Joulukuvaelma

Ah, välipäivät ovat täällä. Vapaat hetken koulun ja joulun välissä. Ei kai siihen väliin mene kuin älliä. Äh.

Mietin hiljattain, kuinka vaikeaa aforistikoilla onkaan. Aforismi kaiketi eroaa nokkeluudesta ajattomuudellaan. Ja inauksen pessimistisesti voidaan olettaa, että mikä tahansa ajaton on joko a) keksitty tai b) liian huonoa keksittäväksi.

Ehkä tuosta voisi kirjoittaa aforismin.

***

Ilman hattua, sillä lämpötila oli 0,3, ei siis pakkasella, lähdin kotoa, hieman tylsiintyneenä, epätarkoituksenmukaisena ja kiukutellen. Miksi kummassa minun pitäisi lähteä kävelemään jonnekin PC Superstoreen ostamaan jotain papereita.

Siksi, että piti näyttää, että pääsin tänään sängystä ylös.

Harkitsin reittejä, päädyin kävelemään rantaa pitkin. Mietin, että on oikeastaan kiinnostavaa, että vaikka auto on oleellisesti moottori, siitä ei kuulu moottorin ääntä. Ulospäin kuuluu vain epämääräistä viuhunaa, sisään ei nykyautoissa muuta kuin epäonnistuneen suunnittelun aiheuttama renkaan jylinä.

Mietin hiuksiani, joita olin äsken saanut olla tökkimässä. Toivottavasti en tänään törmäisi häneen, vasta huomenna, jos vaikka saisin aikaiseksi leikkauttaa hiukseni siksi. Kasvotkaan aivan kunnossa.

Mietin, että nyt se sitten oli, se aika, jota taannoin mietin. Kokeiden jälkeinen tyhjyys, jona saattaisin istua kannonnokassa päivystämässä, törmätä häneen. Tämä päivä ja huominen.

Enhän ollut edes aikeissa ostaa mitään Stockalta. Silti poikkesin sinne ensimmäisenä. Tietenkin, Aleksia käveltyäni. Tietenkin, katsomaan, paljonko kaikkea ohjaavat kaukosäätimet maksavat. Minäkin haluaisin kaikkea ohjaavan kaukosäätimen. Luultavasti aloittaisin itsestäni.

Alakertaan siis, ei turvaa hissistä, ei sovituskopin peilistä. Hengästyneenä, janoissaan ja hajalla. NTP-olosuhteissa.

***

En voi kertoa siitä mitään, sillä en muista. En muista, kuinka ensin näin hänet, en, kuinka tunnistin, kuinka ryömin levykorin alle piiloon uikuttamaan.

Hänellä oli päällään harmaa takki. Ehkä hän käyttää turkkia vain pakkasella. Hankala kai moinen tavarataloryysiksessä olisi. Vaikeaa häntä oli se päällä tunnistaakaan. Olen voinut kävellä ohi monta kertaa.

Mietin, oliko hän sen naisen seurassa, siltä vaikutti. Lähtivät kävelemään pois musiikkiosastolta. Kohti alaspäin tulevia liukuportaita. Tuo on hankala paikka, minäkin kävelen aina väärille portaille. Ehkä ne ennen toimivat toisin päin, muttei kukaan muista varmaksi.

Lähdin perään. Kyllä hän oli sen naisen kanssa, puhui hänelle ja molemmilla oli Kirjatorin muovikassit käsissään. Voisiko olla äiti? Ei hän näyttänyt upealta.

Kääntyessään vasemmalle portaisiin hän näytti kuin nähneen minut. Ovatko hänen kasvonsa niin kaidat, että silmäkin osoittaa puoliksi sivulle? Kaula pitkällä kuin joskus, kuin aina.

Olin neljätoista askelmaa heidän takanaan liukuportaissa. En minä niitä laskenut. Katsoin kenkiäni ja olin tyytyväinen, että putsasin ne lähteissäni.

***

Olivat pysähtyneet katsomaan jotain, selkä käytävälle päin. Moi, tarjosin hänen niskalleen. En kai uskalla lähestyä häntä kuin takaapäin.

Ei kuullut. En minä niin hiljaa sanonut. Niin kuin kevätjuhlan jälkeen kirkon edessä, kun sanoin jotain eikä kuullut. Ensin raukka uskaltaa sanoa jotain ääneen, niin että toisen pitäisi se kuulla, mutta toinen ei reagoi mitenkään. Lähe meneen, will ya.

Koetin uudestaan. Hän kääntyi. Moi, mä en kuule mitään, hän selitti. Miksi hän niin sanoi, eihän hän voi tietää minun sanoneen mitään, ellei ole kuullut. En minä sitä miettinyt silti. Mietin, että tässä olen jälleen teloituslinjalla. Saisin pyytää kerran armoa, mutten saa sanaa suustani.

Olisin voinut vastata jotain nokkelaa, mutta tyydyin johonkin joohon. Olin lähdössä pois, aivan kuin kyseessä olisi ollut vain ohimenevä törmähdys. Hän kysyi, mitä kuuluu. Niin, viimeksi sen tein minä. En olisi kai halunnut hänenkään tekevän, sillä tiesin, etten ollut parhaimmillani.

Hyvää, kiitos, näin sinusta unta viime yönä. Ei niin saa sanoa, jätin lopun pois. Olisin voinut kertoa, että joo, tentit loppuivat eilen, mutta miksi, kun ei itseänikään kiinnosta. Ei minua kiinnosta varsinainen kysymyskään, olisin mieluummin miettinyt, kuuluuko mitään ja mistä johtuu, ettei. Paitsi nyt – nyt kuului ja tuntui taas.

Hänellä oli uudet silmälasit. Matalat kulmikkaat, trendikkäät, mutta – hirvittää sanoa – ehkä sittenkin hieman tavanomaiset. Jotenkin pidin vanhoista soikeista. Kaikkien kasvoille soikeat lasit eivät sovellu, sillä ne saavat kasvot näyttämään pyöreiltä. Hänen yhtä aikaa pyöreän täyteläisiin, silti kapean kauniisiin kasvoihinsa ne sen sijaan sopivat mainiosti. Kulmikkaat lasit voi ostaa kuka tahansa uudistusta etsivä keskimääräisyys.

Sulla on uudet lasit, olisin voinut sanoa. Tai aloittaa pikkuälykkään keskustelun ostamistaan kirjoista. Enkä minä tiedä, myydäänkö Kirjatorilla pikkuälykkäitä kirjoja.

Päädyin kysymään jotain typerää pääsykokeista. Pääsykokeista, kaksi päivää ennen joulua.

Hieman kummastellen totesi, ettei kirjojakaan ollut vielä kerrottu. Kyllä minä sen tiesin, miksi kysyin. Olisin voinut kertoa pääsykokeisiin liittyvän vakiojuttuni. Sanoa jotain sukkelaa, kuten joskus aiemmin aiheesta. En sanonut.

Oli olemassa loputtomasti hyviä repliikkejä sekä yksi mieli, joka halusi vain pyörtyä kaikessa rauhassa.

***

Hän tulkitsi, että se siitä ja toivotti hyvää joulua. Ehkä hän hymyilikin. En nähnyt, sillä tuijotin hänen silmiään. Hän ei jätä muuta mahdollisuutta. Se on kummallista, en aina jaksaisi katsella ihmisiä silmiin, mutta tosipaikan tullen en muuta teekään. Luulin, että se olisi toisin päin.

Toivotin samaa, ehkä mutristin suutani, kenties kohotin kulmiani. Käännyin kannoillani ja kipitin karkuun. I won't look back, I won't look back. Minä olen ikuisesti se, joka poistuu.

5 on viitsinyt kommentoida:

Minä mietin tänään päivemmällä tismalleen samaa aforismeista. Olisin huolissani, ellen olisi niin kylläinen.

12/23/2005 12:16:00 ap.  

Tähän ei voi sanoa muuta kuin NIIN JUSTIINSA.

12/23/2005 04:44:00 ap.  

Tapu tapu tapu tap tap tap! Joulukuvaelma kirvoitti yleisöltä raikuvat aplodit. Esiintyjät kumarsivat yhdessä, yksi kerrallaan ja pareittain kymmeniä kertoja. Älähtipä joku katsojista Bravo!-huudonkin. Tosin se huutaistiin niin rivakasti, että se kuulosti pikemminkin BRRO:lta. (miksi aina noin?)

Ah, tykkääntykkääntykkään PA!

12/23/2005 08:55:00 ap.  

Kumpaa sä nyt pokaat? Äitiä vai tytärtä? Vai jotain muuta "toista naista".

Anna sille käyntikortti ja pyydä soittamaan. Kun mieli tekee. Ja sitten lipsautat freudilaisesti että sinun tekisi.

12/23/2005 08:56:00 ap.  

Niin, lienee ilmeistä, että tämä on muinainen arkistoaarre. Ah aikoja, jolloin jutut kirjoittivat itse itsensä. Kun asiat olivat merkittäviä. Kun toden totta kuului

12/23/2005 11:44:00 ap.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds