Pää auki

Kaikesta junnaamisesta huolimatta maailma etenee pikkuhiljaa. Länsimetro rakennetaan [olen sittemmin oppinut, että pikaraitiotie olisi ollut fiksumpi ratkaisu, mutta hyvä näinkin], sunnuntaiaukioloaikoihin on tulossa järkeä ja busseihin mietitään vakavissaan mielekästä matkaan pituuteen perustuvaa järjestelmää. Korkeakoulutkin yhdistettiin, vaikken ole vielä kuullut yhtään myönteistä uutista aiheen tiimoilta.

Tämä innostaa pohtimaan, mikä mahtaa muuttua seuraavaksi. Tässä muutama alati ajankohtainen asia, jotka saattavat tapahtua, mutta aikataulusta on vaikea sanoa mitään.

Pakkoruotsi poistuu Suomesta. 

Ruotsin kieltä ei ole pakko opiskella enää millään kouluasteella, korkeakouluissa ei joudu suorittamaan hupsua virkamiesruotsin koetta eikä ruotsinkielentaidottomuus ole este julkisen viran saamiselle.

Miesten asevelvollisuus lakkautetaan

Armeijassa siirrytään Ruotsin kaltaiseen valikoivuuteen ja armeijan kävijät saavat kunnollisen taloudellisen korvauksen.

Kirkko ja valtio erotetaan

Uskonnonopetus poistuu kouluista, kirkko ei saa kerätä jäsenmaksujaan veroina eivätkä yrityksen joudu maksamaan kirkolle.


Pääkaupunkiseudun kunnat yhdistetään

Espoo, Helsinki ja Vantaa, siis. Kauniainen ei tietenkään yhdisty mihinkään kuten ei Hankenkaan Aalto-yliopistoon.

Avasin viereen gallupin, jossa saa äänestää, mikä näistä tapahtuu ensimmäisenä. Jos tuota vaikka olisi hauska katsoa kymmenen vuoden päästä. Jokunen vuosi sitten olisin ottanut listalle tv-lupamaksunkin. En olisi ikinä uskonut, että sen suhteen päädyttäisiin kaavailtuun yksinasujien kiusaamiseen.

Saattaa hyvin olla, että vastaava tulee vastaan muuallakin. Voi olla, että kansan maallistuessa kirkoilla ei riitä varoja pyörittää toimintaansa nykylaajuudessaan, ja valtio ottaa käyttöön pakollisen kirkollisveron, jotta kattoremontit saadaan katettua.

Ylle kirjoitti PA klo 10/18/2009 | 0 on viitsinyt kommentoida
Avainsanat maailmanmeno  

Siinä minä olin, Hietalahden torin S-marketissa. Se on astetta fiinimpi ruokakauppa, tuntuisi. Väki on paremmin pukeutunutta, tuoterivit ovat suorempia, hyllyt täydempiä. Valikoimat ovat laajat, ja tuoretiskistä saa kaikenlaista.

Joukkoon sopeutuakseni ajattelin, että tottahan minunkin on ostettava Cokikseni pienessä lasipullossa. Nuorempana visioin, että olisi hienoa, jos olisi varaa pitää kotonaan jäämurska-allasta, jossa säilöisi lasisia jääkylmiä kolapulloja.

Allas puuttuu yhä, mutta yksittäisen pullon saattaa sentään ostaa silloin tällöin. Ilokseni hintakaan ei ollut kauhea: pullo maksoi vähän yli euron. Litrahinta oli sama kuin puolentoista litran hengettömässä muovipullossa.

Lapsena 15 vuotta [gulp] sitten lasipullo maksoi automaatissa 5 markkaa, joten ei hinta ole kauheasti noussut.

Kassakone piippasi pulloni. Työntekijä pysähtyi tuijottamaan näyttöä lasittunein silmin.

– Mikä hätänä? Et kai oikeasti yllättynyt siitä, ettei Vanhanen pitänyt hyvänä ideana uusia eduskuntavaaleja? kummastelin
– Ei tässä mitään, ihmettelin vain, onko tuo oikeasti noin halpa, vaikka on ihan lasia ja kaikkea, kassahenkilö vastasi.

Niin, mietin, se tuntuu halvalta, vaikka vastaavankokoinen olutpullo maksaa alkoholiverosta huolimatta vähemmän. Ja hinnan voi olettaa vielä nousevan, jos virvoitusjuomille kaavailtu vero toteutetaan.

Ja mietin, että litrahintaa juomalle kertyy yli kolme euroa. Puolet kalliiksi mainitun bensan hinnasta. Maustetulle vedelle, joka tuodaan jostain läheltä.

Kun muistelee, kuinka suuri osa bensan hinnasta on veroa ja miettii millainen työ sitä on pumpata, jalostaa ja rahdata, niin kyllä öljyä on yhä varaa myydä uskomattoman halvalla.

Kassahenkilö oli samaa mieltä.

Matkatessani paikallisjunalla Tikkurilasta kaupunkiin satuin istumaan pikkutytön ja tämän isän vieren. He leikkivät laiva on lastattu -leikkiä.

Ihailin, kuinka pedantisti pikkutyttö jaksoi aina aloittaa sanomalla laiva on lastattu ennen kuin sanoi varsinaisen sanan. Mieleeni palasi hetki, jolloin itse ymmärsin, ettei pelissä ole juuri mieltä eikä se pääty minnekään. [Eikä sillä, ettei kapteeni käskee olisi vielä älyttömämpi leikki, vaikka valmentaahan se sentään sulkeiskoulutukseen.]

Vuorossa oli k-kirjain, ja sanat alkoivat käydä vähiin.

– Laiva on lastattu Korkeasaaren lautoilla, tyttö keksi.
– Ei tuo kelpaa, isä protestoi.
– No, voihan niitä vaikka hinata perässä, tyttö selitti.


Aihe on kamalan vanha, mutta tämä blogi päivittyy niin harvoin, ettei se ole niin tarkkaa. Kuulin vasta, että pienet tupakka-askit aiotaan [tai on jo ehkä ehdittykin] kieltää, etteivät ne yllyttäisi lapsia tupakoinnin pariin. Näin satunnaiset polttajat joutuvat hankkimaan suuremman askin, joka tulee poltettua loppuun, kun askin on kerran mennyt avaamaan, ja tupakan kulutus kasvaa.


Määrätäänkö seuraavaksi viinapullot vähintään puolilitraisiksi ja kielletään oluen ostaminen yksittäin.


Luulin jo aiemmin saaneeni sikainfluenssan, mutta se jäi pelkäksi heikotukseksi eikä kuumetta noussut. Nyt on ollut jo torstayöstä lähtien 39 astetta. Pahinta on nukkuminen. Kuumehoureissa siirryn problem based dreamingiin, jossa yritän ahdistuneena ratkaista omituisia ongelmia, jotka tuntuvat niin suurilta, etteivät mahdu päähäni ja kolisuttavat kalloa ulos murtautuessaan.

Ylle kirjoitti PA klo 9/26/2009 | 8 on viitsinyt kommentoida
Avainsanat kuulumisia, maailmanmeno  

Poikkesin viikonloppuna koulumuseossa, ja ymmärsin viimein, mistä koulusta radiotoimittajia oikein tulee.

Niitä, jotka osaavat sanoa hyvää huomenta, kertoa, mitä kanavaa kuuntelen, paljonko kello on, miltä sää näyttää ja minkä kappaleen he aikovat seuraavaksi soittaa.

[Jostain syystä he sanovat aina soittavansa seuraavaksi Mambaa, mutta vielä ennen sitä Tommi Läntistä. Onko radiokanavilla käytössä jokin takaperoinen soittosofta vai mistä tuo johtuu.]

Triviaalikoulu, kiehtovaa. Aloin jo mielessäni miettiä niitä kamalia integraaleja, joita koulussa pyöriteltiin, mutta ainoastaan triviaalitapauksina niin, että muuttuja on nolla.

Samalla ymmärsin, että koulujärjestelmää on sittemmin kehitelty vaiheittain. Triviaalikoulusta on siirrytty tavanomaisia tilanteita käsitelleestä normaalikoulusta aina epätavallisesti vyön alle iskevään elämään valmentavaan reaalikouluun.

[Me reaalilyseon käyneet pidämme klassillisia lyseoita silkkana pelleilyä, vai mitä jätkät.]

Ettei mene haukkumiseksi, kehutaan hieman radiotoimittajia. Olen viime aikoina kuunnellut mainion Ykkösaamu-podcastin ohella Radio Rockin korporaation podcastia. Yllätyin myönteisesti. Miehillä on homma hallussa ja journalistinen ote asiaan. Jos lehtijutussa valitellaan, ettei Marja Tiuraa tavoitettu, he tarttuvat itse puhelimeen ja soittavat perään.


Puhuin härskisti integroinnista. Katson hetkeksi lunastaneeni itselleni luvan integraaleista puhumiseen. Viimeisen kuukauden olen pyrkinyt pidättäytymään kaikesta hauskasta. Töistä kotiin päästyäni olen parhaani mukaan tuijotellut integraaleja ja yrittänyt ymmärtää. En ole vieläkään hankkinut kotiini edes nettiyhteyttä, vaan kepitellyt kännykkää modeemina käyttäen.

Minun kuului suorittaa Sovellettu kenttäteoria jo toisena opiskeluvuonnani. Ja kolmantena. Neljäntenä olin Saksassa, mutta on pitänyt suorittaa siitä lähtien. Asia on sikäli kiusallinen, että kurssi kuuluu perusopintoihin enkä näin saa aloittaa diplomityötäni ennen kuin se on suoritettu.

Diplomityönihän sain valmiiksi vuosi sitten ennen armeijaan lähtöäni.

Tällä kertaa ensimmäistä kertaa ikinä minusta tuntui tentin jälkeen, että joskus vielä pääsen siitä läpi. Että vaikka en nyt olisi osannut, asiat on mahdollista ymmärtää. Ja oikeasti minua hävetti, sillä laskuharjoitustehtäviin kurssin aineistoon verrattuna tentti oli todella helppo.

Olin sentään osannut jotain. Yhdenkin kaavan otin käyttöön ja lähdin pontevasti integroimaan. Tunnin ähellyksen jälkeen sain ulos toisen kaavan, joka sekin olisi löytynyt kaavakokoelmasta. En päässyt puusta pitkään, mutta luultavasti laskin oikein.


Saatuani tietää tentin menneen läpi mieleeni pamahti, että tosiaan valmistun joskus. Kaksi tenttiä pitäisi vielä suorittaa. Työnkuvaani se ei vaikuta millään tavalla, mikä alleviivasi lohduttomuuden tunnettani.

Mietin kaikkea tekemääni. Kuinka olen läpi vuosien kuvitellut valmistavani itseäni johonkin. Ylioppilaskirjoitukset tietty olivat suuri bluffi, mutta yhä edelleen mietin, että olen tosiaan käyttänyt lukuisia tunteja vaikkapa nyt opiskellen ruotsia. Hakeuduin jopa töihin Ruotsiin, jotta oppisin puhumaan sitä.

Enkä luultavasti koskaan tarvitse sitä. Saatan joskus törmätä jossain johonkuhun ruotsinkieliseen ja hymistellä hetken, mutta siinä se. Kielet ovat triviaaliesimerkki, mutta järkytyin ajatellessani, etten tee saksallakaan mitään. Sitä kävin sentään harjoittelemassa ulkomailla kokonaisen vuoden.

[Yhtä kauan kuin maanpuolustusta. Niillä taidoilla sentään tekee vaikka mitÄh]

Suorittamistani kursseista 75% on ollut lannistavaa kuormaa, joka on vienyt energiaa kiinnostaviin asioihin perehtymiseltä. Mitä ihmettä, TKK olisi tarjonnut myös kursseja kuten Semanttinen web, Graafinen viestintätekniikka, Visuaalinen viestintä, Multimedian projektityö.

Ja minä vain nyhräsin kenttäteoriaa. Viisi kertaa, vieläpä.


Samalla tavalla kuin joskus ajatteli kaikkia tekemisiään valmistautumisena siihen, että onnistuisi joskus miellyttämään naisia.

Nyttemmin muutaman vuoden seurustelun jälkeen katson kaikkea tuota samalla tapaa turhana.

{Öö, tulisiko mieleesi, että voisit silti yhä pyrkiä miellyttämään minua -naisesi}


Moni asia on muuttunut siitä, kun aloitin tämän blogin. Tulin lukeneeksi oman ensimmäisen merkintäni, kun näitä blogien aloituksia hiljattain tongittiin.

Suunnittelin tuota aikoinaan aika kauan. Kirjoitin ensimmäisen testimerkinnän jo kuukausi ennen varsinaista aloittamista.

Alusta pitäen

Pidän aluista, ja tässä tulee jälleen yksi. Bloggaajana olen tavallisimmasta päästä: jälleen yksi itseään ja ympäristöään fiksumpi, kyynisen näsäviisas nokkelikko yrittämässä todistaa maailmalle omaa erinomaisuuttaan. Olen todistellut sitä itselleni jo useamman vuoden ja alan pikkuhiljaa uskoa. Pinserin varjoissa olen luimistellut puolisen vuotta, ja uskon, että aika alkaa olla kypsä. Lopetan sitten, kun alan olla aika kypsä.

Suurena tavoitteenani on tietenkin nousta Pinserin top-listan etusivulle. Maineikkaaksi ja siteeratuksi.

Hyvinhän se meni, ja hetken olin ihan relevantti toimija, uskallan väittää. Silloin, kun vanha blogiskene oli olemassa. Oman blogini kohtalo heijastelee omaa elämäntilannettani, mutta en osaa täysin sanoa, miksi niin moni muukin suomalainen blogi on vaiennut. [Yksi piristävistä poikkeuksista on ahkerasti päivittyvä Ei oo totta.]

Onko kyse pelkästään mikroblogitouhusta. En ole vieläkään alkanut kirjoittaa Twitteriin. En millän jaksaisi alkaa yhteisön luomista taas alusta. On melkein rentouttavampaa, etteivät seuraajamäärät ole eksplisiittisesti esillä.


Olin vähällä aloittaa Twitterin käytön pari vuotta sitten, silloin kun se oli coolia, mutta minut saatiin houkuteltua Jaikuun.

Sitten Jaiku kuoli pois, ja haluamani Twitter-tunnus oli viety sillä aikaa. Ennen jaikuakin olin rekisteröitynyt sittemmin jo lopetettuun Pownceen. Sen sivuilla oli niin hyvä meininki. Jaiku taas kaatoi suoraan selaimeni.

Nykyään kirjoittelen Qaikuun, mutta minua vähän ärsyttää porukan pienuus ja sen kamala kaipuu metakeskusteluun sosiaalisesta mediasta.

On melkein yhtä paha, että joku kutsuu sosiaalista mediaa someksi kuin pedakogiikkaa pedaksi, tiedättehän.

Joskus mietin, olisinko halunnut olla niin kuin joku Helene Auramo. Hän tuntuu olevan esillä kaikkialla, Imagessakin oli hieno kuva, mutta jotenkin hänen sanomansa tuntuu jäävän ohueksi.

Hesarissa hän kertoi kerran, että pitää olla kiinnostava, niin saa paljon Twitter-seuraajia.

Zipipop vaikuttaa kamalan coolilta firmalta. Joskus mietin, haluaisinko, että minullakin olisi sellainen. En tiedä, ovatko he tehneet mitään {mitä etkö sinä muka käytä Zipikoa?}, mutta jostain syystä nimi tulee vastaan jatkuvasti. Mietin JCP:n firmaa. He eivät metelöi itsestään ja nimikin on epäonnistunut, mutta great artists ship.

Ennen vanhaan oli tapana naureskella Hasan & Partnersille, kuinka heillä ei ollut netissä muuta kuin sivu, jossa uhottiin, miksi he eivät moista tarvitse.


Nykyään heillä on uusi Next Hasan -sivusto, jossa kerrotaan, kuinka he ovat siirtyneet uuteen aikaan ja blaa&blaa. Sieltä pystyi tilaamaan dvd:n, jossa on mukana takavuosien Voitto-palkitut telkkarimainokset Arloineen kaikkineen ja pari esimerkkiä Next Hasan -ajattelusta.

Sikäli huvitti, etten ollut kuullut näistä uusista kampanjoista yhdestäkään. Ehkä olin sitten Kiikalan metsissä juuri silloin.


Hasan kertoo, ettei enää osallistu perinteisiin Voitto-kilpailuihin. Ja myönnän miettiväni minäkin, pitäisikö keksiä Next-PA.

Ylle kirjoitti PA klo 9/17/2009 | 4 on viitsinyt kommentoida
Avainsanat blogiskene, kuulumisia, maailmanmeno  

Huonoudessaan piehtaroidessaan herää välillä houkutus käpertyä menneeseen loistoonsa. Yläasteella, katsokaas, olin aika hyvä.

Olin kahdeksannella luokalla syksyllä 1997, kun osallistuimme aineillamme koululaisten kirjoituskilpailuun, jossa visioitiin Uudenkaupungin tulevaisuutta. [Niin, asuin tuolloin Uudessakaupungissa, joten aihe ei ollut aivan niin absurdi kuin äkkiseltään ajattelisi.]

Olin vähän jumissa, joten juttelin asiasta äidin kanssa ideoiden toivossa. Siinä sitten saunomisen lomassa keksimme kehikon kaiken muuttavista sähköautoista. Lähestymistapa oli varmaankin sen verran poikkeava, että onnistuin voittamaan tuon kilpailun. Sain palkinnoksi 500 markkaa ja kuvan Uudenkaupungin Sanomiin.

[Muistan, kuinka ostin toffeepötkön juhlan kunniaksi. Istuin sängylläni toffeeta mussuttaen ja opettelin ulkoa Euroopan pääkaupunkeja seuraavan päivän karttakokeeseen. Mietin, että ei pidä ylpistyä moisesta, vaan jatkaa nöyrästi vain.]

Juttuni palasi kummasti mieleen lukiessani uutista Think-sähköauton tuotannon siirtämisestä Uuteenkaupunkiin.

PDF-näköisversio ei ole aivan autenttinen, sillä avatessani vanhalla AppleWorksilla vielä vanhemmalla ClarisWorksillä tehtyä tiedostoa, taitto hajosi ja jouduin tekemään sen sinne päin uudestaan. Otsikon fontti ei ole sama kuin alun perin [muistin, että se olisi ollut Bodoni, mutta ei se ollutkaan], ja 90-luvulla Maceillä pystyi vielä tavuttamaan suomea.

[Ensimmäinen sivu on tyhjä, jotta toinen ja kolmas sivu näkyisivät vastakkain aukeamana. Tuo toimii ainakin Macin Esikatselussa.]


Sähköautot nostivat Uudenkaupungin kukoistukseen

Aika, jolloin Uudestakaupungista piti muuttaa pois vanhempien työpaikan tai viimeistään omien opiskelujen takia, on takana. Takana on myös aika, jolloin Uuteenkaupunkiin ei päässyt junalla. Nyt istun junassa matkalla entiseen kotikaupunkiini tekemään raporttia uudesta Uudestakaupungista.

Meriportin liikekeskus

Juna- ja linja-autoasema ovat siirtyneet Turuntullin liikennekeskukseen. Keskuksesta lähtee sähköllä toimivia sukkulabusseja. Ne kiertävät ristiin rastiin kaupunkialuetta muodostaen kaksi linjaa, joista toinen menee Meriportin liikekeskukseen. Valitsen tämän bussin. Matkan aikana huomaan, miten merkittävästi keskusta on muuttunut. Se on täysin autoton.

Keskustaa kiertää kehäväylä, jota sisemmäs ei autolla ole lupa mennä. Kehätien reunoilla on parkkitilaa karttaan merkityillä alueilla. Niiltä on hyvät yhteydet keskustaan viiden minuutin välein kulkevien sukkulabussien ansiosta. Keskustassa näkyy myös runsaasti polkupyöriä, sekä pieniä sähkömopoja, joita jään hieman kummastelemaan.

Meriportin liikekeskus on rakennettu entisen Euromotive Oy:n paikalle Samara-tuotannon loputtua vuonna 2009. Aika hyvin 1980-luvun autolle, että säilyi niinkin pitkään markkinoilla. Meriportti käsittää kauppakeskuksen lisäksi laajan auto- ja laivanrakennusmuseon, jota varten kyllä varaan ensi kerralla enemmän aikaa. Nyt en sitä ehtisi paljoa katsella. Uutta on myös vanhaan telakkarakennukseen rakennettu hotelli. Sen korkeat ja avarat huoneet tekevät vaikutuksen. Vien tavarat huoneeseeni ja lähden tutkimaan varsinaista keskustaa.

Keskustan kuhinaa

Torin ympäristö on muuttunut melkoisesti. Linja-autoaseman siirryttyä Turuntulliin saatiin toria suurennettua. Vanha taksiasema purettiin, ja toiminta siirrettiin uuteen liikennekeskukseen. Sieltä voi tilata sähkötakseja, joilla saa liikkua myös keskustassa. Taksiaseman tilalle on rakennettu jäätelökahvila, jonka kesäterassille pysähdyn nauttimaan, auringosta, ihmisvilinästä ja capuccinojäätelöstä.

Keskustan muututtua autottomaksi muuttivat ruokakaupat Meriportin ja Raumantullin keskuksiin, sillä painavien ruokakassien raahaaminen kävelykeskustassa ei houkutellut ihmisiä. Keskusta ei ole kuitenkaan autioitunut, sillä monet vaate- ja käsityöläisliikkeet sekä kahvilat ja herkkupuodit ovat jäänet keskustaan tehden siitä todella idyllisen.

S-marketin siirryttyä pois saattoi kaupunki ostaa tyhjäksi jääneen kiinteistön ja purkaa sen. Tilalle rakennettiin kirjaston tyyliin sopiva puutalo, jossa toimii tietokeskus, eli mediateekki. Siellä ihmiset voivat lukea sähköisiä medioita, mutta myös tavallisia sanomalehtiä, jotka yhä pitävät puolensa. Lehden palveluksessahan tässä itsekin ollaan! Kirjaston ja mediateekin väliseen puistoon rakennetulla soittolavalla pidetään konsertti jokaisena kesälauantaina. Soittolava onkin yksi Uudenkaupungin suosituimpia nähtävyyksiä. Uusi keskusta on vireä ja viihtyisä, sitä paitsi, en usko koko maailmasta löytyvän yhtä melutonta ja saasteetonta kaupungin keskustaa kuin Uudestakaupungista.

Suuria muutoksia

Vielä 90-luvulla uinunut Uusikaupunki on noussut teknologian mallikaupungiksi muutaman viime vuoden aikana. Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Valmet esitteli kaiken mullistavan sähköauton prototyypin, jota tarjottiin kaupungille koekäyttöön. Kaupunki osoitti suurta ennakkoluulottomuutta ostaessaan sukkulabussit Valmetilta. Näin se tuki autojen sarjatuotannon alkutaivalta.

Ennakkoluuloton oli myös päätös rauhoittaa koko keskusta autoilta sen sijaan, että olisi tehty muutama kävelykatu, kuten monissa kaupungeissa. Suurin osa ihmisistä vastusti ensin ajatusta kävelykeskustasta, sillä Ukissa oli perinteisesti tapana ajaa autolla kaikkein lyhimmätkin matkat. Sukkulabussien osoittauduttua toimiviksi ovat useimmat kuitenkin muuttaneet kantansa myönteiseksi.

Kaikkein vihamielisimmin asiaan suhtautuivat keskustassa asuvat ihmiset, jotka eivät päässeet autolla kotiinsa. Kaupungin huomattua asian se palkkasi nuoria läheteiksi kuljettamaan sähkömopoilla elintarvikkeita ja muita raskaampia ostoksia kauppakeskuksista keskustan asukkaille (bussimatkalla näkemäni mopoilijat olivat juuri näitä lähettejä). Tämä hälvensi ennakkoluuloja, mutta vieläkin muutamat haastatellut kertoivat, miten tuskastuttavaa on vaikkapa mökille lähtö, kun tavaroita ei voi pakata kotipihassa valmiiksi autoon.

Asukkaiden jälkeen haastattelen erästä lähettiä. Hän kertoo olevansa hyvillään siitä, että kaupunki helpottaa työpaikan saantia. Mopolla on kuulemma myös kiva ajella kesäisin, kun on lämmintä. ”Talvi onkin sitten kokonaan eri juttu, silloin ei meinaa tarjeta.”


Muille mallia

Vaikuttaa siltä, että muidenkin kaupunkien kannattaisi ottaa mallia Uudenkaupungin järjestelmästä. Ukin työttömyysprosentti on Suomen alhaisimpia, ja nuorilla on hyvät mahdollisuudet työpaikan saantiin. Myös opiskelumahdollisuudet ovat parantuneet Rauman tekun siirryttyä kauppaoppilaitoksen pariksi osaksi ammattikorkeakoulua.

Valmetin tehdas on moninkertaistanut tuotantonsa ja tarjoaa työpaikan usealle tuhannelle työntekijälle. Sähköautoja viedään nykyään joka puolelle maailmaa, joten Ukin satama on yksi Suomen suurimmista vientisatamista. Autottoman keskustan ansiosta ruuhkia ei pääse syntymään ja ilma pysyy puhtaana.

Koska liikenneyhteydetkin ovat kunnossa, ei Uudestakaupungista enää tarvitse muuttaa pois, oikeastaan tänne voisi muuttaa vaikka takaisin!



Ironista asiassa on, että kun muutimme Helsinkiin yläasteeni päätyttyä, palasin Uuteenkaupunkiin ensimmäisen kerran viime syksynä. Taksiasema oli tosiaan purettu, mutta viehkon kahvilan sijaan tilalle oli rakennettu Hesburger.


Alun perin alkukappale oli ehkä vähän lyyrisempi. Se alkoi "Aika, jolloin" ja jatkui vastaavalla reletiiviluettelolla "aika, joka" , "aika, jona". Äiti käski muuttaa sen, mutta varsinaisesti en pitänyt lopullisesta versiosta.

Lähetin mopon kuva on sekin äidin peruja. Hän oli ollut käymässä [selittämättömistä syistä] Geneven autonäyttelyssä ja saanut sieltä kuvia moisista pikkuautoista.

Minulla ei ollut oikeasti käsitystä ammattikorkeakoulukehityksestä. Sekin oli äidin juttua.

Pohdin hieman, missä määrin saatoin ottaa kunniaa jutustani, kun en olisi koskaan keksinyt sitä yksin. Oloni parani hieman, kun seuraavana vuonna selvisin samaisessa kirjoituskilpailussa toiseksi täysin omin avuin. En minä aivan huono ollutkaan.

Tämä oli ensimmäinen kouluteksti, jonka taitoin sanomalehtijutun näköiseksi. Sittemmin hyödynsin vastaavaa mallia uudestaankin.

Enpä olisi muistanut sitäkään, että jutun ilmestymispäivämäärään liittyy moinen easter eggi. Luultavasti selvitin oikeasti, mikä viikonpäivä tuo olisi.

Törmäsin samalla kiinnostavaan blogiin: Unelmien sähköauto.

Ylle kirjoitti PA klo 8/29/2009 | 3 on viitsinyt kommentoida
Avainsanat lapsuusjutut, maailmanmeno, minä  

Kävelin kohti Kampin keskusta Narinkkatorilta päin. Valtavan voimakas tuuli heilutti puita miten tahtoi. Tarkemmin katseltuna Kampin keskus ei näyttänyt aivan tavalliselta. Sen sijaan, että julkisivu olisi koostunut ylös asti yhtenäisestä massiivisesta seinästä, se olikin jakautunut ylhäältä kolmeksi torniksi.

Tornit huojuivat tuulessa, keskimmäinen niistä kaikkein villeimmin. Eteen taakse se heilui, amplitudia oli huipussa metrikaupalla.

Katselin huojuntaa ja muistelin lukeneeni jotain uudesta valmistusmenetelmästä. Ehkä se kuului asiaan.

Torni rämähti maahan. Viimeinen toria kohti heittänyt heilahdus oli ollut liikaa.

Kiljaisin. Kohta häpesin kiljaisuani. Kukaan muu torilla kulkija ei reagoinut millään tavalla.

Seuraavassa hetkessä katsoin rakennusta jo eri suunnasta. Seisoin Anttilan vieressä, joskin paikalla kasvoi myös jonkin verran mäntyjä. Seurasin, kuinka työmiehet kiipeilivät parvekkeilla. Vaara leijui ilmassa.

Yhtäkkiä parveke romahti työmiehen alta, ja hän tipahti tömähtäen tonttiin. Arvioin pudotukseksi lähemmäs kymmenen metriä. Säpinä jatkui ja ymmärsin näkeväni jotain ainutlaatuista.

Kaivoin kameran laukustani ja yritin ottaa kuvia. Hätäilin, kuva tärähti. Aloin ottaa uutta, mutta kamerani oli jotenkin rikki. Kun painoin laukaisunapin puoliväliin tarkentaakseni, kamera alkoikin zoomata holtittomasti.

Ohitseni käveli työmies. Kysyin häneltä, mitä pudonneelle oli käynyt. Hän tokaisi jotain kuin kaikki olisi kunnossa. Kukaan ohikulkijakaan ei nähnyt missään mitään erikoista.

Päätin käynnistää kameran uudelleen. Erehdyin kuitenkin ensin vivusta ja siirryin kuvien näyttötilaan. Kun sitten käynnistin laitteen uudestaan jouduin siirtymään näyttötilasta takaisin kuvienottotilaan. Kaikki tämä vei aikaa, ja koko ajan tapahtui.

Työmiehet hakkasivat vimmatusti romahtaneen parvekkeen jälkiä pois. Kohta näyttäisi kuin talossa ei mitään parveketta olisi ikinä ollutkaan. Pelkkä tiiliseinä vain ja höpsö ovi keskellä seinää. Ymmärsin, että minulla olisi kiire, jos aikoisin saada kuvan.

Kun työmiehet olivat saaneet urakkansa valmiiksi pohdin, katsoisinko kuvani läpi. Päätin kuitenkin luottaa, että joku niistä olisi kelvollinen. Kaivoin sen sijaan iPhonen esiin ja aloin etsiä Helsingin sanomien sivuilta, kuinka heille voi toimittaa uutiskuviaan.

Kävelin poispäin, näin baarin ikkunasta Ruotuväen päätoimittajan. Hän istui ikkunapöydässä parin muun miehen kanssa. Mietin, pitäisikö minun mennä kertomaan, kuinka oivasti suoritan vapaaehtoista maanpuolustustyötä reservissä, mutta annoin olla ja heräsin mieluummin.

Harvoin muistaa unensa noin hyvin, ja harvoin niissä toimii noin lähelle reaalimaailman tavoin. Nukuin himakodin olohuoneen sohvalla yöunieni keskeydyttyä herättyäni kamalaan närästykseen.

Olin lukenut Hesarista Tervetuloa Mogadishuun -elokuvasta, jota toimittaja sanoi parhaaksi näkemäkseen televisioelokuvaksi. Siinä kerrotaan terroristeista, jotka kaappasivat lentokoneen painostaakseen viranomaisia vapauttamaan vankilasta RAF-terroristeja.

[Jopa Wikipedia kertoo paljon aiheesta suomeksikin.]

Hetkeä ennen äskeistä Kamppi-untani olin nähnyt unta, jossa äitini ilkeili minulle, joka olin hyvin innostunut ajatuksesta katsoa tuo elokuva. Hän muistutti, että olin käynyt yhtä lailla innolla katsomassa Baader Meinhof Komplex -elokuvan.

– Niin, onhan tuo aika RAFfia settiä, tokaisin äidilleni.

Ja unessani hämmennyin, olinko oikeasti keksinyt noin hyvän sanaleikin. Usein unissa keksityt nokkeluudet eivät toimi, kun asiaa ajattelee valveilla. Kuten JCP sanoi, kun ymmärtää, ettei polkupyörä-sanalla olekaan sivumerkitystä penis.

Ja niin tarkistin asian unessani pohtimalla, että Rote Armee Fraktion, on sen oltava RAF.


Ymmärsin herättyäni, että ajatus kuvien ottamisesta Hesariin oli tullut aiemmin lukemastani Qaiku-viestistä. Jonkun lähettämä kolarikuva oli kelvannut varmaankin Varttiin. Kiinnostavampaa on, että uni oli enteellinen.

Palatessani kaupungista Start Trek -elokuvan [ihan mainio näin sarjaa tuntemattoman kannalta] jälkeen törmäsin Westendissä autokolariin.

Onneksi tuossa ei sattunut pahemmin, vaan selvittiin peltivaurioilla. Sikäli ikävää, ettei noin pientä juttua varmaan viitsitä lehteen painaa, joten jäävät leffaliput saamatta. Eipä sillä, pääasiassa kiinnosti nähdä, kuinka tuo homma kaikkiaan toimii.



Metroon/Varttiin voi näemmä lähettää kuvia myös sähköpostitse, mutta MMS-viestit ovat etusijalla. Niinpä tuonkin jutun pääkuvaksi päätyi pikkuveljen rakeinen iPhone-kuva ja minun kuvani pääsi vain sivuosaan. Tällaista teknologista determinismiä tällä kertaa. [Viittaan samalla smartboard-keskusteluun.]

Ylle kirjoitti PA klo 7/30/2009 | 3 on viitsinyt kommentoida
Avainsanat maailmanmeno  

Näitä aikoja, joina taso laskee ja rima kohoaa. Tässä jää ikävästi puristuksiin.

Paremman puutteessa hajahuomioita lehdistä. Olisi hauskaa tietää, millä perusteella Hesari valitsee, mitkä keskustelut näkyvät etusivulla ja mitkä eivät. Kriteereinä kun eivät tunnu olevan aiheiden tuoreus tai keskustelun kiivaus.

Jostain syystä Helsingin Sanomissa uutisoitiin vasta pari päivää sitten ajatuksesta jakaa kotiutuville varusmiehille lenkkarit mukaan. Ilta-Sanomissa ja useammassa muussa paikassa tästä kerrottiin jo kesäkuun alussa.

Kävin kommentoimassa uutista ja kerroin, että juttu on aika vanha. Firman miehenä linkitin myös Ruotuväkeen, jossa haastattelin varusmiehiä aiheesta ja toiseen, jossa 73% lukijoista vastasi kyselyymme, ettei armeijan lenkkitossuille tulisi käyttöä siviilissä.

Haastattelemani varusmiehet [naapurihuoneen www-ylläpitäjät] sanoivat, että intin lenkkarit tuskin lisäisivät kuntoilua. Oikeasti vastaus kuului "Jos noi vanhat Karhut saisin, niin en liikkuisi enää ikinä", mutta tätä ei haluttu painaa lehteen.

Kiinnostavaa on sekin, ettei vastaaja halunnut sanoa nimeään. Häntä huoletti, että kommentit Ruotuväessä tulevat vastaan, jos joku työnantaja tai salarakas googlaa joskus hänen nimeään. Koska kyseessä oli vain kainalojuttu, saatoin luvata, ettei se päädy verkkoon.

PDF-tiedosto on sittemmin päätynyt. Pahaa pelkään, että Google indeksoi senkin.

Yhtä kaikki, palatessani myöhemmin katsomaan, oliko viestini hyväksytty keskusteluun, linkkiä ei löytynyt enää etusivulta. Siirryin Keskustelut-sivulle, joka listaa kymmeniä aktiivisia keskustelunaiheita, mutta sitä ei näkynyt sielläkään, vaikka joukossa oli jo monta päivää vanhoja aiheita.

Lopulta löysin uutisen Googlella, sitä ei ollut sentään poistettu, ja viestinikin oli julkaistu. Tuliko Hesarille yllätyksenä, että uutinen oli vanha ja piilottivat sen sitten vai mitä kummaa?

Päivän paperilehdessä oli toisaalta uutta tietoa aiheesta. Häkämies sanoi, ettei armeijalla ole ylimääräistä miljoonaa lenkkareiden lahjoittamiseen.

[Jos nykyisellään käytetään jo puoli miljoonaa ja lahjoittaminen maksaisi miljoonan, kyse on kai enemmin, onko ylimääräistä puolta miljoonaa, mutta tuskin on sitäkään. Ja jos on, sen soisi käytettävän kasarmien kunnostukseen.]


Ruotuväkihän sai hiljattain paljon julkisuutta, kun sen verkkouutista alokkaiden juoksukiellosta lainattiin laajalti muissa lehdissä. Epäkiitollisen juttuaiheen saanut toimittaja [uudet alokkaat tulevat, haastattelepa vähän johtajia] löysi uutiseen kiinnostavan kärjen, jonka nosti otsikkoon saakka: "Lenkkikielto ihmetyttää tulevia johtajia".

Puolustusvoimien mollaaminen kiinnostaa lehtiä koska tahansa, eikä ole yhtään pahaksi, jos samalla päästään vinoilemaan pullamössöikäluokalle.

[Vaikkei tämä ikäluokka ollut oikeasti edes syntynyt vielä pullamössön aikoihin.]

Ilmeisesti tieto oli kuitenkin väärä. Juoksu poistuikin vain heikoimmalta tasoryhmältä. Puolustusvoimissa on kuulemma jouduttu selittelemään ja oikomaan Ruotuväen uutista. Verkkouutisen taustalla oli lehden keväinen uutinen, jossa kerrottiin juoksun jäämisestä sivuun. Ihmettelin tuolloin, ettei aiheeseen tartuttu muissa lehdissä.

[Samoin tuolloin jo kerrottiin miehistön kuusituntisesta vuorovaikutuskurssista, josta revittiin isoja uutisia vasta hetki sitten.]

Tai sitten tieto on sittenkin oikea. Puolustusvoimien omassakin tiedotteessa sanotaan, että juoksu itsenäisenä lajina on jätetty pois:

"Liikuntakoulutuksessa juoksu itsenäisenä osana tuntikehystä on korvattu sauvakävelyllä kesän saapumiserälle".

Ota tästä sitten selvä. Miehemme Upinniemestä kertoo, ettei hänen joukkueensa ole juossut cooperin testin jälkeen, mutta ensimmäisessä komppaniassa kyllä juostaan melkein jatkuvasti.


Hän palasi juuri palvelukseen ensimmäisiltä lomiltaan. Lauantai oli kiinni, joten maanantaina oli vapaapäivä. Tähän kuluu yksi rajallisesta henkilökohtaisten lomien kiintiöstä, vaikka kyse ei henkilökohtaisesta lomasta olekaan.

Tuossa samaisessa kevään uutisessa sanottiin myös, että HL:ien pakkokäyttäminen tällä tavalla ollaan lopettamassa.

Varusmieskoulutuksen yleisjärjestelyitä käsittelevä normi puolestaan määrää aseetonta palvelusta suorittavien palvelusajaksi 270 vuorokautta ja yhteistä maanantain HL-lomaa edeltävän lauantain vapaaksi.

On hupsua, että henkilökohtaisista lomista ja kuntoisuuslomista pidetään tarkkaa kirjaa, mutta viikonloppulomat menevät miten sattuu, ja palveluspaikkojen välillä on suurta eroa lomien määrässä.

[Ei sillä, minä pääsin lopulta rukin jälkeen helpolla. Ruotuväessä en joutunut olemaan kiinni kuin yhden viikonlopun.]

Upinniemeen palataan nykyään lomilta jo kello 21.30 mennessä. Sama sääntö koskee kuulemma koko pääkaupunkiseutua. Silloin kun minä olin puolustamassa nuoren kansakuntamme koskemattomuutta, lomilta palattiin puoleen yöhön mennessä. Tarkoituksena lienee taata kunnon yöunet ennen seuraavan päivän herätystä.

Puolustusvoimat suosittaa varusmiehiä käyttämään julkisia kulkuvälineitä lomamatkoihinsa, mutta kokonaisuus ei tällä kertaa oikein toimi. Bussi tulee kasarmille jo puoli kahdeksalta. Ainakaan vuosi sitten kasarmin ovet eivät olleet edes auki tuossa vaiheessa. Puhumattakaan siitä, paljonko ärsyttää käyttää kallisarvoisia lomatuntejaan kasarmilla.

Saa nähdä, muuttuvatko bussiaikataulut käytäntöjen mukana. Tähän asti bussi on kulkenut kätevästi niin, että sillä on ehtinyt takaisin puoleen yöhön mennessä.


Upinniemen agenttimme kertoi myös, nykyään alokkaillekin oli pidetty oppitunti syväjohtamisesta. Luentoa pitänyt komppanian päällikkö oli kuulemma korostanut, että syväjohtaminen on oikeasti hieno juttu, sanoi Sarasvuo mitä sanoi.


Aloitin helpommasta aiheesta ja jätin vaikean hautumaan. Mutta ei, minulla ei ole vieläkään mitään konkreettista ajatusta, kuinka Ilta-Sanomat saataisiin vastuuseen sisunautti-sanan käyttämisestä.


Tämäkin oli pakko otsikoida näin, ettei mene hyvä uutinen pilalle.

Katso millä numerolla Saku Koivu pelaa Anaheimissa

Olisi aika spoilaavaa lukea, että Koivun pelipaidan numero ei muutu.

Ylle kirjoitti PA klo 7/27/2009 | 0 on viitsinyt kommentoida
Avainsanat armeija, maailmanmeno  

Siinä, sanoin sen jo otsikossa. Pitää olla tiivis, että pärjää näinä twitterisöityneinä aikoina. Ehkä siinä voisi olla hupsu koruja syövä koira myös – mutta sitä ei saisi ottaa asuntoon.

Olen tässä jonkin aikaa katsellut vuokra-asuntoja. Kun pääsin ensin sen yli, että ne maksavat kamalasti ja että hakusivut ovat aika kömpelöitä [harmi, että Igglo kuoli, kun Oikotie on noin ysäri], törmäsin todelliseen ongelmaan: niitä ei saa, vaikka haluaisi.

Niin, vuokra-asuntoa helpompaa on saada vaikkapa naisia tai töitä. Minä luulin, että nuo ovat vaikeita asioita, mutta harvoinpa sitä joutuu näin monta kertaa työhaastatteluissa tai treffeillä käymään vailla minkäänlaista toivoakaan mistään.

Omituista, luulisin, että olen papereideni perusteella ihan haluttu vuokralainen. Hyvätapainen herrasmies, joka ei omista edes porakonetta. Ehkä pitää tosiaan paikkansa, että vuokramarkkinoilla suositaan naisia.

Ehkä he ajattelevat, että tällainen yksin asuntoa etsivä nuorukainen järjestää kuitenkin kamalia rymybileitä kavereidensa kanssa ja raahaa baarista naisia kotiinsa. Seksuaalisesti pettyneet naiset taas pistävät aamulla paikat paskaksi isännän nukkuessa autuaan tietämättömänä.

Kenties välittäjät näkevät tuon kasvoistani.

Ylle kirjoitti PA klo 7/23/2009 | 5 on viitsinyt kommentoida
Avainsanat kuulumisia, maailmanmeno