Vantaalla

Hänen kasvonsa kalpenivat ja suu juuttui ikuisuudeksi niille sijoilleen. Mietin, ettei jutultani ollut väriä tai hajua puuttunut, mutta mauton se tosiaan oli.

Bussilla voi ajaa myös liian kauaksi, vaikka luulisi, että on helppoa osua oikeaan seuraavana päivänä, jos on jäänyt edellisenä pois yhtä liian aikaisin. Vantaan takamailla, lentokentän kupeessa, ei ollut joudettu auraamaan jalkakäytäviä, vaan hyhmäistä puolisohjoa riitti kenkiä syvämmälti.

Ihmisiä ei näkynyt, eivätkä hekään tuntuneet tietävän, missä olivat.

Lopulta löysin niin suuren tien, että sen nimi näkyi bussipysäkin kartasta. Sijaintini selvittyä epäusko oli vielä suurempi kuin etäisyyteni kohteesta. Ja se oli paljon.

Ei minulla tietenkään ollut puhelintakaan, jotta olisi voinut soittaa, että tulen puolitoista tuntia myöhässä. Puhelin unohtuu silloin kun lähtee kiireellä. Ja kun on kiire, myöhästyy lopulta ja tarvitsee puhelinta.

Vastaan tuli Motonetin myymälä. Ikkunateipeissä kerrottiin, että myyvät kompressoritarvikkeita, automaaleja ja kännykkäkamaa. Toisessa teipissä oli kuva pariskunnasta kaksine lapsineen. Koko perheen ostospaikka siinä luki.

Tilaisuus oli rakennuksen toisessa kerroksessa ja alaovi lukossa. Minulla ei vieläkään ollut puhelinta eikä talon ovikello toiminut. Mietin, pitäisikö murtautua johonkin autoista niin että hälytin alkaisi soida ja kutsuisi jonkun ikkunaan.

Valitettavasti osaan murtautua autoon vain niin, että hälytin ei ala soida. Se on normaalisti hyödyllisempi taito.

Lopulta tyydyin perinteiseen ratkaisuun ja aloin pommittaa talon ikkunoita lumipalloilla. Viidennen jälkeen joku huomasi ja tuli avaamaan oven. Ei mennyt aivan tuubiin, ei. Nilkat märkinä lopun päivää.

Minä sitten lähden sinne Ruotsiin, joten älkää suotta odotelko mitään vähään aikaan. Hejdå!

0 on viitsinyt kommentoida:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds