Kuohuja

Minä olin kerran typertyneesti onnessani nähtyäni tytön. Vaikken ollut tehnyt mitään sen eteen, että näkisin enää. Vaikka tiesin, etten näkisi enää. Vaikka olisi kuulunut olla pettynyt ja soimata itseään.

Kerrankin olin oikeassa kohtaa epäsovinnainen. [tänään muuten otin taas pipon päästä bussissa].

Kesken kaiken koin jälleen häivähdyksen tuosta tunteesta. Älykköpojat ovat varmasti haastatelleet ballerinoja jo ennen kaukaista kahdeksankymmenlukua ja Kaupungin kauneinta lyyliä. Ja mietin, ettei minulla ollut taka-ajatuksia. Että minä ihan oikeasti nautin keskustellessani käytettävyysprojektin vaatimusmäärittelyistä monituisia vuosia sitten viehkeäksi rekisteröimäni neidon kanssa. Etten minä pyrkinyt mihinkään, kunhan vain olin matkalla ja maisemia katselin. Ja mietin, oliko moinen ihan normaalia. Pitäisikö taas huolestua.

Mietin, että into on toden totta piukassa tässä maailmassa. Siksi se pitää kaivaa esiin vaikka väkisin. Ja siinä istuin, tuolissani, kliseisenä kuin valtameren ääri. Kääntelin päätäni ja katselin hahmotelmaani, raakadata pursusi korvista. Enää pitäisi kirjoittaa se paperille.

Loppu ei ole onnellinen. Ja se oli kauempana kuin olisin ikinä uskonut. Puoleen yöhön mennessä suunnilleen, olin arvellut, palautus kuitenkin kahdeksalta. Kömpiessäni puoli kuudelta tunniksi nukkumaan ajattelin jo Pelle Hermannia.

Voiko mitään pelottavampaa ollakaan. Se irtonainen nenä, se järkyttävän raastava tunnusmusiikki. Likainen sirkusmiljöö. Äitiliini. Ennustajaneiti-Sofia. Taikuri Max, joka ei koskaan ole paikalla. Hermannin asunto, jonne ei ikinä päästä näkemään sisälle. Ne yhden jakson keltaiset kissanruokapurkit. Aivan kaikki, mitä koskaan kuvitella saattaa.

Pelle Hermanni oli kauheampi kuin Rölli-peikko, jota pelkäsin vain pienenä, mutta josta en koskaan nähnyt painajaisia. Miksi vanhemmat laittoivat katsomaan lastenohjelmia kuin se olisi jokin pyhä velvollisuus? Kuin olisi jo seisova pöytä maksettu ja kaikki syömättä jäävä silkkaa tappiota.

Niin, Pelle Hermanni sen vuoksi, että kuulin siinä ensi kertaa jonkun käyttävän kukkua-verbiä nukkumisen vastakohtana. En tiennyt enää, kumpaa tein. En voinut ymmärtää, että olin käyttänyt työhöni viisi tuntia vielä puolenyön jälkeen. Viidessä tunnissa tulisi saada aikaan kovin paljon kaikkea. Olisi ollut hauskaa olla näkemässä, kuinka tuijotan katse lasittuneena näyttöäni ja kirjoitan sanan minuutissa, kumma virne kasvoillani.

Ja nukkua ja kukkua siis sen vuoksi, että huomasin Visa Kopua ajatellessani [kaikkihan me joskus, aamuyön tunteina], että kopu on hieman kuin sopu. Suukopuhan viittaa oraaliriitelyyn, joten kopu on kaiketi riita ja siten sovun vastakohta ja riimipari kuin nukkuminen kukkumisen.

Katsoin sanakirjastani. Se ei tuntenut kopu-sanaa. Miksi tuollaisia sanakirjoja oikein painetaan?

Palautus vaadittiin paperilla. Ilmeisesti siksi, että jokainen saisi tuntea, millaista on iskeä 30 sivua valmista tavaraa tiskiin. En tiedä, haluanko lukea sitä. Olo kuin yo-kirjoitusten jälkeen. Valmista tavaraa minäkin.

Vaan pingviini sitkeä,
ei halua itkeä.

4 on viitsinyt kommentoida:

“Hermannin asunto, jonne ei ikinä päästä näkemään sisälle.”

Kyllä muuten päästiin! Tarkkaa jaksoa en muista, enkä tähän hätään löydä Pelle Hermannin Official Episode Guidea, mutta muistelisin, että jossain loppupuolella, siis uusimmissa jaksoissa.

Aika järkytyshän se pienelle fanittajalle oli, semmoinen rajojen rikkominen. Ja siellä oli aika sotkuista.

Mutta isompi järkytys oli silti se kun Pelle Hermanni kuoli. Siihen loppui lapsuus.

3/04/2005 02:56:00 ip.  

Mietin samaa itse, mutta annoin sitten olla. Minulla on toden totta mielessä jonkinlainen epämääräinen kuva Hermannin luukun ulko-oven kynnykseltä, mutta oletin juttua kirjoittaessani, että kyse on vain harhasta.

3/04/2005 03:49:00 ip.  

Pitäiskö nyt kertoa vai jättää kertomatta että mä tunnen Pelle Hermannin...

Kerroin kuitenkin, vähänkö asiallista namedroppingia. Mä oon syönytkin niillä ja silittänyt niitten kissaa ja on mulla nimmarikin. Pelle Hermannin fyysinen ilmentymä on kuollut mutta sielu elää ja vahvasti.

*jää miettimään oonko mä todellakin näin loppu ja toivoo että se johtuu vain väsymyksestä*

3/05/2005 01:31:00 ap.  

Kun olin töissä Tampereen filmifestivaaleilla, näin yhden Pelle Hermanni -jakson viikon aikana kymmenen kertaa. Se oli vastenmielisen väkivaltainen.

Sinnikäs kauppamatkustaja tuli myymään Pelle Hermannille tavaraa. Pelle Hermanni ei ollut halukas hieromaan kauppoja, mutta ei kuitenkaan sanonut ei tai pyytänyt kauppiasta poistumaan. Paikalle syöksyi Kepakko, joka alkoi joko mätkiä tai purra kauppamatkustajaa. Kauppamatkustaja juoksi pakoon ja huusi tuskissaan "lopeta, minuun sattuu", mutta Kepakko ei lopettanut. Pelle Hermanni seurasi kauppiaan pahoinpitelyä tyytyväisenä.

6/16/2006 05:16:00 ap.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds