Kävin parturissa.

Olen kertonut aiemmin, kuinka vaikeaa moinen saattaa olla, mutta nyt olen ihmeekseni löytänyt kantapaikan.

Minä en ole kantapaikkaihmisiä.

Minua ahdistaa ajatus, että joku tuntisi minut. Että tuttu baarimikko tietäisi, mitä juon. Tuttu kauppias tuntisi, mitä tapaan ostaa. Minä haluan olla anonyymi, liikkua incognito. Idlata ja tarkkailla.

Kaikki muut leikkauttavat tukkansa trendikkäässä parturissa, jossa häärii tiukkateepaitaisia überblondeja. Sellaisia vähän pelottavia, tiedättehän. Minun paikkaani pyörittää vanhempi perisaksalaisen näköinen pariskunta. Herra pukeutuu suoriin housuihin ja huolella silitettyyn paitaan. Rouva on tumma ja hyvin säilynyt. Molemmat kampaavat hiuksensa tuuhean pöyheästi.

Minun piti kirjoittaa aiheesta jo kauan sitten, mutta mainitsen nyt tässä yhteydessä sen kummemmin taustoittamatta termin quality without a name. Se tuosta paikasta toden totta huokuu.

En osaa yksilöidä sitä. Onko se tummissa puukalusteissa vai pöytätason tekomarmorissa. Vai vanhoissa, laadukkaan oloisissa, kasettidekkivetoisissa stereoissa, joiden musiikista herra pitää huolta parhaansa mukaan.

Jos en vaikka ymmärräkään, kuinka novan soittaminen matkaradiosta parantaa kokemaani palvelunlaatua niin, että parturin täytyy moisesta Teostolle maksaa, täällä musiikki kuuluu konseptiin.

Jos tuota lähtisi Pandoralla etsimään, aloittaisin Whiter Shade of Palella.

Kun kävin parturissa toista kertaa, rouva aloitti hiusteni leikkuun. Herra varoitteli heti aluksi, että niska on vaikea. Rouvan saatua pään päällisen säälliseen kuntoon, herra oli viimeistellyt edellisen asiakkaansa ja tuli jatkamaan homman loppuun. Jotta varmasti tulisi hyvä.

[Säällisiä kelejä pidellyt, viritteli ontuva nokkelikko keskustelua taloyhtiön saunavuorolla]

Tapa, jolla hän siivoaa niskan ja pulisongit erityisellä veitsellä, on miellyttävä.

Kysyin, miksi hän sotkee yhteen kahta geeliä. Toinen kuulemma pitää hyvin ja toinen tuoksuu hyvältä.

Kyllä tästä kehtaa kolmetoista euroa maksaa, vaikka teinipaikassa selviäisi kympillä.

***

Ja mietin, kuinka huonosti tällainen istuu hiljan vuodattamaani tyytymättömyyden haikailuun. Jos olen onnellinen ollessani onneton, minun kai kuuluisi olla onneton ollessani onnellinen. Menee vaikeaksi.

Saattaisi olla epäkiitollinen asema vaikka jollekin naiselle tietää, että toinen syvällä sisimmässään haluaa olla tyytymätön ja kaivata jotain parempaa tai enemmän. Joku voisi väittää moista lähtökohtaa kestämättömäksi, mutta niin kauan kuin maailma ei ole täydellinen, asia on juuri päinvastoin.

***

Naisista puheen ollen, tänään vuoret saavuttivat Muhamedin. Hollannissa syksyn töissä ollut koulu- ja pesäpallotuttuni saapui ihmettelelmään kaupunkiani kolmen naispuolisen ystävänsä kera – yksi saksalainen ja kaksi suomalaista. Taas oikein sijoitetulla kuvakulmalla tilanteen olisi voinut kuvitella kovinkin yyteeämmäiseksi.

Muistin jälleen, kuinka pidänkään älykkäistä naisista. Tuttuni aloittamassa väitöskirjaansa, jahka Suomeen palaa. Toinen suomalainen Hollannissa puuhaamassa omaansa. Tai ehkä he vain minua [ainakin?] kolme vuotta vanhempina loivat jotenkin kultivoituneen kuvan.

[Eikä nyt pidä luulla, että niputtaisin älykkyyden jotenkin kapeakatseisesti väitöskirjan väkertämiseen. Minä pidin heitä tietenkin älykkäinä, koska nauroivat jutuilleni.]

Tunsin itseni hetkittäin inauksen kakaraksi ylähuuleen tuntumaan eilen puhjenneine finneineni.

Luin kai joskus Ihmissuhteet-blogista, että naisilla älykkyys laskee markkina-arvoa miehiä pahemmin. Uskoisin, että jossain vaiheessa tulee vastaan raja, jonka jälkeen älykkyydestä on vain haittaa, mutta naisilla tämä raja on alempana. Miehet kun eivät tyypillisesti kestä itseään fiksumpaa naista.

Mietin, että minä voisin hyvin pelastaa jonkun raukan, joka ei fiksuuttaan kelpaa kellekään. Jos vaikka tällä uhrauksellani tavoittaisin pykälän ylimääräistä kauneutta ja somuutta.

***

Ja minusta alkoi taas hupsusti tuntua, että olisi aika hienoa olla tutkija. Omaa firmaa ei kuulu perustaa ennen kuin on maksattanut oppirahat toisen palveluksessa. Eikä tohtoriksi pidä lukea heti perustutkinnon jälkeen, sillä labrahiiret eivät tiedä reaalimaailmanmenosta mitään.

Yhtäkkiä olisi halunnut hypätä viisi vuotta eteenpäin.

***

Perjantaiaamuna etsin suotta yhtä hyvin tärkeää ja virallista paperia ja siivosin ohimennen kirjoituspöytääni. Silmiini sattui viikko sitten kirjoittamani Engelbart-teksti, joka imaisi mukaansa sen verran, että luin sen läpi.

Ja mietin, että aika hyvä. Että mistähän minä nuokin pari ajatusta olin siihen tempaissut.

On järkyttävää havaita, mitä tahtia kaikki unohtuu. Ei ymmärräkään, kuinka paljon kullakin hetkellä on sisällä juuri jossain jutussa. Jättää tentin väliin, kun ei ole jaksanut tai ehtinyt lukea kunnolla. Ja uusinnan aikaan yhtä vähän luettuaan huomaa, että ensimmäisen tentin aikaan asiasta oli sentään jonkinlainen tuntuma.

Jatkoin lukemalla erinäisiä viime keväänä kirjoittamiani koulujuttuja enkä ollut enää ymmärtää, mistä oli kyse. Tuntui uskomattomalta kuvitella, että olisin itse tuottanut sen kaiken. Sama toki lukiessa blogiarkistoja tai vanhoja päiväkirjoja.

Kerroin joskus, että luulen joka hetkellä olevani enemmän ja parempi kuin koskaan aiemmin. Mutta ei se taidakaan olla niin.

Onko muistilla muuta tehtävää, kuin kertoa, mitä kaikkea olen unohtanut?

[Ihan oikeasti hei, kansakunta kaipaa huumoriblogaajia ja sinä vain leikit jotain köyhän miehen Tommia.][Näinä yön pimeinä hetkinä repeilen ääneen näille sairaille sarjakuville. Pääsivulle.]

[Olinpa tainnut käydä tuolla aiemminkin joskus, mutten enää muistanut koko juttua.]

2 on viitsinyt kommentoida:

Kantapaikkailusta tuli mieleen,

tunnistivat minut vihdoin naamalta Tennispalatsissa. Tai voi olla että ovat tunnistaneet jo kauan mutta nyt tuli kommentti "jaha, montakos varausnumeroa tänään on?" :)

Eihän tässä mennytkään kuin neljä-viisi vuotta...

- O

12/12/2005 12:13:00 ap.  

Mutta minäpä olen (kantapaikkaihmisiä)!

Inkerin K-kauppa, Valtamylly, Pikku Spar, Liisankadun Pikkolo... Minulle on aina ollut tärkeää, että kauppias tuntee mut ja mun jättiperheeni. Ei sitä ventovieraalta osuuskaupan myymälänhoitajalta samalla tavalla menisi pyytämään, että voisitteko ystävällisesti paistaa parikymmentä patonkia pojan lakkiaisiin ja olisi se hyvä, jos Pommacit ja Vichyt olisivat vuorokauden kylmiössä, ennen kuin ne haetaan.

No, Kesko sitten päätti lopettaa kauppiasvetoiset Pikkolot, joten kantapaikka olisi muuttunut, vaikka osoite olisi pysynyt ennallaan. Helppohan sitä oli Espooseen muuttaa!

O, hauska nähdä sinua! Olit mielessäni viimeksi eilen. Minut on nyt ikuistettu sanomassa paitsi "Olen myynyt tämän talon!" myös "Pojat, syömään!"

12/12/2005 11:11:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds