Siinä minä olin, Hietalahden torin S-marketissa. Se on astetta fiinimpi ruokakauppa, tuntuisi. Väki on paremmin pukeutunutta, tuoterivit ovat suorempia, hyllyt täydempiä. Valikoimat ovat laajat, ja tuoretiskistä saa kaikenlaista.

Joukkoon sopeutuakseni ajattelin, että tottahan minunkin on ostettava Cokikseni pienessä lasipullossa. Nuorempana visioin, että olisi hienoa, jos olisi varaa pitää kotonaan jäämurska-allasta, jossa säilöisi lasisia jääkylmiä kolapulloja.

Allas puuttuu yhä, mutta yksittäisen pullon saattaa sentään ostaa silloin tällöin. Ilokseni hintakaan ei ollut kauhea: pullo maksoi vähän yli euron. Litrahinta oli sama kuin puolentoista litran hengettömässä muovipullossa.

Lapsena 15 vuotta [gulp] sitten lasipullo maksoi automaatissa 5 markkaa, joten ei hinta ole kauheasti noussut.

Kassakone piippasi pulloni. Työntekijä pysähtyi tuijottamaan näyttöä lasittunein silmin.

– Mikä hätänä? Et kai oikeasti yllättynyt siitä, ettei Vanhanen pitänyt hyvänä ideana uusia eduskuntavaaleja? kummastelin
– Ei tässä mitään, ihmettelin vain, onko tuo oikeasti noin halpa, vaikka on ihan lasia ja kaikkea, kassahenkilö vastasi.

Niin, mietin, se tuntuu halvalta, vaikka vastaavankokoinen olutpullo maksaa alkoholiverosta huolimatta vähemmän. Ja hinnan voi olettaa vielä nousevan, jos virvoitusjuomille kaavailtu vero toteutetaan.

Ja mietin, että litrahintaa juomalle kertyy yli kolme euroa. Puolet kalliiksi mainitun bensan hinnasta. Maustetulle vedelle, joka tuodaan jostain läheltä.

Kun muistelee, kuinka suuri osa bensan hinnasta on veroa ja miettii millainen työ sitä on pumpata, jalostaa ja rahdata, niin kyllä öljyä on yhä varaa myydä uskomattoman halvalla.

Kassahenkilö oli samaa mieltä.

***

Matkatessani paikallisjunalla Tikkurilasta kaupunkiin satuin istumaan pikkutytön ja tämän isän vieren. He leikkivät laiva on lastattu -leikkiä.

Ihailin, kuinka pedantisti pikkutyttö jaksoi aina aloittaa sanomalla laiva on lastattu ennen kuin sanoi varsinaisen sanan. Mieleeni palasi hetki, jolloin itse ymmärsin, ettei pelissä ole juuri mieltä eikä se pääty minnekään. [Eikä sillä, ettei kapteeni käskee olisi vielä älyttömämpi leikki, vaikka valmentaahan se sentään sulkeiskoulutukseen.]

Vuorossa oli k-kirjain, ja sanat alkoivat käydä vähiin.

– Laiva on lastattu Korkeasaaren lautoilla, tyttö keksi.
– Ei tuo kelpaa, isä protestoi.
– No, voihan niitä vaikka hinata perässä, tyttö selitti.

***

Aihe on kamalan vanha, mutta tämä blogi päivittyy niin harvoin, ettei se ole niin tarkkaa. Kuulin vasta, että pienet tupakka-askit aiotaan [tai on jo ehkä ehdittykin] kieltää, etteivät ne yllyttäisi lapsia tupakoinnin pariin. Näin satunnaiset polttajat joutuvat hankkimaan suuremman askin, joka tulee poltettua loppuun, kun askin on kerran mennyt avaamaan, ja tupakan kulutus kasvaa.


Määrätäänkö seuraavaksi viinapullot vähintään puolilitraisiksi ja kielletään oluen ostaminen yksittäin.

***

Luulin jo aiemmin saaneeni sikainfluenssan, mutta se jäi pelkäksi heikotukseksi eikä kuumetta noussut. Nyt on ollut jo torstayöstä lähtien 39 astetta. Pahinta on nukkuminen. Kuumehoureissa siirryn problem based dreamingiin, jossa yritän ahdistuneena ratkaista omituisia ongelmia, jotka tuntuvat niin suurilta, etteivät mahdu päähäni ja kolisuttavat kalloa ulos murtautuessaan.

Poikkesin viikonloppuna koulumuseossa, ja ymmärsin viimein, mistä koulusta radiotoimittajia oikein tulee.

Niitä, jotka osaavat sanoa hyvää huomenta, kertoa, mitä kanavaa kuuntelen, paljonko kello on, miltä sää näyttää ja minkä kappaleen he aikovat seuraavaksi soittaa.

[Jostain syystä he sanovat aina soittavansa seuraavaksi Mambaa, mutta vielä ennen sitä Tommi Läntistä. Onko radiokanavilla käytössä jokin takaperoinen soittosofta vai mistä tuo johtuu.]


skitched-20090917-192820.jpg

Triviaalikoulu, kiehtovaa. Aloin jo mielessäni miettiä niitä kamalia integraaleja, joita koulussa pyöriteltiin, mutta ainoastaan triviaalitapauksina niin, että muuttuja on nolla.

Samalla ymmärsin, että koulujärjestelmää on sittemmin kehitelty vaiheittain. Triviaalikoulusta on siirrytty tavanomaisia tilanteita käsitelleestä normaalikoulusta aina epätavallisesti vyön alle iskevään elämään valmentavaan reaalikouluun.

[Me reaalilyseon käyneet pidämme klassillisia lyseoita silkkana pelleilyä, vai mitä jätkät.]

Ettei mene haukkumiseksi, kehutaan hieman radiotoimittajia. Olen viime aikoina kuunnellut mainion Ykkösaamu-podcastin ohella Radio Rockin korporaation podcastia. Yllätyin myönteisesti. Miehillä on homma hallussa ja journalistinen ote asiaan. Jos lehtijutussa valitellaan, ettei Marja Tiuraa tavoitettu, he tarttuvat itse puhelimeen ja soittavat perään.

***

Puhuin härskisti integroinnista. Katson hetkeksi lunastaneeni itselleni luvan integraaleista puhumiseen. Viimeisen kuukauden olen pyrkinyt pidättäytymään kaikesta hauskasta. Töistä kotiin päästyäni olen parhaani mukaan tuijotellut integraaleja ja yrittänyt ymmärtää. En ole vieläkään hankkinut kotiini edes nettiyhteyttä, vaan kepitellyt kännykkää modeemina käyttäen.

Minun kuului suorittaa Sovellettu kenttäteoria jo toisena opiskeluvuonnani. Ja kolmantena. Neljäntenä olin Saksassa, mutta on pitänyt suorittaa siitä lähtien. Asia on sikäli kiusallinen, että kurssi kuuluu perusopintoihin enkä näin saa aloittaa diplomityötäni ennen kuin se on suoritettu.

Diplomityönihän sain valmiiksi vuosi sitten ennen armeijaan lähtöäni.

Tällä kertaa ensimmäistä kertaa ikinä minusta tuntui tentin jälkeen, että joskus vielä pääsen siitä läpi. Että vaikka en nyt olisi osannut, asiat on mahdollista ymmärtää. Ja oikeasti minua hävetti, sillä laskuharjoitustehtäviin kurssin aineistoon verrattuna tentti oli todella helppo.

Olin sentään osannut jotain. Yhdenkin kaavan otin käyttöön ja lähdin pontevasti integroimaan. Tunnin ähellyksen jälkeen sain ulos toisen kaavan, joka sekin olisi löytynyt kaavakokoelmasta. En päässyt puusta pitkään, mutta luultavasti laskin oikein.

***

Saatuani tietää tentin menneen läpi mieleeni pamahti, että tosiaan valmistun joskus. Kaksi tenttiä pitäisi vielä suorittaa. Työnkuvaani se ei vaikuta millään tavalla, mikä alleviivasi lohduttomuuden tunnettani.

Mietin kaikkea tekemääni. Kuinka olen läpi vuosien kuvitellut valmistavani itseäni johonkin. Ylioppilaskirjoitukset tietty olivat suuri bluffi, mutta yhä edelleen mietin, että olen tosiaan käyttänyt lukuisia tunteja vaikkapa nyt opiskellen ruotsia. Hakeuduin jopa töihin Ruotsiin, jotta oppisin puhumaan sitä.

Enkä luultavasti koskaan tarvitse sitä. Saatan joskus törmätä jossain johonkuhun ruotsinkieliseen ja hymistellä hetken, mutta siinä se. Kielet ovat triviaaliesimerkki, mutta järkytyin ajatellessani, etten tee saksallakaan mitään. Sitä kävin sentään harjoittelemassa ulkomailla kokonaisen vuoden.

[Yhtä kauan kuin maanpuolustusta. Niillä taidoilla sentään tekee vaikka mitÄh]

Suorittamistani kursseista 75% on ollut lannistavaa kuormaa, joka on vienyt energiaa kiinnostaviin asioihin perehtymiseltä. Mitä ihmettä, TKK olisi tarjonnut myös kursseja kuten Semanttinen web, Graafinen viestintätekniikka, Visuaalinen viestintä, Multimedian projektityö.

Ja minä vain nyhräsin kenttäteoriaa. Viisi kertaa, vieläpä.

***

Samalla tavalla kuin joskus ajatteli kaikkia tekemisiään valmistautumisena siihen, että onnistuisi joskus miellyttämään naisia.

Nyttemmin muutaman vuoden seurustelun jälkeen katson kaikkea tuota samalla tapaa turhana.

{Öö, tulisiko mieleesi, että voisit silti yhä pyrkiä miellyttämään minua -naisesi}

***

Moni asia on muuttunut siitä, kun aloitin tämän blogin. Tulin lukeneeksi oman ensimmäisen merkintäni, kun näitä blogien aloituksia hiljattain tongittiin.

Suunnittelin tuota aikoinaan aika kauan. Kirjoitin ensimmäisen testimerkinnän jo kuukausi ennen varsinaista aloittamista.


Alusta pitäen

Pidän aluista, ja tässä tulee jälleen yksi. Bloggaajana olen tavallisimmasta päästä: jälleen yksi itseään ja ympäristöään fiksumpi, kyynisen näsäviisas nokkelikko yrittämässä todistaa maailmalle omaa erinomaisuuttaan. Olen todistellut sitä itselleni jo useamman vuoden ja alan pikkuhiljaa uskoa. Pinserin varjoissa olen luimistellut puolisen vuotta, ja uskon, että aika alkaa olla kypsä. Lopetan sitten, kun alan olla aika kypsä.

Suurena tavoitteenani on tietenkin nousta Pinserin top-listan etusivulle. Maineikkaaksi ja siteeratuksi.

Hyvinhän se meni, ja hetken olin ihan relevantti toimija, uskallan väittää. Silloin, kun vanha blogiskene oli olemassa. Oman blogini kohtalo heijastelee omaa elämäntilannettani, mutta en osaa täysin sanoa, miksi niin moni muukin suomalainen blogi on vaiennut. [Yksi piristävistä poikkeuksista on ahkerasti päivittyvä Ei oo totta.]

Onko kyse pelkästään mikroblogitouhusta. En ole vieläkään alkanut kirjoittaa Twitteriin. En millän jaksaisi alkaa yhteisön luomista taas alusta. On melkein rentouttavampaa, etteivät seuraajamäärät ole eksplisiittisesti esillä.


Olin vähällä aloittaa Twitterin käytön pari vuotta sitten, silloin kun se oli coolia, mutta minut saatiin houkuteltua Jaikuun.

Sitten Jaiku kuoli pois, ja haluamani Twitter-tunnus oli viety sillä aikaa. Ennen jaikuakin olin rekisteröitynyt sittemmin jo lopetettuun Pownceen. Sen sivuilla oli niin hyvä meininki. Jaiku taas kaatoi suoraan selaimeni.

Nykyään kirjoittelen Qaikuun, mutta minua vähän ärsyttää porukan pienuus ja sen kamala kaipuu metakeskusteluun sosiaalisesta mediasta.

On melkein yhtä paha, että joku kutsuu sosiaalista mediaa someksi kuin pedakogiikkaa pedaksi, tiedättehän.

***
Joskus mietin, olisinko halunnut olla niin kuin joku Helene Auramo. Hän tuntuu olevan esillä kaikkialla, Imagessakin oli hieno kuva, mutta jotenkin hänen sanomansa tuntuu jäävän ohueksi.

Hesarissa hän kertoi kerran, että pitää olla kiinnostava, niin saa paljon Twitter-seuraajia.

Zipipop vaikuttaa kamalan coolilta firmalta. Joskus mietin, haluaisinko, että minullakin olisi sellainen. En tiedä, ovatko he tehneet mitään {mitä etkö sinä muka käytä Zipikoa?}, mutta jostain syystä nimi tulee vastaan jatkuvasti. Mietin JCP:n firmaa. He eivät metelöi itsestään ja nimikin on epäonnistunut, mutta great artists ship.

***
Ennen vanhaan oli tapana naureskella Hasan & Partnersille, kuinka heillä ei ollut netissä muuta kuin sivu, jossa uhottiin, miksi he eivät moista tarvitse.


Nykyään heillä on uusi Next Hasan -sivusto, jossa kerrotaan, kuinka he ovat siirtyneet uuteen aikaan ja blaa&blaa. Sieltä pystyi tilaamaan dvd:n, jossa on mukana takavuosien Voitto-palkitut telkkarimainokset Arloineen kaikkineen ja pari esimerkkiä Next Hasan -ajattelusta.

Sikäli huvitti, etten ollut kuullut näistä uusista kampanjoista yhdestäkään. Ehkä olin sitten Kiikalan metsissä juuri silloin.

***

Hasan kertoo, ettei enää osallistu perinteisiin Voitto-kilpailuihin. Ja myönnän miettiväni minäkin, pitäisikö keksiä Next-PA.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds