Kouluaikoina oli stressaava mennä teatteriin. Aina joutui miettimään, mitä tästä voisi kirjoittaa, ja esityksestä nauttiminen jäi sivuseikaksi. Vaikken ollut ikinä Kansallisteatterissa mitään mieltäni liikauttanutta nähnyt, lähdin tällä kertaa paikalle kovin päinvastaisissa tunnelmissa. Toivoin innostuvani kovasti ja kirjoittavani jotain vähemmän väkinäistä. [Noinpa tässäkin viikko vierähti ennen kuin jaksoin edes aloittaa. Se siitä sutjakkuudesta.]

Ihmisiä hyvinvointivaltiossa on kerännyt kaikki kehut [jaksa googlettaa, etsikää itse], ja onhan se kovin taidokkaasti tehty. Se on teatterille, mitä Vares suomileffalle: tyylikästä ja toimivaa. Onneksi ei sentään yhtä lattea ja hengetön [en anna Yläselle kesäisiä Vares-kehujaan anteeksi vähään aikaan]. Kerronta on riittävän kekseliästä, jottei se pitkästytä, mutta sittenkin sen verran perinteistä, ettei kukaan putoa kyydistä. Näyttelijät ovat parasta mitä löytyy, ja livebändi soittelee letkeästi.

Jos aiheena on Suomen talouspoliittinen lähihistoria, on vaikeaa pidättäytyä populismista. Tarina on sen verran irvokas, että siitä leikin laskeminen on helppoa kuin maassa makaavan potkiminen.

Ei sillä, hyvin potkii ajoittain. Ajoittain sitten ärsyttää. Minä olin aika pieni noihin aikoihin, enkä tunne tapahtumia, etenkään 80-luvulta. Tuolllaisella tappotahdilla syötettynä ne jäävät pakostakin pintaraapaisuiksi, mikä toki korostaa aiheeseen liittyvää kakofoniaa.

Sirkka Hämäläisen tanssishow jää mieleen suosikkikohtauksenani.

Jukka-Pekka Palo Sailaan roolissa kehottaa yleisöä voimistelemaan, jotta jaksamme sitten pitkään ja terveinä töissä. Samoin meitä nuorempia, alle nelikymppisiä, huutamaan iäkkäämmille, että me maksetaan teidän eläkkeet. Tulos olisi ollut hieman irvokkaampi, jos huutajiksi olisi määrätty vain meidät alle 25-vuotiaat. Opiskelijaporukkamme lisäksi huutajiin olisi kuulunut muutama satunnainen pikkulapsi; yleisön keski-ikä kuitenkin päälle kuudenkymmenen.

Haastava tehtävä tuottaa komediaa noin laajalle spektrille. Minun kohdallani osuu välttämättä enimmäkseen absorptiotaajuuksille, hirveämmin ei jaksa huvittaa. Positiivista sentään, etteivät vitsit aivan tyhmiltä tunnu. Kaikki.

Yleisöä naurattaa kovin, kun keski-ikäinen naispuolinen Kansalainen sanoo lopulta koko sotkun mielettömyyteen turhautuneena voi vittu. Ja muistutan itselleni, että inflaatio on inflaatiota eivätkä kaikki ole tavanneet äitiäni.

Väliin muistetaan olla hieman itseironisia ja mainita, että Kansallinen päätti tehdä farssin, koska ne nyt sattuvat myymään. Veroista puhuttaessa valtion palkkaamat näyttelijät osoittelevat itseään kuin hakiakseen uskottavuutta korostamalla omaa uskottavuuden puutettaan.

Menneistä varotaan lopulta sanomasta mitään liian osoittelevaa, nykyhetkestä sitäkin enemmän. Syytellään poliitikkoja munattamuudesta ja vastuunottamattomuudesta, muttei oikein osata sanoa, mitä pitäisi tehdä. Esko Seppäsen pilkataan olleen aina ärsyttävän oikeassa, "mutta sehän onkin taikurin isä". Veikkaillaan, että kaikki menee samaan suuntaan kuin nytkin. Erot kasvavat siinä missä galaksi laajenee. Loppuluhistumisen ennustaminen jää epämääräiseksi. Mutta ennen sitä käy vähiin.

Lopulta päädytään ymmärtämään, että kaikki on väliaikaista ja että kuolo sentään korjaa, vaikka elämä hajottaisi. [hei, tuossapa nerokas lause, käytän tuota vielä jossain]



Jonain yönä kuluneen viikon aikana sain jonkin asiaan liittyneen ajatuksen. Jälleen yksi kadonnut Greatest and Best Song in the World. Se kulki siihen suuntaan, että meidän pitäisi olla ylpeitä siitä, että yrityksemme ostetaan ulkomaille.


Se, että maassa ei ole kylliksi pääomaa omistamaan siellä toimivia yrityksiä, tarkoittaa periaatteessa, että valtion henkinen pääoma on sen materiaalista pääomaa suurempi. Ei asia ole tietenkään oikeasti noin yksinkertainen, mutta jonain pimeänä yönä tunsin pitkästä aikaa vilpitöntä ja itsesuggestoitua isänmaanrakkautta valtiota kohtaan, joka tienaa enemmän kuin syö.



1 on viitsinyt kommentoida:

Minä rakastan sinua!

11/27/2004 12:33:00 ap.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds