Odotusarvo

Tiedättekö sen tunteen, kun kerrankin on jotain blogattavaa. Kun hersyttelee mielessään, kuinka nokkelasti sivaltaa niistä Ilta-Sanomien ulkomainoksista, joissa Erkki Liikanen esiintyy arveluttavasti pullottavissa harmaissa kalsareissa.

Ja sitten ymmärtää nähneensä vain unta. Sikäli toki enteellistä, että tämän päivän Iltis näemmä lainaa Liikasta uutisessaan.

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen oli asuntokaupan hulluina vuosina 1980-luvun lopulla se mies, joka uskalsi julkisesti varoittaa hintakuplasta dramaattisella tavalla. Hän kehotti ihmisiä asunnonostolakkoon.


Jotkut meistä eivät ole vieläkään uskaltaneet lopettaa.

***

Minä odottelen edelleen iPod nanoani. Liikkeellä ei ole mitään aavistusta, koska saavat uuden erän soitinta. Olisin vain ostanut Suomesta. Heti julkistuksen jälkeen tilanneet saivat omansa kuulemma parissa päivässä. Olisi saapunut tuurilla ennen lähtöäni.

Apple Storen hinnathan ovat nykyään lähes samat maasta toiseen. Suomessa verot ovat korkeammat, joten jälleenmyyjä rahoittaa valtiota erotuksen verran. Koska valtio olemme me, meidän tulisi riemuita halvasta Apple-raudastamme. En minä tätä itse keksinyt. Pekka Seppänen kirjoitti vastaavaa autoista jokin viikko sitten.

Muiden merkkien harrastajilla on tapana marssia liikkeeseen, ostaa laite ja kävellä kotiin. He eivät tiedä, mitä menettävät, eivät ymmärrä odottamisen arvoa. Se on sentään aina parasta kaikessa.

Sittenkin Applella olisi vielä varaa trimmata logistiikkaansa. Ihmislähtöisestä suunnittelustaan tunnetun firman luulisi ymmärtävän, että älykäs suunnittelija on havainnut, että yhdeksän kuukautta on sovelias aika odottamiselle.

***

Tietenkin jos mietittäisiin, että nettikaupoista tilattaisiin vastaavilla ehdoilla, joilla lapsia hankitaan, asiakkaat eivät välttämättä olisi kovin tyytyväisiä. Koskaan ei voisi olla varma, onko tilaus mennyt perille, ja onnistuneesta tilauksestakin saisi tiedon pahimmillaan vasta kuukauden kuluttua.

Ikinä ei voisi olla aivan varma, montako kappaletta menikään tilaamaan, ja joskus saattaisi saada yllätyksekseen mustan version, vaikka nimenomaan tilasi valkoisen.

Pitääkin varmaan alkaa jatkossa ehdotella: Hey, babe, wanna place some orders?

***

Viime tekstini kirvoitti vielä muutaman kommentin. Mietin, olisivatko tarinamme tallessa, jos ne olisi aikoinaan tallennettu vaikka korpulle paperille tulostamisen sijasta. Luultavasti, ovathan kaikki vanhat pc-korppupelimmekin löydyksissä.

Minulla ei ole enää voimia arkistoida mitään konkreettista. Jotkut tulostavat sähköposteja arkistoidakseen ne mappeihin. Minä en suostu ottamaan mitään vastaan paperilla. Pyydän meilaamaan kaiken, jotta voin löytää sen Spotlightilla.

Pyydän myös vielä kerran tällä tapaa julkisesti: älkää lähettäkö minulle sähköposteja otsikolla Moi. Vielä vähemmän tyhjällä otsikolla. Vielä vähemmän otsikolla jkjkjsdfrd, kuten se yksi, jonka sähköpostiohjelma ei anna lähettää viestiä otsikotta.

Jokunen vuosi sitten spekuloitiin, että valokuvankehitysbisnes kuolisi digikameroiden myötä. Lopputulos oli tietenkin täysin päinvastainen: valokuvauksen suosio kasvoi, ja toimiala elää ymmärtääkseni melkomoista kukoistuskautta.

Monet ihmiset ajattelevat, että digikuva on ihan kiva, mutta tarvitaan tulostin ennen kuin se saadaan hyödynnettävään muotoon. Minä ajattelen vastaavasti, että paperivalokuva on ihan kiva, mutta tarvitaan skanneri ennen kuin kuvalla on jotain käyttöä.

***

Minun sanakirjani on kaukana huipputekniikasta. Uskollinen vanhemmilta peritty punakantinen taskukirja, jollaisia olen tavannut joskus muillakin tuttavillani. Erityisbonuksena kirjan joillekin sivuille on töherretty mustalla paksulla tussilla.

Minä se tietysti olin, parivuotiaana.

Vaikka kuinka yritän tavoittaa tuonhetkisen ajatuskulkuni, en saa siitä kiinni. Tunne on vastaava vakuin yrittäessäni miettiä, kuinka olin alun perin ajatellut sitoa tämän sanakirjajakson noihin edellisiin. Minulla oli jokin ajatus tänä aamuna.

Sen verran kykenen töhertelystäni muistamaan, että minusta siinä oli aikoinaan jokin järki ja logiikka. Samaan tapaan kuin silloin, kun vanhempani nauhoittivat puhettani ollessani parivuotias. Pankkikortti, pankkikortti, minä hoin [toki ilman ärrää], sillä mankan pinnan muovikuviointi toi mieleeni pankkiautomaatin korttiaukon.

Yllättävän hyvin olen tälläkin kirjalla pärjännyt. Etenkin saksa–suomi-suuntaan. Toisin päin on vaikeampaa, sillä pitää arvata, millä suomenkielisellä hakusanalla haluamansa käsitteen tavoittaa. Jos vaikka miettii vitsin sukua, tulee ymmärtää hakea sukkeluus-sanan kohdalta.

Kaikki energiaan viittaavat sanat lähtevät toki triviaalisti liikkeelle tarmosta.

Tai jos tiukassa paikassa pitäisi yhtäkkiä tietää idea-sanan monikko, tulee oivaltaa, että idea on oikeasti suomeksi aate. Aate on hieno ja tehokas sana. Alan käyttää sitä tästä lähtien aina ja kaikkialla idea-sanan sijaan. Säästän yhten tavunkin.

Miljoonasanaisessa dokumentissa, joka koostuu ainoastaan aate-sanoista, näin toimien säästää kokonaisen megatavun – noin niin kuin käytännön havainnollistuksena.

***

Pakkauksista kiinnostunut kansalaisjournalisti tekee täällä kiinnostavia havaintoja. Täällä on esimerkiksi muovisia olutpulloja. Hartwallilla pari vuotta sitten käydessäni sanoivat, ettei moisen valmistaminen järkevästi olisi mahdollista. Tiedä sitten, mistä ovat täällä oikoneet. Muovipulloja myyvät vain halpamyymälät.

Toinen erikoisuus on kiertämällä avattava kruunukorkki. Minä en tosin osaa avata olutpullojen kierrekorkkeja käsineni. Mietin, onko sattumaa vai kerrankin onnistunut lapsilukko, että minä saan auki vain Lidlin limuviinojen kierrekruunikset.

***

PS nyt kannattaa seurata päivitystahtiaan kiristänyttä Unskia. [hesarilaiset ilmeisesti tunnistaa siitä, että he aloittavat aina bloginsa sanomalla päivää][vai päivää ! (sic)]

0 on viitsinyt kommentoida:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds