Nyt kai olisi tarvetta karsinoinnoille: tämä juttu on lähes kokonaisuudessaan Mac-aiheinen. Mukana ainoastaan ripaus käyttäjäkeskeisen suunnittelun historiaa ja kansainvälistä politiikkaa.

Käyttöliittymien uranuurtajan, Jef Raskinin, menehtyminen on maininnan arvoinen juttu, olkoonkin, että miehen merkityksestä on väännetty kättä. Hänen kerrotaan väittäneen kaikkia toisten mainitsemia ideoita omiksi ajatuksikseen, mistä kertoo ilmeisen kuvaavasti tämä aikalaiskertomus. Kiistatta hän keksi myös paljon uutta ja on vaikuttanut merkittävästi jokaisen nykyaikaisen tietokoneenkäyttäjän päivittäiseen elämään.

Loistava Joy of Tech ottaa suorastaan kantaa nostamalla Raskinin Macin isäksi. Mieleen tulee jokin aika sitten pyörinyt Macintoshin julkistusvideo, jolla Jobs esittelee laitetta kuin lastaan. Rakkaalla lapsella on monta isää. Raskinhan lähti lopulta Applelta ennen Macin julkaisua suivannuttuaan Jobsiin, joka oltuaan aluksi koko hanketta vastaan omi sen lopulta täysin omiin nimiinsä.

Liekö kannanotto myös Applelta, ettei heidän etusivullaan ole mitään mainintaa tapahtuneesta. Jobs ei tahdo. Luulisi nyt, että jotakuta noinkin oleellista hahmoa kelpaisi kunnioittaa, jos kerran George Harrisonin kuolemakin antoi aihetta täyttää etusivu muistokuvalla.


***

Die Welt ruotii George Bushin politiikkaa ja päätyy vielä monesti lainattavaan tulokseen:

George Bush ist in gewisser Weise der Steve Jobs der Weltpolitik.


[Bush on tietyllä tavalla maailmanpolitiikan Steve Jobs]. Macistit pohtivat päät sauhuten, kenen kuuluisi loukkaantua. Jobsistahan tavataan sanoa, että his a bastard but his our bastard.

Ja vielä, jotta totuus unohtuisi: Error10.


Tämän päivän tulon tähden

aika lienee laulaa laulu
malliin vanhaan Väinämöisen,
elkein esi-isiemme,
kunniaksi Kullervoisen,
iloksi ikuisen immen.


Uskoisitteko, jos kertoisin, että kirjoitin jo koko loppuviestin samaan tyyliin, kunnes viime hetkellä ymmärsin tulla järkiini?

Ja jos, niin uskotte varmaan senkin, että kaavailin alun perin kirjoittavani koko blogin trokeemitalla. Tai edes kerran viikossa. Kaikkea sitä keksiikin.

Kalliomäen uskontunnustus on saanut kansalaiset takajaloilleen. Kuulostaa kieltämättä kiinnostavalta, että tasa-arvon nimissä ollaan valmiit laittamaan toiset maksamaan suhteellisestikin enemmän kuin toiset. Minulla on näppituntuma, jonka mukaan veroprogressiota kannattavat innokkaimmin ne, jotka eivät peruskoulussakaan ymmärtäneet prosenteista yhtään mitään.

Minulla ei ole varsinaista henkilökohtaista kantaa aiheeseen, mutta olisi ihan kiva tehdä jokin päätös eikä vain summassa arpoa, että aggressiiviseen tulee kaksi geetä ja progeen yksi.

Metrossa kerrottiin päivän merkittävästä tiedeuutisesta. Arabiemiraateissa oli onnistuttu koeputkihedelmöittämään kokonainen kameli ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa. Ihmisille tuota on tehty jo kymmeniä vuosia, mutta ilmeisesti kameli on vaikeampi tapaus.


looppi


Saija Varjusta ottaa päähän kännikalan maine. Tämä on ymmärrettävää. Tähän astihan hänet on sentään tunnettu rinnoistaan. Tarkkaavaisimmat ovat jo ehtineet analysoida, miksi hän ei sano, että ottaisi aivoon [minä en edelleenkään tiedä mitään oikeasti Varjuksesta, joten kommentoin vain tätä lööppien hahmoa].

Päivän kuumin vinkki on lähettää kaikille jäljellä oleville Diilaajille spostia osoitteella etunimi.sukunimi@trainershouse.fi. Ideana on katsoa, mikä viesteistä ei pomppaa takasin ja näin päätellä, kuka voittaa kilpailun. Saavatpahan kaupan päälle oppia, kuinka huomiotalous näkyy arkielämän viitekehyksessä, kun kaikki uteliaat hakkaavat aikansa kuluksi viestejä matkaan.

Lopuksi vielä muutama mauton havainto [aivan kuin aluksi olisi ollut jotain muuta].

Tämä on ilmeisesti vanha vitsi, mutta minulle tuiki tuore.




Mainitsin vain siksi, että JCP mainitsi seuraavan lääkemainoksen tuovan tuon hänelle mieleen:

lapsi



Niille onnekkaille, joilla ei ole käsitystä, mistä on kyse, linkki turvalliseen Wikipedia-artikkeliin. Ohessa vielä ote sanakirjasta, aika hyvin ajan tasalla noin painotuotteeksi, täytyy myöntää:

Image Hosted by imagehosting.us

Tämä on vaikeaa. En saa vieläkään tuotettua jo kauan sitten lupaamaani umpitylsää juttua. Tylsiä juttuja on, katsokaas, vielä tylsempi kirjoittaa kuin lukea. Ja vielä tylsempi suunnitella kuin kirjoittaa.

Katsoessaan valokuvia ihmiset unohtavat helposti, että joku on kuvannut ne. Lukiessaan juttuja ihmiset eivät tule ajatelleeksi, että joku kirjoittaa ne. Jos juttu on tylsä, kirjoittajalla on ollut lukijaakin tylsempää. Jos taas hauska, niin lukijaakin hauskempaa. Valitettavasti.

Alkavat olla viimeiset ajat ruinata töitä joistain firmoista. Mietin, mikä ihmeen salaliitto mahtaa olla kyseessä, kun kaikki helmikuussa kesätyörekrynsä sulkevat yritykset lopettavat hakuajan 28. päivänä. Eikö olisi paljon yksinkertaisempaa lopettaa se kuuun lopussa?


***

Lupailin toisaalla kirjoittavani piakkoin berliininmunkeista. Voin iloisesti ilmoittaa, että aika on käsillä.

Kaikki tietävät, että Vt:n ystävä JFK sekoili artikkeleissaan ja tuli aikoinaan julistaneeksi itsensä berliininmunkiksi. Mutta kaikki eivät tiedä, että maailma tuntee varsin monta berliininmunkkia. Ja Saksa vielä muutaman lisää.

Saksankielinen sana Berliner tarkoittaa tämän näköistä leivonnaista:

Image Hosted by imagehosting.us


Oleellisesti kyse on siis munkista, jonka päällä on joko tavallista hienosokeria tai tomusokerimainen pilvi. Ei suinkaan sokerilimaa niin kuin meillä [hc-piireissä kerrotaan käytettävän myös palasokeripinnoitetta]. Selkeyden vuoksi berliiniläiset itse kutsuvat tuotetta Pfannkucheniksi, joka missä tahansa muualla ymmärretään pannukakuksi. Paitsi Itävallassa, jossa pannukakkua kutsutaan Palatschinkeniksi siitä huolimatta, ettei sillä ole mitään tekemistä kinkun kanssa.

Pannukakku on Berliinissä Eierkuchen tai loogisesti Plinsen. Berliner Pfannkuchenia taas kutsutaan osissa muuta Saksaa myös Krapfeniksi, joka tosin saattaa tarkoittaa myös hieman erilaista leivonnaista.

Ei mikään ihme, että juuri karjalanpiirakka sai EU:n nimisuojan. Se on sentään jossain määrin speksattu.

Suomalainen bertsa on saksaksi luonnollisesti Amerikaner.

amerikaner

Eipä sillä, tokihan meilläkin riittää termejä, malliksi vaikka (p)lätty, lettu, räiskäle ja ohukainen. Meikäläinen tilanne vain on sikäli helpompi, että lätty on ainoa oikea termi ja kaikki muut ovat väärässä [uskokaa nyt jo!].

Kiinnostavia ovat myös suomalaisten nykyään käytössä olevien sanojen etymologia. Kuningas-sana kuulemma lainattiin germaaneilta pari tuhatta vuotta sitten. Nykyinen König on kulkenut pitkän matkan.

König <- künec <- künic <- chuning <- kuningaz,

joista viimeinen siis n. 2000 vuotta vanha muoto. Kuka väittikään, että saksalaiset ovat konservatiiveja.

Myös meikäläinen ja-sana on saksalaista perua, mikä tuntuu jo varsin pöhköltä. Kuinka mikään kansa voisi olla niin nöyrää, että omaksuisi noinkin fundamentaalin käsitteen ulkopuolelta. Vai oliko muinainen Suomi niin köyhää seutua, ettei kellään koskaan ollut mitään kaksin kappalein eikä moista termiä tarvittu. Saksalainen muinainen jah-sana tarkoitti paitsi undia myös auchia. Siitä siis turkulaisten mää ja.

Kiinnostava oli myös armas-termin tarina. Kuulemma se juontaa juurensa köyhää ja raukkaa tarkoittavaan arm-sanaan. Tulkinnan mukaan raukkaparka herättää sääliä ja sääli vaihtuu lopulta rakkaudeksi. Empiirisen aineistoni pohjalta sanoisin, ettei ainakaan ihan heti, mutta ehkä minunkin pitäisi jaksaa odottaa 2000 vuotta.

***

Jotta tähänkin viestiin saataisiin edes yksi pakotettu vitsi väännetyksi, pohditaan vaikka, miksei mikään kaiutinvalmistaja mainosta omia skobejaan volavoimaisiksi.

Tuo nyt ei toisaalta ole mikään yllätys maailmassa, jossa jotkut juntit kutsuvat kuulokkeita skobeiksi ja huomauttavat oikeinkirjoituksesta, jos unohtaa jiin kaijjutin-sanasta.

Vielä mainoksentynkä. Kingdom Blogout -niminen julkaisu on lisätty tänne viittaavien palkkipaikalle, koska se viittaa tänne [sitä ollaan loogisia tänään][mitä sitä?].

Ennen lupaamaani tylsää kirjoitusta yksi hurjan mielenkiintoinen. Puhdasoppinen kotiinpaluuvuodatus.

Niin kuin Vt jossain vaiheessa noin viikon aikajänteellä piruillen mainitsi PA:n naistarinoista. Hieman kuin paavin, no jotakin. Mikä tahansa paaviin liitetty ajatus tuntuu irvokkaalta tällä hetkellä.

En syytä seuruettani, hauskaahan meillä. Aliaksenkin voitimme, vaikka osakseni koitui selittää vain ryöstötilanteissa ja vastustajamme olivat pääosin selviä. Eräs eilisellä vierailulla mukana ollut lähetti sähköpostia: Tässä olisi pohjamateriaalia illan keissiin. Suosittelen tutustumaan etukäteen. Siinä oli hattu-nimisen noppapohjaisen juomapelin säännöt. Nauratti minua enemmän kuin yksikään Rubenin ja Joonaksen ankeista vitseistä. Meillä kun oli televisio auki. Onnea Ahosellekin. Nyt kelpaa taas olla suomalainen.

Olin pyrkimässä jonnekin.

Kotimatkalla jo puolenyön aikaan. Kutsuttuihin kotibileisiin [terveisiä Sun äidilles, noin ei, katsos, voi sanoa] lohduttomasti matkaa. Ja yhtäkkiä keksin poiketa lähiöni suorastaan tyylikkääseen yökerhontapaiseen. En ole ennen käynyt tuollaisessa paikassa yksinäni, mutta minä melkein viihdyin.

Ja minun piti puhua naisista. Katselimme Mallikoulua, tietenkin. Kovin naapurintyttömäisiä olivat useimmat, yllättävän suorastaan. Ymmärsimme sentään jossain vaiheesa, että käytetty tv oli feikkilaajakuvasäädöllä ja venytti kuvan täyttämään koko ruudun. Laihtuivat neidot silmissä. En varmaan ole ainoa, jonka tekisi mieli potkia, kun joku kutsuu yli kaksikymppisiä aikuisia naisia tytöiksi.

Diilin todellisuudentajunsa kadottaneet naiset tytöttelyineen toki kokonaan oma lukunsa.

Ja yhtäkkiä kaikki seurueemme naiset [mitä, katsoitko tosiaan televisiota seurueessa, jossa oli naisia, ohhoh!] tiesivät, mitä sanoa ulkonäöstään: Mä oon vissiin vähä liian missityyppinen. Missityyppinen eli liian lyhyt, liian pyöreä ja liian tavallinen. Mallikilpailussa on näemmä kätevää, kun saattaa kehua jokaisen pois pudotetun ja tyytyä toteamaan, että sä et nyt vaan ollut just sitä mitä me tällä kertaa haettiin. Melkein tuntui, kuin jäljelle jääneet olisivat olleet jotenkin huonompia. Kuin Diilissä, jossa pudotetut vapautetaan.

Minäkin sanon jatkossa, että joo, rupeaisin muuten malliksi, mutta kun olen hieman liian Mr. Finland -tyyppinen. Tunnetusti aivan Henry Saaren näköinen.

Enkä minä sittenkään jaksa ymmärtää vanhempia, jotka ovat lastaan rahtaamassa mannekiinikisaan [manne kiinni -kisa pidetään varmaan mustalaisten triathlonin jälkeen]. Enkä poikakavereita. Enkä yhtään ketään. Heitä itseäänkään, jotka jaksavat analysoida, kuinka onnistuivat kävelyssä. Ymmärrän vielä, että joku miettii, kuinka suoriutui laulukilpailussa, mutta tämä alkoi pidemmän päälle herättää jo lievää repeilyä. Vaikka tämä on triviaali näkemys, pitäisi hihkua riemusta, jotta joku jaksaisi lukea.

En sano mitään siitä, että joku pitää omana ansionaan sitä, että sattuu olemaan kauniina pidetyksi syntynyt. Sen enempää kuin siitäkään, että joku luulee olevansa siunattu ylimaallisella sanallisella nokkeluudella ja ottaa siitä kunnian itselleen [mutta saako ahkeruudella ylpeillä vai onko sekin vain älykkyyteen verrattava ominaisuus?].

Triviaalista puheen ollen, olivatpa järkyttävän tylsiä puhuvia kilpailijoita onnistuneet haalimaan. Jokainen vuoronperään hehkkuttamassa, kuinka tajuton fiilis oli kuulla päässeensä jatkoon. Kuinka oli ollut viimeisten joukossa ja siis niin yllättynyt, mutta kuitenkin tavallaan niinku toivonut sitä. Olen kai lukenut liikaa vaikka Vt:tä ja Lehteä. Ottakaa kunnioituksena, että, en jaksa kaivaa linkkiä. Sivupalkissa sijaitsee.

Ja minun piti puhua naisista. Yleensä kai juoneet eivät muusta jaksa puhuakaan, minun juttuni vain näyttää harhailevan ennemmän kuin olen valmis katseestani myöntämään. Minä, joka tykkään pitää itseäni esteetikkona lähes yhtä paljon kuin tällaisista lauserakenteista, huomaan jälleen ihastuvani ääniin. Vaikkei tässä ollut mistään uudesta kyse.

Huomaan myös etsiväni epätoivoisesti jotain objektiivisen negatiivista kaikista törmäämistäni ihastuttavuuksista. Ehkä oletan, että olemalla kiinnostunut jostakin tavanomaisesti vähemmän arvokkaaksi katsotusta parannan omia asemiani. Vaikka samoilla linjoillahan minä olen kuin kaikki muutkin miehet. Samoja asioita minä naisissa tuijotan: poskipäitä ja leukaluita. Kynsinauhoja ja kaulan kaarta.

JCP: Onx hyvä pousti tulossa?
PA: Ei oo hyvä pousti, lähe ny menee siitä!§!

Hienoa nähdä, kuinka jotkut hauskoina pidetyt blogaajat osaavat kirjoittaa tärkeistä asioista oikealla otteella. Minä en aio sanoa aiheesta mitään. PR-vastaavani neuvoi olemaan hiljaa, sillä en kuulemma kuitenkaan osaisi toimia oikein.

Hieman hirvittyneenä olen seurannut sivusta, kuinka tämäkin blogi on metamorfosoitunut jonkinlaiseksi puolivillaiseksi vitsinvääntöverstaaksi. Ei ollut tarkoitus. Minulla ei ole mitään pakkomiellettä olla hauska. Ainoa pakkomielteeni on välttää tylsyyttä. Eikä mikään voisi olla tylsempää kuin tällainen tyhjä metapulina. Joku on taas keksinyt soveliaan tavan viettää perjantaitaan [ei, kyllä minä olen tästä kohta lähdössä. ei kommenttibileitä tänäänkään, siis.].

Tuossa taannoin tuotin yhden mielestäni onnistuneen kirjoituksen. Sellaisen, johon syntyi polte ja pakko, himo ja halu päästä hakkaamaan se muistiin. Mietin sen jälkeen, onko minun syytä päivittää, ellei seuraavani ole parempi. Ei ollut. Päivitin. Blogien tulee jatkua.

Mutten osaa sanoa, missä on saturaatiopiste [joka tosiaan on kovin uskottava sananen], enkä missä vaiheessa päivittämisen ja laadukkuuden kuvaajat leikkaavat. Parjattu Aamulehdessä kolumnoinut minulle ennalta tuntematon suuruus kai olettaa laatunsa olevan niin korkeaa, ettei haittaa, vaikka hän julkaisisi harvakseltaan. Salaliittoteorioiden mukaan Kysyn vaan ei oikeasti hypännyt junan alle, vaan teekkarilehdet ostivat hänet pois markkinoilta – ei käy laatuun [eikä päivitystahtiin], että joku tuottaa parempaa materiaalia joka ikinen päivä.

Joskus mietin, millaista olisi, jos blogaamista sovellettaisiin johonkin muuhun kulttuurin alaan kuin kirjoittamiseen [sekä marginaalisesti kuviin ja videoihin]. Jos suosikkisäveltäjäni pitäisi blogia, jonne lähettelisi hetken inspiraatiossa pianostaan hakkaamia melodianpätkiä, tai Kimi Räikkönen kertoisi jollain kuvaajalla, kuinka painoi kaasua, olisin tietenkin haltioissani. Kenties säveltäjä koostaisi ne joskus kokonaiseksi kappaleeksi, ja Kimi pääsisi kokonaisen kierroksen radan ympäri. Ja mietin, pitäisikö ottaa muokattavakseen vanhoja hyvän idean sisältäneitä tekstejä [oletko julkaissut sellaisiakin?], tehdä remiksattu best of -kokoelma. Vai pitäisikö vain jatkaa eteenpäin.

Sen verran voisin tehdä, että vaihtaisin johonkin uskottavaan blogialustaan, joka tarjoaisi kategorointimahdollisuuden. Vaikken usko, että kukaan jaksaisi moista käyttää, minä ainakaan kellään käytä. Jos pidän jonkun tyylistä, luen kaikki hänen tekstinsä aiheesta välittämättä. Voisin laittaa ainoaksi kategoriakseni vallan mainiosti samaa paskaa.

Tuskin olen ainoa, joka ei jaksa enää edes huomata mitään hölmöä seuraanvankaltaisessa keskustelussa.

– Käviks safkaa?
– Joo.
– Mitä mättöö siäl oli?
– Emmätiä, jotain ihan ok shittii.

Sittenkin muistan, kuinka mummoni aikoinaan siisti suutaan meille lapsille puhuessaan. Sulla on kakkaa naamassa, käypä pesemässä se ennen kuin tuut pöytään, hän saattoi kehottaa. Ja minä mietin, kuinka kummassa.

Muistan, kuinka kirjoitin ensimmäisen päiväkirjamerkintäni joskus vuosia sitten. Naputin varmaan sivun verran mielikuvituksellisella otsikolla Ensimmäistä viedään. Päästyäni loppuun ajattelin palata alkuun, etsiä virheet, hioa ja hinkata. Muokata rakenteen toimivammaksi ja tuhota typeryydet. Sitten ymmärsin, ettei minun tarvitsisi. Voisin kirjoittaa seuraavana päivänä uuden jutun.

Käytävällä eteenpäin sanoi puheenjohtaja kokouksessa. En ollut kuullut sanontaa aiemmin. Kokouksen jälkeen olin kuullut sen kolmekymmentä kertaa, mutten sittenkään tappanut ketään.

Hankalia tilanteita, muuten, nuo, joissa ei tiedä, kuuluuko ruoka maksaa itse vai ei. Ei kehtaa kysyäkään, kun olisi niin nolo erehdys, jos talo ei tarjoaisi. Tarjosihan se. Suotta jätin jälkkärin väliin.

Näköjään pääsin näin pitkälle ehtimättä itse aiheeseen. Täytyy ilmeisesti lopettaa ja vaihtaa otsikko. Odotettavissa vielä toinen tylsä kirjoitus.

Epäilys, että on nukkunut pysäkkinsä ohi, häipyy sulkiessaan silmänsä [Sun äitis kysyy, kuka sulki]. Häipyy, haihtuu ja vaihtuu selviöksi. Herää päättäriltä ja ymmärtää, että edessä on ajatukset selventävä kävelylenkki. Jotain hyötyä sentään siitä, että asuu päättärin nurkilla. Itsestäänselvyys ei tunnetusti ole suomea.

Blogini kohina/hyöty-suhde on parantunut huomattavasti. Substanssia saa etsiä urakalla, mutta syytän höveliä tarjontaa. Ilmaisia illallisia jos ei ole, niin luultavasti vastineeksi minua ei koskaan palkata Nokialle.

Ei sillä, ihan siivosti minä käyttäydyin ja fiksujani puhuin. Viihdyinkin. I wanna be a gorilla hunter. Lupsakan ranskalaismiehen show oli minuun vetoavin vaikka olisi tietenkin olllut uskottavampaa olla kiinnostunut strategianhallintainstrumenteista. Ihan vain siksi, että strategianhallintainstrumenttikoordinaattori näyttäisi aika pöyheältä käyntikortissa, varsinkin englanniksi.

Saimme leikkiä helmenonkijoita ja tehdä puhtaalla diilimeiningillä keissin VoIPpiin liittyen. Ensimmäisen ryhmän kirous on painava. Meistä kaikki muut prujasivat viisaat aivoituksemme, eikä ainakaan sen ryhmän olisi kuulunut voittaa. Vaikka leikkiähän se, kaikki. [merkkasivatko plussia ja miinuksia nimiemme vieriin, vai näkikö kaverini väärin?]

Eivät he kertoneet meille mitään salaperäistä, ei minulla ole mitään kummaa vuodettavaa. Jotain yleisluontoista vetykennoista, langattomista latausalustoista ja liikkeestä voimaa saavista akuista. Sitä paitsi pitäisi sanoittaa huomiseksi yksi laulu ja valmistautua puhumaan saksaksi Bluetoothista, eikä huomiseen ole kuin vartti aikaa, joten jatkakaamme.

Minä olin tänään hiihtolomalla. Kävin laskemassa mäkeä Messilässä [enkä pääse vieläkään soveltamaan Lasku humalassa -otsikkoani]. Juuri parempi ei keli olisi voinut olla [hieman oli kylmä] eivätkä jonotkaan paljoa lyhyempiä, joten saimme nauttia parhaasta, mitä tuolla keskuksella oli tarjottavanaan. Mäissähän siellä on vain kaksi perustavanlaatuista puutetta: ne ovat liian loivia ja liian lyhyitä.

Järkyttävää nähdä noita metriä lyhyempiä peeloja, jota painavat täyttä vauhtia alaspäin tekemättä käännöksen käännöstä. Hyvällä tuurilla osaavat laittaa suksensa aura-asentoon. Vielä järkyttävämmältä näyttävät toki kaksimetriset, jotka toimivat samalla lailla. En viitsinyt selvittää, kuinka he pysäyttivät rinteen lopussa; laskivatko ehkä päin aitaa.

Tässä välissä on luonnollisesti pakko kertoa yhdysvaltalaisesta yleisöluistelusta. Paikalliset ihmiset saattoivat kyllä osata juuri ja juuri potkia eteenpäin, mutta jenkkiläisen menemistä meinaamisen kustannuksella suosivan kulttuurin seurauksena kukaan ei osannut jarruttaa. Jos tuli tarve pysähtyä, he kääntyivät vaivihkaa kaukalon reunaa kohti ja törmäsivät siihen. Minä sain sitten omistaa mielin määrin. Voitin arpajaisetkin, mutta se on oma juttunsa.

Kun rinteet ovat leppoisia, pääpaino kohdistuu nautiskeluun ja tyylinhallintaan. Niin kuin Mikko Alatalo lauloi 80-luvun lopulla:

Vielä vanhat papat vetää
kaunista christianiaa:
jalat yhdessä kuin mannekiinit,
pikkurillikin kohdallaan, – –

Sittenkin, kaiken omistamisen [niin kuin ranskalaiset sanovat: la pownage] keskellä on myönnettävä, että kaaduin muutaman kerran. En tietenkään rinteessä, vaan tasaisella. Sikäli olen kai samis Viiston pinnan Kaurasen kanssa.

Luultavasti me suksikonservatiivit olemme kaikkein vaativimpia rinteiden suhteen. Snoukkapeelot kun saa tyytyväisiksi bygäämällä parit boxit, paipit ja grainditangot. Ne eivät niin jyrkkää rinnettä vaadi, ja valtaosa ajasta kuluu kuitenkin istuksiessa rinteen yläosassa läppää jauhaen ja coolilta näyttäen. Loppuajan kelpaa lanata rinteestä lumet pois.

Kysyin aikoinaan yhdeltä snoukkaajatutultani, mitä boksi varsinaisesti tarkoittaa. Hän kertoi, että se on hyppyri, jonka päällä on sellainen tasainen osa, ikään kuin hylly. Kysyin, eikö olisikin hyvä idea alkaa kutsua sitä hylppyriksi. Hänestä oli, mutta ilmeisesti hänellä ei ollut suuremmin sanansijaa snoukkapiireissä, sillä termi ei ole sen koomin tullut vastaan. [tänäänkin luulin keksineeni sen uudestaan.]

Oikeasti snoukkadissaukseni juontaa vain omiin nuoruudenk0keiluihini. Puihin menivät ja luihin sattuivat. Minä en tahtonut selvitä ylös edes hissiä. Olisin kernaasti halunnut hieman hitaamman laudan. Silloin käyttämälläni vauhti kasvoi niin nopeasti pelottavan suureksi, että teki mieli pyllähtää jo varoiksi. Sen loskassa tarpomisen seuraksena opin lopulta kääntämään varsin pätevästi sisäkurviin päin. Jos vasen jalka on edessä, niin oikealle. Taaksepäin nojaaminen vain ei onnistunut. Kenties kokeilen jälleen joskus.

Olisi mieli tehnyt ottaa valokuva Lahden tv-tornista aamukseltaan, sen yläosa kun oli lumen peitossa ja väri vaihtui upeasti liukuen valkoisesta harmaaksi. Ei vain löytynyt sopivaa kulmaa. Sitä etsieässäni mietin – kuten kai kuka tahansa terve mies – miltä näyttää fallistinen ohjus. Pasifistit kai itkisivät, ettei muita olekaan. Hiton wuziet, röh röh.

Sittenkin päivän parhaasta jutusta vastaa mukana matkassa ollut JCP. Hänkin intoutui muistelemaan lapsuuden piirrettyjä, ja mieleen tulivat Prätkähiiret Marsista (Biker Mice from Mars). Prätkähiiret Arsesta (Biker Mice from Ur Anus) voisivat sanoa: ei muuta kuin haarat auki.

Tämä ei välttämättä aukea, ellei ole katsonut tuota sarjaa pienenä. Pyrin välttämään kyseistä-sanaa, sillä se tuntuu turhalta the-pronominin substituutilta ja aikamoiselta anglismilta. Siksi sanon jatkuvasti tuota. Jos olette ihmetelleet.

Tämä on silkka väärinkärjistys ja mahdollinen tapahtumainkulku.

Kaiken maailman aateeämmät
firmojaan esittelee.
Kaiken maailman tavisämmät
herroja liehittelee.

Kiertää ympär' pikkurillin,
hymyilee ja vinkkaa näin,
nousee ratkaisevan millin,
ei enää katso taaksepäin.

Niin, eksyin ilmaisten viinojen juhliin ja lopulta kaupunkiin. Paitsi, etten. Olen jo kotona. En mobiiliblogaa kapakasta.

Kun olin lapsi ja kysyttiin, mitä kustakin tulisi isona, kaikki me näsäviisastelijat tapasimme sanoa aikuinen. Jotain, mitä kestään ei kuunaan nykyään tule kuin korkeintaan vahingossa.

Minä olen toki ikuisesti Carrols-fani, sittenkin olen alkanut mieltää aikunen-sanan yhä positiivisemmin. Joku, joka tuntee realliteetit [uskotteko, että tuo Alli oli typo, jonka huomasin vasta myöhemmein] kuin Paasikivi. Ei siinä ole mitään väärää. Tietämys on oiva lähtökohta. Kunhan ei suotta otsaansa rypistä. Paitsi nauraessaan, eikä sekään ole suotta.

Minä olen mieluusti aikuinen, kun niikseen tulee. Siinä missä kilpatanssija on yhtä aikaa ryhdikäs ja rento, vastakohdat eivät suinkaan sulje pois vaan vahvistavat toisiaan. Ei aikuinenkaan ehkä tiedä, mitä tahtoo, mutta kenties sentään, mitä on. Minäkin vielä joskus. [jopas sitä ollaan naiivia – Aikuinen]

Minä aina nautin jutellessani taloyhtiömme äijien kanssa saunavuorolla. He ovat kaikki vähintään keski-ikäisiä. Useimmat eläkeläisiä. Mutta fiksuja yhtä kaikki. [paitsi se yksi, mutta hänkin sentään hauska.]

[miksi viina-sana kuulostaa niin paljon rumemmalta kuin vaikka viini-sana?]

Kuuluisiko häneen sitten linkata. Kun minutkin mainitsi.

Ei minulla ollutkaan saksantuntia puoli yhdeltä. Kiltti opettaja tuli kertomaan. Ihmetteli, miksi minä istun käytävällä. Naputin kovalla kiireellä tehtävää, jonka luulin olevan määrä palauttaa tänään.

Ehdin siis syödä lounasta ja blogata vähäsen. Viime viikonloppuna harrastin jälleen suureellista markkinointia. Tiedotin blogini olemassaolosta alan firmoille. Jostain syystä ala viittaa aina seksibisnekseen, ellei toisin mainita [tiedättehän, alakulttuuri ja noin]. Eli mainitaan nyt toisin. Minä en vieläkään ole kurtisaaniopiskelija.

Tämän aamuisen hilpeyden herätti HKL Metro-lehden [suuri PDF, s. 12] vakiopalstallaan. Kertoivat metroasemien näyttötauluista jälleen kerran. Valtaosa ihmisistä kun ei ymmärrä, mitä arvokasta infomaatiota nuo mystiset taulut pyrkivät välittämään.



Image Hosted by imagehosting.us


Annetaan heidän itse kertoa:

Metrolaiturin näyttötaulu kertoo junan pysähtymispaikan, pituuden ja montako minuuttia junan tuloon on.

Taulussa yksi symboli vastaa yhtä vaunuparia. Kuvan vasen reuna kuvaa laiturin etupäätä eli suuntaa, johon juna on menossa. Metrojunien kulkusuunta on laiturilta katsottuna – kasvot radalle päin – oikealta vasemmalle lukuun ottamatta Itäkeskuksen itään vievää raidetta. Eli kun näytön vasemmassa reunassa vilkkuu kaksi junankuvaa, tulossa on kahden vaunuparin juna, joka pysähtyy laiturin etupäähän.


Kenties minun hahmotushäiriöni johtuu vain siitä, että olen luullut kuvan esittävän siltaa. Miettinyt sitten, että silta tai tunneli, sama se, saatiin varmaan halvalla. Minä olen myös tottunut siihen, että asiat liikkuvat vasemmalta oikealle, mutta minä nyt olenkin tällainen kieroutunut vasuri.

Olisi huomaavaista painaa nuo käyttöohjeet vaikka tuon osoitintaulun alapintaan. Niin päin, että kirjaimet osoittavat menosuuntaan silloin, kun niska on taivutettu ja vasen käsi osoittaa kohti kiskoja. Tällöin katseen alas kääntämällä pystyy havaitsemaan saapuvan metrojunan.

Ovatkohan näyttölaitteiden suunnittelijat päässeet myöhemmin näyttämään kyntensä näissä kummajaisissa?

lukija

Samalla sivulla opetetaan vielä käyttäjiä toimimaan niin kuin kuuluu. Otsikolla Näytä matkakorttisi oikein [hiton n00bi]! sanotaan seuraavaa:

Jos matkakortin lukijalaite vilkuttaa sinulle punaista tai keltaista, olet saattanut näyttää korttiasi lukijalle väärään kohtaan, tai näyttämisen tekniikassa on vielä hiomista [eli et vaan osaa. luuletko tosiaan, että meistä on kivaa suunnitella hienoja systeemeitä kaiken maailman tampioille, jotka eivät suostu ymmärtämään, kuinka meidän aukottomat järjestelmämme toimivat? häipyisitte vaikka pankkeihin siitä jumittamasta.].

Ei tätä merkintää ehkä kannattaisi kirjoittaa. Mutta kun Vt:kin on ollut niin kovin hiljaa viime ajat. Ja miksi ihmeessä välilyöntini on jälleen jumissa. Yhtenään saa kahdesti hakata. Luulin sen jo korjautuneen. Itsestään. Kohta on vuosi laitteen ostamisesta. Pitäisi toimertua, jos aikoo.

Minä päätin eilisen taistelun Idolsien eduksi, jaksanut niitä euroviisuja tällä kertaa. Oli sentään Antero Mertaranta selostamassa. Jipikajee. Voittanut Geir Rönning pärjäsi hyvin myös silloin, kun Laura Voutilainen voitti. Milloin se mahtoi olla, 2002? Ironista, että olin silloinkin samojen kavereiden kanssa Kalliossa kääntymässä. Minä pidin silloisesta Geirin biisistä I don't wanna throw it all away. Tämänkertaisesta minulla ei ole mitään sanottavaa.

Ja nyt kun ruvettiin tekemään noloja musikaalisia tunnustuksia, minä pidin aikoinaan vuonna 1996 Arja Korisevan äsken Levyraadissa soitetusta kappaleesta Kattojen primadonna. Arja on kiva niin kauan kuin ei naura. Puhuakaan ei välttämättä kannata.

Ajattelin, että voisin kaikkien abiturienttien iloksi alkaa pitää liikuttavaa treenipäiväkirjaa. Minä olin sentään niin tosissani siihen aikaan. Tätä vastaavana päivänä kirjoitin seuraavaa:

Kaukalolle, jonka ymmärsin lähestulkoon puretuksi. Ajattelin, että mokomat raukat menevät luovuttamaan kesken kaiken. Ajattelin, että vuosi sitten näihin aikoihin kävin täyttä häkää luistelemassa.

Ajattelin, mitä hän puhui, ettei aina itsekään tiedä, onko silkka feikki vai ei. Tiedänkö minäkään? Huijaan itseäni kirjoittamalla paskaa, joka pyrkii antamaan hyvän kuvan tai edes anteeksi. Pidän väkisin laitoja pystyssä, vaikka tiedän, ettei pakkasta ole eikä tule. Olisivat jäädyttäneet joulukuussa!


Heh, Heureka avaa aina dinosaurusnäyttelyn, kun heillä menee huonosti. Ja Heurekalla menee aina huonosti [,mikä on tietenkin sääli]. Eli... Jälleen uusi dinosaurusnäyttely.

Päivitänpä vielä kertoakseni, että vaikka olen hiljattain kehunut Fazerin mainoksia, vihaan sitä Do the Twist -Domino-mainosta. Ällöpirteitä ilmeitä ja aivan kuin olisi jokin yleisesti sovittu käsiele, joka viittaa Dominoon [sitä paitsi vain nössöt pyörittävät puolikkaat erilleen.]. Ja onko Suomessa muka joku, joka ei tiedä, mistä on kyse? Täytyykö erikseen kertoa, että Dominossa on vaniljatäytettä ja, öö..., sitä jotain keksiä.

Irvokkain on tietenkin se loppulause Maku, jota suomalaiset rakastavat. Ihmeen kanssallispelleilyä. Vielä, jos otetaan huomioon, että sanojana on LU.

Minusta on ältsin päheetä näyttää busseille käsimerkkiä niin kaukaa, ettei kuljettaja vielä huomaa [kenties parempi, ettei näe, jos huomioi, mitä merkkiä tapaan näyttää]. Kirota sitten loukkaantuneena, että on se kumma, ettei pysähdytä, vaikka toinen indikoi tarpeensa hyvissä ajoin.

Minä, joka etsin epätoivoisesti seuranhakuilmoitusta, johon olisi lipsahtanut typo ja joku kaipaisi hyvänäköistä herrasmiestä.

Oikeasti melkein haluaisin silmälasit. Sanoa ihan näön vuoksi olisi yhtä nokkelaa kuin optikko-Arvolan mainokset keskimäärin. Minähän näytän tunnetusti lasien kanssa aivan Robert Downey Juniorilta.

Robert



Vaikka niinhän me kaikki.

Robert




Tunnen bussissa aina sellaista salaliittolaisuutta kaikkia niitä kohtaan [rektiovirhe], jotka ymmärtävät, että penkkien päälläkin on pysäytysnappulat. Ei ole rahtuakaan tyylikästä kurkotella niitä tankoja kohti. Aina ylänapit eivät toimi, ja silloin kyllä suututtaa.

***

Hyviä kämpppiksiä on tunnetun vaikea löytää. Tässäkin blogissa seikkailleessa JCP:ssä on yksi paha vika tai ominaisuus. Hän otti ja kuvasi salaa jamitussessiotani. Ei siinä mitään, hyvää settiä, sanoisin. Mutta meni sitten, houkka, pakkaamaan tuon videoklipin jollain epäyhteensopivalla MS-formaatilla. Minun koneellani sivu sanoo, ettei minulla ole lupaa katsoa sitä. Kiitos kuitenkin JS:lle tiedosta!

[lisäys] Ollaanpa sitä sitten geekkiä: h4x0r0in tuon urlin niinQ sorsasta. Tämä toimii Macilläkin.

Selasin eilen Populuksen kappalevalikoimia. Kiinnostavan havainnon tein. Suorastaan galaksitasoisen:


helmenkalastaja


Liekö tuokin Suomen ainoa?


***


Kävin vanhempiani tervehtimässä ja luin ilmaiseksi Hesarin Nyyb-liitettä. He olivat haastatelleet abiturientteja [minähän sanoin, että abit on pop. seuraavaksi arvatenkin haastattelevat minua]. Jutun yhteydessä oli sanasto nykynuorten käyttämistä termeistä. Sinänsä tietenkin kiinnostavaa, että mukana ovat sanat kuten klyyvari, jota uskoisin jonkin isopappaikäisen herran käyttävän sekä stuidu, jonka laittaisin isäni suuhun skurun viereen.

Minun piruiluni kohteena on siitä huolimatta toimittajan heikko ymmärrys newbie-sanan johdannaisten suhteen.

Image Hosted by imagehosting.us


Naamakala on minulle uusi tuttavuus, mutta haluaisin korostaa, että nyyppä ja peelo eivät suinkaan ole synonyymejä – eivät sen paremmin toisilleen kuin tyhmälle. Kenties abit eivät vain osaa vielä erottaa sanojen hienovaraisia vivahde-eroja. Ei sillä, että minä jaksaisin nyt alkaa noiden merkityksiä setittää. Sanon perinteisesti, että ymmärrätte sitten isompana.

Nytissä kerrottiin myös uudesta Kalliolaispaikasta, Libertéstä, jonne jätimme eilen päätymättä, vaikka mielessä kävi, jonkun huulillakin. Minä riemuitsin, että jos Libertén nimi olisi aiemmin ollut Libris, niin nyt voisi sanoa, että ex Libris, mutta kukaan ei jostain syystä pitänyt juttuani erikoisen onnistuneena. Tulin sitten tänne blogatakseni sen mielestäni.

***

Koska muutokset olisi aina syytä dokumentoida, totean, että tein tuon sivupalkkipäivityksen tänään. Lisäsin otsikon Koleiden blogailijoiden seura. Kolea-sanaa käytettiin kerran coolin suomennoksena Simpsoneissa, ja minusta sana on oiva. Ettei joku rukka vaikka erehtyisi oikeasti cooliksi luulemaan.

Niin, ja Aina ja Ilona ovat molemmat matkapuhelinliittymätyyppejä.

Taisi olla huono idea. Otan sen huomenna pois.

Pakko lisätä vielä, kun keksin niin hassun jutun:

Noppia ikä kaikki, sanoi ikiteekkari.

Suotta juokset soita,
rämmit rämeitä
ja ryömit ryteikköjä.
Ei siitä mitään kostu.


Minulla ei ole tuolle mitään oikeutusta. En ole edes humalassa. Kävin hienoja keskusteluita viisaiden ystävieni kanssa ja Populuksessa ostamassa Campari Mixxin. Kuin nuori nainen vappupallon räntäsateessa. Kun tahtoo. Uskokoon kun tahtoo.

Pinseri jätti tajuamatta edellisen päivityksen, pamaus soikoon. Ehkä ihan hyväksi. Huonoksi olen minä käynyt.

Joskus pysähdyn ällistelemään kaikkea. Että wiude, on tämä aika hienoa. Kun Reittiopasta voi käyttää kännykällä ja sähköposteja sieltä lukea. Ja nettiä surffia langatta koulussa. Ja printteritkin toimivat joskus. Italiassa ja Japanissa ja Puolassa ja Bulgariassa ja Saunalahden verkossa voi katsoa kaverin naamaakin kännykässä puhuessaan.

Sitten huomaan, että nyt on tosiaan vuosi 2005. Että on suurin piirtein aikakin. Kaikki on niin lohduttoman hidasta.

Perikato-elokuvassa voimakkain kokemani ahaa-elämys ei liittynyt Hitlerin persoonaan tai natsismin filosofiaan [ai, onko sellainenkin]. Se liittyi hetkiin, joina tyypit käänsivät kuorma-auton valot päälle. Ampuivat aseilla ja lähettivät sähkeitä tietoverkkoja pitkin.

Auton valot laitettiin päälle kuin tuosta vain, järjestelmä toimi kuin mikä tahansa perusinfra. Joskus muinaisessa, vaikeasti kuviteltavassa menneisyydessä, jolta toinen maailmansota tuntuu. Luulin, että olisi siistiä sanoa vain WWII, mutta se on niin kovin asenteellista. Nykyinen keskivertoläppäri ei selviä varmuudella luukun avaamisesta kesken unien tai hibernaatiohorrostelu.n Ainakaan ilman scandiskin ajamista.

Skitso-Janne, jota joskus vilkuilen nöyränä tavoitteenani ryhtyä cooliksi [ja oppia kirjoittamaan hänen nimensä oikein], hehkutti uuden Batman-leffan kuvaamista. Surkea juttu sen sijaan on, että musikaali peruutettiin. Ainakin toistaiseksi. Se on pitkä tarina, ja saatan palata siihen. Huomatkaa silti, että täällä on [minua] kiinnostavia bootlegejä. Not Allowed to Love on Batmanin scorelta.

Joidenkin veikkauksien mukaan tämä aiemmin julkaisematon raakile, What Part of My Body Hurts the Most, olisi seuraava hittiballadi. Muutaman vuoden kuluessa. Katsotaanpa, tämän päivän soittelin tuota ikikestoluupilla. Joku ehti jo tulkita lyriikatkin.


What part of my body hurts the most?
What part of my soul is crying—for crying out loud?
What part of my heart is beating—faster than the speed of love?
Is this the way that it's supposed to be?
What part of my body hurts the most.

Minä olin jälleen eilen seuraamassa standup-komiikkaa. Tällä kertaa illan päätähtenä oli itse Krisse, joka jätettiin tylysti vasta kolmanneksi parhaaksi esiintyjäksi. Minä nyt olen vain tällainen sovinisti taas. Koukussa sovinnaisuuteen tai jotain.

En nyt tähän hätään löydä mistään sen miehen nimeä, mutta hän oli pukeutunut André W -tyyppiseen nörttiluukkiin. Hän oli opettaja, joka aloitti kertomalla, että vaaransi koko lentokoneen turvallisuudeen viime matkallaan. Hän kun piti pöytää alhaalla nousun aikana. Ei saisi.

Myöhemmin hän puhui kiroilusta. Kertoi, ettei itse juuri kiroile. Se kun antaa puhujasta kovin tyhmän ja mielikuvituksettoman kuvan. Joskus sen sijaan saattaa tehdä mieli kiroilla. Jos on vaikka museossa [hörähdys] ja siellä on paljon porukkaa kerääntyneenä katsomaan pientä ja matalaa näyttelyesinettä [hörähdys] niin, että toisten selkien yli ei tahdo millään nähdä.

Ja jos silloin sattuu itse seisomaan ihan eturivissä. Niin silloin kyllä saattaa päästä, että vittu, kun näkyy hyvin.

Jotenkin ironista, että minulle jäi hänen jutuistaan mieleen parhaiten juuri tuo.

Olen huomannut, että oma kielentajuni on hieman hukassa. En ole niin tyylikäs kuin haluaisin. En kykene enää olemaan sanomatta asioiden olevan perseestä silloin, kun ei pitäisi [lauseenvastikkeet ovat sentään hallussa, huomaan]. Alettuani ikään kuin tyhmälle maailmalle kuittaillekseni käyttää hölmön kuuloisia trendisanoja en enää pääse niistä irti.

Sanon nykyään posse kun pitäisi sanoa jengi. Sanon skruudata, kun pitäisi sanoa mättää. Voi minua.

Metro-lehti kertoi kakkossivullaan [varmaan moni muu lehti monella muulla sivulla], että amk-jatkotutkinto vakinaistetaan. Tiedä sitten, pitäisikö itkeä vai nauraa vai jatkaa mummojen potkimista [kirjoitin vahingossa hotkimista].

Ylemmän tutkinnnon suorittanut olisi esimerkiksi insinööri ylempi AMK WTF. Ylemmät amk-tutkinnot tuottaisivat julkiseen virkaan tai tehtävään saman kelpoisuuden kuin ylempi korkeakoulututkinto.


Opiskelu on kyllä hieno juttu. Mutta eivätkö nämä pätevät kuin mitkä kansakunnantoivoamkilaiset voisi yhtä hyvin jatkaa opiskelemaan oikeaan korkeakouluun. Väittäisin, että se olisi hyödyksi heidän omankin uskottavuutensa kannalta.

Iltis kertoo kannessaan Pertti Salolaisen suuresta surusta. Hänen vaimonsa kuoli. Osanottoni. Mutta kuka on tuo riemuisasti hymyilevä nainen hänen kerallaan? Salarakas?

Pertti

Kuinkakohan pitäisi hienovaraisesti vihjaista yläkerran naapurille, että hänen koiransa pitää meteliä päivät pitkät.

Hei, kymmenennen kerroksen kieppeillä asuntoon teljetty koira ulisee päivittäin häiritsevästi. Kuinka sen voisi lopettaa?


Varmemmaksi vakuudeksi perään voisi laittaa selitteeksi.

Tämä metelöinti häiritsee tuhoisasti lukulomailuani.

T: Abiturientti


Tokihan tuollainen on paljon uskottavampaa kuin kirjoittaa, että tämä metelöinti häiritsee tuhoisasti blogausinsipiraationhakuprosessiani. Abiturientit ja -tuurat ovat sentään viimeinen yhteiskunnan arvostettu kerros.

Näin niitä tänään bussissakin. Amatöörimäiset haalarit yllään, jotain typerää niissä luki jokaisessa. Minäkin luulin joskus, että sitten isona abina tiedän kyllä, mitä haalareihini kirjoittaa. Ja kun päivä lopulta koitti, olin yhtä ulkopuolinen kuin asiaa lapsena pohdittuani. Jätin sitten haalarini tyhjiksi ja tyydyin kirjoittamaan, että white is beautiful.

Meidän taloyhtiössämme on ennenkin harrastettu henkevää keskustelua porraskäytävän ilmoitustaululla.

Sinä, joka poraat sunnuntaisin. Tee se vielä kerran, niin naulaan sinut kiveksistä kattoon.


Sinä, joka naulaat ihmisiä kiveksistä kattoon sunnuntaisin. Tee se vielä kerran, niin moottorisahaan vasarakätesi irti.


Sinä, joka moottorisahaat ihmisten vasarakäsiä sunnuntaisin. Tee se vielä kerran, niin tulen ja juon sahasi bensat.


Ilmeisesti hän toteutti uhkauksensa, sillä uusia viestejä ei tullut.

Meitsi on niin kuin back, kuten nopeimmat saattoivat ymmärtää jo hetki sitten. Viimeistään meitsi-sanasta. Otsikot skippaatte kuitenkin.

Tauot ovat puhdistavia ja virkistäviä. Lukijamäärät ovat romahtaneet kymmenykseen, ja pohdin, kuinka uutuudenjanoisia houkkia sivullani mahtaakaan käydä. Arkistotkin ovat, katsokaas, arvokkaita. Mikäli Mitvitin käristynyt päivitystahti [taas vain 98%] ei riitä, kannattaa tutustua hänen hurjiin nuoruusvuosiinsa.

Muut coolit blogit ovat äityneet siksi hurjaan menoon, että minä tyydyn tällä erää silkkaan metasteluun. Lukijain mielenkiinto tulee herättää hetimiten, ja tarkoitukseen soveltuu mainiosti ruotsalaisesta lehdestä jokunen vuosi sitten ottamani valokuva, nygifta-palstalta.

Image Hosted by imagehosting.us

[tajuuttekste, jätkät?]

Minusta tuntuu, että minulle tapahtuu kaikki se, mikä muillekin, se, mitä kuuluukin. Ei nyt väkisinkään tule yhtään esimerkkiä mieleen, mutta viittaan tällä jonkinlaiseen iltasanomaindeksiin [kyllä, minäkin jäin juuri kiinni petettyäni vaimoani papin kanssa, yleistä meillä piispaspiireissä]. Muistan, kuinka aikoinaan luin lööpeistä jotain kevään ylioppilaista ja ymmärsin sen tarkoittavan minua, mutta oli minulla tästä jotain parempaakin sanottavaa.

Muistan myös, kuinka pieleen menneen kuuntelun jälkeen mietin yo-kokeen ja yhdistetyn hiihdon välistä analogiaa, olivat kai jotkin MM-kisat tms. lööpeissä silloin. Että jos ei hyppy kulje, niin sitten, helvetti, hiihdetään. Hiihdettiinkin.

Ja nyt tuntuu olevan kiire. Aivan tasan kaikilla. Minullakin kovemmin kuin koskaan. Olo on kuin suuren loppukirin edellä. Kohta ymmärrän, ettei tästä ole mistään lopusta kyse. Tämä on helmikuu ja näin suorastaan ekstramediumia aikaa. Meillä kun ei lomiakaan tunneta.

Vaikka näinhän se on ollut aina. Havahduin lukemasta, mitä mietin lukiossa: silloinkin valittelin kiirettä, vaikken vielä mistään mitään tienyt. Jos nykyään pidänkin useampaa rautaa tulessa, silloin minulla oli korkeintaan pari lautaa tuulessa.

Tosimiehen eivät arvatenkaan höylää lautoja. Me kaunosielut kavahdamme jo moisia termejä.

Sain viikko sitten valmiiksi joskus mainostamani kirjan Nokian nuoriso-ohjaaja. Se jäi lopulta kovin ohueksi kokemukseksi eikä lopun oivallus ajattelevan ja tuntevan ihmisen tuottamattomuudesta sisältökauppiaille sinällään ollut järin yllättävä [minunkaan tarvitse ostaa mitään, kun voin lukea omia horinoitani]. Sittenkin voisin lainata pienen katkelman, jonkinlainen anal-ogia [ei sentään -orgia] joidenkuiden viljelemiin peppujuttuihin ja liittyy siihenkin, mitä aiemmin pohdin saksalaisista wc-pöntöistä.

Tässä välissä mainitsen, kun tuli juuri mieleen, että tämänpäiväisessä Hesarissa – jonka B-osan joku oli ystävällisesti jättänyt bussiin – kerrottiin McDonald'sia vastaan Britanniassa käydystä ennätyspitkästä oikeusjutusta, joka viimein päättyi. Uutisen kommentissa mainittiin, että Mäkkärin 15 vuoden takainen kanne vaikuttaisi nykyään pelkältä mac-hoilulta. Ja mietin, että osuipa palstanraja hyvään paikkaan [olipa surkea build up/punch line -lukema].

Se lainaus:

Ja siinä vessassa on parempi pönttö, koska siinä on sellainen korotettu huuhtelutaso, niin että siis se osa, johon uloste tipahtaa, on ikään kuin kuivassa ja se on helppo puhdistaa wc-harjalla. Minä niin tykkään käydä siinä vessassa, kun siinä on kivempi katsoa sitä ulostetta ja minkä värinen se on ja mikä sen koostumus on, ja sitten painaa nappia ja katsoa paljonko siihen posliinitasolle jää ulostetta ja sitten ottaa jäykkä kuperapäinen wc-harja, sen pään muoto on niin kaunis, se on sellainen puolipyöreä kuin Apollo-kantoraketissa, se on niin hyvä työntää siihen posliinitasolle ja alkaa hinkata ja harjata ja sitten kun minä olen valmis tulee siihen Tante Meyer ja katso! hänellä on kädessään sininen muovipurkki Domestos Ocean Fresh -kloorinpuhdistusainetta, ja Tante ruiskuttaa sitä ainetta siihen posliiniseen pönttöön ja minä otan sen kuparipäisen meisselin ja työnnän yhä uudestaan sinne ja hinkkaan ja pyyhin ja harjaan ja yhtään ulostetta ei jää minnekään, ja kaikki hohtaa valkoisena kuin taivaankansi ennen ukkosmyrskyä Rügenin saarella – –


Ei pidä antaa Kuuluttajan omia itselleen kaikkea internetin törkyä. Ovatkohan julkiset wc:t mukana päästökaupassa [saati julkkisten wc:t]?

En minä muuta halua kuin toivottaa voimaa kaikille abiturienteille suureen koitokseen [mutta mikä mahtaa olla koetos?]. Se on tiukka paikka. Ylioppilastodistuksesta saa vaikka hyvän hiirimaton, kunhan kääntää sen ylösalaisin, valkea puoli päällepäin. Se kirjava printti kun sotkee hiiren sensoreita.

Joku kirjoitti kerran:

Enkä pelkää ketään. Paitsi sitä yhtä joka lopetti moikkailemisen – –.


Se mitään lopettanut. Enkä paikkaa valitessani ollut poikkeuksellisesti huomannut sitä häneksi. Häntä siksi, että voitaisiin heiluttaa. Hänen äänensä on enemmän kuin muistinkaan.

Tulin vain kertomaan, etten missään tapauksessa kirjoita mitään ennen keskiviikkoa. Nauttikaa sillä aikaa vaikka päivitystahtiaan tihentäneestä Mitvitistä.

Susia, se huutaa. Jos nyt sittenkin hieman päivittäisi. Madridin pilvenpiirtäjäsattumus on jälleen herättänyt salaliittoteoreetikot talviuniltaan. Voiko Ylen toimittajan nimi muka olla sattumaa?


palot


Oletteko muuten havainneet, että on varsin vaikeaa sanoa Pää aukin tai Pää aukilla? Niinpä suositan virallisesti [kuten myös Kielitoimisto, jahka ehdotukseni on käsitelty] Kaura Paitiksen lanseeraamaa taivutusta Pää auen.

Verratkaa vaikka Hauki-sanaan, jos tuntuu hankalalta.

Laitetaan selvä otsikko, niin kenenkään ei tarvitse suotta erehtyä luulemaan tätä esim. nänniblogaukseksi.

Minä tulin sitseiltä, joita olin myös järjestämässä. Viihdyin, jorasin ja hymyilin kameralle. Jee. Sitsi ovat akateemisen kulttuurin hienoimpia ilmenemismuotoja. En tiedä, tavataanko niitä pitää AMKeissa, joita on tietenkin hyvä dissata aina juovuksissa ollessaan. Selvänä kun ollaan korrekteja.

En tiedä myöskään, tavataanko AMKeissa. [tajusittekste, jätkät, siellä ollaan niinku tyhmii, eikä osata lukee -Sellisti]

Ja kertoessani paremman puutteessa [olen kai ikuisesti paremman puutteessa ja luulen sitä yhä featureksi] parin viikon takaisesta risteilystä joku naiskuulija sanoi, että minun pitäisi olla tyytyväinen, kun joku mies tulee iskemään minua. Niin, aina.

Kaverinikin ovat tulleet iän myötä entistä metroseksuaalisemmiksi. He puhuivat tunteistaan ja kaikkea [ok, ei sentään ihan kaikkea ja hyvä niin]. Minäkin olen nykyään näemmä sikäli metroseksuaali, että juoruan kaiken eteenpäin. He ovat ihastuneita, kuten nuorten miesten sopiikin.

Ja minä kiroan, ettei minulla ole enää ketään, jota pelätä. Olen hankkinut viimeisen vaikka vuoden tai puolen aikana suuren tukun moikkailututtuja. Enkä pelkää ketään. Paitsi sitä yhtä joka lopetti moikkailemisen annettuaan ensin pakit [tajuuttekste, annettuaan -Sellisti]. Tästä mitään tule [Tajuuttekse tule -Sellisti].

Voi vitsit, minähän melkein avaudun naisista. Siitäs saitte. [tajuuttekste, saitte? ;-) ? -Sellisti] On siis tullut aika angstituokion. Smurffit järjestyy, smurffit valmiina jo on.

Ei mitään, minne palata.
Ei ketään, jota halata.

Ei ketään, keltä kysyä.
Ei mitään, missä pysyä.

Ei mitään, mitä sanoa.
Ei ketään, jolta anoa.
[en tarkoita siis panoa]

Ei mitään, jota haalia.
Ei ketään, jota vaalia.
[kai tarvittaisiin maalia]

Ei ketään, jota lumota.
Ei mitään, mille kumota.

Ei ketään, jota nyhjätä.
Ei mitään, mihin tyhjätä.

Vain pari kurjaa riimiä
ja läjä kräppii striimiä.

[sori, jos aiheutin haamupäivityksen. piti säätää vähän.]

Minä näin unta, jossa Sellisti apureineen piti minulle privaattishow'ta pepputematiikalla. En taida enää ikinä uskaltaa nukkua.

[päivitys] Ei se ollutkaan unta. Voin siis mennä turvallisesti nukkumaan.

Jotenkin pystymätön olo [sen siitä saa, olisit varovainen sen ruuvin kanssa]. Olen unohtanut kaiken, mitä piti sanoa, eikä toisten oivuuden äimistely paljoa lohduta. Niinjoo, ja Luukuttaja on myös tosi hyvä tänään. Vinkkinä kerron, että tässä vaiheessa oikea ratkaisu ei ole hakea lohtuja KV-arkistosta [ei kummastakaan niistä].

Yritin löytää, missä siitä olutlasista oli aikoinaan puhetta, varmaan jossain kommenttipalstalla. Niin, siis siihen viittasin tuolla lasinaluseksi pukeutumisella. En niinkään lasinaruseksiin, jonka olemassaolosta en jaksaisi suuresti yllättyä.

Kuulin huhuja sellaisesta hampurilaisravintolan työntekijästä, joka sai kieltävän vastauksen kysymykseen syätsä täällä.

Join tänään piimää toisen kerran elämässäni. Ihan tahallani. Ensimmäinen kerta oli vahinko. Se oli maustettu jollain marjalla [ensimmäisellä kerralla ei ollut], ja konsulenttitäti selitti, että rela-nimi on niin kuin nuorisoslangia. Se kuulemma tulee relata-sanasta, joka "tarkoittaa samaa kuin chillaaminen".

Cocicsella on kyllä aivan oma käsityksensä niin chillaamisesta kuin dissaamisestakin. Tulee mieleeni Hesburgerin legendaarinen Chillaa kilpaa auringon kanssa -slogan. Minä mieluummin juoksen kilpaa liikennemerkkien kanssa.

Ostin sitten halpaa saksalaista juustoa, jota ihan trivialiteetin nimissä voisin kutsua saksalaiseksi jüüstöksi.

Marinadille valehtelen, ettei blogimiittiin osallistumattomuuteni johdu niinkään tuntemattomien pelosta. Olen osallistunut kauempaakin haettuihin nettitapaamisiin [ja he tosiaan olivat aika friikkejä, hrh]. Ongelma on tietenkin se, että minun olisi vaikea esiintyä blogini veroisena. Kuinka leikkiä parikymppistä nuorukaista, jos on reaalimaailmassa 43-vuotias uranainen, joka tykkää seistä päällään.

[pyyhin tästä pois kolme kappaletta, olivat vielä huonompia. ensi kerralla kyllä kirjoitan jo siitä virkkaamisesta]

Minulla on sellainen olo, että tuokaa minulle turboruuvi, niin minä väännän sen tiukkaan. Keksin äsken moisen määrän hulluja ideoita, että itseänikin hirvittää. Enää pitäisi väärentää jostain sellainen testiryhmä, joka muka kokisi fiitsuni tarpeellisiksi.

Oikeasti minua hirvittää, etten osaa tehdä tiistaina erääntyvää tehtävääni, enkä ehdi, sillä maanantaina on tentti ja esitelmäntynkä. Viikonloppuna pitäisi olla järjestämässä juhlia.

Alias loppui viimein, eikä enää tarvitse tapella JCP:n kanssa telkkarivuoroista. Jotenkin mystisesti hän on onnistunut estämään minua katsomasta W-tyyliä. Eilen sain sentään nähdä sen vain huomatakseni heidän heittävän samaa läppää kuin olin itsekin pohtinut. Ulliksen mäenlaskusta kertova, mutta julkaisematta jäänyt tekstini oli otsikoitu Lasku humalassa. Minä vain en erikseen viitsinyt mainita poliisin nimen olleen Jortikka. Luotan, katsokaas, lukijoihini.

Yhtäkkiä koulumme seinät ovat täynnä julisteita, joissa on lähikuva ruuumiinjäsenestäni. Voisi ahdistaa, mutta onneksi kukaan ei arvaa, että se olen minä. Hiemanhan se punoittaa, mutta kelläpä ei.

Kovin kiinnostavaa, että 70 prosenttia briteistä on sitä mieltä, että Camilla ei ole sopiva Charlesille. Minusta hän on ainakin kovasti Dianaa sopivampi. Ilmeisesti myös Charlesista, mutta kukas meitä kuuntelisi. Minä aina niin samaistun omituisen näköisiin kuninkaallisiin.

Enpä minä koskaan oikein Diana-hypeä ymmärtänytkään. Minulle hän tuo mieleen lähinnä Leena Harkimon ja Céline Dionin.

Fonectalle ei riittänyt turhan puhelinluettelon tekeminen. Mitäpä sitä kesken jättämään, tehdään saman tien huono. Hesari kertoo tänään, että kartta on täynnä virheitä. Keskelle kaupunkia on ilmestynyt puistoja ja paikannimet ovat repseellään, ainakin Heksingissä, Espsoossa ja Vaantalla.

Fonectan luettelopuolen kehitysjohtaja Lauri Kangaslahti myöntää, että luottelossa tosiaan on tiettyjä puutteita. Tietyt puutteet toki kuulostavat kuin speksatuilta, kuin ominaisuuksilta. Hän lohduttelee kansaa:


Täytyy kuitenkin muistaa, että 99 prosenttia karttojen tiedoista on täysin oikeita. Käymme palautteen läpi ja teemme varmasti korjaukset ensi vuoden luetteloon.


Hehjoo, venaa vuos. Toinen vaihtoehto on tietenkin odotella ihan rauhassa, että Eniro tuo oman tuotteensa markkinoille. Fonecta on sama yritys, jonka onnistui saada kielto Eniron aikoinaan tarjoamalla ilmaiselle numerohaulle. Huhujen mukaan tämä Soneran perillinen aikoo seuraavaksi alkaa tarjota maksullisia DNS-palvelimia [kaikki ei-nörtit: tuo oli niinku hassu vitsi].

Näin äsken uneni läpi voimakkaan enteen. Sain siinä päivittäisen raporttini PR-vastaavaltani, joka arvioi blogiskenä ja kertoo, ketä kuuluu kulloinkin kehua, kiittää tai kumartaa. Tällä kertaa viesti oli surullinen: Sellisti oli kuulemma lopettanut Blogfordin vankilakokeensa kuin joku tai joskus.

Oli pakko sännätä ylös sängystä tarkistamaan tilanne. Sellisti nuoli, luki viestissä. Ei sittenkään, että kuoli, olin varmaan lukenut väärin unissani. Huh. Äkkiä ottamaan varmuuskopioita. Huomasin riemukseni, että Atom-lukijani muistiin oli jäänyt monta viimeistä viikkoa Kilpirauhasen eritteitä. Tiedättekö, jätkät, ei kannattaisi laittaa juttujaan internettiin. Koskaan ei tiedä, kuka pervo ne vielä käy sieltä hakemassa.

Siksi minäkin olen sopinut PR-vastaavan kanssa, ettei hän laita näitä tekstejä kenenkään nähtäville. Hyviä apulaisia on vaikea löytää, mutta häneen nyt voin sentään luottaa.

Hän myös mainitsi, että minäpossun olisi ollut syytä jo aikaa sitten myöntää Kuuluttajalle oma palkkipaikka. Ja on oikeassa. Teen sen nyt saman tien, ja lupaan korjata erheeni mainitsemalla hänet joka päivä seuraavan viikon ajan. [nyt myös sinun yrityksesi voi ostaa täältä mainoksia]

Ja Kallion blogimiitti. Myönnän, että olen minäkin muutaman kerran leikkinyt paheellisilla ajatuksilla. Sillä lailla arasti, että mitä jos minäkin. Joskus. Tai jotain.

Vaikka tiedänhän minä, kuinka siinä kävisi. Ottaisin JCP:n mukaani henkiseksi tueksi, eikä poke päästäisi häntä sisään. Joutuisin sitomaan hänet lyhtypylvääseen ovensuuhun [poke ei ymmärtäisi, että tämä pelottaisi kaikki tuleva asiakkaat pois. tyhmiä ne, poket] Sitten menisin sisälle ja yrittäisin epätoivoisesti olla jotenkin nokkela ja kertoisin kaikille upeille blogaajaneidoille [siivosin linkit pois -PR], että heh, jouduin jättämään JCP:n kadulle.

Ii, onks JCP täällä? he kiljuisivat viitsimättä edes ihmetellä, kuka minä olin.

Olisiko sittenkin parempi tulla paikalle lasinaluseksi naamioituneena? [ei tuo ollut nuolemista. mutta lasinalusia nuolemalla voi kyllä joskus nähdä kaikkia siistejä juttuja.]

Vielä viittaus menneeseen puhelinluettelokeskusteluun. Aihe jatkuu tänään HS:n Mielipidepalstalla seuraavasti:

LYHYESTI
Elisa on myynyt luetteloliiketoimintansa


C'est tout. Kerrankin on maltettu pysyä tiiviinä. Vaikka olisihan tuo viesti mennyt perille ilman tuota on-sanaakin.

Kirjoitin aamulla mäenlaskusta, mutten jostain syystä millään tavoittanut kirjoittamisen ylintä päämäärää, krapulakielisyyttä. Saatan palata aiheeseen, jos keksin lääkkeen ongelmaan.

Minä olin eilinen Dipolissa Gravitaatiossa. Sellaiset massabileet. G = ma, joten enää puuttuu kiihtyvyys. Olihan sitäkin matkassa.

Törmäsin kahteen kolmesta haluamastani. Kannaltani oivallista, että ihmiset ovat minut nähdessään juuri lähdössä pois. Ei tarvitse itseään syytellä [tai hetkinen...]. Minä en koskaan ymmärrä lähteä ajoissa pois mistään.

Eikä iltaa ilman iloista kommentointia. Joku tyyppi tuli selittämään.

Hei tää ei oo mitään homoläppää eikä mitään. Mut oikeesti, jätkä tiputtaa ihan hiton hyvää settii.
Tarkoittanet pudottaa. Onhan toki niin, että vain nesteet tippuvat. Enkä minä sentään aivan niin elastinen ole, eh eh.
Niijustjoo, sori. Mut oikeesti, kehui ei oo koskaan helppo antaa, mut tommosta settii ei oo tällä ennen nähty.

Tämä ei ole tarkoitettu rienauksena oikeasti tanssimista osaaville. Tämä on enemmänkin osoitus täysillä tekemisen mentaliteetista. Kunpa saman sykkeen saisi implementoitua kaikkiin tekemisiinsä.

Sanat kuten bilettää, jorata ja setittää ovat varsinainen siunaus nykyihmiselle. Ainakin miespuoliselle. Olisihan kovin homoa sanoa kavereilleen, että mennään hei baariin tanssimaan. Joraaminen sen sijaan on ihan jees, vaikka sana kuulosti minun korviini arkaaiselta vielä jokin vuosi sitten.

Tiedättehän, samaa sarjaa kuin termi liputtaa, jota mummoni käytti silloin, kun paita oli ulkona housuista. Ulkona housuista oleva paita oli virhetila, ilmiö, jolle oli olemassa oma sanansa. Tuntuu hurjalta nykyään.

Aika ajoin saattoi sentään vastata, että mutku tänään on liputuspäivä.


Katsokaa nyt Mac-ihmiset tämä vielä. Joku idiootti keksi, kuinka modata Mac ministä pois sen kaksi kenties tärkeintä ominaisuutta: pieni koko ja tyylikäs ulkonäkö. Saa nähdä, tuleeko tälle kaverille tappouhkauksia samaan tapaan kuin sille, joka aikoinaan feikkasi heittäneensä sisuskalut roskiin G5-koneestaan ja asentaneensa sisälle perus-pc:n järkyttävine siniledeineen [ei löytynyt linkkiä tähän hätään].

Tämä ei löytynyt tyynyliinaltani – tämä kaikui päässäni, kun heräsin. Eiköhän päästetä raukka vapaaksi.

Vuoksi vaiko takia?
Minä luenkin lakia.

Vaikka tiedän kaiken laista,
sanoja en aina maista.


Minä en lue lakia, en edes tunne yhtään oikisopiskelijaa [ja sitä olet vielä katkerasti katuva]. Sittenkään en voinut olla pohtimatta, mahtaako vastavalmistunut lakimies odottaa ammatiltaan lähinnä haasteita. [tuo on varmasti sellainen vanha juttu, sori.]

Hesarin mielipidepalstalla todetaan, että Turussa kaikki on paremmin. Minähän pidän Turusta, joten olen vilpittömän tyytyväinen:

Turussa tuo [sähköpostin kautta saapuvat myöhästymisilmoitukset, PA] on ollut arkipäivää jo useita vuosia, kuten hyvin toimivat internetpalvelut muutenkin.


Tämäkin samalta palstalta lainattu kommentti vaatii maininnan.

Joissain tapauksissa saattaa toki yksityistäminen ja kilpailuttaminen toki tuoda säästöjäkin, ainakin lyhyellä tähtäimellä. Mutta julkisen vallan puolella pitäisi oppia näkemään asiat laajemmissa yhteyksissä kuin tulospaikkakohtaisina ja kvartaaleittain.


On huutava vääryys, ettei kvartaaleita ja tulospalkkausta ensimmäisenä demonisoinut saa työstään tekijänoikeuskorvauksia. Olisi kohtuulllista periä sanojen käytöstä pienimuotoista 15 euron hyvitysmaksua. Siksi kätevää on sen kummemmitta määrittelyittä tai perusteluitta sanoa toiselle suuret sanat. [melkein yhtä helppoa kuin lainata toisaalta kappale tekstiä ja irviä sen kahdelle sanalle].

Mikään ei tietenkään ole helpompaa kuin ikuinen itseironian takana lymyäminen.

Mukavaa sekin, että joku muukin, huomaa nostaa puhelinluettelot pöydälle. Kirjoittajana itse mielipidevaikuttaja J P Roos. Mahtoiko hänkin olla blogaaja ennen kuin hankki kunniallisen päivätyön ja ryhtyi tehtailemaan yleisönosastokirjoituksia? [siitä kuulemma maksetaan vielä paremmin kuin blogaamisesta.]

Kun nyt lähes koko Suomessa kotitaloudet saavat lehtitietojen mukaan kaksi puhelinluetteloa ilman että ne ovat sellaista pyytäneet tai ilman että ne tarvitsisivat sellaista, olisi kohtuullista saada tietää, mitä tämä kaikki meille oikein maksaa.

Päivitys: juuri saamamme tiedon mukaan J P Roosilla on kuin onkin oma blogi.



Koska en halua tällä kertaa ottaa osaa villinä riehuvaan laskiaistiistai- ja -sunnuntaijengiläisten väliseen taisteluun, leivoin pullani tänään.

Huonoimpia leipomiani pullia kymmeneen vuoteen. Jauhoisia ja jähmeitä kuin äitini tekemät. Sehän se oli viimeinen niitti Voimariini-jupakan jälkeen. Kukapa äiti kestäisi vierestä katsella, kun lapsi leipoo parempaa pullaa.

Ei, eivät ne äidinkään oikeasti huonoja olleet. Ja kyllä näitäkin ilokseen syö. Ja yhtä lailla meille on tapana pitää niitä uunissa pari minuuttia liian kauan. Varmaan äiti oppinut tavan omaltaan.

Laskiaisena on onneksi mukana se armelias tekijä, että pullan väliin saa tunkea kermavaahtoa, jolloin kuivempikin käntty muuttuu syötäväksi. Ratkaiseva kohtalonkysymys sen sijaan on, laittaako pullansa väliin mantelimassaa vai hilloa.

Minä uskon ja toivon, että minun lukijani laittavat mantelimassaa [paitsi Väkisintulo, joka laittaa maksamakkaraa]. Hillo soveltuu munkkeihin ja muuhun mutusteluun, mutta laskiainen on sentään oma outo perinteensä. [päivitys: kuuluttaja tästä kansaa jakavasta juopeesta kertookin. mutta voi, syökö presidenttimme todella mantelimössöä, näinkö minun pitää vaihtaman hilloon?]

Saapa nähdä, jaksanko lähteä pulkkailemaan huomenna Kaivariin. Onkohan siellä lunta?

Minulla on vaihteeksi kauheasti asiaa, mutta vain kovin vähän aikaa. Aloitetaan kriittisimmistä.

Hesari kertoo nuorten leväperäisestä seksikäyttäytymisestä [ei, Sellisti, tässä ei tiettävästi viitata erityisesti peppuseksiin].

Suhosta huolettaa erityisesti nuorimpien aborttipotilaiden joukko, korkeintaan 19-vuotiaat tytöt. Heistä vain yksi neljästä ilmoittaa, että ehkäisyä edes yritettiin käyttää joko yhdynnässä tai sen jälkeen.


Ei kai tähän voi todeta kuin Ihmissuhde-tyyliin, että niin siinä käy, kun vain idootit saavat. Päähän pälkähtää lause, jos löytäjä saa pitää, niin pitääkö löytäjän saada?, mutten osaa yhdistää sitä mihinkään.

Samaisessa lehdessä on myös jälleen kerran monta hauskaa mielipidekirjoittajaa. Muistan, kuinka lapsena oli erityisen hassua lukea mummon Apu-lehtien mielipidepalstaa. Mistä mahtaa kertoa, että nykyään monet Hesariin kirjoittajat tuntuvat yhtä kahjoilta. Tämäkin, jonka mielestä on vain hyvä, että PK-seudun sinänsä kunnianhimoinen Helmet-palvelu on toteutettu monilta osin huonommin kuin olisi kohtuullisen helposti ollut mahdollista. Alkuperäinen kirjoittaja oli tiedustellut, olisiko mahdollista toteuttaa myöhästymisilmoitusta hitaan ja kalliin kirjeen sijaan sähköpostilla.

Ei olisi myöskään vaikeaa huolehtia aivan itse lainatun aineiston palauttamisesta ajallaan. Lainasta saa kuitin, jossa palautuspäivä selkeästi lukee, ja myös Helmet-sivulta voi tarkistaa omat lainansa helposti. Kyse on pelkästään viitsimisestä.


Kuulostaa melkein samalta kuin kansallisen Microsoft on ystävämme -päivän [se on kai huomenna] opetukset siitä, kuinka itsen jos kunkin tulee omatoimisesti pitää huolta tietokoneensa käyttispäivityksistä ja paikkaussarjoista sekä pystyttää itselleen palomuureja. Kyse on pelkästään viitsimisestä.

Sain kuulla tänään esitelmän autismista. Joku kertoi autistisesta naisesta, joka oli kuitenkin oppinut sinnikkäästi harjoittelemalla käyttäytymään liki normaalisti sikäli kuin sellaista sanaa saa käyttää. Hän oli kuitenkin erityisen kiinnostunut luistimista. Hän keräsi niitä ja tutki niitä ja teki niillä kaikkea mahdollista. Toden totta, saatuani kuulla hänen myös masturboineen luistimilla, mieleeni alkoi tulla väkisin, että joku oli käyttänyt lähteenä internetiä.

Pahoittelen alatyylisiä aiheita, mutta mitäpä tässä mahtaa, kun Lasipalatsin näyteikkunassakin näytetään pornoa keskellä yötä [Iltalehden uusi näköislehti on ilmaisessa koekäytössä. ks. s. 6-7]. Poliisin reaktio aiheeseen oli aidon hämmentynyt: Ei tule ihan heti mieleen, mikä rikos tässä olisi kyseessä.



En ehtinyt vielä viime viikonvaihteessa aloittaa hysteeristä hakemuksien lähettelyä. Maailma kaatuu ensiksi muilla saroilla. Mietin, pitäisikö hakemukseen pistää maininta blogistani. Kai tämäkin jonkinlainen aikaansaannos.

Tuossa päivänä eräänä huomasin sivuillani käydyn eräästä laitoksesta, jonne olin puolihuumorilla hakemuksen laittanut. Valitettavasti julkaisuni sisältö ei sattunut juuri tuolloin olemaan järin edustavaa. Tiedä sitten, mitä miettivät. Ei ole kuulunut, tiedä, milloin kuuluisi.

On siis aika hävyttömän mainoksen. Kannattaa palkata minut, minä olen oikeasti hyvä tyyppi, vaikka kaikki moista lupaavat. Lupaan, etten blogaa työaikana – siis ellette suostu maksamaan minulle siitä.



Pitää jälleen aloittaa viittaamalla taaksepäin [jo siksi, että jos julkisesti menee viittaamaan eteenpäin joutuu helposti kahnauksiin poliisin kanssa, vaikka saakiin tuekseen kovia kaljupäisiä kavereita][huh, olipa huono juttu].

Tuossa alempana sijaitsevassa Hymy-lehden kannessa kerrotaan muutakin ajatuksia herättävää, kuin että Gimmel söi pässinkiveksiä saadakseen naamansa lehden kanteen. Aika surullinen juttu sekin. Moi tässön Toimittaja Hymystä. Tota, tulisittekste mättää kiveksii ja kaikkee groussii, jos me tehtäis teistä juttu meidän lehteen. Tarjous, josta on mahdotonta kieltäytyä.

Siinä nimittäin kerrotaan naispoliitikon hylännen kummilapsensa orpokotiin. Minä luin tietenkin nummilapsen ja ajattelin, että kyseessä on jokin mystinen kiertoilmaus mystiselle kiertoilmaukselle lehtolapsi. Sellainen, jonka käyttöön vain Hymy-lehti voisi sortua. [tai sitten se lehti, jonka nimeä en muista, joka mainostaa tuoreimman numeronsa kannessa juttua ex-salarakkaasta. voiko surullisempaa titteliä ihmisellä olla?]

Mutta ei, ei se mikään nummilapsi ollut. Samassa aloin pohtia, mahtaako lehtolapsikin olla oikeasti kehtolapsi. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun olisin ollut kaikki nämä vuodet väärässä.

Minä luulin likemmäs kymmenen vuotta, että Aku Ankassa sanotaan Voi jenha. Tuollainen fraasi kun on yhtä kaukaa kaivettu kuin oikea jehnakin. En ole kuullut kenenkään kuunaan käyttävän, mutta ylistetäänpä nyt taas kaikki kuorossa verratonta Aku Ankkaa.

Tuon lehden sanastossa Hessu Hopon viitataan termillä hongankolistaja. Luin sen aikoinaan hongaloitsija. Geellä, ei millään ängällä. Yhtä vähän se minulle mitään merkitsi.

Nykyään ajatellessani termiä hongankolistaja näen sieluni silmin lauman tervehenkisiä ja salskeita tukinuittajanuorukaisia lomapäivänään. Saunan jälkeen he ottavat mukaan kaksimetriset sauvat ja säntäävät niiden kera kilvan läheiseen männikköön honkia kolistamaan. Voi sitä pauketta, kun nuoret noin temmeltävät.

Mahtaako jossain päin Suomea vielä olla joku, joka oikeasti ajattelee, että kummin tehtävä olisi huolehtia orvoksi jääneestä? Ei kai tuota mihinkään lakiin ole kirjattu. Tuskin edes Raamattuun.

Onneksi yksi missifinalisteista sentään ilmoitti missiokseen orpolasten puolustamisen. Mieleen hiipi ajatus, onko heille jaettu lista hyväksyttävistä aiheista, ja hän-raukka oli päässyt valitsemaan viimeisenä. Maailmanrauha ja tasa-arvo olivat jo menneet.

Lingossa linkataan sivustolle, jolle on koottu jollain tapaa kiinnostavia liikennemerkkejä. Tämä sai minut tonkimaan arkistoistani tällaisen. Otettu eteläisessä Ruotsissa.

miten lintu ylittää tien?


En jaksa sittenkään vielä kirjoittaa virkkaamisesta, sori. Kerron sen sijaan, että näin äsken kornin, mutta likipitäen täydellisen tv-mainoksen Levyraadin ja Diilin välissä [diili bufferoituu paraikaa, jotta voin skipata Sarasvuon lässytykset]. Siinä oli poika, joka söi suklaata ja katseli ihanaista neitokaista. Taustamusiikki sen kai teki, mutta se oli upea. Jotenkin kovin kansainvälisen oloinen.

Siltä varalta, että joku olettaa minun oikeasti pitävän eilen kehumani Elinan kaltaisista standardiblondeista, mainitsen, että tämä tyttö oli kertaluokkaa upeampi. Kukaties juuri siksi, että hänen ryhtinsä on kuvassa hieman lysyssä. Pieni inhimillisyyden pilkahdus.



fazer-tyttö

Mikähän tarve minulle on tullut yhtäkkiä alkaa kommentoida televisiossa näkyviä naisia. Voiko mitään hölmömpää ollakaan. Oikeasti tämä on vain note to self. Tuokin muistuttaa minua suuresti jostakusta.

Blääh, taas jouduin kehumaan Fazerin mainosta. Kyllä hävettää.


Minä luulin aikoinaan, että juoksukilpailun voittaa se juoksija, jonka rinnassa on numero 1. Kakkoseksi tulisi numero 2 ja lopun varmaan arvaattekin [senkin, että viidestoista olisi ollut numero 20]. Mietinkin joskus, mitä ideaa koko kilpailussa on, jos voittaja on kerran päätetty etukäteen. Pohdin, mahdettiinko numerolaput jakaa puhtaasti arpomalla, vai kävivätkö urheilijat keskenään jonkinnäköisen kilpailun noista lapuista. Ja miksei noita kilpailuja näytetty yleisölle.

Minä nyt luulin pienenä kaikenlaista muutakin. Luulin, että pyssyt ampuvat tulta. Ja luulin, että tulesta kuolee heti, jos siihen sattuu koskemaan. Sattuuhan sitä. Pienenä pelkäsin myös kaktuksia. Minulle oli kerrottu, että niiden piikit saattavat pistää. Niinpä en uskaltanut mennä lähellekään, sillä en tiennyt, kuinka kauaksi mahtavat tuikata. Meillä eivät kotona mitkään muut kasvit hengissä säilyneetkään.

Pistorasioita meillä ei sentään suojattu millään typerillä muovinpaloilla. Kovat jätkät pelaavat venäläistä rulettia tökkäämällä kudinpuikon [oikeasti se on neulontaa] pistorasiaan. Hyvällä tuurilla ei käy mitään.

Tosiaan, aina puhutaan kutimesta, vaikka oikeasti vain mattoja kudotaan. Pitäisikö siis puhua neulimesta. Auttakaa nyt, kai minua nyt edes yksi monista neuleblogaajista on hairahtunut silmäämään.

Poikkesinpa kauaksi aiheesta enkä ole edes humalassa [ai et ees oo]. Minun piti miettiä missifinalistien asuja. Voittajan niskaan laitettiin halvan näköinen sininen viitta. Sinen näyttää hyvältä hopean kanssa, mutta ei epämääräisen pinkin. Kuinka ollakaan, voittajalla oli hopeinen mekko ja kahdella perintöprinsessalla punaiset. Saatiin sitten kauniin symmetrinen kuva.


Image Hosted by imagehosting.us

Näen jo mielessäni otsikot: Pukuvalinta vei Elinalta missivoiton. Tulee ihan mäkihyppy mieleen. Olen pettynyt, jos kukaan ei osaa ulkoa, milloin viimeksi kaikki kolme voittajaa olivat blondeja.

Joskus lapsena luulin, että missit näyttävät aikuisilta naisilta. Isän iskiessä käteen arvostelutaulukon [tiedättehän: tissit, perse, kokonaisuus], ajattelin, että he ovat jotain, joka ei kuulu minun maailmaani. Kiinnostavasti tuo tuntemus ei ole hävinnyt minnekään.

Yhtäkkiä havahduin ymmärtämään, että he ovat minun ikäisiäni.

Minusta on hirvittävän kiinnostavaa, että pikkutytöt meikkaavat näyttääkseen vanhemmilta. Aikuiset naiset meikkaavat näyttääkseen nuoremmilta. Ja missit meikataan näyttämään – no – misseiltä. Ei tuon näköisiä ihmisiä ole olemassa missään muualla. En usko, että edes muinaisessa menneisyydessä. Luultavasti aikoinaan missit näyttivät siltä kuin sen ikäiset naiset pukeutuessaan parhaimpiinsa, mutta nykyisellään he ovat vain jotain omituista.

Mikä ei tietenkään muuta sitä faktaa, että Elina on varsin viehkeä. Muistuttaa minua kahdesta ihmisestä. Hekin varsin viehkeitä. Taas tätä selitystäni muutamasta ihmisen arkkityypistä. Luultavasti hänet jätettiin valitsematta vain, jotta voitaisiin sanoa, ettei kannata uskoa lööppejä.

Noin, kirjoitettuani jälleen jotain henkevää suon itselleni luvan julkaista kaksi testitulosta. SKM:n vinkkaama henkinen ikäni oli tänään 26 vuotta. Olen minä tuon tehnyt ennenkin, mutten muista, mitä silloin sain. Voisi olettaa, että vastaus kysymykseen oletko vesisotinut viimeisen kahden kuukauden aikana riippuu vuodenajasta. Ellei lumisotaa lasketa.

Olisinpa jo 26 [±n]. Silloin olisi varmaan elämä mallillaan.

Emootiotestistä sain tulokseksi kauneuden. Tuo on sikäli mielenkiintoista, etten olisi ikimaailmassa arvannut sitä vaihtoehdoksi. Hieman kuin saisi automerkkitestissä vastaukseksi vihreän.

You Are Beauty

Olet kauneus. Oli se sitten sisäistä, ulkoista tai molempia. Ihmiset tuntevat vetoa sinuun kuin sinä kaikkeen, mikä tässä maailmassa on kaunista.

Viimeisen lauseen alkua lukuun ottamatta ihan jees.

Huvitti äsken kaupassa käydessä havaita, kuinka kahdessa vierekkäisessä viileäaltaassa myytiin ylijämäjoulukinkkuja ja early adaptorien mämmituokkosia.

Eipä siinä, mämmi on hyvää ja halpaa ravintoa. Täyttää mahan tehokkaasti. Oletetaan kerma ilmaiseksi.

[vai sisällöttömyyttä surette. katsokaa vaikka tämä lohdutukseksi.]

Istuksimme Kinopalatsin ykkössalin edessä. Ovet avautuivat, ja poistuvien ilmeet olivat kuin myrkynnielleillä [ei sentään samaan aikaan aivonsa ampuneilta].

Hieman synkän näköistä jengiä, kommentoin
Niinno, sehän kuolee siinä lopussa, kaverini kuittasi.

Der Untergang on vaikuttava elokuva. Vaikka eihän se varsinaisesti elokuvana ihmeellinen ole. Dokumenttinakin sitä on vaikea arvioida, sillä minä en tiedä sen todellisuuspohjasta. Mutta pakko se on nähdä, jo yksinomaan Bruno Ganzin mielettömän Hitler-roolin vuoksi.

Jälleen kerran natsipompöösiys ja täydellisesti silitetyt univormut hivelevät hetkittäin jotain kiellettyä osaa vapaudenhaikailijastamme. Elokuvaa on väitetty liian Hitler-myönteiseksi, mutta ei se minusta sitä ole. Antaapa varsin puolueettomalta vaikuttavan kuvan sairaasta ja hullusta vanhasta miehestä.

Juutalaisia ei juuri elokuvassa mainita, ja ajoittain tuntuu aivan oikeutetulta sääliä saksalaisraukkoja. Ajatella, että kyseessä nyt on vain sota, ja niissä kaikki ovat yleisesti yhtä väärässä. Jotteivät uusnatsit nyt vallan pääsisi herkuttelemaan, mukana on sentään kohtaus, jossa Hitler toteaa, että vaikka sodasta ei lopulta menestystä tullutkaan, hän on sentään tyytyväinen, että hävitti juutalaiset maasta. Jäisi hänestäkin jotain tärkeää jälkipolville.

Lopputeksteissä puhutaan jälleen kuudesta miljoonasta, vaikka luulin tuon määrän olevan myönnetty liioitteluksi ihan puolueettomiltakin tahoilta. Mistäpä näistä tietäisi.

Miksi minusta Eva Braun vaikutti jotenkin Madonnalta?

Kiistämättömän tehokkasti tunnelma luotiin joka tapauksessa. Niin, että elokuvan loppupuolella pistoolin nähdessään, ymmärsi, että joku haluaa käyttää sitä itsensä tappamiseen, vaikka sen näkeminen teki yhtä pahaa joka kerralla.

Niin, ja ennustipa elokuvan Hitler Kiina-ilmiönkin. Hän totesi länsimaiden elävän rappiossa ja että idän kurinalaiset kansat valtaisivat lopulta maailman. Tuon jälkeen tuntuu sentään lohdulliselta ajatella, ettei enää kauaa ole kansoja. Tiedä sitten, mitä on tulossa. Minun pääni tuntuu nyt niin suurelta, etten saa sitä otetta. Olen hieman tolaltani. Pahoitteluni.

Luulinko nähneeni SaraG:n kaupungissa. Onneksi minua ei voi tunnistaa.


Naisellisella miehustallaan runsaasti julkisuutta saanut missifinalisti Elina Nurmi on suurennuslasin alla tuoreimmassa Iltiksessä.

Elina



IS:n raati antaa Elinalle pisteitä eritoten tämän hymystä. Yhtäkkiä ymmärrän minäkin, mistä Hymy-lehti on saanut nimensä.





Ei sillä, etten tietäisi oikeasti. Minun liidokkini on tarttunut [ymmärtääkseni juuri niiden] Lahtisten järvenrantahuvilan pihakoivuun, kun olin kerran sitä kerran jäällä siiman kera liidättämässä.

VT kirjoitteli jälleen lukemisen rappiosta. Ihmiset eivät enää nykyään jaksa kirjoja, vaan tyytyvät haasteettomampiin viihdemuotoihin. Tuhlaavat esim. aikaansa kirjoittamalla blogeja.

Mutta ei, pois moinen minusta. Minulla on pitkästä aikaa kirja kesken. Huomasin, ettei Hesarin sähkeuutisten wappaaminen ole pidemmän päälle kauhean kiinnostava tapa viettää bussimatkojaan. Eikä se ole enää vuodenvaihteen jälkeen ollut ilmaistakaan. Blogejakin on ikävä lukea bussissa, sillä linkit eivät toimi, jos sivut on vain käynyt hakemassa etukäteen matkaevääksi.

Suuntasin siis kirjastoon. Olisin lainannut Linnunratatrilogian, jos se olisi ollut saatavilla. Kuinka voisin kuvitellakaan olevani uskottava nörtti, ellen ole lukenut edes moista merkkiteosta. Töin tuskin ymmärrän nauraa, kun 42 on vastausvaihtoehtona monivalintatehtävässä [niin kuin vaikka ala-asteella matematiikan päässälaskukokeessa].

Ei ollut paikalla, laumoittain syötävän söpöjä lukiolaistyttöjä kylläkin. Kiitin onneani, etten enää ollut lukiolaispoika. Sillä silloin olisin ymmärtänyt, että ne olivat syötävän söpöjä peruskoululaistyttöjä.

Joten tein perinteisen peliliikkeen ja nappasin mukaani ensimmäisen vastaan sattuneen. Kirjastontäti oli avittanut kohtaloa asettamalla sen hivenen tyrkylle, kansipuoli eteenpäin hyllynrakoon. Nokian nuoriso-ohjaaja on kirja, josta en ole koskaan kuullut mitään. Sen on kirjoittanut Juha Ruusuvuori, joka on minulle yhtä ennalta tuntematon.

Kirja kertoo Nokian tunnetiimin kovapalkkaisesta pomosta, joka asuu EU-liittovaltion pääkaupungissa Berliinissä ja puuhaa huippusalaista uuden sukupolven mobiililaitetta. Keskellä yötä ja olohuoneen lattiaa sijaitsee irtileikattu naisen pää.

Kirja vaikutti niin hyvältä, että kummastutti, etten ollut kuullut siitä yhtään mitään. Google sentään tiesi kertoa sen saaneen vuoden 2004 Kuvastaja-palkinnon, ja taisipa se olla tyrkyllä Finlandiallekin. Ruusuvuori on vanha Pahkasika-veteraani, joten mistään aivan turhasta tyypistä ei voi olla kyse.

Kiinnostavasti kirja luokitellaan scifiksi, jota olen aina hieman vierastanut. Varmaan vain silkkaa ennakkoluuloisuuttani ja siksi, etten ymmärrä startrekkiä. Kaikki lähitulevaisuuteen sijoittuva ja pseudouskottavasti todelta tuntuva on kyllä minusta kovin kiehtovaa. Suotavaa toki on, että kirjailija tuntee tekniikkaa sen verran, ettei aivan rajattomasti ärsytä lukijaansa. Toistaiseksi tämän kirjan kanssa ei ole ollut ongelmia.


Populaarimpaa puppua edustaa eilen telkkarissa näytetty Porky's II. JCP katseli leffaa koneeltaan ja satuin jostain syystä vilkaisemaan kuvaa kohti. Se tuntui jotenkin oudosti tutulta. Kenties väreiltään, tunnelmaltaan tai maisemaltaan. Yhtäkkiä olin aivan varma, että olin nähnyt elokuvan aiemminkin.

Menossa oli kohtaus, jossa alaston opiskelijaraasu oli kavereidensa jäynäämänä hautausmaalla sekstaamassa yläosattoman naisen kanssa. Nainen mukamas kuoli nuorukaisrukkaa säikäyttääkseen, ja kaverit kertoivat, että jos nainen kuolee kesken aktin, miestä voidaan syyttää taposta. Olin aivan varma, että olin nähnyt saman aiemmin.

Ollessani noin kuusivuotias, keksin yhtäkkiä. Alkoi tuntua, että olisin nähnyt elokuvan useamminkin. Oliko isälläni ollut se nauhalla? Oliko hän pitänyt moisesta skeidasta niin kovin, että olisi jopa säästänyt nauhan? Hän ei koskaan säästä mitään. Vai olisinko nähnyt sen vain kerran ja silti muistanut.

Sanoin JCP:lle, että jos vähän ajan kuluttua tulee kohtaus, jossa äijä miekkailee mallinuken jalalla, jossa on punainen korkokenkä, olen joko nähnyt leffan aiemminkin tai kohtuullisen hyvä arvaamaan. Hän oli samaa mieltä.

Varma todiste tuli kyllä jo aiemmin. Kohtaus, jossa pojanviikarit pujottavat käärmeen viemäriputkeen ja tämä luikertelee pönttöön, jonka päällä liikunnanmaikkamatami on lauleskellen tarpeillaan, palautti elokuvan viimeistään mieleen.

Kuinka tuollainen voisikaan unohtua. Ja pakkoko sen naisen oli huutaa kurkku suorana seuraavat viisi minuuttia. Kai sitä vähemmälläkin ymmärtää, että tuo oli ratkiriemukasta. Olisi nyt edes nostanut ne housunsa. Yhtäkkiä ymmärsin, että Uuno Turhapurotkin ovat vain aikansa lapsia. Kuten kai yleisönsäkin.

Lopulta se miekkailukohtauskin saapui. Minäelitisti toki odotin sitä lukemalla yllä mainittua kirjaani, en suinkaan elokuvaa seuraten. Muistan, etten ollut pitänyt mallinukenjalkaepisodia hauskana lapsenakaan, vaikka käärme oli huvittanut.

Tiedä sitten, miksi minun oli annettu katsoa pienenä elokuvaa, jossa kuvattiin ekspisiittisesti paljaita rintoja. Muistan, kuinka kerran jossain sarjassa oli kohtaus, jossa mies hautasi naisen hiekkakuoppaan kaivinkoneella niin, että vain punainen korkokenkä [punaiset korkokengät vainoavat minua] jäi pinnalle pilkottamaan. Ja minä kysyin isältä, miksi tuo noin teki. Ja hän arveli, ettei minun luultavasti kannattaisi katsoa ohjelmaa.

Luultavasti hän tarkoitti, ettei minun kannattaisi katsoa, jos olin – nelivuotias – niin tyhmä, etten ymmärtäisi juonta kyselemättä jatkuvasti häiritsevästi.

Oletettavasti kaikki on vain television syytä. Sekin, että olin viisivuotiaana täysin tietoinen siitä, että naisilla todella on rinnat. Muistan, kuinka meidän tuli tarhassa piirtää huopakynällä [jotenkin surullista minusta, että tussi-sana on varattu jollekin, jota useimmat meistä eivät koskaan saa edes nähdä] koristeita tätien meille leikkaamaan suureen pääsiäismuna-aihioon.

Piirsin munan keskivaiheille symmetrisesti molempiin reunoihin jonkinlaiset objektit mustalla ja punaisella kynällä.

Mikä tuo on? Onko se ovikello? täti uteli.
Ei, se on neekerin tissi, minä valistin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds