Tavallisen tavatonta


Vt
suositteli valitusblogaajia kirjoittamaan jokaisesta unestaan. En tiedä, kuulunko kategoriaan, mutta tänäaamuinen oli kovin voimakas.

Unessani Steve Jobs, John Lennon ja Kysyn vaan olivat yhtyneet yhdeksi ja samaksi hahmoksi, joka väitti olevansa Jeesus. Vähemmästäkin säikähtää hereille. Säpsähdin suorastaan pystyyn asti, sillä kuvittelin kuulevani, kuinka sänkyni vallanneet syöpäläiset järsivät päänahkaani.

Pitäisi varmaan vaihtaa lakanat.

Vaikka minä koen roolini ennemmin valistusblogaajaksi. Nyt tiedätte senkin, että jos ette ymmärrä asiasta hölkäsen pöläystä, voitte yhtä hyvin sanoa das ist bömische Dörfer für mich.

En tiedä, onko tuo tämänpäiväinen risteytyspohdinta silkkaa jättuilua, mutta mainitsen nyt muistaessani vanhan jutun ennen kuin Google ehtii: vintagediggaria voitaisiin kai kutsua retro-seksuaaliksi.

Sitten huomaan, että Google ehti sittenkin jo. Näemmä se tulee kirjoittaa ilman yhdysmerkkiä. Asiallisen turhautunutta pohdintaa tuolla.

Minä olen viime päivät jotenkin nauttinut pipon tunteesta. En käytä hölmön näköistä hattuani, sillä se ei pysy päässä tuulella eikä lämmitä korviani. Ja yleensä päähinettä kaipaa eniten tuulella. Ja eniten korvat. Sori, äiti.

Perinteisesti olen ankaran, mutta lempeän, kotikasvatuksen koulimana kuin luonnostaan riisunut päähineen sisätiloihin saapuessani. Ennen matkakortin lukijalaitetta olen ehtinyt poikkeuksetta paljastaa pääni. Nyt olen hiljan saattanut istua kokonaisia bussimatkoja pipo päässä. Käydä läpikaupassa ostamassa maitoa pipo päässä. Ah, kapinaa.

En tiedä, alkoiko se pakkasesta vai muodottomaksi lipsahtamaan päässeestä hiuskuontalostani.

Sama vaisto vainoaa minua laajemminkin. Olen yhä edelleen riisumassa myös kuulokkeita ja aurinkolaseja automaattisesti sisätiloihin saapuessani, vaikkei Käytöksen kultainen kirjani mainitse asiasta yhtään mitään. Uhraa kyllä seitsemän sivua hummerinsyöntiohjeille. Kummallakohan lienee hieman enemmän relevanssia realimaailman kannalta?

Jos minulle iskee joskus aihepula [ei sentään vielä, en ole vielä kirjoittanut virkkaamisestakaan], lainaan vaariltani 50 vuotta vanhan käytösoppaan. Siinä on tenhoavan nostalgista ajankuvaa. Tiedättehän, ennen vanhaan nuoriso pukeutui kotibileisiinsä smokkeihin ja sisäkkö toi naposteltavaksi voileipiä.

Meidän sisäkkömme tuo aina vain jotain nahkeita sushirullia.

Oikeasti olen melkein innoissani, vaikkei siltä näytä. Enää pitäisi jaksaa aloittaa tuloksien kokoaminen ja raportin laadinta. Hyvä siitä tulee.

[Ja vielä.] Ylläpitääkseni helposti lähestyttävän illuusiotani [oikeasti puren.] [itseäni. huuleen. sössittyäni.] lisään Telepartikkeli-nimisen julkaisun tänne viittaavien palkkipaikalle. Näin toimimalla pyrin houkuttelemaan ihmisiä linkittämään itseeni ja nousen kohisten linkitetyimpien listalla [= Phase 1]. Phase 2 = ???. Phase 3 = Profit!!!

[Ja vieläkin.] Näemmä saman kohtalon ansaitsee myös Puolikas ihminen, jonka lyhyelle linkkilistalle on kunnia päästä. Mitä lyhyempi, sen parempi, kuten yleisesti tunnetaan. Sikäli järkyttävän ironista, että blogin kirjoittaja mainitsee lukevansa myös Surullisia eläimiä, joka puolestaan julistaa soundtrack-osiossaan, että Ei, minä en tarvitse puolikasta. Hieno kappale joka tapauksessa.

5 on viitsinyt kommentoida:

Se todella oli vain hajanainen, nopea miete ennen syöksyä Jamaikalle lähtevään lentokoneeseen.

Mutta ole huoleti, kyllä minä vielä joskus sinullekin jättuilen! Ja kaikille muillekin, lukekaa minun blogiani huolella ja tarkkaan. Mielellään monta kertaa päivässä ja listasijoitustani joillakin keinoilla nostaen.

3/02/2005 10:09:00 ip.  

Olen kysyville vastannut: "Kyllä niiden poikien pitää opiskelemaan lähtiessään päästä pois kotoa, ei ne täällä saa tilaisuutta itsenäistyä." Ja nyt sitä sitten on niin paljon itsenäistytty, että uskalletaan kävellä sisätiloissa pipo päässä.

Sieluni syvyyksiin olen kätkenyt kuvan kouvolalaiselta Mäkkäriltä kesältä 1995. Neljän poikani lippikset lepäsivät sylissä ruokailun ajan, vaikka kaikki muut paikalla olleet miespuoliset söivät lakki päässä. Olin ratketa ylpeydestä!

Kuka mitäkin tapoja kotoaan oppii. Tässä huushollissa taidettiin oppia kulkemaan sisällä päähineettä ja pilkkomaan juurekset haarukalla. Omassa lapsuudenkodissani keskeistä oli oppia niiaamaan (huom! tyttöjen) ja sanomaan kiitos. "Onko nuorella tytöllä jo niin jäykät polvet, ettei niiaamaan pysty?" saatettiin ivallisesti huomauttaa, jos kohteliaisuus joskus unohtui.

Lopulta niiaaminen meni niin veriin, ettei sitä enää edes huomannut. Lopetin sen 29-vuotiaana, kun elämäni viidensissä laivankastajaisissa johtaja Ilveksen rouva sanoi tervehdittäessä:"Sinut minä muistankin. sinä olet se, joka aina niiaa." Ajattelin, että parempiakin perusteita muistamiseen voisi vähitellen kehittää.

3/02/2005 10:26:00 ip.  

Sinä ja sinun syvyytesi. Se oli kesä 1996.

3/02/2005 10:39:00 ip.  

Oho, osuiko noinkin lähelle! Rehellisesti sanottuna mulla ei ollut mitään tarkkaa mielikuvaa vuodesta. Sinne jonnekin tannoiseen jenkkilippisten aikaan ihan summalla heitin.

3/03/2005 12:26:00 ap.  

En mie tarvitse linkkejä blogiini, mie vain saan niistä kiksejä.

3/07/2005 08:02:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds