Boaletti

Onko tämä sitten 700 lauseen novelli, ylioppilasainemeemivastaus vai roosapostaus, en tiedä. Se kuuluisi kirjoittaa kokonaan uudestaan, mutten henno, jotten hukkaisi jotain.

Te, jotka luulette tietävänne paremmin, muistakaa, että tämä on kollaasi. Henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja on saatettu keksiä ja sekoittaa, mutta tuntemukset ovat enimmäkseen aitoja.

[Hmph, viimeiset päivät ovat karkottaneet noin viisi tilaajaa. Saa nähdä, mihin nyt ylletään.]

***

Nousevan hissin valo siivilöityy vähän kerrallaan veräjän rao'ista pimeään rappukäytävään. Messinkiset nimikyltit valaistuvat alhaalta ylöspäin, meidänkin, jonka ö-kirjaimen pisteitä isä oli jostain syystä pitänyt rienauksena. Hänestä kyltti oli sikamaisin kuviteltavissa oleva joululahja. Itse hän sentään antoi aikoinaan omalle äidilleen lahjaksi Pilailupuodin koirankakkaa.

Saapuva valo on kuin lähestyvän metrojunan valokeila tunnelin seinässä asemaa edeltävässä mutkassa. Kohta täällä. Jostain syystä junarata tekee aina mutkan ennen asemaa.

Kristine oli metrotyttö.

Seisoin hänen takanaan ja kaiken jälkeen Forumin liukuportaissa ja mietin, että olisi luontevaa tervehtiä. Sanoa mitä vain ja jatkaa matkaa. Mietin tavanomaisia liukuporrasmietteitä: vasemman laidan maalaisia, portaita nopeammin liukuvia kädensijoja, kuinka olisi epäkorrektia ja loukkaavaa puhua rullaportaista ja tulisi sanoa pyöräportaat.

Mietin, mitä jos vääntäisin kädensijaa sivusuunnassa – olisiko se mutkalla vielä hänen kohdallaan? Ymmärtäisikö hän kääntyä? Osaisinko ottaa oikean ilmeen? Oliko hänen hiussoljessaan oikeasti mitään upeaa ja kuinka voisikaan?

Vaijeri natisee tutun uhkaavasti, kuin viimeisiään vetävä kiuas jälkilämmöissään.

Jos nyt matkustan hissillä juoksulenkille, ajanko vielä joskus autolla kuntosalille. Ei tämä siitä johdu. Ennen vanhaan hissin valo sammui, jos lattialla ei osannut seistä oikein, ja kuvittelin, kuinka matkustaisin pimeässä hississä vaikka yön läpeensä, ylös alas. Sitten tulivat asukkaiden pyynnöstä laittamaan lampun aina päälle. Lattiakaan ei keiku enää.

Pehmeää, pari astetta pakkasta. Kello käyntiin ja menoksi. Tasaisia, matalia askelia. Tunnen ryömiväni, aivan kuin en olisi koskaan juossut niin. Kuin en olisi täällä laisinkaan, seuraisin vain ulkopuolisena haamuna. Hakkaava askel muokkaa ajatukset rytmiinsä sointuviksi. Yritän luoda sanaleikkiä kovapintaisuuteni ja kenkieni pehmeäpohjaisuuden perustalle, mutten löydä soveliasta punchlineä.

Jotkut uskovat iskulaineihin. Minäkin haluaisin tiivistää itseni kolmeen sanaan. Ja mietin, että suurempi ihme kuin se, että oppisin moduloimaan minuuteni yhden lauseen mittaisen kantoaallon päälle, olisi, että joku rukka vielä ymmärtäisi, mitä haluan sanoa. Maailma ei ole niin yksinkertainen, että mitään oikeasti merkittävää voitaisiin sanoa ilman karkeaa yleistämistä. Enkä minä haluaisi ikinä jättää mitään pois.

Porttikongia katsoessani harmittelen, etten ottanut kameraa mukaani. Kohta muistan, että olen jo ottanut sen kuvan. Kahta samanlaista porttikongia ei ole – pihoista, en tiedä, sillä en ole koskaan päässyt näkemään. Lapsena luulin vielä joskus pääseväni; en tiennyt, että lapsen ja aikuisen ero on siinä, ettei aikuista enää kiinnosta. Porttikongista tulee hautaholvi.

"Mikä toi koru sun kaulassa oikein on? Onkse joku pala Jeesuksen hautaluolaa?" Markus kommentoi Tuomon rippiristiä ruokalassa. Kristine istui lähistöllä lippalakki päässään. En pitänyt siitä, mutten voinut sille mitään. Tietoinen sporttilookki tänään: eihän lippiksiä ollut käytetty viiteen vuoteen.

Hattu oli hieman vinossa, takaraivon oikealta laidalta lähtevä hiuspalmikko lävisti sen aukon ja kiemurteli käärmeen tavoin olkapäälle. Boaletti, päätin. Suomalaisissa high-school-draamoissa poninhännilläkin oli toivoa.

"Mikä teidän mielestänne muuten on luola", jatkoin keskustelua, "kuori vai se ilma siellä sisällä? Voiko pala luolasta olla pelkkää ilmaa?"

Huomaisit nyt, että minä en puhu Jeesuksen hautaluolista niin kuin kaikki muut pojat. Minä onnistun irrelevanttiin viisasteluun aiheesta kuin aiheesta.

Lippalakki havahduttaa hereille, mutta se on joku muu. Laittanut lakin päähänsä, vaikkei jaksa juosta.

"Mun veli pelas shakkia sellasten äijien kanssa", ruokapöytäkeskustelun aihe oli vaihtunut, "ja siellä oli sellanen jääkaappi, josta sai ostaa bissee, ja ne äijät joi sitä siinä pelatessa ja röyhtäili laudan yli vasten mun veljen naamaa sillee boaa." "Hehe, boaa", muut naurahtelivat, vaikkeivät tienneet mistään mitään.

Puhe kääntyi jälleen hautoihin. Jos kaivettaisiin kuoppa, kuopan reunalla seisovan kaivajan potentiaalienergia olisi kai kaivamiseen käytetyn työn verran, pohdimme. Mutta entä jos kaivaja olisi lihava ja tarvitsisi leveämmän kuopan? Tai pitkä, jolloin hänen painopisteensä olisi korkeammalla ja potentiaalienergia vastaavasti suurempi, vaikka kuoppaan tämä ei vaikuttaisi mitenkään.

"Ja mitä jos se kuoppa olisi lihasseinämäinen?" Markus innostui. "Onks erektiossa vapautuva energia sama kuin naidessa tehty työ – niinku voima kertaa varsi, tiättekste?"

Seurannut naurahdus oli vaimea. Vaikutti jälleen pahasti siltä, ettei Markus ollut aivan selvillä erektion ja orgasmin eroista, vaikka hän oli ironisesti seurueemme ainoa, jolla oli oikeasti naisia. Hän oli mielestään hiton komea ja fiksu, aivan eri luokkaa kuin me muut ja ihmetteli yhtenään ääneen, miksi kummassa hengaa meidän luusereiden kanssa. Nytkin hän oli koko aterian ajan epätoivoisesti yrittänyt saada yhtä tyttöä huomaamaan itsensä. Tytön korvista kasvoi poikkeuksellisen paljon karvaa, joten Markus kutsui häntä loogisesti Korvakarvaksi.

Liikennevaloissa ehtii pysähtyä hetkeksi. Valot ovat punaiset, katselen ympärilleni, havainnoin systeemiä: arvioin autojen nopeuksia ja kuljettajien ulkonäön suhdetta ajotyyliin, selvitän pikaisesti risteyksen toimintalogiikan ja totean lopulta hetken sopivaksi kadun ylitykseen. Jalankulkuvalo on sillä aikaa ehtinyt vaihtua vihreäksi, ja mummot rahnustavat jo puolimatkassa. Leiskautan ohi.

Vastaan tuleva lööppi on painettu keltaiselle paperille.

Istuin käytävällä välitunnilla ja katselin kuvaamataidon luokkaan, jossa pitivät tuntejaan putkeen. Kristine tuli hakemaan lisää väriä. Keltaista. Muistelin, kuinka keltainen oli aina tarhassa ollut ykkösinhokkini. Keltaista puukynää turhempaa keksintöä tuskin lienee tehty. Se ei jätä juuri minkäänlaista jälkeä, mutta menee helposti poikki. Eikä kerran katkenneen puukynän teroittaminen enää onnistu uudestaan, vaan terä katkeilee hamaan loppuun saakka.

Katselin, kuinka hän tarttui päättäväisesti pulloon ja alkoi pusertaa väriä pahvinpalalle. Ei sieltä mitään tullut, pullo oli kovin tyhjä. Se olisi vaatinut rivakkaa heilautusta, jatkavuuden lakia, mutta hän vain puristi – kemian lukija. Katselin heltyneenä hänen tomeraa olemustaan, koholla olevaa kyynärvarttaan, sopivasti kiristynyttä vaaleanvihreää villaneulettaan. Hupsu pieni tyttö, mitä minä olin taas eilen ajatellut.


***

Pahoitteluni, sponsorien vaatimus. Jatkuu huomenna tai piakkoin.

1 on viitsinyt kommentoida:

Mitä, 5 tilaajaa? Höh, PA:ta ei jätetä! Satunnaiset lukijat, liittykää heti uusiksi tilaajiksi!

3/15/2006 02:23:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds