Kivinen koulutie

Mikä aika on tämä, kun huoneessa on toistakymmentä paineentunnistavaa Wacomin piirtopöytäkynää, muttei yksiäkään asennettuja ajureita. Saati tavallista kuulakynää.

Minulla ei ole tähän hätään mitään uutta sanottavaa, joten saatte tyytyä kierrätettyyn arkistoaarteeseen. Tulkoon tämä tunnetuksi PA:n epätoivoisena yrityksenä soluttautua proosapostausskeneen.

***

Olipa kerran, ja olipa toisen: oli Aarne ja oli Kaarle. Nimet olivat hieman mahtailevat, sillä niin äiti oli halunnut. Hän haaveili ajasta, jolloin hänen kaksospoikansa kulkisivat ritirinnan kaupungin katuja. Korskeina ja komeina, pitkinä ja huiskeina, ylväsryhtisinä, hiukset hulmuten, silmät pilkkien ja hymynkare huulillansa. Sellaisesta äidit pitävät.

Vielä siihen oli aikaa. Pojat olivat pieniä, eivät pitkiä eivätkä ylväitä, mutta söpöjä silti. Ja ritirinnan he kulkivat, joka paikkaan. Kaikkiin omiin paikkoihinsa, joita toiset eivät tienneet oleviksikaan. Eivätkä olisi ymmärtäneet, vaikka olisivat sattuneet tietämään. Oudoiksi he poikia sanoivat, muttei se ollut totta. Muiden oli oltava outoja, sillä kyllä he itse aina ymmärsivät toisiaan.

Taas oltiin menossa, ja pojat ymmärsivät, että tällä kertaa kyseessä oli jokin suuri ja tärkeä. Määränpäänä oli koulu, ensimmäistä kertaa. Äiti oli mukana saattamassa, sillä nuorimmaisen koulun alku on äidille melkein yhtä vaikea paikka kuin esikoisen. Ja nyt vielä kaksinvertaisesti.

Vaikea oli paikka myös Aarnelle ja Kaarlelle. Ei niinkään siksi, että olisi jännittänyt. Eilen penaalia ja kyniä ostettaessa oli jännittänyt hetken aikaa, mutta sekin oli enemmän malttamatonta uuden odotusta: tietoa siitä, että jotain mieluisaa on tapahtumaisillaan. Palavaa halua vetää viiva uudella kynällä, jotta pääsisi koettamaan uutta kumia. Vatsa ei tuntunut olevan täynnä perhosia, pikemminkin kuin se olisi kiehunut hiljakseen kuin kananmunat jälkilämmöllä.

Enemmänkin vaikeaa oli siksi, että heidät erotettaisiin toisistaan: laitettaisiin eri luokille. Psykologi oli sanonut äidille, ettei kaksosille ole hyväksi olla liikaa yhdessä, etenkään heidän, jotka jo neuvolassa ja tarhassa oli havaittu hieman kummallisiksi. Tokihan äiti lastensa parasta ajattelisi.

Pojat eivät olleet pitäneet psykologin äänestä, kuten he asian jälkeenpäin äidilleen ilmaisivat. He eivät osanneet tunnistaa, mistä se johtui. Vasta isompana he oppisivat kutsumaan tuota puhetapaa laupiaaksi ja havaitsisivat, että se oli ominaista myös terveydenhoitajille ja tarhantädeille.

Heidän siinä kulkiessaan vastaan tuli aavistuksen sammaloitunut kivi. Sammaloitunut kivi ei vieri, eivätkä kivet luonnostaan liiku kuin vierimällä, joten ei kivi oikeasti vastaan tullut. Aarnesta ja Kaarlesta se kuitenkin tuli vastaan, sillä hehän olivat aina siinä missä olivat, olkoonkin, että liikkuivat.

Moi, kivi sanoi. Hyi, äiti vastasi. Hän muistutti poikia karttamaan moista hävytöntä ilkivaltaa. Joku kuriton yläastekakara oli mennyt tuhertamaan ikiaikaisen luontokappaleen sinisellä ruiskemaalilla. Kivi oli ollut siinä ikuisesti, muuttumattomana, niin kuin luonto sen oli luonut, ja joku ilkiö kehtaakin mennä tuhoamaan sen. Kaiken. Pojat katsoivat kiveä ja hymyilivät salaa.

Kiveä päällystänyt sammal näytti maastovärjätyltä kypärältä. Ei kivellä hätää ollut. Nuorempana Aarne ja Kaarle olivat ihmetelleet, miksi hatun sanotaan olevan päässä, vaikka oikeasti pää on hatussa. Isompana sitten ymmärrätte, oli sanottu, sillä isommat eivät sittenkään ymmärtäneet.

Päivä oli ollut jännä. He eivät olleet nähneet toisiaan kuin nopeasti ruokalassa, jossa puhuminen oli kielletty. Heidän juttunsa eivät olleet toimineet, lauseet olivat jääneet vajaiksi koko päivän: toisen alkaneet mistä sattuu, toisen loppuneet kesken kaiken. Aarnella oli tapana alkaa virkkeet. Kaarle oli päättäväisempi.

Kotimatkan pojat saivat sentään kävellä yhdessä. Koulusta he eivät puhuneet, kumpikin tiesi kyllä. Eikä sitä olisi olemassa, jos sitä ei ajattelisi – ei heidän kannaltaan – he miettivät.

Pojat tulivat kiven kohdalle ja katsoivat sitä aivan luonnostaan. Niin kuin katsoo takaisin, kun aistii silmäkulmastaan jonkun toisen katseen. "Moi" kivi sanoi. "Moi!" he hihkaisivat kuten oli opetettu tervehdykseen vastaamaan. Heitä hymyilytti. Hymyilytti kuin silloin, kun näkee saapuvan ystävänsä, jota odottelee sovitulla tapaamispaikalla. Hymyilytti kuin silloin, kun näkee tytön, johon on salaa ihastunut. Hymyilytti kuin silloin, kun päättää aivan piruuttaan olla hymyilemättä luokkakuvassa – muttei sittenkään aivan onnistu. Hymyilytti niin, että hymyily hieman hävetti, muttei sille mitään mahtanut.

Ja niin, ja aina, ja kun he kulkivat aamuisin yhdessä kouluun he ohittivat kiven. He kääntyivät katsomaan sitä kuin käskystä. Kaksi pientä päätä kiertyi juuri yhtä paljon, juuri yhtä aikaa, kuin aikoinaan, kun he olivat lastenvaunuista huomanneet kumpikin saman asian. "Moi!" kivi tervehti joka aamu. "Moi!" he vastasivat hymyillen. Ja iltapäivisin, aina kun he kulkivat yhdessä kotiin, he ohittivat kiven. "Moi!" kivi tervehti heitä, ja aina he vastasivat.

Niin vuodet vierivät, mutta kivi ei: se pysyi paikallaan ja sammaloitui entisestään eikä kertaakaan jättänyt tervehtimättä heitä. Eikä koulu ollut koulua, eristystä ja väärinymmärrystä, sillä siitä pojat eivät piitanneet. Koulu oli hymyilyttävä koulumatka, ystävä, joka ei pettänyt. Oikeastaan sammal oli jo peittänyt maalauksenkin, muttei se ollut oleellista.

Ja niin, eräänä päivänä koulu päättyi viimeisen kerran, aurinko paistoi, valo leikki heidän silmissään ja heijastui hampaista. Aarne ja Kaarle kulkivat kohti kotiaan ritirinnan, korskeina ja komeina, ylväsryhtisinä, pitkinä ja huiskeina – ja äiti katseli ylpeänä. Olihan kaikki käynyt juuri niin kuin hän oli suunnitellut.

1 on viitsinyt kommentoida:

Tällaisista tarinoista me äidit pidämme!

8/02/2005 10:02:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds