Boaletti, osa II

Suuren draaman toinen osa. Lyhensin loppua hieman, vaikkei heti uskoisi.

***

Katselin heltyneenä hänen tomeraa olemustaan, koholla olevaa kyynärvarttaan, sopivasti kiristynyttä vaaleanvihreää villaneulettaan. Hupsu pieni tyttö, mitä minä olin taas eilen ajatellut.

Annoin itselleni anteeksi silloin ja annan nytkin. En kanna kaunaa, sillä olo on riittävän raskas muutenkin. Olisin ottanut kiinni silloin liukuportaissa, juossut perässä metroon. Ei minun olisi tarvinnut käyttää vastaan tullutta tuttua halpana tekosyynä, päästää häntä livahtamaan Vero Modaan.

Boakäärme
karkuteillä
Ohikulkija:
se on kiltti
ja söpö

, lööppi tietää kertoa.

Katoava luonnonvara. Lauma alakoululaisia opettajineen, neljäs luokka, sanoisin, kulki samasta paikasta aiemmin tänään. Seitsenhenkinen pahistyttöporukka meuhkasi letkan hännillä kuin joukko humalaisia teekkareita vappuna tai jonain muuna päivänä. Punainen tonttulakkipipo viisti pikkutytön polvea hänen matkiessaan uskottavaa liikehdintää ryhmänjohtajalta, jonka vaaleanvioletti toppatakki ja reppu olivat sävysävyyn. Kiltteys kaipaisi suojelua, rauhoitusta, mutten pysty rauhoittamaan itseänikään.

"Siis mitä helvettiä!" Markus purskahti meilissään. "Nyt se Ninni suuttu mulle, kun mä olin jättänyt sen vastaajaan viestin, kun se tarkottaa, että mä olin kuullut sen oman vastaajaviestin eikä sitä saisi kuunnella, kun se on kuulemma ihan hirvee." Ninnni oli Markusta kolme vuotta nuorempi. Huomautin, ettei tulisi odottaa welldonea, jos tilaa raakaa.

Rompooli, mureke narskuu, pikemminkin rahnuu, jalkojen alla. Töölönlahti, toissavuosi. Juoksulenkki, jolla mietin, mitä sanoisin. Mietin taas. Enkä koskaan toteuttanut ajatuksiani, koska ne olivat liian hölmöjä. Enkä koskaan sanonut mitään normaalia, sillä mielessäni oli vanha ajatukseni, josta en osannut luopua. Lopputulos oli kompromissi. Eikä kompromissi olekaan hyve: maailmankuvani murtuu.

Jääkiekkokaukalo on lähes purettu. Vielä vuosi sitten kävin kävin tähän aikaan luistelemassa. Luovuttajat. Joulukuun lopulla oli ennätyskylmää, mutta silloin ei voinut jäädyttää, sillä budjetti oli käytetty loppuun edellisenä talvena. Nyt on rahaa, muttei pakkasta. Taajuudet eivät aina osu yksiin, jos toisiinkaan. Mikä hölmö minäkin luulen olevani pitäessäni väkisin laitoja pystyssä?

Juoksen täyttä päätä, täysipäisyydestä ei ole enää tietoa. Kyynärpää hipoo kiviseinää sisäkurvissa kuin kurvikasta kanatyttöä vahingonnäköisesti, joskus. Ei ollut minusta kanan pojaksi. Säälittävä hölmö, kivahdan ja nuolaisen karvasta, mutta karvatonta ylähuultani. Pohjoisranta on tyhjä.

Vuosi oli vaihtunut ja juhlamieli hiipunut puolitutun kuokkavieraan laatoitettua kyläpaikan parkettilattian, verannan ja pitkälti eteisen käytävämattoa.

Kohti kotia puoli kahden aikaan pitkin hyytävätuulista Pohjoisrantaa. Rivakat askeleet narskuttivat kylmää pakkaslunta. Kylmää ja kovaa.

Tottumuksesta vilkaisin penkkiä, en enää voi ohittaa sitä katsomatta. Siinä hänen kirkkautensa loisti silmissäni, katsoin kohti kävellessäni kuin tanssiin hakiessa. "Miksi sinä, Kristine-neito, hento ja sievä vappukukka, kukoistat täällä keskellä kirpeänkuulasta pakkasyötä?" tiedustelin kuin kuka tahansa. "Odotin sinua", hän vastasi äänensävyllä, joka ei jättänyt muuta kuin tulkinnanvaraa: epäsuoria, mutta avoimia kysymyksiä.

Odotti nyt, odotti aiemmin, odotti tulemaan, olemaan tulematta, tekemään, menemään, hakemaan, eestaas sinkoileva sekamelska ylikuormitti mieleni.

Ja iski minua Vero Moda -kassilla, sinkautti hyhmäiseen rantaveteen. Istui takaisin penkilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin aina. Hymyili hempeän epävarmasti. Varmasti hymyili.

Vesi oli suolaista. Vanha vesi janottaa, ymmärsin. Itsepetollista vähättelyä. Kyseessä oli suolavesi, eikä suolavettä juomalla saa kuin pahan olon. Raketti räjähti pinnalla, vaimea ääni kantautui veden alle, ja luulin havainneeni koko räjähdyksen. Minä, joka muka aina huomaan kaiken.

Märän suolaisena jatkan juoksuani kohti Kauppatoria, silmiä kirveltää. Laivat ovat merellä. Paras mahdollisuus tuli viimeisenä.

Yhtäkkiä abiristeilyllä kaikki pörräsivät hänen ympärillään, kuin lauma kuhnureita kuningatarta kyöräämässä. "En halua iskeä sinua, vaan suojata maailman iskuilta", hurskastelin mielessäni. En sentään mennyt sanomaan sitä ääneen. Leikkiin mukaan, yhdeksi toisista.

Markus hehkutti viimein onnistuneensa Karvakorvan kanssa. Hänen piirityksensä oli kantanut kiellettyä hedelmää, eikä muikeasta ilmeestä ollut erehtymistä. "Tiäksä, se tais saada orkun", hän uskoutui. "Kappas, sitä on alettu ihan oikeilla termeillä puhua", kehuin. "No siis, daa, kyllä mä aina on ovulaation tienny."

Annoin olla ja muistutin häntä Ninnistä, jonka kanssa yhä nimellisesti oli. "Ohitettaessakin autot ovat hetken rinnakkain", hän vastasi kuin korvanapin käskyttämänä. "Autokoulumaikka sanoi, että ohittaminen on typerää machoilua, jolla harvoin voittaa mitään, mutta riski aiheuttaa vahinkoa on huomattava", kuittasin.

Mietin, että keskustelumme oli epäuskottavaa kuin liian nokkelasti kirjoitetussa televisiosarjassa.

Kiltti tyttö oli juonut, eikä se siitä johtunut. Ehkä ymmärsi väärin, mutta kun yritin miettiä, en mitenkään keksinyt, mitä oikein ymmärtäminen olisi tarkoittanut. Sanoi, ettei ollut kiinnostunut sellaisesta juuri nyt. En minä nöyristelemään jäänyt, olen niin kovin vähään tyytymätön. Halusin kaiken, enkä mitään – ja sain toki puolittain haluamani. Boaa, aamiainen jäi aikeeksi, mutta laitoin laivan keinumisen piikkiin.

Pakkoko silti oli kaikista idiooteimman reppuselässä tanssilattialla riekkua. Aurinkolasit, oikeesti.

En ole ennen jatkanut näin pitkälle, mutta kai se on kerran käytävä. Vanhan kirkon portaat, kohta olisi kevät ja lukiolaiset saisivat istua niillä välituntejaan: vääntää englanninaineita kirjoituskurssille ja potkia toisiaan selkään. Olla tohkeissaan syksyllä alkavista ylioppilaskirjoituksista.

Kiipesin kirkkoon. Silmäsin alaspäin tuulessa liehuvaa solmiotani. Keltainen, kuten paitakin, sillä kaikilla olisi kuitenkin tänä keväänä muodikas lila. Se olisi periaatteessa sopinut minunkin väreihini mainiosti. Jokohan nyt saisin solmioneulan lahjaksi?

Siinä jonottivat kuin pankkiautomaatille. Jokainen saisi sentään kuitin, ne, joilla oli katetta, rahaakin. Pankkiautomaattijonon editse kulkeminen aiheuttaa epäonnea, mutta rehtori ei muistanut vanhan kansan viisauksia. "Kristine Karlson", hän pyysi suhauttaen ja lyhyellä aalla. "Boaa", minä huusin – pitkällä aalla ja lujaa.

Aurinko paistoi, kuulemma aina lakkiaispäivänä. Isä hoputti kotiin lähtöä, kaverit muistuttivat illan aikataulusta. Odottelin kaikessa rauhassa. Kohta näin hänet portaiden juuressa. Menin pakeille, mutten enää pakeille, millekään. "Boaa", sanoin sen kummemmin välittämättä, yliolkaisesti kuin hiuspalmikkonsa tänäänkin. Hän katsoi hieman kummissaan, siristeli silmiään auringolta ja tokaisi lopulta ihmetellen: "Terveydeksi!".

Sitten hyppäsi tanssilattiasankarin reppuselkään, ja yhdessä he laukkasivat kohti yötä myöten paistavaa aurinkoa. Minä seisoin portailla kuin jätetty morsian ja hylätty lapsi – tyytyväisenä löydettyäni viimeinkin oikean sanan.

Vilkaisen kelloa, painan splittiä ja painun perään.

0 on viitsinyt kommentoida:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds