Kaikkihan me tunnemme abikronikkakielen. Jos joku oli vaihto-oppilaana vaikka Haminassa, hänen kerrottiin pistäneen Haminan sekaisin. Hänestä kuulemme vielä, sanottiin vastaavasti heistä, jotka eivät tienneet, mitä tekisivät seuraavaksi.

Minusta ei sanottu kumpaakaan. Blogaajat kai lienevät useimmiten sitä väkeä, joka olisi mieluiten kirjoittanut itse oman juttunsa, sillä muiden kirjoittama ei kuitenkaan olisi hyvä eikä näin totuudenmukainen.

Tokihan minusta kirjoitetun tekstin tulee olla nokkela. [note to self, kirjoita nyt viimein se muistokirjoituksesi valmiiksi kaiken varalta][siis blogin muistokirjoitus, siltä varalta, että se on jonain aamuna poissa].

Minun abikronikkatekstini muuten oli huono, tekstin kirjoittanut kaverinikin myönsi sen hiljattain. Kirjoitin itse kahden henkilön jutut, vaikkei olisi saanut. Minä kun elin kapinoivaa murrosikääni abiturienttikeväänäni. Molemmat jonkinlaisia merkkihenkilöitä. Ja pidin molemmista. Teksteistä.

Ironisesti kaikki luulevat minun kirjoittaneen yhden kolmannen henkilön tekstin, vaikken sitä tehnytkään. Ja se teksti on huono ja tylsä. Nyt kaikki luulevat minun kirjoittaneen huonon ja tylsän tekstin. Nyt kaikki luulevat minua huonoksi ja tylsäksi. Minä mokasin lukioni, kuten näette.


Väliotsikoitu huomautus

Harhauduin taas asiasta, anteeksi Anssi. Olen lähes yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin olen vaikeasti lähestyvä. Tulisi olla tyköistuvampi, tiedättehän.


Juttu jatkuu jälleen

Hyvä koodi kommentoi itse itsensä, sanotaan vitsikkäästi [tämä on sentään huumoriblogi]. Samoin kuin hyvä ylläpito työllistää itse itsensä, hyvä reportteri aiheuttaa itse uutisensa ja hyvä blogaaja elää elämää, josta on jotain kerrottavaa.

Se katsokaas erottaa oikean kansalaisjournalistin amatööristä. Siksi minäkin laitoin paikan sekaisin heti ensimmäisenä päivänäni.

Saavuin asuntooni kahdeksan maissa illalla. Ihan vinkkinä: Saksaan ei kannata saapua kuuden jälkeen lauantaina, jos aikoo vaikkapa ostaa ruokaa ennen maanantaiaamua.

Muodollisuudet hoidettuani ja otettuani tuntumaa kämppiksiini tapasin suomalaisen tuttuni kymmeneltä kaupungissa. Hänellä oli mukanaan muita suomalaisia, ja jollakulla oli synttärit. Kohta huomasin istuvani opiskelijayksiön lattialla seuranani toistakymmentä meikäläisvaihtaria.

Ei kun oikeasti, yksi heistä viittasi itseensä sanalla meikä, ja pidin sitä kovin kiinnostavana. Eikö hän osannut sanoa meizi, vai mikä oli vikana.

Tämä ei ole päiväkirja, eikä mitään mainittavaa sattunut. Minulla ei ollut mitään juotavaa, joten olin halukas jatkamaan eteenpäin. Yökerho oli valtava ja hieno ja täynnä. Soittivat Nenaa ja tunsin tulleeni oikeaan maahan. Eikä Visaani huolittu, joten jäin taas ilman juomista [viimeisen käteiseni olin käyttänyt pääsymaksuun]. Kahteen mennessä olin kadottanut kaikki suomalaisetkin, joten päätin suunnata kotiin. En viitsinyt edes huvikseni käydä kysymässä taksikuskilta, antaisiko maksaa Visalla. Paikka oli syrjässä, mutta koputtelisin kotiin.


Oleellinen osuus alkaa

Kaikki on niin pienestä kiinni. Yksi jätetty jälki, blogi mainitaan Kuukausiliitteessä, ja kohta kirjoittaja on julkkis. Yksi töpätty tilaisuus ja kohta huomaa istuvansa jalattomana kauppakadun reunalla kerjäten kolikkoa ohi käveleviltä puristeilta.

Minä putosin jäljempään uomaan. Erehdyin epämääräisistä pikkukaduista ja löysin itseni jonkusen sataa metriä luulemaani pohjoisempaa. Tutkin karttaani ja päättelin tämän olleen oikeastaan parempi. Näin joutuisin kiertämään vähemmän. Voisin oikaista tuon vihreän jutun läpi. Se oli varmaankin puisto.

Katu kapeni. Valot päättyivät. Vihreä juttu paljastui metsäksi.

Lähdin kävelemään tietä myöden. Kännykän valossa luin karttaani: tie loppuisi pian. Metsä muuttui läpäisemättömäksi ryteiköksi, minulla ei ollut taskulamppua eikä kumisaappaita mukana.

Sinulla ei sitten ole kumisaappaita mukana, oli äiti sanonut liki viimeiseksi sanoikseen lentokentällä.

Mietin, voisiko olla mahdollista, että Sun äitisin blogi loppuisi jonain päivänä ilman ennakkovaroitusta.

I won't look back, luin jonkun blogista hiljattain. Käännyin oikealle, sitä kautta pääsisi pois metsästä.

Saavuin rakennuskompleksin pihaan, askeleeni kaikuivat. Mietin, etten edelleenkään ole varma, onko Mighty Mousessa kaiutinta vai ei, mutta on ihme, ettei kukaan myy älykenkiä, jotka päästävät miehekkään kaikuvien askelten äänen alustasta riippumatta.

Paikka oli kuin Siltavuorenpenger, rakennus muistutti psykanlaitosta. Alhaalla ei vain näkynyt Hakanientä, vaan aamuyön kasteinen niitty. Ja lehmiä.

Tutkin karttaani ja havaitsin tien matkaavan kilometrikaupalla pohjoiseen ja palaavan sitten etelään. Voisin oikaista niityn poikki. Säästäisin pitkän tovin ja kulkisin oikeastaan varsin suoraviivaisesti kotia kohti.

Lähdin kulkemaan. Kymmenen metrin jälkeen kenkäni olivat likomärät. Multa haisi. Kenties jokin muukin? Katsoin alaspäin ja näin täysikuun valossa lantaläjiä siellä täällä.

Jatkoin hieman varovaisemmin.

Mietin kaikenmaailman viisastelijoita, jotka selittävät, että kuvailevissa teksteissä tulee hyödyntää kaikkia aisteja. Teksteistä tulee sillä tavalla niin kovin tehtyjä ja aistikohtaukset tuntuvat keinotekoisesti päälleliimatuilta.

Tunnustelin takkini taskunpohjan nöyhtää. Voisiko se olla muhjaantunutta paperia. Kenties vanha nenäliina? Tyrmäsin ajatuksen mahdottomana vt:mäisesti hekottaen: enhän minä käytä nenäliinoja. Mahdollisesti vanha kuitti? Pyörittelin myttyä hienostuneesti peukalon ja nimettömän välissä. Nimetön tuntui jostain syystä muista sormia herkemmältä.

Yhtäkkiä kyykistyin ja aloin silittää heinänkorsia kämmenselälläni. Vesipisarat virvoittivat ihanasti, ja lehtien alapintojen karheus toi mieleen muistikuvan lapsuudesta – kuinka ensi kertaa tutustuin hiekkapaperiin. Pioneerina keksin brushed metal -lookin jo yli kymmenen vuotta ennen kuin siitä tuli muotia. Ei sillä, että sitä vieläkään hirveästi autoissa näkisi.

Joku voisi kutsua nopeaa tiluliluheviä rushed metalliksi.

En voinut hillitä itseäni, vaan polvistuin nuolaisemaan heinikkoa. Maku oli autereisen viipyilevä. Juuri tällaisia olivat aamuyön niityt kotonakin.


Piikkilankaa ja poliisiautoja

Eteen tuli ilmeisesti maissipelto. Korret olivat liki kaksimetrisiä. Siitä ei mentäisi läpi kuin elokuvissa. Hyppäsin muutaman ojan ja piikkilanka-aidan yli. En koettanut, oliko sähköpaimenessa jännitettä. Saksassa näkee paljon piikkilankaa. Jos se vaikka onkin ylijäämätavaraa, toivon, ettei sähköaita ollut samasta varastosta.

Kauempana edessä näkyi autojen ajovaloja puiden läpi. Tie ei olisi kaukana. Saavuin pihapiiriin, aitauksissa oli hevosia. Lähdin kävelemään pikkutietä pitkin, yritin löytää reittiä päätielle. Yhtäkkiä hevosaitauksen suunnalta kuului puhetta. Kohta ymmärsin sen nauhoitteeksi. Naisen ääni toisti yhtä lausetta. Mietin, oliko se tarkoitettu hevosille vai minulle. En saanut siitä selvää, vaan säntäsin juoksuun.

Saavuin alikulkutunnelille. Pääsisin aikomani tien alitse, kaikki olisi hyvin, suorastaan suunnitelmien mukaisesti. Tunneli oli valaisematon ja niin kapea, että olisin yltänyt molempiin seiniin yhtä aikaa. Muistelin, kuinka joskus nuorempana testasin, että ihmisen levittäessä kätensä sivulle, syntyvä kärkiväli on poikkeuksetta parin sentin tarkkuudella sama kuin henkilön pituus.

Kävelytie jatkui tunnelin jälkeen autotien suuntaisena, joten jatkoin eteenpäin. Kaikki vaikutti selkeältä. Puolisen tuntia, ja olisin perillä, arvioin.

Kävelytie lähti erkanemaan autotiestä. Se johti tallirakennukselle, jonka pihalla seistessäni näin poliisiauton vilkkuvalot autotiellä. Ne jatkoivat matkaansa hevostilan pihaan. Sireeniä ei käytetty, ääni kuulosti tältä: .

Tie ei jatkunut eteenpäin tallirakennukselta. Vähän matkaa oli aukeaa niittyä, kohta se muuttui epämääräiseksi metsäksi. En täysin osannut sanoa, mikä esti etenemiseni. Samaan tapaan, kun en osannut sanoa, miksi metsän läpi ei ollut voinut kävellä. Oli kuin edessäni olisi ollut samanlainen näkymätön este kuin huonosti tehtyjen 3d-pelien maailman reunalla.

Ensimmäistä kertaa matkani aikana olin oikeasti huolestunut. En ilmeisesti sittenkään ollut aivan niin hyvin kartalla kuin olin luullut. Olin keskellä epämääräistä korpea, umpikujassa, varsin väsynyt ja kohtuullisen kylmissäni.

Ja olivatko ne poliisit täällä oikeasti minun vuokseni?

Kävelin takaisin, koko matkan tunnelille asti. Ymmärsin autotien moottoritieksi, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa. Se olisi ainoa reitti kaupunkiin. Kummastelin hieman, luulin alun perin aikomani tien olleen pienempi, mutta annoin olla.

Piennar oli kapea, onneksi liikennettä oli niukalti. Ei minua ohittanut kuin kymmenisen autoa. Hyppäsin aidan toiselle puolelle ryteikköön aina saapuvan auton kuullessani, sillä ajoivat varsin kovaa.

Poistuin päätieltä ensimmäisen liittymän tultua vastaan ja huomasin olevani metsän sijaan meluaitojen saartama. Kirosin kenttäsuunnittelijan mielikuvituksettomuutta. Sentään lähempänä kaupunkia, tuumin katsoessani, kuinka poliisiauto ajoi edelleen valot vilkkuen pitkin äskettäin taakse jättämääni moottoritietä.

Katuvalon loisteessa saatoin tutkia karttaa paremmin ja ymmärsin, missä olin mennyt vikaan. Aikomani pienempi tie olisi kulkenut jostain hevostilan kupeesta, moottoritie kulki puolisen kilometriä siitä eteenpäin. Ilmeisesti maissipellonkierto-operaationi sai minut välttämään pikkutien. Löysin käyttämäni tunnelin ja sen lähistöllä olevan tallin umpikujineen.

Sittenkään en tiennyt aivan varmasti, minkä moottoriliikennetien penkalla mahdoin seistä, ne kun tekivät jonkinmoisen solmun juuri sijaintipaikassani.

Ja päädyin valitsemaan väärän. Pääsin lopulta kävelytielle, lopulta kaupunkiin ja kadulle, jonka nimi oli raaskittu merkitä nimikylttiin. Ymmärsin kulkeneeni kiskojen alitse, olisin väärällä puolella rautatietä.

Jälleen kerran kenttäsuunnittelija oli turvautunut typerään triviaaliratkaisuun. Tiedätte varmaan kuinka pöhköltä tuntuu, kun maailmaan on rakennettu paperinohut julkisivukulissi, jonka tehtävä on näyttää kaupungilta ja pitää kulkija halutulla reitillä. En päässyt mistään välistä puikahtamaan ratakiskoille, vaan kävelin kilometritolkulla lähimmälle alikululle ja saman matkan takaisinpäin. Lähimmillään olin ollut jo parin sadan metrin päästä kotoa.

Kaikkiaan käytin kävelyyni noin kolme tuntia ja olin niin väsynyt, etten enää tämän jutun kirjoitettuani jaksanut keksiä kunnollista loppua, vaan tyydyin tällaiseen postmodernismiin, jotta pääsisin viimein nukkumaan.

3 on viitsinyt kommentoida:

Hulluilla ja humalaisilla on suojelusenkeleitä!

Miltei yhtä kuolemaa uhmaava ensimmäinen ilta ulkomailla kuin omani aikoinaan! Kulkeeko tyhmyys suvussa?

Tulin Minnesotaan vahingossa Labour Daynä, eikä koulun keskuksesta vastannut kukaan. Istuin motellin aulassa sämpylää järsien ja mietin vaihtoehtoja, kun naapuripöydän ystävällinen herra kertoi lähtevänsä kohta 3-vuotiaan poikansa kanssa State Fairiin ja pyysi minut mukaan. Lähdin.

Vietin päivän markkinoilla isän ja pojan kanssa. Illalla isä palautti lapsen äidille ja ajoi minut motellille. Huoneessa hän kertoi katkerana Vietnam-kokemuksistaan ja avioerostaan. Siinä vaiheessa aloin hiukan pelätä.

Minua ei raiskattu eikä pahoinpidelty. Sinua ei ryöstetty eikä yliajettu. Pidä tätä opetuksena, niin minäkin pidin.

9/25/2005 07:19:00 ip.  

Ensimmäinen yö Washington DC:ssä. Hotellin 14 kerros ja kello 1 aamuyöllä pamahtavat hälytyskellot päälle. Ajattelin, että ensimmäinen yö ja ehkä viimeinen. Ajatus kuolemasta - anteeksi sanavalintani - vitutti. Mutta juuri se sana tuli silloin mieleen. Ei mitään kirjallista. Ei ylevää.

Panin kengät jalkaan, sillä jos se on tulipalo, siitä voi olla hyötyä kuumalla alustalla. Rahat ja passi matkaan, kaikki muu saa jäädä. Kiroilin etten ottanut vakuutusta, vaikka tiesin olevani matkalla yli kuukauden.

Käytävillä on tungosta. Yöpukuisia teinejä kymmenittäin, hätäilevänä, mutta eivät onneksi paniikissa.

Työnnymme paloportaille, missä sadat teinit virtaavat alas. Kaikki järjestyksessä. Robotteja ja muurahaisia, mielessä käy kuva Chaplinin Kultakuumeesta. Omituinen kuva kun kaikki ajattelevat, että henki on kiinni siitä, ehtiikö ajoissa ulos ennen kuin savu tai tuli estää etenemisen ahtaissa kierreportaissa. Yli 1000 ihmistä tunkeutuu ulos.

Seisomme pihalla, otamme tupakin. Sitten kerrotaan, että kyse on väärästä hälytyksestä. Teinit ovat polttaneet tupakkaa, sattumoisin meidän kerroksessamme. Polttelen sen kunniaksi toisenkin tupakan.

Loppuyönä ei nukuttanut. This is America.

9/25/2005 09:02:00 ip.  

Minä raukka selväpäinen olin varmaan sitten hullu.

9/26/2005 01:51:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds