Pää auki

Minä olin tänään hiihtolomalla. Kävin laskemassa mäkeä Messilässä [enkä pääse vieläkään soveltamaan Lasku humalassa -otsikkoani]. Juuri parempi ei keli olisi voinut olla [hieman oli kylmä] eivätkä jonotkaan paljoa lyhyempiä, joten saimme nauttia parhaasta, mitä tuolla keskuksella oli tarjottavanaan. Mäissähän siellä on vain kaksi perustavanlaatuista puutetta: ne ovat liian loivia ja liian lyhyitä.

Järkyttävää nähdä noita metriä lyhyempiä peeloja, jota painavat täyttä vauhtia alaspäin tekemättä käännöksen käännöstä. Hyvällä tuurilla osaavat laittaa suksensa aura-asentoon. Vielä järkyttävämmältä näyttävät toki kaksimetriset, jotka toimivat samalla lailla. En viitsinyt selvittää, kuinka he pysäyttivät rinteen lopussa; laskivatko ehkä päin aitaa.

Tässä välissä on luonnollisesti pakko kertoa yhdysvaltalaisesta yleisöluistelusta. Paikalliset ihmiset saattoivat kyllä osata juuri ja juuri potkia eteenpäin, mutta jenkkiläisen menemistä meinaamisen kustannuksella suosivan kulttuurin seurauksena kukaan ei osannut jarruttaa. Jos tuli tarve pysähtyä, he kääntyivät vaivihkaa kaukalon reunaa kohti ja törmäsivät siihen. Minä sain sitten omistaa mielin määrin. Voitin arpajaisetkin, mutta se on oma juttunsa.

Kun rinteet ovat leppoisia, pääpaino kohdistuu nautiskeluun ja tyylinhallintaan. Niin kuin Mikko Alatalo lauloi 80-luvun lopulla:

Vielä vanhat papat vetää
kaunista christianiaa:
jalat yhdessä kuin mannekiinit,
pikkurillikin kohdallaan, – –

Sittenkin, kaiken omistamisen [niin kuin ranskalaiset sanovat: la pownage] keskellä on myönnettävä, että kaaduin muutaman kerran. En tietenkään rinteessä, vaan tasaisella. Sikäli olen kai samis Viiston pinnan Kaurasen kanssa.

Luultavasti me suksikonservatiivit olemme kaikkein vaativimpia rinteiden suhteen. Snoukkapeelot kun saa tyytyväisiksi bygäämällä parit boxit, paipit ja grainditangot. Ne eivät niin jyrkkää rinnettä vaadi, ja valtaosa ajasta kuluu kuitenkin istuksiessa rinteen yläosassa läppää jauhaen ja coolilta näyttäen. Loppuajan kelpaa lanata rinteestä lumet pois.

Kysyin aikoinaan yhdeltä snoukkaajatutultani, mitä boksi varsinaisesti tarkoittaa. Hän kertoi, että se on hyppyri, jonka päällä on sellainen tasainen osa, ikään kuin hylly. Kysyin, eikö olisikin hyvä idea alkaa kutsua sitä hylppyriksi. Hänestä oli, mutta ilmeisesti hänellä ei ollut suuremmin sanansijaa snoukkapiireissä, sillä termi ei ole sen koomin tullut vastaan. [tänäänkin luulin keksineeni sen uudestaan.]

Oikeasti snoukkadissaukseni juontaa vain omiin nuoruudenk0keiluihini. Puihin menivät ja luihin sattuivat. Minä en tahtonut selvitä ylös edes hissiä. Olisin kernaasti halunnut hieman hitaamman laudan. Silloin käyttämälläni vauhti kasvoi niin nopeasti pelottavan suureksi, että teki mieli pyllähtää jo varoiksi. Sen loskassa tarpomisen seuraksena opin lopulta kääntämään varsin pätevästi sisäkurviin päin. Jos vasen jalka on edessä, niin oikealle. Taaksepäin nojaaminen vain ei onnistunut. Kenties kokeilen jälleen joskus.

Olisi mieli tehnyt ottaa valokuva Lahden tv-tornista aamukseltaan, sen yläosa kun oli lumen peitossa ja väri vaihtui upeasti liukuen valkoisesta harmaaksi. Ei vain löytynyt sopivaa kulmaa. Sitä etsieässäni mietin – kuten kai kuka tahansa terve mies – miltä näyttää fallistinen ohjus. Pasifistit kai itkisivät, ettei muita olekaan. Hiton wuziet, röh röh.

Sittenkin päivän parhaasta jutusta vastaa mukana matkassa ollut JCP. Hänkin intoutui muistelemaan lapsuuden piirrettyjä, ja mieleen tulivat Prätkähiiret Marsista (Biker Mice from Mars). Prätkähiiret Arsesta (Biker Mice from Ur Anus) voisivat sanoa: ei muuta kuin haarat auki.

Tämä ei välttämättä aukea, ellei ole katsonut tuota sarjaa pienenä. Pyrin välttämään kyseistä-sanaa, sillä se tuntuu turhalta the-pronominin substituutilta ja aikamoiselta anglismilta. Siksi sanon jatkuvasti tuota. Jos olette ihmetelleet.