Pää auki

Jätän väliin harhaan astuneen samoajan kertomuksien kaksi ensimmäistä osaa ja siirryn suoraan kolmanteen.

Katsoin reitin kyläpaikasta kotiin ensimmäisellä aamubussilla. Se on helppoa, jos on vielä yön jäljiltä hereillä.

Bussi jätti tulematta.

Onneksi pysäkki ei ollut kaukana, ja pääsin sisään lämmittelemään. Seuraavan vuoro tuli parikymmentä minuuttia myöhemmin. Tuntui kummalliselta, että bussi oli kuuden jälkeen pyhäpäivän aamuna täynnä, kun eilen, aattopäivän iltana, tullessani koko matkalla auton kyydissä ei ollut istunut yhtä aikaa yli kymmentä henkeä. Eivätkä matkalaiset olleet mitään juhlista palaavia teinejä, vaan happamat naamat viestivät, että töihinhän tässä.

Kaupunkiin päästyäni kävelin omalle pysäkilleni huomatakseni, että bussini oli mennyt minuuttia aiemmin. Sekä että vuoroväli olisi tasan tunti.

Seitsemän aikaan pyhäaamuna ei kannata olla liikkeellä kaupungissa. Ainakaan valvotun yön jälkeen, jolloin viluttaa luonnostaankin. Mäkkäreissäkin vasta teippailivat aamupalankuvia hampurilaishinnaston päälle. Avaisivat ovet jälleen kahdeksalta.

Metroasema oli sentään auki. Siinä minä istuin lämpimässä ja katselin, kuinka turvamies tuli ajamaan vastapäätä istuneet spuget pakkaseen. Päättelin, ettei minunkaan kannata toivoa tässä torkkuvani, vaan suuntasiin metroon.

Ajoin edestakaisin Herttoniemeen, vaikka olisi pitänyt mennä Itikseen asti. Nyt sain palella vielä vartin bussipysäkillä. Lopulta sentään kotio. Nyt voisi suorastaan torkuille suunnta.