25.5.08

Euroviisukommentaari (katso video)

Kaiken tämän kyvyttömyyden keskeltä on sentään pystyttävä kommentoimaan pikaisesti Euroviisuja. [Älkää vain sanoko, että ne menivät jo.]

Saksalla oli karmea naispoppoo. Olin siinä luulossa, että Versailles'n häpeärauha kielsi Saksalta tyttöbändit. [Jotta ei tarvitsisi enempää hävetä.]

UK:n edustaja oli kelvollinen ensi kertaa vuosiin. Sittenkin kenties liian tyylikäs noihin kisoihin.

Latvian kappale oli selvä plagiaatti.



Latvia '08



Ajaton nettilegenda



Kiinnostavasti Latvia sai täyden pisteet UK:lta ja Irlannilta. UK:han on viime vuosina kunnostautunut vastaavalla teemamoskalla. Viimeksi mystinen halpalentoyhtiöfiilistely, Lordin vuonna taas omituinen koulu on ihan blaah -räppi.

Bosnia-Hertsegovinan kappaleen esitys oli karmaiseva ja säkeistö mitäänsanomaton, mutta kerzi muistutti siinä määrin jotain tuttua kappaletta, että pidin siitä. En tiedä, mikä tuo tuttu kappale olisi, mutta olen varma, että sen kertosäkeessä lauletaan jossain kohtaa America.

Portugalin laulaja toi mieleen Pienen merenneidon Ursulan. Ranskan kappale oli ihan hassu, mutten tajunnut show'ta. Norjan laulu oli tylsä, mutta päätyy varmasti Radio Novalle. Islantilainen kaksikko toi raatimme mieliin aerobicohjaajat. Vielä jaksaa!

Pärjänneistä maista Turkki oli ihan ok. Kreikan kappale täyttää kaikki renkutuksen tunnusmerkit. Se jäi mieleen ja oli kamala. Se palautti myös muistoja takavuosien oudosta kappaleesta, jossa tyypit olivat pukeutuneet kuin robotit ikään. [Koska kaikkihan tietävät, miltä robottivaatteet näyttäväh] Laulussa sanottiin – nim.om. sanottiin eikä laulettu – jotain tyyliin: Give me da password. Gimme da fuckin' password. Ainakin JCP:n ja minun muistikuvieni mukaan siinä sanottiin juuri niin.

Venäjää jotkut ovat itkeneet plagiaatiksi. En ymmärrä musiikista sen vertaa, että kykenisin ottamaan kantaa. Varsinkin, kun teoksen on väitetty olevan nuotilleen sama kuin useampi muu kappale. Tyypin ääni oli heikko, ääntämys syvältä ja lattialla makaava olemus pohjattoman ärsyttävä. Taitoluistelija oli sentään pätevä, mutten tiedä, miksi hän oli olemassa.

Minusta kaikkiaan on aika typerän näköistä esittää ennalta ohjelmoituja koreografioita lavalla. Ellei se näytä Michael Jacksonilta. Jos se näyttää huonommalta, sitä ei kuulu esittää. Norjalaisnaisten synkronissa ojennetut kädet, voi maailma. Ja jokaikisen nainen ja kolme tanssijaa -ryhmän touhut.

Niin, ja Suomi. Kappale oli minusta erittäin tylsä ja paikallaan junnaava. Taitavasti se kyllä laulettiin, eikä touhu mennyt missään vaiheessa örinäheviksi vaan säilyi melodisena. En välitä örinähevistä. Minun rajani menee suunnilleen Kotiteollisuudessa.

***

On myös tyyten syvältä, että kahdeksan maissa sunnuntaina Helsingistä ei ole löytää avonaista kahvilaa.


Ja valtaisa sääli, jos Finnjet nyt tosiaan tuhotaan. Sillä me matkasimme monesti, ja minulla oli muovinen koottava Finnjet-pienoismalli, jonka tein isän kanssa. Hän oli ymmärtääkseni rakentamassa oikeaakin laivaa.

17.5.08

Tämän takia Kansalaismediakatsauksen Henrik Anttonen vihaa työtään

En ole aivan valmis täysipainoiseen kirjoitteluun, joten tyydyn osallistumaan näin unta Takkallista -meemiin.

Siinä minä olin baarissa. Siinä unessa. Paikka muistutti Kallea, mikä on sikäli hauskaa, etten ole ollut siellä ilta-aikaan kuin kerran, ja siitä on vuosia. Ärsytti, kun olin tainnut juoda muutaman liikaa. Rahaa ainakin tuntui menneen kamalasti. Edellinen juoma oli maksanut kympin ja turhautti.

Tiskillä muistin lukeneeni hiljattain, että Cosmopolitan on naisten juoma, joten pojat varmaan tirskuisivat, jos ottaisin sellaisen. Huomioni kiinnittyi baaritiskin vieressä olleeseen jäätelöaltaaseen. Erityisesti kookosjäätelö vaikutti houkuttelevalta.

Pyysin baarimikkoa ehdottamaan jotain. Naispuoliset baarimikot ovat kuulemma baarimaijoja, mutta unessani en tullut pohtineeksi tätä. Sen sijaan aprikoin, kuinka naispuolisia taskumatteja tulisi puhutella.

Minulle luvattiin herkullinen kookosyllätys juuri näkemääni jäätelöön pohjautuen. Kuinkas sattuikaan! Tämäkin juoma maksoi kympin, ja hieman suututti. Etenkin, kun jouduin ostamaan kaksi kaadettuani ensimmäisen. Ei se tarjoiluastiana käytetty muovinen kertakäyttökuppi ollut kovin vakaa. En minä niin juovuksisa ollut. En, en.

Pöytään päästyäni kookos oli muuttunut kinuskiksi. Mukana oli minttua. Juoma oli kovin haaleaa ja mitäänsanomatonta. Kommentoin kaverilleni, että on aika jännä idea yhdistää minttua ja kinuskia, että en ollut koskaan keksinyt kokeilla moista. Tuon sanottuani ymmärsin, että olinpas. Olinhan minä nyt minttutoffeeta syönyt. Toffoja, aikoinaan, partioleirillä. Viisi markkaa sellainen pötkö maksoi. Kerrankin sai käyttää omaa rahaa. [Sittemmin uutuudenviehätys on hieman karissut. Nykyään käytän taas oikein mieluusti toisten rahaa. Antakaa tulla vain, numero on tuossa alalaidassa.]

Minua hävetti suunnattomasti äskeinen töppäykseni. Taisin olla melkoinen känniääliö. Kaverini lohdutti. Sanoi, että se on vähän sama juttu kuin, jos nuudelien päälle kaataa keitettyä vettä. Tuumin, että tyyppi taisi olla melkoisessa soseessa.

Käänsin päätäni ja huomasin pöydässä istuvan 120-kiloisen Takkallin. Hän siemaili aistikkaasti Romanée-Contia ja editoi videoita iPhonellaan. Kysäisin nokkelasti, mitä city-sinkun arkeen kuuluu näin kesän korvalla. Hän kertoi tyytyväisenä nähneensä unta itsestään ja heränneensä orgas

10.5.08

Helppo sanoa, vaikea olla

Kolme teatteriarvostelua, kuluttajakeskustelua ja palvelukonsepteja. Tämä merkintä on pakko lukea. [Montako merkkiä siinä uuden Blogilistan insertissä näkyikään.]

Äskettäin kävin katsomassa Man-Machine -teoksen [via]. En tiedä, oliko se teatteria vai tanssia vai mitä. Näkökulmaltaan se tuntui kylvävän hieman menneen ajan näkemystä tekniikan pelottavasta pahansuopuudesta. Aivan kuin tuohon ei muka olisi herätty jo aikaa sitten. Muutama hauska hetki mukaan mahtui. Päässälaskukohtaus ja Wiimote-miekkailu huvittivat. Yllätyin näytöksen jälkeen kelloa katsottuani. Puolitoista tuntia meni lopulta aika nopeasti.

Sit.paits. Sofi Oksanen istui seuralaisineen samaan pöytään, jossa lueskelin Imagea näytöksen alkua odottaessani. Ei hän haissut yhtään gootilta. Pettymys.

***

Teekkarispeksistä minulla ei ole paljoa sanottavaa, joten keskityn palvelukonseptin arviointiin. Olisin halunnut ostaa käsiohjelman, mutta koska lippuja ei ollut numeroitu, minulla ei ollut tullessani aikaa ostaa moista, sillä keskityin valtaamaan edes jossain määrin siedettävän salin. Puoliajalla, kun olisi ollut aikaa lukea, ohjelmia ei myyty enää missään. Skarpatkaas.

Hauska idea oli laittaa näyttelijät jakamaan takkeja narikkaan. Näytelmän myötä syntyy sittenkin tietty illuusio, ja on hauska kokemus päästä tapaamaan hahmot henkilökohtaisesti jälkeenpäin.

***

Ah, palvelukonseptit. Tänään oikkesin ensimmäistä kertaa tänä vuonna suomalaisella jäätelökioskilla. Niihin liittyy oleellisesti se, että jostain syystä huolivat maksuna vain käteistä. Jos minun tuotteeni hinta nousisi tuota tahtia joka vuosi, en välttämättä haluaisi konkretisoida sitä vaatimalla maksua raakana rahana.

Kävin siis kuuliaisesti nostamassa kaksikymppiä automaatilta etukäteen. Ja myyjä kysyi, että eikö sulla olisi pienempää. Eivät ne anna siellä pienempiä, duh. Don't hate the user, hate the system. Minä olen vain elossa täällä.

***

Samaan syyhyn vedoten ohitan myös kolikonkerääjät kaupungilla. Sanon, ettei ole käteistä, sillä minulla ei tapaa olla. Mietin, paljonko mahtaisi maksaa langaton pankkikortin lukija. Sellainen kuin ravintoloissa. Jos keräävät jossain kauppakeskuksessa, jossa sen voisi yhdistää jonkin liikkeen systeemiin.

Luultavasti sen yhdistäminen jonkin liikkeen systeemiin on niin kallista ja epäonnistuu niin monella tavalla, että parempi vaihtoehto olisi lyödä korttiheebon kouraan flyeri, jossa lukee puhelinnumero, johon soittamalla voi maksaa. Kuvitelkaa, relevantti kännykkäpalvelu!

Luultavasti tuntisin oloni niin noloksi, että siinä kerääjän syyllistävän katseen alla saattaisin soittaakin. Ellei käytössäni olisi liittymää, jolla ei voi soittaa maksullisiin numeroihin. Ai niin.

***

Niin, jäätelö maksoi kolme euroa. Otin kaksi palloa, kun yksi maksoi 2,50. Näin minua huijataan. Oikeasti minua huijattiin jo aiemmin, sillä en tarvinnut jäätelöä, joten en pitänyt tuota niin vakavana. Pitää varmaan kirjoittaa muistiin muutama hinta ihan zeitgeistin hengessä. Minä sitäpaitsi pitän zeitgeist-sanasta. {Sinähän pidät kaikista saksan kielen sanoista.}[Ai niin.] Vastasin pari viikkoa sitten jonkin galluppiin, jossa pyydettiin kertomaan, paljonko maito minusta maksaa litralta ja kommentoimaan, onko se paljon vai vähän, niinq.

Arvelin, että se maksaa 90 senttiä ja tuumin, että onhan se ihan helvetisti. Kun sitten kävin seuraavan kerran kaupassa, huomasin, että sehän maksoi mokoma 1,30. Vielä seuraavammalla kerralla huomasin, että hintalappu oli vain ollut huonosti sijoitettu, ja tuo olikin laktoosittoman maidon hinta. Normaali oli 90 senttiä. Huomasin samalla, että meetvursia saa kilohinnaltaan halvemmalla kuin juustoa. Eikä siitä jää kannikkaa, jonka joutuisi heittämään pois. Ostaisin mieluusti paremmin hyödynnettävää viipaloitua juustoa, ellei se maksaisi kohtuuttomasti ylihintaa. Ehkä ne joskus saavat juustonleikkauskoneensa kuoletettua ja voivat sitten alkaa myydä siivutettua juustoa normaalihintaan niin kuin muissa maissa on tapana tehdä.

Kun nyt kerran kysyivät, avauduin saman tien Valion ankeudesta. En miettimällä keksinyt kuin yhden Valion tuotteen, joka on oikeasti hyvä, merkityksessä parempi kuin jonkin muun merkkinen. Oivariini on. Kaikki muut marganiirijutut ovat kovin ankeita ja jo väriltään vääriä. Tietty nykyinen nimi on typerä. En ymmärrä, mikseivät sanoneet EU:lle, että ei Voimariinin nimi mistään voista tule vaan voimasta.

[En tajua, miksi jotain niin tylsää asiaa kuin maitoa mainostetaan kalliin näköisillä mainoksilla elokuvateattereissa. Mitä hyötyä on maidon brändäämisestä, kun asiakas ei pääse edes itse valitsemaan, mitä maitoa ostaa. Yleensä kaupoissa ei ole kuin tietyn firman maitoja. Kukaan tuskin valitsee kauppaansakaan maitomerkin perusteella.]

Oli ilahduttavaa havaita, että viime viikolla tarjouksessa ollut Iso-Carolina maksoi vain 3 euroa. Olisi hyvi saattanut olle enemmän. JCP tosin muistutti, että ennen vanhaan sekin oli tarjouksessa 2,50, mutta se taisi olla ennen Hesburger-omistusta.

***

Tämä ei sovi minnekään muualle, joten laitan tähän väliin {kuulostaa vähän diplomityösi rakenteelta, poju}. Metropoli-lehdessä, joka on niin huono, että sitä on vain pakko ihmetellä, oli sivun kokoinen blogimainos, kaksikin oikeastaan. En ole nähnyt tällaista aiemmin, saati Suomessa. Ladbrokes siinä mainosti jotakuta legendaarista Left Footia, joka on kuulemma luultavasti maailman paras urheiluasiantuntija. Hupsua on, että mainoksessa olleiden lainausten perusteella en osannut sanoa, onko juttu olevinaan hauskaa, älykästä, näkemyksellistä vai mitä kummaa.

Shedden haluaisi varmasti myös Jokereiden oman kikkanikkarin Ville Leinon maajoukkueen riveihin. Leinolle löytyisikin todennäköisesti jokin hyökkäävä, kiekkoa dominoiva rooli Suomen peliä jarruttavassa nelosketjussa, jonka pääasiallisena tehtävänä olisi joukkuerangaistusten kärsiminen...

Nojoo, on se varmaan nokkelaa sitten. Onittelut yhtä kaikki, tätä voinee pitää merkittävänä päänavauksena. Jos joku haluaa lukea ja kuulla jääkiekosta, minä suosittelen Ilta-Sanomien Nyholmia ja Rantasta.

***

Viikko sitten sain mahdollisuuden päästä katsomaan Kansallisteatterin Tuntematonta sotilasta. Ammattinäyttelijöitä katselleessaan ymmärtää, kuinka paljon lopulta vaatikaan osata vaikuttaa luontevalta. Puhua niin, että siitä saa selvää, mutta niin, että kuulostaa aidolta. Nykyihmisten aito puhe ei ole kovin selvää ja harrastelijaäyttelijöidän selvä puhu ei ole aitoa – eikä usein edes selvää.

Seurueeni enimmäkseen tuomisi näytelmän, mutta minusta se oli hyvin tehty. Heidän mielestään on vähän pöhköä kehua näytelmää siksi, että se on hyvin tehty. Mieleen jääneitä kohtauksia olivat alun vuorotteleva simputus, ja absurdin pöhkö kaikkien on pakko laulaa -juttu. Nuoren tulokkaan hölmöily ja tekstariviestichatti-meininki oli hassua, mutta kieltämättä aika helppo ja älyllisesti löysä juttu.

Paljo viive?
I'm in your base stealin' your bullez.
Valvoja: 60 v.

Olen joskus aiemmin miettinyt, mitä tulisi, jos yhdistettäisiin liveteatterin intensiteetti ja elokuvan realistisuus ja muut mahdollisuudet. Tuntemattomassa tuota kokeiltiin nähdäkseni mukavan onnistuneesti. Lehdon infrapunavalojen loisteessa kuvattu kuolinkohtaus oli tehty näyttämään kovasti samalta kuin elokuvassa.

Mutta ei sille mitään voi, että kokonaisuus tuntu paljolti koosteelta sekalaisia irtosketsejä. Sirpaleinen on tarinakin, toki, ja sota sotaa. Puoliaika antoi odottaa itseään niin kauan [olin aivan varma, että se tulisi, kun päästiin Neuvostoliittoon], että ajattelin jo, että se oli jätetty pois.

[Ollut sodassakaan puoliaikoja, stana.]

Jälkeenpäin mietin, millaista olisi nähdä samalla otteella tehty versiointi vaikka Raamatusta. Siihenkin mahtuisi varmaan jokunen oivallus. Mutta ei se muuttaisi pohjavirettä, jos varsinainen tarina ei tunnu tarpeelliiselta. Seurueemme oli kuitenkin osannut pohtia suhteensa nationalismiin sen kummemmitta ulkoisitta puuttumisitta. {Luulet vain, että noin voisi sanoa.}

Sittemmin tajusin, että lolspeakille käännetty Raamattu on varsin hyvä esimerkki vastaavasta hankkeesta. Se on nokkela, hauska ja oivaltava. Ja mitä sitten.

Ai niin, Myllyrinne istui katsomossa. Harkitsin, että menisin sanomaan, että mitä Ketonen ja kertoisin, että ostin juuri pikkuveljelleni syntymäpäivälahjaksi sarjan ykköskauden, kun se kakkonen on niin paska.

Ja hän olisi sanonut, että thanx, sucker. Ykkönen uusitaan ihan kohta telkkarissakin.

***

Lopulta näytös päättyi valtaisaan kaaokseen. Upseeri heitti pyssynsä korkeassa kaaressa näennäisen satunnaisesti. Ja mietin, oliko sattumaa, että se osui tahdissa lavalla olleen rumpusetin lautaseen. Ja entä, jos olisikin osunut virveliin.

Lava jäi tyhjäksi. Ihmiset olivat hiljaa ja odottivat. Juttelimme jälkeenpäin, mahtoiko jossain olla kello, jolla mitattiin, kauanko minäkin iltana kesti, ennen kuin joku rohkea keksisi, että nyt saa taputtaa. Ja muut uskaltaisivat liittyä mukaan.

Tuossa vaiheessa mietin, onko moinen reilua katsojaa kohtaan. Entä jos vielä ei kuulunutkaan taputtaa. Vähänkö olisi noloa. Eikö teatteria saisi tulla katsomaan ilman pelkoa, että nolaa itsensä. Aiemmin yleisöä oli laulatettu mukana. Eikä ollut aivan selvää, oliko varsinaisen yleisön tarkoitus laulaa mukana, kun aiemmissakaan kohdissa yleisö ei ollut ollut oikeaa yleisöä, vaan yleisöä esittäviä näyttelijöitä.

Kun systeemeitä ja palveluita ja sen sellaisia suunnitellaan, pyritään ensisijaisesti siihen, että kaikki toimisi vaivattomasti. Toissijaisesti siihen, että matkan varrella tulisi vielä hyvä fiilis. Ei ole mukavaa tuntea itseään typeräksi. Nuorempana hämmennyin herkemmin epämiellyttävissä tilanteissa, mutta nykyäänkin huomaan ne hyvin. Kun hiljattain kävin läheisessä Kotipizzassa [kannattaa stalkata siellä, Uudestaan] ja tuijotin niska takakenossa ruokalistaa, ja välillä vilkuilin oikelle nähdäkseni jalkakäytävällä olleen alemainoksen ja kokki, lisäkseni ainoa ihminen koko paikassa, seisoi edessäni ja odotti, että päättäisi nyt, tunsin oloni typeräksi. Ehkä kokonaisuudesta oli tehty vaikeasti hahmotettava, jotta en osaisi valita optimaalisesti, ja päätyisin ostamaan kalliimman jutun kuin olin ajatellut. Pidemmän päälle sellainen ei tietenkään ole järkevää, sillä en palaa paikkoihin, jotka ovat saanett minut tuntemaan itseni huiputetuksi. Kuinka paljon mieluummin, oliskinkaan istunut pöydässä selaamassa menua kaikessa rauhassa ja kertonut tilaukseni sitten kuin olen valmis.

Aiemmin valitin joskus, kuinka kirjaston järjestelmä on käyttäjän kannalta ikävä, kun muistutusmeili lähetetään vasta, kun laina on myöhässä. Joku sanoi, että mitä siitäkin tulisi, jos palvelut noin vain hyysäisivät, että kyllä pitää itse osata ottaa vastuu palautuksistaan. Minusta palvelun tehtävä oli pitää huoli omista asioistaan ja antaa ihmisten murehtia itse kunnollisuuttaan.

Mutta nyt mietin, onko koko lähtökohta väärä. Nykyekniikka ja huolellinen suunnittelu mahdollistavat loistavat palvelut, jotka minimoivat turhan ajattelun ja ylimääräisen vaivalloisuuden. [Nykytekniikka on tietty siitä hauska juttu, että sitä on ollut aina.] Mutta tämä on epäluonnollista, sillä luonto ei tee kumpaakaan. Luonto on juuri niin vaikea kuin sattuu implementointinsa puolesta olemaan. Anteeksi nyt, älykäs suunnittelija, mutta aika moni juttu on suunniteltu kohtuullisen typerästi. Jos kaikki suunniteltaisiin kunnolla ja toteutettaisiin hyvin eivätkä käyttäjät joutuisi näkemään vaivaa rutiineissaan, taantuisiko ihmiskunta vai osaisivatko ihmiset itse työllistää aivonsa? Jos saisin aina pohtia pizzaani rauhassa omissa oloissani, kuinka minusta koskaan kasvaisi kyllin vahvaa maailman kohdatakseni?

Yleisö alkoi taputtaa.

5.5.08

Kohuselvitys: Jo vain menee

Tuoreen selvityksen mukaan blogin kirjoittajalla aivan kaikki ei suju suunnitelmi

Dippa tappaa (vielä näin virallisen kuoleman jälkeenkin), tentit tökkivät, sen paremmin skootteri kuin partakone ei käynnisty eikä tieto tulevaisuudesta lupaa ainakaan parannusta. Vieläpä jostain syystä kaiken keskellä kylkeä kääntäessäni sieraimiini lehahtaa etova tuoksu, joten joudun nukkumaan oikealla kyljelläni, kirjoittaja toteaa ja lupaa lisätietoja 13.5. kello 18.00.

Lohtua sentään suo Bloggerin uusi mahdollisuus merkintöjen ajastamiseen. Onnistuu nykyaikaisten juttujen kirjoittelu helpommin.

Luvassa kohupaljastus blogaajan tilanteesta

Meneekö kaikki tosiaan päin helvettiä? Lue juttu aiheesta kello 19.45.

22.4.08

Ruumismia

Ruumismeemi! Kerrankin jotain, josta minulla on jotakin sanottavaa. Nämä kädet. Nämä kädet ovat tappaneet miljoon

Terve sielu terveessä ruumiissa, sanoi jo Ilmari Salpakari. Siitä huolimatta monet mieltävät ruumiit kuolleiksi. Irvileuat väittävät, että ruumishuoneet ja -autot olisivat jotenkin sekaantuneet asiaan.

Sekaantua nyt ruumiisi

Keho on virolainen lainasana, joten puhunpa vaikka vartalosta. Äiti sanoisi kroppa.

***

Minä olen hörökorva. Vähän samalla tavalla kai kuin somalialainen onkin somali. Kovin aktiivisesti en asiaa nykyään ajattele, mutta monta vuotta minua muistutettiin siitä päivittäin. Lapset ovat aika kamalia.

Korvieni vuoksi varmaan käännän päätäni aina kuvissa. Aika paljon saisin kyllä kääntää, jotta vain yksi jäisi näkyviin. Geometrian tehtävä yläastelaisille. Niin, minä ajattelin käyttää termejä ala-aste ja yläaste siihen asti, kun mahdolliset omat lapseni joskus menevät kouluun ja vasta sitten herätä siihen, että joku idiootti on päätt

Äiti on sittemmin kertonut, että nykyään pikkulasten päiden ympärille laitetaan sellaisia nauhoja, joilla korvat pysyvät oikein päin eivätkä jää mutkalle pään alle. Mutta kun minun korvani olivat niin hupsut, hän sanoo. Ehkä nekin olisi saanut kuriin nauhalla, jos olisi halunnut.

[Mutta ei kai se niin vakavaa ole. Joitakin lapsia kuitenkin liitetään jäseniksi uskonnollisiin yhteisöihinkin lupaa kys]

Joskus tuumin, että ei kannata mennä operaatioon vaan ennemmin odottaa, että hörökorvat tulevat muotiin. Sitten huomasin, että sormien amputoiminen tuli muotiin ennen hörökorvia ja ymmärsin, että ainoa mahdollisuus on, että Charlesista tulisi kuningas. Tonnilla kai nuo Tallinnassa korjaisi. Kaikki on niin halpaa nykyään.

Äiti sanoi joskus, että ajatus siitä, että voisi halutessaan leikkauttaa korvansa on samalla tapaa lohduttava kuin Arosuden juttu siitä, että voisi halutessaan tappaa itsensä, mutta eipä tapa. Äiti on taitava löytämään kannustavia vertauksia. Minä olen useamman kerran aloittanut Arosuden saksaksi, mutten koskaan päässyt puusta pitkään.

Vaan minunhan piti kertoa vartalostani eikä äidistäni. Vaikka äidin mielestä korvani ovat kyllä ihan söp

oikea poski

Yleensä käännän näkyviin oikean posken, sillä oikea korvani on paremman muotoinen. Kampaukseni kannalta vasen poski saattaisi olla parempi. Toisaalta vasemmassa poskessani on luomi. Toisaalta jotkut kutsuvat luomia kauneuspilkuiksi. Mutta onko kauneus nyt sitten ihan meidän miesten juttu. Valintoja, valintoja.

Hiuksiani aloin kammata ala-asteen lopulla. Äiti opetti, että pitää kammata viistosti taaksepäin – ei eteen, ei suoraan sivulle. Minulla ei koskaan ollut jakausta keskellä päätäni. Isäni mielestä se näyttää typerältä.

Kampasin jakauksen vasemmalle, mutta en niin reunaan kuin isäni. Otin tavakseni föönata hiukseni pöyheästi pystyyn. Edestä se näytti jopa ihan järkevältä, eikä minulla ollut peiliä, josta olisin nähnyt muita kuvakulmia.

Hiukseni ovat varsin paksua ainesta, joten ne pysyvät jossain määrin pystyssä ilman puhallustakin, tosin. Lapsena isä sanoi aina, että hiukseni ovat niin paksut, että jotain yönä hän vaihtaa hiuksia kanssani. Aika hyvin ne ovat hänelläkin päässä pysyneet, joten sikäli kelpoja geenejä suvussamme liikkuu. Yllättävän monella kaverilla paistavat jo pälvit ja nousevat ohimot.

Niin, en puhu tukasta, kun lapsena sitä sanaa saanut käyttää, kuten ei panemistakaan. Muuten kiusattiin.

***

Jonkinlainen tarvehierarkia pätee kai vartaloonkin. Yläasteen loppuaikoina saatoin aivan oikeasti murehtia, jos hiukseni olivat jotenkin huonosti. Se on hieman hassua yhtäältä sikäli, että hyvin harvoin olin sellaisessa sosiaalisessa kontekstissa, jossa ulkoasullani olisi ollut oikeasti merkitystä ja toisaalta sikäli, että vaikka hiukset olisivat olleet minusta hyvin, moni muu olisi saattanut olla eri mieltä.

Kun sitten siirryin lukioon, ja aloin kärsiä yhä enemmän finneistä ja etenkin hikoilusta, lakkasin yhtäkkiä miettimästä liikaa hiuksiani.

Niin, minulle tuli murrosikä kovin myöhään. Se on yksi huonoimpia asioita, joita ihmisrukka voi ristikseen saada [joojoo, holokausti on pahempi]. Ei minua siitä koskaan eksplisiittisesti kiusattu, mutta ei tee hyvää yläastelaisen itsetunnolle viettää koko aikaa lapsen vartalossa.

kasi

Niin, siinä minä en ole kahdeksanvuotias, vaan kahdeksannella luokalla. Ryyppää siinä sitten ja paneskele ympäriinsä.

Mahdollisesti myöhäinen murrosikä on yksi syy, miksi olen aina vähän pelännyt itseni ikäisiä ihmisiä. Minun täytyy olla ulkopuolinen tunteakseni oloni turvalliseksi. Itseäni nuorempiin ja vanhempiin suhteessa olen ulkopuolinen, jolloin kaikki sujuu luontevasti.

Lukioon tullessani olin hieman äitiäni pidempi, sataseitsemänkymmentä jotain. Lukion loppuun mennessä olin tainnut kasvaa täyteen mittaani. Nykyään olen 192 senttiä pitkä. Noin 190-senttiselle isälle oli aina tärkeää, että hänen poikansa kasvaisivat häntä pidemmiksi. Puolittain tavoite on saavutettu.

Lukion ensimmäisen luokan välitunnit vietin vessassa. Kuivaamassa kainaloitani. Se oli kenties osaltaan sitä, että olin vieraassa ympäristössä ja hieman rikki yläasteen jäljiltä enkä osannut olla sosiaalisissa tilanteissa aivan sellainen kuin olisin halunnut. Mutta varmasti paljolti myös murrosikään liittyvää hormonihäröilyä. Aloin kantaa deodoranttia laukussa [kannan edelleen] ja haistella hysteerisesti kainaloitani. Tarkkailla hikilänttejä. Ajoittain jopa tunkea käsipyyhkeitä kainaloihini.

Käsipyyhe kainalossa kiihdyttää hikoilua, jollette tienneet. Luultavasti se ehtii hieman haistakin ennen kuin kello soi, ja paperinsa pääsee vaihtamaan.

Jo lukion toisella luokalla ongelma alkoi hellittää, ja nykyään minua huvittaa, kuinka pärjäsin hyvin Facebookin compare people -sovelluksen Nicest smelling -kategoriassa.


***

Pitää tässä välissä kertoa, kun sattui muistumaan mieleen. Äiti tuli kerran kotiin jostain tv-juontajakoulutuksesta tai sen sellaisesta ja näytti, kuinka hartioita tulisi pyöräyttää taaksepäin ja näin oikaista ryhtinsä kelvolliseksi. Kehotti meitä toistamaan liikkeen sata kertaa.

Teimme työtä käskettyä ja hihkaisimme, että siinä se, ei ikinä enää. Vaan siihenpä äiti sanoikin, että kyllä vain. Ei tämä tähän jää. Tästä lähtien ryhtiä pitää miettiä koko ajan. Ja niin sitä sitten mietittiin. Koska tahansa saattoi haukankatseinen äiti syöksyä paikalle ja tokaista ryhti. Silloin piti suoristaa selkä.

Olen saattanut kertoa, kuinka viidennellä luokalla olin terveydenhoitajalla ja päätin pitää selkäni suorana koko vierailun ajan. Hän tutki ryhtiä erityisesti. Käski kumartua ja hamuta varpaita ja vaikka mitä. Minä pysyin lujana. Lopulta hän kirjoitti lappuuni erityishuomioksi ryhti hyvä. Kelpasi sitä näyttää äidille, vaikkei se tietenkään mitään muuttanut.

Äiti ei kauheasti usko sairaanhoitajiin.

***

Olen aina ollut kovin laiha enkä koskaan miettinyt mitä syön. Paitsi että kahdeksannella luokalla taisin olla hieman pulskassa kunnossa. Passikuvani on silloin otettu, ja näytän siinä aika kamalalta. Kenties viikonloppuinen alekarkkien mussutus näkyi viimein jossakin. Kaupungissa oli kaksi kauppaa, jotka tapasivat myydä irtokarkkia halvalla viikonloppuisin. Hyvin usein sitä sai ostaa jommasta kummasta 30 markalla kilo. Sitä sitten mussutin, kun en muuta osannut.

Useat miespuoliset ystäväni pulskistuivat hieman pian lukion jälkeen. Minä kun tulen syklissä vähän myöhässä, olen tarkkaillut, mahtaako minulle käydä samoin. Eilen kävin varmaan liki kuukauden tauon jälkeen vaihteeksi lenkillä, ja huomasin kulun yhtä raskaaksi kuin edellisellä kerralla. Kesän kuntotestin yhteydessä henkilökunta sanoi, että jokusen kilon voisin hyvinkin lihoa, ja niin on varmaan käynyt, kun olen syönyt säännöllisesti vähintään kerran päivässä kunnolla. Mutta äh, en minä olisi halunnut juoksukykyäni menettää.

Jonkinmoista kuntosaleilua olen tavannut harrastaa vailla sen viisaampaa suunnitelmallisuutta tai muutakaan järkevää. Se ei vain ole ollut erityisen motivoivaa, sillä hoikka vartaloni [Kyllä, se on ihan oikea kuva, ja rickroll on vasta tässä. Oikea Internet on julma paikka, mutta täällä pääset helpolla.] ei tunnu treenistä muuksi muuttuvan. Pitäisi varmaan syödä myös. Viime aikoina käynnit ovat vähentyneet, sillä taloyhtiön alakerran varsin antiikkiselle salille päästävä kulkukorttini on mennyt pesukonevierailujen myötä niin pieneksi, etten löydä sitä mistään.

Leuanveto oli ainoa voimalaji, vaikkei voimalaji olekaan, jossa pärjäsin yläasteaikana. Kuuntelin kauhuissani, kuinka hurjia määriä jopa pikkuveljeni luokkalaiset kykenivät penkkipunnertamaan. En silloin tosin tainnut ymmärtää, että nuo samat lapset olivat viisi vuotta aiemmin väittäneet menneensä keinulla ainakin viisi kertaa ympäri.

Tai no, niin no, vatsalihasliikkeissä pärjäsin myös. Olen kertonutkin tuosta. Eikä minulla vieläkään ole rintalihaksia. Rintakarvoja sentään siunaantunut viimeisen puolentoista vuoden aikana. Kyllä minusta vielä mies tehdään.

19.4.08

Riippumatta

Ripustan usein pyykit vasta ennen nukkumaanmenoa. Aamulla pukeutuessani märkiin vaatteisiin tiedän nukkuneeni liian vähän.

Mutta siitähän sitä sitten virkistyy.

***

Tätäkin mietin pyykkejä ripustaessani useita viikkoja sitten. Se lojui luonnoslaatikossa, kun ei tullut valmiiksi, mutta en usko, että tällaiset oikein valmiiksi tulevatkaan. Ehkä tämän julkaisun voi perustella vaikka löyhästi tilitysmeemillä.

Lapsena kun halusin sekoittaa pääni ennen nukahtamista, enkä ollut kertolaskun keksimistuulella – saati, että olisin kuullutkaan C-kielestä – tapasin miettiä maailmankaikkeutta.

Mietin, että niin, ei yhtään missään eikä tasan ikinä ole muuta kuin tämä maailmankaikkeus. Sitten mietin, että maailma on aika suuri paikka ja kuussakin käyty. Ja että että historia on pitkä ja tulevaakin aika paljon. Mutta sittenkin. Ei yhtään missään. Eikä tasan ikinä.

Se on aina vain vavahduttavaa, lohdutonta ja pelottavaa – jos sitä miettii.

Tavallisesti en ajattele tuollaisia asioita. Takaraivossani haihattelen naiivisti, että kaikki selviää. Niin kuin kerrottiin, että sitten isona saisin tietää, kuinka pyramidit rakennettiin. Enkä saanut. Tai niin kuin luulin nuorempana, että sitten abina minäkin tietäisin, mitä kirjoittaisin typerään muoviseen haalariirini. Enkä tiennyt. Ja siinä minä olin, suuttuneeni paitaan, joka putosi alas, vaikka en ollut käskenyt sen tehdä niin, kun sain itseni jälleen kiinni implisiittisesti olettamasta, että joskus vielä kaikki selviäisi.

Ja ymmärsin, että sen paremmin kuin en koskaan saa tietää, mistä maailmankaikkeudessa on kyse, ei minulle milloinkaan kerrota, mitä lukittujen porttikongien takana on. En saa ikinä tietää, mitä joku ajatteli joskus, kun teki niin kuin teki. En, kuka salamurhasi kenet ja kuka räjäytti mitäkin. Ei minulle kerrota, miksi kaikki projektini lopetetaan. Ei minulle tulekaan sellaista hetkeä, jolloin kaikki ei ole kesken – kun ehtii tägäillä valokuvansa ja kehittää pen prosessejaan.

En minä saa koskaan tavata Kysyn vaania, tuskin edes Vt:tä. Ei se vuosi sitten baarissa vastaan tullut fani ikinä otakaan yhteyttä. Ei kuunaan tule sellaista hetkeä, jolloin ihmiset palaavat vanhaan tilanteeseen ja toteavat, että tosiaan, jopas olimme väärässä. Ei tulekaan suurta vallankumousta ja epäjatkuvuuskohtaa, vaan kaikki jatkuu jotakuinkin entiseen tapaan. Ei minulle koskaan selviä, miksi käytin lukiossa aikaani kemian ulkolukuun. En koskaan opi puhumaan ranskaa. Enkä koskaan luultavasti edes kärsi siitä millään tavalla.

[Katsokaapa, poistin ikuisuuslistalta ylitiheän rivivälin ja tasatun oikean laidan, mutta samalla tuo harmaa palkki ylhäällä hajosi.]

Tätä ei sentään tarvitse enää odottaa.

Vanhemmat tekstit

Blogger Template by Blogcrowds