Kaikki älytön jää mieleen. Kukaan ei unohda, kuinka levy ejectoidaan Macista, jahka on kerran raahannut sen roskikseen.

[Tuossahan on taustalla evoluutioketju, jonka jokainen yksittäinen hyppäys on täysin looginen, mutten nyt ehdi etsiä, olisiko se selitetty kunnolla jossain.]

Älyttömiä ovat myös nämä kolme lapsuuden sattumustani. Vieläkään en ymmärrä, mistä oli kyse. Kuunaan en unohda.


Samin patterit

Olin kai noin nelivuotias, ja minulla oli nimipäivät. Jostain syystä kotimme oli täynnä lapsia. Koska en tuolloin varsinaisesti tuntenut ketään, ne oli luultavasti kutsuttu jonkinlaisesta kerhosta, jossa kai kävin. Vai olisiko kyseessä ollut perhepäivähoitaja.

Äiti oli huolehtinut meille ohjelmaa. Ajoimme vuoronperään krääsäisellä letkuohjattavalla autolla. Jostain syystä äiti antoi meille kullekin omat sormiparistot, jotka sitten vaihdettiin auton kauko-ohjaimeen kunkin kuljettajan vuoron koittaessa. Muuten se ei toimisi, äiti väitti, ja minä hieman ihmettelin, että kuinka niin.

Sami [nimi unohdettu] ajoi, ja minua alkoi hieman kyllästyttää odottelu. Minä olin sentään päivänsankari ja nähdäkseni täysin oikeutettu ajamaan krääsäisellä autollani, jos siltä tuntui. Joten äidin hetkeksi poistuessa keittiön puolelle, vihjasin Samille, että olisi syytä luovuttaa ohjain minulle.

Sami ymmärsi totella ja ojensi ohjaimen minulle. Painoin kaasua. Mitään ei tapahtunut. Painoin uudestaan, ei vieläkään. Normanin Psychology of Everyday Things oli juuri julkaistu, joten aikaani seuraavana kuluttajana osasin manata oikein termein laitteen feedbackin puutetta.

Äiti saapui paikalle ja näki minut tuskailemassa lelun kanssa. - Mutta PA, ei saa ajaa toisten vuorolla, hän kivahti. Minä ihmettelin, mistä hän sen tiesi. Ei se tietenkään toimi, kun siellä on Samin patterit, hän jatkoi ja taputti minua päähän kuin Vt käsiään yhteen. Avasi sitten paristokotelon [minä en siihen hentoine sormineni kyennyt], laittoi minun patterini sisään, ja katso: auto kulki taas.


S-verkko heiluu

Samana vuonna katsoin kerran televisiota. Sieltä tuli jonkinlainen musiikkivideo. Siihen aikaan ykkös- ja kakkoskanavalla oli tapana näyttää musiikkivideoita kesken kaiken. Seuraavaksi katsomme musiikkivideon, saattoi kuuluttaja ilmoittaa. Ja sittenhän katsottiin.

Videossa mies soitti sähkökitaraa. Heilutti sinne ja heilutti tänne. Se oli rokkia, se.

Video loppui, ja kuuluttajatäti palasi ruutuun. Hän kertoi, mitä ohjelmaa olisi luvassa seuraavaksi ykkös-, mitä kakkosverkon puolella. Minä kysyin isältä, olisiko mahdollista olla muitakin verkkoja. Miksi juuri yksi ja kaksi? Miksei ole vaikka S-verkkoa? kummastelin.

Samassa huomasin erehtyneeni. S:hän on kirjain eikä numero. No, ehkä isä silti tajuaisi, mitä tarkoitin.

Tosi hyvä kysymys! hän innostui. On tosiaan olemassa s-verkko. Tossa videossa, joka äsken tuli ja jossa se tyyppi soitti kitaraa, niin se heilutti just sitä S-verkkoa edestakasin, isä selitti.

Minä kuuntelin hieman hölmistyneenä, enkä sitten tullut koskaan tarkentaneeksi, että olin tarkoittanut varsinaisesti numeroita. Voisiko olla mahdollista, että jonain päivänä televisiokanavia olisi vaikka kolme?


Kirjaimilla laskemista

Seuraava sattui vuotta myöhemmin, sillä olimme jo muuttaneet toiseen kaupunkiin. Vanhempien kannattaa muuttaa jatkuvasti paikasta toiseen, jotta lapsien on helpompi jälkeenpäin ajoittaa menneisyyksiensä tapahtumat.

Jostain oli tullut mainos kielikylpypäiväkodista. Se oli monistettu keltaiselle paperiarkille. Äiti selitti minulle näkemyksiään kielikylpypäiväkodeista samaan tapaan kuin äiti voisi selittää näkemyksiään lapsityövoimaa hyödyntävistä krääsänkauppaajayrityksistä ja touhua tukevista opettajista.

Yhtäkkiä isä keksi, että on tullut aika opettaa pojalle yhtälönratkaisua. Hän käänsi paperin ympäri ja piirsi sille a-kirjaimen. Minun oli hieman vaikea hahmottaa sitä a:ksi, sillä minusta a näytti A:lta. Hän sanoi, että nyt harjoiteltaisiin kirjaimilla laskemista.

Minä muistelin taannoista S-verkkosattumusta ja mietin, voiko kirjamilla muka laskea, vai olinko perinyt erehdykseni juuri isältäni.

Eihän kirjaimilla voi laskea! minä kivahdin tietävästi. Joo, joo, hän vastasi ja jatkoi kirjoittamistaan. a + a, siinä luki. No, mitäs tuo on? hän kysyi. No, aa ja aa on varmaan kaksi aata, kummastelin.

Aivan, fiksu poika, tiesinhän minä, isä hihkui. Minä, joka en oikeasti osannut laskea numeroillakaan, ihmettelin, mitä järkeä kirjaimilla laskemisessa on. Kuinka me muka tiedämme, paljonko aa on? kummastelin.

Se voi olla ihan mitä vain! isä hehkutti. Siinä se idea juuri onkin. Katsos, kaikki se, mitä tehdään numeroilla, se on oikeasti laskentoa. Mutta tämä, poika, tämä on matematiikkaa.

Mutta jos aa kerran voi olla mitä tahansa, eikö silloin ole ihan sama, onko meillä yksi vai kaksi aata, kun se kerran voi olla mitä vaan? ihmettelin. Isä nyökytteli tyytyväisenä: Juuri niin. Tiesinhän minä, että ymmärtäisit.

***

Aikaa kului, eikä tuosta enää puhuttu. Kielikylpymainos hukkui sohvanrakoon ja löytyi sieltä vuosia myöhemmin tai sitten ei.

Eräänä päivänä isä soitti puhelua sormella veivattavalla puhelimellamme. Näppäimelliset puhelimet oli kaiketi keksitty jo kahdeksankymmentäluvun loppupuolella, mutta meille sellaista ei suotta hankittaisi ennen yhdeksänkymmentäluvun puoliväliä, sillä vanhatkin toimivat vielä hyvin.

Minä olin nähnyt jossain puhelinnumeron, jossa oli kirjaimia. Kuule isä, kuinka sellaiseen puhelinnumeroon voi soittaa, jossa on kirjaimia, kun kerran puhelimessa on vain numeroita, paitsi joissain, joissa on myös R? ihmettelin.

Hyvä kysymys, isä kehui. Muistatko, kun silloin kerran harjoiteltiin kirjaimilla laskemista? hän kysyi aivan kuin voisin koskaan unohtaa. Myönsin. No, juuri samalla tavalla, hän vastasi.

4 on viitsinyt kommentoida:

Miten noinkin fiksunoloinen nuorimies on voinut nelivuotiaana sotkea asioita näin pahasti! Eihän noissa muistumissa ole mitään tolkkua (paitsi viimeisessä)!

Mitäs luulet, jos isäsi olisi kysynyt montako aata on 0,5 a + 0,5 a, olisitko osannut vastata? Minun oppilani vastaavat jatkuvasti 2a, sillä onhan siinä kaksi aata, niillä vain on jotain numeroita edessään.

11/17/2005 11:40:00 ip.  

Mun eka kerta. Täällä. Sä kirjoitat ihanasti, mä oon aivan rakastunut.

Tää jää nyt lyhyeksi koska mä haluan mennä lukemaan sun loputkin jutut. Mä sanon (kehun?) sit enemmän kun oon lukenut kaikki.

11/18/2005 01:34:00 ap.  

Äitis: Niin enhän minä mitään sotkenut, vaan häijyt vanhempani, jotka puhuivat höpöjänsä luultavasti luottaen, että ei se kuitenkaan tajuu tms.

Lotta: Tuo on kunnioitettava asenne, juuri noin.

Minäkin rupeaisin standupperiksi, jos osaisin puhua.

11/18/2005 09:40:00 ap.  

Ensimmäiselle tapaukselle hakisin järkiselitystä siitä tosiasiasta, että vanhemmat ovat tosi hyviä bluffaamaan ja uskottelemaan lapsilleen kaikenlaista. Jopa kaltaisillesi varhaiskypsille.

Sehän ei kuitenkaan tietenkään poissulje sitä mahdollisuutta, ettetkö olisi joutunut hetkellisesti toiseen todellisuuteen, jossa patterit ovatkin henkilökohtaisia. Lapset kokevat joskus kummia ja pelottaviakin juttuja. Itsehän näin mm. hallusinaatioita jättiläishyönteisistä ja koin ruumiistairtautumisia.

Mutta minä olenkin hullu.

11/18/2005 12:26:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds