Omeletin kääntäminen

Tämä teksti julkaistaan päivän myöhässä, sillä nuo myöhemmin mainitsemani nettikatkot kotonani muuntuivat täysinäiseksi toimimattomuudeksi. Sikäli tietenkin hyvä, että olen saanut tänään jotain aikaiseksikin.

***


Ilta-Sanomat kyselee hiihtoloman ajankohdasta:

Ovatko hiihtolomat liian aikaisin?


Nyt on vihdoin luvassa lämpöä ja aurinkoa. Pakkanen ehti kuitenkin pilata jälleen monen hiihtolomalaisen lomafiilikset.


Hirvittävää, kuinka pakkanen tulee ja sotkee minunkin hiihtämiseni joka kerta. Siirretään hiihtoloma elokuulle, niin ei tarvitse siirtää kesälomaa myöhemmäksi.

***

Aina ajoittain herään pohtimaan, tarvitsemmeko me todella kaikkia näitä taksikuskiblogeja.

Kohtuuden nimissä on kuitenkin syytä muistaa, että PA-blogejakin on olemassa aika monta, joten kai sitä yliedustusta tulee etsiä jostain muualta.

***

Paistoin eilen [eli toissapäivänä, tiedättehän] bratwurstimunakasta ja muistin jälleen, että olen aika kurja munakkaanlaittaja. Pitäisi varmaan etsiä jostain jokin ohje, kun tuntuu, että saan aina maidon ja munien suhteen jotenkin väärin.

Aiemmin minulla oli ongelma myös munakkaan kääntämisen kanssa. Se tuntui aina menevän rikki. Etsin googlellakin: munakkaan kääntäminen, omeletin oi'onta. Mitään ei löytynyt.

Joku kaveri kertoi ircissä, ettei mukanasta kuuluu kääntää. Että vain lätyt ja köyhät ritarit käännetään. Ilmankos ei löytynyt [ehdin kyllä jo kehittää toimivahkon kasarinkansimetodin].

Niin, minä en laittanut munakkaaseeni bratwurstia vain siksi, että pekoni oli loppu. Minä todella pidän siitä. Pidän myös paistetusta hapankaalista. Joko mainitsin tämän. Ongelmana on, etten osaa paistaa sitä ilman huoneistossa viikon leijailevaa käryä. Saksalaislukijani, jakakaa ohjeenne.

***

Äskettäin laitoin kunnon ruoan hengessä oikein spaghettia hoon kera. En ole aivan varma, onko ortodoksisimpien tulkintojen mukaan luvallista heittää sekaan oreganoa, mutta ajattelin, että maa on sentään oikea.

Laitoin mausteen sekaan ja kummastelin outoa hajua. Käänsin purkin ympäri ja luin etiketistä piparmintun. Miksi hitossa joku kämppikseni haluaa pitää maustekaapissa piparminttua? Kummaa porukkaa. En enää ikinä nyysi noiden mausteita.

***

Korostaakseni, kuinka visusti olen mukana skenessä, kerron hieman kuulumisia Saksan podcast-ympyröistä. Iki-ihana ja suursuosittu Annik Rubens Schlaflos in Müncheneineen emännöi kilpailua, jossa pyritään löytämään logo podcast-kuuntelijoille. Ideana siis, että valkoisista trendinapeistaan standardin räppimoskan sijaan laatusisältöä kuuntelevat podcast-addiktit voivat jotenkin kommunikoida erinomaisuuttaan maailmalle.

Vielä minulle ei ole täysin selvinnyt, mitä tuolle logolle aiotaan tehdä, jahka se on valittu. Tatuoidaanko otsaan vai kuinka tehdään tiettäväksi.

Kymmenen finalistia esitellään podcastlogo.comissa. Ich höre stimmen – kuulen ääniä, hihhaa. Äänestys on mahdollista 24:nteen tätä kuuta.

Suomesta en ole satunnaisotannalla löytänyt amatööricastaajia, joiden puhe ei olisi pidemmän päälle tuskaisaa kuunneltavaa [minä huonoimpana puhujana, mutta ymmärrän olla hiljaa]. Jos jollakulla on tietoa Suomen Annik Rubensista, kertokaa ihmeessä.

***

Minä hieman jälkijunaisena törmäsin vasta tänään Lordin euroviisukappaleeseen [avi 14,5 Mt]. YLE kun ei jostain syystä enää esitä niitä sivuillaan; liekö jälleen teosto–gramex-akselin aikaansaannosta.

Minusta laulu oli aikas hyvä. Minä pidän tuollaisesta melodisesta puolihevistä, jossa lauletaan oikeasti eikä vain ärjyä möristä. Kappale tuo sitä paitsi jollain tavalla mieleen Alice Cooperin Poisonin, joten pakkohan se on olla hyvä. Sikäli tietenkin hirveän hauskaa, että Jari Sillanpää lauloi pari vuotta sitten yhtä lailla enkeleistä, demoneista ja hallelujasta, mutta hänen naamiaisasunsa jäi surkuhupaisaan selkään teipattuun lokinraatoon. Senkö vuoksi siitä ei noussut vastaavaa kohua.

Minä ymmärrän jollain tapaa ylitsepursuavaan seksuaalisuuteen pohjaavien esitysten kritisoinnin, sensuroinninkin, mutta Lordin möröt nyt ovat lähinnä huvittavia.

Sitä hauskempaa lukea YLEn euroviisufoorumilta, kuinka tr00-viisufanit itkevät kansan tyhmyyttä. Tietenkin olisi kuulunut valita [oletettavan] huonoksi italiaksi laulettu kappale, jotta olisi voitu luoda kultivoitunut vaikutelma.

***

Nettiyhteyteni toimii niin katkonaisesti, etten uskalla luvata, milloin jälleen tapaamme. Niinpä heitän loppuun vielä pikaisen irtomietteen.

Kirjoitin joskus aiemmin, että pesulaan tultaessa tavataan tervehtiä läsnäolevia – samoin pois lähdettäessä. Vaikka ei tunneta ja vaikka ei muuta puhuta, niin ihan vain osoittaakseen, että ihmisiä tässä ollaan ja samassa tilanteessa.

En ole varma, kirjoitinko, kuinka vahingossa lipsautin Suomessa joululomalla kaupan kassalle poistuessani heippa tschüssin korvikkeena. Ehdin sentään parin viikon aikana parantua tästä virheestä.

Saksalaiset ovat toki varsin varautuneita etelä-eurooppalaisiin verrattuna, mutta sittenkin eri kaliiperia kuin suomalaiset. Toisaalta teitittely elää edelleen voimakkaana täkäläisessä kulttuurissa. Tämän voisi kuvitella osaltaan lisäävän etäisyyttä.

Mietin vain, että jos se olisikin päinvastoin. On jonkinmoinen kynnys lähteä puhuttelemaan vieraita ihmisiä kuin parhaita kavereitaan [olkoonkin, että tällä menetelmällä useammin voittaa kuin häviää]. Jos heitä sen sijaan on teitittelyn valitsemalla mahdollista puhutella ainoastaan ihmisinä ja kohtalotovereina, muttei sen enempää, eikö tämän voisi kuvitella madaltavan kynnystä kommunikointiin?

Hieman samaan tapaan kuin joskus kirjoitin, että vaikka blogaamalla saattaa periaatteessa löytää jonkinlaista rohkeutta, kääntöpuolena voi olla, että jättää asiat oikeassa elämässä toteuttamatta, kun teksteissään väittää ne tehneensä. Että jos normaalisti toteuttaisi yhden kymmenestä ideassaan, niin blogissa on helppoa väittää toteuttaneensa ne kaikki ja jättää oikeasti jokainen väliin.

Luultavasti takana ei tietenkään ole mitään noin monimutkaista, vaan ainoa peruste on se, että teitittelymuoto sattuu olemaan kieliopillisesti kaikkein yksintertaisin.

3 on viitsinyt kommentoida:

Minä rakastan saksankielen teitittelyä. Erityisesti jos joku henkilö ei miellyttä minua, otan teitittelyllä haluamani välimatkan. Teitittelyssä (muuten jos tätä mutustelee liian kauan, se muuttuu ihan kummaksi, minulle kävi juuri nyt näin)on myös joskus oma charminsa. Esim. ranskassa tämä iänikuinen Bonjour Madame, Pardon Monsieur.
Vaikka stadilaisena dikkaan suomen kielestä, harmistun usein suomessa käydessäni, kun puhekieli tuntuu niin köyhältä, se on jotenkin niin riisuttu.
Minä HALUAN sanoa että Hyvää päivää Rouva, saisinko yhden pekonipasteijan kiitos. olkaa hyvä, kiitos ja hyvää päivänjatkoa /viikonloppua ja näkemiin. Ja katsoa samalla silmiin. Onko se vain kieli joka muuttuu, vai häviävätkö käytöstavat? Ja mitä tulee tilalle?
Niin ja siihen kaalinhajuun en tunne lösungia, toivottavasti joku viisaampi kertoo.
Kata

3/14/2006 04:59:00 ip.  

piti sanoa että kun sanaa teitittelyllä mutustelee. nyt menin ihan sekaisin. kuka sellaisen sanan oikein on keksinyt.

3/14/2006 05:01:00 ip.  

Nykynuoret tuppaa teitittelemään. Mikäs siinä.

3/14/2006 10:54:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds