Tulenantajat


Kaiken tämän jälkeen minä
enemmän kuin milloinkaan
äh.

Kertaluokkaa enemmän kuin
koskaan aikaisemmin;
joko saatan tehdä sen
mä mitä ennen emmin?

[minä, joka menin kehumaan joillekuille kirjoittaneeni joskus runoja ja tulevat sitten tänne ja lukevat ensimmäiseksi nuo.]

Ei, minä olen aina ja ikuisesti alkueliö. En saata kirjoittaa lopuista, sillä en ymmärrä niitä. Uskon vasta kun en enää näe, sanoin. Minä en ymmärrä, vaan totun. Onnekseni nopeasti. Porukka oli haikeaa lentokentällä. Minulla ei ollut heille mitään sanottavaa, sillä kaikki olisi kuulostanut typerältä.

Hyvää jatkoa, tokaisin, tönkköoloa täynnäni. Minä, joka en koskaan toivota hyvää yhtään mitään. Kaikkein vähiten jatkoa.

Mietin nokkelia irtosutkauksia:

Ajattelin ensin, että olo olisi kuin koulun alussa. Puhdas pöytä, muutkaan eivät tuntisi toisiaan. Voisin lähteä nollista ja saada tilanteesta kiinni. Jokainen meistä olisi samassa lähtökohdassa ja defaktossa, minkä kuvittelisin olevan minulle eduksi, jos oletan virheellisesti olevani keskimääräistä parempi kaikessa. Nollasta mitä vain.

Niin minulle kohta selvisi, että jokaikinen heistä tunsi toisensa entuudestaan. Olin ainoa ulkopuolinen. Olo oli kuin – ensimmäisenä koulupäivänä.

Muistelin, kuinka kerran aiemmin olin ollut vastaavassa tilanteessa. Patsastellut keskellä vieraita ihmisiä ja mennyt sitten summassa mukaan johonkin rinkiin. Kohta heidän juttunsa loppui ja jokainen kääntyi katsomaan:

– Me ollaan kaikki fyysikoita, joku ilmoitti ihmetellen ja jatkoi:
– Kuka helvetti sinä olet?

Minä olen PA, ja aion aloittaa kahden vuoden kuluttua suositun huumoriblog.. äh.

[Kemisistit kutsuvat fyysikoita fysisteiksi. Sisti juttu.]

Tai yrittänyt irvailla rantagrillauskulttuurille. Kertoa vaikka, että äitini kävi isäni kanssa [minusta on jotenkin helpompaa sanoa isäni kuin isä.] Tallinnassa ja otti uimapuvun mukaan. Meni sitten pikaisesti uimarannalla käymään, ja isä ihmetteli, mitä ihmeen järkeä sitä on rannalla aikaansa tuhlata, kun on kerran oikein ulkomaille lähtenyt. Äiti oli samaa mieltä: ei mitään.

Beach-volleytä sentään kesti pelata, vaikkei kuumuus paikoillaan maaten ollut siedettävää. Minä olen parempi pelaamaan rantalentopalloa kuin olisin arvannut. Olen aika hyvä ottamaan kiinni pesäpallossa ja jalkapalloakin osaan torjua. Kun on kerran oppinut heittäytymään, sitä voi soveltaa monella eri elämän saralla.

Tuo oli älykäs metafora. E. Saarinenkin, nähkääs, pitää urheiluvertauksista [minä kyllä tiedän, mitä eroa on vertauksella ja metaforalla].

Mietin, että Pekka Himasen esityksessään mainitsema moitteeton oleskelu on yksi vahvuuksistani. Onko siinä jotain väärää, jos kerran tiedostan asian ja tunnen vielä nauttivani siitä. Minusta on ihanaa liikkua suvereenisti liikennevälineissä. Vielä hienompaa on rikkoa sääntöjä hallitusti. Liikkua Helsingissä pyörällistä laukkuani perässäni vetäen ja näyttää tyylikkäältä turistilta. Painaa mukamas epähuomiossa metron ovenavausnappulaa kuin luullen, etteivät ne aukea Helsingissä automaattisesti. Kun eivät kerran oikeissakaan suurkaupungeissa.

Sellaisissa, joissa ammutaan summassa viattomia ihmisiä. [huomatkaa, älykäs kannanotto maailmanmenoon]

Samsoniten slogan Worldproof. Siinä on voimaa. Jonain päivänä minäkin vielä olen sellainen. James Bond -filosofiaa puhtaimmillaan.

Senkin opin, ettei ole hyvä idea lukea Arosutta aurinkorannalla – alkuperäiskielellä. Pääsin sivulle viisi.

Kaikki tuollainen pikaisesti hauskuuttamaan pyrkivä mukanokkeluus on luonnollisesti kovin tuomittavaa. Kyse on pikkunäppärästä älynkäytöstä, johon me näsäviisaat nulikat tapaamme sortua virikkeiden puutteessa. Olisi triviaalia poistaa virikkeistä ii, joten jätän sen väliin.

Tulee ymmärtää, että eri ihmisillä on eri suuruisia mittakaavoja ja vain riittävän suurten persoonien älyttömät nokkeluudet voidaan ja on syytä tulkita kelvollisiksi uusiksi vaatteiksi [olisi triviaalia poistaa vaatteista vee]. Kaikki muu on epäoleellista puuhastelua, ajanhukkaa ja henkipattoa hölmöilyä.

Nykynuorten viisastelijoiden ainoa osaamisalue on itsetarkoituksellinen ylikriittisyys. He etsivät virheitä joka paikasta ja omaa erinomaisuuttaan pönkittääkseen hihkuvat aina suureen ääneen löytäessään sellaisen. Oli sitten kyse pilkusta thatin edessä tai käytettävyysheuristiikan laiminlyönnistä.

Minua suorastaan suututti. Tunsin tulleeni loukatuksi.

Hieman kuin jos joku väittäisi tämän blogin ainoan tarkoituksen olevan viihdyttää itseäni ja muita. Kuin täällä ei puhuttaisi vakavista asioista näennäisen huumorin rauhoittavassa viitekehyksessä. Kuin rivien välistä ei olisi luettavissa asennetta, sielua ja ajatusta.

Ja voiko niitä kriitikoitakaan syyttää? Eikö kritiikki ole kuin ylihuolehtivaisten vanhempien holhoaminen, taustalla sentään välittäminen ja rakkaus lasta kohtaan. Ja minkäs sille teet, kun koulussa tahkotaan pilkkusääntöjä niin kauan, että joku rukka oletttaa kyseessä olevan oikeasti merkitykselliseksi tarkoitettu asia ja suhtautuu siihen sen mukaisella tarmolla ja intohimolla.

Sen pilkkaaminen, mistä toinen on innostunut – ivanauru – on liki julminta, mitä voi tehdä. Ja muutaman sekunnin hengitettyäni tulin ajatelleeksi, ettei E. Saarinen ole välttämättä lukenut blogiani kovin suurella ajatuksella eikä välttämättä tarkoittanut luennollaan aivan suoraan hyökätä juuri ja nimen omaan sitä vastaan.

Kuinka vain, haluan korostaa Matti Willamon erinomaisuutta roolimallina nykymaailman neidoille ja nuorukaisille. Viittasi naureskellen tähän viimevuotiseen Uratien artikkeliin, jossa hänet nostetaan suorastaan Saarista korkeammalle jalustalle, kuvassakin etualalla. Kaikkea ei sentään voi saada, sillä nimi on kirjoitettu väärin.

Jokainen on upea, kunnes toisin todistaa.

Willamo

Naiivia tai ei, mutta tuon mukaan olisi syytä toimia useamminkin.

[Ystävyys korvaamaton, Pulina halpa, mainostaa näemmä Telefinland samaisella sivulla. Sanoin aiemmin vihaavani jokaista Taide pitkä, elämä lyhyt -mukaelmaa, mutta nyt alkaa mennä jo yli. eikö riitä, että yksi teleyhtiö ottaa tuon hoettavakseen][sinua vain harmittaa, että reissussa oli ihmisiä, jotka eivät olleet lukeneet blogiasi joitain kuukausia sitten, kun sanoit, että jokainen elämä on -fraasia hokeva voisi tehdä jotain itselleen.]

Muistelin, kuinka äiti kertoi ollessani kymmenvuotias, että at-naiset saattavat joskus pyrkiä kompensoimaan asemaansa heittäytymällä jutuiltaan, jopa teoiltaan, ylihärskeiksi. Ei minua kiinnosta tietää, onko jollakulla rusketusraidat tissien alla. Analysoin asiaa tarkemmin avartuneessa mielessäni ja ymmärsin, etten erityisemmin välitä tisseistä, joissa on alla.

Mietin kolmikymppisiä naisia ja heidän kyltymätöntä yössä riekkumisintoaan. Ja miksi ihmeessä juuri minun tuli seurata perässä. Kenties halusin harjoitella, oppia näkemään, kuinka toimivat. Tietääkseni, mitä on tulossa. Minä haluan tietää, mitä on tulossa, vaikken myönnäkään varautuvani. Kolmikymppiset osaavat sitäpaitsi kävellä suvereenisti korkokengillä.

Eivätkä vain kävellä, vaan jopa tanssia.

Ajatus uomista kolisee minuun aina ja ikuisesti. Minä mietin, että se, joka muistaa, hallitsee menneen. Hän voi syöttää baari-illan jälkeen kavereille oman tarinansa eikä näillä ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa. Mutta hallitseeko unohtava vastaavasti tulevan. Onko hän vapaa menneensä kahlitsevuuksista vai kaikki jälleen nokkeluutta tavoittelevaa viisastelua.

Tuotakin mietin oikeasti jo ainakin vuosi sitten. Minä en koskaan keksi uusia ajatuksia silloin kuin kuuluisi. Löydän viittauksia vanhoihin ja riemuitsen mielessäni omasta oivuudestani. Täyttelen yksityistä hevonpaskabingoani ja pidättelen riemunkiljahduksia. Katselen muita ja olen ulkopuolella. En merkitse nimeäni läsnäololistaan, sillä en henno valehdella [muualla kuin blogissani].

Hei hei, oli hauska tutustua, sanoo jäähyväisiksi [eikä tiedä minusta mitään. kun ei kerran kysynyt. enkä tahtonut tuputtaa.].

Mitä minä opin? Että

liha on heikko,
mutta hali on vahva?

[minäkin vihaan hali-sanaa]

Ei minun lihani. Eikä minun halini. Ei sillä.

3 on viitsinyt kommentoida:

Kuulostaa siltä, että oppiminen on tapahtunut etupäässä luentosalien ulkopuolella. Hassua miten elämä on sellaista, vaikka luentosaleissa on usein jopa ilmastointi.

7/28/2005 02:24:00 ap.  

"Sometimes I'm surprised of my own talents" on rahaviisaan motto. [Joskus olen yllättynyt omista talenteistani.]

7/28/2005 11:45:00 ap.  

mitä on james bond filosofia?

7/28/2005 01:44:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds