakennettiin], hän onnistui kylvämään minuun asenteen, että uudet Batmanit vuoden 1989 elokuvasta alkaen ovat huonoja, jopa vääräoppisia.

Minut kasvatettiin uskomaan, että kirkasvärinen ja -otsainen Batman-sarja on ainoa oikea Batman ja elokuvat silkkaa nykypäivän humpuukia. Hieman samaan tapaan, kun julistin äitini opettamana luokkakavereilleni ala-asteella, että he ovat idiootteeja, kun eivät ymmärrä, että Muumi-kirjat ovat ainoita oikeita muumeja ja että Muumi-piirrettyjen hahmot ovat ihan eri näköisiäkin kuin kirjoissa.

[Minä toisaalta yritin opettaa luokkakareilleni myös, että tulee sanoa parempi paras eikä hyvempi hyvin. Turhaan. He eivät ikinä oppineet sitä eikä minulle lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin etsiä uudet kaverit.]

Supersankarielokuvat puhuttelevat meitä, jotka elämme yhä illuusiossa, että pystyisimme olemaan enemmän kuin todellisuudessa olemme tai uskallamme olla. Niin kuin kirjoitin vuosi sitten nähtyäni elämäni ensimmäisen supersankarielokuvan, Hämis kakkosen.


Olen tullut katsomasta Hämähäkkimies kakkosta ja tietenkin jälleen löytänyt itseäni joka paikasta. Onko opetus muka, että unelmistaan tulisi luopua tarpeen tullen? Paras hyvän vihollisena ja kill your darlings. Enkä varmana.

Jokainen meistä on olevinaan hieman supersankaria. Kaikilla meistä on julkisivu, joka ei miellytä meitä, sen takana suuria salaisuuksia, jotka tekisi mieli paljastaa ja huutaa maailmalle, mutta velvollisuudet kutsuvat ja riskit ovat liian suuria. Täytyy jättää tyttö ja jatkaa epäoleellista puuhastelua. Kaikki me olemme samanlaisia idiootteja.

Supersankarit blogaaja-allegoriana, siinäpä aihetta väitöskirjalle. On niin kovin ahdistavaa elää tätä miljonääriperijän arkea, kun ei voi kerto kenellekään, että minä olen PA. Kun käsketään, että kerro nyt jotain itsestäsi. Ja tekisi mieli heittää urli, että käykää lukemassa tuolta. Olen jo kirjoittanut sen paljon paremmin kuin kuunaan saatan sanoa. Leffassa sanottiin mahtipontisesti, ettei sillä ole väliä, mitä ajattelee ja tuntee – vain teot merkitsevät.

Ja myönnän olevani samaa mieltä Jannen kanssa [PA:n Skitso-hännystely alkaa käydä epäilyttäväksi]: minustakin olisi hienoa, jos ihmisiä arvotettaisiin ulkoisten ominaisuuksien sijaan sen mukaan, millaista sisältöä he tuottavat. Tuo nyt vain on valitettavasti tietenkin yhtä kaukana todellisuudesta kuin taannoinen vertaukseni alkaa kirjoittaa yhtäkkiä samanlaisia kreisejä juttuja kuin Sellisti.

Minun on hieman vaikea kirjoittaa elokuvasta, sillä sen jälkeen olin vaikuttunut ja innoissani. Valmis marssimaan makuuniin hankkimaan alkuperäisen Batmanin käsiini. Seuraavana päivänä muistin vain älyttömät epäloogisuudet [miksei ihmisissä oleva vesi höyrysty, jos kerran vesijohdotkin?] ja kornit typeryydet [Katie Holmesin roolihahmo esimerkiksi ja yodamainen opettaja: Confront your fears you must]. Eikö se ollutkaan kuin kännipoka ja hetken huuma.

Jos siihen Hämikseen on pakko verrata, Mary Jane on paljon kiinnostavampi hahmo kuin Holmesin esittämä kliseinen Rachel. Hieman samaan tapaan kuin Holmes on vain söpis [ja nöpis], mutta Kirsten Dunstissa on selittämätöntä hehkua.



holmes


dunst

Holmesin puolesta voidaan kyllä sanoa, että silkkipaidat ovat siitä kivoja.

Siitä edestä.

Kesken elokuvan mieleeni juontui tällä tapaa yhtäkkiä vanhan kansan retorinen kysymys, kuka tappaisi pahan. Muistin, kuinka nokkelaksi tunsin itseni viimein oivallettuani, mitä tuolla tarkoitetaan. Että jos maailmassa olisi kaksi osapuolta, hyvä ja paha, ja hyvä olisi määritelmällisesti sellainen, joka ei tapa. Niin pahan ainoa mahdollisuus olisi kuolla oman käden kautta.

No, Batman on tietenkin hyvä, mikä aiheuttaa ongelmia.

Taitavasti se oli rakennettu ja hyvin se jätti pään auki [sanal. yritett.] jatko-osaa varten. Ei se lopulta mitään uutta tuonut. Kunhan tomutti vanhoja mietteitä. Kaikkiin kysymyksiin ei vain ole olemassa kokonaisia ratkaisuja.


pyramidit

Äskettäin kuplamuovia operoidessani mieleeni palasivat tupaantuliaiset vuoden takaa.

Muut veivät yhteisiä kerättäviä astiasarjoja ja söpöjä Viivi ja Wagner -mukeja parisuhdeaiheisine kuvituksineen. Minä vein emännälle pari neliömetriä kuplamuovia.

Minä en tiedä, kuinka jakoivat astiat ja kahvikupit eron jälkeen. Mutta kuplamuovin poksauttelu kuulemma lohdutti.

Minä löysin sielustani uuden pehmeän paikan. Olen näemmä heikkona naisiin, jotka haluaisivat kyltymättömyyksiin asti hakata pesäpalloa. Sellaisiin, jotka hihkuvat lumoavasti aina osuessaan. Ja osuvat lähes joka lyönnillä.

Mikä olisikaan raivostuttavampaa kuin joku, joka ei osu palloon sitten millään. Yritä siinä sitten ystävällisesti kannustaa. Hyvä yritys, hei. Kyllä se siitä. Lyöt vain hieman aikaisemmin ja hieman lujempaa.

Auts!

Ei noin aikaisin eikä noin lujaa.

Pesäpallon on siitä hankala laji, että Helsingissä [ja sen ympäryskunnissa...] on tuomittavaa olla hyvä siinä. Se viestii, että henkilö on lande.

Ei siinä auta, että korjaan, että tarkoitat ilmeisesti böndeä. Lande kun viittaa järkevästikin ajatellen maaseutuun ja bönde paikalliseen asukkiin [kukapa nykyään ruotsiakaan viitsisi osata]. Jokainen vanha stadilainen tietää, että landeksi ihmistä kutsuvat samat juntit, jotka puhuttelevat kotikaupunkiaan Hesaksi ja kertovat menevänsä duuniin töihin.

Hesa on todella kiinnostava sana ja sillä on käyttötarkoituksensa. Sitä tarvitaan surun vuoksi. Minusta on surullista aina, kun joku puhuu Hesasta. Hän viestii yritelmää jonkinlaiseen rennokkuuteen viralliseen Helsinki-sanaan verrattuna. On jotenkin julmaa, kun juuri se, että yrittää olla uskottava kääntyy täydelliseksi epäuskottavuudeksi.

Se on kuin klassinen tilanne, jossa joku kysyy, etsä tiedä, kuka mä oon. Tuossa tilanteessa on ilmeistä, että toinen ei todellakaan tiedä. Kysymystä ei ole mahdollista esittää kasvojaan säilyttäen.

Minä luin kaupasta juomista hakiessani Seiskan kannen, jossa kerrottiin Matti Vanhasen kiihkeästä seksisuhteesta ja mietin, eikö kiihkeys liity seksisuhteeseen elimellisesti.

Kävellessäni kotiinpäin pesäpallomaila IKEA-kassista pilkottaen, t-paidassa, jossa lukee Apple Expert ja palkintolippalakissani, minusta tuntui, kuin kerjäisin tulla tunnistetuksi.

***

Matkallani ohitin leuanvetotangon. En voinut vastustaa vanhojen aikojen kutsua, vaan hyppäsin kiinni ja aloin tempoa. Kahdeksan jälkeen lopetin.

Kahdeksan leukaa ei tunnu minusta paljolta, mietin. Mutta minun tulisi olla kiitollinen. Maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka eivät koskaan elämässään vedä edes kahdeksaa leukaa. Hyvin minun asiani ovat.

Aloin muistella menneitä aikoja, kesää monen vuoden takaa, silloin hain egobuustia kaikenlaisista epäoleellisuuksista. Silloin kun en vielä blogannut.

Poikkesin leuanvetotangolle. Pikkutyttö kiipeili matalimmassa tangossa, mummo vahti vieressä. Otin kiinni ja aloin vetää. "Katso, setä nostaa leukaa!" mummo sanoi tytölle. "Setä!" olin pudota, mutta jatkoin. "Kylläpä setä onkin vahva!" mummo päivitteli oikeasti ällistyneenä kahdeksannen kohdalla ja jatkoi:"Sitten, kun sinä olet isompi, sinäkin voit jaksaa vetää leuan." Mummo tiedusteli, montako olin vetänyt, sanoin, etten ollut viitsinyt laskea ja lähdin pois. Eleettömästi.


***

Koska Pinserin Sami ilmeisesti lukee tätä, mainitsen tässä muutaman blogilistakommentin. Olisi mukavaa, jos voisi jotenkin kertoa järjestelmälle, että blogitekstiin tehty muutos on vain parin rivin mittainen lisäys tai mukahauska sivallus. Ettei tarvitsi suotta hälyttää koko maailmalle, että PA on jälleen päivittänyt.

Vanhan Pinserilän suku-toiminto oli sekin minusta mainio juttu. Muistan, kuinka ylpeäksi tuntin itseni päästyäni ensimmäistä kertaa saman sukuun kovien jätkien, kuten Mitvitin ja Sellistin kanssa.

Se oli siihen aikaan, kun Sellisti ei vielä linkannut minuun keskimäärin kolmea kertaa joka tekstissään.

Minulle on myös hieman epäselvää, vaikuttavatko luodut tunnukset listasijoitukseen nykyään ikuisesti, vai täytyykö niitä yhä käydä käyttämässä ajoittain, jotta niiden painoarvo säilyy. Jos tämä on tosiaan muuttunut, täytyy manipuloida kaikki vaikutettavissani olevat viiteryhmät tilaajiksi.

Loppuun vielä nörttiä juttua kaikille podcastingista kiinnostuneille [ihan oikeasti, loppuun saakka. etsikää sivulta hakusanalla komm, niin pääsette lukemaan suoraan kommentteja.]. Seuraa otteita parhaan tietämäni Mac-blogaajan, Daring Fireballin John Gruberin, ansiokkaasta podcasting-tekstistä.


Real artists ship, and one of the main tricks to shipping software is knowing when to say, “This is good enough.” Recognizing what qualifies as “good enough” is art, not science.
Apple has flipped the old Gillette maxim — they’re making money selling the razors (iPods), not the blades.
On the whole, however, I don’t think the current sparsity of podcasting production software is much of a big deal. The vast majority of people interested in podcasting only want to listen to them, not create them. (And, unsurprisingly, most people are mostly interested in podcasts from name-brand professional broadcasters.)

Kannattaa kuunnella vielä tämä Gruberinkin linkkaama Maciej Ceglowskin Audioblogging Manifesto.

En kerro tässä, mitä siinä sanotaan, sillä onhan se paljon hienompaa kuunnella puhetta. Täytyy tosin mainita, että iTunesin linkkituki helpottaa ongelmaa hieman. Samoin kappalejako mahdollistaa tylsien osien yli hyppimistä jossain määrin.

Yksi koulukunta jakaa ihmiselämän päivät kahteen päätyyppiin: niihin, joina pesee vessanpöntön ja niihin, joina ei. Eilen minulla oli ensimmäisen lajin päivä, enkä kehtaa edes kertoa, kuinka pitkän tauon jälkeen. Täytyy nyt vain ihastellen todeta, että harvoin saa ihminen mitään yhtä näkyvää aikaan kuin wc-istuinta pestessään [paitsi tietenkin itse pöntöllä käydessään. siksi se varmaan onkin suositumpaa puuhaa kuin vessan peseminen].

Ei, wc-huumori ei ole minun lajini.

Tiäksä, miten sä voisit parantaa sun blogia? JCP kysäisi eilen yhtäkkiä aikansa ruutuaan tuijotettuaan.
No? minä vastasin haastavasti tietäen, ettei valonnopeus kasva vaikka siihen lisäisi mitä.
Alkaisit kirjottaa tollasia hauskoja kreisijuttuja niinku Sellisti etkä aina vaan noita tylsiä tositarinoitas.

Minä yritin vastata jotain nasevaa. Tyyliin, että voisin yhtä hyvin alkaa heilastella vaikka öö... äh no jonkun mallibeiben kanssa. Tai voittaa jostain arpajaisista vaikka öö.. äh no jonkun auton.

Surukseni huomasin, etten osannut keksiä yhtään yhtä överiksi vedettyä esimerkkiä. En yhtään naisen nimeä, joka kiinnostaisi minua ja olisi tuttu myös suurelle yleisölle. En ole koskaan oppinut ihastumaan julkkiksiin [vaikka se Fucking Åmålin pääosatyttö on aika ihku. ja fan – niin kuin me sanomme Hankenilla – lesbo sekin.][hahaa, jäit kiinni, oikeasti Hankenilla sanotaan vittu ihan niin kuin kaikkialla muuallakin]

Ääneen pohdiskelin tilanteen näyttävän minusta sittenkin varsin lupaavalta [olkookin, että kesäkuu oli ensimmäinen kuukausi blogin aloittamisen jälkeen, jolloin kuukauden kävijämäärä oli edellistä matalampi] Sellisti on kuitenkin minua melkein kymmenen vuotta vanhempi. Kyllä minäkin siihen mennessä olen ehtinyt sen verran pimahtaa, että osaan suoltaa hieman kreisimpää soopaa, laskeskelin pillerivarastojeni riittävyyttä.

Sitä paitsi sattuu sitä huonoja hetkiä kaikille. Eilisellä baarireissulla Sellisti luuli parodisoivansa kovinkin oivasti aitoa PA-sanaleikittelyä sanomalla piikin avattuaan, että nyt hänelläkin oli pää auki. Tajuuttekste, jätkät, pää auki. [hän tosiaan tuo ilmi aina humalassa puhuessaan, että hänen pilkkunsa ovat paikoillaan] Sitä hän sitten hoki koko illan, kunnes sammahti Mother Barin vessaan.

***

Minä kävin tänäänkin kääntymässä vaatekaupassa. Tarvitsisin sellaisia tällaiseen keliin sopivia vaatteita. Tosin sellaisia ei varsinaisesti ole, jos muistetaan, että pomoni kieltää miespuolisilta työntekijöiltä paljain säärin esiintymisen [kävisi nyt töissä, niin tuntuisi jotenkin mielekkäämmältä palvoa silmää].

Vaatteiden ostaminen vaatii hyvää fiilistä ja sellaista on vaikea taikoa raahustaessaan kauppaan nahkeana työpäivän jälkeen. Katsottuaan itseään sovituskopin peilistä äkkää muita tarpeita, jotka käy hoitamassa alta pois ja jättää vaatehankinnat hautumaan. Minäkin olen tässä muutaman yrityksen aikana hankkinut hammasharjan, deodorantin, hiustöhnää, shampoota, Pirkka-partahöylän [sen terät ovat puolet halvempia kuin Gilletteeni sopivat eikä halpiskoneeni yksin saa kaulaa kesäkuntoon], tiskiharjan ja kumikäsineet. Vaatekauppojen kannattaisi ottaa tuollaisia tavaroita myyntiin, niin saisivat edes osan rahoistani.

Vielä järkevämpää olisi toteuttaa ensimmäinen toimiva nettivaatekauppa, mutta se vaatisi kohtuuttomia vaatevalmistajilta. Ne joutuisivat mm. kehittämään jonkinlaisen järjestelmän, jolla vaatteiden kokoja voitaisiin verrata keskenään suhteellisen univeraalisti.

Jos vaatekauppaa vertaa vaikka rautakauppaan, huomaa, kuinka eri tavoin ne toimivat. Oletetaan, että haluan ostaa rosterisia viisimillisiä ristikantaisia pultteja muttereineen ja prikkoineen. Saavun liikkeeseen ja kysyn myyjältä.

Voi siis ristikanta ei, tiätsä, oikein oo sellanen kesäjuttu. Kyl tuolla perällä saattaa olla jotain, mutta kokoja on varmaan kauheen huonosti, mies sössöttää uskottavasti, ässä on soinnikas, hiukset otsalla. Farkut ovat hieman kuluneet: osa kulutuksen jäljestä on haalistunut pois ja housut näyttävät paikoitellen lähes uusilta.

Käyn tutkimassa ja totean, että jäljellä on ainoastaan tuumakokoja brittiläisin vastapäivään kiertyvin jengoin. Mutterit ovat viimevuotista ympyränmuotoista mallia, joka on nyttemmin väistynyt kolmikulmaisten tieltä. Aavistuksen liian avulias myyjä saattaa minut valtavalle muovilaatikolle, joka on täynnä sekalaista metallikrääsää: ruuveja, muttereita, prikkoja, purkinavaajia sekä bongorummun lyöntikalvon kiristysruuvien avaimia.

– Tosta voit ite yhdistellä ja mixailla. Nyt vain viis euroo setti, hän hihkaisee riemuissaan.

Puolen tunnin etsimisen jälkeen olen lopulta saanut koottua vartaani: olen keihästänyt pultteihini kaksi jousiprikkaa ja mutterin kuhunkin. Kysäisen myyjältä, olisiko heillä kenties tavallisia prikkoja, minulla kun ei välttämättä ole tällä kertaa tarvetta nimenomaan jousiselle.

Ei me, tiätsä, myydä tavallisia ollenkaan, kun ne on niin tylsän näkösiä. Jousiprikassa on sentään munaa, kun se on tavallaan rikottu, tollee niinku revitty auki. Varmemmaksi vakuudeksi hän kiskaisee paidanrintamuksen auki kuin Michael Jackson Dirty Diana -videon lopussa.

No, enköhän pärjää näilläkin, nyökyttelen ennen kuin hän ehtii pidemmälle galvanoiduista pulteista kertovan esitelmänsä koreografiassa.
Mutta onhan nää nyt varmasti ruostumatonta terästä, tarkistan.

Ruostumatonta. Kamoooooooooooooon, hän irvii. Vilkaisen tiskin yli ja huomaan hänen lukevan paraikaa Sellistin toiseksi uusinta postausta.

Kyllä kohta taas revitään vasarat käsistä, hän riemuitsee ja muistaa sitten, että oli puhumassa ruosteesta.

Ruoste on hei juttu. Nykyään kuuluu olla ruostetta. Se on niinku rentoa, et ei niinku niin väliks. Elää vaan ja antaa mennä. Hiukka niinku blogaamista, tietsä.

Nyökyttelen tietäväni ja hän miettii mielessään, ketä minä luulen huijaavani. Olen epäuskottava kuin hapannaamainen käpy, joka väittää jo ostaneensa vappulehden, vaikkei enää muista, koska on viimeksi nauranut [ei sillä, että vappulehdet ihmisiä naurattaisivat, mutta tarjoavat edes tekosyyn, ettei ihan hulluna pidetä].

Niine hyvineni poistun kaupasta. Punchlinet eivät ole koskaan kuuluneet rautakauppojen tyyliin.

***

Vuorossa viimein suoritettava katsaus tänne linkkaaviin blogeihin. Vuokratontin Uusia lauseita -blogi soi minulle linkin pienen kitinäni jälkeen, joten kiitetään tästä lainaamalla formaattia hetkeksi. Se lienee suotavaa, sillä Vuokratonttikaan ei taida olla idean ensimmäinen toteuttaja. Minusta sen tapa mainita lähteet on sittenkin Karri Kokon mallia hauskempi. Eläköön ruumismi.

Lainaan siis jollain tapaa edustavan lauseen jokaisesta blogista, jotka olen juhlallisesti siirtävä palkkipaikalle [en kyllä tältä istumalta, sillä olen menossa nukkumaan].

Saa nähdä, mihin tämän peruna-addiktion kanssa vielä joudutaan.

Eviiliä

Voihan tietysti olla että syyllisenä on joku angstinen kakara jonka kiipelypaikalle talot on rakennettu, mitään muuta syytä en voi ymmärtää...

Zetan päivyri

[hmm... tähän väliin olisi tullut yksi, joka on jo lopettanut. voiko joku lopettaa PA:n lukemisen. surullista.]

Mikseiköhän uimarannoista löydy mitään kattavaa sivustoa, jossa olisi tarkat kuvaukset ja ennenkaikkea veden lämpötila.

Sekamediasoppa
Matkapuhelin josta oli otettu turhat ominaisuudet -kuten puhe - pois.

Rahina

Kuumetta voi kuvailla puhelimessa, tai jälkeenpäin koulutuskeskuksessa lievästi liioitellen ja huolestuneita katseita keräten, mutta ei ole kovin rohkaistavaa ruveta kuvailemaan puolitoistaviikkoista ripuliasi, sitä miten vessa haisee yksinkertaisesti Pahuudelle ja kuinka pilasit kolme paria housuja.

Digitaaliklosetti

Katsotaan millainen hype niiden ympärille onnistutaan luomaan.

Pintaliitoblogi

Tähän voisi löpistä vielä puoli sivua joutavanpäivisyyksiä. Jos jollakulla oli ongelmia sulattaa liian pitkällisesti kirjoittavaa PA:ta, kannattaa kokeilla podcasteja. Niissä sitä vasta tavataankin lätistä.

[lisäys 14.7.] Unohdin eilen sanoa, että podcasteja voisi ilkeästi luonnehtia nauhoitetuiksi radio-ohjelmiksi, joissa on hienoa se, että toisin kuin tavallista radiota, niitä ei voi kuunnella livenä. Vrt. Apple markkinoi Shufflen näytöttömyyttä ominaisuutena.

Vaikka ymmärtäähän sen, ettei tavallinen radio enää tunnu miltään, kun siinä ei ole edes rss-syötteitä.

En ole koskaan nähnyt, mitä Nokian Visual Radio tarkoittaa käytännössä, mutta olen luullut sen olevan jotain samantapaista kuin iTunes 4.9:n tuoma podcast-formaatti. Sitä en ymmärrä, miksi Nokia puhuu hankalasti Visual Radiosta eikä suomalaiskansallisen tyylikkäästi Näköradiosta. [/lisäy]

Äiti kaipaili taannoin apua moisen julkaisun tekemiseen. Apple on näemmä julkaissut podcast-ohjeet, mutta uuden iTunesin tukeman formaatin [kappalejako, kuvitus, nettilinkit] tuottamiseen heillä on tarjota vasta rujo komentorivipohjainen työkalu. Paul Thurrotin [suuren maailman petterijärvinen] mukaan [sori, ikilinkit eivät toimi] Applen tarkoituksena ei ole auttaa kaiken maailman taviksia omien lähetysten luomisessa, vaan painopiste on kuuntelemisen tekemisessä mahdollisimman yksinkertaiseksi, sillä taviksilla nyt ei kuitenkaan ole juuri kiinnostavaa kerrottavaa eikä toisaalta taviksia itsiään juuri kiinnosta ryhtyä tuottamaan sisältöä. Kuuntelu on valtavirtaa, tuottaminen ei.

Hieman niin kuin blogeilla. Näitähän lukee aktiivisesti valtava määrä ulkopuolisia ja oma blogi on lukijoista vain pienellä murto-osalla.

Tuosta kiinnostamisesta tuli vielä mieleeni, miksi jotku idiootit sanovat näe ja tule nähdyksi sen sijaan että sanoisivat näe ja näy. Jos kerran varta vasten halutaan sanoa hankalasti, sanottaisiin sitten tule nähneeksi ja nähdyksi.

minun oikea shiftini on rikki, ja ajattelin, että olisi hassu pieni yksityiskohta, jos antaisin sen näkyä tässä postauksessa. [m-kirjaimeen kuuluisi käyttää vasenta shiftiä, mutta minä nyt olen tällainen]

Pyydettiin kirjoittamaan lyhyemmin, sillä 2ei tällaisia jaksa lukea2. minä väitin joskus, että kirjoittaminen olisi vielä lukemistakin työläämpää puuhaa, mutta ilmeisesti kesä on kangistanut minut tönkömmäksi kuin olin kuvitellut. tekstini ovat viime kuukausina kyllä saavuttaneet varsin yhtenäisen vakioformaatin, jossa yksi viesti koostuu keskimäärin kolmesta suuremmasta osiosta, jotka yleensä käsittelevät kolmea eri aihetta. minulla vain ei riitä tarmoa julkaista jokaista omina teksteinään, kuten vaikka skitso-Jannella. kaikkea ei onneksi ole pakko syödä kerralla, mitä ei ole itse ottanut.

tällä kertaa armahdan ja kirjoitan pikaisesti vain yhdestä aiheesta. menkää santsaamaan vaikka sellistin luokse, jos siltä tuntuu. se on aivan pitelemättömässä vireessä.

'''
verbi piipata on kovin onomatopoeettinen kaikilla tuntemillani kielillä. tämä vihjaa, että sana on luultavasti syntynyt suoraan tarpeeseen piakkoin maailmanhistorian ensimmäisen piippauksen jälkeen [toisen teorian mukaan se on syntynyt yhdistämällä aikoinaan Piilakso-ilmiön myötä cooliksi kohonnut pii-sana satunnaiseen vastaan tulleeseen sanaan, vrt. nylon Beat]. Olisiko tässä sijaa teknologiselle determinismille, oliko piippauksia ennen insinöörejä+ Nykyään toki myös lapset ja koirat piippaavat, mutta luultavasti vain koska niiden päästämä ääni muistuttaa elektronisten laitteiden luomaa luonnollista piip-ääntä.

minä en ole erityisen auditiivinen henkilö enkä ole koskaan nähnyt piippauksen spektriesitystä, mutta kovin monimutkaisesta äänestä ei liene kyse. Olen myös onnistunut pakoilemaan digitaalista signaalinkäsittelyä sen verran, etten tiedä, kuinka peruspiippi varsinaisesti luodaan. sittenkin lienee järkevää olettaa, että piippauksen toteuttaminen on teknisesti yksinkertaista ja helpoin tapa toteuttaa keinotekoista ääntä.

ainakin näin olisi syytä olla, sillä ihmiset eivät pidä piipeistä. nykyisenä ihmislähtöisyyden aikakautena piippejä ollaan perkaamassa elinympäristöstämme laajalla rintamalla. siinä missä vielä kahdeksankymmentäluvulla piippaavaa digitaalikello kävi statussymbolista ja elektronisella ovikellolla sai joissain piireissä enemmän arvostusta kuin aidolla pronssikolkuttimella, nykymaailman lelut eivät enää piipitä. kännykät saivat melodiset soittoäänensä [kukahan tuonkin termin keksi+] ja näppäimienkin piipitys on korvattu rauhoittavalla naksunalla. Liikennevalojen piipitystä korvataan vaivihkaa luonnollisemmalla sirityksellä, suurelta osin juuri ärsyttävyyden vähentämiseksi. autojen vilkut nyt eivät koskaan varsinaisesti piipittäneet, mutta niin vain niidenkin nakutusta on säädetty miellyttävämmäksi.

Piipittävätkö sadan vuoden kuluttua enää muut kuin silvan gPs-laitteet+ Onko piipitys vain äänenmurroksen mittainen välivaihe ihmiskunnan historiassa+ Onko koko termi enää käytössä sadan vuoden kuluttua+ tässä kysymyksiä, joita en koskaa muista esittää oikeassa tilanteessa.

'''

Pakko kai minun on yrittää rustata limerikkiä [sori, santeri], kun kerran menin sellistille snobbailemaan säännöistäkin. conan sitä paitsi naureskeli äsken, kuinka Jenkeissä on uusimpana villityksenä lisätä limeä joka paikkaan, miksei siis rikkiinkin [oikeasti se on suomeksi tietenkin limetti, jos halutaan puhua limestä, äännettäköön se laim][ei kannata kuunnella tuota, sillä on vain jotain selittämätönsä caipiroscan hörppijöitä vastaan].

toimikoon tämä nyt kannannottona suureen kotipaikkakeskusteluun.

Jos PA asuis Stadissa
ja takapyörä sladissa
se metsästäisi naisia
ja joskus jonkun saisi ja,
niin milloin pää ois vadissa?

Vai liekö majapaikka Vantaa
paljain varpain pitkin santaa
kulkee läpi lähiöiden,
on ilma kuuma lähi öiden;
kai ne nyt sielläkin antaa.

Vai oisko kotipaikka Espoo –
kuin homo, joka tahtoo lesboo.
Ajatus on pähkähullu
mistä lienee mieleen tullu.
Olet jäljillä... Et ees oo!


Kauniainen se nyt ei ainakaan ole, sillä sille ei tunneta ainuttakaan riimiä.

bonuksena vielä yksi viaton lapsuudenkertomus [mitä, viaton limerikki] jota saattaa olla vaikea ymmärtää. eipä sillä, että viivikään olisi aikoinaan ihan tajunnut. ei pitäisi odottaa liikoja esikoululaisilta.

Oli paikkakunta kerran Rauma
silloin melkein oli sauma
"mulla oisi yksi juttu
ihan vaan toi päivän puttu"
vaan voi, siitä jäikin trauma.

Minulta oli mennyt ohi tieto, että Antti Tuisku on palannut takaisin maineikkaalle paikalleen Siwan kassalle. Taas ovat nimitysuutistoimittajat nukkuneet. Asia selvisi Ilta-Sanomain keskustelussa tuoreesta aiheesta, kauppojen sunnuntaiaukiolosta. Tuisku kertoi tuolla mm. seuraavaa:

Meillä sunnuntai on ainoa viikonpäivä, milloin on kaksi töissä päällekkäin. Minä pidän sunnuntaista työpäivänä. Ensinnäkin sen etuja on paljon parempi palkka ja toiseksi se toinen työntekijä. Silloin saadaan pitää jopa kahvitauot.

Ja silloin kun olen vapaalla, niin kyllä minä tykkään käydä kaupassa. Joskus pakollisilla asioilla, joskus vain pörräämässä ajankulukseni.
Minusta on mukavaa kun kauppaan pääsee melkein milloin vain.

Hienoa nähdä, ettei Kysyn vaanin ja sittemmän Karun sellin kirjoittajaksi paljastunut Maija Vilkkumaa ole ainoa esimerkki muusikosta, jolla riittää paukkuja myös rehelliseen työntekoon [mitä, eikö blogin kirjoittaminen muka ole rehellistä työntekoa?].

Antti seikkailee myös Selkouutisten 5.7.05 päivätyn numeron nuorten sivuilla. Selkokielisessä artikkelissa todetaan Antin olevan yhtä aikaa huipulla ja jalat maassa, mikä hämmentää lievästi abstrakteihin kielikuviin vihkiytymätöntä lukijaa.

Tämä ei ole kuitenkaan mitään verrattuna lehden etusivuun. Elvis elää – ainakin Naantalissa, siinä hehkutetaan. Tämä kummastuttaa suuresti meitä, jotka luulimme Elviksen kuolleen. Entä mitä tarkoittaa ainakin Naantalissa. Että hän elää tai eläisi kenties myös jossain muualla?

Lasten tulisi katsoa TV:tä vanhempien seurassa, todetaan niin ikään etusivulla. Onko lapsi siis vallan turmion tiellä, jos hän ei jostain syystä halua laisinkaan katsoa televisiota? Samassa yhteydessä mainitaan, että Television ikärajat toimivat käytännössä, mikä herättää kysymyksen, eivätkö ne lainkaan toimi periaatteessa.

Viisastelut sikseen, mutta minusta on jokseenkin ongelmallista, jos juuri selkeiksi, ymmärrettäviksi ja yksikäsitteisiksi tarkoitetut sanavalinnat synnyttävät etupäässä turhautumista ja tyhmiä kysymyksiä. Globalisaation eli maailmoistumisen [kuka tunnustaa keksineensä tuon sanan. mitä vikaa siinä maapalloistumisessa oli?] kerrotaan tarkoittavan, että suuret työnantajat keskittävät tuotantolaitoksiaan yhä enemmän esimerkiksi halvan työvoiman maihin.

Noin minäkin olen ymmärtänyt. Mutta mitä tuo sana esimerkiksi tarkoittaa? Mihin muihin maihin laitoksia keskitetään?

Ikävältä tuntuu myös tapa, jolla triviaalit asivat kyllä väännetään rautalangasta, mutta hiemankin hankalammat jätetään tyystin mainitsematta. Juri Gagarinista puhuttaessa kerrotaan, että venäläisiä avaruuslentäjiä kutsutaan kosmonauteiksi ja amerikkalaisia astronauteiksi. Mainitaan myös kiinalaisten taikonautit, vaikka sana onkin länsimaisen median sepittämä eikä edes kiinalaisten itsiensä käytössä.

Sen sijaan uutisessa, jossa kerrotaan Espanjan ja Kanadan sallivan homojen avioliitot, mainitaan myös Belgian ja Hollannin tehneen niin aiemmin. Lukija, joka tässä kohtaa aprikoi, että eivätkös ne liitot olleet sallittuja Suomessakin, jätetään yksinänsä pohtimaan, mitä eroa on parisuhteen rekisteröinnillä ja avioliitolla. Minä en tiedä tarkasti.

Hupaisin ja samalla ironisesti surullinen on kuitenkin lehden arvuuttelukilpailu. Otsikolla Tiedätkö mikä kaupunki annetaan seuraavat neljä vihjettä. Oikeasti arvaaminen ei ole näin vaikeata, sillä kuhunkin vihjeeseen liittyy vielä helpottava kuva:

Vihje 1

Tämän kaupungin tunnusmerkki on Piccadilly Circusin Eros-patsas. Alumiinista tehty siivekäs enkeli [onko siivettömiäkin enkeleitä?] on vuodelta 1893. Matkailijat kokoontuvat patsaan ympärille maleksimaan.

Vihje 2

Kaupunkin parlamenttitalo ja sen Big Ben -kello ovat jokaisen matkailijan listalla.

Vihje 3

Kaupunkin halki virtaa Thames-joki. Tower Bridge on joen ylittävistä silloista kuuluisin. [lisävinkki: jotkut kutsuvat Tower Bridgeä myös Lontoon sillaksi].

Vihje 4

Kaupungin mustat taksi eli cabit ovat myös sen tunnusmerkkejä.

Mikä kaupunki on kyseessä? Oikean vastauksen löydät takasivulta.


[oikea vastaus löytyy myös tämän blogin takaa. jos käytössäsi ei ole vielä Windows Longhornia, jossa ikkunoita voi pyöritellä ympäri, koska se on viimein teknisesti mahdollista, joudut elämään epätietoisuudessa kunnes järjestelmä julkaistaan joskus tämän vuosikymmenen aikana.]

***

Kuuntelin eilen Ville Säävuoren Omenatarhablogin viidennen podcastin, lähinnä teknologiademoluonteisesti. Lähetys kun oli toteutettu hyödyntäen uuden iTunesin podcast-omiaisuuksia hakemistoineen ja vaihtuvine kuvituksineen. Ville on fiksu tyyppi ja monesta asiasta samaa mieltä kuin minä, mutten silti millään jaksaisi kuunnella, kuinka joku höpisee vajaan tunnin tietokoneista. Jotenkin tuon tyyppisen informaation hankkii mieluummin pikaisesti tekstejä silmäilemällä. Sitäkin hartaammin odotan, että joku suulas vitsiniekka tekee kysynvaanit ja perustaa halkihauskan huumoripodcastin.

Lähetyksessä haastateltiin jostain syystä myös Skitso-Jannea tämän suhteesta omaan Macciinsä. Asiantuntija Janne heitteli myös perstuntumalla arvioitaan Applen suoritinpolitiikan täyskäännöksen syistä ja seurauksista. Hupsusti hän puhui useaan otteeseen suorittimien muistista kellotaajuuden sijaan Säävuoren vaivihkaisista korjauksista huolimatta. Meitä stereotyyppinörttejä moinen luonnollisesti kovin huvittaa.

Minä olen sentään jättänyt kesken tiekonearkkitehtuurin kurssin [kun ei siellä päässytkään modaamaan koteloita, vaan piti muka osata jotain assembly-kieltä. eikä siihen vastoin oletuksia riittänytkään, että tietää kompon tarkoittavan kilpailua].

Ei, Ville, en tarkoita, että minua kuuluisi haastatella seuraavaan lähetykseen. Minä en suostu puhumaan nauhalle. Voit halutessasi haastatella lakimiestäni tai äitiäni. Hekin ovat hyviä tyyppejä.

Periaatteessa minuakin saattaisi kiinnostaa podcastien tekeminen, jos vain löytäisin itselleni soveliaan äänen. Olisin kuin tuntematon biisinikkari ja kaikki juntit jumaloisivat laulajaa.

Omenatarhan podcast-lähetyksessä keskusteltiin myös nettiradioista, jotka Säävuori hivenen yllättäen teilasi flopiksi. Minä olen luullut niiden porskuttavan hyvin kaikkialla muualla paitsi Suomessa. Myös podcastien musiikista puhuttiin [minä yleensä kyllä skippaan ne], ja Skitso pääsi lempiaiheeseensa, Gramexin mollaamiseen. Asiasta käytiin keskustelua edelleen myös Jannen blogin kommenteissa.

Näin suurten paljastusten ja kannanottojen aikaan minun lienee syytä esittää oma ajatukseni Teosto-sotkuista. Gramexista en osaa sanoa tässä vaiheessa yhtään mitään.

Jos ajatellaan klassista esimerkkiä, jossa parturi hankkii liikkeensä nurkkaan matkaradion ja soittaa Novaa rajatakseen asiakkaansa kanavaa kestäviin keski-ikäisiin, joiden vaatimukset ovat yksinkertaisempia kuin kanavan musiikista allergiaoireita saavan trendikkäitä ihmehärpäkkeitä haluavan nuoremman ikäluokan, pidetään varsin kohtuullisena, että yrittäjä maksaa korvausta artisteille. Artistin työ edistää yrittäjän bisnestä ja tämä maksaa soveliaaksi katsotun korvauksen.

Jos sen sijaan Jonathan Ive suunnittelee iMacin, joilla IKEA somistaa kataloginsa työpöydät ja tekee niistä näin myyvemmän näköisiä, pidetään aivan luonnollisena, ettei IKEAn tarvitse enää maksaa rojalteja Ivelle, vaikka he käyttävät hänen luomaansa muotoa oman bisneksensä edistämiseen.

En ole kuullut Iven silti valittavan. Jotenkin tuolla alalla asia on saatu hoidettua paljon tyylikkäämmin ilman pakkoruotsikysymyksen mittoihin nousevaa ongelmanmuodostusta.

***

Minun piti kirjoittaa tästä jo aiemmin, mutten muistanut. Nyt-liite kertoi hiljattain naisista, jotka ovat synnyttäneet vailla tuskia ja mainitsi kyseessä olevan jonkinlainen tabu. Tämä ei ole tietenkään mikään ihme, harvapa sitä kehtaa omista virheistään elämöidä. Synnytyskivuthan kuuluvat tunnestusti speksiin [ks. kohta 3.16].

Kävin tänään ulkoiluttamassa sisäistä espoolaistani Isossa omenassa. Vinkkinä kaikille vihreästä teestä ja tofujäätelöstä pitäville, että moista herkkua saa ostaa City-Marketista 20 sentin kappalehintaan. Normaalisti pyytävät kaksi ja puoli euroa. Tuote kehotetaan parastamaan ennen tämän kuun kolmattatoista.

Ajattelin, että olisi ollut tyylipuhdasta, suorastaan espoolaista, vetäytyä katsomaan televisiosta Meg Ryan -elokuvaa katkaistu ympyräkartion mallinen jäätelötörppö sylissä, mutta olipa sen verran säälittävä tekele, ettei sitä kauaa kestänyt [jäätekökin oli, muttei sekään kestänyt]. Arvuuttelin [ei -mme] JCP:n kanssa, montako minuuttia When a man loves a woman -niminen elokuva ehtii pyöriä ennen kuin saman niminen laulu lävähtää soimaan, mutta kumpikaan meistä ei uskonut, että sitä sentään aivan avauskohtauksen taustalla käytettäisiin.

Päässäni soi sittenkin Yksi Maija Vilkkumaan tuoreimmalta levyltä. Popitimme tuota ikkunat auki Espooseen matkalla kotiin kaupungista perjantaina ja laulaa hoilotimme täysillä mukana:

Yksi on suurempi muita
nyt ja aina.
Ja kun sen kohtaat, et
kysele hintaa tai
kuuntele jeesusteluita –
ne ei mitään paina.
Ne ei helli
ja polta sun rintaa.


Minun olisi tehnyt mieli hankkia tuo kappale, mutta iTMS ei myy sitä [tällainen hauska ja hyvät arviot saanut iMix sentään löytyi]. Myyvät ainoastaan Vilkkumaan ensimmäistä levyä, mitä voisi pitää yllättävänä. Minusta se on toki edelleen paras, vaikka muuten niin ihkun Hiuksissa hiekkaa -kappaleen sanoitus tökkiikin suunnattomasti.

Se kesä kuohui ja kolisi
kuin maailman viimeinen olisi


Ensimmäinen säe on hieno. Kuten huomaamme, sen aikamuoto on imperfekti. Toinen säkeistö on vastaavasti konditionaalissa. Kuten edelleen tiedämme, konditionaalia voidaan käyttää preesensin ja perfektin kanssa. Imperfekti ja pluskvamperfekti sitä vastoin vaativat parikseen konditionaalin menneen muodon, jota ruotsia opiskeltaessa kutsuttiin toiseksi konditionaaliksi, mutta jonka suomalaista nimeä en tähän hätään keksi.

Koska toisen säkeen termin maailman on joka tapauksessa merkityksetön täytesana [maailman viimeinen kesä ei oleellisesti poikkea viimeisestä kesästä], se voidaan korvata aikamuodon korjaavalla sanalla ollut.

kuin ollut viimeinen olisi ja katso: kongruenssi on jälleen kunnossa!

Jotenkin vain tuntuu vaikealta ymmärtää suomeakin sentään opiskelleen Maijan sortuvan moisiin lapsuksiin [taas enemmän kuin eilen / mä mua häpeilen – eivät ihmiset häpeile mua vaan itseään] .

Tosin eihän hän taannoin Kuukausiliitteen fiitsussakaan [mikä on feature suomeksi?] vakuuttanut sekoilemalla viiniä/viintä-seikan kanssa. Kaikki knoppinsa kunnolla päntänneet tietävät, että sana taipuu viintä, kun kyse on nuolikotelosta ja viiniä silloin harvoin kun puhutaan juomasta.

Tietenkin minun piti taustatutkimuksen nimissä surffata tovi Maijan sivuilla. Keskustelualueilla on UKK-osio, jossa sanotaan mm. seuraavaa.
K: vastaako näihin viesteihin todellinen MAIJA VILKKUMAA, vai joku feikki??
V: Kuka feikki ikinä vaivautuisi tekemään tällaista hommaa? Kysyn vaan.

Maija Vilkkumaa on Kysyn vaan! Tässä olisi skuuppiainesta Blogisanomillekin.

***
Konditionaalinimitystä äsken pikaisesti etsiessäni törmäsin spinoffina mainioon sivuun. Päiväys on viime vuosituhannelta ja vitsi varmasti vanha, mutta opit yhä ajankohtaisia. Perehtykääpä siis Mäenpään, Pylkön ja Matikaisen epätarkkuusperiaatteeseen, olkaa hyvät [vai kiitos?].

A: ``Kaataisitko minulle hieman maitoa?''
(Tässä kohden on huomattava A:n luontainen pyrkimys epätarkkuuteen, sillä hänhän vain kysyy, voisiko B kaataa hänelle maitoa, minkä B luonnollisesti voi tehdä, kohtelias kun on. Repliikki ei kuitenkaan sisällä minkäänlaista kehotusta suorittaa kyseinen toimenpide, mikä antaa fiksulle ihmiselle aiheen olettaa, ettei mitään tule tehdä. Tämän tyypin epätarkkuus on käsitelty kohdassa ``Pyynnöt ruokapöydässä''.)
B: ``Kyllähän se sopii.''
A: ``Kaada jo se maito!''
B: ``Älähän hiilly, ensimmäistä kertaahan sinä vasta pyydät.''
(Kohteliaana ihmisenä B kaataa maitoa A:n lasiin. Jätetään tässä käsittelemättä mahdollisuus kaataa maito pöydälle, sillä kaatamisen kohdettahan ei A:n käsky sisällä.)
A: ``Kiitos.''
B: ``Ole hyvä.''
(Huomaa kohtelias lausahdus.)
A: ``Lopeta!!!!!!''
(Kohtuullisen tarkka ilmaisu, joskaan ei sisällä tarkkaa määrettä lopettamisen kohteesta. (Lopetetaanko hengittäminen?) Ymmärretään hyväntahtoisesti kuten A ilmeisesti tarkoittaa.)
B: ``Selvä.''
[ironista, että noin tarkat kaverit sekoilevat itse lainausmerkkiensä kanssa...]

Tässä on kyse samasta ikuisuusongelmasta kuin tilanteessa, jossa joku perheen yhteiseen ja pyhään lankapuhelimeen soittanut kysyy, onko joku kotona. Kuuluuko tähän kysymykseen vastata vain kyllä [ainahan me olemme kotona, kun mobiiliblogaaminen on niin turkasen kallista] vai lähteä saman tien hakemaan pyydettyä henkilöä puhelimeen?

***

Minä en hirveästi tykkää jatkuvasta Jari Sillanpään dissaamisesta [diskreetti dissaaminen on paljon kiinnostavampaa]. Hänhän on kovin sympaattinen ja viaton kaveri. Jarzaan on helppo samaistua, sillä hänellä on samoja käytännön ongelmia kuin minullakin:



Minä olen aina miettinyt, mitä Kaduilla tuulee -kappaleessa tarkoitetaan sanottaessa Sinua yksin odotan. Odottaako minä sinua yksinänsä vai ainoastaan. On tainnut jäädä sanoittajalla mainittu epätarkkuusperiaate sisäistämättä. Tämänhän voi paikata Oulun yliopiston poikkitieteellisen tiedekunnan kurssilla Tarkkuuden perusteet (0 ov).

Koulutusohjelma tarjoaa näemmä peräti kaksi suuntautumisvaihtoehtoa: Vaihtoehtomatematiikan [luin vahingossa vaihtoehtosemantiikan ja se tuntui melkein kiinnostavammalta] sekä Binääriset kielet ja antisvetisismin. Erityisen mielenkiintoinen lienee kurssi Introspektio kvalitatiivisen tutkimuksen hengessä (0 ov), jossa käytetään kurssikirjallisuutena Riitta Nelimarkka-Seeckin maineikasta väitöskirjaa.

***

No, mitä minä tässä enää kiertelemään ja ulkopuolista esittämään. Kun kerran asuinpaikkakin jo selvisi, tunnustetaan, että minä opiskelen Binäärisiä kieliä ja antisvetisismiä, mutta olen toki laajentamassa tutkintoani JOO-mahdollisuuden avulla. Tuo valmis paketti kun on niin ahdistavan putkimainen ja triviaali. En usko, että minusta ikinä kasvaa laaja-alaista ja syväsuuntautunutta huippuosaajaa, jollen etsi rohkeasti omia juttujani.

Koska en enää pysty miettimään muuta kuin että hevibändin keikka voisi päättyä ilotilutukseen, lienee aika kömpiä taas nukkumaan – tai aa-aa, niin kuin äiti aina sanoi [onko tuo yleinen ilmaus vai taas jokin meidän perheemme kieroutunut omituisuus?].

Minä kävin Turussa, ja Vt:n kurkkukipu tarttui minuun. Olinkin varma, että hän oli se taksikuski.

Saavuimme reissultamme aamuyöstä ja turvauduimme yön viimeiseen Helsingin-bussiin. Sikäli kiinnostavaa, että se lähtee myöhemmin kuin viimeinen yöbussini Helsingissä; baarista pääsisi yöllä helpommin Turkuun kuin kotiinsa.

Junathan eivät enää moiseen aikaan liiku. Tämän olin onnistuneesti wapannut selville ennakkoon. VR ei tietenkään tarjoa aikataulutietoja wapin kautta, sillä moinen voisi syödä markkinoita heidän hienolta ja hinnakkaalta puhelinautomaatiltaan. Onneksi Deutsche Bahnin reittihaku osaa myös Suomen rataverkon [kuka olisi arvannut?] ja tarjoaa toimivan wap-liittymän. Jopa niinkin hienosti, että haluamansa välin aikataulut voi tallentaa käteväksi java-pohjaiseksi ohjelmaksi, jolloin tietoja voi selata offlinenä ja päivittää halutessaan. Ja tuo kaikki vieläpä toimi tuosta vain!

Kaikki te, jotka ette ole vielä liittyneet wapautusrintamaan, tutustukaa osoitteeseen 4mobile.net/wap ja huomatkaa, kuinka paljon ilmaisia ja hyödyllisiä palveluita onkaan saatavilla.

[Tuo ei yrittänyt olla sarkastinen sutkaus. Ymmärrän kyllä, että oikeasti wap kuuluu samaan surullisenkuuluisaan sarjaan kuin paavi ja Matti Nykänen.]

Kamppiin selvittyämme sitten huomasimme, että yhden miehistönjäsenemme laukku ei enää ollutkaan bussin ruumassa. Tiedä, oliko viety tahallaan vai vahingossa, mutta sen sentään, etteivät seiluutamineet aivan ilmaisia ole. [en ole kuullut, kuinka tuon jutun kanssa lopulta kävi.]

***

Tässä vaiheessa minua säälittävät hieman molemmat tähän asti jaksaneet lukijani. Ne raukat, jotka ensin kärvistelivät oltuani viikon hiljaa. Luulivat sitten minun päivittäneen perjantaina ja pettyivät karvaasti nähdessään, että ainoa muutos oli puutos, etten ollut postannut vaan vain poistanut viimeisimmän kirjoitukseni.

Minun piti kommentoida Oopan kommenttia, jossa hän kertoi minun omistavan läppärin ja että Espoosta nyt pääsee kätevästi minne vain [ai?]. PA:n tarkkaan koordinoitu PR-osasto nimittäin hälytti heti huomauttaen, etten ole konsanaan maininnut asuvani Espoossa. PowerBookista olen löpissyt aina aiheen tullen, mutta Espoo. Ei ikinä.

Ainoa tunnistettava seutu, josta PA:n tiedetään turinoineen on Liisankadun Pikkolon ympäristö. Mutta tämä on luonnollisesti vain peitetarina. Kuten koko blogi.

Jotain tuon tapaista höttöä hölmöilyä naputtelin suu kevyessä virneessä erään toisen ihmisen koneella. Tuolla toisella ihmisellä sattui olemaan myös oma Blogger-tunnus [te ette kaikki kenties vielä tunnekaan JCP:n blogia], mutta olin onneksi tarkka enkä mennyt tekemään radikaalia mokaa ja lähettänyt viestiä hänen nimissään.


Sen sijaan klikkasin nopsasti vaihtoehtoa Other ajatellen pääseväni sitä kautta kommentoimaan toisena Blogger-käyttäjänä.



Avautuviin kenttiin naputin tunnuksen ja salasanan ja painoin viestini menemään.





Sekuntia myöhemmin ymmärsin, mitä olin tehnyt. Tuo Other-vaihtoehto tarkoittaa tietenkin, että kommentteja on nykyään mahdollista antaa myös nimimerkillä, joka ei kuitenkaan ole ennalta rekisteröity Blogger-identiteetti. Eikä se alempi kenttä ollutkaan mikään salasanakenttä, vaan kotisivun osoite ja näin siis julkista tietoa.

Koska anonyybiteettini on mitä on, Blogger-palvelun käyttäjätunnukseni saattaisi tarkoittaa jossain piireissä merkittävää informaatiovuotoa. Oleellisesti merkittävämpää oli toki se, että käytän tuota samaa sinällään kovin oivaa salasanaa hieman liian monessa muussakin paikassa.

[Tiedättehän, kuinka miehekästä on tulla jollekin yleiselle päätteelle ja kirjoittaa vaikkapa webmail-palvelun pitkä ja kryptinen salasana tuulennopeasti oikein. Kaikki ympäröivät naiset tuijottavat syvä respekti katseessaan.]

Koska kommenttiani ei ollut varsinaisesti rekisteröity kellekään käyttäjälle, sitä ei voinut myöskään poistaa. Ylläpitäjä voi tietenkin poistaa minkä tahansa kommentin, mutta tossa paniikissa en löytänyt oikeaa linkkiä [enkä murehtinut puuttuvasta u-kirjaimesta], vaan säntäsin bloggeriin ja poistin viestin näkyvistä. Kaikkiaan salasanani ehti olla kaiken kansan ihmeteltävänä reilun puoli minuuttia, mutta kävijälaskurini mukaan kukaan ei sattunut tulemaan sivulle tuona aikana.

***

Huomaatteko, minä todella osaan olla tylsä. Luulisi tauon lataavan akkuja ja tuovan uutta vetreyttä ja innokkuutta teksteihini. Keksin kyllä öitä valvoessani lukuisia hyviä blogitekstiaiheita. Enimmäkseen hupaisia sattumuksia lapsuudestani. Vaivihkaisten lukijatutkimuksieni mukaan nuo tarinat ovat erityisen toivottuja.

Parasta niissä on, että niitä on helppoa luoda lisää. Väittämällä, että tein nykypäivän hölmöilyni pikkulapsena voin uskottavammin julkaista ne.

Vapausasteet hetkellisesti valjasköyden pituiseksi rajattuina [olkoonkin, että nuukailumielellä tarkoitukseen hankkimani Bilteman hinausköysi on kovin joustavaa] keksin idean uudesta listasta. Onnel-lista, mietin väsyneessä mielessäni. Listasin kaikkia mahdollisuuksia ja pieniä kutkuttavuuksia, joita hourin näkeväni edessäni.Minä huomasin odottavani jälleen innolla.

Minusta tästä voisi tehdä meemin. Laatikaa kaikki oma onnel-listanne ja olkaa tyytyväisiä. Älkää julkaisko sitä. Minun on hankala kuvitella mitään tylsempää luettavaa.

***

Minä olen tähän asti pitänyt Itämeren saastumisvouhotusta perusäijämäiseen tapaan silkkana hippeilynä ja tiitiäisten piipityksenä. Mutta tilannehan on oikeasti kaikkea muuta kuin huvittava. Satojen metrien levyiset ruskeat limalautat peittivät merenpintaa ja muuttivat veden viskositeettia siinä määrin, ettei se enää litissyt, vaan likimain porisi kuin smurffien taikapata. Pahimmillaan lieju oli niin yhtenäistä, ettei siitä tahtonut läpi nähdä. Haisikin mokoma.



Onneksi ei tuullut tuon enempää. Mietin, kuinka ällöttävää olisi, jos tauhkaa roiskuisi niskaan veden mukana. Kuivuvat vaatteet saisivat koko veneen löyhkäämään rämeeltä ja varmaan se vielä aiheuttaisi kutiavia paiseitakin ja vähintään ruttoa.

***

Koheesion kuoltua jo kauan sitten mainitsen muistaessani yhden irtohavainnon. Käytetty terminologia seksualisoituu jatkuvasti. Siinä missä ennen vanhaan asioita rukattiin kuntoon, nykyään puhutaan runkkaamisesta. Tosin väittäisin tähän liittyvän pienen nyanssieron: rukattaessa käytetään jonkin verran aivojakin ja hieman suunnitellaan, mitä ollaan tekemässä. Runkattaessa vain säädetään silmät sumeina sinne tänne ja toivotaan päästävän lopulta kelvolliseen tulokseen.

Vastaavasti aiemmin, kun jotain asiaa oli paljon, sanottiin sitä olevan ihan himona. Nykyään vastaava ilmaus on tietenkin ihan homona. Tiedä sitten, kumpi näistä oikeastaan onkaan seksuaalisempi ja saattaa kai sitä joskus jotakuta myös himottaa ihan homona. Tai päinvastoin.

Kun nyt tuli puheeksi, voisin samalla kertoa oman kantani yhteiskunnan seksualisoitumisen ahdistavuuteen. Muistan, kuinka kerran yhdeksänvuotiaana rakensin Technicseillä [minusta kaikki tekniikkaleegoista puhuneet olivat idiootteja] ja tungin mustaa akselia harmaaseen holkkiin, joita tapasin nimittää tynnyreiksi.

Ja mietin, että tässäpä sitä nyt tungetaan tankoa reikään. Mietin rakennuspalikoita, joissa oli lukemattomia reikiä, joihin kaikkiin voisi tunkea akselinsa. Mietin, että palikoiden normaali kiinnitysmetodiikka perustuu sekin asioiden painamiseen reikiin. Mietin, kuinka viimekädessä kaikki liitokset paalusolmusta kahvikupin korvan läpi pujotettavaan sormeen perustuvat asioihin, jotka läpäisevät reikiä. Tuossa vaiheessa ymmärsin, että seksuaalisten viitteiden kitkeminen maailmasta olisi loputon suo, että mieli näkisi halutessaan mitä tahansa missä vain.

Tästä tein myöhemmin radikaalin johtopäätöksen, että seksuaalisus olisi pohjimmiltaan tyystin luonnollista, mutta ymmärsin sittemmin, että tämän tyyppinen piruilu tuntuu enemmänkin Sellisti-pastissilta eikä niinkään soveltuvalta tähän blogiin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds