Minua, epäonnistuneiden ensivaikutelmien suurvisiiriä, huvittu suuresti, kuinka huijasin tänään fuksitytön luulemaan, että siinä mitä opiskelen olisi jotain mielenkiintoista tai haluttavaa.

Kirjoitin vahingossa fiksutytön, enkä erehtynyt kauheasti.

Seuraavaksi huijasin ihmiset luulemaan, että tässä oli kyse jostain muusta kuin itsetarkoituksellisesta nokkeluudesta.

[Hups, tässä-linkki, sori jätkät.]

Ja kohta jatkoin Kaisaniemeen palaveriin. Ja Hakaniemeen blogimiittiin. Poistuin tilanteesta keskusteltuani kylliksi Katri Mannisesta ja ymmärrettyäni itseni ainoaksi mieheksi tilanteessa.

Eikä siinä ole mitään, seurahan oli mitä ihastuttavinta, mutta kun Marin ja Veeran ja muiden tyttäret ovat vähän nuoria eikä Sun äidilläskään tiettävästi ole kuin poikia, niin suuntasin sitten seuraavalle metroasemalle.

Kurvissa oli luvassa miesten ilta. Erityisesti oli käsketty jättää naiset korvikenyrkin ja ähhin väliin. Ja minua huvitti suuresti, ettei ollut ketään, jota jättää. Kuten ei ymmärtääkseni kutsujallakaan. Ellei sitten Puolaan.

Kallio-kierros jäi vähän lyhyeksi ja päädyimme Hämikselle. Olen ollut siellä kerran aiemmin.

[Ai, emmin vai.

Toki, siitä on aikaa jo pari vuotta. Silloin harrastin sellaista. ]

Ja törmäsin kaikkiin tyyppeihin, joihin viimeksikin. Eikä kukaan heistä ollut hämäläinen. Ja minua, joka yleensä huomaan kaikki, lähestyttiin nimellä. Hei, me oltiin Berliinissä. Meillä on miitti tulossa.

Hei, me oltiin fukseja, meillä on miitti tulossa.

Hei, me oltiin ranskankurssilla. Meitsi jätti kesken, kuinkas sinä?

Hei, me oltiin lukiossa. Paskat meillä mitään miittejä.



Ja narikkatyöläinen hymyili minulle. Melko varmasti.

Ja oli se nainen. Melko varmasti.

Jotenkin sydäntä lämmittää kaikkien ATM:ien puolesta, kun Satasen pääkirjoituksessa todetaan, että kaikilla on oikeus seksuaaliseen koskemattomuuteen.

I'm executing my right, you know.

***

Huvittava on myös otsikko BB:n Mikaa epäillään hyväksikäytöstä. Aivan kuin olisivat kuulleet kantajan version asiasta, mutta odottelevat vielä mahdollisia silminnäkijöitä ennen kuin voivat olla varmoja.


***

Minä katsoin eilen kympin uutiset siltä varalta, että olisin päässyt lennokkaine kävelyineni yhden haastattelun taustalle. Eipä näkynyt, joten käänsin kanavaa ja löysin itseni tutustumasta omin silmin BB-ilmiöön.

Viude, se Sorellahan on ihan sekoboltsikeissi! Ja mitä ihmeen risuja siellä oli lattiat täynnä. Ja helvettiäkö niiden tarvitsee kiroilla niin kovin saatanasti.

***

Kun espoolainen sanoi parikymmentä vuotta sitten: "Menen kaupunkiin", hän tarkoitti:"Menen Helsinkiin"

Jan Erola kolumnissaan Metrossa




Ke?

PA koleaa ilmausta käyttäen blogissaan


Ovatko espoolaiset nykyään niin kosmiksii, että tarkoittavat kaupungilla vähintään Nykiä?

Yleensä fiksun Erolan kolumni on kaikkiaan kovin ristiriitainen. Ensin hän epäilee demaroitumista metrovastarinnan syyksi, mutta lopussa olettaa metropäätöksen aiheuttavan kaupungissa suoranaisen demarihuuman, joka näkyy lisäpaikkoina kevään vaaleissa.

Ja tosiaan, Erola sanoo, että metron myötä Espoosta tulee viimein Helsingin osa, kuten kuuluu. Mutta eikö tuon ensimmäisen lainauksen perusteella niin ollut jo parikymmentä vuotta sitten.

***

Ei kannata poiketa kirjastoon ilman korttia. Henkilökunta saattaa olla kovin innokasta hyödyntämään jonotuslippuautomaattia, vaikkei tiskillä olisi yhtään toista asiakasta ja tosiaan kieltäytyä tekemästä mitään pelkällä henkilökortilla ja kirjastokortin numerolla. En minä halunnut kuin tietää, onko varaamani kirja saapunut, kun tästäkään ei saa ilmoitusta sähköpostiin.

– Jos sulla on helmet-tunnukset, niin sähän voit ihan ite jonottaa tonne koneelle kattomaan, virkailija ehdotti.
– Jos sulla on jalat, niin etkö sä ihan totta voisi kävellä tolle hyllylle ja katsoa, onko se kirja siellä.

***

Olen hiljattain toisaalla pohtinut ihastumisen anatomiaa. Huvitti löytää työpöydältäni paperi, jossa kaikki oli speksattu siistiksi listaksi.

Ihastuttavia asioita:
  • ensivaikutelma
  • esteettinen yleisilme – harmonia, värit
  • riittävästi toistoa ja sopivasti poikkeamia säännöistä


Ettäs tiedätte. Minun pitäisi varmaan tässä jossain vaiheessa julkaista jälleen tiedote Suomen naisille.

Tänään minä heräsin satunnaissoittoiselta saksalistaltani valikoituneeseen Nenan Willst du mit mir gehn [wmv-virta]-kappaleeseen ja huomasin, kuinka se puhutteleekaan minua. Sen verran se on korni, että täytyy olla minunkin. Huh.


Warum soll ich nicht sagen
Was ich dir nicht sagen kann
Warum soll ich dich nicht fragen
Was ich dich nicht fragen kann

[...]

Ich geh einen Schritt nach vorne
Ich geh jetzt nicht zurück
Und wenn du nicht mit mir gehn willst
Dann nehm ich dich nicht mit


Seuraavaksi arpoutui Rammsteinin Ich will, ja mieleeni palautui aika vuosi sitten. Silloin koin sattuneesta syystä pakottavaa tarvetta lauleskella sitä aina juovuspäissäni.

Ja huomasin jälleen kokevani irrationaalista kaihoa menneeseen.

***

Kerrataanpa nyt hieman. Vuosi sitten olin tullut pari viikkoa myöhässä tilanteeseen, jossa kaikki muut tunsivat toisensa ja minä olin ulkopuolinen. Vuosi sitten minulla ei ollut puhelinta eikä nettiyhteyttä, eikä kontaktia mihinkään eikä edes tietoa, olisiko asuntooni mahdollista yhteyttä saada. Vuosi sitten minua arvelutti, oliko minulle tarjottu asunto kuntoonsa nähden sikamaisen ylihintainen [sittemmin sentään selvisi, että oli].

Vuosi sitten minulla oli tarve päteä ja näyttää, etten ole aivan huono saksassa.

Vuosi sitten minua kalvoi epätietoisuus kielikurssille pääsystä, kurssivalinnnoistani, saapumattomasta stipendistäni sekä kaupunkiin ilmoittautumisesta. Vuosi sitten en tiennyt, pitäisikö minun lajitella paperikorini sisältö vai minne sen voisi viedä.

Vuosi sitten olin varautunut vääränlaisilla vaatteilla, sillä Suomessa oli ollut syksy. [Väitin eilen, että syksy olisi tullut, mutta näinpä vain kirjoitan tätäkin parvekkeella. Sori.]

Vuosi sitten minä ymmärsin ensivaikutelman merkityksen ja pelin menetetyksi. Vuosi sitten minä tiesin, että juuri tuota kaikkea olin aina halunnut ja murehdin, kuinka osaisin vaalia sitä oikein.

Vuosi sitten minun iPodini oli hajalla enkä voinut kuunnella musiikkia, kun siltä tuntui. Vuosi sitten minulla ei ollut bussilippua eivätkä pyöräni vaihteet toimineet kunnolla. Sitä paitsi en tuntenut kaupunkia, ja alamäen jälkeen karttaa lukiessani tajusin edenneeni juuri väärään suuntaan.

Germanwings mainostaa joka ainoalla bussipysäkillä, mutta minä ymmärrän, ettei se vie sinne, minne kaipaan.


***

Vuosi sitten olin sittenkin varma, että kaikki paranisi. Nyt ihmettelen huvittuneena, kuinka kuvittelen selviäväni tästä kaaoksesta enkä odota muuta kuin että kaikki loppuisi.

Laadin oikein suunnitelmaan. Herään joka päivä ajoissa. Pitkälti ennen seitsemää. Se on tärkeää.

Lisäksi vältän krapulahakuista juomista. Minulla ei ole varaa tuhlata viikonloppujani.

Kyllä tämä tästä.

Sitä paitsi tänään pidin kenties syksyn toistaiseksi onnistuineimmat oppitunnnit. Oppilaita ei kyllä ollut paikalla kuin muutama, mutta heidän suhtautumisensa oli aivan muuta toista kuin joskus aiemmin.

***

Tänään näin tutunnäköisen ihmisen oman kouluni käytävällä. [Kotvan kuluttua ymmärsin opettaneeni häntä viime vuonna.] Mietin kliseistä kysymystä missä me on hei tavattu.

Ja kuinka jatkaisin, että ei sillä ole oikeastaan väliä, mutta sanopa, missä tavataan seuraavan kerran.

Haastava tyyppi vastaisi tuossa kohtaa, että tässähän minä olen. Nyt.

Minä takerrun menneeseen ja minä takerrun tulevaan. Kaikkeen paitsi hetkeen.

Soitin hiljattain yhden typerän puhelun. Mietin iltapäivällä, että soitanpa illalla. Tuntui kovinkin fiksulta idealta. Ja kesken puhelun yhtäkkiä tajusin, että tässä minä olen, keskellä tätä puhelua. Että se ei ole enää jotain mitä odottaa. Ja oikeasti halusin, että se olisi ollut jo ohi.

Toisaalta näen tämän myös vahvuutena. Palaan tähän aiheeseen, se on liian pitkä juttu käsiteltäväksi tällä kertaa.

***


Schlaflos in München, kenties maailman suosituin ei-englanninkielinen podcast, lopetettiin. 19.9. oli viimeinen jakso, kuuntelin sen vasta tänään. Tarkoitus on kuulemma jatkaa sitä jossain muodossa, mutta tuo nyt on vähän sama kuin jos vaikka lässyttäisi eron jälkeen jotain kohteliasta.

[Ja minä olen jälleen herännyt pohtimaan, miltä kuu-lemma mahtaisi näyttää. En ole koskaan saanut täsmällistä määritelmää lemma-sanalle.]

Podcastin pitäjä pseudonyymi Annik Rubens kertoi miettivänsä, millainen konsepti häntä itseään kenties kiinnostaisi ja jatkavansa, jos siltä tuntuu. Ei kuuntele kuuntelijoita. Rehellistä, ja noin sen on syytä mennä.

Piti vain sanoa, että ehkä tämäkin blogi josku

***

{Huh, olisi edes haircuttia, mutta kun tämä on nykyään jotain ihmeen minuusruikutusta koko blogi.}

Noniin, puhutaanpa vähän asiaa vielä. Minusta on hienoa, että Espooseen saadaan viimein metro. Bussien puolestapuhujat eivät tiedä käytännön elämästä yhtään mitään. Ja mitä järkeä on verrata aikaa Matinkylä–Kamppi. Verrattaisiin nyt vaikka väliä Matinkylä–Kurvi.

Kölnin pikaraitiotiet toimivat kyllä hyvin, mutta siellä systeemi onkin rakennettu alusta lähtien niiden varaan.

Sittenkin Länsiväylä vesineen on kovin kaunis auringonlaskun aikaan. Ja saapuminen Helsinkiin Espoon suunnasta, nyt kun hiilikasatkin on jemmattu maan alle. Seuraavaksi maan alle jemmataan joukkoliikennöitsijät.

Tämä kun on tällainen nostalgiapläjäys kaikkiaan, pengotaan aihetta sivuava arkistoaarre.

Vasta [Ruoholanden metroaseman] liukuportaissa muistin, että minunhan piti olla matkalla Espooseen. Eihän sinne nyt metrolla pääsisi. Mikä absurdi ajatus!

Mietin, kuinka hoitaa homma tyylikkäästi. Olisin tietenkin voinut hypätä kaiteen yli ylöspäin meneville portaille, mutta siitä olisi voinut tulla sanomista.

Tyydyin matkustamaan alas asti ja kaivamaan kännykän käteeni – ja kääntymään takaisinpäin aivan kuin olisin juuri saanut kaikenmuuttavan erikoistarjouksen kalanruokakauppiaaltani [hyvä syy hankkia akvaario].

Naputtelin muka vastauksen, jonka jälkeen aloin kavuta liukuportaita ylös määrätietoisen näköisenä. Jos olen unohtanut mainita, olen parhaimmillani kiivetessäni liukuportaita. Katse kohdennettuna kaukaisuuteen, tuulettimien hulmuttaessa viittana leijuvan avonaisen takkini helmaa ja hiuksiani. Askelten takoessa tiukassa tahdissa. Klank, klank, klank, klank. Kuinka toivonkaan, etteivät portaani kuunaan päättyisi.

Ajan viikset vaahdotta vastakarvaan,
vaihdan ilman kytkintä,
skippaan esikatselun
ja painan OK lukematta.

Helvettiäkö tässä kun kerran osaa.


Noin olin kirjoittanut puhelimeeni, mutten jaksanut tulla viime yönä sitä julkaisemaan. Kyläpaikan jääkaapinovimagneeteilla en saanut aikaiseksi mitään.

Mutta sen muistan, kuinka silmiäni kirvelsi onnistuttuani jatkuvasti operoimaan lasiani niin, että gintonicini hyppi silmille. Olin noudattanut ohjetta olla lotraamatta sen tonicin kanssa. Niin, minä en ollut mainittavan hyvässä terässä eilen.

Ja miksi se sanotaan aina VAIN ystävinä?


Kata kyseli edellisen merkinnän kommenteissa. Olen miettinyt samaa, enkä jaksa muistaa, olenko julkaissut tätä täällä.

– Kuule, mitä jos oltaisiin vain ystäviä?
– Miten niin vain, onko muka enemmänkin? Ethän sinä voi äitinikään olla.

Aina vain.

***

Vaan eiköhän tästä ole saatu jo sosiaalipornoa hetken tarpeiksi. Minä ainakin.

[Hmm.. mietin aikoinaan Saksassa, olivatko sikäläiset kärpäset jotenkin suomalaisia huonompia vai minä vain ihan hiton hyvä. Juuri asiaa tutkittuani voin todeta, että kyllä: minä olen ihan hiton hyvä.]

Palaan viime viikon MobileHCI06-konferenssiin, jota olin kuikuilemassa vapaaehtoisen roolissa. En kirjoita tätä asiablogin puolelle, sillä työvuoroni sattuivat siten, että minulla on näkemystä ainoastaan konferenssilaukkujen täytön järkeistämisestä ja muutama kehitysidea infodeskinarikan toteutuksesta.

Meitä avustajia pyydettiin tekemään pieni posteri, jossa kertoisimme itsestämme. Väänsin omani kiireellä jonain yönä ja menetin hermoni Pagesin kanssa, joka printtasi varjot aivan pieleen, vaikka ne näytöllö pdf:ssä näyttivät hyvältä. Enkä lopulta ehtinyt kiinnittää tuotostani paikalleen, vaan se ryppyyntyi laukussani monta päivää.

Lopulta sentään ehdin rykäistä sen näkösälle liki tunniksi, ja saatoin minäkin osallistua leikkimieliseen parhaan posterin palkitsemiseen. Voitin luovimman paperinkäytön sarjan, mikä on mainiota, kun muistaa vihani paperia kohtaan.

P1020936

Jätin puheen pitämättä, joten pitää tässä yhteydessä kiittää Applea ja Pagesia inspiraatiosta.


repaisy



Oikeasti toki repäisin itse nuo lipukkeet irti tekeleestäni. Aivan samalla tavalla kuin tapaan kommentoida blogissani salanimillä, jotta muutkin innostuisivat.

***

Olenko se vain minä, vai onko Viivi Avellan -rukka hukannut tyystin trenditajunsa. Takavuosina, kun seksi oli in, hän julistautui jossain iltapäivälehtijutussa neitseelliseksi naapurintytöksi. Ja nyt Matti Vanhasen ikonoiman hyvisbuumin aikana menee sitten raasu leikkimään paheellista. Onko Viivi ihan kujalla vai sittenkin rohkea vastavirran lautturi.

***

Kävin tänään jälleen koulussani. Kun kirjoitin viimeksi, että joka askeleessa asuu ahdistus ja joka katseessa kauhu, se johtui vain siitä, etten keksinyt oikeaa k-alkuista verbiä. Joka katseessa kytee kauhu sen olisi kuulunut olla.

Oleilin jälleen kantapaikallani automaattien kupeessa, kun kaksi koomisen upeaa naisenalkua saapui paikalle.

– Oho, täällähän on vaikk mitä automaatteja!
toinen kiljaisi.

Helvetti, get over it!

[Jos minäkin kerran.]

Kun en päässyt nettiin aamulla kotoani ja matkasin metrossa edellisenä yönä loppuun hiomani sähköposti laukussani, tunsin itseni terroristiksi, jolla on missio.

Niin se singahti matkaan, aikakautemme klassikko Kuinka umpikujassa on kaksi vaihtoehtoa, ja oppilasrukkani saivat ihmetellä jo toista päivää omituisesti käyttäytyvää opettajaa.

Mietin kasvattajan vastuutani. Kuinka kerron heille, että älkää ostako kameraa kulutusluotolla. Nostakaa ennemmin opintolainaa. Kuinka vähättelen uusia iPod nanoja ja neuvon, etteivät myy vanhaa priimakuntoista pois satasella vain väriä vaihtaakseen.

Ja hihittelen viestilleni, joka on ylitseampuvinta, mitä olen vähään aikaan tuottanut. Haukon henkeäni, sillä olen suggeroinut itseni tilaan, joka on ylitsevuotavinta, mitä olen vähään aikaan kokenut.


Etkä sinä olisi ensimmäinen nainen, joka sanoo, että mitä jos oltaisiin vain ystäviä. Mutta halutessasi voit olla viimeinen, joka ei sano.

[...]

Tämä on umpikuja, ja vaihtoehtoja on kaksi: kääntyä pois tai vaihtaa paradigmaa ja särkeä seinä. Paradigmanvaihdokset ovat muodissa jälleen.



***

Kyllä te tiedätte, kuinka nämä tarinat päättyvät tässä blogissa.

PA on vähän hassu ja hyvällä tavalla erikoinen tai toivottavasti vain oma itsensä. Mukava, kunnollinen ja viisas tietty, mutta ennen kaikkea mielenkiintoinen. Niin, kyllä sinä kiinnostat minua.

[...]

Arvostan ystävyyttä aika korkealle.


Ja minä olen tyytyväinen, kuten aina tehtyäni kaikkeni. Ja mietin, kuinka saatoinkaan ihastua johonkuhun, joka käyttää tervehdystä viestiensä otsikkona.

Vaan eikö olekin hienoa, ettei tarvitse sanoa, että erotaan ystävinä, kun voi sanoa, että jatketaan ystävinä?

[Eniten harmittaa, että toisenlaiseen vastaukseen minulla olisi ollut olemassa nokkeluus, joka nyt jäi käyttämättä. Totisesti minä sanon teille: yrittäkää edes.]

Aikuistuvat sijoituslapset eivät saa kunnilta riittävää tukea

Sijoituslapset. Tätä nykymaailmaa taasen. Ennen vanhaan sentään sijoitettiin säädyllisesti hevosiin, taiteeseen ja sarjakuviin. Säilyttävätköhän lapsetkin arvonsa paremmin, ellei niitä lainkaan poista muovikääreestä.

***

Kuten huomasitte, ei oikein syki. Syksy on saapunut ja suhtaudun ambivalentisti. Koulu on alkanut ja samat sanat. Päätin, että haluan päästä pois vuoden kuluttua ja arvatenkin amerikkalaisten hömppäoppien mukaan tavoitteeni toteutumista auttaa, että sanon sen ääneen.

Tänään sitten kävin yhden kurssin harjoituksissa ja tekisi mieli sanoa vain ää.

Sitten viime näkemän minua on katsottu hyväksyvästi ja minulle on vastattu. Paitsi se yksi ja ainoa, josta olisin jotain voinut ajatella. Hän ei moikannut takaisin, ei katsonut päin.

Puolivillainen pidä hyvänäsi -nokkeluus pääsi jo karkaamaan mielestäni.

***

Viime yönä nukuin huonosti, sillä pelkäsin jatkuvasti, milloin ne kaikki konferenssivieraat tunkisivat huoneeseeni. Se oli viime viikon jäljiltä kovin kaaottinen ja ajatus hävetti minua. Laskin, että eivät ne ennen seitsemää sentään kehtaisi tulla.

***

Sikäli pidän hautajaisista, että on lupa olla ihmisten ilmoilla ja käyttäytyä epäsosiaalisesti. Olla hiljakseen ja pälyillä seiniä. Mitä ne kaikki keski-ikäiset naiset olisivatkaan maksaneet paikastani siinä kahvipöydässä. Minun tapani hoitaa tilanteita, joka sittenkin kiertää ilon kautta, ei oikein istu tuohon kontekstiin.

***

Tänään kysyin triviaalin kysymyksen ja olin jälleen kovin skeptinen kännykkätelevision suhteen. Mutta ei minua kannata kuunnella, kun olen kovin skeptinen televisionkin suhteen.

***

Sovitaanko, etten palaa tänne ennen kuin on palava tarve. Tekisi mieleni kirjoittaa yksi missiokriittinen sähköposti. Ja odottaa.

Toistaa tarvittaessa.

Päivitystaukoni ei suinkaan johdu siitä, että olin viime viikon ennätyksellisen kiireinen. Sain tavata monta ihmistä ja jälleen nähdä, että ensivaikutelma pettää aina. Johonkin voi sentään tässä maailmassa luottaa. Asiaa näin hyvin vähän, ja lounaatkin missasin, mutta ilmaisia illallisia pääsin sentään nauttimaan.

Tauko johtui masennuksesta, jota koen kielemme puutteellisuuden vuoksi Matti Vanhanen ja seksikkyys -aiheeseen liittyen. Jos suomessa olisi konjuktiivi, kuten sivistyneissä kielissä, ei olisi ollut epäselvyyttä siitä, mitä Chirac sanoi.

Chiracin olisi kerrottu sanoneen, että tässä on Matti Vanhanen. Er sei der sexyste Mann Skandiviens. Ei siis er ist. Ei siis niin, että näin olisi hänen mielestään vaan, että näin on sanottu. Ei siis tarvitsisi lehtien jauhaa tästäkään.

Huomataan sittenkin, etteivät saksalaisetkaan ole niin sivistyneitä, että tajuaisivat, ettei Suomi kuulu Skandinaviaan.

***

Ja jossain sitten kommentoidaan Vanhasen kuvia ja sanotaan, että onhan hän aika seksikäs.

Jos nyt oletetaan, että pelkän kuvan perusteella voitaisiin moista sanoa, on syytä huomata, että Vanhasen leuka on aivan liian jyrkässä kulmassa. Leukapäiden tulisi laskeutua alemmas, jolloin kulma olisi loivempi, mutta Vanhasella näin ei ole. Kuinka kukaan voi pitää moista miestä seksikkäänä.

vanhanen

Olen kuullut, että ihanteellisilla naisilla tulisi olla vanhasmainen korvasta alkava leuka, mutta minä en soisi sitä heillekään.

Vaan toki väite on väärä premissejä myöten. Ei kai kukaan voi olla seksikäs pelkän kuvan perusteella. Kyllä moiseen tarvitaan vähintään tekstinäyte. Ja kun vielä tiedetään, millainen pökkelö Vanhanen tapaa olla noin livenä.

Kun minä olen huutanut kunnollisuuden perään, minä tarkoitin, että ihmisten tulisi pitää minun kaltaisiani miehiä haluttavina. Ei Matti Vanhasta.

[Kirjoittajaa on edelleenkin verrattu Matti Vanhaseen – verisen loukkauksen tarkoituksessa.]


Olen ajatuksissani;
olet ajatuksissani.


Äh, nyt ei ole sovelias aika moiselle hömpälle. Minä menin tänään töihin kello kahdeksaksi ja tuli kotiin puoli kymmenen aikaan. Kello yhdestä lähtien puuhastelin tosin ilman palkkaa, mutta sainpa t-paidan.

Varma merkki nurkan takana lymyävästä lamasta on, että minä matkustin taksilla Dipolista T-talolle. Syrjäseutujen maantiedettä tuntemattomille kerrottakoon, että matkaa on noin puoli kilometriä.

Tulipa mieleeni, että voi kuinka Jouni Tervo kirjoittikaan typerän populistisesti Metrossa tänään. Sen lisäksi, että se ei tajua mitään blogeista ["blogaajat kisaavat siitä, kuka postaa myöhäisimpään aikaan yöllä ja kuka on näin kovin jätkä"], kansantalouskaan ei taida täysin pysyä näpeissä.

***

Viikonloppuna kävin Vaasassa, ja siksi olen ollut niin kovin kiireinen, etten edes Erään toisen Saaran kommenttiin joutanut vastaamaan. Kyllä minun palkissani tuo coComment on toiminut ihan jees. Jossain vaiheessa se kyllä unohti minut ja siksi kommentteja puuttuu pitkältä ajalta.

[Varoitus, alkaa näyttää siltä, että tästä tulee aika tiukka HC-merkintä. Siitä huolimatta, etten ehtinyt parturiin viime viikolla ja tällä on turha kuvitellakaan.]

Uhosin viime vuonna Saksassa ymmärrettyäni, kuinka helppoa on hypätä junaan ja lähteä reissuun, että pitää jatkaa moista Suomessakin. Siksi tuparikutsun tultua oli vähän pakko lähteä, vaikkei siinä järkevästi ajatellen mitään tolkkua ollutkaan.

En ole ennen ollut Vaasassa kuin kerran lapsena satamassa, ja sepä olikin viihtyisä kaupunki. Tunnelmaltaan muistutti kovasti Hankoa. Hieman samalla tapaa kuin päätimme, että Jyväskylä on suomen Hannover. Aika kontroverssiä sittenkin laittaa keskelle toria patsas valkeista vapauttajista. Ja mitä sillä sotilaalla edes on kädessään? Punykin rinnasta riivitty sydän?

[Kyllä tähän olisi syytä laittaa kuva, mutta en jaksa tällä kertaa. Kenties seuraava postaus on kuvapostaus. Kenties ei.]

Aurinko paistoi ja tuuli kovasti. Kuulemma aina.

Mennessä Seinäjoella junaa vaihtaessa näin, että tyttö oli ollut samassa lukiossa vuotta ylempänä. Mutta mietin, että eivät he halua, että tulen sitä heille kertomaan, joten annoin olla.

Kun toinen emännistä, johon törmäisin sattumalta Vaasan Alkossa ollessani ostamassa hänelle tupaantuliaislahjaa, kertoi, että paikalla olisi kolmaskin tyyppi meidän lukiostamme, mieleeni hiipi hauska mahdollisuus, ja niinhän siinä taas kävi. Jälleen joku, jolle kertoa tarinani matematiikan ylioppilaskirjoituksista.

En ole kertonut sitä täällä. Ehkä joskus. Mietin hiljattain, olisiko liioiteltua sanoa, että tämä blogi loppuu jokaisen merkinnän jälkeen. Että vasta siitä nähdään jatkuuko se, tuleeko enää hinkua kirjoittaa mitään ja tuleeko näin seuraavaa merkintää. Kirjoittaisi joka ainoa kerta kaiken mahdollisen, vääntäisi kuivaksi.

Tähän on oikeasti ylletty vain harvoin.

***

Tampereen kautta kotiin sunnuntaina, matkalla salaperäinen lounastapaaminen. En ole käynyt tuolla sitten kevään 2002. Erityisen dramaattista on, kuinka pieneltä kaikki näytti. Minä siis asuin Tampereella ala-asteikäisenä, ja nyt joku mokoma oli käynyt kutistamassa turut ja torit noista päivistä. Finlaysonin tiloihin tehty ravintolakeskus vaikutti tyylikkäältä.

Anteeksi edeltävän kappaleen tautofonia; minä en voi sietää yhtäkään Tampereesta käytettävää lempinimeä, vaikka olen kovin ulkopuolinen. Kuka se mahtoikaan hiljan olla, joka puhui Hesasta eikä minulla ollut sydäntä suhtautua häneen negatiivisesti. Mahdoin olla juovuksissa.

Yhden teorian mukaan on huvipuistonomistajien salaliiton syytä, että junat kulkevat niin soveliaasti Särkänniemen ja Linnanmäen vieritse. Särkänniemiessäkin hirveä määrä laitteita, joita en ole koskaan ennen nähnyt.

Tänään kävin katsomassa surkeuttani silmästä silmään. Tuntui kummalta saavuttaa noin olematon tulos, kun sentään luulin osaavani vastata joka kysymykseen. Minusta on ikävää, että yksinkertaisesta asiasta tehdään tiedettä epäoleellisuuksista nillittämisellä. Vaan väliäkö sillä, alan vähitellen oivaltaa, että if you can't beat them, ignore them.

Hupaisaa sanoa, että bussi on myöhässä ASEM-kokouksen takia. Kun se oli sitä ihan oikeasti.

Suuntasin kovaa kyytiä kohti seuraavaa etappia. Hississä painoin nappulaa. Sen kummemmin miettimättä, mitä siinä luki. Valitsin ainoan kirjaimellisen, sillä olin sentään jatkamasssa ulos rakennuksesta. P niin kuin pohjakerros, sehän oli ihan loogistakin.

Seuraavassa kerroksessa kyytiin tuli väkeä, joka painoi ykköstä. Tajusin, että nappulaston vieressä oli opaste, jossa kerrottiin, että ykköskerroksesta pääsisi ulos. Muistin, että olen Suomessa, jossa kerroksia lasketaan omituisesti. On toki paljon loogisempaa, että maakerros on 0, jolloin ensimmäinen kellarikerros voi kätevästi olla -1.

Ykkönen... Hups, taisin painaa väärään kerrokseen, kommentoin nappia painaneelle pukumiehelle.
Höh, ei kai kukaan, joka kulkee iPodi kaulassaan voi tehdä virheitä, mies kummasteli.
Niinno, ihan vain seuraavien kiusaksi komensin hissin kellariin, myöntelin.


[Ja nyt yhtäkkiä mietin, kuinka nopeasti ihmisaivot toimivatkaan. Mieleeni palasi, kuinka tulkitsin miehen lauseen merkitystä jo ennen sen päättymistä kuin tabulaattoria hakkaava komentorivisotilas. Aluksi oletin jotain sen suuntaista, että iPodin kantajan olettaisi olevan matkalla autolleen.]

***

Olen ajoittain parjannut Satasen pääkirjoituksia ja harmikseni viime aikoina huomannut seassa pari hyvääkin. Tämän päiväinen ei sentään pettänyt.

Otan mieluummin riskini Helsingin "asvalttiviidakossa" kuin elän viranomaisten valvovan silmän alla.


Enkä tajua, kun olen varsinaisesti samaa mieltä kirjoittajan kanssa, kuinka tämä teksti onnistuukaan ärsyttämään minua niin suunnattomasti. Saako minut tosiaan ärsyyntymään vain käyttämällä fraaseja "asvalttiviidakossa" ja viranomaisten valvovan silmän alla.

Eikö tämä ole jo vähän kohtuutonta.

Naapurisivulla Stadium mainostaa lenkkitossuja. Juoksukenkä pronatoivalle jalalle. Minä en eläissäni lintsannut yhtään tuntia peruskoulua enkä taaskaan tajua mitään.

Tsihihii, pron.

***

Sori nyt, TV-lupamaksujengi, ei aio katsoa huomenna Robbie Williamsin keikkaa kakkoselta. Näin helpolla ette minua narauta. Ajattelin sen sijaan lähteä Vaasaan. Kertokaapa, mitä siellä kannattaa tehdä. Minulla ei tiettävästi ole ainoatakaan vaasalaista lukijaa, mutta ilmoittakaa ihmeessä, jos olen väärässä siinäkin.

Kaupungilla mainostettiin, että arpajaisiin osallistumalla voi päästä töihin Williamsin F1-talliin, mutta joku Kovalainen vissiin voitti jo tuon kilpailun. Onnea nyt.

En ensin täysin tajunnut asian merkitystä, mutta onneksi internet kertoi:


Se on käsittämättömän upea asia Suomelle, Kainuulle ja ennen kaikkea Suomussalmelle.

***

[Kun nyt tuli sattumalta mieleen, niin viitsiikö joku kertoa, kuinka Windowsilla pääsee näppäinkomennolla rivin alkuun. Macillä siis komento ja nuoli vasemmalle.]

***

Varsinainen syy tälle postaukselle oli avunpyyntö. En millään muista, mikä oli edellinen kerta, kun joku sanoi jotain yhtä typerää kuin Kari "en puhu englantia vaan suojelen Eurooppaa" Rajamäen huumetsunami.

Jotain, joka pyrki olemaan nokkelan tai freesin kuuloista sisällyttämällä mukaan aiheeseen mahdollisimman huonosti soveltuvan sanan, joka on ollut ajankohtainen ihan siis hiljattain. Eihän pari vuotta ole aika eikä mikään.

{On kai paljon tuoreempaa sanoa freesi kuin, no, tuore?}

Mieleeni tietenkin hiipivät kaikki väännökset Hard Rock Hallelujasta, mutta on oltava muutakin.

***

Tänään selaamassani Uutispäivä Demarissa kerrottiin edellisen lisäksi jostakusta, joka sai palkanlisää liikunnasta niin kuin tavalliset ihmiset blogaamisesta. Viisi euroa tunti, kolme kertaa viikossa.

Hupsua oli, että kuvatekstissä kerrottiin henkilön kävelevän ilman sauvoja. Vähän niin kuin jos joku vaikka kirjoittaisi ilman tietokonetta, siis.

Olemme autiolla saarella ilman nuuskaa.

{Ah, sinä se tiedät, milloin ujuttaa mukaan viittauksia laajaan lukeneisuuteesi!}

***

MUISTIO PA:N VETÄYTYMISNUMEROSTA


...Tavoitteena siis, että yleisölle syntyy vaikutelma, että PA poistuu näyttämöltä kuin rokkitähti, joka kuolee yllättäen salamaniskuun keskellä ensihittinsä moduloitua kertosäkeistöä.

I get up in the morning, and I ain't got nothing to say
I come home in the evening, I go to bed feeling the same way
I ain't nothing but tired, man I'm just tired and bored with myself

Kertokoot nämä modifioidut Springsteen-lyriikat jälleen jotain. Oikeasti kiirettä pitää vasta ensi viikolla. Mutta niin toki pitääkin.

Noissa lauluissa soi huuliharppu, ja se tuo mieleeni isäni minulle aikoinaan kertoman päättömyyden. Hän taisi kertoa näitä juttuja ihan tahallaan, kuvitellen, etten kuitenkaan muistaisi.

Kuinka odotankaan, että pääsen itse tekemään samoin.

[Olen saanut palautetta, että on hyväksi noin naisnäkökulmasta, että puhuu pullan leipomisestaan. Tämä sen sijaan saattaa olla jo vähän liioiteltua.]

Niin, isä selitti jotain rockista tai minä selitin jotain huuliharpuista tai jotain. Isä kuitenkin totesi, että ei, huuliharppu ei ole soittimena erityisen rok. Vaikka hän tosin taitaa olla sen verran vanhan polven väkeä, että sanoo sen ceellä. Hän kertoi, kuinka huuliharppua koetettiin kerran yhdessä rokkikappaleessa.

Eikä se kappale niin kurja ollut. Mutta jotenkin jengi vain aisti sen, että siinä oli jotain vialla. Eikä kukaan ostanut levyä. Eikä huuliharppua ole koetettu rockissa sen koommin.

***

Minun kouluni ei ole alkanut. Minä käyn sen sijaan kertomassa fukseille, miksi heidän tulee käyttää Pineä sähköpostiensa lukemiseen. Vaikka en itse ikimaailmassa suostuisi moiseen. Rahasta mitä vain. Katsokaa, lapset: setä huoraa.

Ja kun kävelen noita käytäviä. Haistan noita tuoksuja. Mietin noita muistoja. Joka askeleessa asuu ahdistus, joka katseessa kauhu.

Kävin moikkaamassa tuttua saksanopettajaa ständillään ja piilouduin pilarin taakse, jottei ranskanopettaja olis huomannut minua.

Minä nautin viime vuodesta niin suuresti juuri siksi, etten ole koskaan viihtynyt tässä koulussa. Eikä minulla ole ketään, jota syyttää, kun en itseäni henno. Katsoin fukseja ja muistutin itseäni, ettei tehtäväni sittenkään ole olla mikään Touko-Pouko naulaisine sieluineen.

Fukseja, jotka olettaen, että olivat naispuolisia, olivat monet syötävän hyvännäköisiä. Fukseja, jotka olettaen, että olivat miespuolisia, näyttivät monet kakaroilta, joita nämä naiset eivät suostuisi katsomaan moneen vuoteen.

Samalta olivat näyttäneet lukiolaiset viime viikolla Haluatko Miljonääriksi -yleisössä. Miesten maailma, tiedättehän. Mietin, pitäisikö minun luetuttaa heille tämä Kokkarisen klassikko, joka on näemmä onnekkasti arkistoitunut muuallekin kuin kovalevylleni.

***


Lounaani aikoihin istuskelin syksyn kursseja ihmetellen siellä, missä on paljon automaatteja. On omansa molemmille kolamerkeille, omansa kahville ja yksi ellei useampi yleispätevä kierretankoautomaatti.

Teki mieli Bountyä, kuten meillä seksuaalisuuttamme teitittelevillä tosimiehillä on ajoin tapana. Vaan joku onneton oli poistanut Bountyt Mars-automaattimme valikoimista. Kuivikkaille Mars-keksipatukoillekin oli uhrattu kaksi painiketta. Marsille ainakin viisi. Ei yhden yhtä Bountylle. Vähempikin suututtaisi.

Vaan äkkiäpä heltyi sydämeni jälleen, kun paikalle tepasteli fuksityttöpariskuta näkyä ihmettelemään kuin uutta porttia [tsihihii, lehmät, tajuuttexte].

– Hei tällähän on oikein valikoimaa! tyttö kiljaisi vilpittömästi riemuissaan automaattirivistön nähdessään.

– Oi, oi, hän mumisi automaatilta toiselle tepastellessaan.

– Patukoita... hän huokasi Mars-automaatin kohdalla.

– Hei, täält saa kännykälki ostettuu! hän hihkaisi kaverilleen.

– Vois ottaa vaik noit lakupalloja, hän lopulta päätti kierretankoautomaatin edessä.

– Huvittava toi systeemi! hän muisti lopulta päivitellä menetelmää, jolla tangot kiertyivät ja pudottivat saaliin syliin.

Mistä juupajoelta nämä nykyopiskelijat tulevat, kun eivät ole ennen edes automaattia nähneet.

***

Hei, vähänkö olisi hassu sellainen blogi, johon ei kirjoittaisi mitään omaa, vaan kertoisi vaan, mitä ohiku

Sain tänään sähköpostiviestin yhdeltä tuttavaltani. Sinänsä en ollut missään erikoisasemassa, että vastaanottajia oli yli kolmekymmentä. Viestissä kirjoittaja kertoi newsletter-tyyppisesti, mitä hänelle kuuluu. Eikä siinä, viesti oli hyvin kirjoitettu – naisen tuotokseksi suorastaan humoristinen.

Mietin vain, että minä en ikinä lähettäisi tuon tapaista sähköpostia kolmellekymmenelle hengelle. Kolmekymmentä, sehän on valtava määrä väkeä!

Ja sitten mietin tätäkin blogia, jolla on liki 170 tilaajaa jo Blogilistan kautta. Hirvittävää. Suurin määrä ihmisiä, jolle olen yhdellä kertaa puhunut lienee jossain sadan hujakoilla. Kuinka hienoa olisikaan nähdä kaikki tilaajat yhdellä kertaa edessään.

Niin, että ei minulla ole tähänkään mitään sanottavaa. Taidan mennä nukkumaan ja herätä aamulla.

***

[Lisäys] Minusta Suomen peli oli hieno juttu. Hyvä, ettei sitä näe telkkarista, niin voin edelleen aivan rehellisesti sanoa, etten ole katsonut televisiota. Tähän maahaan saattaa puhjeta pienoinen futiskuume, jos moinen jatkuu. Maahan, joka on tiettävästi ainoa, jossa sana maajoukkue viittaa oletusarvoisesti jääkiekkoon.

En minä väitä, että tämä edelleenkään helppoa olisi, mutta äskeisten torkkujeni aikana alkoi tuntua, että jotain täytyisi sanoa.

{Ehkä kaikki johtuu vain siitä, että olet julkaissut tässä blogissa 666 artikkelia. Sellistikään ei ikinä päässyt tuon luvun yli. Jos Ruokamuistiota ei lasketa mukaan.}

Elän tällä hetkellä lievän odotuksen vallassa. Mutta koska tämä ei ole mikään nettipäiväkirja, vaikenen tyylikkäästi sen syistä. [Ei sillä, etten odottaisi Sellistin paluuta siinä missä kaikki muutkin.]

Selvästikin minun on syytä olla odottavainen, sillä kuukauden kuluttua vaikka minulla tulisi olla jälleen merkittävästi enemmän rahaa kuin nyt. En ole ennen nähnyt lainkaan näin läheltä, miltä tilini pohja näyttää. Pinta kun näyttää aina samalta, niin olettaa, että alla on siististi kaakeloitu ja yllätyksettömän siisti pohjakin.

Hieman kuin jokusen vuoden nurkissani pyörineellä Danzka-vodkan pullolla. En hennonut heittää sitä pois maitotonkkamaisessa alumiiniloistossaan, vaan ajattelin, että täyttäisin sen jollain halvemmalla vodkalla, kun moista seuraavan kerran hankkisin. Se vain otti aikansa, kun tapaan lipittää silkkaa giniä.

Ennen kuin kaadoin Ilves-viinani tähän fiinimpään pulloon, otin sentään valokuvan pimeästä pohjasta. Paljaalla silmällä sinne ei nähnyt.

Ruma ja ruosteinen. Päätin juoda viinani silmät kiinni alkuperäispullosta.

***

On jokseenkin vaivalloista ostaa halpaa viinaa Alkosta, jos yrittää edes ripauksen valvoa hyvää makua hankkimiensa tuotteiden nimissä. Talvisota, Tasavalta, Isänmaa ja Ryssä-Saatana. Kuka näitä nimiä halpisviinoille oikein keksii? Tuossa sarjassa Ilves tuntui kesyltä. Mihin kummaan edes tarvitaan viittätoista halpaviinabrändiä?

Jostain luin hiljattain, että yhä useammat tykkäävät kantaa kaulassaan leijonariipuksia. [Uskonnon symbolit tiedämme, mutta miltä mahtaa näyttää koti-ihmiseksi profiloituvan koru.]

Kaikkiaan isänmaallisuus on kovassa kurssissa, enkä tiedä, mitä se tarkoittaa tai miten pitäisi suhtautua. Luin tänään kirjastossa Image-lehdestä, kuinka nousuliidossa olevan kookomuksen nuorisojoukko tykkää huutaa isänmaallisuuden perään. Niin pitkään kuin asiaa ei määritellä tarkemmin, se jää toki sanahelinäksi, joten olenpa minäkin kerrankin hiljaa.

***

Olen viime aikoina pysähtynyt muutaman muunkin sanan vuoksi. Kun joku sanoo, että mee himaas ja toinen vastaa nykytyyliin, että en oo menoza. Niin tuohan on voitto kaikillle meille kielenvaalijoille. Ole menossa on sittenkin aika lähellä ylevää ole menevä -futuuria. Jokainen en oo tekemäzä on poissa tekemään tulemiselta.

Kulmakarvojani kammatessani mieleeni taas juontui, että jos tarkkavainen-sanasta johdetaan tarkkaavaisuus, mitä johdetaan huolitellusta. Huolitelluus? Äh? [Tarkemmin ajatellen tämä taitaa olla analoginen tunnettuus-tapauksen kanssa, ja siitä olen kirjoittanut toisaalla.]

Ja kuinka oivasti tarkkaavaisuudesta saadaan jälleen tarkkaavaisuudellinen. Ja siitä edelleen tarkkaavaisuudellisuus. Substantiivista adjektiiviksi ja takaisin. Tämä on kuin sileä funktio, jota voi derivoida ikuisesti [tai ainakin siihen asti, että löytää naisen]. {Uskotko ihan totta, että noilla olisi kohdallasi eroa?}

[Oikeasti minä en muistanut mistään mitään enää sen vertaa, että olisin osannut sanoa, mikä sellainen funktio on, jota voidaan ikuisesti derivoida. JCP väitti, että se on sileä.]


***

Ja vielä minä ajattelin Susanna Sievistä, joka kohun alkuaikoina totesi Idols-Christianiin liittyen itsestään, ettei ole mikään pedofiili. Ja mietin, kuinka pedofiilejä pitäisi kiittää siitä, että toimillaan pitävät kansan sivistystason niin korkealla, että käytännössä jokainen osaa sujuvasti käyttää moista sivistyssanaa.

Ei nekrofiili lipsahtaisi yhtä helposti kenen tahansa suusta. Tai araknofiili ainakaan.

Hämähäkinhässijät, aktivoitukaa!

[Kyllä minä tiedä, ettei pedofiileja ole oikeasti olemassa, vaan kyseessä on median luoma illuusio ja sopiva vihollinen.]

Minä väitän, että minulla on jonkin verran näkemystä kanssaihmiskirjomme moninaisuudesta.

Tulipa petjamainen aloituslause. Olen itse hoitanut viime päivinä jälleen hirveän määrän asioita. Viime viikkoina olen kaiken kaikkiaan hoitanut sitäkin suuremman määrän kaiken laista. Arki on aika monimutkaista. Ja minä väitän, että olen keskimääräistä parempi organisoimaan kaaosta – erityisen etevä toki sietämään sitä.

Niinpä ihmettelen ajoittain, kuinka kaikki selviävätkään kaikesta.

Ja avaan V-lehden ja ymmärrän, etteivät selviäkään. Lehdessä kerrotaan säätäjistä ja fiksaajista. Niin kuin se kenties villiä sieluani kahlitsee, ymmärrän, että olen pohjimmiltani fiksaaja. Haluan, että perusasiat toimivat, jotta voin keskittyä omiin epäoleellisuuksiini, viehättyä ja vaikuttua niistä.

Minua ei häiritse, että vaate on lattialla. Siinähän se pysyy oikaistuna, ei mene suotta ryppyyn. Voin pukea sen päälleni huomenna. Minua ei haittaa, että keittiön pöydällä on tyhjä leipäpussi, sillä ei se miksikään mene. Mutta minua ärsyttää, jos tavarat jätetään pilaantumaan tai lautaset tiskaamatta niin kauaksi, että ne on heitettävä hajun vuoksi menemään. Tai jos huoneessa operointi häiriintyy, kun lamppua ei jakseta vaihtaa. Olen funktionalisti, olen sanonut.

Arvot ja arvostukset seuraavat aikaa. Nyt nousukaudella ollaan taas kunnollisia. Nuoret miehet saavat jälleen käyttää pikkutakkeja [muistan, kuinka itseäni hieman ujostutti hankkia casuaali samettitakki vuosi sitten keväällä]. Jopa liivejä ja henkseleitä. Kaikkihan me tiedämme, ettei henkseleiden kuuluisi oikeasti koskaan näkyä. Kun viisi vuotta sitten Aguilera hehkutti, että mullon, tiätsä, intiimiläväri, nyt hän kiusoittelee vastaavasti henkseleillään.

Hehkutin hiljattain viattomuudesta. Minusta tuntuu, että teineily on menossa pois muodista. Sori nyt, pissikset. Tulevaisuus on jälleen kirkasotsainen. Suomi24:ssä 25-vuotias sporttiseksi itseään kuvannut mies kertoi ostaneensa ihku ensimmäisen kauluspaitansa. Voikohan tällaista laittaa päälle baariin tai ravintolaan, hän tiedusteli.

Olen toisaalla mesonnut hiljattain, että minua viehättää ajatus kunnollisuudesta vailla tylsyyttä. Tunnen ja tiedän monta kunnollista ja tylsää ihmistä. Olen itse pelottavan kunnollinen. Ja perustin blogin todistaakseni itselleni, etten ole tylsä.

***

Jokin säilyy sentään ennallaan: sain kovin kurjan arvosanan tentistäni. Toki minun ajatukseni harhailivat siihen lukiessani. Ja toki minun piti lähteä kesken kaiken, jotta olisin ehtinyt töihini. Mutta kaikkiaan minusta tuntuu, että parjaamani saksalaiset kokeet soveltuvat minulle sittenkin paremmin.

Niissä oli vaikeita kysymyksiä ja vähän aikaaa. Nämä kysymykset olivat periaatteessa helppoja ja aikaa aivan tuhottomasti. En kai vain jaksanut kirjoittaa kylliksi. Mitähän tästä mahtaa tulla, tästä, josta niin kovin ollen intoillut.

No, voihan sen käydä korottamassa. Tentin suorittaminen oli sentään kynnyksenä syksyn muille kursseille, joten sikäli homma on hoidossa.

***

Kävin tänään tosiaan seuraamassa Haluatko miljonääriksi -ohjelman nauhoituksia. En lukenut sopimusta niin tarkkaan, niin en tiedä, paljonko saan kertoa. Kovin tylsää oli, kun porukka putoili oljenkorsia säästellessään. Eräänlainen Stanfordin vankilakoe sekin, vastatako tahallaan väärin vai yrittääkö auttaa kaveria.

[Aiemmin Stanfordissa opettanut professori kertoi taannoin, että nykyään harmittomaan käytettävyyskokeeseenkin vaaditaan siellä mielettömät lupalapukkeet, jottei vastaava pääsisi vahingossakaan toistumaan.]

Tein molemmat. En tiennyt varmaksi vastausta Miljoonasadetta käsitelleeseen kysymykseen, joten vastasin sen, jota oletin pienimmän osuuden yleisöstä vastanneen. 3%, aika hyvin arvioitu, minä osaan yleensä haistaa vähemmistön mielipiteen – sarjassamme turhat taidot. Yleisön enemmistö vastasi väärin. Olivat Ressun lukiosta, mitä ne mistään tietää.

[Kata Kärkkäisen toki tiedämme kaikki, mutta että Arno Kotrokin oli ressu, informoi samainen V-lehti. Se oli minulle uutta. Hän kirjoitti hiljattain hienosti ja paikoin oivaltavasti Metrossa asevelvollisuuden sukupuolisyrjinnästä.]

Jotenkin kun miettii Petteri Ahomaata, joka oli ennen kusipääksi rupeamistaan siloposkinen urheilutoimittaja, olettaa, että tulisi dissata Ville Klingaakin. En ole koskaan nähnyt häntä miljonäärivisaroolissaan ruudussa, mutta hän oli aika sympaattinen. Hieman nuoren näköinen ollakseen charmikas herrasmies – solmio ja liivikin puuttuivat – mutta paremman puutteessa kelpo.

Meidän käskettiin tuijottaa sinne, missä kilpailija istuu. Ei sinne, missä teleprompteri vilkkuu, ei sinne, missä näkyy, mitä sillä hetkellä kuvataan. Ja jotenkin unohdin sen, että Kllinga luki repliikkinsä putkelta. Ja että monitori kertoi hänellä lisäinfoa kysymyksistä.

– Dynastiahan tapahtui Denverissä, Ville lunttasi näytöltään.
– Joo, en ole niin vanha, että olisin sitä muistanut, kilpailija kommentoi.
– Mutta minäpäs olen, Ville valehteli.

Ja mietin, että sellainen minä haluan olla, sellainen teleprompterimies. Joka tietää kaikesta kylliksi, joka reagoi mihin tahansa kuin edessä olisi valmiiksi kirjoitettu spiikki.

Kaikkiaan oli melkoinen pettymys, että homma toimii ilmeisesti ilman minkään valtakunnan huijausta. Ville ei komentanut kameroita poikki ja sanonut kaverille, että kuules nyt, näiden muiden nyyppien jälkeen sinä et kyllä lusmua. Että nyt, helvetti, vastaat D, että päästään eteenpäin.

Eikä oikeasti Ville – however stara – siellä mitään komentanut. Ville totteli studio-ohjaajaa siinä kuin mekin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds