Avainpostaus

Nyt viimein muistaessani nostan esille minua pitkään tyrmistyttäneen aiheen: Mistä hitosta Kysyn vaan tiesi? Ei siinä mitään, että hän kirjoitti hauskoja juttuja. Helppoahan se on, kun vaikka ottaa ja jäljittelee Sellistiä tai Vt:tä tai jotakuta hauskaa kirjoittajaa. Mutta kuinka hän tiesi Meriläisestä ja Frangénista puoli vuotta perinteistä lehdistöä aiemmin?

Vai muistanko tyystin väärin? Eikö ollut niin, että Meriläisen huumekohu [rehellisyys maan repii] ajoittui toukokuulle 2004? Ja eivätkö Rosa&Simo kertoneet toisistaan ensi kertaa vasta joskus tämän jälkeen?

Kysyn vaan kirjoitti kuitenkin jo joulukuussa 2003 seuraavasti:

23:02 Yksin juhlinut kansanedustaja Rosa Meriläinen hämmentää vieraita vitsailemalla, että hän ei lähde maailman ympäri, vaan hän lähtee Tampereelle!


Tässä, ystäväiseni, on kansalaisjournalismin voima.

[oletteko koskaan miettineet, että jos Anna Erikssonin esittämän kappaleen Oot voimani mun coveroisi joku mies, hän voisi laulaa: Oot vaimoni mun / ja tahtoosi sun / mä taivun ja teen sen milloin / vaan]

***

Tuo oli ihan instagibbi – ja parempi niin – tätä sen sijaan ole hautonut jo yli kymmenen vuotta. Kävin juuri noutamassa polkupyöräni lähiöostarimme parkkipaikalta kuukauden odottelun jälkeen. Minun tuurillani se nyysitään taloyhtiön pyörätelineestä ensi yönä.

Kerroin aiemmin JCP:n hukanneen avaimen, mutta eipä se näemmä osaa tehdä mitään oikein. Sieltä se löytyi kirjoituspöydältä kaikkien omenankuorien alta. Toista se on kun minä hukkaan jotain. Silloin ei tarvitse jossitella, löytyisikö.

[Huijasin, ei sen pöydällä mitään omenankuoria ole. Minä vain visioin, että olisihan se aika friikkiä asua samassa huoneistossa ihmisen kanssa, joka kuorisi omenansa.]

Olin kymmenen, ja minulle oli luvattu uusi polkupyörä. Oli maastopyöräbuumi ja äiti, joka ei osannut jarruttaa kuin jalkajarrulla. Koska olen ulkonäköäni myöten kuin äitini ja kävelenkin samalla tavalla koomisesti, hän arveli, etten minäkään osaisi. Jalkajarru sen olla piti.

Pyörää ei haettu mistään ketjusporttiliikkeestä, saati supermarketista. Äiti halusi tukea pientä yksityisyrittäjää, vaikka sitten hieman ylihintaa maksaen.

Ylihinta järjestyi helposti. Shimano oli tuonut markkinoille juuri tuonna vuonna uuden seitsenpykäläisen kappavaihtajansa, ja uutuudenviehätys tuntui hinnassa. Se olisi sittenkin kertaluokkaa parempi kuin viisivaihteinen Torpedo, josta olin kuullut huonoa ennenkin. Eikä se tarvitsisi huoltoa. Äiti kun ei osaisi eikä isä kuitenkaan viitsisi.

Sellainen hankittiin, ja ah auvoa: minulla oli kelvollinen polkupyörä! Saattaisin pyöräillä kaikkialle – saattaisin pyöräillä kouluun! Ei enää sitä ilkkumista, joka oli seurannut uskaltauduttuani kerran kokeeksi kolmivaihteisella TYTTÖJEN PYÖRÄLLÄNI koulun pihaan. Se oli hankittu käytettynä tuttavaperheeltä ja olin ollut periaatteessa tyytyväinen, olihan siinä sentään vaihteetkin.

Nyt yhtäkkiä minä olin state of the art ja aallonharjalla. Luokkakavereilleni hankittiin uusia pyöriä suuremmissa määrin vasta seuraavana vuonna. Ennen minua luokalla oli yksi oikea maastopyörä, minunhan oli vain hybridi, vaikka oikeasti minusta oli ainoastaan hyvä, että minulla oli tavarateline, jota en kyllä koskaan oppinut kutsumaan ritsiksi.

Myyjä oli korostanut erityisesti, että pyörässä oli muutakin uutta kuin vaihteet. Vakuutusyhtiöt olivat kuulemma viimein antaneet periksi ja suostuneet hyväksymään sellaiset lukot, joista avaimen sai irti myös lukon ollessa auki. Näin avaimen voisi kiinnittää vaikka avainnippuunsa eikä se hukkuisi niin helposti.

Saavuimme kotiin, minä hyppäsin pyörän selkään ja otin ilon irti. Poljin lähikauppaan ostamaan jäätelöä [äiti oli antanut jätskirahan, minä en saanut käyttää omaa rahaa lapsena, etten tuhlaisi sitä. oikeastaan minulle ei ole vieläkään annettu eksplisiittisesti lupaa käyttää omaa rahaa, mutta jotenkin valvonnasta on lipsuttu] ja lukitsin pyörän kauppareissun ajaksi. Poljin kaverini luokse esittelemään pyörääni. Poljin toisen kaverini luokse esittelemään pyörääni.

Ja poljin takaisin kotiin. En muista, mitä tekemään. Kenties palauttamaan vaihtorahat. Kaivoin pyöränavaintani takintaskusta. En ollut vielä kiinnittänyt sitä avainnippuuni.

Avain ei ollut taskussa!

Pienoinen paniikki yllätti varhaisnuorukaisemme. Juoksin järjettömänä ympäri pihaa. Olin juuri lähdössä juoksemaan kohti kaverini kotia, kun sentään ymmärsin juosta pyörän luokse ja hypätä selkään. Pääsisin hieman nopsemmin.

Koetin taskun saumoja, ne olivat ehjät. Tasku oli syvä ja suorareunainen. Ei sieltä mikään putoaisi. Mitä minä sanoisin äidille. Minulla oli ollut uusi hieno pyöräni puoli tuntia ja olin onnistunut hävittämään avaimeni. Hyvä, en ollut kiinnittänyt sitä avaimenperääni [minä pidin avaimiani kaulassa vielä tuohon aikaa. Minua kiusattiin siitä. Avaimien kaulassa pitämisestä tehtiin trendikästä vasta viisi vuotta myöhemmin.], mutta muuten olin toiminut nähdäkseni varsin moitteettomasti. Avain vain oli hävinnyt – kaikesta huolimatta.

Ja minä laadin suunnitelman. Olin ensimmäiset päivät aivan hiljaa asiasta. Uhkapeli oli melkoinen. Pyöräni oli lukitsemattomana, ja mietin, millaiseen liemeen itseni saattaisin, jos se nyt vietäisiin. Mieltä kaihersi toinenkin asia. Olin hukannut isäni vanhan Pikipeikko-merkkisen pesäpalloräpylän partioleirille [olin käyttänyt sitä ollessani maalivahti] helmikuussa enkä vielä nyt maaliskuun loppuun mennessäkään ollut kertonut hänelle.

Saattaa olla, että hän olisi pitänyt avonaista polkupyörää ja vuosikymmeniä vanhaa pesäpalloräpylää jollain tapaa eri suuruusluokan juttuina, mutta minusta asioilla ei ollut eroa. Hukattu mikä hukattu.

Viimein viikon jälkeen kerroin avaimen hävinneen. Mutta en suinkaan omaa tyhmyyttäni. Selitin, että olin toiminut aivan kuin vanhalla pyörälläni: jättänyt avaimen lukkoon sitä avatessani ja kerran se sitten oli yllätyksekseni irronnut, vaikka eihän avaimen kuuluisi irrota lukosta, sillä vakuutusyhtiöthän haluavat, että avaimen avulla voidaan todistaa pyörän olleen lukittu varkaustapauksessa. Niin, minä en vielä pienenä osannut hillitä lauseenvastikkeiden käyttöäni.

Totta oli, että avaimen irrottaminen lukosta vaatii pientä vääntöliikettä – se ei lähtenyt suoraan vetämällä. Näin olettaen, että käyttäjä ei olisi tiennyt, että avaimen kuuluu lähteä irti, hän ei olisi välttämättä huomannut tätä itse. Toisaalta mietin, että periaatteessa voisi olla kuviteltavissa, että jokin suurempi töyssy [niitä minulle sattui jatkuvasti] olisi saattanut riittää täräyttämään avainta sen verran, että se irtoaisi. Ja laskin, että minä olin pieni ja lapsi eikä minun ollut välttämättä tarvinnut kuulla tai ymmärtää, mitä pyörämyyjä oli ostovaiheessa äidille selittänyt.

Enkä minä siitä ihan vähällä selvinnyt. Haukut olivat melkoiset ja minut jätettiin useasti ilman jäätelöä. Sain myös lähteä ajamaan iltahämärissä edestakaisin reittiä lähiyläasteen pallokentälle, jossa olimme olleet potkimassa väittämänäni katoamispäivänä, vaikka oikeasti tiesin avaimen kadonneen viikkoa aiemmin ja aivan muualle.

Vaikka esikoisuudessa on puolensa, on todettava, ettei myöhempien aikojen avaimienhukkaajia jätetty koskaan ilman jäätelöä.

Muutaman viikon katumusajan jälkeen kaikki selvisi. Sain vara-avaimen käyttööni [en ole hukannut sen koomin], ja pesäpalloräpyläkin löytyi. Sekin on käytössä edelleen. Ihan erilainen tatsi kuin nykyräpylöissä; sieltä eivät pallot pompi.

Sen sijaan sain vasta vuosia myöhemmin kuulla, että äiti oli ottanut sepittämäni tarinan niin tosissaan, että oli kirjoittanut vihaisen reklamaatiokirjeen pyörä- tai lukkovalmistajalle. Moittinut ankarasti, että tällainen epäkohta on heidän tuotteeseensa jäänyt ja on se nyt kumma sanonkomämitä. Sen verran tomerasti oli kirjoittanut, että toimittivat uuden vara-avaimen ilmaiseksi.

Ah, ollapa vielä viaton lapsi ja kyetä sepittämään tarinoita tämän ainaisen faktajorinan sijaan.

13 on viitsinyt kommentoida:

Aaa, PA ei siis vielä tiennyt, että Kysyn vaan oli Simo Frangén! (Olisikohan tätä saanut kertoa?)

8/26/2005 12:13:00 ap.  

Tuntuu vaikealta uskoa, että hän olisi pystynyt pidättäytymään noin kokonaisvaltaisesti PAlindromeista. Niitä ei muistaakseni ikinä nähty Kysyn vaanin repertuaarissa.

Hups, korjasin tuon Simón puuttuneen aksentin.

8/26/2005 12:32:00 ap.  

Ei Pikipeikko voi olla isän: senhän olisi pitänyt olla Jättipeikko.

Kotipaikkakunnan pesäpalloilijat - ne jotka hävisivät minulle satasella koska jaksoivat juosta vain kolmoselta kotiin - osasivat tehdä tyylikkään mahalaskun poski ja polvet verillä ns. tiikerihypyn jälkeen. Heidän suuruutensa oli siinä, että noustesssaan pallo räpylässä he huusivat vastustajan kuullen - kovaa - "helpohko".

Se on asenne, jota voi aina elämässään noudattaa. Ei olisi uskonut. Elämänohjeita pesäpallosta.

8/26/2005 02:46:00 ap.  

"minulla oli tavarateline, jota en kyllä koskaan oppinut kutsumaan ritsiksi."

Se on kylläkin joppari.

8/26/2005 07:34:00 ap.  

Oli se Pikipeikko. Kenties isä oli hankkinut sen nuorempana. Muistan, kuinka soitin leiripaikan talonmiehelle ja kerroin hukanneeni pesäpalloräpyläni sinne ja annoin tuntomerkeiksi, että sen merkki on Pikipeikko, mutta teksti on levinnyt niin, että siinä näyttää lukevan Piripeikko.

Luuletsä, että täällä on paljonki pesäpalloräpylöitä? hän kivahti partiovyökokoelmiensa keskeltä.

Pirikin oli siihen aikaan minulle tuntematon sana hieman jopparin tapaan.

8/26/2005 10:14:00 ap.  

Meillä tavarateline on kylläkin tarakka. En edes tiennyt, että sitä voisi kutsua ritsiksi.. Saatikka joppariksi.

Mutta kerrassaan hellyttävä tarina. PA on kyllä jollain tapaa niin suloinen. <3

8/26/2005 01:57:00 ip.  

Kiitos, PA, kun toit tämän asian esille! Minua jäikin aina hiukan harmittamaan, että en koskaan saanut krediittiä tuosta Meriläis-skuupista. Tai siis Kysyn vaanin skuupista, kuka hän nyt sitten olikaan…

Mitä voin sanoa? KV oli asioista hyvin perillä oleva taho.

Ja jos muistat kyseisen kirjoituksen, siellähän oli toinenkin kuuma skuuppi… Sitä ei tosin vieläkään ole julkisuudessa vahvistettu, ja asian arkaluontoisuuden huomioiden ei välttämättä koskaan vahvistetakaan, mutta… No, sekin on hyvin perillä olevista lähteistä.

Cowabunga! Saippuakauppias!

8/26/2005 03:34:00 ip.  

Voi vitsi glyconutrienttia! Taidanpa seurata Marinadia ja laittaa kommentointitunnistautumisen päälle.

Niin, minäkin kutsun sitä tarakaksi. Lapsena kutsuin sitä pyörätelineeksi, mutta minut ymmärrettiin aina väärin.

Niin, minustakin PA oli lapsena suorastaan hurmastuttava. Sääli, että kova maailma teki hänestä pahaisen kyynikon.

Niin, odottelinkin Sellistin kommenttia asiaan. Valitettavasti KV pääsi perille. Kauheinta, mikä blogia voi kohdata.

8/26/2005 04:20:00 ip.  

Pala palalta mielikuva viattomasta PA:sta murentuu. Ensin tunnustit, ettei blogissa aina ole pakko puhua totta ja nyt kerrot harkitusta ja tietoisesta huijauksesta, joka kohdistui sun äitiis. Oliko tämä nyt totta vai sallittua valehtelua?

8/26/2005 06:43:00 ip.  

Aijuu, olen unohtanut kysyä: Mitä ihmettä tuolle Kuukkelinmunalle on tapahtunut? Aikooko se tipu sieltä kuoriutua omin luvin?

8/26/2005 07:51:00 ip.  

Musertunut muna pyrkii symboloimaan säpäleiksi särkyneitä haaveita ja turhaa toivoa.

Ongelmana tosiaan on, että se näyttää samalla kuoriutuvan.

8/26/2005 11:26:00 ip.  

Tapanani oli käydä tamperelaisissa baarivisailuissa ainakin syystalvella 2002 sekä keväällä ja syystalvella 2003. Frangén ja Meriläinen olivat myös niissä aina parittain. Oli siis minullekin ihan vanha juttu, kun tuli lööppeihin.

6/14/2006 07:14:00 ip.  

Ja pyöräntarakka on eteläpohjanmaalaisille lesta, mikä minulle taas merkitsee lestadiolaista.

6/14/2006 07:17:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds