Muistojani armeijasta – Ruotuväki (osa 2/3)
1 on viitsinyt kommentoida Ylle kirjoitti PA klo 10/29/2010Ruotuväen entisillä toimittajilla on hieno luontaisetu: saamme palveluksen jälkeen lehden toistaiseksi voimassa olevan kestotilauksen. Tämä on hyödyllistä, jotta pysyy kärryillä asioista.
Jos tosipaikka tulee ja joutuu yhtäkkiä tekemään levyarvostelua, olisi aika noloa kirjoittaa jo hiljattain arvostellusta levystä. On luultavaa, että lehden ilmestymisvälikin tihenisi tuollaisessa tilanteessa. Kauhulla ajattelen, millaisella tahdilla levyjä joutuisi kuuntelemaan, jotta ehtisi kirjoittaa uusia arvosteluja pahimmillaan monta kertaa päivässä.
Kuinka vain, alkujärkytyksen hälvettyä elämä Ruotuväessä oli varsin mukavaa. Vanhat rutinoituneet miehistötoimittajat hoitivat työläimmät jutut. Minä päivittelin kamaa verkkosivuille ja tuotin pienimuotoista sälää. Lounaat söimme pääesikunnan henkilöstöravintolassa yhdessä suurten herrojen kanssa, mutta parasta olivat päivälliset. Emme olisi ehtineet töiltämme ajoissa Santahaminan muonituskeskukseen syömään, joten meille oli järjestetty ruokailu Kellarikrouvi-ravintolassa Kasarmitorin nurkalla. Saimme valita ilmaiseksi päivällisemme lounaslistalta. Se oli vallan muuta toista kuin muken pöperöt. Voi kuinka tuntui, että työtämme arvostettiin!
Pikkuhiljaa työmäärät kasvoivat. Miehistötoimittajien aamujen vähetessä huomasin omien juttumäärieni kasvavan. Muistan, kuinka tämä juttu kybersodasta syntyi, kun varsinainen toimittaja ei millään jaksanut lähteä tilaisuuteen. Hetken päästä löysin itseni yhä useammin ihan oikeilta juttukeikoilta. Kohta olin Keuruulla tekemässä juttua uudesta puhdistusautosta. Aihe tuntui puolittain huvittavalta, mutta olivat siellä Hesarin ja Ylenkin edustajat samassa pöydässä. Olin liikkeellä ilman kuvaajaa enkä ollut perehtynyt kameran toimintaan. Sain sentään vaivoin pari kelvollista kuvaa lehteen.
Lehdistötilaisuudessa puolustusministeriltä tivattiin auton ominaisuuksien sijaan etupäässä tietoja Keuruun varuskunnan tulevaisuudesta. Varuskunta oli kompakti ja tarkoituksenmukaisesti suunniteltu, mutta saattaa hyvin olla leikkauslistalla kärkipäässä. Tilaisuuden jälkeen pääsin kättelemään Häkämiestä, joka sanoi virnistäen, että teki itse saman virheen, tuli kokelaana Ruotuväkeen.
Juttu oli tarkoitettu alun perin pienemmälle juttupaikalle, mutta isomman jutun peruunnuttua, joiduin venyttämään sitä jonkin verran. Tarjosin sen sijaan kainalojutuksi koostetta lehdistötilaisuudessa puhuttaneista muista aiheista, mutta tämä ei kelvannut. Ensimmäinen pidempi juttuni jäi näin vähän väkisin venytetyksi.
En ollut koskaan kirjoittanut oikeaan sanomalehteen – uutiskokemukseni oli lähinnä verkosta. Paperille kirjoittaessanikin olin yleensä itse ollut taittamassa juttuja, joten olin tehnyt niistä niin pitkiä kuin oli tarpeen. Mietin, millainen määrä maailmassa päivittäin tuhlataan hyvää materiaalia, kun jutut eivät muuten mahdu paikoilleen. Ja millainen määrä hyvää mediatilaa toisaalta hukataan venyttämällä juttuja väkisin.
Keuruulta jäi mieleeni myös Salattujen elämien merkitys sikäläisille varusmiehille. Vähän ennen puoli kahdeksaa sotilaskoti oli tyhjillään, mutta Salkkareiden ajaksi se täyttyi varusmiehistä. Viisi minuuttia jakson päättymisen jälkeen väki oli poissa kuin käskettynä.
Näin sentään bussin ikkunasta Tuurin kyläkaupan hevosenkengän. Mummot poistuivat kyydistä.
Teuvalla haastattelin Teuvan keitintehtaan toimitusjohtajaa ja hänen poikaansa. Juttu tuli Puolustusteollisuus-palstalle, jolle kirjoittamista pidettiin yleisesti vähän pakkopullana. Juttupaikka oli ennen tämän sarjan alkua ollut varattu sotatekniikka esitteleville jutuille, ja oli hieman hakusessa, missä määrin näiden juuttujen tuli liittyä tekniikkaan ja missä määrin talouteen. Pahimmillaan ne olivat esiteltyjen yritysten kritiikitöntä mainostusta.
Olin vähän purnannut, että jouduin lähtemään noin vaikeiden yhteyksien päähän näin mitättömän jutun takia. Saisin istua päivän bussissa ja olisin kotona vasta puolen yön jälkeen. Lopulta oli mukava jutella näiden perheyrittäjien kanssa. Kenttäkeittimistä löytyi mielenkiintoisia yksityiskohtia käytettävyysnäkökulmasta ja haastateltavien asennekin muuttui lämpimämmäksi, kun mainitsin, että insinöörismiehiä tässä itsekin ollaan. Lopulta sain kuitenkin moitteita, että jutussa oli turhaan tuotu esiin perheyrittäjyyttä ja valokuvassakin oli ihmisiä eikä teknistä kaaviokuvaa laitteesta. Oh well.
Seuraava jännittävä askel saapui kohdalle edellisten miehistötoimittajien kotiutuessa. Meidän keskuudestamme tuli valita toimituksen vanhin, eräänlainen henkinen esimies. Jos ei muuta, niin toimituksen vanhimman kontolla oli varusmiesten lomalippujen tilaaminen mahdollisimman hankalalla lippulappufaksimenetelmällä Santahaminasta komppaniamme henkilökunnalta. Vaikka sotilasarvoilla ei periaatteessa ollut merkitystä, valinta tehtiin varsinaisesti meidän kahden toimituksessa olleen kokelaan välillä. Kenties ikäni toimi edukseni, mutta tehtävä myönnettiin lopulta minulle.
Uljaassa asemassani pääsin piakkoin osallistumaan ikävään keskusteluun. Alkoi tuntua, että majoituskomppaniamme Santahaminassa halusi tieten tahtoen vaikeuttaa palvelustamme. Mikäpä olisi ikävämpää kuin joutua luopumaan saavutetuista eduista.
Ruotuväen toimitus sijaitsi keskellä kaupunkia Kaartin poliisitalon naapurissa. Niinpä kasarmille luodut säännöt eivät suoraan sopineet sinne. On järkevää, että kasarmille tullaan viikonloppulomilta sunnuntai-iltana, jotta hommat voidaan aloittaa heti aamusta maanantaina. Yhtä lailla oli järkevää, että Ruotuväen toimittajien ei ollut pakko matkata sunnuntaiyöksi nukkumaan Santahaminaan vain herätäkseen siellä puoli kuudelta ja käyttääkseen kolme varttia toimitukseen siirtymiseen. Sen sijaan saimme tulla maanantaina suoraan töihin.
Tämä oikeus poistettiin, mikä oli erityisen hankalaa kauempana asuvien kannalta. He joutuivat käyttämään pahimmassa tapauksessa koko sunnuntainsa matkatakseen valmiiksi Helsinkiin nukkumaan. Aiemmin paluu oli onnistunut yöjunalla maanantaiaamuksi. Erona Santahaminassa palveleviin oli, että toimittajat saattoivat erikoismiehinä olla mistä päin maata tahansa.
Hupsuinta oli, että koska kasarmilla kerran oltiin, jonkun täytyi päivystää sitä. Hinta sinänsä hyödyttömästä kasarmilla nukkumisesta oli, että kaksi miestä joutui vielä valvomaan yön puoliksi. Oma lukunsa oli, että komppaniamme onnistui määräämään päivystysvuorot epätasaisesti miten sattuu eikä meillä ollut itsellämme oikeuttaa muuttaa vuoroja reiluiksi.
Ylipäänsä aikataulumme oli älytön. Toimituksessa oli määrä olla varttia vaille kahdeksan, jotta toimitus voitaisiin avata kahdeksalta. Tätä varten meidät käskettiin kuitenkin ylös jo puoli kuusi. Käytännössä vielä aiemmin, jos halusi ehtiä suihkuun. Muka millään muulla tavalla ei olisi ollut mahdollista järjestää aamiaistamme. Yleisen palvelusohjesäännön mukaan moinen järjestely oli vähintään kyseenalainen, mutta en lopulta nostanut sen suurempaa meteliä aiheesta, sillä pelkäsin ratkaisua: olisihan meidät voitu vastaavasti komentaa nukkumaan jo ykdeksältä. Kuinka vain, tunsin jatkuvan väsymyksen vaivanneen koko kevään.
Puoli kuudelta alkanut työpäivämme päättyi iltakuudelta. Tämä oli kompromissi, sillä muuten komppaniamme olisi määrännyt meidät Santahaminaan ilmoittautumaan iltavapaalle, jonka saimme tällä järjestelyllä sentään viettää kaupungissa. Viikon päätteeksi jouduimme uuden järjestelyn myötä matkustamaan Santahaminaan näyttämään naamamme ja palaamaan sitten takaisin kaupunkin lomille. Kirjoitin painokkaasti asiaa käsitelleeseen muistiooni:
- Motivoituneet ihmiset ovat hyödyksi tutkiessaan oma-aloitteisesti asioita komennuspaikalla iltaisin sen sijaan, että syövät munkkia sotilaskodissa.
- Erona tavanomaiseen palvelukseen on, että meillä ei olla kuluttamassa aikaa, vaan tekemässä työtä. Jos aikaa tuhlataan siirtymisiin, joudutaan tekemään enemmän työtä vapaa-aikana tai vastaavasti tekemään työt huonommin. Työn määrä ei vähenny sillä, että aika käytetään turhuuksiin.
- Varusmiehet ovat valmiita tekemään uhrauksia vapaa-ajastaan ja asettamaan jutut etusijalle. Olisi vastavuoroisesti järkevää, että työntekoa ei vaikeutettaisi säännöillä, joista ei ole kellekään hyötyä ja jotka soveltuvat huonosti tilanteeseen (vrt. säännöt on suunniteltu kasarmiympäristöön).
Olosuhteiden hankaloituminen ei kuitenkaan estänyt journalistisia urotekojani. Jonkinlainen huipentuma Ruotuväki-urallani oli päivä, jonka aloitin matkustamalla Riihimäelle tapaamaan Romanian armeijan komentajaa. Salaa nautin joka kerta, kuinka virallisesti porttivahdit suhtautuivat taksilla paikalle saapuneeseen harmaapukuiseen herrasmieheen. Olin jollain tapaa tyytyväinen, että olin sentään upseerikokelas. Sen verran olin indoktrinoitunut, että olisi hävettänyt, jos olisivat vetäneet tuolla lailla kättä lippaan ja olisin ollut vain tykkimies.
Herra komentaja delegaatioineen lounaasti silloisen komentajan amiraali Kaskealan kanssa tyhjentyneessä muonistuskeskuksessa. Minä istuin etäämmällä ja odotin vuoroani. Aikataulu oli puoli tuntia myöhässä, joten pohdin, mahdanko lainkaan päästä puheille. Mietin kiivaasti, mitä olisin aina halunnut kysyä Romanian armeijan komentajalta.
Ruokapöydän keskustelu oli vaimeaa ja vaivautunutta. Kaskeala yritti pitää juttua yllä, mutta siihen vastattiin nahkeasti. Mieleeni jäi, kuinka Kaskeala kuvaili päivärahaamme: Our soldiers get about four euros a day, hän kertoi ja teki kädellään suurpiirteisyyttä kuvaavan eleen.
Jossain vaiheessa joku seurueen upseereista kävi kertomassa minulle, ettei romanialaiskomentaja halunnut antaa haastattelua. Sain kuitenkin luvan esittää Kaskealalle pari kysymystä hänen matkatessaan ruokapöydästä ulko-ovella odottaneeseen autoon. iPhone-nauhurini laulaen kuljin hänen rinnalla kuin suurempikin sankaritoimittaja ja kysyin muutamat rupiset kysymykseni. Siitä syntyi lopulta täytösluontoinen kainalo toisen toimittajan laatimaan Romania-uutiseen.
Takaisin Helsinkiin palattuani sain päätoimittajalta pikaisen tehtävän. Ison-Britannian merivoimien komentaja oli kuulemma aloittamassa kohta puhetta Merisotakoululla ja meille oli järjestetty haastattelumahdollisuus puheen jälkeen. Hetken päästä saimme faksilla kymmenkunta tiukkaa liuskaa puhetta muistaakseni Ison-Britannian suurlähetystöstä. Ehdin tutkia aineistoa ja miettiä kysymyksiä melkein tunnin ajan ennen lähtöä Palaceen, jonne komentajan oli määrä tulla.
Ja kas, siinä minä olin, haastattelemassa Ison-Britannian ja Suomen merivoimien komentajia merten globaaleista haasteista. Se meni olosuhteisiin nähden hyvin. Britti oli mukava mies eikä ainakaan näyttänyt päällepäin, että olisi pitänyt kysymyksiäni tyhminä. Kenties suurimmaksi mokaksi jäi, että lähdin toimituksesta kaikessa hötäkässä paitahihasillani. Voi olla, ettei ulkomaalainen vieras huomannut kiinnittää asiaan huomiota, mutta silloinen merivoimien komentaja Holmström on kuulemma tarkka varustuksesta.
Alunperin minun piti tehdä lehden pääuutinen upseerien eläkeuudistuksesta. Ehdin tehdä siihen haastattelun ja jonkin verran taustatutkimusta. Asia oli kaikkine elinaikakertoimineen varsin monimutkainen. Lopulta aiheen käsittely siirtyikin eikä uutista tehty, joten pääuutinen tarvittiin nopeasti. Amiraalin haastattelun jälkeen keskustelu Somalian merirosvoista oli kuumennut. Ehdotin, että alunperin ulkomaanuutiseksi tarkoitettua juttua täydennettäisiin Atalanta-aiheella ja survottaisiin pääuutiseksi. Tämä kelpasi paremman puutteessa. Samalla jäimme ilman ulkomaanuutista ja jouduin kiirehtimään vasta seuraavaan lehteen suunnitellun Jäämeri-jutun valmiiksi pikapikaa.
Lopulta vain murto-osa brittikomentajan puheista oli sovellettavissa Somalia-juttuun, mutta päältä ei välttämättä arvaisi, millaisen saksimisen takana lopullinen juttu oli. Yritin kalastella lausuntoa suomalaisten laivojen lähettämistodennäköisyydestä, jotta saisi juttuun vähän terää, mutta spekulointi jäi yleiselle tasolle. Koska Ruotuväellä ei ollut tapana julkaista lehtensä pääuutisia verkossa, tuokin juttu ehti hieman hapantua ja ennen paperilehden ulostulopäivänä Yle ehti jo kertoa tarkemmin mahdollisuudesta lähettää täkäläisiä laivoja Somaliaan.
Hain noihin aikoihin kiivaasti töitä. Diplomityöni jälkeen lupailtu todennäköinen paikka Elisalla oli muuttunut hyvin epävarmaksi talouden notkahdettua edellisenä syksynä. Uusi tiimi olisi kuitenkin perusteilla ja minulla saattaisi olla saumaa päästä sinne, sain kuulla. Ja kutsun haastatteluun. Sain onneksi luvan käydä siellä kesken työpäivän. Yleensähän armeijasta ei oikein pääse muualle kuin Maanpuolustuskorkeakoulun pääsykokeisiin polttamatta lomapäiviään. Aikaa säästääkseni en vaihtanut vaatteita vaan marssin haastatteluun harmaissani. Vein tärkeänäni tuliaisina lehden tuoreimman numeron, jonka kannessa komeili brittiamiraalijuttuni.
Sain paikan kaikesta huolimatta.
Avainsanat armeija
Muistojani armeijasta – Ruotuväki (osa 1/2)
2 on viitsinyt kommentoida Ylle kirjoitti PA klo 10/18/2010Tai ainakin sen ensimmäisen osan. Kirjoitan lisää myöhemmin.
Teksti on epämuodollista jatkoa muisteluille alokaskaudelta ja aliupseerikoulusta. Eivätköhän RUK-muistelutkin vielä joskus synny.
Olin päättänyt hakea Ruotuväkeen jo ennen palvelukseen astumista. Tieto paikasta varmistui varsin myöhään ja tiedotus oli ylimalkaista, kuten aiemmassa merkinnässä kerroin. Paikan varmistumisen myötä ajatus hamassa tulevaisuudessa häämöttävästä pois pääsystä antoi pontta marsseille ja kuopankaivuuseen.
Kysyin reserviupseerikurssimme johtajalta paria päivää ennen kurssin loppumista, mitä pitäisi tehdä, kun minut oli määrätty siirtymään muiden mukana Upinniemeen, vaikka varsijaisesti majoittuisin Santahaminassa. Hän sanoi, että että koska hänellä ei ole mitään virallista tietoa asiasta, menen Upinniemeen niin kuin paperissa lukee.
Upinniemessä minulle oli varattu yksi 1. komppanian alokasjoukkue johdettavakseni. Muutaman hetken ehdin ajatella, että hauskahan tänne olisi jäädä hetkeksi neuvomaan alokkaita yhdessä muutaman mukavan kurssikaverin ja AUK-tutun kanssa. Joukkueenjohtaja löysi lopulta arkistosta puoli vuotta vanhan paperin, jossa mainittiin Ruotuväkeen siirtymisestä ja ihmetteli, mikä ihmeen ajatus oli ollut käskeä minut kulkemaan Suomenlinnasta Santahaminaan Upinniemen kautta. Maskonen taisi olla hänen nimensä, hän vaikutti fiksulta kaverilta jo toimiessaan toisen linjan johtajana AUK:ssa.
Ehdin oleilla Upinniemessä johtajatuvassa kaikkiaan hieman toista tuntia. Lähtiessäni takaisin kohti Helsinkiä joku joukkueen alikersanteista kyseli, minne oikein häivyn näin pian. "Täytyy lähteä, ei pää kestä tätä painetta", heitin. Oli torstaipäivä. Minut määrättiin pitämään henkilökohtainen loma perjantaina ja siirtymään viikonlopun jälkeen Santahaminaan.
Kaupungissa kävellessäni asetin olkalaukkuni hihnan niin, että rintamukseni kaksi tuoretta kultaista salmiakkiani näkyisivät. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun käytin M05-sarjan pakkastakkiani. Aiemmin käytin merivoimien villakangastakkia, jatkossa harmaata takkia.
Matkatessani Santahaminaan ymmärsin, että olen ensimmäistä kertaa armeija-aikanani yksin matkalla jonnekin.
Ilmoittauduin ohjeen mukaan kuljetuskomppanian päivystäjälle. Kello oli varttia vaille yhdeksän. Oli käsketty saapua yhdeksään mennessä. Soitin päivystäjän puhelimesta yhteyshenkilöksi ilmoitetulle luutnantti Kuortille. "Pietilä, te ootte vitusti myöhässä!" hän huusi puhelimeen.
Sain ymmärtää, että minua oli odotettu saapuvaksi suoraan Merisotakoulusta edellisellä viikolla. Koko varuskunnan kokelaat olivat olleet viikonlopun kiinni harjoittelemassa ammuntojen johtamista ja sen sellaista. Tämä koski myös ruotuväkisiä ja muita aseettomia erikoismiehiä, jotka olivat tätä viikonloppua varten käyneet varta vasten kuittaamassa aseet ja muut taisteluvälineet. (Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta kaikenmoinen kuittaileminen on armeijassa hidasta ja hankalaa puuhaa.) Olin ollut onnekas viettäessäni sen sijaan viikonloppuvapaata väärinkäsitysten vuoksi.
Majoituskasarmimme kuljetuskomppanian naapurissa oli purkukunnossa oleva rotisko, jonka ilma haisi tunkkaiselta (katso kuvat). Yläkertaan meneminen oli kielletty. Epäilimme, että syynä oli alakertaakin huonompi ilmanlaatu, mutta virallisen selityksen mukaan kielto johtui puuttuvista palovaroittimista. Vessojen ovia ei saanut lukkoon. Sängyt olivat kapeat ja lyhyet ja tuvat pienimmät missään varuskunnassa näkemäni. Sittemmin sain nähdä aika monta varuskuntaa eikä tilanne muuttunut.
Kävin kuittaamassa varusteita. Pidin tarkan huolen, etten joutunut luopumaan laivastonsinisestä villapaidastani ja baretistani. Olin lapsellisen innoissani saadessani pukeutua harmaaseen univormuun. Merisotakoulun laivastoasu oli tyylikäs huolettoman nuoren pojan asu, mutta kyllähän minä aloin olla jo vähän vanha moiseen.
Puolustusvoimen harmaassa kauluspaidassa ei ole ylintä nappia lainkaan. Jos jättää solmion laittamatta, ei voi vahingossa vääräoppisesti sulkea ylintä nappia. Silitysmahdollisuutta meillä ei ollut, mutta paita pysyi yllättävän hyvin sileänä ilmankin.
Ruotuväen päätoimittaja Mikko Ilkko oli kuulostanut puhelimessa vanhemmalta ja arvokkaammalta herralta. Verkkosivujen valokuvastakin syntyi jotenkin tiukempi vaikutelma, mutta luonnossa hän oli kovin helposti lähestyttävä. "Sanokaa Mikko vaan, mutta jos on vieraita paikalla, niin sitten se on herra päätoimittaja."
En kuullut kertaakaan kenenkään kutsuvan häntä herra päätoimittajaksi.
Toimituksen miehistöporukka oli aloittanut palveluksen samaan aikaan kanssani, mutta palvellut lehdessä jo alokaskauden päättymisestä lähtien. He olivat oppineet talon tavoille ja heidän keskuudestaan oli valittu toimituksen vanhimmaksi kutsuttu vertaisesimies. Sotilasarvoilla ei toimituksessa ollut varsinaista merkitystä.
Mieleeni on jäänyt kirkkaasti, kuinka sain aluksi muutaman helpon jutun kirjoitettavakseni. Jotain merimiinoista. Tiivistelmä Ruotuväki 40 vuotta sitten -palstalle. Jonkun ylennyksen saaneen tyypin haastattelu. Jotenkin ajattelin, että minulle varmaan tullaan kertomaan, minne pitää soittaa ja mitä sitten. Reserviupseerikurssin automaattiohjauksen jälkeen sain kuitenkin havahtua, että nyt pitää ryhtyä itse hommiin.
Minut oli valittu verkkotoimittajaksi, mikä tarkoitti, että jouduin työskentelemään talon ainoalla PC-koneella. Se oli kuitenkin sen verran uudempaa tekoa kuin toimittajien lampunjalka-iMacit, ettei tarvinnut kauheasti kadehtia.
Verkkotoimittajan tärkein tehtävä oli julkaista lehden verkkoversio kahden viikon välein. Järjestelmä oli kasa purkkavirityksiä, ja päivittämiseen liittyi monikymmenvaiheinen manuaalinen työnkulku. Pahinta oli, että se piti tehdä nopeasti, sillä asioita ei voinut tehdä valmiiksi etukäteen, vaan lehti meni luettavaksi jo keskeneräisenä. Kenties se on yhä näin. Tarkkailkaapa torstaiaamuna.
Reilu puoli vuotta armeijassa oli saanut ammatillisen osaamiseni kevyeen kohmeeseen, mutta jonkinlaista kehitystä pyrin Ruotuväen verkkosivuille tuomaan. Käytinpä yhden lomapäiväni laatien powerpointin, jossa tutkin uutissivustojen nousevia käytäntöjä ja ehdotin, kuinka Ruotuväkeä voisi ajanmukaistaa. Muutokset jäivät jäihin, sillä sivujen oli määrä uudistua jo ties monettako kertaa myöhässä olleiden puolustusvoimien uusien sivujen myötä. Nuo sivut ovat sittemmin uudistuneet, mutta Ruotuväki on yhä entisensä.
Joitain muutoksia sentään tehtiin. Sivujen oikeasta laidasta poistettin sälää. Lehden verkkoversiota yksinkertaistettiin ja sille luotiin uusi selkeämpi etusivu, jonka julkaiseminen ei enää vaatinut käsityötä. (Toteutuksesta kiitos www-puolen kavereille). Uutissyöte tuotiin saataville. Sellaisenaan julkaisemisen arvoisille uutiskuville luotiin oma paikka. Kuvareportaasien julkaisua helpotettiin ja esitysmuotoa ajanmukaistettiin. Ruotuväen Twitter-tili ja sivun osioiden järkevämpi nimeäminen toteutettin jo kotiuduttuani, mutta niitäkin taisin ehdottaa powerpointissani.
Ehdotin Ruotuväen uutissyötettä myös Amppareille uutislähteeksi, mutta eivät huolineet. Tuo tuntui vähän ikävältä, kun huomioi, mitä kaikkea tauhkaa julkaisevat. Ongelmana oli, ettei verkkouutisia otettu lehdessä vakavissaan. Varusmiehiä ei oikein kiinnostanut kirjoittaa niitä. Aiheet keksittiin usein vähän väkisin ja välillä tuntui, että varsinaiset uutiset haluttiin säästää paperilehteen.
Avainsanat armeija
Takuuajan jälkeen hajonneen iPhonen vaihtaminen
3 on viitsinyt kommentoida Ylle kirjoitti PA klo 7/20/2010Oli minulla aikomus kirjoittaa uusiakin tekstejä, mutta törmäsin tässä vanhaan Karpo-henkiseen sähköpostiini, joka saattaa olla hyödyllinen vastaavan ongelman kanssa painiville. Julkaisenpa sen tähän hätään.
Särkynyt iPhone ja kuluttajansuojalaki
Avainsanat apple, kuluttajuus
Jos tenttiin lukee kauemmin, niin tenttiin lukee kauemmin. Laiminlyö muita asioita ja nukkuu huonosti. Oppimistuloksiin tällä ei kuitenkaan ole välttämättä mitattavaa vaikutusta.
Professori suositteli taannoin diplomityöni hyväksymislausunnossaan tutkimuksen tekemistä vastakin, mutta hän tuskin tarkoitti kandityötä.
Onneksi töissäni ei ole oltu kiinnostuneita, ovatko kurssit kasassa vai ei. Toisaalta, jos en olisi ollut töissä, olisin kaiken järjen mukaan jo suorittanut ne. Vähän niin kuin kypärä suojaa päätä iskulta, mutta ilman kypärää ei olisi lyönyt päätään.
Paitsi, että tällä kertaa tuntuu, että päänsä lyö joka tapauksessa.
[Viimeinen tilaisuus suorittaa minua valmistumisesta erottava tentti oli tänään. Jos en valmistu nyt, joudun siirtymään uuteen tutkintosuunnitelmaan, mikä tarkoittaa ylimääräistä kandidaatintyön tekemistä. Kenties vielä satunnaisten kurssienkin, mistä näistä tietää. Omia vikoja maailma täynnä.]
Avainsanat kuulumisia
Jos sul USPi on ja tiedät sen, niin varmaan myöskin näytät sen
2 on viitsinyt kommentoida Ylle kirjoitti PA klo 1/16/2010Ostin pikkuveljelleni lahjaksi Jyri Erman kirjan Viisas mies ei kuse vastaatuuleen – ja muita huomioita (työ)elämästä. Sujuvasti kirjoitettuja nokkelia huomioita, kannattaa katsoa. (Tarina kirjan synnystä.)
Yhdessä kirjan tekstissä kerrotaan, kuinka ennen vanhaan opetettiin, että tuotteella pitää olla USP – unique selling proposition. Täytyy olla jokin juju, jolla tuote poikkeaa edukseen kilpailijoistaan. Erma harmittelee, että tämä viisaus on sittemmin paljolti unohdettu. ESP – emotional selling proposition – on ottanut USP:n paikan. Tuotteet differentioidaan järkisyiden sijaan mielikuvilla.
Nykykuluttajan on helppo sanoa tähän, että duh.
Minun sisäinen insinöörini kokee Erman tavoin moisen vähän luovuttamisena. Aivan kuin maailma olisi niin valmis, ettei tuotteissa olisi oikeaakin parannettavaa. Ellei satu olemaan vodkanvalmistaja, tuotteelleen voisi varmaan tehdä muutakin kuin uudistaa pakkausta silloin tällöin. Tulee mieleen, kuinka Steve Jobsin kerrotaan kysyneen John Scullyltä, haluaako tämä viettää loppuelämänsä myymällä sokerivettä vai muuttaa maailmaa.
Niinpä ilahdun aina, kun perusasioita pyritään tekemään paremmin. Tarina Snellmannin jauhelihasta on kiehtova. Effielläkin palkittu mainoskampanja toitotti, että kunnon jauhelihassa lukee Snellman. Nähdessäni Snellmanin jauhelihan maksavan lähikaupassa enemmän kuin Atrian vastaavan, tuumin, että jaaha, luulevat että saavat minulta tyhjällä brändihutulla lisärahaa. Ostin Atriaa.
Kampanja näyttäytyi minulle ESP-touhuna, vaikka oikeasti oli kyse vallan muusta. Kun kampanja oli osoittautunut menestykseksi, siitä uutisoitiin tarkemmin. Talouselämän artikkelissa kerrotaan, kuinka Snellmanilla oli huomattu, että ihmisiä ärsytti pannulla vetiseksi käyvä jauheliha. Vetisyys johtui siitä, että liha oli pakastettu tuotantoketjun aikana.
Kaikkea lihaa ei pakastettu, mutta pakastettua lihaa saattoi olla mukana siinä kuin suklaassa pähkinöitä. Snellmanin väki päätti investoida ja tuottaa lihansa ilman pakastamista. Näin tuotteen laatu parani, Snellmanilla oli USP.
Mainoskampanjassa tätä ei sittenkään kerrottu. Kaltaiseni kyyninen kuluttaja oletti, että kyseessä on vain tuttu ESP-huttu. Kunnon jauhelihaa, äitien tekemää ruokaa – yeah right. Kampanja toimi loistavasti näinkin, mutta olisi kiinnostavaa tietää, olisiko myynti ollut parempaa, jos ihmisille olisi kerrottu, että lupauksilla kunnon jauhelihasta on tällä kertaa katettakin. Olisiko siihen pakkaukseen mahtunut se USP-viesti meille, jotka luulemme olevamme kovinkin analyyttisiä – ja ostamme Applen leluja siitä huolimatta, että ne hajoavat jatkuvasti.
[Jari Parantainen kirjoitti aiheesta silloin kun se oli tuore. Hänkin piti hyvänä, että itse tuotetta parannetaan, mutta ei ottanut kantaa, olisiko se ollut hyvä kertoa mainoksissakin.]
Avainsanat maailmanmeno, mainokset
Olen täällä taas, anteeksi vain.
Jossain vaiheessa meni muodista miettiä bloginsa kävijä- ja tilaajamääriä. Tai siis, lopetin niiden ajattelemisen, kun laskeva käyrä ei ollut oietakseen. Nykyään ahdistaa sen sijaan Twitterin kamala kilpailumieliala.
Kun saa uuden seuraajan, viesti kertoo, että tässä vähän tietoa kaverista. Sen sijaan, että se näyttäisi vaikka tyypin pari viimeisintä tviittausta, se kertoo tämän seuraajamäärän. Se on vähän niin kuin ihmistenkin otsaan tatuoitaisiin näiden parisuhteellisuusteoreettinen markkina-arvo. [Vaikka niinhän se tavallaan onkin tatuoitu.]
Kaikesta huolimatta aktivoiduin Twitterissä hieman. Laitoin blogimerkintäni, Qaiku-juttuni ja kirjanmerkkini luomaan lisäkakofoniaa. Olen jo ehtinyt oppia, mikä ihmsiä kiinnostaa. Jos julkaisee linkin jQuerystä tai HTML 5:stä kertovaa artikkeliin, väki klikkaa. Muuteen ei niinkään.
Oli kieltämättä kiehtovaa seurata Sellon tapahtumia #sello-risuaita-avainsanan avulla, mutta palvelun perustavanlaatuinen typeryys ärsyttää. Keskusteluja ei vain haluta tukea jostain syystä. Tiettyyn merkintään tehty vastaus ei järjestelmässä liity tuohon merkintään vaan ainoastaan merkinnän tehneeseen henkilöön. Näin ulkopuolinen ei voi seurata keskustelua eikä osallistua siihen.
Paitsi ehkä #-tagillä. Mutta kuka sen määrittelee niin, että kaikki saavat tiedon. Tämä ja muita huomioita luvassa merkinnässäni 5 reasons why Twitter sucks. Luulisi tuolla saavan hittejä.
Oikeasti Twitterissä kai pitäisi olla läsnä sen vuoksi, että jos joku sattuu googlaamaan nimeäni, päätyy Twitterin ja näkee, että minulla on naurettavan vähän Twitter-seuraajia, se on vähän sama kuin jos hän yllättäisi minut alasti ja näkisi, noniin.
Minusta on aika tyhmää kertoa Twitterissä käyneensä parturissa, joten kerron täällä vanhaan kunnon haircut-henkeen. Joo, liikaa annoin ottaa taas. En ole vieläkään oppinut kommunikoimaan partureiden kanssa. (Paitsi sen yhden saksalaisen herrasmiehe aikoinaan.)
Siinä istuskellessani pohdin, että hiustenpesu tuntuu kyllä varsin miellyttävältä. Jos olisin yksinäinen ja katkeroitunut mies, saisin hiuksiani pesettämällä nauttia varsin edullisesti ihmisen kosketuksesta, tuumin.
Ja mietin, kuinka olisi kohtalon ivaa, jos sattuisi olemaan vielä kaljukin.
Avainsanat blogiskene, maailmanmeno
On niitä verhoja ennenkin nitojalla lyhennetty
3 on viitsinyt kommentoida Ylle kirjoitti PA klo 1/13/2010Niin, sain viimein hankituksi verhon. Otin verhoa korvanneen pussilakanan pois, kun minulla kävi kerran vieraita eikä se näyttänyt hyvältä.
Nyt kehtaan taas tanssahdella kotonani, kun naapurit eivät tuijota sisää.
Yksi synkistä salaisuuksistani on, etten ole vieläkään oikeasti päässyt koulusta. Tutkintoni vanhenee käsiin, joten olen viimeisimmän kuukauden viettänyt illat murehtien kahta puuttuvaa tenttiäni. [Nyt kokeet ovat takana, mutta toiselle kurssille pitäisi keksiä vielä jotain.]
Jos joskus selviän pois enkä vaikka enää ikinä eläissäni joutuisi käymään tentissä, menettäisin monta tunnetilaa. En enää kokisi:
Sitä, kun asian periaatteessa ymmärtää, mutta kaikkea ei ole ehtinyt opetella kunnolla, eikä malta mennä nukkumaan, vaan valvoo koetta edeltävän yön toivoen, että olisi saavuttanut saman mielentilan kaksi päivää aiemmin.
Tai sitä, kun ei tajua asioista sen vertaa, että olisi kannattavaa suotta uhrata yöuniaan. Myöhäistä mitä myöhäistä. Kuinka hitaasti aika kuluukaan, kun ihmettelee luentokalvoja, joista ei ymmärrä yhtään mitään.
Sitä, kun miettii, että olisihan se, kun voisi vain ottaa kirjan käteen ja lukea. Sen sijaan, että joutuu tulkitsemaan epämääräisiä kalvoja ja viisi vuotta vanhoja valokuvia laskarivastauksista. Googlaamaan mitä lyhenteet mahtavat tarkoittaa ja ihmettelemään, näyttääkö kaava oudolta vain siksi, että se on tehty vanhalla powerpointilla ja merkit näkyvät väärin.
Tai sitä, kun on valvonut koetta edeltävän yön, mutta kokeen alkaessa tuntuu, ettei ihan vielä. Ja jää salin ulkopuolelle lukemaan viimeiseksi tunniksi. Ja miettii, että olisivatpa kaikki kokeeseen lukemiseen käytetyt tunnit olleet yhtä tehokkaita.
Sitä, kun ymmärtää hetki ennen koetta, ettei koko kurssin aikana tajunnut mistään mitään. Ei yhdelläkään huonoksi englanniksi pidetyllä luennolla, ei ainoissakaan laskareissa, joissa keskittyi kirjoittamaan talteen sen, mitä taululle kiireellä sutattiin. Että jos olisikin jättänyt muodon vuoksi koulussa istumisen väliin ja koettanut itse opiskella, voisi olla paljon paremmassa tilanteessa.
Tai sitä, kun on mennyt kokeeseen sen hyvin nukutun yön jälkeen koettamaan onneaan. Ja huomaa, ettei sitä ole matkassa. Pois pääsyä edeltävä tunti kestää todella kauan ja on tuntemuksiltaan yhtä katumusharjoitusta.
Sitä, kun kokeen jälkeisenä päivänä mieleen tulee yhtäkkinen ahdistus jostain epävarmasta asiasta. Ja ymmärtää, että koe on ohi jo. Ei sitä tarvitse enää ymmärtää.
Tai sitä, kun kokeen jälkeen laittaa elämänsä taas järjestykseen. Tiskaa astiat ja raivaa lattian. Ripustaa verhot. Aktivoituu eri elämänalueilla. Jos koe on mennyt huonosti, syyllisyydestä saa oivaa lisäpontta.
Piti kirjoittaa kolmesta muustakin aiheesta, mutta jos jättäisin tähän tällä kertaa. Ehkä innostun näin palaamaan tänne vielä uudestaankin.
Avainsanat kuulumisia
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu