Katselin eilen muun toiminnan ohella elokuvan Uuno Turhapuro menettää muistinsa. Tuon vuonna 1982 valmistuneen tekeleen poliittinen kantaaottavuus suorastaan yllätti. Spede laukoo Hartikaisen hahmossa kärkeviä kommentteja niin homoista kuin maailmanparantajavasemmistolaisistakin. Tapani mukaan minä tietenkin tykkään takertua mieluummin epäoleellisiin yksityiskohtiin.
Elokuva alkaa hämmentävällä kuvalla sälekaihtimista. Kaihtimien takaa näkyy illallispöytä viineineen ja juustoineen.
Kohta kaihtimet kääntyvät, ja katsoja näkee niissä lukevan tekstiä. Kaihtimet pysyvät hetken aikaa suljettuna, kohta kuva nykäisee leikkauksen merkiksi. Jälleen avautuvat kaihtimet paljastaen pöydän, josta on leikkaustauon aikana häipynyt ruokaa. Kohta tulee uusi leikkaushyppäys kaihdintekstien vaihtamisen merkiksi, ja uudet nimet käännetään näkyviin.
Tätä jatkuu minuuttitolkulla. Uunotunnari soi ja soi, ja ruoka vähenee pöydässä. Jokaikisen leikkauksen kohdalla kuva hyppää silmin havaittavasti. Tässä vaiheessa pikkutarkka katsoja alkaa pohtia, kuinka nuo tekstit on saatu painetuksi sälekaihtimiin. Onko jokaista nimisatsia varten todella hankittu omat kaihtimet?
Ei sentään, paljastaa kuvakin. Nimet on kiinnitetty kaihtimiin rujosti teippaamalla. Tuo näkyy toki paremmin koko ruudun kuvaruutukaappauksessa kuin [klikin takaa löytyvässä] pienennetyssä versiossa. Kokonaan oma lukunsa on, miltä tuo on mahtanut näyttää elokuvateatterissa.
Elokuva jatkuu, ja katsoja pohtii, että ennen vanhaan filmin täytyi olla todella arvokasta. Selvästi pilalle menneitä kohtauksiakaan ei ole raaskittu jättää pois, vaan mukaan on päästetty jopa selviä sanoissa sekoamisia.
Myöhemmin Simo Salmisen esittämästä Sörsselsönistä leivotaan juoneen löyhästi liittyen punk-laulaja.
Purppuranvärinen hiuskuontalo [, joka on onneksi selvästi haalistunut myöhemmissä kohtauksissa] on jotain niin ratkihauskaa, ettei tämänkään näköinen mies ole saada henkeä kokonaiseen minuuttiin.
Tässä vaiheessa elokuvan juoni alkaa jo ylittää arvostelijan käsityskyvyn, joten tarmoa riittää enää taustojen pälyilyyn. Esimerkiksi tässä kuvassa kiinnittyy ensimmäisenä huomio tuohon hassusti lysähtäneeseen muotoon.
Tässä tyypissä taas pistää silmään erityisesti se, että hän on olemassa.
Kaikesta viisastelusta huolimatta on syytä muistaa, että kyseessä on sittenkin yksi suomalaisen elokuvahistorian merkkiteos. Todelliset klassikot, nähkääs, kestävät aikaa. Ja mitäpä muuta todistaa tänään näkemäni Teknisten TV-mainos. Tällä kertaa tekstejä ei ilmeisesti ole teipattu kaihtimiin.
Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 on viitsinyt kommentoida:
Lähetä kommentti