Ryhmä paljon työtä tekee

Minä tulin juuri tekemästä ryhmätyötä ja kohta jatkan seuraavaa. Jos nyt eilen jauhoin itsestäni, höpistään tällä kertaa tasapuolisuuden nimissä ryhmistä. [tässä tekstissä ei ole yhtään vitsiä. humoristista sisältöä haikailevia kehotetaan tutustumaan Lehden paaviaiheiseen kirjoitussarjaan, joka alkaa tästä uutisesta.]

Äskeinen tuokiomme oli lähestulkoon tehokas. Yleensä kaikkinainen tiimeissä puuhaaminen on lopulta hirveää ajanhaaskuuta ja kaikkia raivostuttavaa kompromisseistä kinaamista [hehee, kompromissikisat][tuota ei voi laskea vitsiksi]. Ideaalisesti voisi miettiä, olenko ikinä ollut mukana ryhmässä, jonka lopputulos olisi ollut enemmän kuin osiensa summa.

Käytännön kysymys on, olenko ikinä ollut mukana ryhmässä, jonka lopputulos olisi ollut parempi kuin mihin olisin yltänyt yksinäni.

Ensimmäiseen vastaisin tuskin. Jälkimmäiseen sentään kyllä, mutta harvoin päästään edes tuohon. Yksi ongelma lienee peruskoulusta periytyvä luottamuksen puute. Koska ryhmiä ei saanut ikinä muodostaa omien kavereidensa kanssa, vaan ne arvottiin tai määrättiin, mukaan arpoutui aina suuri määrä väkeä, josta ei ollut lopputuloksen kannalta kuin haittaa. Lopulta tilanne päätyi siihen, että tunnollinen ja kunnianhimoinen sankarimme kasasi koko jutun omaan niskaansa, sillä se oli ainoa keino taata hänen haluamansa laatu. Mielellään ei palauttaisi omalla nimellään huonompaa kuin mihin tietää pystyvänsä.

Lopputuloksena sankari turhautui joutuessaan tekemään kaikkien muiden työt. Muut turhautuivat yhden omiessa kaiken itselleen ja näin väheksyessä toisten panosta.

Kenties kyseessä oli sankarin ongelma. Sankari ei ymmärtänyt, että ryhmän saama lopputulos ei tarkoita ryhmän osien summaa [saati jotain vielä suurempaa]. Se tarkoittaa ryhmän osien keskiarvoa. Ja jos sankari kerran on niin luvattoman erinomainen, ei edessä ole kuin kaksi vaihtoehtoa: turhautuminen tai tuhraaminen.

Tyypillinen työnjako kolmen hengen ryhmätyössä supikoirasta saattoi olla, että yksi piirsi kuvan elukasta. Toinen tussasi otsikon. Sankari luki aineiston, tiivisti oleellisen ja kirjoitti sen pohjalta referaatin. Homma toimi edes kohtuullisesti silloin, kun kaikilla oli sentään erikoisosaamisalueensa. Ongelmia tuli silloin, kun kukaan ei osannut edes piirtää.

Jostain syystä minulle tuntuu lankeavan sankarin viittaa yhä edelleen jatkuvasti, vaikka väestön tulisi olla peruskoulua homogeenisempaa. En halua vaikuttaa tyhmältä ryhmätyötilanteessa, vaan pyrin skarppaamaan [hieman kuin Mannerheimilla minulla on vain kaksi vaihdetta: sankari tai nolla]. Lopputuloksena saavutan kuin varkain jonkinlaisen luottamuksen. Muut luulevat, että ymmärrän asiasta jotain ja olettavat minun tietävän, kuinka olemme toimimassa ja minne menossa. Eikä siinä vaiheessa ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin. Jälleen on viitta kantajansa valinnut.

[Ulkoa kuuluu linnunlaulua. On siis kevät.]

Kaikkein ongelmallisinta on tekstin kirjoittaminen porukalla. Minusta on toivotonta edes kuvitella saavansa mitään aikaan istumalla kolmen tai neljän hengen joukolla yhden koneen takana ja sanella yhdelle raukalle, mitä tämän tulee kirjoittaa. Minä voin mieluusti ideoida yhteisvoimin, mutta kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Minä piilotan keskeneräistä tekstiä sisältävän ikkunan heti kun joku lähestyykin näyttöruutuani.

Kirjoittamisen hajauttamisessa on yhä edelleen sama ongelma kuin peruskoulussa: ihmiset eivät vieläkään osaa kirjoittaa. Tuntu typerältä ensin nähdä vaivaa miettimällä, kuka kirjoittaisi mitäkin. Sitten lukea toisten tekstit ja huomata, että kätevin keino saada niistä siedettäviä on kirjoittaa koko roska itse uudestaan. Tämä on aika vaikeaa toteuttaa vaikuttamatta pikkumaiselta besserwisseriltä.

Tavataan sanoa, että huono englanti on maailman yleisin kieli. Samaan tapaan tuntuu, että huonosti kirjoitetun tekstin määrä ja samalla osuus kasvaa valtavaa tahtia. Voisi toki väittää, että niinhän siinä käy, kun kaiken maailman amatöörit päästetään blogien kautta suoltamaan silkkoa piuhat pullolleen. Todellisuudessa vaikkapa laatublogaajien käyttämä kieli on parempaa kuin monien oikeisiin julkaisuihin kirjoittavien toimittajien. Jopa Hesarista bongaa kaksoipassiiveita jatkuvasti, mutta tämä ei tietenkään ole oleellista.

Joku paikallinen kylähullu korjaili aikoinaan pilkkuvirheitä mummoni hoitaman kirjaston kirjoihin.

Minun haaveissani välkkyy ajatus täydellisestä tiimistä, mutta vielä en ole päässyt sellaisen syntyä todistamaan. Odotellessa kelpaa katsoa kohta alkavaa Diiliä ja uppoutua rauhoittavaan tosi-tv-illuusion maailmaan.

[Kaikkea sitä menee julkaisemaan täydellisen otsikon innoittamana... Mainitaan sekin, että jos joku erehtyy luulemaan kirjoittajaa ylimieliseksi paskaksi, hän on ymmärtänyt täysin väärin.]

1 on viitsinyt kommentoida:

Tuo kimppakirjoittaminen on kieltämättä ryhmätöitä tehdessä todella rasittavaa. Muistuupa mieleeni useampikin ryhmätyö, jota palauttaessani olen ajatellut, että olisi vain pitänyt kirjoittaa itse yksikseen koko homma eikä päästää muita vajaataitoisia siihen puuhaan...

Lisäksi lukion jälkeisissä opinnoissa ihmettelin ihmisten heikkoutta esitellä ryhmätöitä. Niitä kalvoja läiskittiin piirtoheittimelle (nykyisin kai diilimäisesti ihanaan PowerPointiin) ja sitten joku sössötti sen esityksen läpi. Tai pahimmillaan viisi ryhmän jäsentä, kukin vuorollaan, luki monitonisesti kalvolle kirjoitettuja tekstejä.

Kaiken kaikkiaan ryhmätyöt opiskeluaikaan olivat usein sellaista hölmöilyä, etten niihin itsekään viitsinyt panostaa. Jo pelkkä tapaamisaikojen sopiminen osoittautui aina niin hankalaksi, että meni into panostaa ryhmän yhteiseen hyvään.

4/04/2005 08:28:00 ap.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds