Pää auki

Menneisyyteen juuttunut haikailija arvioi Helsingin kauppakeskusskenen kuulumisia

2011-11-22T23:13:00.001+02:00

Niin, näin meillä oli tapana otsikoida näitä juttuja joskus ammoin.

Sittemmin on tapahtunut paljon. Minäkin sain henkivakuutusmainoksen. Paljon rahaa olisi luvassa – enemmän kuin omistan.

Katsoin vuosi sitten kesällä Kyllä isä osaa -jaksoja Youtubesta. Niiden huumori oli mustempaa kuin lapsuudesta muistin. Yhdessä jaksossa perheen vanhemmat vetävät pitkää tikkua siitä, kumpi tappaa itsensä, jotta perheellä riittäisivät rahat ruokaan.

Henkivakuutus,
edunsaajana minä.
Mitä järkeä?

Tuohan kuulostaa liki lyyriseltä. Toisaalta, edunsaaja kuulostaa lyyriseltä missä yhteydessä tahansa.

***

Tänään tuntui hetken aikaa aivan kuin kaikki olisi hyvin. Kaikesta huolimatta päivän tapaamisista eniten oli arveluttanut viron tunnille meneminen. Käyn viron alkeiskurssilla, paitsi että pariin viime viikoon en ole käynyt. Milloin minkäkin syyn varjolla.

Kielitunnille on houkuttelevan helppoa jättää menemättä kerran, mutta korot juoksevat ja kynnys mennä tunnille tauon jälkeen nousee melkoiseksi. Blogaamiseen tämä ei tietenkään pä

Kaiken maailman hyötyorientoituneet puuskahtamassa, miksi ihmeessä lukea viroa eikä vaikka kiinaa tai venäjää, mutta minua kiinnostaa nähdä, kuinka suomen kaltainen kielioppi toimii. Uskoni vieraiden kielien hyötyyn on vähän karissut ymmärrettyäni, että tuskin teen ruotsilla ja saksallakaan koskaan muuta kuin viihdytän itseäni.

Viro on varmasti täynnä tehokkaita rakenteita ja ilmauksia, joita suomesta puuttuu – ja päinvastoin. Mitä enemmän maailmasta oppii, sitä paremmin tietää, ettei missään ole hyvin.

Virossa komitatiivi ja abessiivi ovat ilmeisesti yhä aktiivikäytössä siinä missä suomessa ne ovat jääneet vähän harvinaisiksi. Kohv suhkruga on kahvi sokerilla (sokerein) ja suhkruta on sokeritta.

Kerran pyysin Mäkkärissä juomani jäittä, mutta huonostihan siinä kävi.

Mieleen tulee, että suomalainen puhekielinen "auton kaa" kuulostaa kovin samalta kuin autoga, mutta ei noilla varmaan oikeasti ole mitään tekemistä keskenään.

Opettaja mainitsi myös, että abessiivin kanssa voidaan käyttää ilma-sanaa. Virossa kai suomessa raivostuttavalta kuulostava "ilman tekemättä" on oikein.

Kuulemma Virossa kahvia ei saa maidolla vaan kaikialla tarjotaan kermaa. Hieno maa. Miedoin maitokin on 2,5-prosenttista, eli nykymittapuutta kaiketi jälleen terveellistä.

***

Muodit tulevat ja menevät, mutta voileipää täytyy näemmä aina mainostaa. Alla Kotilieden voileipämainos vuodelta 1958.

Karppausintoilun myötä leipää mainostetaan taas. Suomen Leipätiedotus – joka on ollut olemassa peräti vuodesta 1961 – on julkaissut aiheesta oikein sarjakuvan.

Kun syö leipää, tekee maaleja. Kotiliedessä taas meijerijärjestöt lupasivat aikoinaan voileipiä syövien lasten kasvavan kilpailukykyisiksi yksilöiksi. [Niin, linkkasin leipäsarjakuvaan jo aikaa sitten Facebookissa, mutta tämä lehti toi sen uudelleen mieleen.]

***

Kauppakeskukset, tosiaan. Nämäkin kuvat ovat muutaman viikon takaa, mutta uusia ostospaikkoja on jälleen auennut, kuten laman suussa tapaa tehdä.

Uudessa Jätkäsaaren Verkkokauppa.comissa oli hämmentävän pitkä jono vielä lauantaina kaupan auettua perjantaina täsmällisesti 11.11.2011. Huomasin jonon vasta kaupasta poistuessani. Toivottavasti jono tosiaan ehti muodostua ovelle sen reilun puolen tunnin aikana, jonka sisällä viihdyin.

Vaikutelma oli vähän varastomainen. Voi olla, että rakentelut olivat vielä kesken, mutta etenkin kameraosasto tuntui ympäristönä kovin roisilta.

Ilmeisesti onnistuin ohittamaan myös avajaistarjoukset. Jossain varmasti kerrottiin, että koko valikoima oli 50% alennuksessa, sillä muuten en ymmärrä kassoilla vellonutta jonoa. Ihmisillä ei kuitenkaan ollut käsissään pelkkää sisäänheittosälää, vaan ihan tavallisia macbookkeja.

Nyt on sentään Helsingissäkin paikka, josta saa ympäri vuorokauden Applen näyttöadaptereja, sillä koskaan ei tiedä, milloin tarve iskee. Näin se on tarkoitettu

***

Myös Makkaratalona paremmin tunnettu City-Center on uudistunut. Nähdäkseni vähän säälittävää pyristelyä yrittää pitää hengissä nimeä, jota ei ole kaiketi käytetty vuosikymmeniin. Nimikin taisi viitata koko kortteliin, josta lopulta rakennettiin vain Makkaratalo.

Kävelin Asematunnelista kohti Makkarataloa ja katselin, että kaikki näyttää kovin samalta kuin ennen Alepa on tuossa oikealla. Tuolla on Arnolds. Huomasin tuntevani kaihoa, etten enää muistanut, miltä tämä tunnelin pätkä näytti vanhassa kapeammassa asussaan joskus kymmenen vuotta sitten.

Silloin kuin Anttilan musiikkiosasto vielä oli siellä. Kun jalankulkureitti Ateneumin luokse oli auki, ja portaiden juuressa oli julistekauppa. Lukiossa ollessani tapasin kävellä siitä.

Hiljattain poistivat vielä Asematunnelin pyöreän R-kioskinkin.

Päättelin, että olin saapunut Makkarataloon saakka. Ei juuri säväyttänyt. Muistelin, kuinka tämä sisäänkäynti oli tavannut olla kaksikerroksinen. Portaissa ja ovissa oli jotain outoa. Varmaan, jotta ne olisi saatu illaksi lukkoon, kulkureitti kulki jotenkin omituisesti. Ymmärsin, että remontti oli kestänyt niin kauan, ettei minulla ollut mitään muistikuvaa, milloin olin ollut paikalla viimeksi.

Sitten nostin katseeni ylös.

Oho, kaksikerroksinen aula oli muuttunut koko talon läpäiseväksi. Olin vaikuttunut. Äskeinen matala tunneli oli vaihtunut kerrostalolliseen tyhjää tilaa pääni päällä. Onhan Kampissakin korkea tyhjä tila aulassa, mutta sitä ei kykene näkemään samalla tapaa kerralla eikä se siksi huumaa noin.

Nopea kurkkaus kauppoihin, mutta kaupat nyt ovat harvoin kovin kiinnostavia. Tuntui hupsulta ymmärtää, että Sport's Academyn vierestä kulkiessaan reittiä ulos etsiessään oli aina kulkenut valtaisan aukion vierestä. Työmaapressut olivat saaneet tilan tuntumaan kovin ahtaalta.

Kävijöille oli säästetty käynti parvekkeelle, josta näkyy mukavasti City-käytävälle.

***

Myös Kluuvin kauppakeskus on uudistettu. Kluuvin rooli ja tarkoitus oli jäänyt minulle aina vähän hämäräksi. Tällä kertaa se remontoitiin perinteisempään asuun, tarkoituksenaan vedota tyylikkäisiin nuoriin aikuisiin.

Nuoren aikuisen tiedostavin askelin astuin sisään. Belge oli hötäkässä järjestetty alakerrastaan uuteen uskoon. Yritin pinnistellä, enkä pystynyt tarkasti palauttamaan mieleeni Kluuvinkaan vanhaa sisältöä. Se italialainen jäätelöpaikka oli aukean reunassa. Aukean, johon Mäkkärikin jatkui. Ymmärsin, etten ole ikinä tainnut käydä ylemmissä kerroksissa. Oliko siellä sellaisia.

Jonkun pitäisi dokumentoida näitä juttuja.

Alakerrassa on kohua herättänyt Eat&Joy. Kaverini kutsui sitä nokkelasti Eat&Payksi. Oma kaupunki -lehti taisi kommentoida sukkelasti, että hipstereillä ei ole varaa maksaa viittä euroa jauhopussista, mutta liike on suunnattu heidän isoveljilleen boheemeille porvareille [mitä, sanoinko ensimmäisen kerran ikinä jotain myönteistä Oma kaupunkista?].

Oi, boheemit porvarit. Silloin kuin heistä viimeksi puhuttiin, Asematunnelistakin pääsi vielä kävelemään Ateneumille.

Kauppa oli hieno. Täynnä oivia lahjavinkkejä. Siellä oli myös kahvila, josta ostin espresson halvan hinnan houkuttamana. Tupla taisi maksaa 1,50. Se oli hyvää ja kooltaan niin pieni, etten tiedä, olisiko yksinkertainen riittänyt valumaan ulos kupista.

Kluuvin yläkerrassa oli valkoista ja vähän sellaista kuin avaruusaluksisssa ennen vanhaan. Kaupat sulkivat oviaan. Muutama kahvila näytti mukavalta.

Törmäsin myös Smart Post -laatikostoon. Olen pidemmän aikaa ollut turhautunut Postin palvelukonseptiin ja aikonut kirjoittaa aiheesta Köyttöliittymään, mutta jos tuo toimii hyvin, se ratkaisee monta ongelmaa.

Haluan hakea postin silloin, kun olen liikkeellä enkä kovin usein ole liikkeellä kotini luona yhdeksän ja kuuden välillä arkisin. En halua odottaa, kun ihmiset ihan oikeasti etsivät postimerkkikansiosta merkkejä, kun minä haluaisin vain noutaa paketin. Enkä silloin, kun yhtäkkiä aletaan palvella yrityspostiasiakkaita, jotka ovat tulleet jonottamaan vartti minun jälkeeni. Ja.. no, ehkä testaan tuota ja kirjoitan sitten lisää.

Muistojani armeijasta – Ruotuväki (osa 2/3)

2010-10-29T00:07:00.008+03:00

Ruotuväen entisillä toimittajilla on hieno luontaisetu: saamme palveluksen jälkeen lehden toistaiseksi voimassa olevan kestotilauksen. Tämä on hyödyllistä, jotta pysyy kärryillä asioista.

Jos tosipaikka tulee ja joutuu yhtäkkiä tekemään levyarvostelua, olisi aika noloa kirjoittaa jo hiljattain arvostellusta levystä. On luultavaa, että lehden ilmestymisvälikin tihenisi tuollaisessa tilanteessa. Kauhulla ajattelen, millaisella tahdilla levyjä joutuisi kuuntelemaan, jotta ehtisi kirjoittaa uusia arvosteluja pahimmillaan monta kertaa päivässä.

***

Kuinka vain, alkujärkytyksen hälvettyä elämä Ruotuväessä oli varsin mukavaa. Vanhat rutinoituneet miehistötoimittajat hoitivat työläimmät jutut. Minä päivittelin kamaa verkkosivuille ja tuotin pienimuotoista sälää. Lounaat söimme pääesikunnan henkilöstöravintolassa yhdessä suurten herrojen kanssa, mutta parasta olivat päivälliset. Emme olisi ehtineet töiltämme ajoissa Santahaminan muonituskeskukseen syömään, joten meille oli järjestetty ruokailu Kellarikrouvi-ravintolassa Kasarmitorin nurkalla. Saimme valita ilmaiseksi päivällisemme lounaslistalta. Se oli vallan muuta toista kuin muken pöperöt. Voi kuinka tuntui, että työtämme arvostettiin!

Pikkuhiljaa työmäärät kasvoivat. Miehistötoimittajien aamujen vähetessä huomasin omien juttumäärieni kasvavan. Muistan, kuinka tämä juttu kybersodasta syntyi, kun varsinainen toimittaja ei millään jaksanut lähteä tilaisuuteen. Hetken päästä löysin itseni yhä useammin ihan oikeilta juttukeikoilta. Kohta olin Keuruulla tekemässä juttua uudesta puhdistusautosta. Aihe tuntui puolittain huvittavalta, mutta olivat siellä Hesarin ja Ylenkin edustajat samassa pöydässä. Olin liikkeellä ilman kuvaajaa enkä ollut perehtynyt kameran toimintaan. Sain sentään vaivoin pari kelvollista kuvaa lehteen.

Lehdistötilaisuudessa puolustusministeriltä tivattiin auton ominaisuuksien sijaan etupäässä tietoja Keuruun varuskunnan tulevaisuudesta. Varuskunta oli kompakti ja tarkoituksenmukaisesti suunniteltu, mutta saattaa hyvin olla leikkauslistalla kärkipäässä. Tilaisuuden jälkeen pääsin kättelemään Häkämiestä, joka sanoi virnistäen, että teki itse saman virheen, tuli kokelaana Ruotuväkeen.

Juttu oli tarkoitettu alun perin pienemmälle juttupaikalle, mutta isomman jutun peruunnuttua, joiduin venyttämään sitä jonkin verran. Tarjosin sen sijaan kainalojutuksi koostetta lehdistötilaisuudessa puhuttaneista muista aiheista, mutta tämä ei kelvannut. Ensimmäinen pidempi juttuni jäi näin vähän väkisin venytetyksi.

En ollut koskaan kirjoittanut oikeaan sanomalehteen – uutiskokemukseni oli lähinnä verkosta. Paperille kirjoittaessanikin olin yleensä itse ollut taittamassa juttuja, joten olin tehnyt niistä niin pitkiä kuin oli tarpeen. Mietin, millainen määrä maailmassa päivittäin tuhlataan hyvää materiaalia, kun jutut eivät muuten mahdu paikoilleen. Ja millainen määrä hyvää mediatilaa toisaalta hukataan venyttämällä juttuja väkisin.

Keuruulta jäi mieleeni myös Salattujen elämien merkitys sikäläisille varusmiehille. Vähän ennen puoli kahdeksaa sotilaskoti oli tyhjillään, mutta Salkkareiden ajaksi se täyttyi varusmiehistä. Viisi minuuttia jakson päättymisen jälkeen väki oli poissa kuin käskettynä.

Keuruulta matkani jatkui Teuvalle, joka on pikkukunta Pohjanmaalla. Se bussimatka oli pitkä. Kuuntelin matkalla Franz Ferdinandin levyä ja kirjoitin arvostelua. Se tuntui vaikealta. Säntillisiä uutisia vielä kirjoittikin, mutta vähänkin virtaavamman tekstin tuottaminen tuntui mahdottomalta puolen vuoden jäpityksen jälkeen. Mietin, että oli vähän haljua edellyttää tällaisella tahdilla juttuja, kun niitä ei juttukeikkojen vuoksi ole mahdollista kirjoittaa ilman omaa läppäriä.

Näin sentään bussin ikkunasta Tuurin kyläkaupan hevosenkengän. Mummot poistuivat kyydistä.

Teuvalla haastattelin Teuvan keitintehtaan toimitusjohtajaa ja hänen poikaansa. Juttu tuli Puolustusteollisuus-palstalle, jolle kirjoittamista pidettiin yleisesti vähän pakkopullana. Juttupaikka oli ennen tämän sarjan alkua ollut varattu sotatekniikka esitteleville jutuille, ja oli hieman hakusessa, missä määrin näiden juuttujen tuli liittyä tekniikkaan ja missä määrin talouteen. Pahimmillaan ne olivat esiteltyjen yritysten kritiikitöntä mainostusta.

Olin vähän purnannut, että jouduin lähtemään noin vaikeiden yhteyksien päähän näin mitättömän jutun takia. Saisin istua päivän bussissa ja olisin kotona vasta puolen yön jälkeen. Lopulta oli mukava jutella näiden perheyrittäjien kanssa. Kenttäkeittimistä löytyi mielenkiintoisia yksityiskohtia käytettävyysnäkökulmasta ja haastateltavien asennekin muuttui lämpimämmäksi, kun mainitsin, että insinöörismiehiä tässä itsekin ollaan. Lopulta sain kuitenkin moitteita, että jutussa oli turhaan tuotu esiin perheyrittäjyyttä ja valokuvassakin oli ihmisiä eikä teknistä kaaviokuvaa laitteesta. Oh well.

***

Seuraava jännittävä askel saapui kohdalle edellisten miehistötoimittajien kotiutuessa. Meidän keskuudestamme tuli valita toimituksen vanhin, eräänlainen henkinen esimies. Jos ei muuta, niin toimituksen vanhimman kontolla oli varusmiesten lomalippujen tilaaminen mahdollisimman hankalalla lippulappufaksimenetelmällä Santahaminasta komppaniamme henkilökunnalta. Vaikka sotilasarvoilla ei periaatteessa ollut merkitystä, valinta tehtiin varsinaisesti meidän kahden toimituksessa olleen kokelaan välillä. Kenties ikäni toimi edukseni, mutta tehtävä myönnettiin lopulta minulle.

Uljaassa asemassani pääsin piakkoin osallistumaan ikävään keskusteluun. Alkoi tuntua, että majoituskomppaniamme Santahaminassa halusi tieten tahtoen vaikeuttaa palvelustamme. Mikäpä olisi ikävämpää kuin joutua luopumaan saavutetuista eduista.

Ruotuväen toimitus sijaitsi keskellä kaupunkia Kaartin poliisitalon naapurissa. Niinpä kasarmille luodut säännöt eivät suoraan sopineet sinne. On järkevää, että kasarmille tullaan viikonloppulomilta sunnuntai-iltana, jotta hommat voidaan aloittaa heti aamusta maanantaina. Yhtä lailla oli järkevää, että Ruotuväen toimittajien ei ollut pakko matkata sunnuntaiyöksi nukkumaan Santahaminaan vain herätäkseen siellä puoli kuudelta ja käyttääkseen kolme varttia toimitukseen siirtymiseen. Sen sijaan saimme tulla maanantaina suoraan töihin.

Tämä oikeus poistettiin, mikä oli erityisen hankalaa kauempana asuvien kannalta. He joutuivat käyttämään pahimmassa tapauksessa koko sunnuntainsa matkatakseen valmiiksi Helsinkiin nukkumaan. Aiemmin paluu oli onnistunut yöjunalla maanantaiaamuksi. Erona Santahaminassa palveleviin oli, että toimittajat saattoivat erikoismiehinä olla mistä päin maata tahansa.

Hupsuinta oli, että koska kasarmilla kerran oltiin, jonkun täytyi päivystää sitä. Hinta sinänsä hyödyttömästä kasarmilla nukkumisesta oli, että kaksi miestä joutui vielä valvomaan yön puoliksi. Oma lukunsa oli, että komppaniamme onnistui määräämään päivystysvuorot epätasaisesti miten sattuu eikä meillä ollut itsellämme oikeuttaa muuttaa vuoroja reiluiksi.

Ylipäänsä aikataulumme oli älytön. Toimituksessa oli määrä olla varttia vaille kahdeksan, jotta toimitus voitaisiin avata kahdeksalta. Tätä varten meidät käskettiin kuitenkin ylös jo puoli kuusi. Käytännössä vielä aiemmin, jos halusi ehtiä suihkuun. Muka millään muulla tavalla ei olisi ollut mahdollista järjestää aamiaistamme. Yleisen palvelusohjesäännön mukaan moinen järjestely oli vähintään kyseenalainen, mutta en lopulta nostanut sen suurempaa meteliä aiheesta, sillä pelkäsin ratkaisua: olisihan meidät voitu vastaavasti komentaa nukkumaan jo ykdeksältä. Kuinka vain, tunsin jatkuvan väsymyksen vaivanneen koko kevään.

Puoli kuudelta alkanut työpäivämme päättyi iltakuudelta. Tämä oli kompromissi, sillä muuten komppaniamme olisi määrännyt meidät Santahaminaan ilmoittautumaan iltavapaalle, jonka saimme tällä järjestelyllä sentään viettää kaupungissa. Viikon päätteeksi jouduimme uuden järjestelyn myötä matkustamaan Santahaminaan näyttämään naamamme ja palaamaan sitten takaisin kaupunkin lomille. Kirjoitin painokkaasti asiaa käsitelleeseen muistiooni:

Motivoituneet ihmiset ovat hyödyksi tutkiessaan oma-aloitteisesti asioita komennuspaikalla iltaisin sen sijaan, että syövät munkkia sotilaskodissa.
Erona tavanomaiseen palvelukseen on, että meillä ei olla kuluttamassa aikaa, vaan tekemässä työtä. Jos aikaa tuhlataan siirtymisiin, joudutaan tekemään enemmän työtä vapaa-aikana tai vastaavasti tekemään työt huonommin. Työn määrä ei vähenny sillä, että aika käytetään turhuuksiin.
Varusmiehet ovat valmiita tekemään uhrauksia vapaa-ajastaan ja asettamaan jutut etusijalle. Olisi vastavuoroisesti järkevää, että työntekoa ei vaikeutettaisi säännöillä, joista ei ole kellekään hyötyä ja jotka soveltuvat huonosti tilanteeseen (vrt. säännöt on suunniteltu kasarmiympäristöön).

***

Olosuhteiden hankaloituminen ei kuitenkaan estänyt journalistisia urotekojani. Jonkinlainen huipentuma Ruotuväki-urallani oli päivä, jonka aloitin matkustamalla Riihimäelle tapaamaan Romanian armeijan komentajaa. Salaa nautin joka kerta, kuinka virallisesti porttivahdit suhtautuivat taksilla paikalle saapuneeseen harmaapukuiseen herrasmieheen. Olin jollain tapaa tyytyväinen, että olin sentään upseerikokelas. Sen verran olin indoktrinoitunut, että olisi hävettänyt, jos olisivat vetäneet tuolla lailla kättä lippaan ja olisin ollut vain tykkimies.

Herra komentaja delegaatioineen lounaasti silloisen komentajan amiraali Kaskealan kanssa tyhjentyneessä muonistuskeskuksessa. Minä istuin etäämmällä ja odotin vuoroani. Aikataulu oli puoli tuntia myöhässä, joten pohdin, mahdanko lainkaan päästä puheille. Mietin kiivaasti, mitä olisin aina halunnut kysyä Romanian armeijan komentajalta.

Ruokapöydän keskustelu oli vaimeaa ja vaivautunutta. Kaskeala yritti pitää juttua yllä, mutta siihen vastattiin nahkeasti. Mieleeni jäi, kuinka Kaskeala kuvaili päivärahaamme: Our soldiers get about four euros a day, hän kertoi ja teki kädellään suurpiirteisyyttä kuvaavan eleen.

Jossain vaiheessa joku seurueen upseereista kävi kertomassa minulle, ettei romanialaiskomentaja halunnut antaa haastattelua. Sain kuitenkin luvan esittää Kaskealalle pari kysymystä hänen matkatessaan ruokapöydästä ulko-ovella odottaneeseen autoon. iPhone-nauhurini laulaen kuljin hänen rinnalla kuin suurempikin sankaritoimittaja ja kysyin muutamat rupiset kysymykseni. Siitä syntyi lopulta täytösluontoinen kainalo toisen toimittajan laatimaan Romania-uutiseen.

Paluumatkalla ei ollut kiirettä, joten kävelin varuskunnasta Riihimäen rautatieasemalle. Kevät alkoi olla niin pitkällä, että irrotin takistani vuorin.

Takaisin Helsinkiin palattuani sain päätoimittajalta pikaisen tehtävän. Ison-Britannian merivoimien komentaja oli kuulemma aloittamassa kohta puhetta Merisotakoululla ja meille oli järjestetty haastattelumahdollisuus puheen jälkeen. Hetken päästä saimme faksilla kymmenkunta tiukkaa liuskaa puhetta muistaakseni Ison-Britannian suurlähetystöstä. Ehdin tutkia aineistoa ja miettiä kysymyksiä melkein tunnin ajan ennen lähtöä Palaceen, jonne komentajan oli määrä tulla.

Ja kas, siinä minä olin, haastattelemassa Ison-Britannian ja Suomen merivoimien komentajia merten globaaleista haasteista. Se meni olosuhteisiin nähden hyvin. Britti oli mukava mies eikä ainakaan näyttänyt päällepäin, että olisi pitänyt kysymyksiäni tyhminä. Kenties suurimmaksi mokaksi jäi, että lähdin toimituksesta kaikessa hötäkässä paitahihasillani. Voi olla, ettei ulkomaalainen vieras huomannut kiinnittää asiaan huomiota, mutta silloinen merivoimien komentaja Holmström on kuulemma tarkka varustuksesta.

Alunperin minun piti tehdä lehden pääuutinen upseerien eläkeuudistuksesta. Ehdin tehdä siihen haastattelun ja jonkin verran taustatutkimusta. Asia oli kaikkine elinaikakertoimineen varsin monimutkainen. Lopulta aiheen käsittely siirtyikin eikä uutista tehty, joten pääuutinen tarvittiin nopeasti. Amiraalin haastattelun jälkeen keskustelu Somalian merirosvoista oli kuumennut. Ehdotin, että alunperin ulkomaanuutiseksi tarkoitettua juttua täydennettäisiin Atalanta-aiheella ja survottaisiin pääuutiseksi. Tämä kelpasi paremman puutteessa. Samalla jäimme ilman ulkomaanuutista ja jouduin kiirehtimään vasta seuraavaan lehteen suunnitellun Jäämeri-jutun valmiiksi pikapikaa.

Lopulta vain murto-osa brittikomentajan puheista oli sovellettavissa Somalia-juttuun, mutta päältä ei välttämättä arvaisi, millaisen saksimisen takana lopullinen juttu oli. Yritin kalastella lausuntoa suomalaisten laivojen lähettämistodennäköisyydestä, jotta saisi juttuun vähän terää, mutta spekulointi jäi yleiselle tasolle. Koska Ruotuväellä ei ollut tapana julkaista lehtensä pääuutisia verkossa, tuokin juttu ehti hieman hapantua ja ennen paperilehden ulostulopäivänä Yle ehti jo kertoa tarkemmin mahdollisuudesta lähettää täkäläisiä laivoja Somaliaan.

***

Hain noihin aikoihin kiivaasti töitä. Diplomityöni jälkeen lupailtu todennäköinen paikka Elisalla oli muuttunut hyvin epävarmaksi talouden notkahdettua edellisenä syksynä. Uusi tiimi olisi kuitenkin perusteilla ja minulla saattaisi olla saumaa päästä sinne, sain kuulla. Ja kutsun haastatteluun. Sain onneksi luvan käydä siellä kesken työpäivän. Yleensähän armeijasta ei oikein pääse muualle kuin Maanpuolustuskorkeakoulun pääsykokeisiin polttamatta lomapäiviään. Aikaa säästääkseni en vaihtanut vaatteita vaan marssin haastatteluun harmaissani. Vein tärkeänäni tuliaisina lehden tuoreimman numeron, jonka kannessa komeili brittiamiraalijuttuni.

Sain paikan kaikesta huolimatta.

***

Kylläpä tätä tarinaa riittää. Taidan kirjoittaa myöhemmin vielä yhden osan ja kertoa siinä viihteellisemmistä jutuista. Luvassa tanssia, taisteluvöitä, laivakokemuksia sekä uusi kohtaaminen Kaskealan kanssa.

Muistojani armeijasta – Ruotuväki (osa 1/2)

2010-10-18T21:42:00.004+03:00

Kävin äskettäin ensimmäistä kertaa pääesikunnassa sitten kotiutumiseni. Tarkoituksena oli kuulla komentaja Puheloisen näkemys puolustusvoimien nykytilasta, mutta hänelle sattuneen esteen vuoksi iltaa isännökkin kenraaliluutnantti Räty. Sinänsä kiinnostavasta illasta ei ole sen kummempaa kerrottavaa, mutta tuttuun paikkaan palaamisesta aiheutunut mielenliikutus sysäsi minut viimein kirjoittamaan kauan hautomani Ruotuväki-muistelutekstin.

Tai ainakin sen ensimmäisen osan. Kirjoitan lisää myöhemmin.

Teksti on epämuodollista jatkoa muisteluille alokaskaudelta ja aliupseerikoulusta. Eivätköhän RUK-muistelutkin vielä joskus synny.

***

Olin päättänyt hakea Ruotuväkeen jo ennen palvelukseen astumista. Tieto paikasta varmistui varsin myöhään ja tiedotus oli ylimalkaista, kuten aiemmassa merkinnässä kerroin. Paikan varmistumisen myötä ajatus hamassa tulevaisuudessa häämöttävästä pois pääsystä antoi pontta marsseille ja kuopankaivuuseen.

Kysyin reserviupseerikurssimme johtajalta paria päivää ennen kurssin loppumista, mitä pitäisi tehdä, kun minut oli määrätty siirtymään muiden mukana Upinniemeen, vaikka varsijaisesti majoittuisin Santahaminassa. Hän sanoi, että että koska hänellä ei ole mitään virallista tietoa asiasta, menen Upinniemeen niin kuin paperissa lukee.

Upinniemessä minulle oli varattu yksi 1. komppanian alokasjoukkue johdettavakseni. Muutaman hetken ehdin ajatella, että hauskahan tänne olisi jäädä hetkeksi neuvomaan alokkaita yhdessä muutaman mukavan kurssikaverin ja AUK-tutun kanssa. Joukkueenjohtaja löysi lopulta arkistosta puoli vuotta vanhan paperin, jossa mainittiin Ruotuväkeen siirtymisestä ja ihmetteli, mikä ihmeen ajatus oli ollut käskeä minut kulkemaan Suomenlinnasta Santahaminaan Upinniemen kautta. Maskonen taisi olla hänen nimensä, hän vaikutti fiksulta kaverilta jo toimiessaan toisen linjan johtajana AUK:ssa.

Ehdin oleilla Upinniemessä johtajatuvassa kaikkiaan hieman toista tuntia. Lähtiessäni takaisin kohti Helsinkiä joku joukkueen alikersanteista kyseli, minne oikein häivyn näin pian. "Täytyy lähteä, ei pää kestä tätä painetta", heitin. Oli torstaipäivä. Minut määrättiin pitämään henkilökohtainen loma perjantaina ja siirtymään viikonlopun jälkeen Santahaminaan.

Kaupungissa kävellessäni asetin olkalaukkuni hihnan niin, että rintamukseni kaksi tuoretta kultaista salmiakkiani näkyisivät. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun käytin M05-sarjan pakkastakkiani. Aiemmin käytin merivoimien villakangastakkia, jatkossa harmaata takkia.

Matkatessani Santahaminaan ymmärsin, että olen ensimmäistä kertaa armeija-aikanani yksin matkalla jonnekin.

Ilmoittauduin ohjeen mukaan kuljetuskomppanian päivystäjälle. Kello oli varttia vaille yhdeksän. Oli käsketty saapua yhdeksään mennessä. Soitin päivystäjän puhelimesta yhteyshenkilöksi ilmoitetulle luutnantti Kuortille. "Pietilä, te ootte vitusti myöhässä!" hän huusi puhelimeen.

Sain ymmärtää, että minua oli odotettu saapuvaksi suoraan Merisotakoulusta edellisellä viikolla. Koko varuskunnan kokelaat olivat olleet viikonlopun kiinni harjoittelemassa ammuntojen johtamista ja sen sellaista. Tämä koski myös ruotuväkisiä ja muita aseettomia erikoismiehiä, jotka olivat tätä viikonloppua varten käyneet varta vasten kuittaamassa aseet ja muut taisteluvälineet. (Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta kaikenmoinen kuittaileminen on armeijassa hidasta ja hankalaa puuhaa.) Olin ollut onnekas viettäessäni sen sijaan viikonloppuvapaata väärinkäsitysten vuoksi.

Majoituskasarmimme kuljetuskomppanian naapurissa oli purkukunnossa oleva rotisko, jonka ilma haisi tunkkaiselta (katso kuvat). Yläkertaan meneminen oli kielletty. Epäilimme, että syynä oli alakertaakin huonompi ilmanlaatu, mutta virallisen selityksen mukaan kielto johtui puuttuvista palovaroittimista. Vessojen ovia ei saanut lukkoon. Sängyt olivat kapeat ja lyhyet ja tuvat pienimmät missään varuskunnassa näkemäni. Sittemmin sain nähdä aika monta varuskuntaa eikä tilanne muuttunut.

Kävin kuittaamassa varusteita. Pidin tarkan huolen, etten joutunut luopumaan laivastonsinisestä villapaidastani ja baretistani. Olin lapsellisen innoissani saadessani pukeutua harmaaseen univormuun. Merisotakoulun laivastoasu oli tyylikäs huolettoman nuoren pojan asu, mutta kyllähän minä aloin olla jo vähän vanha moiseen.

Jäpitystä eli ryhdikästä istumista käsitelleeseen kolumniini otettu kuva (oli siinä tekstissä muutakin sisältöä – toivottavasti)

Sopivia kenkiä minulle ei riittänyt, joten jouduin yhdistämään harmaan asuni maihareihin pitkäksi aikaa. Lopulta kävin lainaamassa kengät Merisotakoulun varusvaraston Eerolta, jolla niitä tuntui riittävän.

Puolustusvoimen harmaassa kauluspaidassa ei ole ylintä nappia lainkaan. Jos jättää solmion laittamatta, ei voi vahingossa vääräoppisesti sulkea ylintä nappia. Silitysmahdollisuutta meillä ei ollut, mutta paita pysyi yllättävän hyvin sileänä ilmankin.

Ruotuväen päätoimittaja Mikko Ilkko oli kuulostanut puhelimessa vanhemmalta ja arvokkaammalta herralta. Verkkosivujen valokuvastakin syntyi jotenkin tiukempi vaikutelma, mutta luonnossa hän oli kovin helposti lähestyttävä. "Sanokaa Mikko vaan, mutta jos on vieraita paikalla, niin sitten se on herra päätoimittaja."

En kuullut kertaakaan kenenkään kutsuvan häntä herra päätoimittajaksi.

Toimituksen miehistöporukka oli aloittanut palveluksen samaan aikaan kanssani, mutta palvellut lehdessä jo alokaskauden päättymisestä lähtien. He olivat oppineet talon tavoille ja heidän keskuudestaan oli valittu toimituksen vanhimmaksi kutsuttu vertaisesimies. Sotilasarvoilla ei toimituksessa ollut varsinaista merkitystä.

Mieleeni on jäänyt kirkkaasti, kuinka sain aluksi muutaman helpon jutun kirjoitettavakseni. Jotain merimiinoista. Tiivistelmä Ruotuväki 40 vuotta sitten -palstalle. Jonkun ylennyksen saaneen tyypin haastattelu. Jotenkin ajattelin, että minulle varmaan tullaan kertomaan, minne pitää soittaa ja mitä sitten. Reserviupseerikurssin automaattiohjauksen jälkeen sain kuitenkin havahtua, että nyt pitää ryhtyä itse hommiin.

Minut oli valittu verkkotoimittajaksi, mikä tarkoitti, että jouduin työskentelemään talon ainoalla PC-koneella. Se oli kuitenkin sen verran uudempaa tekoa kuin toimittajien lampunjalka-iMacit, ettei tarvinnut kauheasti kadehtia.

Verkkotoimittajan tärkein tehtävä oli julkaista lehden verkkoversio kahden viikon välein. Järjestelmä oli kasa purkkavirityksiä, ja päivittämiseen liittyi monikymmenvaiheinen manuaalinen työnkulku. Pahinta oli, että se piti tehdä nopeasti, sillä asioita ei voinut tehdä valmiiksi etukäteen, vaan lehti meni luettavaksi jo keskeneräisenä. Kenties se on yhä näin. Tarkkailkaapa torstaiaamuna.

Reilu puoli vuotta armeijassa oli saanut ammatillisen osaamiseni kevyeen kohmeeseen, mutta jonkinlaista kehitystä pyrin Ruotuväen verkkosivuille tuomaan. Käytinpä yhden lomapäiväni laatien powerpointin, jossa tutkin uutissivustojen nousevia käytäntöjä ja ehdotin, kuinka Ruotuväkeä voisi ajanmukaistaa. Muutokset jäivät jäihin, sillä sivujen oli määrä uudistua jo ties monettako kertaa myöhässä olleiden puolustusvoimien uusien sivujen myötä. Nuo sivut ovat sittemmin uudistuneet, mutta Ruotuväki on yhä entisensä.

Joitain muutoksia sentään tehtiin. Sivujen oikeasta laidasta poistettin sälää. Lehden verkkoversiota yksinkertaistettiin ja sille luotiin uusi selkeämpi etusivu, jonka julkaiseminen ei enää vaatinut käsityötä. (Toteutuksesta kiitos www-puolen kavereille). Uutissyöte tuotiin saataville. Sellaisenaan julkaisemisen arvoisille uutiskuville luotiin oma paikka. Kuvareportaasien julkaisua helpotettiin ja esitysmuotoa ajanmukaistettiin. Ruotuväen Twitter-tili ja sivun osioiden järkevämpi nimeäminen toteutettin jo kotiuduttuani, mutta niitäkin taisin ehdottaa powerpointissani.

Ehdotin Ruotuväen uutissyötettä myös Amppareille uutislähteeksi, mutta eivät huolineet. Tuo tuntui vähän ikävältä, kun huomioi, mitä kaikkea tauhkaa julkaisevat. Ongelmana oli, ettei verkkouutisia otettu lehdessä vakavissaan. Varusmiehiä ei oikein kiinnostanut kirjoittaa niitä. Aiheet keksittiin usein vähän väkisin ja välillä tuntui, että varsinaiset uutiset haluttiin säästää paperilehteen.

Takuuajan jälkeen hajonneen iPhonen vaihtaminen

2010-07-20T11:08:00.004+03:00

Oli minulla aikomus kirjoittaa uusiakin tekstejä, mutta törmäsin tässä vanhaan Karpo-henkiseen sähköpostiini, joka saattaa olla hyödyllinen vastaavan ongelman kanssa painiville. Julkaisenpa sen tähän hätään.

IPhone 3G -puhelimeni hajosi itsekseen vuoden ja neljän kuukauden käytön jälkeen, vaikka Soneran liittymäsopimus kestää kaksi vuotta. Applen tarjoama takuu on vain vuoden mittainen, mutta suomalainen kuluttaja on niin etuoikeutettu, ettei moiseen tarvitse suostua. Myyjällä on vastuu tuotteesta valmistajan tarjoamasta takuusta riippumatta.

Sonera oli alkuun nahkea auttamaan asiassa. Niin myymälässä kuin puhelintuessa sanottiin yksiselitteisesti, etteivät he korvaa takuuajan ulkopuolella hajonneita laitteita. Sain vielä kohteliaan käsin allekirjoitetun kirjeen (ilman yhteystietoja, tietty), jossa todettiin sama asia ja kehotettiin kääntymään huoltoyhtiön puoleen omalla kustannuksella.

Pyysin kuluttajavirastolta näkemyksen asiaan ja hain sopivia kohtia kuluttajansuojalaista. Lisäki pyysin takuuhuollolta lausunnon siitä, ettei puhelimen vika johtunut minusta. Puhelin piti viedä suoraan huoltoyhtiöön Vallilaan, jotta maksun sai sovittua hoidettavaksi vasta laitetta noudettaessa. Soneran myymälöissä vaativat tutkimuskorvauksen etumaksuna. Ajattelin, että on todennäköisempää, että en menetä omaa rahaani, jos en suostu maksamaan etukäteen mitään.

Seuraavan sähköpostin lähetettyäni sain soiton seuraavana päivänä, ja pääsin noutamaan uuden puhelimen pari päivää myöhemmin.

Liittymän kuukausimaksusta en saanut hyvitystä, sillä olivat sitä mieltä, että olisin voinut käyttää sitä koko ajan normaalisti. Mikä pahinta, koska puhelin oli ollut päällä, se oli myös käynyt tarkistamassa sähköposteja, joten katsoivat lokeista, että liittymäähän on käytettykin vielä. Annoin olla.

***

Haljuintahan tässä on, että jos jaksaa itse nähdä vaivaa, hyötyy siitä, että takuuasioiden kanssa tappelu on niin vaivalloista. Jos oikeuksien vaatiminen olisi helppoa, kaikki tekisivät niin, mikä nostaisi hintoja.

***

Särkynyt iPhone ja kuluttajansuojalaki

Tervehdys

Palaan takuuajan ulkopuolella ilman omaa syytäni hajonneen iPhoneni tapaukseen, josta olin aiemmin yhteydessä Soneraan viime vuoden puolella. En ole tyytyväinen toteamukseen, että takuuajan päättyminen päättäisi myyjän vastuun tuotteesta, vaan kysyn, millä perusteella katsotte, ettei kuluttajansuojalakia noudatettaisi tässä tapauksessa.

"Takuu ei rajoita tässä laissa säädettyä virhevastuuta." (Kuluttajansuojalaki 15a.3 §)

Mitä tapahtui

Ostin Soneralta iPhone 3G -puhelimen 19.7.2008 Minun Sonerani -liittymällä, mikä tarkoittaa, että maksoin laitteen hinnan (519 euroa) heti ostettaessa ja sitouduin maksamaan euron kuukausimaksua kahden vuoden ajan. Ostohetkellä Sonera ei tarjonnut puhelimelle lyhyempää sopimusvaihtoehtoa.

Vuoden ja neljän kuukauden käytön jälkeen (24.11.2009) puhelin meni itsestään taskussani käyttökelvottomaksi. Laitteen näyttö näytti pelkkää valkoista. Olin kuunnellut puhelimella musiikkia tullessani aamulla töihin, ja silloin se oli toiminut normaalisti. Puhelimen soidessa puolen päivän aikaan otin sen taskustani ja huomasin näytön valkoiseksi. Tarkempi tutkiskelu osoitti, että puhelin toimi näyttöä lukuunottomatta: siihen pystyi soittamaan ja sitä pystyi hallitsemaan tietokoneen iTunes-ohjelmalla. Ilman toimivaa näyttöä se oli kuitenkin käyttökelvoton.

Luin laitevalmistajan ohjeet ja yritin kaikkia mainittuja vinkkejä. Viimeisenä vaihtoehtona asensin puhelimen käyttöjärjestelmän uudestaan. Toimilla ei ollut vaikutusta, näyttö pysyi valkoisena.

Otin yhteyttä Soneran tukeen yhtiön verkkosivujen kautta. Viestiini vastattiin puhelimitse seuraavana päivänä ja todettin, ettei yhtiö vastaa myymistään laitteista yli valmistajan lupaaman takuun. Myöskään liittymästä maksamista ei ollut mahdollista keskeyttää, vaikka siihen liittyvää puhelinta ei enää ollutkaan. He lupasivat sittenkin laittaa asiani eteenpäin, mitä kautta se saapui sinulle.

Sain kirjeen, jossa totesit saman asian (17.12.2009) ja kehotit viemään laitteen huoltoon korjauskulujen arvioimiseksi.

Kävin Soneran myymälässä, mutta he eivät suostuneet ottamaan laitetta arvioitavaksi ilman etumaksua. Varsinaisessa huoltoliikkeessä, SFC-huollossa, tämä onnistui. En työkiireiltäni ehtinyt viedä puhelinta huoltoliikkeeseen ennen kuin joulukuussa. Sain heiltä viimein diagnoosin 28.12.09: "Kustannusarvio n.291,00€, korjaava toimenpide: vaihtoyksikkö (vanha laite jää laitevalmistajalle)."

Tiedustelin huotoyhtiöltä vielä tarkemmin, näyttääkö vika siltä, että se voisi johtua omista toimistani. Sain kirjallisen vastauksen 12.1.2010: "Mikäli laitteessa olisi ollut laitevalmistajan myöntämä rajoitettu takuu voimassa laitteen huoltoon tullessa, olisi laite huollettu takuuseen."

Mitä esitän

Koska puhelinta ei voi korjata, esitän että Sonera toimittaa minulle vastaavan toimivan laitteen. Lisäksi esitän, että Sonera hyvittää liittymästäni aiheutuneet palvelumaksut siltä ajalta, kun puhelin on ollut käyttökelvottomana – sekä huoltoyhtiön laitteeni diagnostisoinnista perimät kulut.

Perustelut

Kyseessä on kuluttajakauppa, jossa myyjänä on elinkeinonharjoittaja ja ostajana kuluttaja, joten kuluttajansuojalaki pätee (Kuluttajansuojalaki, 5.1 §). Edelleen, laki ylittää tehdyt sopimukset siltä osin kuin ne poikkeavat kuluttajan vahingoksi (Kuluttajansuojalaki, 5.2 §)

Laissa sanotaan seuraavaa tavaran ominaisuuksista ja virheestä:

Yleinen virhesäännös

Tavaran on lajiltaan, määrältään, laadultaan, muilta ominaisuuksiltaan ja pakkaukseltaan vastattava sitä, mitä voidaan katsoa sovitun.

Jos muuta ei voida katsoa sovitun, tavaran tulee:

(– –)

5) kestävyydeltään ja muuten vastata sitä, mitä kuluttajalla yleensä on sellaisen tavaran kaupassa perusteltua aihetta olettaa. (Kuluttajansuojalaki, 5.12 §)

Tuotteen tulee siis kestää niin kauan kuin on perusteltua kyseiseltä tuotteelta odottaa. Kalliin hintaluokan matkapuhelimen voidaan olettaa kestävän käyttökelpoisena yli vuoden ja 4 kuukautta. Sonera itse indikoi kahden vuoden sopimuksellaan, että puhelimen voidaan olettaa kestävän ainakin kahden vuoden ajan. (Useimmat matkapulinvalmistajat myöntävät myös laitteilleen kahden vuoden takuun, mikä sekin viittaa, ettei puhelin saisi hajota vuoden ja neljän kuukauden kuluttua.)

Kuluttajavirasto on ottanut kantaa vastaaviin tapauksiin yleisellä tasolla:

Takuuaika ei päätä virhevastuuta

Takuuaika ei ole sama kuin yrityksen vastuuaika virheestä. Kuluttajansuojalaissa ei ole määritelty tuotevirheiden tarkkoja vastuuaikoja.

Jos takuun päättymisestä on kulunut lyhyehkö aika, myyjäliike ei voi kieltäytyä mahdollisesta virhevastuustaan vain perustelulla "Emme korjaa koska takuu on päättynyt". Sen täytyy esittää muitakin perusteluja sille, miksi liike ei ole vastuussa laitteen vikaantumisesta. (http://www.kuluttajavirasto.fi/fi-FI/kuluttajaneuvonta/kuluttajan-oikeudet/takuu/, viitattu 13.1.)

Olin yhteydessä Kuluttajavirastoon tästä nimenomaisesta tapauksesta ja heidän viestinsä oli sama. Heistä Soneran tulisi myyjänä kertoa, millä perusteella yhtiö katsoo, että tässä tapauksessa ei tulisi soveltaa mainittua kuluttajansuojalain 5. luvun, 12§:a. Pelkkä saamani toteamus takuun päättymisestä ei ole Kuluttajaviraston mukaan riittävä peruste.

Myös YLE:n Kuningakuluttaja on käsitellyt vastaavia tapauksia. Heidän sivuillaan sanotaan seuraavaa:

Kuluttajavalituslautakunnan ratkaisujen perusteella voi päätellä, että laitteen kuin laitteen pitäisi kestää vähintään kaksi vuotta. Jos laite menee rikki alle kahden vuoden kuluttua ostohetkestä, myyjä, valmistaja tai maahantuoja on lautakunnan ratkaisuissa yleensä joutunut korvaamaan korjauskulut kokonaan. 2-3 vuotta vanhoissa laitteissa korjauskuluja on jaettu ostajan ja myyjäpuolen kesken. Yli kolme vuotta vanhoissa laitteissa ostajan saamat korvaukset ovat jo yleensä olleet hyvin pieniä.

Ostajalla on oikeus korvauksiin, jos hän kärsii vahinkoa tavaran virheen takia. Tyypillisimpiä myyjän korvattaviksi tulevia kuluja ovat erilaiset selvittelykulut, esimerkiksi posti-, puhelin- ja matkakulut, joita ostajalle on koitunut asian hoitamisesta. (http://kuningaskuluttaja.yle.fi/node/137, viitattu 13.1.2010)

Tiivistän vielä perusteeni:

1. Puhelimen rikkoutuminen ei johtunut minusta, kuten voimme päätellä huoltoyhtiön lausunnosta.

2. Puhelimen kuuluu kestää pidempään kuin yksi vuosi. Ennakkotapauksien mukaan ainakin kahden vuoden kestoa voidaan olettaa ja Sonera itse indikoi näin tekemällä kahden vuoden sopimuksen, jota ei ole mahdollista katkaista, vaikka laite hajoaisi.

3. Kestävyysvaatimusta korostaa laitteen hinta. Yli 500 euroa maksavalta puhelimelta on voitava odottaa yli vuoden ja 4 kuukauden käyttöaikaa.

Jään odottelemaan vastaustanne.

Joka tenttimme vanhennut

2010-05-10T19:31:00.001+03:00

Jos tenttiin lukee kauemmin, niin tenttiin lukee kauemmin. Laiminlyö muita asioita ja nukkuu huonosti. Oppimistuloksiin tällä ei kuitenkaan ole välttämättä mitattavaa vaikutusta.

Professori suositteli taannoin diplomityöni hyväksymislausunnossaan tutkimuksen tekemistä vastakin, mutta hän tuskin tarkoitti kandityötä.

Onneksi töissäni ei ole oltu kiinnostuneita, ovatko kurssit kasassa vai ei. Toisaalta, jos en olisi ollut töissä, olisin kaiken järjen mukaan jo suorittanut ne. Vähän niin kuin kypärä suojaa päätä iskulta, mutta ilman kypärää ei olisi lyönyt päätään.

Paitsi, että tällä kertaa tuntuu, että päänsä lyö joka tapauksessa.

[Viimeinen tilaisuus suorittaa minua valmistumisesta erottava tentti oli tänään. Jos en valmistu nyt, joudun siirtymään uuteen tutkintosuunnitelmaan, mikä tarkoittaa ylimääräistä kandidaatintyön tekemistä. Kenties vielä satunnaisten kurssienkin, mistä näistä tietää. Omia vikoja maailma täynnä.]

Jos sul USPi on ja tiedät sen, niin varmaan myöskin näytät sen

2010-01-16T22:43:00.002+02:00

Ostin pikkuveljelleni lahjaksi Jyri Erman kirjan Viisas mies ei kuse vastaatuuleen – ja muita huomioita (työ)elämästä. Sujuvasti kirjoitettuja nokkelia huomioita, kannattaa katsoa. (Tarina kirjan synnystä.)

Yhdessä kirjan tekstissä kerrotaan, kuinka ennen vanhaan opetettiin, että tuotteella pitää olla USP – unique selling proposition. Täytyy olla jokin juju, jolla tuote poikkeaa edukseen kilpailijoistaan. Erma harmittelee, että tämä viisaus on sittemmin paljolti unohdettu. ESP – emotional selling proposition – on ottanut USP:n paikan. Tuotteet differentioidaan järkisyiden sijaan mielikuvilla.

Nykykuluttajan on helppo sanoa tähän, että duh.

Minun sisäinen insinöörini kokee Erman tavoin moisen vähän luovuttamisena. Aivan kuin maailma olisi niin valmis, ettei tuotteissa olisi oikeaakin parannettavaa. Ellei satu olemaan vodkanvalmistaja, tuotteelleen voisi varmaan tehdä muutakin kuin uudistaa pakkausta silloin tällöin. Tulee mieleen, kuinka Steve Jobsin kerrotaan kysyneen John Scullyltä, haluaako tämä viettää loppuelämänsä myymällä sokerivettä vai muuttaa maailmaa.

***

Niinpä ilahdun aina, kun perusasioita pyritään tekemään paremmin. Tarina Snellmannin jauhelihasta on kiehtova. Effielläkin palkittu mainoskampanja toitotti, että kunnon jauhelihassa lukee Snellman. Nähdessäni Snellmanin jauhelihan maksavan lähikaupassa enemmän kuin Atrian vastaavan, tuumin, että jaaha, luulevat että saavat minulta tyhjällä brändihutulla lisärahaa. Ostin Atriaa.

Kampanja näyttäytyi minulle ESP-touhuna, vaikka oikeasti oli kyse vallan muusta. Kun kampanja oli osoittautunut menestykseksi, siitä uutisoitiin tarkemmin. Talouselämän artikkelissa kerrotaan, kuinka Snellmanilla oli huomattu, että ihmisiä ärsytti pannulla vetiseksi käyvä jauheliha. Vetisyys johtui siitä, että liha oli pakastettu tuotantoketjun aikana.

Kaikkea lihaa ei pakastettu, mutta pakastettua lihaa saattoi olla mukana siinä kuin suklaassa pähkinöitä. Snellmanin väki päätti investoida ja tuottaa lihansa ilman pakastamista. Näin tuotteen laatu parani, Snellmanilla oli USP.

Mainoskampanjassa tätä ei sittenkään kerrottu. Kaltaiseni kyyninen kuluttaja oletti, että kyseessä on vain tuttu ESP-huttu. Kunnon jauhelihaa, äitien tekemää ruokaa – yeah right. Kampanja toimi loistavasti näinkin, mutta olisi kiinnostavaa tietää, olisiko myynti ollut parempaa, jos ihmisille olisi kerrottu, että lupauksilla kunnon jauhelihasta on tällä kertaa katettakin. Olisiko siihen pakkaukseen mahtunut se USP-viesti meille, jotka luulemme olevamme kovinkin analyyttisiä – ja ostamme Applen leluja siitä huolimatta, että ne hajoavat jatkuvasti.

[Jari Parantainen kirjoitti aiheesta silloin kun se oli tuore. Hänkin piti hyvänä, että itse tuotetta parannetaan, mutta ei ottanut kantaa, olisiko se ollut hyvä kertoa mainoksissakin.]

Keskustelun puutetta

2010-01-15T21:07:00.002+02:00

Olen täällä taas, anteeksi vain.

Jossain vaiheessa meni muodista miettiä bloginsa kävijä- ja tilaajamääriä. Tai siis, lopetin niiden ajattelemisen, kun laskeva käyrä ei ollut oietakseen. Nykyään ahdistaa sen sijaan Twitterin kamala kilpailumieliala.

Kun saa uuden seuraajan, viesti kertoo, että tässä vähän tietoa kaverista. Sen sijaan, että se näyttäisi vaikka tyypin pari viimeisintä tviittausta, se kertoo tämän seuraajamäärän. Se on vähän niin kuin ihmistenkin otsaan tatuoitaisiin näiden parisuhteellisuusteoreettinen markkina-arvo. [Vaikka niinhän se tavallaan onkin tatuoitu.]

Kaikesta huolimatta aktivoiduin Twitterissä hieman. Laitoin blogimerkintäni, Qaiku-juttuni ja kirjanmerkkini luomaan lisäkakofoniaa. Olen jo ehtinyt oppia, mikä ihmsiä kiinnostaa. Jos julkaisee linkin jQuerystä tai HTML 5:stä kertovaa artikkeliin, väki klikkaa. Muuteen ei niinkään.

Oli kieltämättä kiehtovaa seurata Sellon tapahtumia #sello-risuaita-avainsanan avulla, mutta palvelun perustavanlaatuinen typeryys ärsyttää. Keskusteluja ei vain haluta tukea jostain syystä. Tiettyyn merkintään tehty vastaus ei järjestelmässä liity tuohon merkintään vaan ainoastaan merkinnän tehneeseen henkilöön. Näin ulkopuolinen ei voi seurata keskustelua eikä osallistua siihen.

Paitsi ehkä #-tagillä. Mutta kuka sen määrittelee niin, että kaikki saavat tiedon. Tämä ja muita huomioita luvassa merkinnässäni 5 reasons why Twitter sucks. Luulisi tuolla saavan hittejä.

***

Oikeasti Twitterissä kai pitäisi olla läsnä sen vuoksi, että jos joku sattuu googlaamaan nimeäni, päätyy Twitterin ja näkee, että minulla on naurettavan vähän Twitter-seuraajia, se on vähän sama kuin jos hän yllättäisi minut alasti ja näkisi, noniin.

***

Minusta on aika tyhmää kertoa Twitterissä käyneensä parturissa, joten kerron täällä vanhaan kunnon haircut-henkeen. Joo, liikaa annoin ottaa taas. En ole vieläkään oppinut kommunikoimaan partureiden kanssa. (Paitsi sen yhden saksalaisen herrasmiehe aikoinaan.)

Siinä istuskellessani pohdin, että hiustenpesu tuntuu kyllä varsin miellyttävältä. Jos olisin yksinäinen ja katkeroitunut mies, saisin hiuksiani pesettämällä nauttia varsin edullisesti ihmisen kosketuksesta, tuumin.

Ja mietin, kuinka olisi kohtalon ivaa, jos sattuisi olemaan vielä kaljukin.

***

Sain hiljattain oppia, että Helsingissä on ruotsalaisten näyttelijöiden vanhainkoti. Kuvittelin sieluni silmin, kuinka arvokkaasti vanhentuneiden näyttelijöiden charmantti olemus leijuu talossa. Ja pohdin, millaiset omat vanhuudenpäiväni vuorovaikutussuunnittelijoiden vanhainkodissa olisivatkaan. Voi sitä valitusta huonosti suunnittelluista valokatkaisijoista ja typeristä kaukosäätimistä.

***

Ai niin, iso paha korporaatio taipui pienen kuluttajan edessä ja sain kuin sainkin Soneralta uuden iPhonen rikkoutuneen tilalle, vaikka takuu oli jo päättynyt. Ehkä raportoin tuosta joskus tarkemmin vastaisen varalle. Olen selvinnyt matkalipuntarkastajan pihdeistä puhumalla ja nyt tämä. Alan olla nähnyt kaiken.

On niitä verhoja ennenkin nitojalla lyhennetty

2010-01-13T22:03:00.003+02:00

Niin, sain viimein hankituksi verhon. Otin verhoa korvanneen pussilakanan pois, kun minulla kävi kerran vieraita eikä se näyttänyt hyvältä.

Nyt kehtaan taas tanssahdella kotonani, kun naapurit eivät tuijota sisää.

***

Yksi synkistä salaisuuksistani on, etten ole vieläkään oikeasti päässyt koulusta. Tutkintoni vanhenee käsiin, joten olen viimeisimmän kuukauden viettänyt illat murehtien kahta puuttuvaa tenttiäni. [Nyt kokeet ovat takana, mutta toiselle kurssille pitäisi keksiä vielä jotain.]

Jos joskus selviän pois enkä vaikka enää ikinä eläissäni joutuisi käymään tentissä, menettäisin monta tunnetilaa. En enää kokisi:

Sitä, kun asian periaatteessa ymmärtää, mutta kaikkea ei ole ehtinyt opetella kunnolla, eikä malta mennä nukkumaan, vaan valvoo koetta edeltävän yön toivoen, että olisi saavuttanut saman mielentilan kaksi päivää aiemmin.

Tai sitä, kun ei tajua asioista sen vertaa, että olisi kannattavaa suotta uhrata yöuniaan. Myöhäistä mitä myöhäistä. Kuinka hitaasti aika kuluukaan, kun ihmettelee luentokalvoja, joista ei ymmärrä yhtään mitään.

Sitä, kun miettii, että olisihan se, kun voisi vain ottaa kirjan käteen ja lukea. Sen sijaan, että joutuu tulkitsemaan epämääräisiä kalvoja ja viisi vuotta vanhoja valokuvia laskarivastauksista. Googlaamaan mitä lyhenteet mahtavat tarkoittaa ja ihmettelemään, näyttääkö kaava oudolta vain siksi, että se on tehty vanhalla powerpointilla ja merkit näkyvät väärin.

Tai sitä, kun on valvonut koetta edeltävän yön, mutta kokeen alkaessa tuntuu, ettei ihan vielä. Ja jää salin ulkopuolelle lukemaan viimeiseksi tunniksi. Ja miettii, että olisivatpa kaikki kokeeseen lukemiseen käytetyt tunnit olleet yhtä tehokkaita.

Sitä, kun ymmärtää hetki ennen koetta, ettei koko kurssin aikana tajunnut mistään mitään. Ei yhdelläkään huonoksi englanniksi pidetyllä luennolla, ei ainoissakaan laskareissa, joissa keskittyi kirjoittamaan talteen sen, mitä taululle kiireellä sutattiin. Että jos olisikin jättänyt muodon vuoksi koulussa istumisen väliin ja koettanut itse opiskella, voisi olla paljon paremmassa tilanteessa.

Tai sitä, kun on mennyt kokeeseen sen hyvin nukutun yön jälkeen koettamaan onneaan. Ja huomaa, ettei sitä ole matkassa. Pois pääsyä edeltävä tunti kestää todella kauan ja on tuntemuksiltaan yhtä katumusharjoitusta.

Sitä, kun kokeen jälkeisenä päivänä mieleen tulee yhtäkkinen ahdistus jostain epävarmasta asiasta. Ja ymmärtää, että koe on ohi jo. Ei sitä tarvitse enää ymmärtää.

Tai sitä, kun kokeen jälkeen laittaa elämänsä taas järjestykseen. Tiskaa astiat ja raivaa lattian. Ripustaa verhot. Aktivoituu eri elämänalueilla. Jos koe on mennyt huonosti, syyllisyydestä saa oivaa lisäpontta.

***

Piti kirjoittaa kolmesta muustakin aiheesta, mutta jos jättäisin tähän tällä kertaa. Ehkä innostun näin palaamaan tänne vielä uudestaankin.

Vertailussa Merisotakoulu ja santahaminalainen kasarmi

2009-12-02T19:43:00.000+02:00

Tässä iltana eräänä kävelin Esplanadin puistossa. Se oli kaunis kaikkine valaistuine puineen. Mieleeni muistui, kuinka vuosi sitten palasin laivapojan loma-asussani puiston lävitse kasarmille Suomenlinnaan. Vaikka lomilta paluu tietty turhautti joka kerralla, tunsin aina ripauksen ylpeyttä, kun kengänkantani kopisivat kuin herrasmiehellä ja viimeisen päälle tuunatusta talvisesta puistosta huokui porvarillinen charmi.

Merisotakouluun liittyy kaikesta huolimatta lämpimiä ajatuksia. Siellä varusmiehiä kohdeltiin ensimmäistä kertaa liki sellaisella kunnioituksella, mitä ihmiset siviilimaailmassa tapaavat toisilleen osoittaa. Pinnallisena hylkiönä vaikutuin myös paikan puitteista. Vastaremontoitu rakennus, tupien holvikaaret, käytävien maisemat meren ylitse Helsinkiin. Tuollainen on harvinaista herkkua muutenkin, saati armeijassa.

Ruotuväessä juttukeikoilla tulin nähneeksi monenlaista kasarmia, mutta mikään ei päässyt lähellekään Merisotakoulua. Vastaavasti kamalin kohtaamani kasarmi oli majoituskasarmimme Santahaminassa. Samassa talossa nukkuivat Ruotuväen toimituksen lisäksi mm. www-ylläpitäjät, soittokunta ja helikopterimekaanikot. Varusmiehiä ei tavata arvostaa sen mukaan, mitä he saavat aikaan, vaan ennemmin sillä perusteella, kuinka paljon he kärsivät sitä tehdessään. Siksi meidän porukkamme ei ollut erityisen hyvässä huudossa sen paremmin henkilökunnan kuin muiden varusmiesten keskuudessa. Meidät oli hyvä heittää vihoviimeiseen murjuun.

Ehdotin jossain vaiheessa, että voisimme tehdä vertailevan jutun eri varuskuntien kasarmeista, mutta moiseen ei haluttu lähteä. Tuollainen juttu tuskin aiheuttaisi muuta kuin mielipahaa. Omassa blogissa sopii sentään julkaista pienimuotoinen vertailu. Ymmärtääkseni Santahaminan kasarmikin on viimein päässyt remonttiin.

On sääli, ettei kasarmien kunnostukseen tunnu riittävän määrärahoja, ja homeongelmia hyssytellään. Jos vertaa vaikka valtion ylläpitämiin korkeakouluhin, niiden puitteet ovat paljon paremmassa kunnossa. Eikä kukaan joudu väkisin asumaan niissä ympärivuorokautisesti.

***

Merisotakoulun holvikaaret hämmentävät tottumatonta.

Vakiomalliset kaapit eivät sovi kokonaisuuteen.

Santahaminan tupaan eivät normaalilevyiset sängyt mahtuisikaan. Jalkani eivät mahtuneen suoriksi lyhyessä sängyssä, joten jouduin koukistamaan ne. Aamulla heräsin polvet mustelmilla reunan rautaputkista.

Merisotakoulun käytävä.

Santahaminalainen käytävä.

Merisotakoulun WC:ssä kiiltää kromi.

WC:n ikkunan maisemakin menettelee. Kuvassa taitaa olla sittenkin hieman kaihoisaa zoomia.

Santahaminalainen WC.

Jonoa oli yllättävän vähän suihkujen lukumäärään nähden.

Lähettivät terveiset teillekin. Ovessa ei ole lukkoa, mutta sehän vain lisää jännitystä. Viimeisen pöntön edessä ei ole oveakaan. Elisabeth Rehnin urakka jäi kesken.

Huoltovarmuuskeskuksen kriisinajan käsipyyhevarasto sijaitsee samoissa tiloissa.

Kolmanneksi tullut ei voittanut ja muita uutisia

2009-11-24T00:51:00.001+02:00

Jos minä sattuisin voittamaan jonkin kilpailun, voisi ärsyttää, jos lööpit uutisoisivat vain, että kolmanneksi tullut ei voittanut.

[Miksei iltapäivälehtien lööppejä enää löydä verkosta.]

Miikkassa oli kiehtovaa se, että hän kertoi itsestään vasta lopun kiitosrimpsussaan. Pienet mysteerit ovat hyvästä.

Pidin tietty Will Funk for Foodista heti nimestä lähtien, mutta he olivat lopulta yllätyksettömiä. He olivat iloisia ja reippaita jo ensimmäisellä kerralla, ja kun finaali tuli, he eivät osanneet vieläkään sanoa muuta kuin että hyvä meininki.

Tärkeintä sittenkin, ettei kumpikaan laulaja voittanut. [On täällä ennekin kommentoitu televisiota, suokaa anteeksi. Syksy on tällaista.]

***

Jonain aamuna minulla oli ajatus siitä, että naamafinni vs. finninaama ja napanöyhtä vs. nöyhtänapa seuraavat päinvastaisia logiikoita.

Mutta sitten mieleeni tuli korvavaikku vs. vaikkukorva, joka on kuin napanöyhtä, joten ei siinä taida olla mitään kiinnostavaa.

***

Jonain toisena aamuna mietin, että legitiimimpi vihkikaava voisi olla:

Will you love her, the whole her and no-one but her till death jaddajaa.

Mutta mikä ihmeen the whole her.

***

Minulle kuuluu oikeasti ihan hyvää. Saan nähdä merenrannan joka päivä ja matkustaa raitiovaunulla. Pidän rautatieasemastakin, mutta paikallisjunille käveleminen kauas laitureille ärsyttää.

***

Kiinnostavasti sikainfluenssan myötä käyttöön tulee uusia sanoja. [Ei, en nyt tarkoita niitä nokkelia, jos puhuvat possuflunssasta ja onks sulla nöfnöf] Minä kuulin käsidesinfiointiaineen lyhenteen käsidesi ensi kertaa vasta armeijassa vuosi sitten. Nyt siitä puhutaan kaikkialla.

En ole koskaan aiemmin myöskään tiennyt olevani perusterve. Kuumeiluakaan ei ole yhtä asiantuntevasti kutsuttu aiemmin kausi-influenssaksi.

Ja mitä sitten? Niin, tämän takia en ole blogannut. En minä tiedä, mitä sitten.

***

Minusta on huvittavaa, että kun blogit joskus tulivat, ihmiötä parodioitiin urakalla. Mutta ei kukaan enää jaksa parodioida jotain twitteristejä. Tai Google-weivaajia. Tai flowdockaajia tai mikä nyt olisi kyllin koleaa.

***

Katselin postitalon seinään heijastettua suurta Jokeri-mainosta. Siinä pyörii Veikkaus-kortin omistajien lähettämiä vitsejä. Hauskin oli ehkä sittenkin se, jossa sanottiin uuden Jokerin parantaneen voittoja.

Leikin tuossa petettyä Jokeri-fania, joka on ärsyyntynyt uudistukseen, joka pilasi ihan kaiken.

On tietty vähän sääli, että fiksut ja taitavat ihmiset, jotka osaavat suunnitella Jokeri-uudistuksia ja näyttäviä mainoskampanjoita eivät käytä lahjojaan johonkin hyödylliseen.

***

Pitäisikö Veikkausta kiittää siitä, että se yrittää elvyyttää vitsiperinnettä pyytämällä ihmisiä lähettämään vitsejä itselleen? Ehkä vitsit ovat vähän niin kuin formula-autot. Pidin molemmista kymmenvuotiaana.

Hyvin harva Veikkauksen sivujen vitseistä on hauska. Useimmat ovat ikivanhojakin. Kyyninen kansa käy antamassa miinuspeukkuja, kun aurinkoakaan ei ole näkynyt viikkoihin.

Tämä huvitti minua silti:

– Miksi kutsutaan sitä tyyppiä, joka hengaa muusikkojen kanssa?
– Basistiksi.

***

Olin Halloween-juhlissa ystävieni kanssa ja huomasin, ettei minulla ollut kauheasti kuulumisia, joita kertoa. Olen tehnyt töitä etupäässä. Pohdin, että jos yhtäkkiä menettäisin uskoni työni merkityksellisyyteen, se olisi aika merkittävää.

Armeijassa tietty kävin noilla rajoilla monesti. Mieleni tekee kirjoittaa tuosta vielä muutama teksti joskus.

***

Olin pukeutunut pyhäinmiestenpäivän teeman mukaisesti.

Harmi, ettei minulla ole kunnon kuvaa itsestäni. Toivottavasti saan joskus haltuuni sen kuvan, jossa olen uljaasti kädet sojossa.

***

Michael Jacksoniksi pukeutuminen on sikäli ahdistavaa, että kaikki tietävät, miltä sen kuuluisi näyttää. Jos nyt ei aio panostaa enempää kuin 12 euron musketööriperuukun verran ja saksia sen sitten muistuttamaaa MJ-hiuksia [oikea Bad-peruukki maksoi yli 30 euroa], kuka tahansa ohikulkija on tietty oikeutettu huutelemaan, että ihan paska ja heitä homo moonwalkki.

Kukaan ei sanonut minulle mitään koko matkallani kotoa juhlapaikkaan.

Missä järjestyksessä maailma muuttuu

2009-10-18T17:01:00.002+03:00

Kaikesta junnaamisesta huolimatta maailma etenee pikkuhiljaa. Länsimetro rakennetaan [olen sittemmin oppinut, että pikaraitiotie olisi ollut fiksumpi ratkaisu, mutta hyvä näinkin], sunnuntaiaukioloaikoihin on tulossa järkeä ja busseihin mietitään vakavissaan mielekästä matkaan pituuteen perustuvaa järjestelmää. Korkeakoulutkin yhdistettiin, vaikken ole vielä kuullut yhtään myönteistä uutista aiheen tiimoilta.

Tämä innostaa pohtimaan, mikä mahtaa muuttua seuraavaksi. Tässä muutama alati ajankohtainen asia, jotka saattavat tapahtua, mutta aikataulusta on vaikea sanoa mitään.

Pakkoruotsi poistuu Suomesta.

Ruotsin kieltä ei ole pakko opiskella enää millään kouluasteella, korkeakouluissa ei joudu suorittamaan hupsua virkamiesruotsin koetta eikä ruotsinkielentaidottomuus ole este julkisen viran saamiselle.

Miesten asevelvollisuus lakkautetaan

Armeijassa siirrytään Ruotsin kaltaiseen valikoivuuteen ja armeijan kävijät saavat kunnollisen taloudellisen korvauksen.

Kirkko ja valtio erotetaan

Uskonnonopetus poistuu kouluista, kirkko ei saa kerätä jäsenmaksujaan veroina eivätkä yrityksen joudu maksamaan kirkolle.

Pääkaupunkiseudun kunnat yhdistetään

Espoo, Helsinki ja Vantaa, siis. Kauniainen ei tietenkään yhdisty mihinkään kuten ei Hankenkaan Aalto-yliopistoon.

Avasin viereen gallupin, jossa saa äänestää, mikä näistä tapahtuu ensimmäisenä. Jos tuota vaikka olisi hauska katsoa kymmenen vuoden päästä. Jokunen vuosi sitten olisin ottanut listalle tv-lupamaksunkin. En olisi ikinä uskonut, että sen suhteen päädyttäisiin kaavailtuun yksinasujien kiusaamiseen.

Saattaa hyvin olla, että vastaava tulee vastaan muuallakin. Voi olla, että kansan maallistuessa kirkoilla ei riitä varoja pyörittää toimintaansa nykylaajuudessaan, ja valtio ottaa käyttöön pakollisen kirkollisveron, jotta kattoremontit saadaan katettua.

Kuinka minulla on tarkoitus pyhittää keinot

2009-09-26T20:15:00.001+03:00

Siinä minä olin, Hietalahden torin S-marketissa. Se on astetta fiinimpi ruokakauppa, tuntuisi. Väki on paremmin pukeutunutta, tuoterivit ovat suorempia, hyllyt täydempiä. Valikoimat ovat laajat, ja tuoretiskistä saa kaikenlaista.

Joukkoon sopeutuakseni ajattelin, että tottahan minunkin on ostettava Cokikseni pienessä lasipullossa. Nuorempana visioin, että olisi hienoa, jos olisi varaa pitää kotonaan jäämurska-allasta, jossa säilöisi lasisia jääkylmiä kolapulloja.

Allas puuttuu yhä, mutta yksittäisen pullon saattaa sentään ostaa silloin tällöin. Ilokseni hintakaan ei ollut kauhea: pullo maksoi vähän yli euron. Litrahinta oli sama kuin puolentoista litran hengettömässä muovipullossa.

Lapsena 15 vuotta [gulp] sitten lasipullo maksoi automaatissa 5 markkaa, joten ei hinta ole kauheasti noussut.

Kassakone piippasi pulloni. Työntekijä pysähtyi tuijottamaan näyttöä lasittunein silmin.

– Mikä hätänä? Et kai oikeasti yllättynyt siitä, ettei Vanhanen pitänyt hyvänä ideana uusia eduskuntavaaleja? kummastelin
– Ei tässä mitään, ihmettelin vain, onko tuo oikeasti noin halpa, vaikka on ihan lasia ja kaikkea, kassahenkilö vastasi.

Niin, mietin, se tuntuu halvalta, vaikka vastaavankokoinen olutpullo maksaa alkoholiverosta huolimatta vähemmän. Ja hinnan voi olettaa vielä nousevan, jos virvoitusjuomille kaavailtu vero toteutetaan.

Ja mietin, että litrahintaa juomalle kertyy yli kolme euroa. Puolet kalliiksi mainitun bensan hinnasta. Maustetulle vedelle, joka tuodaan jostain läheltä.

Kun muistelee, kuinka suuri osa bensan hinnasta on veroa ja miettii millainen työ sitä on pumpata, jalostaa ja rahdata, niin kyllä öljyä on yhä varaa myydä uskomattoman halvalla.

Kassahenkilö oli samaa mieltä.

***

Matkatessani paikallisjunalla Tikkurilasta kaupunkiin satuin istumaan pikkutytön ja tämän isän vieren. He leikkivät laiva on lastattu -leikkiä.

Ihailin, kuinka pedantisti pikkutyttö jaksoi aina aloittaa sanomalla laiva on lastattu ennen kuin sanoi varsinaisen sanan. Mieleeni palasi hetki, jolloin itse ymmärsin, ettei pelissä ole juuri mieltä eikä se pääty minnekään. [Eikä sillä, ettei kapteeni käskee olisi vielä älyttömämpi leikki, vaikka valmentaahan se sentään sulkeiskoulutukseen.]

Vuorossa oli k-kirjain, ja sanat alkoivat käydä vähiin.

– Laiva on lastattu Korkeasaaren lautoilla, tyttö keksi.
– Ei tuo kelpaa, isä protestoi.
– No, voihan niitä vaikka hinata perässä, tyttö selitti.

***

Aihe on kamalan vanha, mutta tämä blogi päivittyy niin harvoin, ettei se ole niin tarkkaa. Kuulin vasta, että pienet tupakka-askit aiotaan [tai on jo ehkä ehdittykin] kieltää, etteivät ne yllyttäisi lapsia tupakoinnin pariin. Näin satunnaiset polttajat joutuvat hankkimaan suuremman askin, joka tulee poltettua loppuun, kun askin on kerran mennyt avaamaan, ja tupakan kulutus kasvaa.

Määrätäänkö seuraavaksi viinapullot vähintään puolilitraisiksi ja kielletään oluen ostaminen yksittäin.

***

Luulin jo aiemmin saaneeni sikainfluenssan, mutta se jäi pelkäksi heikotukseksi eikä kuumetta noussut. Nyt on ollut jo torstayöstä lähtien 39 astetta. Pahinta on nukkuminen. Kuumehoureissa siirryn problem based dreamingiin, jossa yritän ahdistuneena ratkaista omituisia ongelmia, jotka tuntuvat niin suurilta, etteivät mahdu päähäni ja kolisuttavat kalloa ulos murtautuessaan.

Exit-strategia

2009-09-17T19:53:00.003+03:00

Poikkesin viikonloppuna koulumuseossa, ja ymmärsin viimein, mistä koulusta radiotoimittajia oikein tulee.

Niitä, jotka osaavat sanoa hyvää huomenta, kertoa, mitä kanavaa kuuntelen, paljonko kello on, miltä sää näyttää ja minkä kappaleen he aikovat seuraavaksi soittaa.

[Jostain syystä he sanovat aina soittavansa seuraavaksi Mambaa, mutta vielä ennen sitä Tommi Läntistä. Onko radiokanavilla käytössä jokin takaperoinen soittosofta vai mistä tuo johtuu.]

Triviaalikoulu, kiehtovaa. Aloin jo mielessäni miettiä niitä kamalia integraaleja, joita koulussa pyöriteltiin, mutta ainoastaan triviaalitapauksina niin, että muuttuja on nolla.

Samalla ymmärsin, että koulujärjestelmää on sittemmin kehitelty vaiheittain. Triviaalikoulusta on siirrytty tavanomaisia tilanteita käsitelleestä normaalikoulusta aina epätavallisesti vyön alle iskevään elämään valmentavaan reaalikouluun.

[Me reaalilyseon käyneet pidämme klassillisia lyseoita silkkana pelleilyä, vai mitä jätkät.]

Ettei mene haukkumiseksi, kehutaan hieman radiotoimittajia. Olen viime aikoina kuunnellut mainion Ykkösaamu-podcastin ohella Radio Rockin korporaation podcastia. Yllätyin myönteisesti. Miehillä on homma hallussa ja journalistinen ote asiaan. Jos lehtijutussa valitellaan, ettei Marja Tiuraa tavoitettu, he tarttuvat itse puhelimeen ja soittavat perään.

***

Puhuin härskisti integroinnista. Katson hetkeksi lunastaneeni itselleni luvan integraaleista puhumiseen. Viimeisen kuukauden olen pyrkinyt pidättäytymään kaikesta hauskasta. Töistä kotiin päästyäni olen parhaani mukaan tuijotellut integraaleja ja yrittänyt ymmärtää. En ole vieläkään hankkinut kotiini edes nettiyhteyttä, vaan kepitellyt kännykkää modeemina käyttäen.

Minun kuului suorittaa Sovellettu kenttäteoria jo toisena opiskeluvuonnani. Ja kolmantena. Neljäntenä olin Saksassa, mutta on pitänyt suorittaa siitä lähtien. Asia on sikäli kiusallinen, että kurssi kuuluu perusopintoihin enkä näin saa aloittaa diplomityötäni ennen kuin se on suoritettu.

Diplomityönihän sain valmiiksi vuosi sitten ennen armeijaan lähtöäni.

Tällä kertaa ensimmäistä kertaa ikinä minusta tuntui tentin jälkeen, että joskus vielä pääsen siitä läpi. Että vaikka en nyt olisi osannut, asiat on mahdollista ymmärtää. Ja oikeasti minua hävetti, sillä laskuharjoitustehtäviin kurssin aineistoon verrattuna tentti oli todella helppo.

Olin sentään osannut jotain. Yhdenkin kaavan otin käyttöön ja lähdin pontevasti integroimaan. Tunnin ähellyksen jälkeen sain ulos toisen kaavan, joka sekin olisi löytynyt kaavakokoelmasta. En päässyt puusta pitkään, mutta luultavasti laskin oikein.

***

Saatuani tietää tentin menneen läpi mieleeni pamahti, että tosiaan valmistun joskus. Kaksi tenttiä pitäisi vielä suorittaa. Työnkuvaani se ei vaikuta millään tavalla, mikä alleviivasi lohduttomuuden tunnettani.

Mietin kaikkea tekemääni. Kuinka olen läpi vuosien kuvitellut valmistavani itseäni johonkin. Ylioppilaskirjoitukset tietty olivat suuri bluffi, mutta yhä edelleen mietin, että olen tosiaan käyttänyt lukuisia tunteja vaikkapa nyt opiskellen ruotsia. Hakeuduin jopa töihin Ruotsiin, jotta oppisin puhumaan sitä.

Enkä luultavasti koskaan tarvitse sitä. Saatan joskus törmätä jossain johonkuhun ruotsinkieliseen ja hymistellä hetken, mutta siinä se. Kielet ovat triviaaliesimerkki, mutta järkytyin ajatellessani, etten tee saksallakaan mitään. Sitä kävin sentään harjoittelemassa ulkomailla kokonaisen vuoden.

[Yhtä kauan kuin maanpuolustusta. Niillä taidoilla sentään tekee vaikka mitÄh]

Suorittamistani kursseista 75% on ollut lannistavaa kuormaa, joka on vienyt energiaa kiinnostaviin asioihin perehtymiseltä. Mitä ihmettä, TKK olisi tarjonnut myös kursseja kuten Semanttinen web, Graafinen viestintätekniikka, Visuaalinen viestintä, Multimedian projektityö.

Ja minä vain nyhräsin kenttäteoriaa. Viisi kertaa, vieläpä.

***

Samalla tavalla kuin joskus ajatteli kaikkia tekemisiään valmistautumisena siihen, että onnistuisi joskus miellyttämään naisia.

Nyttemmin muutaman vuoden seurustelun jälkeen katson kaikkea tuota samalla tapaa turhana.

{Öö, tulisiko mieleesi, että voisit silti yhä pyrkiä miellyttämään minua -naisesi}

***

Moni asia on muuttunut siitä, kun aloitin tämän blogin. Tulin lukeneeksi oman ensimmäisen merkintäni, kun näitä blogien aloituksia hiljattain tongittiin.

Suunnittelin tuota aikoinaan aika kauan. Kirjoitin ensimmäisen testimerkinnän jo kuukausi ennen varsinaista aloittamista.

Alusta pitäen

Pidän aluista, ja tässä tulee jälleen yksi. Bloggaajana olen tavallisimmasta päästä: jälleen yksi itseään ja ympäristöään fiksumpi, kyynisen näsäviisas nokkelikko yrittämässä todistaa maailmalle omaa erinomaisuuttaan. Olen todistellut sitä itselleni jo useamman vuoden ja alan pikkuhiljaa uskoa. Pinserin varjoissa olen luimistellut puolisen vuotta, ja uskon, että aika alkaa olla kypsä. Lopetan sitten, kun alan olla aika kypsä.

Suurena tavoitteenani on tietenkin nousta Pinserin top-listan etusivulle. Maineikkaaksi ja siteeratuksi.

Hyvinhän se meni, ja hetken olin ihan relevantti toimija, uskallan väittää. Silloin, kun vanha blogiskene oli olemassa. Oman blogini kohtalo heijastelee omaa elämäntilannettani, mutta en osaa täysin sanoa, miksi niin moni muukin suomalainen blogi on vaiennut. [Yksi piristävistä poikkeuksista on ahkerasti päivittyvä Ei oo totta.]

Onko kyse pelkästään mikroblogitouhusta. En ole vieläkään alkanut kirjoittaa Twitteriin. En millän jaksaisi alkaa yhteisön luomista taas alusta. On melkein rentouttavampaa, etteivät seuraajamäärät ole eksplisiittisesti esillä.

Olin vähällä aloittaa Twitterin käytön pari vuotta sitten, silloin kun se oli coolia, mutta minut saatiin houkuteltua Jaikuun.

Sitten Jaiku kuoli pois, ja haluamani Twitter-tunnus oli viety sillä aikaa. Ennen jaikuakin olin rekisteröitynyt sittemmin jo lopetettuun Pownceen. Sen sivuilla oli niin hyvä meininki. Jaiku taas kaatoi suoraan selaimeni.

Nykyään kirjoittelen Qaikuun, mutta minua vähän ärsyttää porukan pienuus ja sen kamala kaipuu metakeskusteluun sosiaalisesta mediasta.

On melkein yhtä paha, että joku kutsuu sosiaalista mediaa someksi kuin pedakogiikkaa pedaksi, tiedättehän.

***

Joskus mietin, olisinko halunnut olla niin kuin joku Helene Auramo. Hän tuntuu olevan esillä kaikkialla, Imagessakin oli hieno kuva, mutta jotenkin hänen sanomansa tuntuu jäävän ohueksi.

Hesarissa hän kertoi kerran, että pitää olla kiinnostava, niin saa paljon Twitter-seuraajia.

Zipipop vaikuttaa kamalan coolilta firmalta. Joskus mietin, haluaisinko, että minullakin olisi sellainen. En tiedä, ovatko he tehneet mitään {mitä etkö sinä muka käytä Zipikoa?}, mutta jostain syystä nimi tulee vastaan jatkuvasti. Mietin JCP:n firmaa. He eivät metelöi itsestään ja nimikin on epäonnistunut, mutta great artists ship.

***

Ennen vanhaan oli tapana naureskella Hasan & Partnersille, kuinka heillä ei ollut netissä muuta kuin sivu, jossa uhottiin, miksi he eivät moista tarvitse.

Nykyään heillä on uusi Next Hasan -sivusto, jossa kerrotaan, kuinka he ovat siirtyneet uuteen aikaan ja blaa&blaa. Sieltä pystyi tilaamaan dvd:n, jossa on mukana takavuosien Voitto-palkitut telkkarimainokset Arloineen kaikkineen ja pari esimerkkiä Next Hasan -ajattelusta.

Sikäli huvitti, etten ollut kuullut näistä uusista kampanjoista yhdestäkään. Ehkä olin sitten Kiikalan metsissä juuri silloin.

***

Hasan kertoo, ettei enää osallistu perinteisiin Voitto-kilpailuihin. Ja myönnän miettiväni minäkin, pitäisikö keksiä Next-PA.

Arkistojen uumenista: Sähköautot nostivat Uudenkaupungin kukoistukseen

2009-08-29T21:42:00.009+03:00

Huonoudessaan piehtaroidessaan herää välillä houkutus käpertyä menneeseen loistoonsa. Yläasteella, katsokaas, olin aika hyvä.

Olin kahdeksannella luokalla syksyllä 1997, kun osallistuimme aineillamme koululaisten kirjoituskilpailuun, jossa visioitiin Uudenkaupungin tulevaisuutta. [Niin, asuin tuolloin Uudessakaupungissa, joten aihe ei ollut aivan niin absurdi kuin äkkiseltään ajattelisi.]

Olin vähän jumissa, joten juttelin asiasta äidin kanssa ideoiden toivossa. Siinä sitten saunomisen lomassa keksimme kehikon kaiken muuttavista sähköautoista. Lähestymistapa oli varmaankin sen verran poikkeava, että onnistuin voittamaan tuon kilpailun. Sain palkinnoksi 500 markkaa ja kuvan Uudenkaupungin Sanomiin.

[Muistan, kuinka ostin toffeepötkön juhlan kunniaksi. Istuin sängylläni toffeeta mussuttaen ja opettelin ulkoa Euroopan pääkaupunkeja seuraavan päivän karttakokeeseen. Mietin, että ei pidä ylpistyä moisesta, vaan jatkaa nöyrästi vain.]

Juttuni palasi kummasti mieleen lukiessani uutista Think-sähköauton tuotannon siirtämisestä Uuteenkaupunkiin.

PDF-näköisversio ei ole aivan autenttinen, sillä avatessani vanhalla AppleWorksilla vielä vanhemmalla ClarisWorksillä tehtyä tiedostoa, taitto hajosi ja jouduin tekemään sen sinne päin uudestaan. Otsikon fontti ei ole sama kuin alun perin [muistin, että se olisi ollut Bodoni, mutta ei se ollutkaan], ja 90-luvulla Maceillä pystyi vielä tavuttamaan suomea.

[Ensimmäinen sivu on tyhjä, jotta toinen ja kolmas sivu näkyisivät vastakkain aukeamana. Tuo toimii ainakin Macin Esikatselussa.]

***

Sähköautot nostivat Uudenkaupungin kukoistukseen

Aika, jolloin Uudestakaupungista piti muuttaa pois vanhempien työpaikan tai viimeistään omien opiskelujen takia, on takana. Takana on myös aika, jolloin Uuteenkaupunkiin ei päässyt junalla. Nyt istun junassa matkalla entiseen kotikaupunkiini tekemään raporttia uudesta Uudestakaupungista.

Meriportin liikekeskus

Juna- ja linja-autoasema ovat siirtyneet Turuntullin liikennekeskukseen. Keskuksesta lähtee sähköllä toimivia sukkulabusseja. Ne kiertävät ristiin rastiin kaupunkialuetta muodostaen kaksi linjaa, joista toinen menee Meriportin liikekeskukseen. Valitsen tämän bussin. Matkan aikana huomaan, miten merkittävästi keskusta on muuttunut. Se on täysin autoton.

Keskustaa kiertää kehäväylä, jota sisemmäs ei autolla ole lupa mennä. Kehätien reunoilla on parkkitilaa karttaan merkityillä alueilla. Niiltä on hyvät yhteydet keskustaan viiden minuutin välein kulkevien sukkulabussien ansiosta. Keskustassa näkyy myös runsaasti polkupyöriä, sekä pieniä sähkömopoja, joita jään hieman kummastelemaan.

Meriportin liikekeskus on rakennettu entisen Euromotive Oy:n paikalle Samara-tuotannon loputtua vuonna 2009. Aika hyvin 1980-luvun autolle, että säilyi niinkin pitkään markkinoilla. Meriportti käsittää kauppakeskuksen lisäksi laajan auto- ja laivanrakennusmuseon, jota varten kyllä varaan ensi kerralla enemmän aikaa. Nyt en sitä ehtisi paljoa katsella. Uutta on myös vanhaan telakkarakennukseen rakennettu hotelli. Sen korkeat ja avarat huoneet tekevät vaikutuksen. Vien tavarat huoneeseeni ja lähden tutkimaan varsinaista keskustaa.

Keskustan kuhinaa

Torin ympäristö on muuttunut melkoisesti. Linja-autoaseman siirryttyä Turuntulliin saatiin toria suurennettua. Vanha taksiasema purettiin, ja toiminta siirrettiin uuteen liikennekeskukseen. Sieltä voi tilata sähkötakseja, joilla saa liikkua myös keskustassa. Taksiaseman tilalle on rakennettu jäätelökahvila, jonka kesäterassille pysähdyn nauttimaan, auringosta, ihmisvilinästä ja capuccinojäätelöstä.

Keskustan muututtua autottomaksi muuttivat ruokakaupat Meriportin ja Raumantullin keskuksiin, sillä painavien ruokakassien raahaaminen kävelykeskustassa ei houkutellut ihmisiä. Keskusta ei ole kuitenkaan autioitunut, sillä monet vaate- ja käsityöläisliikkeet sekä kahvilat ja herkkupuodit ovat jäänet keskustaan tehden siitä todella idyllisen.

S-marketin siirryttyä pois saattoi kaupunki ostaa tyhjäksi jääneen kiinteistön ja purkaa sen. Tilalle rakennettiin kirjaston tyyliin sopiva puutalo, jossa toimii tietokeskus, eli mediateekki. Siellä ihmiset voivat lukea sähköisiä medioita, mutta myös tavallisia sanomalehtiä, jotka yhä pitävät puolensa. Lehden palveluksessahan tässä itsekin ollaan! Kirjaston ja mediateekin väliseen puistoon rakennetulla soittolavalla pidetään konsertti jokaisena kesälauantaina. Soittolava onkin yksi Uudenkaupungin suosituimpia nähtävyyksiä. Uusi keskusta on vireä ja viihtyisä, sitä paitsi, en usko koko maailmasta löytyvän yhtä melutonta ja saasteetonta kaupungin keskustaa kuin Uudestakaupungista.

Suuria muutoksia

Vielä 90-luvulla uinunut Uusikaupunki on noussut teknologian mallikaupungiksi muutaman viime vuoden aikana. Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Valmet esitteli kaiken mullistavan sähköauton prototyypin, jota tarjottiin kaupungille koekäyttöön. Kaupunki osoitti suurta ennakkoluulottomuutta ostaessaan sukkulabussit Valmetilta. Näin se tuki autojen sarjatuotannon alkutaivalta.

Ennakkoluuloton oli myös päätös rauhoittaa koko keskusta autoilta sen sijaan, että olisi tehty muutama kävelykatu, kuten monissa kaupungeissa. Suurin osa ihmisistä vastusti ensin ajatusta kävelykeskustasta, sillä Ukissa oli perinteisesti tapana ajaa autolla kaikkein lyhimmätkin matkat. Sukkulabussien osoittauduttua toimiviksi ovat useimmat kuitenkin muuttaneet kantansa myönteiseksi.

Kaikkein vihamielisimmin asiaan suhtautuivat keskustassa asuvat ihmiset, jotka eivät päässeet autolla kotiinsa. Kaupungin huomattua asian se palkkasi nuoria läheteiksi kuljettamaan sähkömopoilla elintarvikkeita ja muita raskaampia ostoksia kauppakeskuksista keskustan asukkaille (bussimatkalla näkemäni mopoilijat olivat juuri näitä lähettejä). Tämä hälvensi ennakkoluuloja, mutta vieläkin muutamat haastatellut kertoivat, miten tuskastuttavaa on vaikkapa mökille lähtö, kun tavaroita ei voi pakata kotipihassa valmiiksi autoon.

Asukkaiden jälkeen haastattelen erästä lähettiä. Hän kertoo olevansa hyvillään siitä, että kaupunki helpottaa työpaikan saantia. Mopolla on kuulemma myös kiva ajella kesäisin, kun on lämmintä. ”Talvi onkin sitten kokonaan eri juttu, silloin ei meinaa tarjeta.”

Muille mallia

Vaikuttaa siltä, että muidenkin kaupunkien kannattaisi ottaa mallia Uudenkaupungin järjestelmästä. Ukin työttömyysprosentti on Suomen alhaisimpia, ja nuorilla on hyvät mahdollisuudet työpaikan saantiin. Myös opiskelumahdollisuudet ovat parantuneet Rauman tekun siirryttyä kauppaoppilaitoksen pariksi osaksi ammattikorkeakoulua.

Valmetin tehdas on moninkertaistanut tuotantonsa ja tarjoaa työpaikan usealle tuhannelle työntekijälle. Sähköautoja viedään nykyään joka puolelle maailmaa, joten Ukin satama on yksi Suomen suurimmista vientisatamista. Autottoman keskustan ansiosta ruuhkia ei pääse syntymään ja ilma pysyy puhtaana.

Koska liikenneyhteydetkin ovat kunnossa, ei Uudestakaupungista enää tarvitse muuttaa pois, oikeastaan tänne voisi muuttaa vaikka takaisin!

***

Ironista asiassa on, että kun muutimme Helsinkiin yläasteeni päätyttyä, palasin Uuteenkaupunkiin ensimmäisen kerran viime syksynä. Taksiasema oli tosiaan purettu, mutta viehkon kahvilan sijaan tilalle oli rakennettu Hesburger.

Alun perin alkukappale oli ehkä vähän lyyrisempi. Se alkoi "Aika, jolloin" ja jatkui vastaavalla reletiiviluettelolla "aika, joka" , "aika, jona". Äiti käski muuttaa sen, mutta varsinaisesti en pitänyt lopullisesta versiosta.

Lähetin mopon kuva on sekin äidin peruja. Hän oli ollut käymässä [selittämättömistä syistä] Geneven autonäyttelyssä ja saanut sieltä kuvia moisista pikkuautoista.

Minulla ei ollut oikeasti käsitystä ammattikorkeakoulukehityksestä. Sekin oli äidin juttua.

Pohdin hieman, missä määrin saatoin ottaa kunniaa jutustani, kun en olisi koskaan keksinyt sitä yksin. Oloni parani hieman, kun seuraavana vuonna selvisin samaisessa kirjoituskilpailussa toiseksi täysin omin avuin. En minä aivan huono ollutkaan.

Tämä oli ensimmäinen kouluteksti, jonka taitoin sanomalehtijutun näköiseksi. Sittemmin hyödynsin vastaavaa mallia uudestaankin.

Enpä olisi muistanut sitäkään, että jutun ilmestymispäivämäärään liittyy moinen easter eggi. Luultavasti selvitin oikeasti, mikä viikonpäivä tuo olisi.

Törmäsin samalla kiinnostavaan blogiin: Unelmien sähköauto.

Kuinka näin Kampin sortuvan

2009-07-30T19:48:00.004+03:00

Kävelin kohti Kampin keskusta Narinkkatorilta päin. Valtavan voimakas tuuli heilutti puita miten tahtoi. Tarkemmin katseltuna Kampin keskus ei näyttänyt aivan tavalliselta. Sen sijaan, että julkisivu olisi koostunut ylös asti yhtenäisestä massiivisesta seinästä, se olikin jakautunut ylhäältä kolmeksi torniksi.

Tornit huojuivat tuulessa, keskimmäinen niistä kaikkein villeimmin. Eteen taakse se heilui, amplitudia oli huipussa metrikaupalla.

Katselin huojuntaa ja muistelin lukeneeni jotain uudesta valmistusmenetelmästä. Ehkä se kuului asiaan.

Torni rämähti maahan. Viimeinen toria kohti heittänyt heilahdus oli ollut liikaa.

Kiljaisin. Kohta häpesin kiljaisuani. Kukaan muu torilla kulkija ei reagoinut millään tavalla.

Seuraavassa hetkessä katsoin rakennusta jo eri suunnasta. Seisoin Anttilan vieressä, joskin paikalla kasvoi myös jonkin verran mäntyjä. Seurasin, kuinka työmiehet kiipeilivät parvekkeilla. Vaara leijui ilmassa.

Yhtäkkiä parveke romahti työmiehen alta, ja hän tipahti tömähtäen tonttiin. Arvioin pudotukseksi lähemmäs kymmenen metriä. Säpinä jatkui ja ymmärsin näkeväni jotain ainutlaatuista.

Kaivoin kameran laukustani ja yritin ottaa kuvia. Hätäilin, kuva tärähti. Aloin ottaa uutta, mutta kamerani oli jotenkin rikki. Kun painoin laukaisunapin puoliväliin tarkentaakseni, kamera alkoikin zoomata holtittomasti.

Ohitseni käveli työmies. Kysyin häneltä, mitä pudonneelle oli käynyt. Hän tokaisi jotain kuin kaikki olisi kunnossa. Kukaan ohikulkijakaan ei nähnyt missään mitään erikoista.

Päätin käynnistää kameran uudelleen. Erehdyin kuitenkin ensin vivusta ja siirryin kuvien näyttötilaan. Kun sitten käynnistin laitteen uudestaan jouduin siirtymään näyttötilasta takaisin kuvienottotilaan. Kaikki tämä vei aikaa, ja koko ajan tapahtui.

Työmiehet hakkasivat vimmatusti romahtaneen parvekkeen jälkiä pois. Kohta näyttäisi kuin talossa ei mitään parveketta olisi ikinä ollutkaan. Pelkkä tiiliseinä vain ja höpsö ovi keskellä seinää. Ymmärsin, että minulla olisi kiire, jos aikoisin saada kuvan.

Kun työmiehet olivat saaneet urakkansa valmiiksi pohdin, katsoisinko kuvani läpi. Päätin kuitenkin luottaa, että joku niistä olisi kelvollinen. Kaivoin sen sijaan iPhonen esiin ja aloin etsiä Helsingin sanomien sivuilta, kuinka heille voi toimittaa uutiskuviaan.

Kävelin poispäin, näin baarin ikkunasta Ruotuväen päätoimittajan. Hän istui ikkunapöydässä parin muun miehen kanssa. Mietin, pitäisikö minun mennä kertomaan, kuinka oivasti suoritan vapaaehtoista maanpuolustustyötä reservissä, mutta annoin olla ja heräsin mieluummin.

***

Harvoin muistaa unensa noin hyvin, ja harvoin niissä toimii noin lähelle reaalimaailman tavoin. Nukuin himakodin olohuoneen sohvalla yöunieni keskeydyttyä herättyäni kamalaan närästykseen.

Olin lukenut Hesarista Tervetuloa Mogadishuun -elokuvasta, jota toimittaja sanoi parhaaksi näkemäkseen televisioelokuvaksi. Siinä kerrotaan terroristeista, jotka kaappasivat lentokoneen painostaakseen viranomaisia vapauttamaan vankilasta RAF-terroristeja.

[Jopa Wikipedia kertoo paljon aiheesta suomeksikin.]

Hetkeä ennen äskeistä Kamppi-untani olin nähnyt unta, jossa äitini ilkeili minulle, joka olin hyvin innostunut ajatuksesta katsoa tuo elokuva. Hän muistutti, että olin käynyt yhtä lailla innolla katsomassa Baader Meinhof Komplex -elokuvan.

– Niin, onhan tuo aika RAFfia settiä, tokaisin äidilleni.

Ja unessani hämmennyin, olinko oikeasti keksinyt noin hyvän sanaleikin. Usein unissa keksityt nokkeluudet eivät toimi, kun asiaa ajattelee valveilla. Kuten JCP sanoi, kun ymmärtää, ettei polkupyörä-sanalla olekaan sivumerkitystä penis.

Ja niin tarkistin asian unessani pohtimalla, että Rote Armee Fraktion, on sen oltava RAF.

***

Ymmärsin herättyäni, että ajatus kuvien ottamisesta Hesariin oli tullut aiemmin lukemastani Qaiku-viestistä. Jonkun lähettämä kolarikuva oli kelvannut varmaankin Varttiin. Kiinnostavampaa on, että uni oli enteellinen.

Palatessani kaupungista Start Trek -elokuvan [ihan mainio näin sarjaa tuntemattoman kannalta] jälkeen törmäsin Westendissä autokolariin.

Onneksi tuossa ei sattunut pahemmin, vaan selvittiin peltivaurioilla. Sikäli ikävää, ettei noin pientä juttua varmaan viitsitä lehteen painaa, joten jäävät leffaliput saamatta. Eipä sillä, pääasiassa kiinnosti nähdä, kuinka tuo homma kaikkiaan toimii.

Metroon/Varttiin voi näemmä lähettää kuvia myös sähköpostitse, mutta MMS-viestit ovat etusijalla. Niinpä tuonkin jutun pääkuvaksi päätyi pikkuveljen rakeinen iPhone-kuva ja minun kuvani pääsi vain sivuosaan. Tällaista teknologista determinismiä tällä kertaa. [Viittaan samalla smartboard-keskusteluun.]

Juostaanko siellä armeijassa nyt vai ei?

2009-07-27T22:09:00.009+03:00

Näitä aikoja, joina taso laskee ja rima kohoaa. Tässä jää ikävästi puristuksiin.

Paremman puutteessa hajahuomioita lehdistä. Olisi hauskaa tietää, millä perusteella Hesari valitsee, mitkä keskustelut näkyvät etusivulla ja mitkä eivät. Kriteereinä kun eivät tunnu olevan aiheiden tuoreus tai keskustelun kiivaus.

Jostain syystä Helsingin Sanomissa uutisoitiin vasta pari päivää sitten ajatuksesta jakaa kotiutuville varusmiehille lenkkarit mukaan. Ilta-Sanomissa ja useammassa muussa paikassa tästä kerrottiin jo kesäkuun alussa.

Kävin kommentoimassa uutista ja kerroin, että juttu on aika vanha. Firman miehenä linkitin myös Ruotuväkeen, jossa haastattelin varusmiehiä aiheesta ja toiseen, jossa 73% lukijoista vastasi kyselyymme, ettei armeijan lenkkitossuille tulisi käyttöä siviilissä.

Haastattelemani varusmiehet [naapurihuoneen www-ylläpitäjät] sanoivat, että intin lenkkarit tuskin lisäisivät kuntoilua. Oikeasti vastaus kuului "Jos noi vanhat Karhut saisin, niin en liikkuisi enää ikinä", mutta tätä ei haluttu painaa lehteen.

Kiinnostavaa on sekin, ettei vastaaja halunnut sanoa nimeään. Häntä huoletti, että kommentit Ruotuväessä tulevat vastaan, jos joku työnantaja tai salarakas googlaa joskus hänen nimeään. Koska kyseessä oli vain kainalojuttu, saatoin luvata, ettei se päädy verkkoon.

PDF-tiedosto on sittemmin päätynyt. Pahaa pelkään, että Google indeksoi senkin.

***

Yhtä kaikki, palatessani myöhemmin katsomaan, oliko viestini hyväksytty keskusteluun, linkkiä ei löytynyt enää etusivulta. Siirryin Keskustelut-sivulle, joka listaa kymmeniä aktiivisia keskustelunaiheita, mutta sitä ei näkynyt sielläkään, vaikka joukossa oli jo monta päivää vanhoja aiheita.

Lopulta löysin uutisen Googlella, sitä ei ollut sentään poistettu, ja viestinikin oli julkaistu. Tuliko Hesarille yllätyksenä, että uutinen oli vanha ja piilottivat sen sitten vai mitä kummaa?

Päivän paperilehdessä oli toisaalta uutta tietoa aiheesta. Häkämies sanoi, ettei armeijalla ole ylimääräistä miljoonaa lenkkareiden lahjoittamiseen.

[Jos nykyisellään käytetään jo puoli miljoonaa ja lahjoittaminen maksaisi miljoonan, kyse on kai enemmin, onko ylimääräistä puolta miljoonaa, mutta tuskin on sitäkään. Ja jos on, sen soisi käytettävän kasarmien kunnostukseen.]

***

Ruotuväkihän sai hiljattain paljon julkisuutta, kun sen verkkouutista alokkaiden juoksukiellosta lainattiin laajalti muissa lehdissä. Epäkiitollisen juttuaiheen saanut toimittaja [uudet alokkaat tulevat, haastattelepa vähän johtajia] löysi uutiseen kiinnostavan kärjen, jonka nosti otsikkoon saakka: "Lenkkikielto ihmetyttää tulevia johtajia".

Puolustusvoimien mollaaminen kiinnostaa lehtiä koska tahansa, eikä ole yhtään pahaksi, jos samalla päästään vinoilemaan pullamössöikäluokalle.

[Vaikkei tämä ikäluokka ollut oikeasti edes syntynyt vielä pullamössön aikoihin.]

Ilmeisesti tieto oli kuitenkin väärä. Juoksu poistuikin vain heikoimmalta tasoryhmältä. Puolustusvoimissa on kuulemma jouduttu selittelemään ja oikomaan Ruotuväen uutista. Verkkouutisen taustalla oli lehden keväinen uutinen, jossa kerrottiin juoksun jäämisestä sivuun. Ihmettelin tuolloin, ettei aiheeseen tartuttu muissa lehdissä.

[Samoin tuolloin jo kerrottiin miehistön kuusituntisesta vuorovaikutuskurssista, josta revittiin isoja uutisia vasta hetki sitten.]

Tai sitten tieto on sittenkin oikea. Puolustusvoimien omassakin tiedotteessa sanotaan, että juoksu itsenäisenä lajina on jätetty pois:

"Liikuntakoulutuksessa juoksu itsenäisenä osana tuntikehystä on korvattu sauvakävelyllä kesän saapumiserälle".

Ota tästä sitten selvä. Miehemme Upinniemestä kertoo, ettei hänen joukkueensa ole juossut cooperin testin jälkeen, mutta ensimmäisessä komppaniassa kyllä juostaan melkein jatkuvasti.

***

Hän palasi juuri palvelukseen ensimmäisiltä lomiltaan. Lauantai oli kiinni, joten maanantaina oli vapaapäivä. Tähän kuluu yksi rajallisesta henkilökohtaisten lomien kiintiöstä, vaikka kyse ei henkilökohtaisesta lomasta olekaan.

Tuossa samaisessa kevään uutisessa sanottiin myös, että HL:ien pakkokäyttäminen tällä tavalla ollaan lopettamassa.

Varusmieskoulutuksen yleisjärjestelyitä käsittelevä normi puolestaan määrää aseetonta palvelusta suorittavien palvelusajaksi 270 vuorokautta ja yhteistä maanantain HL-lomaa edeltävän lauantain vapaaksi.

On hupsua, että henkilökohtaisista lomista ja kuntoisuuslomista pidetään tarkkaa kirjaa, mutta viikonloppulomat menevät miten sattuu, ja palveluspaikkojen välillä on suurta eroa lomien määrässä.

[Ei sillä, minä pääsin lopulta rukin jälkeen helpolla. Ruotuväessä en joutunut olemaan kiinni kuin yhden viikonlopun.]

Upinniemeen palataan nykyään lomilta jo kello 21.30 mennessä. Sama sääntö koskee kuulemma koko pääkaupunkiseutua. Silloin kun minä olin puolustamassa nuoren kansakuntamme koskemattomuutta, lomilta palattiin puoleen yöhön mennessä. Tarkoituksena lienee taata kunnon yöunet ennen seuraavan päivän herätystä.

Puolustusvoimat suosittaa varusmiehiä käyttämään julkisia kulkuvälineitä lomamatkoihinsa, mutta kokonaisuus ei tällä kertaa oikein toimi. Bussi tulee kasarmille jo puoli kahdeksalta. Ainakaan vuosi sitten kasarmin ovet eivät olleet edes auki tuossa vaiheessa. Puhumattakaan siitä, paljonko ärsyttää käyttää kallisarvoisia lomatuntejaan kasarmilla.

Saa nähdä, muuttuvatko bussiaikataulut käytäntöjen mukana. Tähän asti bussi on kulkenut kätevästi niin, että sillä on ehtinyt takaisin puoleen yöhön mennessä.

***

Upinniemen agenttimme kertoi myös, nykyään alokkaillekin oli pidetty oppitunti syväjohtamisesta. Luentoa pitänyt komppanian päällikkö oli kuulemma korostanut, että syväjohtaminen on oikeasti hieno juttu, sanoi Sarasvuo mitä sanoi.

***

Armeijassa ei pidetä naureskelusta, silloin kun on tiukka paikka, ja yleensä tietty on. [Minäkään en ole vieläkään oppinut uudelleen hymyilemään valokuvissa.] Pikkuveljeni kertoi, että jos pokka ei kuitenkaan meinaa pitää, ja alikersantti tiukkaa, milles alokas oikein nauraa, on yksi yleisesti hyväksytty vastaus.

– Sotilaspoliiseille, herra alikersantti.

***

Aloitin helpommasta aiheesta ja jätin vaikean hautumaan. Mutta ei, minulla ei ole vieläkään mitään konkreettista ajatusta, kuinka Ilta-Sanomat saataisiin vastuuseen sisunautti-sanan käyttämisestä.

***

Tämäkin oli pakko otsikoida näin, ettei mene hyvä uutinen pilalle.

Katso millä numerolla Saku Koivu pelaa Anaheimissa

Olisi aika spoilaavaa lukea, että Koivun pelipaidan numero ei muutu.

Romanttinen komedia miehestä ja naisesta, jotka kohtaavat yhä uudelleen asuntonäytöissä ja muuttavat lopulta yhteen

2009-07-23T16:17:00.006+03:00

Siinä, sanoin sen jo otsikossa. Pitää olla tiivis, että pärjää näinä twitterisöityneinä aikoina. Ehkä siinä voisi olla hupsu koruja syövä koira myös – mutta sitä ei saisi ottaa asuntoon.

Olen tässä jonkin aikaa katsellut vuokra-asuntoja. Kun pääsin ensin sen yli, että ne maksavat kamalasti ja että hakusivut ovat aika kömpelöitä [harmi, että Igglo kuoli, kun Oikotie on noin ysäri], törmäsin todelliseen ongelmaan: niitä ei saa, vaikka haluaisi.

Niin, vuokra-asuntoa helpompaa on saada vaikkapa naisia tai töitä. Minä luulin, että nuo ovat vaikeita asioita, mutta harvoinpa sitä joutuu näin monta kertaa työhaastatteluissa tai treffeillä käymään vailla minkäänlaista toivoakaan mistään.

Omituista, luulisin, että olen papereideni perusteella ihan haluttu vuokralainen. Hyvätapainen herrasmies, joka ei omista edes porakonetta. Ehkä pitää tosiaan paikkansa, että vuokramarkkinoilla suositaan naisia.

Ehkä he ajattelevat, että tällainen yksin asuntoa etsivä nuorukainen järjestää kuitenkin kamalia rymybileitä kavereidensa kanssa ja raahaa baarista naisia kotiinsa. Seksuaalisesti pettyneet naiset taas pistävät aamulla paikat paskaksi isännän nukkuessa autuaan tietämättömänä.

Kenties välittäjät näkevät tuon kasvoistani.

Epäselvyyksiä

2009-07-13T02:22:00.010+03:00

Tulin välittäneeksi vähän väärää kuvaa edellisessä merkinnässäni. Haukuin ihmisiä ja implikoin omaa erinomaisuuttani. En halua suinkaan sanoa, etteikö aukissa olisi ollut mainioita tyyppejä. Se, että kaikki halusivat päästä pois ei ole millään muotoa väärin – halusinhan itsekin.

Mitä majohajoon ja huonoon teltanpystytykseen tulee, olin tyytyväinen ryhmään, johon minut määrättiin. Tuskin olisin vaihtanut siitä juuri ketään. Sattui vain olemaan niin, että tuolle ryhmälle oli ongelmallista saada sissitelttaa kovin nopeasti pystyyn.

Lopulta mieleeni jäi, että kun en enää jaksanut kantaa kamiinaa, se otettiin ja kannettiin puolestani.

***

Unohtui sanoa sekin, että peruskoulutuskauteen verrattuna parempaa oli sekin, että tupaamme kantoi wlan-yhteys. Saatoin surffailla iPhonella nettiä, kun se muuten oli tukkoista, Upiniemeen kun eivät 3G:t kuulu.

Hain Real Football -pelin ja pelasin sitä innolla. Siitä huolimatta, että seinällä oli paperi, jossa kiellettiin verkon käyttäminen muualla kuin luokkahuoneessa. Myös suurten tiedostojen – yli 5 Mt – [sic] hakeminen oli kiellettyä.

Sekin piti lisätä, että kurssimme alussa tehtävässään aloittanut uusi aliupseerikoulun johtaja vaikutti varsin skarpilta tyypiltä. Aliupseerikoulussa on johtaja, muissa komppanioissa päällikkö, meille teroitettiin kuin tärkeänä asiana. Toivon, että hän saa koulun touhun asiallisemmaksi ja aiheettoman hyppyytyksen vähemmälle.

***

Armeijasta saatava hyöty tuli sittemmin puheeksi. On kai niin, ettei työhaastattelija saa kysyä armeijasta sen enempää kuin naisen raskaudesta. Ja jos mennään kysymään, ei tarvitse vastata.

Olen tavannut ajatella, että tämä on reilua. Sittemmin tulin miettineeksi, että on varsin väärin, jos armeija-aikana oppimiaan hyödyllisiä taitoja ei saisi tuoda esille.

Jos oletetaan, että armeijan johtajakoulutus vaikka olisi oikeasti hyödyllistä [itse en saanut johtajakoulutuksesta juuri irti, mutta näytti, että valikointiprosessi on jollain tapaa luotettava] niin kuin puolustusvoimat väittää, eikö ole outoa, ettei rukkinsa kunnialla käynyt reserviläinen saa tästä itselleen hyötyä, kun tähän kuitenkin vuotensa uhraa.

Jos armeijaa käymätön on esimiestehtävissä sen vuoden, kun toinen on armeijassa, tuntuisi oudolta, ettei työhönottaja saisi ottaa varusmiesjohtajuutta millään tapaa huomioon – vain siksi, että armeija ei ole naisille pakollinen.

Missä raja kulkee? Jos joku toimittaa lehteä Ruotuväessä tai ylläpitää verkkosivuja, saako sen huomioida? Jos joku ajaa vuoden rekkaa ja työhönottaja sanoo, että onhan sinulla kokemusta, mutta tämä on armeijasta, joten ei tätä voi huomioida.

Johtajakoulutuksesta saa joissain oppilaitoksissa opintopisteitäkin. Eikö näidenkin myöntäminen ole arveluttavaa? Työnantajahan voi katsoa todistusta ja huomata, että miespuolisella hakijalla on todistuksessaan johtamisopintoja, jotka naishakijalta puuttuvat.

Minusta on kovin ristiriitaista, että samaan aikaan kuin puolustusvoimat yrittää muokata opintosisältöään sellaiseksi, että siitä olisi hyötyä siviilimaailmassakin, toisaalla katsotaan, että kaikki armeijasta saatava hyöty on naisilta pois. Jokin järki tähän on toivottavasti saavutettavissa.

En usko, että miesten yliedustus johtajapaikoilla johtuu siitä, että Suomessa yhtenä poikkeuksena länsimaissa on yleinen asevelvollisuus – ilmiö on kuitenkin laajempi. Ja toisaalta, jos puolustusvoimien johtajakoulutuksella pääsee ansiottoman helposti johtajatehtäviin [mihin en itse usko], onneksi tämä tie on avoinna naisillekin.

***

On yhtä kaikki hupsua, että jos miehistön puolesta vuodesta käytetään kuusi tuntia ihmissuhdeasiohin ja tiimityöskentelyyn, tästä jaksetaan repiä suuria otsikoita. Hassua on sekin, että jos korkea-arvoiselta kapiaiselta kysytään, mitä siviilielämän kannalta relevantteja taitoja armeija opettaa, ensimmäisenä mieleen tulevat liikennevalistus, jätteiden kierrätys, huumetietous ja kerrospukeutuminen. [Lähteenä YLE:n ykkösen radiohaastattelu viime viikolta.]

Kun oikeasti varuskunnista edelleen pääsee kaikkein joustavimmin ja kätevimmin pois ja takaisin omalla autolla ja jätteitä käsitellään sen verran, että ruokalassa kerätään biojätteet eri ämpäriin kuin jugurttipurkit. Edes sen vertaa eivät tunnu oppivan, että servietitkin maatuvat.

Ja kerrospukeutuminen jää sille tasolle, että puolet varusmiehistä pukee alus- ja päällisukat väärin päin jalkaan ja t-paidan poolon alle vaikka pakkasella.

Huumeista kerrottiin, että puolustusvoimien huumestrategia on ei. [Sinänsä kantana ihan mainio, kun touhutaan aseiden kanssa, mutta eipä tuo nyt tietoa lisää.]

***

Liitetään tämäkin löyhästi armeijaan. Hesarissa kerrottiin WTC-salaliittoteorioiden saaneen arvovaltaista tukea. Ottamatta sen enempää kantaa, mitä selitys on salaliittoa ja mikä ei, on hesarin kannalta noloa, että mainittu kenraalimajuri on eläkepäivillään innostunut myös parapsykologiasta ja seinien läpi kävelystä. Tuon olisi voinut mainita uutisessa.

Toisaalta viralliseen tarinaan liittyy niin monta älyttömyyttä, etten viitsi olla mainitsematta tätä uutisen kommenteissa vastaan tullutta tietoa.

WTC7:hän sortui omia aikoijaan, vaikkei rakennukseen osunut muuta kuin isojen tornien murusia. Videoiden perusteella näyttää kuin torni olisi räjäytetty.

Mielenkiintoisesti BBC kertoi tornin sortuneen parikymmentä minuuttia etuajassa. Höpsöintä on, että tornin kaatumisesta kertovan suoran lähetyksen taustalla näkyi pystyssä seisova WTC7. Hetkin ennen tornin oikeaa sortumista suora lähetys vielä yllättäen katkesi kiusallisesti.

Muistojani armeijasta – aliupseerikoulu

2009-07-10T15:50:00.003+03:00

Aliupseerikoulua muistellessani tuntuu surkuhupaisalta, että fyysisestä rasituksesta puhutaan jatkuvasti keskeyttämisten yhteydessä. Aivan kuin tarpeeton henkinen kyykyttäminen olisi jäänyt jo historiaan.

Olin toivonut, että leikkiminen jäisi peruskoulutuskaudelle ja AUK:ssa voitaisiin keskittyä opiskelemaan itse asioita, mutta valitettavasti totuus osoittautui täysin päinvastaiseksi.

***

Kaikki varusteeni olivat tallessa P-kauden jälkeen. AUK:n aluksi pidettiin varustarkastus, ja yksi t-paita oli hävinnyt jonnekin. Hirvitti joutua silmätikuksi heti alkuun.

Paita löytyi sittemmin jostain hihasta.

Yksikköupseeri tarkisti kyntemme ja hiuksemme ennen kuin laski sisälle yksikköön. Ihmettelin, ettei sanonut hiuksistani mitään.

Emme joutuneetkaan juoksemaan pyykkisäkki niskassa ympäri kenttää. Riitti, että kannoimme tavaramme vanhalta kasarmilta aliupseerikoululle.

Yksikköupseerista kiersi monenlaista tornihuhua. Hän kuului muka entisten yliluutnanttien sankkaan joukkoon, joka on saanut arvonalennuksen ja ylenemiskiellon.

Hänen koiransa kerrottiin olevan arvoltaan korpraali. Koiraa piti tervehtiä ja jos koira haukkui tuli ottaa asento. Levon sai ottaa vasta, jos koira haukkui uudestaan. En koskaan nähnyt tuota koiraa.

Tällä kertaa pääsin valitsemaan punkan itse. Valitsin yläsängyn ikkunan – ja pistorasian – edestä. Merimaisema vaihtui metsänäkymään.

Ärsytti, kuinka heti alkuun linjattiin, ettei punkkaa saanut enää pedata niin kuin oli opetettu. Nyt peiton reunat piti taittaa ylöspäin niin, että päiväpeitto täytyi vetää valtavan kireälle, ettei keskelle olisi jäänyt notkoa. Petaus myös särkyi, jos sängyn päällä oleili hiemankin, ja se oli työläs särmätä kuntoon.

Käytävällä ei myöskään saanut enää liikkua sisäjalkineissa maastopuvun kanssa. Maastopuvussa taas ei saanut liikkua käytävällä ilman takkia. Virkapukuohjesääntöhän on olemassa juuri siksi, että johtajat pääsisivät tekemään asioista omia linjauksiaan. Turhautti pukea takkia päälle ja kiinnittää neppareita vain kävelläkseen kymmenen metriä vessaan.

Ohjatut aamu- ja iltatoimet palasivat ohjelmaan. Jos jonkun kalsarit vähänkin vilahtivat pikkumustien alta, niin eiköhän haettu tuvasta vauhtia ja töpötetty uudestaan jonossa kylpyhuoneeseen, jossa kaikille ei kuitenkaan riittänyt lavuaaria.

Kaksi minuuttia herätyksen jälkeen olimme pihalla verkkareissa, mutta emme ehtineet juosta aamulenkkiä, sillä oli jo kiire vaihtamaan pikkumustia päälle, jotta voisimme kääntyä kylpyhuoneessa. Joka välissä tietty pysähdyttiin jäpittämään ja odottamaan lupaa jatkaa.

Punkka saattoi räjähtää jo, jos sitä ei ollut ehtinyt särmätä kuntoon ennen aamutoimille menemistä.

Yritimme herätä vähän aikaisemmin, jotta ehtisimme paremmin, mutta jäimme kiinni.

Linjanjohtajamme tervehti meitä poistuttamalla ensin kymmenen kertaa taakse. Joku urpo kun pyörähti aina oikean kautta.

Rättisulkeisissa linjanjohtaja käski ottaa pitkän huikan kenttäpullosta. "Toivon todella, että ne teistä, jotka eivät olleet tyhjentäneet pullojaan edellisen harjoituksen jälkeen saisivat kiusallisen vatsataudin", sanoi.

Taisteluvarustuksemme oli kuulemma huonosti pakattu. Varustepussit olivat löysällä. Yksi taistelija sentään kelpasi esimerkiksi. "Miten olisit korjannut varustustasi, jos olisit saanut hieman lisää aikaa?" kouluttaja kysyi. "Olisi varmaan kiristänyt vähän tota sipulisäkkiä", epäonninen oppilas vastasi.

"Kymmenen, saa suorittaa", kouluttaja puuskahti. Hän ehti laskea kuuteenkymmeneen ennen kuin äskeinen taistelija ymmärsi, että suorittaminen tarkoitti punnertamista. Varustepussia ei ollut syytä kutsua sipulisäkiksi.

Odotimme punnerrusasennossa taisteluvarustuksessa, kun huolimattomasti pakanneet noutivat puuttuvaa tavaraa tuvasta. Näin siitä huolimatta, että suurin osa puutteista johtui tupien pakkauslistojen keskinäisestä vaihtelusta.

Kun punnersimme täyspakkauksessa rangaistuksena jostakin, olin tyytyväinen, ettei minun repussani ollut sentään kiinni kamiinaa.

Tuntui, etten kyennyt tekemään mitään hyvin. Edes tahtimarssi ei tahtonut onnistua. Yhtäkkiä en saanut kättäni heilumaan oikein. Ja kun ajattelin asiaa, kaikki muuttui vain vaikeammaksi. Jokainen matka muonituskeskukseen muodon suuntamiehenä oli täyttä tuskaa.

Ärsytti se töpöttäminen syömästä palattuamme. Sen sijaan, että olisi komennettu osasto seis ja miehet tupiin, piti suorittaa kaarros niin, että saatiin suuntamies oikeaan päähän taloa, kun jono käännettiin riviksi. Sitten komennettiin tupakoitsijat tupakalle. Tupakoimattomat ojensivat muodon uudestaan. Ja poistuivat tämän jälkeen tupaan odottamaan jäpittäen, että joku antaa luvan jatkaa.

P-kaudella oli tapana, että jos muut menevät tupakalle, komennetaan tupaan suoraan jatkamaan, jolloin ei tarvitse jäädä odottamaan jatkamislupaa.

Pelasimme ultimatea. P-kaudella olin ollut siinä hyvä, ja nyt tuntui yhtäkkiä, että sekin meni tyystin letuiksi.

Toivoin, ettei minusta vain tulisi oppilasvääpeliä, viikon ajan jonkinlaisena koko kurssin vertaisjohtajana toimijaa. Tuntui, etten muka selviäisi moisesta.

Jollain tapaa kaipasin P-kauden tupani henkeä. AUK:ssa aisti jonkinlaista kilpailua. Kaikki kuitenkin pohjimmiltaan tahtoivat RUK:kiin.

Viestilaitekoulutus paransi mielialaa. Laitteet olivat jokseenkin surkuhupaisia, mutta ainakin tunsin osaavani asian. Myös muut kokeet pyrin ottamaan tosissani, ettei jäisi ainakaan siitä kiinni.

Yleistä palvelusohjesääntöä tentannut koe meni hyvin. Ärsytti tosin suunnattomasti, että kokeita kutsuttiin koulutöiksi. Helpompana pidetystä palvelusturvallisuus- tms. kokeesta sain vain 2/3, kun hölmöt monivalinnat yllättivät.

Maastojuoksukoulutyö tuntui hyvältä. [Aivan kuin juoksua nyt olisi koulutettu jotenkin.] Juoksin laivastoon päässeen serkkuni kanssa vuorovedoin, ja olin tyytyväinen arvosanaani 2,25/3.

Kahden kirjallisen ja maastojuoksukokeen jälkeen kuvittelimme, että pääsisimme viettämään loppusunnuntaita kaikessa rauhassa. Ei, meidät laitettiin hinkkaamaan pariksi tunniksi pyyhekumilla maiharin jälkiä portaikon seinistä.

Siivousalueeseemme kuului messi (eli tv-tupa), jonka ovi oli lukossa. Kersanttiurpolle ei tullut mieleen, että voisi itse avata oven, vaan meidän tuli käydä joka kerta pokkuroimassa johtajatuvassa ja pyytämässä avainta lainaan. Ärsytti, tietty.

Kaappijärjestys oli erilainen kuin P-kaudella. Ja sekös tietty harmitti. Kaappien tarkistamiseen saatettiin hyvinkin käyttää tunti, jos oli tarve.

Ihmettelin, kuinka pohjimmiltaan fiksulta vaikuttanut alikersanttimme saattoi käyttäytyä kuin mikäkin pikkunatsi. Mietin, ettei minusta olisi ikinä moiseen. Jos täällä moista tyyliä kaivataan, niin pitäkää tunkkinne.

Sittenkin olin tyytyväinen, etten ollut rannikkojalkaväkilinjalla. Raukat saattoivat joutua raahaamaan ensin kaikki varusteensa pyykkisäkissä ulos varustarkastusta varten ennen kuin pääsivät tekemään kaappiaan.

Ohjelmassa luki käskynantoharjoitus. Ajattelin, että hyvä, saisimme varmaan koulutusta esiintymisestä ja äänenkäytöstä. Ei, se tarkoittikin ritirampsua tuliaseman rajoista, tulenavaustasasta, tulen keskittämisestä ja sen sellaisesta.

Tulenavaustasa, mietin. Taas on keksitty niin hankala sana, että suomea äidinkielenään puhuvat pojat menevät jumiin tankatessaan, kuinka se oikea termi menikään.

Majoitusharjoitus eli majohajo on yksi elämäni mieleenpainuvimmista vuorokausista. Aloitimme harjoittelemalla sotilaan etenemistapoja nurmikentällä kasarmin edessä. Meitä johtanut upseerikokelas kertoi sittemmin, että taukojen pitäminen oli erikseen kielletty.

Kurssillamme oli mukana yksi sotilasammattihenkilö, jonka oli määrä suorittaa aliupseerikurssi, ilmeisesti täyttääkseen uuden aliupseeriston pätevyysvaatimukset. Miehelle ryömiminen oli vähän liikaa, joten saimme lisäpuuhaa hänen kantamisestaan.

Kouluttaja katsoi tarkkaan syöksytekniikkaamme. Jos syöksy ei miellyttänyt silmää, vauhtia sai hakea kentän alusta. Ärsytti tietty, kun minut komennettiin aloittamaan alusta yhtä syöksyä ennen maalia. Jalat liian pystyssä kuulemma.

Seuraavaksi harjoittelimme marssilepoon ryhmittymistä. Muut jäivät pystyttämään telttaa, minut satuttiin määräämään vartioon yhdessä linjamme ainoan naisoppilaan kanssa. Siinä maassa makoillessani ja mukavia jutustellessani mietin, että huonomminkin voisi olla.

Jostain syystä ryhmämme oli umpisurkea pystyttämään sissitelttaa. P-kaudellakin saimme sen ripeämmin ylös.

Harjoitukset jäivät kesken, kun valmistauduimme marssille. Teimme varustarkastuksen sateessa, ja kun pakkaaminen kesti liian kauan, purimme varusteet uudelleen. Kolme kertaa.

Reppuni hihnat valuivat edelleen, mutta täydellä repulla tietty paljon pahemmin. Kannoin teltan keskitolppana käytettävän puun toista päätä. Sen keskellä roikkui vesikanisteri, eli jumppakuutio.

Askeleen käydessä raskaaksi komento marssilepoon ryhmittymisestä tuntui hyvältä. Oikeasti se tarkoitti tietty valtavaa sykkimistä. Teltta täytyi saada nopeasti pystyyn, miehet vartioon ja puolustuskäskyt annettua.

Teltanpystytyksemme tökki. Sen sijaan, että olisimme saaneet pysähtyä hetkeksi, jutella, mikä menee pieleen ja oppia virheistä, komennettin turpa kiinni. Ryhmänjohtaja määrää, muut ovat hiljaa ja tekevät vain mitä käsketään.

En malta olla mainitsematta, että telttamme oli ensimmäisenä pystyssä, kun oli minun vuoroni toimia ryhmänjohtajana.

Oli jo pillkopimeää. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ole mitään tietoa ryhmämme kirveen sijainnista. Se oli jäänyt joltakulta jonnekin. Käsky purkaa teltta ja valmistautua marssiin saattaisi tulla koska tahansa. Paniikissa konttasin ympäri teltan vierustaa kirvestä hapuillen.

Löysin sen, mutta kirveensuojuksen löytämiselle ei ollut mitään toivoa. Saatuani valtavat huudot suojuksen hukkaamisesta, riemuitsin mielessäni, että olin sentään löytänyt kirveen.

Lähdimme marssimaan yön selkään pitkin Hilan kiemuraisia teitä. Ohjeet kerran tunnissa pidettävistä tauoista eivät paljoa painaneet. Kauanko vielä -kyselyihin vastattiin ivallisesti ja palautteen tyylilaji oli julkea manaus.

Jono hoippui eteenpäin pimeitä metsäteitä. Mietin, kuinka houkuttelevaa olisi livahtaa tien sivuun ja kaivaa makuupussi esiin.

Sotilasammattihenkilö sippasi. Näin hänen hoippuvan edessäni ja kysyin, onko kaikki ok. Sain kiinni, ennen kuin hän kaatui pyörrytykseltään maahan. Ambulansi oli hetkessä paikalla. Mietin, että vaikkei täällä ihmisten johtamisesta paljoa piitata, ainakin turvallisuus on kunnossa.

Siellä on hieno paikka, jossa tie kulkee korkealla ja meri avautuu tien vierestä varsin jyrkän kielekkeen yli. Kokelaamme tunnelmoi, että tämä on hänen viimeinen marssinsa. Toivotin onnea ja tunsin tukehtuvani niskassani olleen märän telttamytyn kiinnitysnaruihin.

Kun putoavaa telttaa yritti kaapata otteeseensa, se valahti samalla jostain muualta. Yritin saada otetta ajatuksistani, mutta ne pakenivat samalla tavalla.

Lopulta ehdimme nukkua tunnin verran. Kelloni oli hiertänyt ranteeni rikki, vyöni oli rikkonut lantioni. Ruhjeilla olivat hartianikin. Kaikessa kiireessä ei ollut ollut aikaa kiinnittää kantamuksia kunnolla.

Otin vyön irti lonkkaani säästääkseni. Housuni valahtivat viisi senttiä alaspäin. Kohta haarat olivat revenneet rikki.

Jotain hyvääkin AUK:ssa oli. Opin ampumaan. Linjanjohtajamme kehui, että hänen kouluttamansa alokkaat ampuvat systemaattisesti parhaiten koko joukkoyksikössä.

En ollut aikaisemmin suhtautunut kyllin vakavasti ampuma-asennon merkitykseen. Että tähtäimen pitää osoittaa kymppiin, vaikka aseen nostaisi ylös silmät kiinni. Kun tämän ymmärsin, aloin minäkin osua hyvin.

Myös viestikaluston kouluttajamme osasi hyvin, ja hänen intensiivinen läsnäolonsa teki oppitunnilla nukahtamisen mahdottomaksi. Joku voisi sittenkin pitää arveluttavana tapaa laittaa ihmiset punnertamaan, jos nämä vastaavat "en mä tiedä" tai "jotain helvetin typerää".

En joutunut punnertamaan yhdelläkään oppitunnilla.

Maineikas kymppi-Kiikala lyheni meidän kohdallamme vain yhdeksänpäiväiseksi. Harjoitukseen osallistuivat vain rannikkojalkaväki ja rannikkoviesti, joten sikäli voi jättää kuittailut viestichocoilusta omaan arvoonsa. Kiikalasta pitäisi kyllä kirjoittaa kokonaan oma merkintänsä. Se on yhä vaiheessa.

Marraskuussa taisin käydä kotona vain kerran. Pimeän Kirkkonummi–Upinniemi-tien kulkeminen takaisinpäin sunnuntai-iltana oli aina yhtä inhottavaa.

AUK:n ensimmäisen vaiheen lopulla pidetyllä ampumaleirillä suoritettiin hyökkäys kovat piipussa ryhmäkoossa. Hankkiuduin konekiväärimiehen taistelupariksi, jotta saisin olla syrjempänä muista ja tietäisin ainakin, missä päin kk räiskii.

RUK:kiin valittujen nimet kerrottiin lopulta koruttomasti yhden hyödyttömän liikuntateoriaoppitunnin tauolla.

Sain kuin sainkin linjani parhaat pisteet, mutta olin hieman yllättänyt vertaisarviointipisteideni huonoudesta.

Linjanjohtaja varoitteli, että Merisotakoulussa ollaan säkkejä ja kehotti pysymään miehinä. Pyysi minua palaamaan apukouluttajaksi johtajakaudella, mutta saatoin sanoa, etten ole enää aikeissa palata Upinniemeen.

Muistojani armeijasta – alokasaika

2009-07-09T19:39:00.015+03:00

Pari päivää sitten katsoin ylöspäin ja näin parvekkeeni. Ymmärsin, että on kulunut vuosi siitä, kun JCP heitti siltä alas unohtamani kuulokkeet. Koppasin ne kiinni ja juoksin minua odottaneeseen autoon. Täti heitti minut ja serkkuni Upinniemeen.

Serkun hiukset olivat selvästi omiani lyhemmät. Tähti pohti, mahdanko pärjätä, kun kukaan ei saisi selvää puheestani.

Olin salaa toivonut, että armeija antaisi minulle mahdollisuuden irtautua hetkeksi itsestäni ja ajatella asioita aivan rauhassa. Samalla tavalla kuin aikoinaan lukion jälkeen sähköasentajana toimiessani – kun aloin keksiä runoja ja saada kirjoittamiseeni inspiroituneempaa otetta.

Näin ei käynyt. En jaksanut kirjoittaa juuri mitään. Mahdollisesti se johtui siitä, että olin oman heräämiseni jo kerran suorittanut. Varmasti asiaan vaikutti myös ympäröivän maailman nahkeus. Stressi ei minkään takia, joka sittenkin kuormitti mieltä tiedostamatta jatkuvasti.

Kirjoitanpa muistiin hetkittäisiä välähdyksiä. Näitä taitaa sittenkin kertyä niin paljon, että tyydyn tällä kertaa pelkkään alokaskauteen.

***

Lippalakkini katosi ensimmäisenä iltana. Etsin sitä paniikissa, kun ulossiirtymiseen oli aikaa enää pari minuuttia. Lopulta se löytyi tupakaverin taskusta viime hetkellä.

Jos lippalakki puuttui, korvaavana varusteena käytettiin kypärää. Sitä kutsuttiin jofaksi.

Kasarmin ikkunasta näkyi merelle, ja harmittelin joutumistani alapunkkaan. Tapasin vaistomaisesti ottaa tavaraa kaapista yläsängylle, josta yläpunkan taistelija tapasi vastaavasti pakata kamani omaan laukkuunsa. Olin useamman viikon aivan rikki hävinneen sysäyksenvahvistimeni vuoksi. Lopulta se löytyi hänen kaapistaan.

Meille ei opetettu pinkan tekemistä vielä ensimmäisenä iltana. Alkuun myös marssimme syömään ilman tahtia, ja toisen joukkueen alikersantit ylpeilivät omillemme, että heidän alokkaansapa menevät jo tahdissa.

Joku alikersantti sanoi, että puhelimeen puhuminen olisi sallittua myös talon päädyssä pihalla. Kesken puheluni joku toinen alikersantti tuli uhoamaan, ettei siellä saanut puhua. Vaati minua katkaisemaan puheluni. Sori, äiti.

Ventovieraat nuorukaiset aristelivat tyttöystävilleen puhumista kaikkien kuullen tuvissa. Vapaa-aikoina tupien tuuletusikkuna täyttyivät päitään ulkopuolella pitävistä puhelimeen puhujista.

Iltavahvuuslaskennan jälkeen on aika lukea tekstiviestit. Pinkan teon yhteydessä tehtävä ns. iltapunkka ei ole erityisen käytännöllinen nukkumaanmenon kannalta, sillä peitto tarttuu kiinni patjaan ja repii lakanan sijoiltaan. Omani on tuo särmä tuossa alhaalla.

Alikersantit kävivät tuvassa hiljaisuuden jälkeen tarkistamassa, ettei kukaan vain lukisi mitään, vaikkei lukeminen häirinnyt ketään muuta kuin alikersanttia.

Ärsytti, kun ensimmäinen lomautuksemme pidettiin niin että jouduin odottamaan ylimääräisen tunnin bussia enkä ehtinyt käydä lunastamassa uutta iPhoneani.

Ensimmäisellä viikonloppuvapaalla kävelin Ison omenan kulmilla lomapuvussani ja sinisessä baretissani, kun teinit huusivat "painu vittuun, vitun laivastohomo". Näemmä armeija-asu kerää enemmän vittuilua kuin teekkarihaalari.

Kusipäinen alikersantti vei väkisin oman joukkueensa syömään ennen meitä, vaikka olimme odottaneet muonituskeskuksen edessä pidempään.

Syömiseen ei riittänyt aikaa. Jätteen vähentämiseen tähdänneet Älä rötvää ruoalla -julisteet tuntuivat irvokkaita.

Alikersantti laski, että jos kello on 27 yli ja ulkona pitää olla 27 vaille, niin teillähän on kymmenen minuuttia aikaa syödä. Hyvin pitäisi ehtiä.

Ensimmäistä paukkupatruunaa rynnäkkökiväärillä ampuessani jännitti. Vedin liipaisinta, hartia pelkäsi tulevaa iskua. Klik, patruuna ei ollut latautunut kunnolla piippuun.

Tuntui, että olimme seisseet koko päivän. Päivän päätteeksi jonotin melkein tunnin joukkueenjohtajan haastatteluun. Odottaminen ei ollut mahdollista tuvassa istuen, vaan seisoimme paikoillamme levossa käytävän reunalla. Vähän ennen kuin vuoromme tuli, joukkueenjohtaja lähti kotiinsa virka-ajan päätyttyä.

Aseet noudettiin ensimmäisen viikon aikana, ja minusta tuntui, että nyt jo. Olin helpottunut, ettei ase ollut sen painavampi. Edellinen muistikuvani aseista oli lapsuudesta, jolloin olin ampunut isän kanssa pistoolilla ja se oli tuntunut painavalta.

Eikä sillä, ettei ase olisi tuntunut 50 kilon levypainoilta hetken rynkkyjumpan jälkeen.

Harjoittelimme ampuma-asentoa auringonpaisteessa. Telttapatja tuli niin kuumaksi, että se poltti ihoa. Tammikuussa telttapatjaa eristeenä käyttäen lumisessa makuupoterossa vartioidessani mieleni palasi useasti näihin aikoihin.

Pappi piti tervetuliaispuheen teemalla ei jos vaan kun joudutte sotaan. Minua ärsytti suuresti kansallisuusuusaatteen tuputus ja mietin, että jos asevelvollisuus, kansallisuusaate ja taloudellinen protektionismi liittyvät toisiinsa, kuinka aatteet ja puolustus tulisi toteuttaa, jos talous on lähtökohtaisen globaalia.

Ärsytti suunnattomasti, että turhia odotusaikoja ei voinut käyttää hyödykseen. Siviilissä olin tottunut lueskelemaan meilejäni tai selaamaan nettiä, mutta täällä kännykän käyttö oli kielletty. En voinut ymmärtää, miksi tupakointia kuitenkin tuettiin. Eikö tupakointi tulisi laskea viiden minuutin vapaa-ajaksi, jolloin kaikki muukin vapaa-ajalla sallittu olisi sallittua.

Jännitin, olisiko näköni kunnossa. Halusin A-miehen paperit, jotta voisin päästä laivalle. Oli se.

Esittelyssä pikkumustat (kooltaan tosin XL, varusvarastotyöntekijää ei sillä kertaa kiinnostanut) ja kesäalokkaan puolityhjä kaappi.

Lääkärintarkastuksen jälkeen meidät määrättiin pihalle pystytettyyn puolijoukkuetelttaan odottamaan yksikköön siirtymistä. Telttaan kertyi väkeä, ja lämpötila kävi helteessä sietämättömän kuumaksi. Alikersantit päästivät ulos vain tupakalle. Kun viimein lähdin tupakkapaikalle haukkaamaan happea, minut käskettiin ottamaan rööki käteen tai palaamaan telttaan.

Lääkärintarkastuksen jälkeen saimme käyttää maihareita. Paitsi, että armeijassa ei tuossa vaiheessa tietenkään saatu vaan voitiin. Toivoin, että jatkuvat seisoskelu olisi niissä miellyttävämpää, mutta eihän se ollut.

Monta kuukautta myöhemmin huomasin, että maihareihin oli tarjolla myös pohjallisia.

Maihareista oli se etu, että kengät pysyivät jalassa, kun takana kävelijät eivät pysyneet tahdissa.

Kenkien putsaaminen oli vaivalloista, kun tätä varten piti kävellä alakertaan tervehtimään ja puhuttelemaan päivystäjää, kuitata harja, kävellä sitten alakertaan tykkihalliin lankkaamaan ja tehdä lopulta sama kääntäen uudestaan.

Opin uusia näppäriä sanoja. Hajoilin ihmisten kyvyttömyyteen painottaa lauseitaan oikein. Valmistautukaa, varustus.

Aseenpuhdistusvälineitä kiellettiin säilyttämästä aseen perässä.

En osannut pelätä majohajoa enkä Kiikalan alokasleiriä. Tunsin salaa ylpeyttä hienosti naamioidusta poterostani. Olinpa saanut pitkästä aikaa jotain aikaan.

Aseenpuhdistusvälineet käskettiin säilyttämään aseen perässä.

Päivä kului juosten asemiin ja takaisin. Väki ei silti oppinut reittiä ulkoa niin, että olisi osannut reitin pimeällä. Pääsyynä, ettei kerrottu kunnolla, miksi harjoiteltiin.

Ryhmänjohtajallemme oli kova pala joutua nukkumaan teltan perällä johtajan paikalla, kertq oli aina nukkunut ovensuussa.

Joukkueenjohtaja haukkui meitä, ettei kellään ollut vettä jäljellä, vaikka edellisellä taukopaikalla oli täydennysmahdollisuus. En malttanut olla huomauttamatta, että tauosta oli yli tunti, ja Sotilaan käsikirjan mukaan tunnissa tulee juoda litra vettä, joten olisi syytä haukkua niitä, joilla vettä vielä on.

Tunsin kirjan hyvin, sillä jouduin istumaan pari päivää käytävässä jakkaralla sitä lukien, kun minut oli flunssani takia vapautettu palveluksesta. Välillä päivystävä alikersantti (se sama kusipäisyyttä muonituskeskuksen edessä harrastanut) kuulusteli tyhjänpäiväisyyksiä.

Saman päivän iltana jouduin lukemaan kirjaa uudelleen, kun kirkottomille järjestettiin jumalanpalveluksen oheiskoulutusta. Meidän piti opetella ulkoa naisten kuntoindeksin pisterajat, jotka meiltä sitten kuulusteltiin. Mielessäni kirjoitin kirjettä, mutta en tiennyt, kelle sen osoittaisin.

Aikani kuluksi kirjoitin muistiin Sotilaan käsikirjan kirjoitus-, kieli- ja taittovirheitä.

Niin, taisin uskoa tornihuhuja. En ollut vielä ymmärtänyt, ettei tuolla kukaan tiennyt mistään sen enempää kuin muutkaan. Olin tottunut siihen, että siviilimaailmassa asioista kerrottiin etukäteen ja oli mahdollista, jopa luultavaa, että joku tiesi jostakin jotakin.

Pinkkaani tai punkkaani ei räjäytetty kertaakaan. Ainoana tuvassamme. Ellei lasketa sitä, kun koko tuvan punkat oli rikottu rangaistuksena jostakin.

Silloin kun minä olin nuori, punkatkin tehtiin vielä kunnolla. AUK:ssa tuo olisi räjähtänyt.

Ampumaratakouluttajat eivät päässeet yksimielisyyteen, oliko ammunnan keskeyttäviä asioita viisi vai kuusi. Laskettiinko matalalla lentävä ilma-alus omaksi kohdakseen vai kuuluiko se jo käsitteen ylimääräinen liike ampuma-alueella alle.

Kehitin itselleni turvamääräyksen kännykän käyttöön. Samoin kuin asetta oli aina käytettävä kuin se olisi ladattu, kännykkää tulisi aina käyttä niin kuin olisi alikersantin valvovan silmän alla.

Kerran mokasin siitä huolimatta, ja alikersantit takavarikoivat iPhoneni. Minulle ei kerrottu, koska saisin sen takaisin. Oli perjantai, joten palauttivat sen ennen lomautusta. Sitä oli yritetty avata, mutta minulla olin turvakoodikysely päällä.

Tupalaisista alkoi huomata, että alkuun fiksuilta vaikuttaneet saattoivat käydä pidemmän päälle rasittaviksi. Moista määrää perusteettomia, silti niin kiveen hakatun vankkoja mielipiteitä en ole tavannut ikinä missään.

Silti tupakaverit olivat pääpiirteissään tavallisen skarppeja espoolaisia. Petyin hieman, kun en tavannut luvattuja koko kansan edustajia (ennen kuin sittemmin Santahaminassa).

Suurimpana sankarina pidin erästä tupamme kymppiluokan käynyttä ja sittemmin ties missä Pasilan huudeilla seikkaillutta taistelijaa. Joka kertoi, että kärpässienistä saa ihan jees sävärit, mutta se puuduttaa jalat. Taustoistaan huolimatta hän selviytyi kunnialla. Suihkussa hän ei tosin käynyt omaehtoisesti.

Ensin odotimme luontosalin edessä pihalla epälukuisan ajan. Kun ovi vihdoin avattiin, oli mieletön kiire täyttää sali. Kolisevia pöytiä ei voinut kääntää etukäteen, sillä ensin piti nousta seisomaan ja kääntää pöydä vasta, kun puhuja oli aloittanut.

Videotykin kanssa kamppailleet isot herran muistuttivat, että ihmisiä me kaikki lopulta olemme. Tekniikan demokratisoiva vaikutus.

Upinniemen metro tarkoitti juoksemista ampumaradalta jonossa niin, että kukin piti kiinni edeltävän repusta tai tetsarista.

Joukkueenjohtajamme suuttui aina, jos joku kutsui taisteluvyötä tetsariksi.

Reppuni olkaimien soljet luistivat niin, että hihnoja sai olla yhtenään nykimässä.

Turhautti, ettei eri AUK-vaihtoehdoista kerrottu kunnolla. Koko talon henkilökunta ja alikersantisto tuntuivat olevan rannikkojalkaväkityyppejä, eikä mistään muusta kerrottu, vaikka olisi kysynyt. Laivastosta kaikkein vähiten.

Ryhmämme alikersantit lopettivat hiuksistani valittamisen siteerattuani Yleisen palvelusohjesäännön hiusmääräyksiä ja todenneeni täyttäväni ne. Muiden joukkueen alikersantteja tämä ei hillinnyt.

Ampumaleirillä odotimme voimakkaimmassa koskaan näkemässäni vesisateessa aamupäivän. Kävimme lounaalla ja palasimme odottamaan. Käyttämämme sadeasu oli huono, ilmeisesti sadekeliin ei ole edes yritetty kehittää minkäänlaisia hanskoja.

"Mä en ois missään muualla mieluummin", vieressäni maannut tupakaveri hihkui ampumaradalla. En suuremmin nauttinut ampumisesta enkä oppinut sitä kunnolla vielä P-kaudella (pääsin juuri läpi ampumataitotestin), mutta on myönnettävä, että hyvin menneen laukauksen jälkeen tunsi onnistumisen iloa.

Kovat piipussa taisteluammunnoissa hyökätessäni valitsin parin, johon voisin luottaa. Hyvin se meni, mutta en usko, että moinen harjoitus on riskin väärti.

Lueskelin tauoilla reisitaskuun mahtunutta Teurastamo 5:ä, jonka olin saanut läksiäislahjaksi.

"Olympialaiset ovat alkaneet ja rakas naapurimme on hyökännyt Georgiaan", meille kerrottiin. Olisi tehnyt mieli mennä lukemaan aiheesta [avajaisseremonioiden koreografiasta, siis], mutta kännykkäni akku oli kuollut viikon leireilyyn. Niin, oli se minulla mukana, villasukassa saappaaseen survottuna.

En osannut pelätä suojelukoulutuspäivää etukäteen. Sadeasu oli edelleen huono ja auringonpaahde murhaava. En keksinyt yhtään syytä mennä kyynelkaasukonttiin ilman kaasunaamaria. Konttiin menneet olisivat kaivanneet vettä silmiinsä, mutta sellaista ei ollut paikalle järjestetty.

Olin hakenut toimittajaksi Ruotuväkeen heti ensimmäisillä lomilla. Välillä anoin lupaa soittaa kännykällä kysyäkseni asian etenemisestä, mutta en koskaan saanut päätoimittajaa kiinni.

Ärsytti, kuinka hiuksistani valitettiin jatkuvasti, vaikka ihmiset toisaalta jättivät partansa ajamatta päiväkausiksi.

Komppanianpäällikkö piti rättisulkeiset. Uhkasi, että jos viimeisessä varustuksessa on yksikin virhe, käydään läpi kaikki asut, mutta vielä tiukemmalla aikataululla. Minulta puuttui yksi lipas, joka oli hetki sitten ollut vielä tallessa. Päällikkö bluffasi ja jätti varustuksen tarkistamatta. Sanoi, että tärkeintä on yrittäminen. Lipas löytyi kaapin alta.

Valalaulua olisi ollut mukavampi laulaa, jos olisi ensin kerrottu sävel.

Eräänä iltana minut käskettiin päivystäjän luokse. Ruotuväen päätoimittaja soitti. Kehu siinä sitten itseäsi luontevasti, kun vieressä pörrää lauma alokkaita siivomassa ja päivystävä alikersantti hengittää niskaan.

"Kuinka armeija on mennyt?" kysyttiin. Kerroin saaneeni P1-kokeesta (älykkys tms) 8/9 pistettä. P2-koe oli jäänyt väliin flunssan takia. Cooperissa kerroin juosseeni vain vähän yli 2600 metriä. "No, hyvinhän se on vanhalle miehelle", päätoimittaja lohdutteli.

"Onko sinulla jotain aiheita, joista et suostu kirjoittamaan?" päätoimittaja kysyi. "No, kunhan saa totuudessa pysyä, niin kaikki käy", lupasin.

Sain suullisen hyväksynnän, mutta jäi kaihertamaan, ettei asiasta ollut mitään kirjallista näyttöä, eikä henkilökunta tuntunut tietävän mistään mitään varmaa.

Useampi kirkkoon kuulumaton päätti kuitenkin osallistua sotilasvalaan. Taisin olla komppanian ainoa vakuutuksen antaja.

Pikku-Matias riemuitsee tykkimieheksi nimittämisestä.

Vakuutuksen antajia oli vain kourallinen koko joukkoyksikössä.

Vakuuttajatkin pääsivät mukaan marssille.

Käytin yhden HL-loman lukeakseni tenttiin, joka on edelleen tekemättä.

P-kauden lopun pitkillä juoksulenkeillä huomasin, ettei pistänyt lainkaan, mutta jalkani tuntuivat lyijynraskailta.

Meitä poistutettiin ensimmäisen kerran koko P-kaudella alikersanttiemme rankaistua meitä siitä, että joku komppanian toisessa kerroksessa oli näyttänyt keskisormeaan kantahenkilökunnalle. Juoksimme sitten ympäri kenttää ja punnertelimme. Missään vaiheessa kukaan ei epäillyt, että syyllinen olisi ollut kukaan tuvastamme. Lopulta syypääksi paljastui eräs palveluksensa kesken jättänyt, jota ei kiinnostanut.

Jonotimme kuulemaan pisteemme koko P-kaudesta. Laivastoon kuulemma tarvittaisiin ainakin 30 pistettä, 41 oli maksimi. Tällä kertaa rannikkojalkaväkilinjan kokoa oli pienennetty, joten sinne ei joutuisi, jos ei haluaisi, lohduteltiin.

Joku sai 32 pistettä. Väki suputti takanai, että huh, aika tavalla. Miettivät, voisiko joku saada vielä paremmat pisteet. Joitain nimiä leijui ilmassa. Teki mieleni kysyä, että hei, entä meitsi. Että minäkin uskon ihan hyvin pärjänneeni.

"38 pistettä. Onneksi olkoon Pietilä, nämä ovat joukkueen parhaat pisteet", joukkueenjohtaja mutisi. Menetin kaksi pistettä kuntoindeksistä (hyvän ja kiitettävän välillä olin kahden pisteen väli) ja yhden pisteen P2-kokeesta, jossa en viitsinyt alkaa kikkailla.

38 pistettä, mietin ja katsoin alikersantteja. Jos he olisivat saaneet tämän verran, niin tuskin olisivat alikersantteja. Tunsin hetken salaista ylemmyyttä heitä kohtaan. Muistelin kuinka lukiossa pohdin, etteivät opettajat varmaan ymmärrä tuskaani, sillä heille ysi on ollut hyvä numero.

Oli luvattu, että 10 parhaan prosentin joukkoon selviävät saavat itse valita jatkopaikkansa. Toisaalta puolustusvoimien etu ajoi ohi, joten saivat itse valita AUK-paikkansa. Eipä Upinniemessä puolen vuoden tehtäviä juuri ollutkaan kuin B-miehille. Toisaalta erikoistehtäviin hakeutuneet eivät saaneet valita yhtään mitään, joten minut laitettiin aliupseerikoulun viestilinjalle. Se siitä laivastosta.

Säkit on pakattu ja miehet katselevat tulevaisuuteensa, kuka minnekin. Tunnelma on kaikesta huolimatta hieman haikea.

Minä ja Sarasvuo (eli mitä tulee tietää Sarasvuosta ja anaaliseksistä)

2009-07-03T16:12:00.004+03:00

Kunnialla päättyneen Ruotuväki-palvelukseni glamourikkain päivä taisi lopulta olla yksi tiistai, jona matkasin ensin Riihimäelle tapaamaan Romanian asevoimien komentajaa (joskin aikataulumuutosten vuoksi pääsin kysymään vain kolme kysymystä Kaskealalta) ja palasin kaupunkiin haastattelemaan Ison-Britannian merivoimien komentajaa. Tuli hieman kiirekin, kun sain hänen pitämänsä laajan puheen luettavakseni vain hetkeä ennen haastattelua [juttu].

Kaikessa töhinässä unohdin pukea takin ylleni, ja jututin brittiamiraalia paitahihasillani. Sattuuhan näitä.

Onneksi palveluksen loppuunkin sattui yksi kiinnostava kohtaaminen. Viime viikolla kävin kuuntelemassa Jari Sarasvuota Maanpuolustuskorkeakoululla, jossa hän luennoi tuleville alikersanteille johtajuudesta [juttu]. Sarasvuo on näemmä sen verran kuuma nimi tästä ikuisuuteen, että uutista on lainattu ilahduttavasti mm. Taloussanomissa.

Hupsuna TJ-pilana taittajamme merkitsi jutun kirjoittajaksi Mikael Pietilän.

Koska juttupaikka oli hieman lyhyt, kirjaan tähän hieman tarkemmin, mitä Sarasvuo jutteli. Loppuhuipennuksena luentoa seurannut keskustelumme täysin litteroituna.

***

– Ajattelin puhua suoraan, silläkin uhalla, että se loukkaa joidenkin teistä vastaanottokykyä, Sarasvuo aloitti tiukasti kymmenen minuuttia myöhässä.

Hän puhui vapaasti ilman papereita. Eteensä hän rakensi kuitenkin nuottitelineen, jolla piti jonkinlaista aihelistaa.

Ennen kuin hän pääsi pidemmälle hän kävi nappaamassa yhdeltä oppilaalta pöydältä tämän silmäilemän MPKK:n hakuvihkosen. Tällä luennolla ei muualle vilkuiltaisi. Mietin, mahtaako hän loukkaantua läppärinnaputuksestani.

Sarasvuon perusteesi oli, ettei armeijassa opi oikeaa johtajuutta.

– Ajatus, että voisi leipoa johtajia varusmiesaikana on lapsellinen, hän kärjisti.

– Täällä voidaan tarjota johtajuuden välähdyksiä, niitä saattaa tulla silloin tällöin, joillekin.

– Rukissa ei opetettu johtajuudesta mitään, hän julisti.

– Opetettiin tulijoukkueen johtamisen teknistä puolta. Ja hyvä niin, musta se on ihan riittävä haaste, hän sanoi yllättäen.

– Johtamisessa puhutaan niin isosta asioista, että näiden asioiden alkeellinen ymmärtäminen alkaa usein neljänkympin tienoilla, hän linjasi sai muistelemaan, minkä ikäinen hän mahtoi itse olla firmansa perustaessaan.

– Junailuun ja asioiden järjestämiseen saadaan hieman valmiuksia, mutta johtajuus.. maaperää on ehkä hieman muokattu ja osa saattaa olla kiinnostunut kulkemaan johtajuuden polkua.

– Perille ette ole koskaan pääsemässä ja viisi kuudesta lannistuu matkalla Tämä ei ole synkistelyä – en ole pessimisti vaan realisti, Sarasvuo sanoi ääntään väristäen.

– Tämä elämä, jota nykyään elämme ei enää valmista meitä siihen elämään, joka meitä joka tapauksessa kohtaa, Sarasvuo jatkoi ja huomasi itsekin, ettei muotoilu ollut kaikkein iskevin.

Sarasvuolta ei sittenkään löydy ymmärrystä palveluksestaan laistaville.

– Olen seurannut pöyristyneenä sitä, kuinka huonosti nykyikäluokat pärjäävät varusmiespalveluksessa, hän mesosi.

– Taustalla on, että lapset eivät saa tarvittavaa rakkautta kotoaan.

– On täydellinen katastrofi, jos ihminen keskeyttää palveluksensa, Sarasvuo sanoi ja täsmensi, että suurin menetys on yksilön kannalta.

***

Yhtäkkiä hän eksyi tarinoimaan omasta erinomaisuudestaan. Sarasvuo kertoili, kuinka on käynyt usein kertausharjoituksissa puhumassa kenraaleille.

– Aina välillä tulee puolen päivän kertauskutsuja. Normaalistihan nämä horinat maksavat 6-12 tonnia laaki. Eversti Kim Jäämeri, josta varmaan tulee jonain päivänä kenraali. Hän toi hornetit suomeen. Hän kutsuu minut puhumaan.

***

– Armeija on turhauttava henkisesti ja emotionaalisesti – nykyään se on valitettavasti myös fyysisesti raskas kokemus, Sarasvuo sanoi suoraan.

– Itse koin aikoinaan, ettei se ollut kovin mielekästä. Olen sittemmin ymmärtänyt, että monilla asioilla oli tarkoituksensa, mutta merkityksellisyyttä ei avattu.

Yhtäkkiä hän eksyi jälleen kertomaan itsestään.

– Jos käytetään sellaista alhaista mittaria kuin euro... Mun mielipiteestä on maksettu kuitenkin 100 miljoonaa euroa käteistä rahaa. Ei tästä maasta monia samanlaisia löydy.

– Kaikki mielettömältä tuntuva säntäily... toivon, että tätä perustellaan nykyään. Meille sitä ei koskaan tehty, Sarasvuo harmitteli.

– Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole johtajuutta, hän kiteytti.

– Johtajuus on mielekkyyttä, mielekkäiden asioiden vuoksi ponnistelua.

Mietin, että tämä tuntuu ironiselta, jos muistelee tee työtä, jolla on tarkoitus -kampanjaa ja syväjohtamisen korostamaa inspiroivaa motivointia.

Kenties Sarasvuo ei ole aivan perillä siitä, mitä armeijan johtajakoulutuksessa nykyään opetetaan. Olkoonkin, että on toinen asia, kuinka tuo oppi näkyy käytännön arjessa.

***

Sarasvuo jatkoi määrittelmillä.

– Elämää hallitsee se, mikä on totta. Kokemusta elämästä hallitsee se, minkä uskoo olevan totta. Jälkimmäinen on maailmankuva.

– Emme operoi todellisuudessa vaan sillä kartalla, joka meillä todellisuudesta on.

Kehittely jäi kesken jonkun aliupseerioppilaan pilkkiessä.

– Älkää herran tähden nukkuko täällä! Sarasvuo kivahti.

– Täällä ei saatana roikuteta silmäluomia. Istu suorassa, nosta vireystilaa! Tuo on epäkunnioittavaa. Ei sillä, että on muka väsynyt, ole hevonvitun väliä, hän julisti.

– Ensisijainen tarkoitus ei ole pahoittaa ketään, mutta itsekin luulin tietäväni jotain elämästä 18-vuotiaana, Sarasvuo jatkoi.

– Silloin suojeli, etten tajunut, kuinka paljon opittavaa on edessä. Johtajuudessa on kysymys siitä, että ihminen alkaa ankarasti tutkia totuutta. Ja ymmärtää, että totuutta ei voi lähestyä muuten kuin oman valheen kautta.

– Totuutta omasta elämästä, johtamisesta, ei voi lähestyä muuten kuin oman valheen kautta, Sarasvuo toisti sen kummemmin selventämättä.

– Vuonna 2005 kuoli M Scott Beck, jenkkilaivaston pääpsykiatri. Hän kirjoitti kirjan The road less traveled.

– Se on top 5 -kirja, mun maailmassa ehkä ykkönen, Sarasvuo tunnusti.

– Se on kirja johtajuudesta, kirja rakkaudesta.

– Minun tehtäväni on oppia ongelmatilanteista nopeammin kuin asiakkaat ja opettaa heitä, Sarasvuo selitti.

– Sama päämäärä kuin antiikin filosofeilla: tutkia mitä on hyvä elämä ja kuinka sitä voisi vahventaa, hän lavensi.

Seuraavaksi hän keskittyi ottamaan ihmisiltä liiat luulot pois.

– Mitä enemmän on ajatuksia, sitä vähemmän kykenee ajattelemaan; pää täyttyy mössöstä, hän julisti.

– Suuri osa omia ajatuksia, mikä on huono juttu. Se tarkoittaa, että on tyhmä. Luultavasti joku toinen on jo keksinyt ajatuksen, jos se on keksimisen arvoinen.

– On turvallisinta olettaa, että olemme kohtuullisen keskilahjaisia, Sarasvuo sanoi ja piirsi fläppitaululleen Gaussin käyrän.

– En usko, että tässä salissa on yhtään neroa, hän sanoi ja kertoi tykistökenraali Nenosesta, joka reputti aikoinaan pitkän matematiikan yo-kirjoitukset tehtyään tehtävät alle vartissa ja poistuttuaan etuajassa. Nenonen kehitti niin nerokkaan tykistöjärjestelmän, että se määriteltiin sotasaaliksi Pariisin rauhansopimuksessa.

– Kun keskilahjaisen ihmisen pää täyttyy ajatuksista, ongelmia on kaksi: Suurin osa ajatuksista on omia. Valitettavasti vieläpä antagonistisia eli varsinaiseen tarkoituksen nähden vastakohtaisia. Nerot tavoittelevat tilannetta, jossa on vähemmän ajatuksia, ego aiheuttaa vähemmän kohinaa. Maailmanjärjestyksen ja maailmankuvan erottaminen on kaiken lähtökohtana, Sarasvuo selitti.

***

Hän palasi M Scott Beckiin ja kurin merkitykseen.

– Ilman kuria ei ole minkäänlaista mielekästä elämää, Sarasvuo latasi.

– On turha puhua johtajuudesta tai täyttymyksestä tai oman elämän todeksi elämästä, jos kuri puuttuu. Siksi keskeytetään, koska elämästä puuttuu kuri ja seuraava sana, jonka kerron myöhemmin (rakkaus).

Sarasvuo jakoi kurin neljään osaan. Perehdyin sittemmin The Road Less Travelediin sen verran, että huomasin seuraavan osan olevan suoraan siihen perustuva.

– Mielenterveys on kyky toimia tarkoituksenmukaisesti yhteisessä todellisuudessa, Sarasvuo määritteli.

– Hyvä johtaja saa toiset ihmiset haluamaan sitä, mitä heiltä joka tapauksessa vaadittaisiin.

– Yksi elämän kovia juttuja on, että miellä on mielipiteitä, mutta maailmaa ei kiinnosta. Ne harvat, jotka pystyvät taivuttamaan mielipiteitä, heitä kutsutaan johtajiksi. Heitä on vähän ja he kypsyvät hitaasti, hän pohti.

– Johtajilla on oltava kyky korkean luokan työnjakoon. Johdettavalle annetaan paljon valtaa päättää itse asioitaan.

–Suhtaudun huvittuneesti syväjohtamiseen, Sarasvuo tunnusti ja kiekaisi ilkamoiden, että se on huuuuuuuuumanistista höpötystä.

– Ajatus siitä, että ihminen toimii paremmin subjektina kuin objektina ei pidä paikkaansa, hän jatkoi.

– Jos haluat toimia korkea tason subjektina, pitää olla objektina. Eteenpäin menevät ne, jotka oppivat. Ainoa tapa kasvaa johtajaksi on hyväksyä se, että välillä meidän täytyy alistua objekteiksi, vallan käytön kohteiksi, Sarasvuo muistutti.

Sarasvuo nosti esiin teleologian johtajuuden selittäjänä.

– Aristoteteen teleologia: jos veitsen tarkoitus on leikata ja terävä leikkaa paremmin, veitsen on syytä olla terävä, hän tiivisti.

– Johtajan tehtävä on luoda merkityksiä.

***

– Elämän kruunu ei sittenkään ole onnellisuus vaan uskallus elää oma tarina täydeksi ja todeksi, Sarasvuo selitti.

– Sen sivutuote on onnellisuus, ohikiitävät täyttymyksen hetket

Hän viittasin Beckiin, jonka mukaan suurin kaikista totuuksista on, että elämä on vaikeaa, epäreilua.

– Jos ihminen puhuu koeajalla omista oikeuksistaan meidän firmassamme, saa lähteä kotiinsa. Haluamme olla alamme parhaita, eivätkä parhauteen mahdu ihmiset, jotka huutavat oikeuksiensa perään, hän havainnollisti.

– Ne, jotka puhuvat velvollisuuksistaan, heitä ylikunnioitetaan ja palkkakäyrä nojaa y-akseliin, Sarasvuo dramatisoi.

– Ja jumalauta, sulle on joku opettanut, että kannattaa määkiä ja märistä oikeuksistaan, hän mesosi.

– Elämän kruunu ei ole hedonismi vaan elää täydesti, palvellen

Sarasvuo kertoi, kuinka Beck jakoi kurin neljään osaan.

1. uhraus

– Tämä tekee elämästä pyhää

– Elämässä kohtaa ongelmia, mutta ihminen ei halua kohdata näihin liittyviä tunteita. Elämän varsinainen tarkoitus on päästä eteenpäin, nostaa tasoa. Kohtaamamme tuska on tunnehinta, Sarasvuo pohjusti.

– Nykyihmiset eivät kestä vitutusta. Pakenemme pahoja tunteita mielihyvään. Nautinto ensin, hinta myöhemmin. Ihminen pyrkii pois tuskasta kohti nautintoa.

– Tämä on evoluution meihin asentama ohjelma, jota ei pysty kiertämään. Johtaa siihen, että nautinnot alkavat pienentyä, hän muistutti.

– Tarvitsee enemmän viinaa, enemmän oikeassaolemisen riemua. Hinta vastaavasti kasvaa.

– Keski-ikään mennessä on saatu aikaan alistuva, uikuttava, kytevästi vihaava reppana, Sarasvuo tunnelmoi.

– Jotka lepäävät eniten, saavat vähiten lepoa, hän julisti.

– Aina ensin hinta. Aina ensin antaudutaan tehtävälle!

– Kun maksaa hinnan ensin, nautinto korvautuu ilolla. Hinta alkaa pienentyä ja nautinto räjähtää.

***

– Asun ja aion loppuelämäni asua huippu-urheilijan kanssa, tämän Virpi Kuitusen. Hän on 2000-luvun alun menestynein naishiihtäjä, Sarasvuo antoi aihetta uudelle kohulööpille.

[Sarasvuo väittää olevansa tosissaan Kuitusen suhteen. Kansa ei usko.]

Hän kertoi hurjista treenimääristään, kuinka aina ei tee mieli aamujoogata, mutta se on pakko tehdä. Kertoi, kuinka edellinen yö oli jäänyt lyhyeksi Italian-matkan vuoksi, mutta silti hän heräsi sitkeästi aikaisin voimistelemaan.

– Kunpa olisin tämän kaksikymppisenä tajunnut. Join viinaa kuin aku piimää, Sarasvuo sanoi ja sai aliukersanttikeijot nauramaan. Tsihihii, se sano viina.

– Ainoat asiat joita en ole kokeillut ovat suonensisäiset huumeet ja anaaliseksi – miehen kanssa, Sarasvuo paljasti.

– Naisen kanssa olen kokeillut sitäkin, hän katsoin tarpeelliseksi huomauttaa.

Otsikko alkaa olla kasassa, tuumin.

– Mulla on varhain ollut mahdollisuus toteuttaa joka fucking oikku, joka mieleen juolahtaa, hän uhosi.

– Hämmennys on tunnehinta oivalluksesta, epäily luottamuksesta, häpeä luovuudesta, Sarasvuo jatkoi määrittelyään.

– Elämässä on pyhiä asioita vain jos uhraa niiden eteen. Ja elämä ilman pyhää ei ole minkään arvoista. Johtaja kykenee toimimaan tunteistaan piittaamatta.

– Pelasin eilen tennistä kolme tuntia Venetsiassa tämän Virpi Kuitusen kanssa. Siinä näkyi kuntoilijan ja urheilijan ero. Vaikka Virpi ei ole kovin hyvä tenniksessä, hän laittoi minut loppua kohti tiukoille silkalla kunnollaan, Sarasvuo jutteli.

– Hän tekee kuudellakympillä kulmasoutuja mikä jää monelta teistä tekemättä, Sarasvuo muistutti.

– Ihan totta, täällä on yllättävän monta, jotka eivät tee kuudelläkympillä yhtä ainoaa. Mitä vittua te oikeen meinaatte jätkät, hän mesosi.

– Siinä kun tehtiin sitä joogaa, niin vitutti niin, että runko tärisi, Sarasvuo palasi aamun tunnelmiin.

– On hyvä oppia turhautumaan.

– Älkää silti kovistelko heikkoja. Heillä on raskasta muutenkin. Heitä kutsutaan lempeästi leikkiin nimeltä elämä, Sarasvuo evästi johtajia.

***

Sarasvuo jatkoi määrittelemällä, että kurin toinen komponentti on vastuu.

– Ihmisellä on tarve tuntea hallintaa. Mitä parempi on tunne hallinnasta, sen parempi on mielenterveys.

– "Olet itse 100-prosenttisesti vastuussa kaikesta." Sinä päivänä, kun tämän hyväksyy, elämä lakkaa olemasta kärsimystä. Se ei ole enää vaikeaa vaan vaivalloista – rasittavaa, muttei kärsimystä. Kun on itse vastuussa, ei ole enää yksin. Vain siinä vaiheessa voi ottaa vastaan apua toisilta, Sarasvuo filosofoi.

– Ihmiselämä on salmiakki. Sitä määrittää suhde neljään perusasiaan, Sarasvuo määritteli fläppitaululle.

Olosuhteet Perimä

menneisyys + pyrkimys

Esimerkkinä olosuhteista hän kertoi tarinan omilta varusmiesajoiltaan Dragsvikista.

– Yksi syy, miksi en pärjännyt oli, etten tajunnut ruotsista mitään. Kyllähän minä ällän kirjoitin, mutta sen kirjoittaa kuka tahansa, joka haluaa.

– Siellä oli sellaista kevyesti sukurutsaista porukkaa, Sarasvuo veisteli.

Hän kertoi, kuinka häntä kiusattiin, kuinka hän ei tajunnut, mitä tapahtui, kuinka kaikki oli turhauttavaa ja surkeaa. Kuinka hän makasi lääkittynä yläpunkalla tekemättä mitään.

– Alapunkassa nukkui mulkku, joka näki mun hädän ja potki sänkyä, Sarasvuo kertoi ja demonstroi, kuinka pomppi potkujen voimasta.

– Eräänä päivänä alakerran runkkari kertoi kaverilleen seuraavaa: "Pappa lovade mig en porsche om jag slipper till officerskolan", Sarasvuo muisteli.

Oli menossa jokin organisaatiouudistus eikä rukkiin pääsisi kuin yksi mies. Sarasvuo kertoi sanoneensa alapunkan uhoajalle, ettei tämä ole rukkiin pääsemässä. Ajatus alapunkan miehen Porschesta ärsytti niin paljon, että Sarasvuo sykki tiensä rukkiin ja jätti toisen rannalle.

Salmiakin ylintä kulmaa emme koskaan saaneet kuulla.

***

Kurin kolmanneksi osaksi määriteltiin totuudellisuus.

– Siellä missä meidän kartalla lukee grand canyon on oikeasti puro, jonka yli voi hypätä, Sarasvuo tunnelmoi ja hyppäsi äkkiä seuraavaan otsikkoon, sillä kello alkoi olla paljon.

Kurin viimeiseksi osaksi paljastui tasapaino.

– Jokainen hyvä on kahden paheen tiukassa puristuksessa. Siksi tarvitaan kykyä elää egon, viettivoimien ulkopuolella, Sarasvuo linjasi.

Vaikka kuri on tärkeää, se ei yksin riitä.

– Jos järkevä elämä on mahdollista ainoastaan kurin kautta, luulisi, että lapsena kuritetut olisivat kurinalaisimpia, Sarasvuo päätteli.

Totuus on hänen mukaansa päinvastainen. Näiltä lapsilta puuttuu kurinalaisuuteen tarvittava energia. Sen energian antaa rakkaus.

– Rakkaus on vimmainen halu kasvattaa itseä, jotta saisi ravita toisen ja sitä kautta omaa hengellistä kasvua, Sarasvuo määritteli Beckiä mukaillen.

– Rakkaus on ankaruutta. Kasvua kohdata heikompi myötätunnon kautta. Kelpaamattomuuden tunteen vuoksi ihmiselämän kantava tunne on häpeä, hän jatkoi.

***

Kello oli jo jonkin verran yli luennon päättymisajan, mutta Sarasvuo sanoi jatkavansa, sillä ei oppilailla kuitenkaan mitään tärkeämpää ohjelmaa olisi.

Hän määritteli seuraavasti.

Hyvä elämä => henki dominoi tunteita
Hyvä johtaminen => Jokaisessa meissä on kapasiteettia, jota emme saa heti käyttöön. Oikeat johtajat johtavat ihmistä tämän mahdollisuuksita käsin, ei rajotteista
Hyvä joukkue => tarkoitus on tärkeämpi kuin säännöt

Lisäksi uudet johtajat saivat täsmällisempiä ohjeita.

– Älä ole nilkki. Vaadi se mitä vaaditaan jämäkästi, riittävällä lujuudella ja lempeydellä.

– Auktoriteetin ja autoritäärisen johtajan ero on seuraava: auktoriteetillä on oikeasti annettavaa, autoritäärisellä on vain saneltavaa

– Silloin ei ole kuin natsat. Eikä se ole mitään. Johtajuutta ei anneta, se ansaitaan.

– Hyvä johtaminen on, että ihmisen huominen on tärkeämpi kuin menneisyys.

Lopuksi Sarasvuo kertoi sotilaspoliisista, joka pysäytti hänet varuskunnan portilla. Henkilötunnus ollut tullut mukaan Italian-matkan jäljiltä. Sotilaspoliisi katsoi kuitenkin tunnistavansa Sarasvuon ja laski tämän sisään.

– Tämä oli hyvä esimerkki siitä, kuinka sääntöjen ei saa antaa syrjäyttää ajattelua. Edes aliupseereita ei ole syytä kasvattaa siihen, että säännöt syrjäyttävät ajattelun, Sarasvuo kielsi.

***

Salissa alettiin kertoa varusmiehille varuskuntaliikunnasta. Sarasvuo taitteli nuottitelinettään kuljetuskuntoon. Puhetta pitänyt upseeri kuulosti perin lattealta äskeisen tykityksen jälkeen.

Poistuin salista ja jäin odottamaan, saisinko kysyttyä Sarasvuolta vielä pari tarkentavaa kysymystä. Kohta hän tuli ulos salista ja suostui pyyntööni. Hän vaikutti hyväntuuliselta.

Valokuvaaja, jääkäritoimikunnan puheenjohtaja ja yksi kadetti liittyivät seuraani. Sarasvuo kehotti, että istuisimme alas aulan kahvioon.

Hän pohti hetken, onko hänellä mukana kahvirahaa. Jääkäritoimikunnan puheenjohtaja tarjoutui maksamaan. Sarasvuo ei sittenkään kelpuuttanut varusmiehen almua vaan muisti, että hänellä on rahaa itselläänkin. Mietin, mahtoiko hän testata jotain.

Hän istui alas minua vastapäätä ja hymyili vinosti. Ehkä hän katsoi rintani nimikylttiä. Ruotuväki, siinä luki. Sarasvuo palveli itse aikoinaan toimittajana samassa lehdessä.

Pyysin täsmennystä syväjohtamisen kritiikkiin. Sanoin, että minusta sen ajatus johtajaksi kasvamisesta synnynnäisen johtajuuden sijaan on hyvin linjassa Trainer's Housen johtajuusfilosofian kanssa siten kuin olen sen ymmärtänyt ja kysyin, onko hän täysin syväjohtamisen mallia vastaan.

– Ei mulla tietenkään voi olla mitään syväjohtamisen pyrkimystä vastaan. Mä olen suhtautunut kriittisesti oikeastaan vain yhteen osaan siitä ja se on se ajatus, että ihminen pitäisi saada subjektiksi, esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa hän on toteuttavassa alaisasemassa. Eli tää objektina olon tärkeys se on aivan kriittinen osa, jos haluaa kasvaa ja mennä eteenpäin. Mun arvio siitä syväjohtamisesta oli pikkasen kohtuuton. Ei se perusteiltaan ole huono.

Mutta vastauksena kysymykseen.

Mä luulen, että lailliseen velvollisuuteen perustuvassa järjestelmässä ei välttämättä varusmiesaika päästä – no ehkä sitte itse sen ajan viimeisenä kahtena kolmena kuukautena voidaan päästä – alussa ei heti päästä kyllä sellaiseen johtamismalliin, joka olisi mielekäs. Se olisi eri asia, jos olisi tällainen vaikkapa ammattilaisarmeija, mutta se on vähän toinen juttu.

Mitä tulee kriisitoimintaan, niin siinä pitää olla varovainen, ettei se ihminen ole suojattomassa subjektin asemassa, koska subjekti on suojaton. Objektilla on suojaa. Tää nyt on tällaista valmentajuussaivartelua.

Usein luentotilanteessa syntyy liian karkeita heittoja, Sarasvuo vastasi.

Katsoin, kuinka pöydässä istunut kadetti kirjoitti kynä sauhuten asioita muistiin. Tunnistin miehen samaksi, joka oli hyppyyttänyt minuakin rukin päättäneen johtamisharjoituksen pitkinä ja pimeinä tunteina.

Siinä hän istui kiltisti kirjaamassa muistiin, mitä suuri toimittajamme keksii kysyä, tuumin, vaikken minkäänlaista katkeruutta tuntenutkaan.

Sarasvuo sanoi luennollaan, että ymmärtää sitä, ettei toimien merkitystä aikoinaan selitetty. Toisaalta hän kritisioi sitä myöhemmin puheessaan voimakkaasti. Pyysin tarkennusta tähän.

– Olisin kaivannut, että merkityksiä olisi avattu enemmän. Se on se mitä...

Mä sanon sen nyt niin kuin se oikeasti on.

Kyllä sen turhautumisen tai hämmennyksen tai kärsimättömyyden, sen merkityksen olisi voinut avata heti. Että tällä harjoituksella mitataan ja testataan ja kehitetään sitä ominaisuutta. Sen olisi voinut avata heti. Sitä ei avannut kukaan koskaan. Ei yksikään upseeri ikinä vaivautunut avaamaan. Ja tuntui, etteivät upseerit itsekään tajunneet koko asiaa. Se oli musta jopa noloa heidän kannaltaan. Se on kuitenkin tuollaisen objektiksi alistavan toiminnan tärkein anti, että pääset tutustumaan siihen osaan tunne-elämästä, jonka kanssa on pakko tulla toimeen oikeassa elämässä.

Kun puhutaan siitä, tekeekö armeija miehiä vai ei, niin silloin mä en sitä ymmärtänyt, mutta näin jälkikäteen, niin kyllä tekee, juuri tuon kautta. Mutta olisin mä sen... Mä olin tosi hämmästynyt jossain rukissa, kun ei ne näitä asioita läpikäynyt. Mutta semmosta se on, Sarasvuo päätti monologinsa.

Seuraavaksi ihmettelin, pitääkö Sarasvuo kannattavana elämänstrategiana motivoitua negatiivisista motiiveista samaan tapaan kuin hän RUK-esimerkissään, jossa tärkeintä oli estää, ettei toinen vain pääsisi rukkiin.

– Se on rajoitetusti joissakin tilanteissa käyttökelpoinen. Tässä tulee nyt se ristiriita teleologian ja ideologian välillä. Ideologi on joku, joka ideologisesti tatti otsassa miettii, että on väärin motivoitua alhaisista motiiveista. Kaikki sun motiivit on lopulta johdettavissa alheisiin motiiveihin. Ihan ytimessä on menettämisen pelko.

Teleologisesti, kun asiaa ajattelee, niin siinä hetkessä se motiivi palveli mua ja olen saanut siitä paljon hyvää. Onko se ylipäänsä kantava motiivi elämässä, niin ei. Enkä mä sen takia oikestaan.. en mä suhtaudu häneen enkä siihen kokemukseen minkäänlaisella katkeruudella tai mielipahalla. Se oli siinä hetkessä.. jokainen joka on joskus ollut vaikka urheilukilpailussa, tietää, että joskus on hyvä sisuuntua. Vaikka se sisuuntumisen lähde on vaikkapa tunne osattomuudesta.

Kysyin, kuinka varusmiespalvelusta pitäisi aiemmin kuullut valossa kehittää.

– Kyllä sellaisen merkityksellisen kasvuun haastavan kurin määrää pitäisi lisätä. Että tota näähän on varhain subjekteja mielestään elämässään. Sitten kun mennään sinne työelämään. Olen kuitenkin aika monen ihmisen esimies ja valmennan yrityksiä. Ei ihmisen ole turvallista 20-vuotiaana kuvitella olevansa kukkulan kuningas. Siinä voi lahjattomammille käydä niin, että ne luulevat, että tämä on luonnollista ja järkevää ja siinä voi käydä hassusti.

Jos mä saisin päättää, niin armeijan perustehtävä eli turvallisuuden luominen ja varmistaminen on tietenkin luovuttamaton eikä siitä pidä koskaan käydä mitään keskustelua. Mutta sitten se, kuinka sitä perustehtävää parhaiten palvellaan, niin kyllä mä ehkä enemmän opettaisi ihmisille niitä merkityksiä, joita mekin opetetaan joka päivä asiakkalille. Eli mitä tämä ihmisenä oleminen on, mitä on johtajuus. Miksi on tärkeää lähteä noihin leikkeihin mukaan.

Noihan on rutiineja. Tosiasiassa ne on sosiaalisia leikkejä. Kaikki nämä taakse poistu ja muodostelmaan järjestymiset ja niin pois päin. Niillä on käytännön tarkoitus, mutta se, että korjataan tuolla jonkun asentoa... Mä en tiedä, tietääks toi kaveri tuolla, ettei se osaa seistä [Sarasvuo osoitti pihalla muodossa seisovaa oppilasta]. Että onko niin, että ne ei tiedä, että niillä on lantio auki. Sillä jos hän ei tiedä, niin hänellä on lonkka kulunut nelikymppiseen mennessä. Siis näitähän on paljon, joilla niinku ... repsottaa.

Ja kun mä tiedän suurin piirtein, mitä tarkoittaa huipulla oleminen ja eläminen. Niin tota meidän maailmassa jos harjoitellaan, niin sitten harjoitellaan niin paljon, että osataan. Ei tossakaan ole mitään asennevikaa välttämättä. Se voi olla, että hän ei vain ymmärrä sitä asentoa. Että hän on vaan sokea sille. Kyllä mä nostaisin sitä vaatismustasoa. Mulla on itselläni sellainen epäilys, että yksi syy, miksi nää ei enää pysty tähän palvelukseen, kun se keskeyttämisprosentti on niin hulvaton. Se voi johtua myös siitä, että se peruskuorma ei ookaan riittävä. Sen takia niillä jää aikaa hillota sitä omaa masennustaan ja äidin puuttumista. Että polvia kolottaan. Muaki sattu ihan helvetisti. Kyllä kun tuolla työhön tottumaton vetää reppu selässä, niin varmaan kolottaa. Ne on tämmösiä elämään kuuluvia tunteita.

Joku voi aatella, että tolla ei oo oikein väliä, mutta juuri tolla on väliä. Se lähtee perusasioista.

Kysyin, eikö tässä ole ristiriita sen kanssa, että Sarasvuo sanoi luentonsa päätteeksi, että ajattelun pitäisi ohittaa säännöt. Eikö oikealla tavalla muodossa seisominen ole juuri esimerkki säännöstä, jota ei perustella ja johon ei liity ajattelua?

– Ei se mee noin. Sori vaan kokelas. Ei se mee noin. Kato, on disipliinejä.

– Mitäs sä harrastat? hän tiukkasi.

Kerroin luuhaavani netissä, lukevani ja kirjoittavani juttuja.

– Hanki ittelles joku disipli... joku vaikee asia. Joku semmonen mikä haastaa sua, hän ohjeisti.

– Toi seisominen on perusdisipliini. Siinä ei ole kyse siitä, että säännöt ohittaa ajattelun. Siinä on kyse siitä, että hiotaan sitä muotoa. Koska kyllä elämässä pätee, että on se kyse mistä tahansa, itsepuolustuksesta, musiikista kirjallisuudesta, mistä tahansa vaikeesta.

– Mä oon palvellut Ruotuväki-lehdessä, hän huomautti.
– Tiedän sen, kuittasin.

– Mulla oli armeijan jälkeen sellainen kokemus, että mä sain opetusta sellaiselta 38-kiloiselta 76-vuotiaalta kreikkalaisimigrantilta. Hän löi jos syyllistyi pehmään ajatteluun. Me palvoimme häntä. Hän opetti meille tätä että missä kulkee, mikä on sen muodon merkitys. Hän ei antanut mulle ikinä tuumaakan anteeksi sitä, että englanti ei ollut mun äidinkieli.

Todella ankara ja rakastava. Kyllä me treenattiin ensin muotoa. Että mikä on kirjoittamisen disipliini. On aloja, joilla pitää antautua disipliinille. Kun tulee se hetki, että sä osaat sen disipliinin, niin sitten sä voit sitä luovasti soveltaa.

Tää kaveri tuolla portilla. Hän oli mun mielestä fiksu. Hän olis voinut mennä sen säännön taakse. Sitten tää homma ois ollut vähän hankalampaa. Eikä hän virhettä olis siinä tehnyt. Tää on paradoksi. Tämä on niistä neljästä kuriopista viimeinen, se tasapaino. Että jossain tilanteessa muoto ohittaa kaiken. On tärkeetä, että ihmien ymmärtää, ettei ne silti ohita, hän selitti.

***

Kiitin Sarasvuota haastattelusta ja pyysin kertomaan terveisiä pomolleni, joka vaihtoi sittemmin TH:lle töihin.

– Ai, hän innostui ja pyysi kertomaan, kuinka pomoni oli suoriutunut esimiehenä.

Kerroin, että hän ohjasi diplomityötäni, joten asiakysymyksissä hänellä ei ollut paljoa annettavaa, mutta energisyyttä riitti.

– Hän on hyvä esimerkki siitä, että hänellä on iso sydän. Mä voin hyvin kuvitella, että jossain eksaktissa asiassa hän ei osu maaliin koko aikaa, Sarasvuo pohti ja kysyi kiinnostuneen oloisena lisää diplomityöstäni.

Kerroin, että tutkin käytettävyysasioita ja sen sellaista.

– Noniin, siinä on displiiniä! Vaikka loppuelämäksi, jos haluat, hän innostui ja kiirehti huomauttamaan, ettei ollut halunnut tuottaa mielipahaa aiemmalla haastamisellaan.

– Menestystä, Matias, hän toivotti lopuksi.

Ja minusta tuntui vähän kuin olisin saanut siunauksen, täytyy myöntää.

Juhannuskaupunkeja

2009-06-22T20:07:00.005+03:00

Tein Facebookissa jonkin kurjan testin, jonka mukaan sisäinen sankarini kaipaa 1950-luvun perikunnollisuutta. Että jos nyt sitten purnaisin vähän nykymaailmasta.

En vain siksi, että olen jälleen päivystäjänä. Tällaisena kesäiltana. Alennusmyynnit ja kaikkea.

***

Mietin vain, mahtavatko nämä peräkärrymainostajat maksaa pysäkointimaksuja vai katsovatko pääsevänsä halvemmalla parkkisakoilla. Guerrilla billboardeiksi kutsuvat taulujaan. Saapa nähdä, kumpi absoluuttisen pahuuden edustajista on kansan mielestä pahempi: parkkitilaa rohmuava yksityisespoolainen vai julkisen kaupunkitilan kaupallistava mainostaja.

Danten helvetissäkin oli jäätä vielä tulen alapuolella.

{Höö, tullaan tänne esittämään lukenutta, vaikka juuri vasta kuulit, että kerrokset menevät noin. Ehkä kerroinkin kiusallani väärin.}

Kaipaisin augmentoitua todellisuutta, jossa voisin laikata ja dislaikata vastaan tulevia mainoksia.

***

Mainoksista puheen ollen. Miksi meille näytetään näitä ahdistavilla kuvilla ja jotenkin häiritsevästi samalla tapaa – täytyy myöntää – linjakkaasti ontuvilla teksteillä? Onko tämä jokin JCD-tyypit tutuiksi niinq -kesäkamppis?

Ehkä se olen vain minä, mutta en ymmärrä, miksi B2B-mainontaa tungetaan bussipysäkille.

Hämmentää sekin, miksi ihmeessä joku haluaa ostaa Postitalon päädyn kokoisen punaisen lakanan, jossa lukee Ole. Oli siinä jokin nettiosoitekin. En muista sitä enää. Piruuttani katsoin, että kauppasivat kulutusluottoja, mutta kun brändi on tyystin vieras, olisiko järkevää kertoa, mistä on kyse. Ei kai tuollainen viesti ketään normaalia ihmistä saa koneen äärelle.

[Voi helvetti, kuinka nuo korvan juuressa NHL:ää takovat soittajajääkärit huutavat kovaa.]

Ehkä molemmista kampanjoista olisi selvinnyt lisää telkkarista, mutta en ole katsonut aikoihin.

***

Mediamaksua on vaikea hyväksyä. Jos ihmiset pakotetaan maksamaan televisio-ohjelmista siitä huolimatta, että eivät niitä seuraa, eikö tämä tarkoita, että valtio yrittää ohjata ihmisiä television pariin. Että hanki nyt se laite, kun kerran jo parissa vuodessa maksat saman verran pelkkinä maksuina. Tule pois fiksun tekemisen parista – pois ulkoilemasta ja päivystämästä kasarmia – tule tänne television äärelle.

Eikö kansanterveydellisesti olisi kannattavampaa panna kaikki maksamaan pakollista kuntosalimaksua, kuntoilivat sitten tai eivät. Voi olla, että into lähteä kuntoilemaan nousisi, jos siitä joutuisi maksamaan joka tapauksessa.

Kaupallisia kuntosalitoimijoita saattaisi ärsyttää, että valtio tarjoaisi kilpailevan palvelun, mutta julkisen palvelun kuntosalillapa olisi laitteita myös lapsille ja käyttöohjeet ruotsiksi.

[Minusta Ylen saisi rahoittaa veroista ja Ylen kuuluisi keskittyä tuottamaan sellaista ohjelmaa, joka ei elä kaupallisesti. Laadukkaita uutisia, mikä ettei lastenohjelmiakin, mutta viihteen näyttämisestä sen ei kuuluisi kilpailla suotta kaupallisten toimijoiden kanssa. Kirjoitin tästä kai joskus, mutta en nyt jaksa huonolla yhteydelläni etsiä.]

***

Uutisia, niin kuin vaikka Ruotsin palkka-armeija. Kuulemma muodostavat 50 000 miehen ammattiarmeijan. Suomen sodanajanvahvuus on tällä hetkellä 350 000. Näistä hapenottokyvyltään hyvässä tai erinomaisessa kunnossa on hieman yli 50 000 miestä. [Laskin tämän tuoreen reservin kuntotutkimuksen perusteella, mutta en viitsi nyt avata sitä tällä mobiiliyhteydellä tarkkaa lukua varten.]

Ruotsalaisten ammattilaisten luulisi täyttävän hyvän rajan kepeästi, sillä tämä ei vaadi kuin suunnilleen 2600 metrin cooperkuntoa. Niin vain meillä naureskellaan, ettei Ruotsin 50 000 miehellä tee mitään.

***

En ollut mukana juhannuksen suuressa meriseikkailussa. Vietin kaupunkijuhannusta. Pysäköin pyöräni tyhjälle tielle ja haaveilin olevani urbaani Schizo-Janne.

Seurasaaren juhannusjuhlia tahtoisin kuvata surkuhupaisiksi. Kehtasivat silti vakavalla naamalla pyytää 15 euroa siitä, että päästivät ihailemaan kokkoa.

Tämä kosketti kuin kauppatorin poronluukauppiaat.

Tämä mies saa luultavasti tyyli-inspiraationsa 60-loppupuolen slovenialaisesta elokuvasta ja ostaa vaatteensa etupäässä Kööpenhaminasta.

Ja olihan siellä ihka aito morsiuspari.

Kamppi se vain oli kovasti tyhjillään.

Viikonloppuna vierailin Tampereella, ja sepä on kaunis kaupunki aina vain.

Täten julistan Tornado-vuoristoradan Suomen parhaaksi huvipuistolaitteeksi. En ole käynyt Särkänniemessä liki kymmeneen vuoteen, joten tuokin oli vielä kokematta. Näin myös, kuinka Jari Sillanpää ja Tommy Lindgren harjoittelivat illan Pitkä kuuma kesä -lähetystä varten Boys of Summeria. Minähän salaa pidän tuosta laulusta.

Ostin myös pienen Särkänniemi-historiikin. Siellä väitettiin vakavalla naamalla, että oli suuri edistysaskel, kun entisen huvipuistorannekkeen ja koko alueen kattavan avaimen sijaan alettiin myydä avainta niillekin, jotka haluavat pelkkään huvipuistoon.

Kymmenessä vuodessa olen sentään kasvanut sen verran, että olisin ollut taipuvainen haluamaan Sara Hildenin taidemuseoon. Se ei vain ollut auki.

Sikäli hauskaa, että New Yorkin Metropolitanin Francis Bacon -näyttelyssä oli pari taulua lainassa Hildenin museosta.

Kävinpä sitten pitkästä aikaa Näsinneulassa, kun sinnekin pääsi. Maisemat olivat kauniit, vaikka kaupungin epäkaupunkimaisuus vähän surettikin. Historiikissa kerrottiin, että tornissa oli ennen vanhaan kaksikerroksinen yökerho, parhaimmillaan jopa rullaluistinrata. Nykyään on vain sen verran kallis ravintola, että jäi väliin tällä kertaa.

Lasten eläintarhassa oli oikeastaan hauska pyörähtää. Hassua, kuinka kameran kanssa jaksaa katsoa asioita, joita ei ehkä muuten jaksaisi.

Toinen asia on sitten, jaksaako kuviaan koskaan kuitenkaan katsoa.

[Kaiken uhalla laitoin nähtäville myös joitain New York -kuvia.]

Katkeroitunut päivystäjä arvioi lentokoneskenen uutuuksia

2009-06-08T19:37:00.006+03:00

Niin, olen yhä armeijassa. Niinhän se on, ettei maa puolustamalla kulu. Eikä aika kuluttamalla.

[Oletteko huomanneet, että Harmaa hattu päivittää nykyään ihan jatkuvasti.]

***

Sikäli viisaasti maa pitää huolen omistaan, että aina silloin tällöin minut määrätään istumaan tyhjään taloon vahtimaan, ettei se syty palamaan. Istun täällä kello 17.00–24.00 ja vahdin herkeämättä, ettei tulipalo yllätä. Kun väki saapuu vähän ennen yhdeksää, katson lisäksi, ettei kukaan tule myöhässä.

[Jos sattuisi myöhästymään, olen sillä hetkellä vessassa, etten huomaisi ja joutuisi miettimään, kuinka tästä kuuluisi ilmoittaa.]

Onneksi täällä ei ole ketään piittaamassa siitä, mitä päivystäjät tekevät, joten voin käyttää tietokonetta tökkivällä kännykkäyhteydellä. Väittävät, että kännykkäkenttä on tahallaan huonompi varuskunta-alueilla, mutta jotenkin tuntuu oudolta, että operaattorit jaksaisivat moista vaivaa nähdä yhden asiakkaan takia.

Ehkä tarkoituksena on häivyttää moderni tekniikkaa mielestä niin, etteivät armeijan viestilaitteet tuntuisi niin, tuota, vintagelta.

Normaaleissa perusyksiköissä päivystäjät eivät saa tehdä juuri mitään. Siviilikirjallisuutta saa lukea vain yöaikaan. Päivällä ainoa sallittu lukeminen ovat erilaiset ohjesäännöt, tärkeimpänä Ylpalvo.

Edes Raamattua ei saa lukea.

Kieltämättä olisi epäreilua, jos päivystysvuoroon sattunut lukisi vaikka maailman tapahtumista sanomalehdestä sillä aikaa, kun muut harjoittelevat metsässä. Mikä on yhdelle lisää, on kaikilta pois.

Äh, kamalan angstista settiä, näemmä, vaihdetaan aihetta.

***

Miettikääpä nyt vaikka HOK-Elantoa.

Se tulee nykyään vastaan kaikkialla. S-kaupan valtavan rumissa mainoksissa se lukee isolla. Myös Sokoksen räystäässä. En sano valtavan ruman Sokoksen, sillä minusta Sokoksessa on puolensa. Lakimieheni on toista mieltä.

Nykyään jopa S-marketin halpatuotteissa lukee HOK-Elanto. Mikäs niiden tuotteiden nimi olikaan, unohdin.

Hahaa, kannaisiko ehkä olla niin kuin Kesko. Ei kukaan eikä ikinä unohda Pirkka-tuotteiden nimeä.

[Minähän olin lapsena Kesko-fani, vaikkei ole sekään enää helppoa.]

HOK-Elanto vain on niin täydellinen komiteatyönä syntynyt nimi, ettei tosikaan. Se on vähän niin kuin Windows Vista Home Premium.

Tietty, on teillä ollut vaikeaa ja on menty konkurssiin, ja kaikkia pitää miellyttää. Silti, Elanto saattaa nimenä merkitä joillekuille jotakin. HOK ei merkitse kellekään mitään. Ja HOK-Elanto nyt ei vain ole sellainen sana, jota kannattaa tunkea julisteisiin ja pakkauksien kylkeen.

Ai niin, mutta väkihän taitaa oikeasti äänestää HOK-vaaleissa. Ehkä HOK todella on jossain skenessä relevantti brändi.

Lopulta muistan, että vika on yleensä minussa.

***

Vaaleista puheen ollen. Haglundin ei olisi kuulunut päästä läpi. Ei niin kamalalla tekstillä kuin hänen lehtimainoksessaan oli. Sikäli ironista, että hänen tahto, tieto, taito -ritirampsunsa oli niin lähellä kokoomuksen into, tieto, taitoa.

Toisaalta, väliiks.

Tuo täytyy aina muistaa sanoa välillä, kun on kyse vaaleista. Oli hämmentävää nähdä, kuinka pihalla Eija-Riitta Korhola oli niin Uuden Suomen vaaliväittelyssä kuin Hesarin minuutin vaalipuhe -kilpailussa.

Hämmensi, että vihreiden ehdokasjuliste oli niin kotikutoinen ja ruma kaikkine amatöörimäisine heittovarjoineen. Oudoksutti, että kokoomuksen julisteissa Stubbin naama vei enemmän tilaa kuin ehdokkaan kuva ja esittelyteksti.

Minun mieltäni lämmittää kierosti Ville Itälän menestys. Jotenkin ilkeästi häntä aikoinaan kohdeltiin ja nyt hän näyttää kaikille.

Ja pidin Vanhasesta presidentin vaaleissa, kun hän myönsi hävinneensä. Ja pidin taas. Jos hän ei muuta osaa, niin hävitä sentään. No, kokemus tuo varmuutta.

Urpilainen on vähän heikko siinäkin. Eurovaalit ovat olleet SDP:lle perinteisesti vaikea vaalit, osasi sanoa. Ja jos ensi kerralla hävitään eduskuntavaaleissa, voi sanoa, että vaalit nyt ovat viime aikoina olleet aika vaikeita SDP:lle.

***

Sittemmin olen innostunut hetkeksi tutkimaan matkustajalaivoja. Ilmeisesti laivoista tuli jokseenkin nykyisen näköisiä vasta 70-luvulla. 80-luvulla ne olivat jo melkoisesti sellaisia kuin nyt. Siljat Serenade ja Symphonyhän ovat 80-luvun lopusta.

Sen jälkeen ei olekaan tapahtunut mitään. Dramaattista.

Kuulin juttua, että ovat suunnitelleet uusia purjelaivoja Itämerelle. Siinä olisi tyyliä.

Lentokoneista olen lukenut jälleen turman myötä. Nekin saavuttivat huippunsa jo aikaa sitten. Ennen pari vuotta sitten tullutta superjumboa perinteinen jumbojet eri versioissaan oli suurin matkustajakone 30 vuoden ajan.

Ilmailuharrastajat ovat oma kiihkeä nörttilajinsa. Törmäsin kiehtovaan kuvareportaasiin superjumbo A380:llä tehdystä matkasta. Etenkin viihdejärjestelmä vaikuttaa hienolta. Mainiota, että näyttöä voi käyttää myös vaikkapa matkavalokuvien katseluun kameran muistikortilta.

Epätoivossani päädyin jopa Finnairin blogiin. Siellä on sujuvasti kirjoitettua juttua, joka tasapainoilee juuri ja juuri tiedotemaisen tylsyyden rajoilla. Sieltä tupsahdin sivulle, joka esittelee Finnairin vanhaa New Yorkin -toimistoa. Se on varsin makea. Näemmä jo ennen applestoreja osattiin tehdä hienoja myymälöitä.

[Ehkä kirjoitan joskus jotain parin viikon takaisesta New Yorkin -matkastani. En minä toisaalta ole vielä kirjoittanut Hongkongistakaan, ja siitä on jo yli vuosi.]

***

Mielialaani paransi suuresti tieto työllistymisestäni. Palaan takaisin Elisalle, jälleen suhmuroimaan salaperäisyyksien parissa.

Näyttää tosin, että yhtiöllä olisi tarvetta pienessä käyttöliittymäpetraamisessa ihan arkisissakin asioissa. Verkkokaupasta ei onnistu hankkimaan vuoden mittaista kytkysopimusta, vaikka laki sanoo, että tällaisiakin pitää myydä.

Panu Lehti perustelee, etteivät tällaiset juuri kiinnosta asiakkaita. Isäkin opetti aikoinaan, ettei pidä lopettaa yhteen tanssiin, vaan sanoa, että etiketti vaatii kaksi.

Ironisin on Lehden selitys:

- Muutos ei vaadi kauhean suurta työmäärää, mutta on ollut paljon muutakin tekemistä.

Eihän sitä kaikkea ehdi, kun välillä täytyy käydä kuulemassa tuomionsakin.

Elisan puolustukseksi täytyy sanoa, että sama ongelma vaivaa muitakin operaattoreita ja Elisan sivuilla sentään sanotaan selvästi [ainakin nyt uutisen jälkeen], että yhden vuoden sopimuksen voi saada asioimalla myymälässä.

***

Tällä Santahaminan aavekasarmilla ei ole mitään kuulutuslaitteiston kaltaista hienoa tekniikkaa, mutta Upinniemessä ja sen myötä Merisotakoulussa oli tapana kutsua ihmisiä saapumaan päivystäjän pöydän tasalle. WTF tasalle?

Kertokaapa, sanotaanko jossain muuallakin noin. Mitä olen joissain varuskunnissa käydessäni asiaa selvittänyt, vaikuttaa, että monessa paikassa käytetään jotain järjellistä sanaa, kuten luo.

Nappuloita

2009-03-23T22:21:00.007+02:00

Tulevat meuhkaamaan sananvapaudesta ja sen sellaisesta. Maasta, jossa mieltä saa osoittaa vain yksi henkilö kerrallaan. Tämä on kuin jostain kuolleesta huumoriblogista.

***

Kotini alaoveen tuli numerolukko. Ennen vanhaan ovi oli auki päiväsaikaan, mutta nykyään asukkaat joutuvat naputtamaan koodin. Luulin, että numerolukkojen ajatus on, että pizzalähetin saa päästettyä ylös asti ilman avaimia, mutta ei se niin toimi. Ovi menee kiinni kahdeksalta kuten aina ennenkin, eikä koodi toimi sen jälkeen. Lukon ainoa tarkoitus on häiritä asukkaiden kulkua päiväsaikaan.

Tuollaisia systeemejä kuvittelisi näkevänsä lähinnä armeijassa.

[Kävin tässä jonain viikkona keikalla Yleisradiossa. Menin sisään epäoptimaalisesta ovesta. Ovella tiedettiin silti, kuka olin ja ketä olin menossa tapaamaan. Se oli vaikuttavaa. Mietin, että jos armeijassa tulisi väärälle portille, joku raukka lähtisi juoksemaan ja hakemaan paperista nimilistaa toiselta portilta.]

Äh, tämä on kohtuutonta. Olin viime viikolla Riihimäellä käymässä ja näin siellä hienoja juttuja ja tervettä nörttiasennetta.

***

Tuon numerolukon koodi on 7887 [koodi muutettu].

– Äh, jos tuollainen kallis järjestelmä piti asentaa, olisivat edes säästäneet nappuloissa ja laittaneet siihen vain nuo tarvittavat kaksi, tuumin.
– Tai jättäneet vain yhden. Voisi sitten morsettaa oikean koodin.

Tuo oli viikkoa ennen kuin Apple tosiaan teki saman iPod shufflessa.

[Siinä ei ole enää nappeja, vaan komennot annetaan naputtamalla kuulokejohdon yhtä ainoaa nappia. Kolme painallusta on kai hyppy taaksepäin. Painalluksia ja pitoja yhdistelemällä pitäisi onnistua jopa kelaamaan.]

***

Disneyn copy & paste -video on hämmentävintä toviin tapaamaani. Hassuinta, että se oli Uudessa Suomessa ennen oikeita webbisivuja.

Nyt vain toivotaan, ettei kukaan huomaa, että Ruotuväki tehdään samalla tavalla valmiista palasista.

***

Olen tavannut sanoa, että siitä huolimatta, etteivät aikoinaan vaihdossa suorittamani opinnot korvannut yhden ainoaa tutkintoni kurssia, pitäisi Saksassa viettämääni vuotta opintojeni ainoana, joka ei mennyt hukkaan.

Silti pidän täysin pöhkönä Virkkusen ehdotusta pakottaa kaikki opiskelijat ulkomaille.

Entä jos joku vaikka noudattaa Hyssälän aiempaa ehdotusta ja hankkii lapsia jo opiskelijana?

Ilmeisesti ratkaisu on mennä vaihtoon Ruotsiin. Jan-Erik Enestam olisi riemuissaan, kun lapset pakotetaan oppimaan ruotsia jo ennen tarhaikää.

Asiatonta keskustelua

2009-03-07T23:08:00.005+02:00

Siinä minä istuin espoolaisen kauppakeskuksen ketjuravintolan pöydässä yhdessä JCP:n kanssa. [Me vedämme lamaa niin dunkkuun, katsokaas.] Pöydän päässä oli syöttötuoli.

– Sori, onks tää tuoli teidän? tilauksia kirjaamaan saapunut tarjoilija kysyi.

Mietimme, mitä olisi kuulunut vastata.

– Joo, tai siis ei meidän vaan Masan. Se meni käymään kusella, mutta voisit tuoda sille bissen.

Vai

– Emme me homot saa tässä maassa adoptoida lapsia. Vanhanenkin se vaan nostaa eläkeikää eikä piittaa meistä.

Tarttua sitten toisiamme kädestä ja pillahtaa itkuun.

***

JCP pohti, että edessä saattaa olla vakavampi globaali murros kuin moni uskaltaa ajatellakaan.

– Kiina pumppaa lainaa kompuroivaan länsimaailmaan. Jossain vaiheessa se haluaa omansa takaisin. Yhtäkkiä peliin saapuukin muutama miljardi lisää ihmisiä, jotka haluavat osansa hyvinvoinnista. Siitä, joka meillä on heiltä lainassa.

– Kyllä siinä vaiheessa sopii huokaista syvään, ettei Kiinassa ole demokratiaa, minulta lipsahti.

***

JCP huomasin myös tällaisen kontekstinsa hyvin haistaneen mainoksen.

Arkistonhoitaja

2009-03-06T23:03:00.004+02:00

Nopeastipa meni viikko. Luultavasti nukahdin jonkin päivän ylitse eikä kukaan osannut kaivata minua.

Oikeasti hetkittäin oli jopa kiirettä. Jäänköhän joskus kiinni siitä, etten suotta ole kirjoittanut kysymyksiä valmiiksi ennen haastattelua. Ehkä sellainen kuuluisi asiaan.

***

Minulla oli muka kirjoitettuna just hyviä blogiaiheita, mutten muista enää minne. Ehkä ne jäivät vessan seinään. Jätin aiheet pois edellisestä viestistä, kun sen piti keskittyä kaikessa asiallisuudessaan edes yhteen aiheeseen.

Ai niin, tätä mainosta mietin. [Niin, olen ollut Kaisaniemessä. Te tiedätte, mitä se tarkoittaa.]

Ihmiset kai saavat jotain kicksejä siitä, että käyttävät kaikkein suosituinta merkkiä. Onko se jonkinlainen turvaa tuova tekijä kaiken epävarmuuden keskellä. Kertokaa te, jotka olette markkinointia lukeneet. Minua moinen lähinnä ahdistaa.

{Tietty sinua ahdistaa – kevät on tulossa.}

Mutta eikö paljon parempi kuvateksti tuohon, missä orava halaa paperia olisi:

Ihana arkki.

***

Pitäisiköhän olla pettynyt median vallattomuuteen, kun Hesari ei onnistu kumoamaan yhtä lakia. Mihin tässä voi enää luottaa.

Olen oikeasti hieman ongelmissa, ketä saattaisin äänestä seuraavissa vaaleissa. {Toisaalta, et ole koskaan saanut ketään läpi eduskuntaan, että väliix?} Rapauttaa vähän uskoa tällainen.

Jos äänestämättä jättävät sanovat, että ei voinut sanoa kyllä tai ei, niin kuinka tämä poikkeaa niistä, jotka luulevat protestoivansa jättämällä osallistumatta vaaleissa?

***

Sitten taas [äh, ei kukaan onneksi sano noin], minusta väki, joka purnaa eläkeiän nostamisesta tarjoamatta ajatuksia, kuinka huoltosuhde sitten korjattaisiin ja pitenevä elinajanodote kompensoitaisiin, ovat perin höhliä.

On jollain tapaa jopa hassua, että eläketulot korreloivat palkkatulojen kanssa. [Niin, maksetaanhan korkeammista tuloista korkeampaa eläkemaksua, mutta eihän korkeampaa veroprosenttiakaan hyvitetän mitenkään.] Luulisi, että eläkkeeseen mennessä ehtisi säästää sen verran, että sillä rahottaisi erikoistarpeensa ja eläkkeellä sitten elelisi siinä kuin muutkin kansalaispalkkalaiset.

[Vaikka kyllähän opintotukikin korreloi tulojen kanssa – joskin negatiivisesti. Mistäköhän se palautusten 15% rangaistuskorko on keksitty.]

Sittenkin mietityttää, että tosiaanko se tyyppi, joka sattuu olemaan puheenjohtajana siinä puolueessa, joka sattuu saamaan eniten ääniä, voi yksin päättää ihmisten eläkeikiäkin. Vain äänestääkö eduskunta tästäkin vielä – inttityyliin ihan opetetulla tavalla.

***

Matkustan päivittäin metrolla kaupunkiin. Junat ovat varsin täynnä, usein ei pääse istumaan lainkaan. Vuoroväliä ei kai juuri voi tihentää nykytekniikalla. Myös kaukojunat tuntuvat olevan varsin täysiä aamuisin ja ymmärtääkseni pullonkaulan muodostaa heikkokapasiteettinen rataverkko.

Mieleeni hiipii karmiva ajatus: onko järkevää suositella joukkoliikennettä, jos siellä ei oikeasti ole kapasiteettia vastata lisäkysyntään. Tiettävästi espoolaisetkin kannattavat metroa etupäässä siksi, että vapautuva bussikaista avattaisiin henkilöautoille.

***

En ole pitkään aikaan oikein seurannut blogimaailmaa. Jätin jopa miitin väliin, vaikka matkustin sentään Helsinkiin saakka Espoon linnastani. Just Sopivastin linkkien seasta löysin sentään pitkästä aikaa uuden tuttavuuden. Kuvitteellisissa keskusteluissa on parhaimmillaan jotain samaa kuin Kysyn vaanissa ja muissa saman henkisissä. Yritystä edes.

Pyhitetyt keinot

2009-03-03T20:08:00.005+02:00

Suomeen kaivataan lisää kansanäänestyksiä. Kansa tietää tietenkin, mitä se haluaa lopputulokseksi, mutta kansalta ei tulisi kysyä parasta keinoa päästä näihin lopputuloksiin.

Aivan samalla tavalla kuin käyttäjiltä ei tule kysyä, kuinka käyttöliittymä tulee toteuttaa. Käyttäjät eivät ole suunnittelijoita eivätkä yleensä osaa itse ehdottaa parasta ratkaisua. Heiltä tulee kysyä mitä he haluavat ja heitä tulee havainnoida ja ymmärtää mitä he oikeasti haluavat. Ja sitten suunnitella ja toteuttaa tämä mahdollisimman fiksusti.

***

Politiikassakin pitäisi jotenkin selvemmin erottaa keinot ja päämäärät. Eri puolueilla on eri päämääriä – ja tuleekin olla. Kaikkea ei voida jakaa kaikille, joten tarvitaan kompromisseja ja näistä päätetään puolueiden arvojen perusteella.

Keinojen sen sijaan pitäisi olla neutraaleja. Ideaalitapauksessa olisi tutkittua tietoa. Jokaiseen päämäärään pääsemiseen on ideaalisti yksi paras keino. Keinojen valintaan ei tulisi sotkea politiikkaa eikä puolueiden arvoja. Oikeiden keinojen löytämisen ja soveltamisen voisi suorastaan jättää asiansa osaaville ammattilaisille.

Nykyään vaikuttaa, että eri puolueilla on arvopohjaisia uskomuksia enemmänkin keinoista kuin päämääristä. Vaikka sanottaisiin pyrittävän samaan asiaan, kukin haluaa päästä sinne omalla keinollaan. Eikä kerrota vakuuttavasti, miksi mikin keino on paras.

***

Ehkä parhaaseen vaalitulokseen päästäisiinkin, jos ei äänestettäisi henkilöitä vaan asioita. Vaalikonehenkisillä kysymyspattereilla laitettaisiin prioriteetit järjestykseen, slaiderit kohdilleen. Tämän jälkeen asiantuntijat toteuttaisivat politiikkaa, jolla päästäisiin mahdollisimman hyvin toivottuihin lopputuloksiin.

Ruusuisen mallin ongelma taitaakin olla siinä, ettei moisia asiantuntijoita ole olemassa. Eikä päämääriin pääsemiseen tarvittavia parhaita keinoja taideta tuntea. Äh.

Toisen näköistä

2009-02-25T21:36:00.003+02:00

Facebookissa voi nykyään klikata tykkään, jos pitää jostakin uutisesta tai sellaisesta. Mikähän minua vaivaa, kun koen tarvetta päästä klikkaamaan en tykkää.

***

Kuorosota-ohjelmaa katsoessani mietin, mahdetaanko teostomaksuja maksaa sekuntiperusteisesti. Vai haluavatko ihmiset todella katsoa vartin, kuinka joku kuoro treenaa uima-altaassa tai keittää kahvia lumihangessa ja tämän jälkeen itse esityksen, jossa kappale on leikattu kolmasosaan alkuperäisestä. Eikö voitaisi skipata turhuudet [kuten toki dikiboksin bufferilla teenkin] ja laulaa laulut kokonaisina.

Niin, olen katsonut jonkin verran televisiota viime aikoina. Pasilan ja Kuorosodan liki joka viikko. Jotenkin salaa olen halunnut, että tuo Mikki pysyisi mukana. Olen oikeasti varmaan sisimmässäni espoolainen, vaikka oikeasti halusin vain eroon Marionista, kertq ärsytti.

***

Televisio on auki tuossa taustalla. Kuulin, että uuden viihdeohjelman nimi on Reikä seinässä.

Voi korruptoitunutta mieltäni.

***

Tätä mainosta katsoessani muistin taas, että ihmiset ajattelevat asioista aika monella tavalla. Ihminen, joka ajattelee mainoksen tekstien mukaisesti ajattelee mainoksen nähdessään vain just niin. Ei tuo mainos saa ketään ajattelemaan, että huh, olenpa ollut hölmö. Ehkä se ei siihen pyrikään.

***

Samaan tapaan heräsin miettimään, että olen ehkä ollut väärässä ajatellessani, että on älytöntä ajatella, että on olemassa naisia ja miehiä ja nämä ovat erilaisia. Kun olen tottunut ajattelemaan, että ihmiset ovat erilaisia, mutta ettei miehiä ja naisia ole mitenkään tarkoituksenmukaista niputtaa omiksi ryhmikseen.

Entä jos naiset sittenkin ovat erilaisia ja olen kaikessa sukupuoliagnostiikassani hakoteillä, mietin.

Sitten luin Mi€$asiaa-jutun Hesarista ja ihmettelin, ajattelevatko jotkut tosiaan noin vai oliko tuo vain epäonnistunutta huumoria.

Eikä sillä, käsilaukku voisi olla usein kätevä, mutta miehet joutuvat jättämään sellaisen narikkaan, mikä tuhoaa tarkoituksen.

***

Hiphei M&M-karkit ovat viimein Suomessa. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi on olemassa kaksi tunnettua mauttomien suklaakarkkien merkkiä, M&M ja Smarties. Kuka ihme noita syö?

Minua ärsyttää, kuinka suomalaiset luulevat, että vaikkapa suomalainen juusto tai jäätelö olisi jotenkin ihmeellisen hyvää, mutta Suomessa ja Ruotsissa on tosiaan aika hyvät karkkivalikoimat.

Uusia puuhia

2009-02-21T19:30:00.008+02:00

Ajattelin päästä vaihteeksi eroon armeija-aiheista, mutta jos nyt kuitenkin Hanna-Leena Hemming. Hän kirjoitti hauskasti Kauppalehdessä:

Hemmingin mukaan Reserviupseerikoulussa annetaan Suomen parasta johtamisoppia. Väite on hänen mukaansa "helppo uskoa, jos katsoo Suomen suurimpien ja tunnetuimpien yritysjohtajien reserviupseeritaustoja".

Ei auta kuin toivoa, että maailmassa riittää muitakin yhtä helppouskoisia. Jotain tekemistä pitäisi minunkin keksiä ensi kesänä näinä aikoina, joina Nokiakaan ei palkkaa ketään. Vaikka enhän minä Haminan RUKkia käynytkään vaan Merisotakoulun. Ehkä sitä ei lasketa.

***

Varusmiehille jaettava Sotilaan käsikirja [PDF >20 Mt] tekee saman virhepäätelmän kuin Hemming: sekoittaa kausaliteetin ja korrelaation. Se, että RUKin käyneet menestyvät elämässään ei välttämättä johdu RUKin käymisestä. RUKkiin pääsevät sattuvat olemaan pärjäävää tyyppiä ja usein pärjäävät muuallakin kuin armeijassa.

[Lisäys: Aihetta käsiteltiin sittemmin ansiokkaasti xkcd-sarjakuvassa.]

Tällainen hieno kaavio meille esitettiin, kun johtajakoulutuksen mielekkyyttä perusteltiin:

Saa nyt nähdä, kuinka käy. Viedäänkö meiltä vielä missikisatkin.

"On aika luopua kulttuurista, jossa möhömahaiset reservin upseerit arvioivat sievästi keikistelevien anorektikkojen ulkonäköä", vaatii professori Teivo Teivainen. HS

***

Nykyään vaikutan tosiaan Ruotuväki-lehdessä. Hieno tunne saada oma nimensä ja valokuvansa internettiin.

Jos siis jokin puolustusvoimahenkinen aihe kiinnostaa, ottakaa yhteytta, niin katsotaan, sopiiko se lehden linjaan.

On ollut hauskaa nähdä, että toimituksessa on pitkästä aikaa ihan normaaleja ihmisiä. He tuntevat nettimeemit, tietävät mikä 4chan on eivätkä pidä omituisena fonteista keskustelua.

Eikä sillä, että kaikki olisi niin auvoista. Kyllähän tämä video on hilpeä, mutta onko sitä pakko katsoa monta kertaa päivässä.

***

Toimittajana olen jo muutamassa viikossa päässyt tekemään monenlaista mielenkiintoista. Olen ehtinyt kätellä puolustusvoimain komentajaa ja puolustusministeriä. Sekä tilata taksin Juha Miedolle. Häkämies tuli erikseen tervehtimään lehdistötilaisuuden jälkeen ja kertoi tehneensä itse saman virheen – menneensä kokelaana Ruotuväkeen.

Viime viikolla käväisin Keuruulla, ja paikan lämminhenkinen tunnelma pysäytti hetkeksi. Ihmiset eivät tuntuneet lainkaan niin kyrpiintyneiltä kuin täkäläisissä varuskunnissa.

Puoli kahdeksalta sotilaskoti täyttyi Salkkareita väijymään tulleista varusmiehistä. Minuutin yli kahdeksan se oli taas liki tyhjä.

***

Näköjään inttijuttua riitti koko tekstin täytteeksi. Koetan pitää jutun pituuden aisoissa. Olen ajoittain arkistoja selaillessani joutunut myöntämään, että ylipitkät tekstit ovat vähän puuduttavia joskus. Etenkin ollessaan tylsiä.

Kuinka johtaja kiertää lätäkön

2009-01-24T13:06:00.004+02:00

Yksi erityinen piirre armeijatouhussa on, että henkilökunta tuntuu aivan vilpittömästi uskovan, että varusmiehet oppivat valtavasti palveluksensa aikana. Peruslähtökohta tuntuu olevan, että alokas on likimain aivoton idiootti, joka ei kykene tekemään mitään itse ja jolle kaikki täytyy selittää juurta jaksain – mieluusti ilman sivulauseita.

Reserviupseerikurssin suorittanut taas on ensiluokkaisen koulutuksen seurauksena kehittynyt hämmentäväksi huippuyksilöksi, joka kykenee mihin tahansa. Aivan kuin nämä fiksut tyypit eivät olisi olleet fiksuja jo kesällä, jolloin leikkiin lähdettiin.

***

Esimerkkitarina valaisee tätä ajatusmaailmaa. Marssimme parijonossa laivaston loma-asun puolikengissä sateisessa säässä. Maahan oli kertynyt lätäköitä sinne tänne. Perusajatus on, että muoto marssii suoraan eikä piittaa lätäköistä. Nyt muodon ensimmäisenä kulkeva suuntamies kuitenkin selvästi kiersi vastaan tulleen syvän lätäkön ja muoto seurasi perässä.

– Mitäs tämä on, suuntamieskö tuolla väistelee lätäköitä? meitä johtanut luutnantti kivahti muodon kulkemisesta vastanneelle upseerioppilaalle, joka oli määrätty tuolla viikolla esimieheksemme.
– Minä annoin hänelle luvan väistää tuollaisia syviä lätäköitä, kun meillä on jalassa vain nämä pikkukengät, upseerioppilas keksi hädissään vastata.

Luutnantti mietti hetken ja sanoi sitten.

– Hyvä on. Ovathan tässä sentään kyseessä upseerioppilaat. Upseerioppilas osaa kyllä harkita, onko lätäkkö niin syvä, että se on syytä kiertää. Mutta muistakaa, ettei tule kuulonkaan, että moista tehtävää voisi antaa suuntamiehelle, jos kyseessä olisi miehistö- tai alokasjoukko.

Nyökkäsimme vakavina. Ja mietimme hiljaa mielissämme, että aivan tosissaanko täällä kuvitellaan, ettei normaali ihminen tajua, milloin lätäkköön voi astua ja milloin ei. Aivan kuin juuri puolustusvoiman johtajakoulutus antaisi kyvyn vastata tähän haastavaan ongelmaan. Kuinka maailman naiset pärjäävätkään elämässään, kun eivät edes tiedä, kuinka menetellä vesilätäköiden kanssa.

Puhutaan vissiin ihan normaalisti

2009-01-23T16:19:00.007+02:00

Kommentoin muinaisessa alokasajan merkinnässäni joitain armeijakielen omituisuuksia. Yksittäisten muussa maailmassa harvinaisten sanojen lisäksi leimallista on tuttujen sanojen käyttäminen omituisella tavalla sekä muutamat toistuvat fraasit.

Jäätävä on yksi tällainen sana. Se tarkoittaa jotakin voimallisen negatiivista. Toiminta voi olla jäätävää. Myös henkilö voi olla jäätävä. Tällöin tähän liittyy erityisesti se, että henkilö on jollain lailla pihalla eikä aivan tehtävänsä tasalla. Hupsua on, että joissain yhteyksissä jäätävän on kuultu tarkoittavan myös jotain ylettömän myönteistä. Kuinka vain, en enää kykene kuuntelemaan Maija Vilkkumaata niin kuin ennen, kun hän laulaa: Niin, sä lähdet jäätävään sateeseen eikä ketään kiinnosta, mitä sä teet.

***

Huomasin aikoinaan riemukseni sanakirjastani, että sana ilmeisesti on perin kätevä. Sillä on kaksi merkitystä ja ne ovat keskenään päinvastaiset. Näin on mahdollista ottaa voimakkaasti kantaa ja selittää sitten jälkeenpäin, kumpaa mieltä olikaan. Ilmeisesti voi ilmaista epävarmuutta kuten luultavasti tai täyttä varmuutta kuten sanottaessa, että on ilmeistä, että jokin asia on jollain tavalla.

Armeijassa sanat vissiin ja varmaan ovat saaneet vastaavaan käänteismerkityksen. Sanottaessa ei varmaan pyöritä tarkoitetaan, ettei todellakaan pyöritä. Sanottaessa tervehditään vissiin ihan normaalisti, puhuja ei ole suinkaan epävarma siitä, että toisen tulisi tervehtiä.

Ruotuväen alokasliite [PDF, 1 Mt, viimeinen sivu] antaa vastaavasti esimerkin:

Vissiin, varmaan Tyypillinen sanonta. Esim. Ei vissiin juoda siitä pisuaarista.

(Ihan) normaalisti on myös valtavan yleinen fraasi. Sitä voi soveltaa usein, sillä asioiden tulisi periaatteessa tapahtua aina samalla tavalla. Jos joku kysyy, täytyykö punkka todella tehdä tänäkin aamuna, vaikka lakanat ollaan kuitenkin palauttamassa parin tunnin kuluttua, voi todeta, että punkat tehdään ihan normaalisti.

Yleensä fraasia käytetään sittenkin ironisesti. Koska asioita harvoin tehdään kaikkein fiksuimmalla tavalla, niiden tekeminen ihan normaalisti tarkoittaa, että jossain on taas sössitty. Kuten kirjoitin eilen Facebookissa matkustaneeni Suomenlinnasta Santahaminaan Upinniemen kautta. Ihan normaalisti.

Samanhenkinen fraasi on (ihan) opetetulla tavalla. Tälläkin on kovin lystiä hassutella ironisesti. Yleistä on myös todeta, että koulutuksen tässä vaiheessa asioiden pitäisi olla selviä.

[Niin, huvit ovat herkästi halpoja, jos kasarmilla ei ole edes nettiyhteyttä.]

***

Yksi loputtoman riemun lähde on inttikielen tapa puhutella asioita ja esineitä sukunimillä. Näin t-paita ei ole t-paita vaan paita, t-. Saapassukat ovat sukat, saapas- ja kenttälapio, lapio, kenttä-.

Mainituissa esimerkeissä on kuin onkin jotain järkeä. Ne toimivat jonkinlaisina sisäänrakennettuina otsikoina. Jos varusteita listataan aakkosjärjestykseen, kaikki paidat, sukat ja lapiot tulevat peräkkäin, jolloin hahmottaminen helpottuu.

Älyttömäksi tilanne menee, kun samalla logiikalla nimetään varusteita, joihin edellinen logiikka ei päde ja nimiä katkotaan hieman mistä sattuu. Oma lukunsa ovat myös lisämääreet, kuten väri ja mallivuosi.

Aioin aikoinaan piruilla nimeämiskäytännölle jo muinoin peruskoulutuskaudellani. [Vai kaudella, koulutus, perus?] Kirjoitin pakkauslistaa tavaroista, joita piti muistaa ottaa mukaan viikonloppuvapailta. Listalla olivat mm. kumi, puru- sekä kumi, pyyhe-, kunnollinen.

Palauttaessani viime viikolla varusteitani Santahaminan varusvarastoon silmiini osui paperilappu, jossa luki suojalasit kaupunkijääkärin. Olisi ollut selvästi havainnollisempaa, jos siinä olisi lukenut lasit, suoja- jääkärin, kaupunki-.

***

Jostain syystä rukkikurssillamme tuli jossain vaiheessa suosituksi hokea, ettei pidä jotakin juuri minään. Sanonnalle on tyypillistä aloittaa se sanalla itsehän. Joku ei pidä maamouhoja juuri minään, joku ei taas pansiolaisia.

Kenties näin kokeluutensa eilen aloittaneena voisi tokaista ylpeästi, että tässä vaiheessa koulutusta ei vissiin pidetä juuri mitään juuri minään.

[Oikeasti toki hyvinkin. Kurssilaisten jäätyä taakse huomasin, että oloni on kuin vaihtovuoden jälkeen kotiin palatessani. En minä moniakaan sinänsä kaipaa jokapäiväiseen elämääni, mutta tieto siitä, ettei entiseen ole paluuta, on aina hieman haikea.]

Ajankohtaiskatsaus

2008-12-06T23:33:00.002+02:00

Oikeasti asioihin vain kiinnittää huomiota, kun ne sattuvat omalle kohdalle. Aikoinaan kirjoitusten jälkeen tuntui, että lehdissä kirjoitettiin erityisen paljon ylioppilaista. Nyt kerrotaan kuukausittain keskeyttämistilastoja ja Cooper-tuloksia, vaikken ole edes nähnyt puolustusvoimien mainitsevan nimeä Cooper missään yhteydessä. Esiintyvät kuin olisivat itse keksineet koko jutun. [Minäkin juoksin rahtua vaille kolmetuhatta metriä, vaikka makoilen löysällä johtamisjärjestelmälinjalla. Niin, kehuskelen typerillä saavutuksilla, kun en ole saanut kohta puoleen vuoteen aikaan mitään hyödyllistä. Se on pitkä aika.]

Samaan tapaan sen kerran, kun yksi Hesarin toimittaja on nimeltä tuttu, hänet valitaan vuoden journalistiksi ja häntä mainostetaan kuukausiliitteen kannessa Halos-artikkelista sekä Hesarin etusivulla Kuukausiliitten Ahtisaari-arkistoaarrejutun kirjoittajaksi. Ei sillä, onnea Unskille minultakin.

Sikäli oivaa, että juuri kun olen armeijassa, Olivia-lehti kertoo maihareiden olevan muodissa. Ihmisten ilmoilla en tosin käytä maihareita, vaan laivaston loma-asun pikkukenkiä. Me maamouhotkin saamme pukeutua hienosti rukin ajan.

[Tänään Turussa marssiessamme useampi katselija luuli meitä laivastokokelaiksi. Eivät menneet nekään rytmihäiriöt omaan piikkiin. Maavoimien asuissa olisi ollut vielä ne kiusalliset nimilaputkin.]

***

En ole kirjoittanut mitään, sillä en saisi. Minun kuuluisi käyttää vapaa-aikani pariin puuttuvaan tenttiini valmistautumiseen. En ole jaksanut. Armeijassa on kamalasti tyhjäkäyntiä, mutta opiskelu täällä on vaikeaa. Suomenlinnassa talo ei myöskään tarjoa nettiyhteyttä eikä kännykkä toimi modeemina niin kuin kuuluisi. Raastan hermojani ja buuttailen laitteitani vuoron perään. Käytössäni on mokkuloita peräti kaksin kappalein, mutta minulla ei ole niihin simkorttia. Yksi sovelias simkortti on jumissa iPhonessani siten, ettei se toimi eikä tule ulos. Kotona minua odottaa sentään käynnistymätön skootteri, jonka huoltoon taluttamiseen pitäisi uhrata yksi arkipäiväksi sattuva vapaapäivä.

Kirjoittamista on haitannut myös käsiin räjähtänyt yritys tuottaa eeppinen tarina öisestä taisteluharjoituksesta Kiikalan korpimetsistä. Minä en tiedä, mitä korpimetsä tarkoittaa, mutta pelkkä metsä tuntuu laimealta. Juuri noin sillekin jutulle kävi. Poukkoilin jokaisesta lauseesta ohi aiheen. Sinänsä perustellusti, sillä mieleni toimii tyhmänä eteenpäin marssiessani aivan samalla tavalla.

Kyllä se juttu täytyy kirjoittaa. Siinä puhutaan Dronningholmin hillostakin.

Ja tietenkin tämä hiljaisuus sattui juuri silloin kuin kuuluikin. Jos vaikka aloinkin blogata vuoden tai pari liian myöhään, lopetin ainakin silloin, kun se oli vielä kohtuullisen coolia. Ihmeellistä on, että niin moni seuraamistani blogeista on hiljennyt. Erästä Saaraakin tapaa enää Ilta-Sanomien marginaaleissa – sikäli kun niissä lainataan YO-lehteä. [Taas noita ylioppilaita joka paikassa.]

Vanhan viisauden mukaan blogeista ei ole hyötyä, mutta niillä saa töitä ja naisia. Ehkä aktivoidun taas, kun tarvitsen jompaakumpaa.

***

Blogipikkujouluihin ajattelin tulla kaikesta huolimatta, aikataulupaineiden vuoksi vieläpä sievästi lomapuvussa.

Joskus kauan sitten näin unta, jossa olin armeijan aloitettuani ja hiukseni lyhennytettyäni jonkinlaisessa blogitapaamisessa ja kommentoin Marjutin kampausta. Hän oli leikannut hiuksensa lyhyiksi ja kommentoin, että hänelle sopii lyhyt tukka paljon paremmin kuin minulle. Sinänsä oikea havainto, tietty, mutta sikäli pöhkö, että Marjutin hiukset nyt ovat aina olleet jokseenkin lyhyet jo valmiiksi.

Saapa hyvinkin

2008-09-17T21:40:00.003+03:00

Ettei synny vääriä käsityksiä, olen ihan hyvällä mielellä. Olin eilen varsin etevä pystyttelemään mastoja ja heittelemään antenneja puuhun. Tänään tajusin keskusjuttuja siinä määrin hyvin, etten joutunut punnertamaan oppitunnilla. Kouluttajan tapana on laittaa punnertamaan, jos vastaa kysyttäessä jotain typerää tai ettei tiedä. Toistojen määrä riippuu vastauksen typeryydestä.

Enkä suostu myöntämään, että olisin itsekäs hyväkäs, joka on tyytyväinen heti, kun itse sattuu säästymään. Kyse on lähinnä reiluudesta. Olen ymmärtänyt, että minusta on suunnattoman ärsyttävää, jos minua rangaistaan toisten virheistä. Reilussa maailmassa valta ja vastuu ovat tasapainossa. Kun itsellä on kontrolli siitä, mitä tekee, vastaa myös mieluusti seurauksista. Jos sattuu olemaan johtajana, valta on laajempi ja tällöin saa vastata myös muiden suorituksesta.

Epäreilu turhauttavuus ilmenee tilanteessa, jossa ei pääse itse vaikuttamaan mihinkään, mutta jonkun mokatessa saa osansa kärsimyksestä. Pikkuhiljaa tuo saa kaikki parantamaan suoritustaan, mutta onko järkevää tehdä se niiden kustannuksella, jotka osaavat jo.

[Eikä sillä, että olisin itsekään joka kerta ollut kärsivällä puolella. Muut odottivat punnerrusasennossa, kun varusteensa puutteellisesti pakanneet hakivat tavaraa tuvasta. Minäkin noudin neulekintaat, vaikka niitä ei lopulta meidän tupamme versioon pakkauslistasta ollutkaan merkitty ja edellisessä komppaniassa niitä käytettiin vain talvella.]

***

Aina hetkittäin tekee mieli kommentoida armeijan hupsua uuskieltä, jossa annetaan uusia nimiä tutuille asioille. Radioiden ja kenttäpuhelinten luuri on jostain syystä nimeltään kuulopuhelin. Samaan tapaan kokeita tai tenttejä kutsutaan koulutöiksi.

Palaanpa vielä aiemmin käsittelemääni saada-sanan pannaan. Luin läpi Yleisen palvelusohjesäännön [pdf, 8 Mt] viikonloppuista koulutyötä varten enkä tietenkään löytänyt saada-sanan käyttökieltoa. Päinvastoin, ohjesäännön Liite 1:ssä sivulla 133 sanotaan näin:

Esimerkki 4 Herra yliluutnantti, saanko mennä tauon aikana vaihtamaan varusvarastolta saappaat?

Ei siis voinko, vaan saanko. Mitä tähän voi sanoa kuin hahaa.

Pilkahdus

2008-09-16T20:12:00.004+03:00

Sanovat, että meininki muuttuu mielenkiintoisemmaksi, kun AUKki alkaa. Tähän mennessä olen huomannut, että teemme enimmäkseen samoja juttuja, mutta toimintaa syynätään tarkemmin. Peitot täytyy viikata tarkemmin paikoilleen, ja vapaa-ajalle pääsee vasta pestyään ensin tunnin seiniä.

Hetkittäin tuntui kuin johtamisen kulmakivet eivät olisikaan älyllinen stimulointi ja yksilöllinen kohtaaminen, vaan ennemmin älytön stimulointi ja yhteisöllinen rankaiseminen. Kun pannaan punnertamaan täyspakkaus selässään, sopii hihkua hiljaa mielessään, ettei omassa repussa sattunut olemaan kiinni kamiinaa.

[Kirjoitin kamiina silläkin uhalla, että kamina tuntuisi paremmalta.]

Ehkä tuo oli kaikkiaan vain alun luulojen pois ottamista. Sittemmin on ollut rauhallisempaa.

***

Tänään mietin, että jos minun pitäisi yhtäkkiä tehdä kansanterveydellinen juliste, jolla suitsia odottavien äitien alkoholinkäyttöä, siinä voisi lukea: Älä tee lapsestasi kohtukäyttäjää.

Kuvitus sitten soveliaan inhorealistinen.

[Kirjoitin vahingossa inforealistinen.]

[Ylempänä kirjoitin vahingossa kulmakivat.]

***

Joskus armeijaa haukutaan siitä, että kaikenmaailman koulukiusatut toimivat johtajina. Minusta on jotenkin ironista haukkua jotakuta koulukiusatuksi.

Eikä sillä, koulukiusattu johtaja minustakin vielä joskus tehdään.

Ja kyseenalaisinta toimintaa harrastaa joka tapauksessa kantahenkilökunta.

***

Ai niin, mikä ihme on tuo Elisan mainos, jonka alussa animoitu tähti laulaa tähtiin, tähtiin, tähtiin?

***

Pitäisi kirjoittaa johtamisessee perjantaiksi. Ajatus oli tehdä se nyt, mutta tyydyin selaamaan nettiä ja ahmimaan pussin Pollyjä. Mielialasyön kuin pahainen naisparka. Olen laihtunut kilotolkulla, ei sillä.

Jahka saan luvan tälle koneelleni taas, niin ehkä kirjoitan joskus. Ensi viikolla en, sillä olen yhdeksän päivää metsässä. Toivotaan poutaa.

iPhonen päivitys ei sitten asentunut, mutta nyt täytyy juosta jo takaisin kasarmille.

Turpiin tulee

2008-08-30T22:06:00.002+03:00

Näemmä Blogger toimii hankalasti iphonella. Pelkään unohtavani kaiken, jos en kirjoita mitään muistiin. Jos joku hajoilee armeijassa eikä kukaan ole näkemässä, niin hajoileeko kukaan. Ajattelen katsokaas viisaita asioita, kun olen sentään aliupseerikoulussa.

Halusin sanoa jotain Georgiasta, mutta mitäs siitä. Venäjä on pelottava toimiessaan yllättävästi. Minä kun ehdin jo luulla, että talouden globalisaatio suojelee meitä ja vain jokunen jäärä piittaisi imperialismista ja sen sellaisesta. Ei sitten.

Asiaa miettiessäni mieleeni nousi alokastuvassani kuulemani juttu. Tupalainen sai yökerhossa turpiinsa. Joku ohikulkija oli nimittänyt hänen kaverinsa tyttöystävää huoraksi. Tupalainen oli ehdottanut nimittelijälle matsia ulkosalla. Tämä oli ottanut mukaansa kolme kaveria, ja tilanne oli päättynyt portsarin tultua estämään enemmän potkimisen.

Yhtä epäuskoisesti pudistin päätäni molemmista uhoamisista kuultuani. Minä pahainen nössö miesten koulussa.

Päällimmäisiä tunnelmia

2008-08-26T09:58:00.007+03:00

Tajuuttekste, jätkät: kun on armeijassa, sanotaan, että on kiinni. Joten pää kiinni tarkoittaa paitsi, että pitää olla hiljaa, että ollaan armeijassa. Mistä minä oikein keksin näi

Taannoisessa lukijakyselyssäni Pää auki -blogin ei varsinaisesti toivottu muuttuvan inttiblogiksi, mutta isänmaan etu vaatii. Kiitos uhristanne, siis, arvon lukijat.

***

En ole kirjoittanut niin pitkään aikaan, että selaimeni ei enää osannut ehdottaa bloggerin osoitetta.

Santahaminassa kerrotaan jo viidenneksen varusmiehistä lopettaneen, mutta minä se vain porskutan, joskin Upinniemessä. Hetkittäin mietin, että systeemi on vähän pöhkö, kun hommansa kunnolla hoitavat saavat jäädä jumiin vuodeksi ja sopivasti perseilemällä pääsee kotiin. Sitten muistan, etten osaisi perseillä, vaikka haluaisin. Minä taidan tosiaan olla pohjimmiltani miellyttäjä.

I was born to make you happy, laulelen yhtenään.

Ihmiset kysyvät, miltä tuntuu olla noin vanhana armeijassa, ja mahtaa vituttaa. En usko, että olisin ikinä sopeutunut tähän yhtään paremmin. Olen aina ollut varsin vapausorientoitunut. Nauttinut siitä, että teen juttujani niin kuin itse haluan ja niin kuin järkevältä tuntuu. Itse haluaminen ja järkevyys eivät valitettavasti kumpikaan ole kovin kovassa huudossa tässä laitoksessa.

Toisaalta ikä tuo turvaa ja suo lähteen uskottavalle ulkopuolisuudelle. Minun on helpompi tulla toimeen, jos saan olla jollain tapaa vieras ja erilainen. Olen kirjoittanut tuosta joskus. Jos olisin mennyt armeijaan heti lukion jälkeen, olisin ollut niin paljon jäljessä kaikilla elämän mittareilla – sillä olin keskittynyt ainoastaan lukuaineiden keskiarvoon – että olisin ahdistunut ja tuntenut alemmuutta. Ei minulla olisi ollut naisjuttuja kerrottavaksi joka viikonlopuksi. [Nyt olen sentään siinä asemassa, ettei minun tarvitse kertoa mitään.] Ei olisi ollut edes sitä kymmentä kiloa, joka tekee minusta normaalipainoisen.

Ai miksi en mennyt armeijaan heti lukion jälkeen? En olisi päässyt kesällä, sillä kaikki kesäpaikat olivat menneet, kun minun nimiseni kerättiin kutsuntoihin. Minusta on omituista, että nimi määrää sen, milloin saa astua palvelukseen. Ajattelin, että tammikuussa meneminen veisi motivaation fuksisyksyn opiskelulta ja armeijaan palaisi näin käytännössä puolitoista vuotta, kenties kaksi, sillä paluukeväänäkin olisi vaikea aloittaa. Niinpä päätin mennä vasta saatuani opinnot käyntiin.

Vaihto-opiskelujeni vuoksi en mennyt armeijaan parin vuoden jälkeen. Ajattelin, että vaihtoon olisi parempi suunnata suoraan koulusta, jotta ei olisi aivan hukassa. Palattuani ajattelin, ettei tätä koulua ole enää jäljellä kuin vuosi pari, joten mitä jos valmistuisi ensin. Voisi vaikka saada jotain viisaampaa tekemistä.

Kenties soveltuvaisimmillani armeijaan olisin ollut yläasteen loppupuolella, lukion alussakin. Silloin minut valtasi korostuneesti ajatus ylenmääräisestä kunnollisuudesta. Kaipuu menneeseen, konservatiivisten aatteiden ihannointi ja halu toteuttaa kaikki opettajien antamat käskyt niin oivasti kuin suinkin. En ole koskaan saanut kirjoitetuksi siitä, kuinka näen maailman koostuvan parillisista ja parittomista komponenteista, mutta olin tuolloin hyvin voimakkaasti parillisuuteen kallellaan.

Sittemmin olen höllännyt ja lukion jälkeisen henkisen murrosikäni myötä miettinyt juttuja vähän laveammin. Sinänsä hauskasti olen armeijassa huomannut, että kykenen tarvittaessa löytämään tuon yksioikoisen parillisen suorittajan. Varsinaisesti armeijassa olo ei poikkea paljoa kilpapurjehduksesta. Ei voi tehdä mitä haluaa, saattaa olla kylmää ja märkää, unet jäävät vähiin ja välillä uuvuttaa. Armeijassa vain tuntuu, kuin oltaisiin koko ajan paikoillaan laiturissa eikä mentäisi minnekään.

Sinänsä hassusti yksi armeijassa ärsyttävä piirre on, että se ei ole kyllin särmä paikka. Tuntuu, että oltaisiin sitten, kun ollaan kerran olevinaan, stana. Että jos vastoin mitään järkevää syytä nillitetään saada-sanan käytöstä, niin puhuttaisiin sitten kaikin puolin oikeaa suomea. Osattaisiin teitittelyn aikamuodot ja ymmärrettäisiin, että suomessa sanojen paino on ensimmäisellä tavulla. Pääni hajoaa aina, kun kokelas huutaa valmis tautukaa tai varus tus.

Niin, saada-sanan käyttö. Sanovat, että Ruotsin armeijassa saadaan, meillä voidaan. Jos kysyy, saako tehdä jotain, käsketään korjata saaminen voimiseksi. Aivan kuin saaminen ja voiminen olisivat samat asia. Saada tarkoittaa olla sallittua. Voida tarkoittaa olla mahdollista. Saaminen on voimisen alakohta. On mahdollista, että vaikka jotain voi tehdä, se on silti kiellettyä. Armeijassa tämä on suorastaan hyvin todennäköistä. Jos sanotaan, että jotain voi tehdä, se ei vielä vastaa kysymykseen, saako myös.

Sitä paitsi saada-sanaa käytetään toisissa yhteyksissä. Kun joukkueelle ilmoitetaan ruokailuaika, tavataan kysyä, saiko viimeinen. Tällöin tämä huutaa saaneensa kyllä. Ja ihmiset tirskuvat päivästä toiseen. Sain, tsihihii.

Joskus ammuntojen valvoja huutaa saa ampua. Myös fraasi saa suorittaa liittyy käsittääkseni armeijaan, vaikken ole sitä kuullutkaan. Pitäisi varmaan perehtyä yleiseen palveluohjesääntöön ja katsoa, sanotaanko siellä jotain saada-sanasta.

Ainahan sitä voi kysyä alikersantilta, että pygeekö. Olen oppinut muutaman uuden nuorisosanan. Jengi sanoo skidi, kun he tarkoittavat pientä. Kun isä sanoisi snadi. Skidisti tarkoittaa samaa kuin pienesti. Tietty kaikki sanovat pysty tehdä tai pygee tehdä, mutta uskomattomasti myös suostu tehdä. Aivan kaikkien apuverbien kanssa verbi tuntuu olevan perusmuodossa. Paitsi alkaa tekemään, tietenkin. Saleen skidi vitutus päällä.

Eipä sillä. On täällä erinäisiä kiinnostavia, osuviakin sanoja. Lonnia, härvätä, pyöriä, neppailla, rötvätä ja pööpöillä tulevat mieleen.

Sikäli olen hieman pettynyt, että en ole päässyt kuulemaan eri murteita. Kaikkiaan väki on aika tasapaksua siihen nähden, kuinka sanotaan, että armeijassa tapaa kaikki ääripäät. Eniten hämmentää, kuinka yksioikoisia, valmiita ja täysin perusteettomia mielipiteitä monilla nuorilla miehillä on maailmasta. Minä en ole ikinä ollut noin varma mistään.

Hetkittäin mietin, että jos armeija kerran antaa suomalaisille miehillä tärkeää kansalaiskasvatusta, millä tapaa tämä parempi kasvatus verrattuna muiden maiden miehiin ilmenee käytännössä.

***

Kun sanotaan, että armeijassa on kiire odottamaan, tiivistetään koko touhun turhauttavuus vallan hyvin. Usein tuntuu, että paikan itsetarkoituksellinen päämäärä on tuhlata nuorukaisten aikaa. Ärsyttävintä on, että ajallaan ei saa tehdä mitään. Ei lukea uutisia netistä kännykällä odotellessa, kirjaa kenties hyvällä onnella joskus. Tupakalle sentään pääsisi, jos haluaisi. Minusta olisi ihan kohtuullista, että informaatioaddiktit pääsisivät samalla tapaa tyydyttämään tarpeitaan kuin nikotinistit – semminkin, kun itsensä sivistäminen on hyödyllistä, kun taas tupakoinnista on pelkkää harmia. Näin ainakin kasarmiolosuhteissa; leireillä ehkä voidaan perustella, että kännykän käyttö on vaarallista, jos vihollinen leikisti tarkkailee säteilyä.

Särmyyden puutteeseen liittyy myös ohjeiden ristiriitaisuus. Kaikki totuudet ovat ehdottomia, mutta saattavat muuttua koska tahansa. Yhden ampumaharjoituksen jälkeen meidät oli jaettu kahteen ryhmään. Toiselle puoliskolle sanottiin, ettei aseesta missään nimessä saa öljyttäessä vetää liikkuvia taakse. Meille sanottiin, että tämä pitää ilman muuta tehdä. Alikersantti saattaa kieltää pakkipussien käytön, koska tiskimahdollisuus on olemassa ja luutnantti tämän jälkeen pakkien tiskaamisen, sillä tiskipaikka on huono.

Käskyjen sokeaa tottelua motivoisi tieto, että käskynantajat ovat tilanteen tasalla. Yhtenä aamuna huvitti, kun alikersantti laski, että jos kello on 27 minuttia yli ja valmiina pitää olla 27 vaille, niin siinähän on kymmenen minuuttia aikaa syödä. Hyvin pitäisi ehtiä.

Olisi mukavaa pestä kätensä ennen syömistä. Kasarmilla tämä ei välttämättä onnistu, jos valmiusmääräys satutaan antamaan liian tiukkana. Ruokalan edessä on aikaa seistä kymmenen minuuttia paikoillaan, mutta käsien peseminen ei onnistu.

Armeijassa ei myöskään sanota anteeksi, vaan korjaan. Samaan tapaan meille ei ole ikinä pahoiteltu, vaikka olisi sössitty mitä. Virheitä sattuu kaikille, mutta tavallisesti hyviin tapoihin kuuluu, että pahoitellaan, kun mokataan.

Keskustelin aiheesta lakimieheni kanssa.

Hän: minä olen luullut, että vaikka armeijassa oltaisiinkin tiukkoja ja naurettavan pikkutarkkoja, oltaisiin myös vastapainoksi reiluja ja rehellisiä. siellä mitään olla.
Minä: minä olen luullut ihan samaa juristeista
Minä: tsih, katso, olen hauska!

***

Armeijaan mennessäni muistelin, kuinka aikoinaan innostuin kirjoittamaan runon tapaisia toimiessani lukion jälkeen sähköasentajaharjoittelijana. Fyysistä työtä tehdessä ajatukset saivat tilaa. Pettymyksekseni moinen ei ole toistunut, ja olen saanut aikaa parhaimmillaankin pikkunäppäriä rävellyksiä.

Armeija tekee pojista miehiä, jotka

osaavat hotkia ruokansa kymmenessä minuutissa
tietävät, ettei puhtaudella ole väliä, kunhan parta on ajettu
tietävät, ettei parrallakaan ole väliä, kunhan hiukset ovat lyhyet
osaavat käyttää sukkia sandaaleissa
tietävät, että sininen väri sointuu hyvin yhteen vihreän kanssa
osaavat pysyä selvinä arjet ja ryypätä viikonloppuna
osaavat marssia puhumatta tuntikaupalla
laukaisevat heti lähikosketukseen päästyään

Oli alokas Upinniemestä,
joku luuli jo päässeensä liemestä.
Vaan liikaa kun härväs, niin
aukkiin se värvättiin.
Ei pidä suuttua pienestä.

Caipiroska

Pane ensin lime rikki
murskaa sekaan jääbricki.
Päälle vielä vodkaa liraus,
valmis alkaa olla tilaus.
Huom. aamulla voit olla sicki.

***

Oikeasti olen pärjännyt vallan hyvin kaikessa muussa paitsi ammunnassa. Tapaani seistä asennossa on kehuttu, samoin pinkkojani ja punkkiani – tapaani sijata vuode ja tapaani viikata päiväpeite, siis. Olen myös heittänyt käsikranaattia kuulemma helvetin hyvin ja haudannut telamiinan niin, etten itsekään sitä löytänyt. Sotilaan käsikirjan mukaan sotilaan tärkein taito on ampumataito, mutta kuulemieni huhujen mukaan sodan päättyessä tasapeliin pinkat ratkaisevat.

Olen lukenut tuon kirjan tarkemmin kuin moni muu. Olin yhtenä viikkona flunssassa, joten istuin käytävässä lukemassa kirjaa, kun muut marssivat. Jotta pysyisin hereillä, kirjasin muistiin teoksen kirjoitus-, taitto- yms. virheitä. Niitä on kymmenittäin, paljon enemmän kuin diplomityössäni. Leikittelin ajatuksella julkaista postaus, jossa korjaan ne, mutta saa nyt nähdä.

Luin kirjaa myös iltahartauden aikana. Minun ei tarvinnut osallistua siihen. Olen kuullut vanhoilta sukupolvilta, että kirkkoon kuulumattomuus olisi hyvä peliveto, mutta se mitään ollut. Meidät laitettiin käytävään lukemaan Sotilaan käsikirjaa ja opettelemaan ulkoa naisten kuntoindeksin tulosrajoja. Tuo oli nähdäkseni vähän asiallisuuden rajoilla. Olisin saattanut kirjoittaa asiasta eteenpäin, mutta annoin olla, sillä edellisen kirkollisen tilaisuuden aikana emme joutuneet tekemään mitään erityistä.

Matkan varrella pahinta stressiä aiheutti kadonnut sysäyksenvahvistimeni. Se on sellainen mötikkä, joka kiinnitetään aseen päähän paukkupanoksia ammuttaessa. Olin melko varma, että sen täytyisi löytyä jostain, sillä se oli kadonnut kesken varustuksen pakkaamisen. Parin viikon päästä se löytyi naapuritaistelijan kaapista. Hän on tullut epähuomiossa poimineeksi talteen kadonneiksi luultuja henkareita ja avaimia. Muun muassa.

Muilta osin armeija ei ole stressiä aiheuttanut. Stressiä aiheuttaa ajatus siitä, että minun pitäisi suorittaa vielä muutama tentti ennen kuin valmistun. Enkä ole pystynyt lukemaan niihin vähäisellä vapaa-ajalla enkä ole jaksanut lomillani. Hivenen sairaasti lomilla ollessaan kaipaa takaisin armeijaan, sillä silloin ei ole vastuussa mistään eikä joudu stressaamaan siviilimaailman asioista, joita ei jaksa tehdä. Minkäs teet, jos virka-aikaan ei ole edes mahdollista soitaa puhelimella.

***

Enkä kiistä sitäkään, että yhtenä aamuna leirillä palellessani mietin, mitä masennukseen mahtaa kuulua. Että voisin laittaa rastin ruutuun, etten nauti elämästäni ja tuntuu, ettei minulla ole mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Joko se riittäisi?

Kohta seison rivissä ja mietin, etten tunne aivojani. Toivottavasti ne ovat vain puutuneet. Ehkä olen nukkunut niiden päällä. Kersantti kertoo, että ammunnassa on kolme vaihetta. Kussakin ammutaan kolme kertaa kaksi laukausta. Montako laukausta ammutaan yhteensä?

Viittaan oikeaoppisesti asennossa ja käsi nyrkissä. Ensimmäisenä. Herra kersantti, alokas PA, 18 laukausta. Tunnen pientä mielihyvää. Minä olen osannut laskea, että kaksi kertaa kolme kertaa kolme on kahdeksantoista. Kyllä tästä vielä diplomi-insinööri tehdään.

Pärjäsin sentään ihan hyvin älykkyystestissä. Se on nimeltään P1 ja siihen kuuluu kolme osiota. Ensimmäisessä täydennetään kuvioita. Ne eivät ole logiikaltaan yhtä vaikeita kuin monissa ÄO-testeissä. Hankaluus liittyy enemmänn hahmottamiseen ja vähäiseen aikaan. Toisessa osiossa mietitään sanojen suhteita. Jättiputki on puutarhurille kuin ______ on ylikersantille ja sitä rataa. Kolmannessa osiossa on laskuja.

Kuviot ja sanat sain tehtyä varsin hyvin valmiiksi saakka, mutta laskujen kanssa aika loppui kesken. Ilmeisesti arvostelu oli silti aika armollinen, koska sain 8/9 pistettä. Se on hyvä pistemäärä, sillä se riittää täysiin valintapisteisiin. Seitsemällä pisteellä olisi saanut pari pistettä vähemmän.

Myös psykologinen soveltuvuuskoe P2 sujui hyvin. Osa kysymyksistä oli vähintäänkin moniselitteisiä. Jos väite on Olen yhtä onnellinen kuin muutkin tai Olen yhtä kyvykäs kuin muutkin ja vaihtoehdot ovat kyllä ja ei, mitä tulee vastata, jos uskoo olevansa kyvykkäämpi tai onnellisempi? Sen kummemmin huijaamatta tai taktikoimatta sain 5 pistettä jaossa olleista kuudesta.

Armeijan yhteydessä puhutaan aina kunnosta ja ampumataidosta, mutta lopulta kummallakaan ei ollut juuri merkitystä pisteitä jaettaessa. Ammunta vaikutti vain yhtenä komponenttina sotilaan perustutkintoon, josta sai helposti kiitettävän muutenkin. Kiitettävästä kunnosta jaettiin 4 pistettä 41:stä. Hyvästä kunnostani sain vain 2. En olisi millään juossut yli 3000 metriä, vetänyt yli kymmentä leukaa ja punnertanut 40 kertaa minuutissa, joten nuo 2 pistettä ovat vaikeat saavuttaa. Neljä pistettä sai toisaalta sillä, että väitti olevansa kiinnostunut jäämään armeijaan töihin vielä varusmiesajan jälkeen. Mietin, etten kehtaa väittää moista, mutta joukkueenjohtaja suorastaan yllytti.

Loput pistettiin jaettiinkin enemmän tai vähemmän pärstäkertoimen mukaan. Saamani 38 pistettä 41:stä oli joukkueen paras tulos ja sikäli loistokas, että toi aivan peruskouluajat mieleen. Huvitti ajatella, että kaiken angstailuni keskellä olin kuitenkin käyttäytynyt niin, että minut oli arvioitu erityisen soveltuvaksi vaikka mihin.

Niin, kerskun pisteilläni tässä, sillä niistä ei ollut minulle muuta iloa. Yleensä ottaen kaikki vähintään 32 pistettä saaneet pääsivät valitsemaan, minne halusivat alokaskauden jälkeen. Koska minä olin onnistunut pääsemään verkkotoimittajaksi Ruotuväkeen jo aiemmin, minulta ei aliupseerikoulutoiveita juuri kyselty. Nyt jäi laiva näkemättä ja tämä tykkimies viettää syksynsä rannikkoviestialiupseerikurssilla. Se kai tietää varsin paljon metsäherätyksiä, mutta tällaista tämä on.

Kortin uusimisen ABC!

2008-06-24T14:47:00.008+03:00

Ajankohtaista. Ravintola on loukkaantunut saamastaan palautteesta, ja kyntensä näyttämään päässyt yhteisöllinen web-skene tuottaa kilpaa rapoa. Erkka jaksoi kirjoittaa tapahtuman ansiokkaasti muistiin, mutta eiköhän ensi viikolla puhuta jo jostain muusta.

Paitsi tässä blogissa, joka päivittyy vain kuukausitta

[Kas, uutinen pääsi jo Hesarin etusivun kakkosjutuksi saakka. Sinänsä oudosti uutisessa ei mainita Nuevo Latinon nimeä, mutta Lehtovaarasta muistutetaan nimellä mainiten.]

Mainitaanpa tämäkin: jos tv-lähetyksiä on olemassa verkossa, verkon käyttäjän pitää maksaa tv-maksu, vaikka ei tv-laitetta omistaisikaan. Tätäkö Jungner tarkoitti, kun hiljattain kertoi, että YLE on halukas jakamaan sisältöjään eri kanavia pitkin.

Aina jonkun kuollessa, ihmiset tulevat pätemään sillä, kuinka olivat fanittaneet vainajaa jo ties kuinka kauan. Minä en ollut tällä kertaa kuullut Plazesista ennen kuin Nokia osti sen, mutta se vaikuttaa hienolta. Olin toki tietoinen seitsemästä sanasta, joita ei saa sanoa televisiossa, mutta sen enempää George Carlinistakaan tiennyt. Kaikessa hän ei ole oikeassa, mutta tämä pätkä, Modern man, on ainakin hieno. Jotkut kadehtivat toisten pakaroita, mutta minä ottaisin kernaasti tuon artikulaation.

***

Angstailin taannoin, kuinka salaa kuvittelen, että kaikki epämääräisyydet avataan joskus, mutta oikeasti näin ei tapahdu. Mutta nytpä Kyrö kertoi tarinansa, Tiitisen listaa ollaan avaamassa, ja minäkin sain kuullakseni joitain uusia juttuja. Antaa uskoa tulevaan moinen.

En oikein osaa suhtautua olemiseeni lomana. Aikani käy vähiin, enkä ole vieläkään saanut monia töitäni edes aloitetuksi. Vaikka kuvittelin alun perin tekeväni ne toukokuussa. Niin, kyllä minä joskus vielä kirjoitan blogipostauksen matkastani Hongkongiin. Se kirjoitetaan yhteen suomeksi, mutta olen monesti kirjoittanut erikseenkin. Pahoittelut.

***

Juhannusmatkalla poikkesimme ABC:llä odottamassa toista autoa, jonka lähtö hieman viivästyi. Suhteeni ABC:hen on vähän samanlainen kuin Mikki Hiireen. En voi varsinaisesti sietää kummankaan valkoista hansikasta, mutta en voi toisaalta kieltää, etteivätkö molemmat ole tehneet jotain valtavan oikein. ABC!:n voimaa ei ymmärrä kaupunkiseudulla liikkuessaan, mutta Itä-Suomen matkoilla valtaisia hökötyksiä tulee vastaan yhtenään.

Söin kanahampurilaisen minäkin, ja pihvi oli parempaa kuin monessa hampurilaispaikassa: vaikutti aivan kokolihalta.

Hoen nyttemmin ärsyttävyyksiin asti, että minua ärsyttää, kuinka monessa paikassa panostetaan markkinointiin sen sijaan, että korjattaisiin tuote. Ironista on, että ABC on oikeasti tuotteena oiva, mutta minä en voi sietää sen markkinointia. En logoa, en nimeä, en värejä, en arkkitehtuuria, en mainoksia, en yhtään enkä mitään.

Jos vertaa ABC:tä ja suosikkiani Pick a Deliä, niissä on vain yksi merkittävä ero.

ABC!	Pick a Deli
Joustava aukiolo ja tarkoitukseensa nähden mielekäs sijainti	Joustava aukiolo ja tarkoitukseensa nähden mielekäs sijainti
Hyvät valikoimat ja soveliaat hinnat	Hyvät valikoimat ja soveliaat hinnat
Kamala	Tyylikäs

Näemmä ABC! on laajentunut myös trendikkäälle Deli-puolelle. En ole tuollaista liikettä vielä nähnyt. Pitänee tehdä ekskursio Tapiolaan.

Tämä kaikki on vähän harmillista. Minä olin lapsena Kesko-fani [kuuluin jopa lasten omaan Keskos-klubiin] mutta nykyään se on kovin vaikeaa. S-ryhmä yrittää uusia juttuja. Kesko ei tee mitään. Tyylikkyyteen tähdänneet Pikkolotkin korvattiin hikisillä Extroilla. Äh.

[Niin, minulla oli lapsena hyvin läheinen suhde yhtiöihin ja näiden brändeihin. Jollain tapaa määrittelin maailmaa näiden kautta. Haluaisin joskus kirjoittaa siitä, mutta se ei tunnu olevan helppoa.]

***

Kas, merkintääni aloittaessani en tiennyt olevani aikeissa avautua ABC!:stä. Kaipaan vanhoja aikoja, jolloin en voinut olla kirjoittamatta tänne ja suolsin, mitä sattui. Tekstejä lukiessani hihkun niiden epäkorenttiuden äärellä. Minä, joka pitkään uskoin, kun luvattiin, että naiset rakastuisivat koherenttuihin.

Sittemmin lompakkonikin on hävinnyt. En ollut edes juovuksissa, kun luultavasti jätin sen huoltoaseman tiskille. Tuossa lähellä on sellainen Neste, jonka huomissa oleva K-kauppa on pitkään auki. Suotta minä Keskoa parjasin.

Luottokortin uusiminen on tehty ihailtavan oikein. Puhelimeen vastataan ympäri vuorokauden, heti. Kortin saa suljettua tuosta vain, ja uusi tilataan automaattisesti. Toimitus kotiin alle viikossa.

Myös kirjastokortin uusiminen onnistui kätevästi. Passin kanssa paikalle, ja keskimääräisiin lainaussakkoihin verrattuna mitätön maksu. Kortin sai mukaan heti, ja tunnuslukukin säilyi.

Ajokortti on oma lukunsa. Satuin olemaan liikkeellä skootterilla, joten poikkesin kauniin päivän kunniaksi vihoviimeiseen korpeen, Kilon poliisiasemalle. Jonot näyttivät lannistavilta eikä minulla ollut kaikkea tarvittavaa mukanakaan, joten nappasin mukaani pelkän hakukaavakkeen.

[Passinhakijoita ohjeistettiin, että ajokortti ei kelpaa henkilöllisyystodistukseksi. Eikä passinhakijoilla useinkaan ole passia. Onko tämä nyt deadlock vai livelock.]

Kysyin virkailijalta, tarvitsenko todella myös uuden lääkärintodistuksen. En, henkilötodistus, 2 passikuvaa ja 40 euroa käteisenä [duh?] riittivät. Kertoi, että lomakkeen voi vieläpä jättää myös Isoon Omenaan.

Iso Omena on paljon paremmin saavutettavissa julkisilla liikennevälineillä, ja satun asumaankin varsin naapurissa, joten päätin palauttaa lapun sinne. Poliisin sivuilla on ohje passikuvan vaatimuksista. Manipulointi on kielletty, mutta jouduin vaalentamaan taustaa, sillä kuvauspäivä oli hämärä. Mietin, että on hupaisaa, kuinka minä ensin syvään kasvoni irti taustasta ja sitten tulostan koko roskan paperille, joka toimitetaan jollekulle raukalle, joka skannaa kuvani, syvää taustan uudestaan ja liittää sen korttiin.

Täyttelin kaavakkeen. Ensin näytti, että taustan värikoodit vihjaisivat, onko kysymys pakollinen vai ei, mutta ei näin lopulta ollutkaan. En keksinyt väreille mitään logiikkaa. En myöskään tiennyt, kuka oli korttini myöntänyt tai kuinka kauan se olisi ollut voimassa, saati miksi minulta tätä kysyttiin, kun se varmasti näkyy järjestelmässä.

Jätin lomakkeen virkailijalle, joka kertoi, että kortti on valmis noin kuukauden kuluttua. Eivät kuulemma ilmoita siitä mitenkään, vaan minun tehtäväni on soittaa perään ja kysellä. Koska on varmasti paljon tehokkaampaa vastailla turhiin puheluihin jatkuvasti kuin soittaa asiasta kerran. Saati, että lähettäisi sähköpostin.

Kysyin, voisinko saada jonkin todistuksen siitä, että minulla kuitenkin on ajokortti, jos vaikka sattuisin ajamaan autoa. Virkailija kertoi, että sellaisen saisi vain poliisilta, kymmenellä eurolla.

– No, voin varmaan käydä poliisin pakeilla passini kanssa ja saada tuollaisen todistuksen? kysyin.
– Ei, nainen kielsi.
– Jos jätät tämän hakemuksen nyt, et voi saada väliaikaista ajokorttia lainkaan.

Puhu siinä sitten pikkurilli tanassa palvelumuotoilusta, kun jossain olisi tarvetta puskutraktorille. Paitsi, että se taitaa vaatia ajokortin.

***

Paljonkohan lompakkoja katoaa vuodessa? Olisiko mahdollista perustaa palvelu, jonne voisi ilmoittaa lompakkonsa sisällön ja lompakon kadottua tilata uuden napin painalluksella.

Sisäpiirikertomus Elisasta

2008-06-14T23:11:00.009+03:00

Elisa mainosti pari viikkoa sitten näkyvästi mm. Facebookissa mahdollisuutta päästä Kerimin työkaveriksi. Työpaikkoihin liittyy paljon salamyhkäisyyttä, ja on vallan hauska ajatus henkilöidä ilmoittelua ja näyttää, millaisen tyypin kanssa hommia päätyisi tekemään.

Tällä kertaa tapaus oli sittenkin enemmän kuin siinä pizzeriassa, jonka lupaama alehinta oli vain mainos. Yhtiössä oli auki viisi satunnaista työpaikkaa, eikä mikään niistä liittynyt Kerimiin millään tavalla. En tiedä tarkemmin, mitä paikat olivat, sillä nuo linkit on tehty niin, että selaimen mainossuodatin estää niiden avaamisen.

Kenties voisin sittenkin itse kertoa hieman, millaista oli olla töissä Elisalla. Olin siellä sentään liki vuoden. Niin, olen vähän epäsuosittu tyyppi. Kannustan Saksaa jalkapallossa ja olen ollut operaattorilla töissä. Sen vuoksi puhelinnumeroani ei saa numeropalvelustakaan.

***

Vuosi sitten keväällä hain raivoisasti töitä erilaisista paikoista. En ole ikinä päässyt edes haastatteluun täyttämällä yhtiöiden virallisia hakulomakkeita – enkä päässyt nytkään. Elisalla ei ollut kiinnostavia paikkoja auki, mutta olin nähnyt erään henkilöstöhenkilön joissain yhteyksissä ja lähetin hänelle sähköpostia yhtenä tiistai-iltana. Kerroin huomanneeni, että Elisa lupaa tehdä sen helpoksi ja että minä osaan tehdä juuri sitä. Sain vastauksen vielä samana iltana: oli kuulemma laittanut ansioluetteloni eteenpäin.

Seuraavana päivänä minulle soitettiin. Kysyttiin, vieläkö haen töitä. Myönsin, että tilanne ei ollut muuttunut sitten edellisillan. Lupasin tulla käymään.

Haastattelutilanne oli mukavan luonteva. Paikalla ei ollut ahdistavaa rekrykonsulttia kaavamaisine kysymyksineen, vaan ryhmän johtaja heijasti CV:ni seinälle ja pyysi minua kertomaan, mitä siitä pitäisi ajatella. YO-arvosanoista juttelimme, ja nuorempi kolmissakymmenissä ollut kaveri totesi, että minun älläni taitavat olla uusia älliä. Kertoi olleensa ensimmäistä ikäluokkaa, jolla eximia oli käytössä.

– Arvaa vaan, vituttiko, kun ällistä tulikin eitä? hän kysyi ja mietin, ettei tämä ehkä niin vakavaa ole.

He eivät tuntuneet aivan tietävän, mitä minun pitäisi osata tehdä, ja tilaisuudesta jäi vähän epämääräinen olo. Täsmentääkseni kykyäni nähdä ongelmia kaikkialla teilasin työnäytteeksi elisa.net-sivuston. Se riitti sillä kertaa.

***

Minä en osaa sanoa, muuttuiko mikään helpommaksi tuon vajaan vuoden aikana. Minä olin vähän irrallaan olemassa olevista asioista kehittämässä yhtiölle suurta tulevaisuutta. Merkittävin yhdistävä tekijä hankkeille, joissa sain olla mukana on, että ne olivat hyvin salaisia. Jopa niin salaisia, ettei niistä luultavasti koskaan kerrota edes asiakkaille.

Sanat kuten ambiittiotaso [juuri noin sanottuna] tulivat tutuiksi. Opin myös, että tuotteita ei viedä markkinoille vaan markkinaan. Alkuvaiheessa minun tehtäväni oli tehdä leiskoja. Yleensähän leiskalla viitataan lay-outtiin, mutta pomoni saattoi tarkoittaa sillä tilanteesta riippuen mitä tahansa tekstistä poikkeavaa.

Kun minua pyydettiin ensimmäisen työviikkoni jälkeen kertomaan, miltä homma vaikutti, sanoin, että ainakin kädet heiluvat ja luvut ovat helvetin suuria. Pitivät sitä osuvana kuvauksena. Pomon esitettyä tekemäni powerpoint-kalvot ominaan oletin, että ne olivat kelvanneet.

***

Erilaisia yhteistyötahoja ramppasi palavereissa, ja tapana oli tilata tarjoilusetti muutamine limupulloineen. Kun vieraat oli hyvästelty, hipsimme takaisin neuvotteluhuoneeseen ja kannoimme pullot omaan konttoriimme. Mitäpä niitä jättämään, kun niistä oli kerran jo hinta maksettu. Tyhjiä pulloja ehti kertyä jonkinmoinen määrä toimiston nurkkiin.

Syksyn tullen eteen tuli muutto pääkonttoriin Pasilaan. Paikalle kannettiin muuttofirman laatikoita, joihin pakata tavaramme. Myös pullot oli määrä palauttaa samalla kertaa. Ne oli kerätty yhdelle pöydälle, ja ehdotin, että ne voisi laittaa muuttolaatikkoon, jolla ne olisi helppo kantaa viereiseen kauppaan. Siirsin pullot laatikkoon, mutta kukaan ei tullut vieneeksi sitä kauppaan.

Lähdin viikoksi opiskelemaan enkä enää palannut vanhaan konttoriin. Kun muuttomiehet seuraavalla viikolla kantoivat kamojamme Pasilaan, ensimmäinen laatikko sisälsi tyhjät pullomme. Pahaksi onneksi tätä sattui todistamaan myös toimitilojen suunnittelijahenkilö, joka oli tarkka tyyppi. Saimme ympäri korviamme, kuinka saatoimme olla noin piittaamattoman ylimielisiä, että niin vain kannatamme tyhjiä pullojamme kalliissa muuttolaatikoissa ympäri Helsinkiä. Viimeinen ripaus kuohittua venturehenkeämme.

***

Toinen hauska sattumus oli, kun yritimme järjestää Tampereella pitämäämme focus groupiin nettiyhteyttä. Neuvotteluhuoneesta pääsi verkkoon vain firman työkoneilla, mutta meidän demomme vaativat uudempia laitteita.

Toimitilojen sisäisten verkkoyhteyksien luominen ei ollut lainkaan niin yksinkertainen juttu kuin voisi luulla, eikä suutari saanut lapsilleen kenkiä aikaan edes viikon varoitusajalla – ei, vaikka säätöjä tehtiin Vaasaa myöten. Lopulta jouduimme olemaan usb-mokkuloiden varassa, eivätkä nämä tietenkään tahtoneet toimia uusien koneiden Vistassa.

***

Luin hiljattain jonkin otsikon, jossa todettiin, etteivät yritykset ole ymmärtäneet huolehtia kunnolla älypuhelinten tietoturvasta. Kääntöpuoli asiassa on, että puhelin toimi hyvin ja siihen sai vapaasti asennella asioita [tietty puhelin kaatuili ja lakkasi lopulta käynnistymästä, mutta tämä ei ollut it-hallinnan syytä]. Yritysjärjestelmiä on hauska parjata eikä Elisa poikkea muista yhtiöistä sen suhteen, että intranetti on varsin kamala, mutta push-sähköposti ja -kalenteri toimivat sentään liki mainiosti. Puhelin synkronoitui automaattisesti työkoneen kanssa, ja synkronoimalla puhelimen edelleen oman koneeni kanssa, sain kalenterin pysymään varsin hyvin järjestyksessä.

Ketään ei tuntunut lopulta häiritsevän, että tein työni omalla koneella kankean ja vanhan työkoneen sijaan. Benchmarkkaa siinä sitten uusia verkkopalveluita, jos koneen ainoa selain on IE 6, jossa ne eivät edes toimi. Työkoneella kelpasi lukea intranetiä, tehdä kalenterivarauksia ja hakea salasanoja vierailija-wlan-verkkoon.

***

Minulla oli monesti oikein hauskaa. Asiat sujuivat joustavasti, ja tuntui, että teimme hienoja juttuja. Ehdin innostua monta kertaa. Parasta oli, kuinka näkemyksiini suhtauduttiin kunnioittavasti eikä niitä väheksytty vain, koska satuin olemaan nuorempi ja kokemattomampi.

Pienessä joukossamme myös kunnioitettiin ideoiden keksijöitä. Jos joku keksi tai löysi jotain, asiasta kerrottaessa muistettiin aina mainita, kenen ideasta oli alun perin kyse. En tiedä, olivatko muut yhtä mustasukkaisia omista ideoistaan, mutta minulle tuo sopi oikein hyvin.

Tietty olisi ollut hauskaa, jos jokin näkemistäni projekteista olisi myös toteutettu loppuun saakka. Olisi ollut herkullista päästä sanomaan suunnitelleensa jotain laajalti levinnyttä, mutta aina ei saa kaikkea. Sain sentään tehdä diplomityöni ja päästä näkemään mielenkiintoisia kuvioita.

Huomasin hiljattain, että olin kirjoittanut aihetta liipaten kovin ironisen osuvasti Pää auki -blogin alkuaikoina:

Joskus mietin, kuinka turhauttavaa on olla töissä Elisan tai Soneran tapaisessa kaikkien vihaamassa firmassa. Tehdä oma työnsä kunnolla, viihtyä yhteisössään – ja kirota, kuinka joku jossain ryssii kaiken.

Lähtiäisiksi työkaverini antoivat minulle Sunzin Sodankäynnin taidon opasteeksi seuraaviin seikkailuihin.

Euroviisukommentaari (katso video)

2008-05-25T22:56:00.009+03:00

Kaiken tämän kyvyttömyyden keskeltä on sentään pystyttävä kommentoimaan pikaisesti Euroviisuja. [Älkää vain sanoko, että ne menivät jo.]

Saksalla oli karmea naispoppoo. Olin siinä luulossa, että Versailles'n häpeärauha kielsi Saksalta tyttöbändit. [Jotta ei tarvitsisi enempää hävetä.]

UK:n edustaja oli kelvollinen ensi kertaa vuosiin. Sittenkin kenties liian tyylikäs noihin kisoihin.

Latvian kappale oli selvä plagiaatti.

Latvia '08

Ajaton nettilegenda

Kiinnostavasti Latvia sai täyden pisteet UK:lta ja Irlannilta. UK:han on viime vuosina kunnostautunut vastaavalla teemamoskalla. Viimeksi mystinen halpalentoyhtiöfiilistely, Lordin vuonna taas omituinen koulu on ihan blaah -räppi.

Bosnia-Hertsegovinan kappaleen esitys oli karmaiseva ja säkeistö mitäänsanomaton, mutta kerzi muistutti siinä määrin jotain tuttua kappaletta, että pidin siitä. En tiedä, mikä tuo tuttu kappale olisi, mutta olen varma, että sen kertosäkeessä lauletaan jossain kohtaa America.

Portugalin laulaja toi mieleen Pienen merenneidon Ursulan. Ranskan kappale oli ihan hassu, mutten tajunnut show'ta. Norjan laulu oli tylsä, mutta päätyy varmasti Radio Novalle. Islantilainen kaksikko toi raatimme mieliin aerobicohjaajat. Vielä jaksaa!

Pärjänneistä maista Turkki oli ihan ok. Kreikan kappale täyttää kaikki renkutuksen tunnusmerkit. Se jäi mieleen ja oli kamala. Se palautti myös muistoja takavuosien oudosta kappaleesta, jossa tyypit olivat pukeutuneet kuin robotit ikään. [Koska kaikkihan tietävät, miltä robottivaatteet näyttäväh] Laulussa sanottiin – nim.om. sanottiin eikä laulettu – jotain tyyliin: Give me da password. Gimme da fuckin' password. Ainakin JCP:n ja minun muistikuvieni mukaan siinä sanottiin juuri niin.

Venäjää jotkut ovat itkeneet plagiaatiksi. En ymmärrä musiikista sen vertaa, että kykenisin ottamaan kantaa. Varsinkin, kun teoksen on väitetty olevan nuotilleen sama kuin useampi muu kappale. Tyypin ääni oli heikko, ääntämys syvältä ja lattialla makaava olemus pohjattoman ärsyttävä. Taitoluistelija oli sentään pätevä, mutten tiedä, miksi hän oli olemassa.

Minusta kaikkiaan on aika typerän näköistä esittää ennalta ohjelmoituja koreografioita lavalla. Ellei se näytä Michael Jacksonilta. Jos se näyttää huonommalta, sitä ei kuulu esittää. Norjalaisnaisten synkronissa ojennetut kädet, voi maailma. Ja jokaikisen nainen ja kolme tanssijaa -ryhmän touhut.

Niin, ja Suomi. Kappale oli minusta erittäin tylsä ja paikallaan junnaava. Taitavasti se kyllä laulettiin, eikä touhu mennyt missään vaiheessa örinäheviksi vaan säilyi melodisena. En välitä örinähevistä. Minun rajani menee suunnilleen Kotiteollisuudessa.

***

On myös tyyten syvältä, että kahdeksan maissa sunnuntaina Helsingistä ei ole löytää avonaista kahvilaa.

Ja valtaisa sääli, jos Finnjet nyt tosiaan tuhotaan. Sillä me matkasimme monesti, ja minulla oli muovinen koottava Finnjet-pienoismalli, jonka tein isän kanssa. Hän oli ymmärtääkseni rakentamassa oikeaakin laivaa.

Tämän takia Kansalaismediakatsauksen Henrik Anttonen vihaa työtään

2008-05-17T15:14:00.003+03:00

En ole aivan valmis täysipainoiseen kirjoitteluun, joten tyydyn osallistumaan näin unta Takkallista -meemiin.

Siinä minä olin baarissa. Siinä unessa. Paikka muistutti Kallea, mikä on sikäli hauskaa, etten ole ollut siellä ilta-aikaan kuin kerran, ja siitä on vuosia. Ärsytti, kun olin tainnut juoda muutaman liikaa. Rahaa ainakin tuntui menneen kamalasti. Edellinen juoma oli maksanut kympin ja turhautti.

Tiskillä muistin lukeneeni hiljattain, että Cosmopolitan on naisten juoma, joten pojat varmaan tirskuisivat, jos ottaisin sellaisen. Huomioni kiinnittyi baaritiskin vieressä olleeseen jäätelöaltaaseen. Erityisesti kookosjäätelö vaikutti houkuttelevalta.

Pyysin baarimikkoa ehdottamaan jotain. Naispuoliset baarimikot ovat kuulemma baarimaijoja, mutta unessani en tullut pohtineeksi tätä. Sen sijaan aprikoin, kuinka naispuolisia taskumatteja tulisi puhutella.

Minulle luvattiin herkullinen kookosyllätys juuri näkemääni jäätelöön pohjautuen. Kuinkas sattuikaan! Tämäkin juoma maksoi kympin, ja hieman suututti. Etenkin, kun jouduin ostamaan kaksi kaadettuani ensimmäisen. Ei se tarjoiluastiana käytetty muovinen kertakäyttökuppi ollut kovin vakaa. En minä niin juovuksisa ollut. En, en.

Pöytään päästyäni kookos oli muuttunut kinuskiksi. Mukana oli minttua. Juoma oli kovin haaleaa ja mitäänsanomatonta. Kommentoin kaverilleni, että on aika jännä idea yhdistää minttua ja kinuskia, että en ollut koskaan keksinyt kokeilla moista. Tuon sanottuani ymmärsin, että olinpas. Olinhan minä nyt minttutoffeeta syönyt. Toffoja, aikoinaan, partioleirillä. Viisi markkaa sellainen pötkö maksoi. Kerrankin sai käyttää omaa rahaa. [Sittemmin uutuudenviehätys on hieman karissut. Nykyään käytän taas oikein mieluusti toisten rahaa. Antakaa tulla vain, numero on tuossa alalaidassa.]

Minua hävetti suunnattomasti äskeinen töppäykseni. Taisin olla melkoinen känniääliö. Kaverini lohdutti. Sanoi, että se on vähän sama juttu kuin, jos nuudelien päälle kaataa keitettyä vettä. Tuumin, että tyyppi taisi olla melkoisessa soseessa.

Käänsin päätäni ja huomasin pöydässä istuvan 120-kiloisen Takkallin. Hän siemaili aistikkaasti Romanée-Contia ja editoi videoita iPhonellaan. Kysäisin nokkelasti, mitä city-sinkun arkeen kuuluu näin kesän korvalla. Hän kertoi tyytyväisenä nähneensä unta itsestään ja heränneensä orgas

Helppo sanoa, vaikea olla

2008-05-10T22:16:00.007+03:00

Kolme teatteriarvostelua, kuluttajakeskustelua ja palvelukonsepteja. Tämä merkintä on pakko lukea. [Montako merkkiä siinä uuden Blogilistan insertissä näkyikään.]

Äskettäin kävin katsomassa Man-Machine -teoksen [via]. En tiedä, oliko se teatteria vai tanssia vai mitä. Näkökulmaltaan se tuntui kylvävän hieman menneen ajan näkemystä tekniikan pelottavasta pahansuopuudesta. Aivan kuin tuohon ei muka olisi herätty jo aikaa sitten. Muutama hauska hetki mukaan mahtui. Päässälaskukohtaus ja Wiimote-miekkailu huvittivat. Yllätyin näytöksen jälkeen kelloa katsottuani. Puolitoista tuntia meni lopulta aika nopeasti.

Sit.paits. Sofi Oksanen istui seuralaisineen samaan pöytään, jossa lueskelin Imagea näytöksen alkua odottaessani. Ei hän haissut yhtään gootilta. Pettymys.

***

Teekkarispeksistä minulla ei ole paljoa sanottavaa, joten keskityn palvelukonseptin arviointiin. Olisin halunnut ostaa käsiohjelman, mutta koska lippuja ei ollut numeroitu, minulla ei ollut tullessani aikaa ostaa moista, sillä keskityin valtaamaan edes jossain määrin siedettävän salin. Puoliajalla, kun olisi ollut aikaa lukea, ohjelmia ei myyty enää missään. Skarpatkaas.

Hauska idea oli laittaa näyttelijät jakamaan takkeja narikkaan. Näytelmän myötä syntyy sittenkin tietty illuusio, ja on hauska kokemus päästä tapaamaan hahmot henkilökohtaisesti jälkeenpäin.

***

Ah, palvelukonseptit. Tänään oikkesin ensimmäistä kertaa tänä vuonna suomalaisella jäätelökioskilla. Niihin liittyy oleellisesti se, että jostain syystä huolivat maksuna vain käteistä. Jos minun tuotteeni hinta nousisi tuota tahtia joka vuosi, en välttämättä haluaisi konkretisoida sitä vaatimalla maksua raakana rahana.

Kävin siis kuuliaisesti nostamassa kaksikymppiä automaatilta etukäteen. Ja myyjä kysyi, että eikö sulla olisi pienempää. Eivät ne anna siellä pienempiä, duh. Don't hate the user, hate the system. Minä olen vain elossa täällä.

***

Samaan syyhyn vedoten ohitan myös kolikonkerääjät kaupungilla. Sanon, ettei ole käteistä, sillä minulla ei tapaa olla. Mietin, paljonko mahtaisi maksaa langaton pankkikortin lukija. Sellainen kuin ravintoloissa. Jos keräävät jossain kauppakeskuksessa, jossa sen voisi yhdistää jonkin liikkeen systeemiin.

Luultavasti sen yhdistäminen jonkin liikkeen systeemiin on niin kallista ja epäonnistuu niin monella tavalla, että parempi vaihtoehto olisi lyödä korttiheebon kouraan flyeri, jossa lukee puhelinnumero, johon soittamalla voi maksaa. Kuvitelkaa, relevantti kännykkäpalvelu!

Luultavasti tuntisin oloni niin noloksi, että siinä kerääjän syyllistävän katseen alla saattaisin soittaakin. Ellei käytössäni olisi liittymää, jolla ei voi soittaa maksullisiin numeroihin. Ai niin.

***

Niin, jäätelö maksoi kolme euroa. Otin kaksi palloa, kun yksi maksoi 2,50. Näin minua huijataan. Oikeasti minua huijattiin jo aiemmin, sillä en tarvinnut jäätelöä, joten en pitänyt tuota niin vakavana. Pitää varmaan kirjoittaa muistiin muutama hinta ihan zeitgeistin hengessä. Minä sitäpaitsi pitän zeitgeist-sanasta. {Sinähän pidät kaikista saksan kielen sanoista.}[Ai niin.] Vastasin pari viikkoa sitten jonkin galluppiin, jossa pyydettiin kertomaan, paljonko maito minusta maksaa litralta ja kommentoimaan, onko se paljon vai vähän, niinq.

Arvelin, että se maksaa 90 senttiä ja tuumin, että onhan se ihan helvetisti. Kun sitten kävin seuraavan kerran kaupassa, huomasin, että sehän maksoi mokoma 1,30. Vielä seuraavammalla kerralla huomasin, että hintalappu oli vain ollut huonosti sijoitettu, ja tuo olikin laktoosittoman maidon hinta. Normaali oli 90 senttiä. Huomasin samalla, että meetvursia saa kilohinnaltaan halvemmalla kuin juustoa. Eikä siitä jää kannikkaa, jonka joutuisi heittämään pois. Ostaisin mieluusti paremmin hyödynnettävää viipaloitua juustoa, ellei se maksaisi kohtuuttomasti ylihintaa. Ehkä ne joskus saavat juustonleikkauskoneensa kuoletettua ja voivat sitten alkaa myydä siivutettua juustoa normaalihintaan niin kuin muissa maissa on tapana tehdä.

Kun nyt kerran kysyivät, avauduin saman tien Valion ankeudesta. En miettimällä keksinyt kuin yhden Valion tuotteen, joka on oikeasti hyvä, merkityksessä parempi kuin jonkin muun merkkinen. Oivariini on. Kaikki muut marganiirijutut ovat kovin ankeita ja jo väriltään vääriä. Tietty nykyinen nimi on typerä. En ymmärrä, mikseivät sanoneet EU:lle, että ei Voimariinin nimi mistään voista tule vaan voimasta.

[En tajua, miksi jotain niin tylsää asiaa kuin maitoa mainostetaan kalliin näköisillä mainoksilla elokuvateattereissa. Mitä hyötyä on maidon brändäämisestä, kun asiakas ei pääse edes itse valitsemaan, mitä maitoa ostaa. Yleensä kaupoissa ei ole kuin tietyn firman maitoja. Kukaan tuskin valitsee kauppaansakaan maitomerkin perusteella.]

Oli ilahduttavaa havaita, että viime viikolla tarjouksessa ollut Iso-Carolina maksoi vain 3 euroa. Olisi hyvi saattanut olle enemmän. JCP tosin muistutti, että ennen vanhaan sekin oli tarjouksessa 2,50, mutta se taisi olla ennen Hesburger-omistusta.

***

Tämä ei sovi minnekään muualle, joten laitan tähän väliin {kuulostaa vähän diplomityösi rakenteelta, poju}. Metropoli-lehdessä, joka on niin huono, että sitä on vain pakko ihmetellä, oli sivun kokoinen blogimainos, kaksikin oikeastaan. En ole nähnyt tällaista aiemmin, saati Suomessa. Ladbrokes siinä mainosti jotakuta legendaarista Left Footia, joka on kuulemma luultavasti maailman paras urheiluasiantuntija. Hupsua on, että mainoksessa olleiden lainausten perusteella en osannut sanoa, onko juttu olevinaan hauskaa, älykästä, näkemyksellistä vai mitä kummaa.

Shedden haluaisi varmasti myös Jokereiden oman kikkanikkarin Ville Leinon maajoukkueen riveihin. Leinolle löytyisikin todennäköisesti jokin hyökkäävä, kiekkoa dominoiva rooli Suomen peliä jarruttavassa nelosketjussa, jonka pääasiallisena tehtävänä olisi joukkuerangaistusten kärsiminen...

Nojoo, on se varmaan nokkelaa sitten. Onittelut yhtä kaikki, tätä voinee pitää merkittävänä päänavauksena. Jos joku haluaa lukea ja kuulla jääkiekosta, minä suosittelen Ilta-Sanomien Nyholmia ja Rantasta.

***

Viikko sitten sain mahdollisuuden päästä katsomaan Kansallisteatterin Tuntematonta sotilasta. Ammattinäyttelijöitä katselleessaan ymmärtää, kuinka paljon lopulta vaatikaan osata vaikuttaa luontevalta. Puhua niin, että siitä saa selvää, mutta niin, että kuulostaa aidolta. Nykyihmisten aito puhe ei ole kovin selvää ja harrastelijaäyttelijöidän selvä puhu ei ole aitoa – eikä usein edes selvää.

Seurueeni enimmäkseen tuomisi näytelmän, mutta minusta se oli hyvin tehty. Heidän mielestään on vähän pöhköä kehua näytelmää siksi, että se on hyvin tehty. Mieleen jääneitä kohtauksia olivat alun vuorotteleva simputus, ja absurdin pöhkö kaikkien on pakko laulaa -juttu. Nuoren tulokkaan hölmöily ja tekstariviestichatti-meininki oli hassua, mutta kieltämättä aika helppo ja älyllisesti löysä juttu.

Paljo viive?
I'm in your base stealin' your bullez.
Valvoja: 60 v.

Olen joskus aiemmin miettinyt, mitä tulisi, jos yhdistettäisiin liveteatterin intensiteetti ja elokuvan realistisuus ja muut mahdollisuudet. Tuntemattomassa tuota kokeiltiin nähdäkseni mukavan onnistuneesti. Lehdon infrapunavalojen loisteessa kuvattu kuolinkohtaus oli tehty näyttämään kovasti samalta kuin elokuvassa.

Mutta ei sille mitään voi, että kokonaisuus tuntu paljolti koosteelta sekalaisia irtosketsejä. Sirpaleinen on tarinakin, toki, ja sota sotaa. Puoliaika antoi odottaa itseään niin kauan [olin aivan varma, että se tulisi, kun päästiin Neuvostoliittoon], että ajattelin jo, että se oli jätetty pois.

[Ollut sodassakaan puoliaikoja, stana.]

Jälkeenpäin mietin, millaista olisi nähdä samalla otteella tehty versiointi vaikka Raamatusta. Siihenkin mahtuisi varmaan jokunen oivallus. Mutta ei se muuttaisi pohjavirettä, jos varsinainen tarina ei tunnu tarpeelliiselta. Seurueemme oli kuitenkin osannut pohtia suhteensa nationalismiin sen kummemmitta ulkoisitta puuttumisitta. {Luulet vain, että noin voisi sanoa.}

Sittemmin tajusin, että lolspeakille käännetty Raamattu on varsin hyvä esimerkki vastaavasta hankkeesta. Se on nokkela, hauska ja oivaltava. Ja mitä sitten.

Ai niin, Myllyrinne istui katsomossa. Harkitsin, että menisin sanomaan, että mitä Ketonen ja kertoisin, että ostin juuri pikkuveljelleni syntymäpäivälahjaksi sarjan ykköskauden, kun se kakkonen on niin paska.

Ja hän olisi sanonut, että thanx, sucker. Ykkönen uusitaan ihan kohta telkkarissakin.

***

Lopulta näytös päättyi valtaisaan kaaokseen. Upseeri heitti pyssynsä korkeassa kaaressa näennäisen satunnaisesti. Ja mietin, oliko sattumaa, että se osui tahdissa lavalla olleen rumpusetin lautaseen. Ja entä, jos olisikin osunut virveliin.

Lava jäi tyhjäksi. Ihmiset olivat hiljaa ja odottivat. Juttelimme jälkeenpäin, mahtoiko jossain olla kello, jolla mitattiin, kauanko minäkin iltana kesti, ennen kuin joku rohkea keksisi, että nyt saa taputtaa. Ja muut uskaltaisivat liittyä mukaan.

Tuossa vaiheessa mietin, onko moinen reilua katsojaa kohtaan. Entä jos vielä ei kuulunutkaan taputtaa. Vähänkö olisi noloa. Eikö teatteria saisi tulla katsomaan ilman pelkoa, että nolaa itsensä. Aiemmin yleisöä oli laulatettu mukana. Eikä ollut aivan selvää, oliko varsinaisen yleisön tarkoitus laulaa mukana, kun aiemmissakaan kohdissa yleisö ei ollut ollut oikeaa yleisöä, vaan yleisöä esittäviä näyttelijöitä.

Kun systeemeitä ja palveluita ja sen sellaisia suunnitellaan, pyritään ensisijaisesti siihen, että kaikki toimisi vaivattomasti. Toissijaisesti siihen, että matkan varrella tulisi vielä hyvä fiilis. Ei ole mukavaa tuntea itseään typeräksi. Nuorempana hämmennyin herkemmin epämiellyttävissä tilanteissa, mutta nykyäänkin huomaan ne hyvin. Kun hiljattain kävin läheisessä Kotipizzassa [kannattaa stalkata siellä, Uudestaan] ja tuijotin niska takakenossa ruokalistaa, ja välillä vilkuilin oikelle nähdäkseni jalkakäytävällä olleen alemainoksen ja kokki, lisäkseni ainoa ihminen koko paikassa, seisoi edessäni ja odotti, että päättäisi nyt, tunsin oloni typeräksi. Ehkä kokonaisuudesta oli tehty vaikeasti hahmotettava, jotta en osaisi valita optimaalisesti, ja päätyisin ostamaan kalliimman jutun kuin olin ajatellut. Pidemmän päälle sellainen ei tietenkään ole järkevää, sillä en palaa paikkoihin, jotka ovat saanett minut tuntemaan itseni huiputetuksi. Kuinka paljon mieluummin, oliskinkaan istunut pöydässä selaamassa menua kaikessa rauhassa ja kertonut tilaukseni sitten kuin olen valmis.

Aiemmin valitin joskus, kuinka kirjaston järjestelmä on käyttäjän kannalta ikävä, kun muistutusmeili lähetetään vasta, kun laina on myöhässä. Joku sanoi, että mitä siitäkin tulisi, jos palvelut noin vain hyysäisivät, että kyllä pitää itse osata ottaa vastuu palautuksistaan. Minusta palvelun tehtävä oli pitää huoli omista asioistaan ja antaa ihmisten murehtia itse kunnollisuuttaan.

Mutta nyt mietin, onko koko lähtökohta väärä. Nykyekniikka ja huolellinen suunnittelu mahdollistavat loistavat palvelut, jotka minimoivat turhan ajattelun ja ylimääräisen vaivalloisuuden. [Nykytekniikka on tietty siitä hauska juttu, että sitä on ollut aina.] Mutta tämä on epäluonnollista, sillä luonto ei tee kumpaakaan. Luonto on juuri niin vaikea kuin sattuu implementointinsa puolesta olemaan. Anteeksi nyt, älykäs suunnittelija, mutta aika moni juttu on suunniteltu kohtuullisen typerästi. Jos kaikki suunniteltaisiin kunnolla ja toteutettaisiin hyvin eivätkä käyttäjät joutuisi näkemään vaivaa rutiineissaan, taantuisiko ihmiskunta vai osaisivatko ihmiset itse työllistää aivonsa? Jos saisin aina pohtia pizzaani rauhassa omissa oloissani, kuinka minusta koskaan kasvaisi kyllin vahvaa maailman kohdatakseni?

Yleisö alkoi taputtaa.

Kohuselvitys: Jo vain menee

2008-05-05T19:45:00.004+03:00

Tuoreen selvityksen mukaan blogin kirjoittajalla aivan kaikki ei suju suunnitelmi

Dippa tappaa (vielä näin virallisen kuoleman jälkeenkin), tentit tökkivät, sen paremmin skootteri kuin partakone ei käynnisty eikä tieto tulevaisuudesta lupaa ainakaan parannusta. Vieläpä jostain syystä kaiken keskellä kylkeä kääntäessäni sieraimiini lehahtaa etova tuoksu, joten joudun nukkumaan oikealla kyljelläni, kirjoittaja toteaa ja lupaa lisätietoja 13.5. kello 18.00.

Lohtua sentään suo Bloggerin uusi mahdollisuus merkintöjen ajastamiseen. Onnistuu nykyaikaisten juttujen kirjoittelu helpommin.

Luvassa kohupaljastus blogaajan tilanteesta

2008-05-05T16:14:00.001+03:00

Meneekö kaikki tosiaan päin helvettiä? Lue juttu aiheesta kello 19.45.

Ruumismia

2008-04-22T00:18:00.010+03:00

Ruumismeemi! Kerrankin jotain, josta minulla on jotakin sanottavaa. Nämä kädet. Nämä kädet ovat tappaneet miljoon

Terve sielu terveessä ruumiissa, sanoi jo Ilmari Salpakari. Siitä huolimatta monet mieltävät ruumiit kuolleiksi. Irvileuat väittävät, että ruumishuoneet ja -autot olisivat jotenkin sekaantuneet asiaan.

Sekaantua nyt ruumiisi

Keho on virolainen lainasana, joten puhunpa vaikka vartalosta. Äiti sanoisi kroppa.

***

Minä olen hörökorva. Vähän samalla tavalla kai kuin somalialainen onkin somali. Kovin aktiivisesti en asiaa nykyään ajattele, mutta monta vuotta minua muistutettiin siitä päivittäin. Lapset ovat aika kamalia.

Korvieni vuoksi varmaan käännän päätäni aina kuvissa. Aika paljon saisin kyllä kääntää, jotta vain yksi jäisi näkyviin. Geometrian tehtävä yläastelaisille. Niin, minä ajattelin käyttää termejä ala-aste ja yläaste siihen asti, kun mahdolliset omat lapseni joskus menevät kouluun ja vasta sitten herätä siihen, että joku idiootti on päätt

Äiti on sittemmin kertonut, että nykyään pikkulasten päiden ympärille laitetaan sellaisia nauhoja, joilla korvat pysyvät oikein päin eivätkä jää mutkalle pään alle. Mutta kun minun korvani olivat niin hupsut, hän sanoo. Ehkä nekin olisi saanut kuriin nauhalla, jos olisi halunnut.

[Mutta ei kai se niin vakavaa ole. Joitakin lapsia kuitenkin liitetään jäseniksi uskonnollisiin yhteisöihinkin lupaa kys]

Joskus tuumin, että ei kannata mennä operaatioon vaan ennemmin odottaa, että hörökorvat tulevat muotiin. Sitten huomasin, että sormien amputoiminen tuli muotiin ennen hörökorvia ja ymmärsin, että ainoa mahdollisuus on, että Charlesista tulisi kuningas. Tonnilla kai nuo Tallinnassa korjaisi. Kaikki on niin halpaa nykyään.

Äiti sanoi joskus, että ajatus siitä, että voisi halutessaan leikkauttaa korvansa on samalla tapaa lohduttava kuin Arosuden juttu siitä, että voisi halutessaan tappaa itsensä, mutta eipä tapa. Äiti on taitava löytämään kannustavia vertauksia. Minä olen useamman kerran aloittanut Arosuden saksaksi, mutten koskaan päässyt puusta pitkään.

Vaan minunhan piti kertoa vartalostani eikä äidistäni. Vaikka äidin mielestä korvani ovat kyllä ihan söp

Yleensä käännän näkyviin oikean posken, sillä oikea korvani on paremman muotoinen. Kampaukseni kannalta vasen poski saattaisi olla parempi. Toisaalta vasemmassa poskessani on luomi. Toisaalta jotkut kutsuvat luomia kauneuspilkuiksi. Mutta onko kauneus nyt sitten ihan meidän miesten juttu. Valintoja, valintoja.

Hiuksiani aloin kammata ala-asteen lopulla. Äiti opetti, että pitää kammata viistosti taaksepäin – ei eteen, ei suoraan sivulle. Minulla ei koskaan ollut jakausta keskellä päätäni. Isäni mielestä se näyttää typerältä.

Kampasin jakauksen vasemmalle, mutta en niin reunaan kuin isäni. Otin tavakseni föönata hiukseni pöyheästi pystyyn. Edestä se näytti jopa ihan järkevältä, eikä minulla ollut peiliä, josta olisin nähnyt muita kuvakulmia.

Hiukseni ovat varsin paksua ainesta, joten ne pysyvät jossain määrin pystyssä ilman puhallustakin, tosin. Lapsena isä sanoi aina, että hiukseni ovat niin paksut, että jotain yönä hän vaihtaa hiuksia kanssani. Aika hyvin ne ovat hänelläkin päässä pysyneet, joten sikäli kelpoja geenejä suvussamme liikkuu. Yllättävän monella kaverilla paistavat jo pälvit ja nousevat ohimot.

Niin, en puhu tukasta, kun lapsena sitä sanaa saanut käyttää, kuten ei panemistakaan. Muuten kiusattiin.

***

Jonkinlainen tarvehierarkia pätee kai vartaloonkin. Yläasteen loppuaikoina saatoin aivan oikeasti murehtia, jos hiukseni olivat jotenkin huonosti. Se on hieman hassua yhtäältä sikäli, että hyvin harvoin olin sellaisessa sosiaalisessa kontekstissa, jossa ulkoasullani olisi ollut oikeasti merkitystä ja toisaalta sikäli, että vaikka hiukset olisivat olleet minusta hyvin, moni muu olisi saattanut olla eri mieltä.

Kun sitten siirryin lukioon, ja aloin kärsiä yhä enemmän finneistä ja etenkin hikoilusta, lakkasin yhtäkkiä miettimästä liikaa hiuksiani.

Niin, minulle tuli murrosikä kovin myöhään. Se on yksi huonoimpia asioita, joita ihmisrukka voi ristikseen saada [joojoo, holokausti on pahempi]. Ei minua siitä koskaan eksplisiittisesti kiusattu, mutta ei tee hyvää yläastelaisen itsetunnolle viettää koko aikaa lapsen vartalossa.

Niin, siinä minä en ole kahdeksanvuotias, vaan kahdeksannella luokalla. Ryyppää siinä sitten ja paneskele ympäriinsä.

Mahdollisesti myöhäinen murrosikä on yksi syy, miksi olen aina vähän pelännyt itseni ikäisiä ihmisiä. Minun täytyy olla ulkopuolinen tunteakseni oloni turvalliseksi. Itseäni nuorempiin ja vanhempiin suhteessa olen ulkopuolinen, jolloin kaikki sujuu luontevasti.

Lukioon tullessani olin hieman äitiäni pidempi, sataseitsemänkymmentä jotain. Lukion loppuun mennessä olin tainnut kasvaa täyteen mittaani. Nykyään olen 192 senttiä pitkä. Noin 190-senttiselle isälle oli aina tärkeää, että hänen poikansa kasvaisivat häntä pidemmiksi. Puolittain tavoite on saavutettu.

Lukion ensimmäisen luokan välitunnit vietin vessassa. Kuivaamassa kainaloitani. Se oli kenties osaltaan sitä, että olin vieraassa ympäristössä ja hieman rikki yläasteen jäljiltä enkä osannut olla sosiaalisissa tilanteissa aivan sellainen kuin olisin halunnut. Mutta varmasti paljolti myös murrosikään liittyvää hormonihäröilyä. Aloin kantaa deodoranttia laukussa [kannan edelleen] ja haistella hysteerisesti kainaloitani. Tarkkailla hikilänttejä. Ajoittain jopa tunkea käsipyyhkeitä kainaloihini.

Käsipyyhe kainalossa kiihdyttää hikoilua, jollette tienneet. Luultavasti se ehtii hieman haistakin ennen kuin kello soi, ja paperinsa pääsee vaihtamaan.

Jo lukion toisella luokalla ongelma alkoi hellittää, ja nykyään minua huvittaa, kuinka pärjäsin hyvin Facebookin compare people -sovelluksen Nicest smelling -kategoriassa.

***

Pitää tässä välissä kertoa, kun sattui muistumaan mieleen. Äiti tuli kerran kotiin jostain tv-juontajakoulutuksesta tai sen sellaisesta ja näytti, kuinka hartioita tulisi pyöräyttää taaksepäin ja näin oikaista ryhtinsä kelvolliseksi. Kehotti meitä toistamaan liikkeen sata kertaa.

Teimme työtä käskettyä ja hihkaisimme, että siinä se, ei ikinä enää. Vaan siihenpä äiti sanoikin, että kyllä vain. Ei tämä tähän jää. Tästä lähtien ryhtiä pitää miettiä koko ajan. Ja niin sitä sitten mietittiin. Koska tahansa saattoi haukankatseinen äiti syöksyä paikalle ja tokaista ryhti. Silloin piti suoristaa selkä.

Olen saattanut kertoa, kuinka viidennellä luokalla olin terveydenhoitajalla ja päätin pitää selkäni suorana koko vierailun ajan. Hän tutki ryhtiä erityisesti. Käski kumartua ja hamuta varpaita ja vaikka mitä. Minä pysyin lujana. Lopulta hän kirjoitti lappuuni erityishuomioksi ryhti hyvä. Kelpasi sitä näyttää äidille, vaikkei se tietenkään mitään muuttanut.

Äiti ei kauheasti usko sairaanhoitajiin.

***

Olen aina ollut kovin laiha enkä koskaan miettinyt mitä syön. Paitsi että kahdeksannella luokalla taisin olla hieman pulskassa kunnossa. Passikuvani on silloin otettu, ja näytän siinä aika kamalalta. Kenties viikonloppuinen alekarkkien mussutus näkyi viimein jossakin. Kaupungissa oli kaksi kauppaa, jotka tapasivat myydä irtokarkkia halvalla viikonloppuisin. Hyvin usein sitä sai ostaa jommasta kummasta 30 markalla kilo. Sitä sitten mussutin, kun en muuta osannut.

Useat miespuoliset ystäväni pulskistuivat hieman pian lukion jälkeen. Minä kun tulen syklissä vähän myöhässä, olen tarkkaillut, mahtaako minulle käydä samoin. Eilen kävin varmaan liki kuukauden tauon jälkeen vaihteeksi lenkillä, ja huomasin kulun yhtä raskaaksi kuin edellisellä kerralla. Kesän kuntotestin yhteydessä henkilökunta sanoi, että jokusen kilon voisin hyvinkin lihoa, ja niin on varmaan käynyt, kun olen syönyt säännöllisesti vähintään kerran päivässä kunnolla. Mutta äh, en minä olisi halunnut juoksukykyäni menettää.

Jonkinmoista kuntosaleilua olen tavannut harrastaa vailla sen viisaampaa suunnitelmallisuutta tai muutakaan järkevää. Se ei vain ole ollut erityisen motivoivaa, sillä hoikka vartaloni [Kyllä, se on ihan oikea kuva, ja rickroll on vasta tässä. Oikea Internet on julma paikka, mutta täällä pääset helpolla.] ei tunnu treenistä muuksi muuttuvan. Pitäisi varmaan syödä myös. Viime aikoina käynnit ovat vähentyneet, sillä taloyhtiön alakerran varsin antiikkiselle salille päästävä kulkukorttini on mennyt pesukonevierailujen myötä niin pieneksi, etten löydä sitä mistään.

Leuanveto oli ainoa voimalaji, vaikkei voimalaji olekaan, jossa pärjäsin yläasteaikana. Kuuntelin kauhuissani, kuinka hurjia määriä jopa pikkuveljeni luokkalaiset kykenivät penkkipunnertamaan. En silloin tosin tainnut ymmärtää, että nuo samat lapset olivat viisi vuotta aiemmin väittäneet menneensä keinulla ainakin viisi kertaa ympäri.

Tai no, niin no, vatsalihasliikkeissä pärjäsin myös. Olen kertonutkin tuosta. Eikä minulla vieläkään ole rintalihaksia. Rintakarvoja sentään siunaantunut viimeisen puolentoista vuoden aikana. Kyllä minusta vielä mies tehdään.

Riippumatta

2008-04-19T18:52:00.004+03:00

Ripustan usein pyykit vasta ennen nukkumaanmenoa. Aamulla pukeutuessani märkiin vaatteisiin tiedän nukkuneeni liian vähän.

Mutta siitähän sitä sitten virkistyy.

***

Tätäkin mietin pyykkejä ripustaessani useita viikkoja sitten. Se lojui luonnoslaatikossa, kun ei tullut valmiiksi, mutta en usko, että tällaiset oikein valmiiksi tulevatkaan. Ehkä tämän julkaisun voi perustella vaikka löyhästi tilitysmeemillä.

Lapsena kun halusin sekoittaa pääni ennen nukahtamista, enkä ollut kertolaskun keksimistuulella – saati, että olisin kuullutkaan C-kielestä – tapasin miettiä maailmankaikkeutta.

Mietin, että niin, ei yhtään missään eikä tasan ikinä ole muuta kuin tämä maailmankaikkeus. Sitten mietin, että maailma on aika suuri paikka ja kuussakin käyty. Ja että että historia on pitkä ja tulevaakin aika paljon. Mutta sittenkin. Ei yhtään missään. Eikä tasan ikinä.

Se on aina vain vavahduttavaa, lohdutonta ja pelottavaa – jos sitä miettii.

Tavallisesti en ajattele tuollaisia asioita. Takaraivossani haihattelen naiivisti, että kaikki selviää. Niin kuin kerrottiin, että sitten isona saisin tietää, kuinka pyramidit rakennettiin. Enkä saanut. Tai niin kuin luulin nuorempana, että sitten abina minäkin tietäisin, mitä kirjoittaisin typerään muoviseen haalariirini. Enkä tiennyt. Ja siinä minä olin, suuttuneeni paitaan, joka putosi alas, vaikka en ollut käskenyt sen tehdä niin, kun sain itseni jälleen kiinni implisiittisesti olettamasta, että joskus vielä kaikki selviäisi.

Ja ymmärsin, että sen paremmin kuin en koskaan saa tietää, mistä maailmankaikkeudessa on kyse, ei minulle milloinkaan kerrota, mitä lukittujen porttikongien takana on. En saa ikinä tietää, mitä joku ajatteli joskus, kun teki niin kuin teki. En, kuka salamurhasi kenet ja kuka räjäytti mitäkin. Ei minulle kerrota, miksi kaikki projektini lopetetaan. Ei minulle tulekaan sellaista hetkeä, jolloin kaikki ei ole kesken – kun ehtii tägäillä valokuvansa ja kehittää ~~pen~~ prosessejaan.

En minä saa koskaan tavata Kysyn vaania, tuskin edes Vt:tä. Ei se vuosi sitten baarissa vastaan tullut fani ikinä otakaan yhteyttä. Ei kuunaan tule sellaista hetkeä, jolloin ihmiset palaavat vanhaan tilanteeseen ja toteavat, että tosiaan, jopas olimme väärässä. Ei tulekaan suurta vallankumousta ja epäjatkuvuuskohtaa, vaan kaikki jatkuu jotakuinkin entiseen tapaan. Ei minulle koskaan selviä, miksi käytin lukiossa aikaani kemian ulkolukuun. En koskaan opi puhumaan ranskaa. Enkä koskaan luultavasti edes kärsi siitä millään tavalla.

[Katsokaapa, poistin ikuisuuslistalta ylitiheän rivivälin ja tasatun oikean laidan, mutta samalla tuo harmaa palkki ylhäällä hajosi.]

Tätä ei sentään tarvitse enää odottaa.

Kotona

2008-04-07T13:19:00.006+03:00

Helsinki-Vantaan hitaat liukuportaat hämmensivät kotiin palaajan. Samoin oman sängyn pehmeys.

***

Matkailijoiden arkea helpottamaan Ilta-Sanomat on kehittänyt kätevän palvelun, joka kertoo sään ulkomailla.

Tarkemmasta mittauskohdasta ei ole tietoa, mutta samapa tuo.

***

Julkaisen joskus lähitulevaisuudessa suuren määrän Hongkong-materiaalia. Tässä vaiheessa tyydyn kuitenkin kehumaan Kanervaa, joka on sittemmin näemmä täsmentänyt tiedotuspolitiikkaansa:

[Jotkut meistä ihmettelevät, kuinka henkilö voi vetäytyä sairauslomalle, kun on juuri hieman aiemmin uhonnut olevansa täysissä ruumiin ja sielun voimissa.]

Jotkut toiset taas miettivät, onko mielekästä olettaa, että henkilö, joka kutsuu Firefoxia Mozillaksi, kutsuu myös Internet Exploreria Microsoftiksi.

Samalla tavalla ymmärsin toimivani itse ristiriitaisesti. Ei kai minulla ole varaa pitää idioottimaisena kutsua Applea [äpleksi] ajatuksella että se on joko [äpl] tai [aple], jos kerran itse kutsun Googlea epäloogisesti [guugleksi]. Tietty se on joko [guugl] tai [google].

***

Yhtäkkiä ymmärsin triviaalisti, että jos olisi olemassa lokia tekevä gps-laite, eihän sen tarvitsisi osata olla yhteydessä kameran kanssa. Riittäisi, että se tietokoneeseen yhdistettäessä kertoisi tietonsa iPhotolle, ja tämä hoitaisi kuvien sijoittamisen kartalle.

Lentokentillä

2008-04-01T09:59:00.003+03:00

Lentokentissä on oma viehätyksensä. Niin, ihmisiä kaikkialta välitilassa ei varsinaisesti missään, tietty. Mutta myös maailma, jonne on kerääntynyt keskimääräistä tiheämmin tulevaisuutta. Kuljetushihnoja ja puhuvia vessoja; tällaista minä kuvittelin aina olevan sitten, kun kasvan isoksi. Muistan, kuinka näin ensimmäistä kertaa valokenno-ohjatun pisoaarin Helsinki-Vantaalla hiihtolomalla 1993.

Kameroita, kelloja, koruja, tuoksuja, kalliiksi tehtyä viinaa. Lentokentillä ei ole spurguja. Sikäli ne poikkeavat merkittävästi rautatieasemista. Vessatkin ovat ilmaisia ja siistejä.

Myös käyttäytymisnormisto muuttuu. Yhtäkkiä on sallittua istua lattialla pistorasian vieressä näyttämättä kerjäläiseltä {mitään sallittua ole: sinä olet friikki ihan niin kuin aina ennenkin} tai nukkua retkottaa selkä mutkalla kuin puolittain puistonpenkiltä pudonnut spurgu (kuvassa vasemmalla).

Lennot lähtevät älyttömiin aikoihin aamuöistä, jatkolentoa odottaessa tuhlaa äkkiä puolen päivää, eikä minnekään pääse kunnolla torkuille. Kädensijat estävät pitkälleen menemisen joka ainoalla lentoasemalla. Muutamassa välissä on pöytä, joka tarjoaa mahdollisuuden nukkumiskokemukseen, joka ei ole paljoa ruumisarkkua huonompi.

Mind your step, pauhaa liukuhihna jokaisen ohikulkijan kohdalla. Jalkani puutuvat.

Miksi ne kuuluttavat koko valtavassa rakennuksessa urpoja, jotka ovat myöhässä sen sijaan, että soittaisivat näille. Miksi ne sanovat, että smoking is prohibited, kun eivät ihmiset ymmärrä tuollaista sanaa, sekoittavat sen vielä permittediin.

***

Schipholin kenttä Amsterdamissa ei välttämättä ole suurin, jolla olen ollut, mutta näin pitkää matkaa en ole koskaan kävellyt. Jälleen sain muistaa, että pidän tuollaisista vessoista, joissa ei ole varsinaista ovea, vaan seinä tekee mutkan, jonka jälkeen päädytään lavuaareille. Etenkin, kun olen menossa vessaan matkalaukkuineni.

Hana oli jokseenkin omituinen. Kahvaa ei voinut nostaa, vaan ainoastaan kääntää. Kääntäminen avasi ensin hanan ja kasvatti sen jälkeen lämpötilaa kuin matkaradion yhdistetty äänenvoimakkuus-/virtakytkin. Toki tuo muoto vihjaa hieman, ettei nostaminen onnistu, mutta en ollut ainoa, joka yritti ensin nostamista. Hämäävää myös, että kylmä oli vasemmalla ja lämmin oikealla. Myönteistä sentään, että käsienpesuun ylipäänsä tarjottiin lämmintä vettä. Edes Saksassa tuo ei ole mikään selviö.

Peili oli jostain syystä asennettu omalla seinälleen, ei lavuaarien päälle.

Tämän portin kuvittelin olevan kiinni, kun se ei auennut. Seisoin paikallani typeränä ainakin viisi sekuntia ennen kuin keksin, ettei se toiminutkaan automaattisesti.

Burger Kingin [hiphei] ja kahden kahvilan asiakkaat ohjattin maksamaan yhdelle ainoalle kassalle. Myyjä paitsi rahasti, myös puuhaili erikoiskahveja aina kun näytti, ettei jono muuten edennyt aivan tarpeeksi hitaasti.

Amsterdamin henkeen kai kuuluu, että elektroniikkakaupassa oli laaja hylly aikuismateriaalia. Ne oli ovelasti siivottu piiloon siveellisen dummy-kuoren taakse. Tiettävästi tämä ratkaisu inspiroi sittemmin itse ministeri Lindéniä.

Nitoja maksoi yli 50 euroa, mutta näytti hienolta. Rei'itin myös:

Olisin halunnt ostaa sellaisen lastan, jolla leikataan ylimääräinen vaahto pois Heineken-oluesta. Ei näkynyt.

Sinänsä hauskoja alumiinisia pulloja sentään.

Kuljettimella seistessäni mietin, että mahtaisi ärsyttää, jos olisin matkalla portille E4. Hijattain Koneella vieraillessani kysyin Aapo Puskalalta, onko sallittua tehdä hihnoja, joissa olisi vain yksi kaide. Hän arveli, että ei ja totesi, ettei ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa. Lupasi sentään patentoida yksikaiteisen kuljetushihnan, jos koodi sellaisen sallii. Tuskinpa sallii, jos muistaa, kuinka hysteerisesti pelkästä päättyvästä hihnasta varoitettiin.

Pistorasioita ei ollut taaskaan missään. Paitsi tällaisten pelastusrengasyksiköiden takamuksessa. Niistä ei vain tullut virtaa, tuskin pelastusrenkaitakaan. Vartija sentään kyselemään, mitä minä oikein kuvailen.

Kas tuossa, kentän ainoa julkinen pistorasia, josta saa sähköä. Sijaitsee lähellä porttia E19. Minäkin vielä jokusen tunnin.

***

Yhden tunnin kauemminkin. Lähtö viivästyi kertomattomasta syystä. Poikkesin odotellassani asemalla olleessa pienessä taidemuseossa, mutta en juuri innostunut. Suolaista teki mieli, eikä kaupassa myyty sopivassa hintaluokassa muuta kuin Pringleseitä. Olisi oltu edes Belgiassa, niin ei olisi tarvinnut hävetä. Suolalla ja etikalla maustettuja lastuja ei taideta Suomessa myydä, ja ymmärrän kyllä syynkin.

***

Kone oli ankeampi kuin Japanin-matkalla viime vuonna. Ei omia näyttöjä, vaan säriseviin vanhoihin CRT-pönttöihin oli tyytyminen. Ruoka oli sentään hyvää ja aterimet terästä. Lentoemännän mukaan Schipholissa ei olla yhtä niuhoja kuin Heathrow'lla. 15-tuumainen MacBook Pro sopisi varmankin paremmin business-luokan pöydälle.

***

Hongkongin kentällä oli wifi niin kuin Justin tiesi kertoa. Onnistuin myös riemukseni aiemmasta poiketen kirjautumaan siihen Nokiallani ja kaipasin joka hetki kotiin jäänyt iPodiani. Aulasta terminaaliin tavaroita hakemaan sinkautettiin sukkelasti metrolla. Mitään hyötyä nopeudesta ei lopulta ollut, sillä passintarkastusjonossa kului yli puoli tuntia. Passiani katsoivat lopulta noin kolme sekuntia.

Kävin vessassa siistiytymässä. Istuin pöntön reunalle avaamaan matkalaukkuani, aikeenani kaivaa esiin partakone ja hammasharja. Operaation aikana automaattisesti itseään huuhteleva pönttö ehti huuhdella itsensä neljästi. Viimein pönttöä käyttäessäni [pääni ei ollut mahtunut lentokoneen lavuaariin, joten en ollut onnistunut suorittamaan hengenpidätysharjoitteitani] pohdin, että olisipa ironista, jos kaiken tämän jälkeen pönttö ei enää suostuisikaan huuhtelemaan.

Ja niin siinä kävi: heilutin kättäni sensorin edessä. Peitin sen ja paljastin taas, mutta mitään ei tapahtunut. Vasta muutaman minuutin jälkeen vesi alkoi viimein virrata.

***

Sen jälkeen kaikki on ollut paljon vaikeampaa. Ensimmäisen kolmen päivän aikana ehdimme asua neljässä huoneessa ja nähdä viisi. Kyllä minä olin henkisesti pieniin hankaluuksiin varautunut, mutta mukaan sattui vielä huonoa tuuria. Toivottavasti tämä tästä.

WLAN-kirjautuminen meni sittenkin hyvin

2008-03-28T05:08:00.003+02:00

Tero Lehto on kirjoittanut WLAN-hotspottien kirjautumissivujen toimivuudesta mobiililaitteilla, mutta en viitsi etsiä nyt, kun puhelinyhteyteni toimii vähän hitaasti.

Huvitti jälleen lentokentällä toimivan Sonera Homerunin kirjautumissivusto. Me alati muodissa olevat hintatietoiset kuluttajat saattaisimme olla halukkaita selvittämään, kuinka paljon lystistä saa maksaa. Voisi jopa olettaa, että juuri mikään muut tieto meitä ei kiinnosta, ei edes tarjottu Corporate Customer Servicen puhelinnumero tai kuva maapallosta.

Hitossako hintatieto piilotetaan FAQ-sivulle ja sieltä edelleen PDF-tiedostossa olevan linkin taakse.

Ja vielä, kun tiedostoa ei ole edes olemassa.

Nykymittapuulla tämä on varmaan sittenkin hyvin.

En voi kokeilla, toimisiko kirjautuminen iPodilla, sillä unohdin sen näemmä Sun äitisin luokse. Nokiallani en ole ikinä onnistunut WLAN-verkkoon liittymään muutenkaan.

Onneksi lähtöaulan penkkien vieressä on pistorasioita.

Vielä kun niihin saisi sähköäkin.

Toivottavasti Hongkongissa on kaikki paremmin.

[Näköjään klikkaamalla maksulinkkiä sai nähdäkseen hinnankin. 8 euroa tunti. Tokion kentällä sai viidellä eurolla vuorokauden.]

Liikennemerkkejä liikkeenjohdolle

2008-03-26T14:33:00.004+02:00

Minua pääsääntöisesti hermostuttaa ihmisten avokonttorikailotus, mutta tänään kuulin aamupäivällä sermin takaa hyvän ajatuksen.

Juttelivat, kuinka johtajille tehtävät kalvoesitykset tulee pelkistää kuin pikkulapsille. Joku sanoi, että tulee muistaa, että operatiivinen johtaja on jatkuvasti kuin auton ratissa. Ei hän pysähdy lukemaan mitään, vaan ottaa vastaan juuri sen verran tietoa, mitä ehtii tienvierttä vilkaisemalla mukaan poimia.

Jos menee seisomaan tien penkalle Helsinki-kyltin kanssa, ja johtaja on matkalla Helsinkiin, hän saattaa poimia kyytiin. Jos menee ilman kylttiä tai epäselvän kyltin kanssa, auto pyyhältää ohi. Näin käy myös, vaikka kyltissä lukisi kuinka selvästi ja elegantisti Kuopio.

***

Eduskunnan bugisen sivuston synnyttämän keskustelun seuranta jatkuu Oikeissa totuuksissa.

Sinnepäin

2008-03-20T23:44:00.005+02:00

Paljonkohan Ilta-Sanomissa mahtoi harmittaa, kun uutinen Idos-Mian kuolemasta ei ehtinyt painettuun lehteen, joka sattui olemaan vielä pääsiäisen tuhti lukupaketti, ja lööppi jouduttiin koristelemaan eilisen vainajan uudelleenlämmittelyllä.

Osanotot molempien omaisille. Ja kaikkien muiden hiljattain kuolleiden omaisille.

Ironista (sic), kuinka Google nostaa todella nopeasti tuoreet otsikot esiin, mutta seassa lukee toisaalta myös, että Idols-Mia pääsee viimein levyttämään ja Idols-Mia Permanto takaisin.

MTV3:n kuolemantapausta käsittelevästä uutisesta taas tulee mieleen kuin toimittaja olisi onnistunut saamaan Mialta aiheesta tuoreet kommentit.

Sinänsä mielenkiintoisesti on varmaankin olemassa ihmisjoukko, joiden mielestä Mian kuolema oli suurempi uutinen kuin Jyrki Hämäläisen. Ja toinen joukko, joka on aivan päinvastaista mieltä.

***

Tuskin kukaan kuitenkaan on sitä mieltä, että tämä uutinen ei olisi merkittävä. Kaiken maailman uutiset sitä nousevatkin Amppareiden luetuimmiksi. Vielä kesken työpäivän.

Eikä se nyt niin kovin mega ollut. Tai kovin alasti. Haakana vaikka voisi ottaa kantaa, onko ihan laitaa sanoa otsikossa, että joku on alasti ja leipätekstissä sitten täydentää, että melkein alasti, tsihihii. Tähän filosofista pohdintaa siitä, jos joku on alasti metsässä eikä kukaan näe, kun edessä on mänty.

Ja entä jos ei tiedä, että se on mänty.

***

Melkein yhtä harhaanjohtavaa kuin antaa mainoksen perusteella ymmärtää, että meidän tökkelipä on kauniin sininen ja kiiltävää muovia. Ja oikeasti se onkin halpaa valkoista mattamuovia. Kuka tuollaista rimpulaa kehtaa koneeseensa kiinnittää?

(Sivujen perusteella tuo kivemman näköinen vaikuttaa halvemmalta.)

Kyllä muropaketissakin lukee tarjoiluehdotus, etteivät mummot luule, että mukana tulee piirrettyjä ukkeleita.

***

Vielä mainoksista puheen ollen. VR:n uusin Kivimies-pätkä on suomalaisittain aika suurellisen näköisesti tehty. Nokkelakin. Sääli, että junat eivät ole yhteen sen parempia, vaikka kuinka mainostaisivat. Kuten sekin, etteivät tajua tarjota mahdollisuutta linkittää suoraan videoon. Saati upottaa sitä blogiinsa. Sehän saattaisi vahingossa vaikka levitä.

Ei yksin viinistä

2008-03-13T21:25:00.009+02:00

Seuraavassa hetkessä löysin itseni Messukeskuksesta täyttämässä rekisteröitymislomaketta ja miettimässä, onko toimialani Suurtalouskeittiö, Ravintola vain Jokin muu.

Aamusella olin perehtynyt mahdollisuuksiin latailla kuvia verkkoon suoraan puhelimesta. ShoZu osoittautui mainioksi ratkaisuksi. Se osaa lähettää kuvia tyypillisiin Flickreihin ja Facebookeihin sekä lisäksi sähköpostin tai FTP:n avulla melkein mihin tahansa. Skitchiin vaikka.

Nopeimmillaan homma käy niin, että kuvan ottamisen jälkeen painetaan OK, ja kuva on verkossa. Kuvanottoproseduuria tämä ei hidasta lainkaan, sillä Nokia vaatii käyttäjää joka tapauksessa painamaan Takaisin, kun kuva on otettu, koska käyttäjät nyt kuitenkin tekevät ihan mitä keksii käskeä. Kaikki sujuu suunnitelmien mu

En ymmärrä viineistä kauheasti, ainakaan ottaakseni osaa ammattilaistapahtumaan, mutta sen verran sentään, ettei tämä mikään pantti ole. Sille, että ihminen käyttää jotain vähän aikaa ja maksaa siitä rahaa, on ihan oma sanansa. Sitä kutsutaan vuokraamiseksi.

Lasi oli sentään Riedel, joten siitä ei jäänyt kiinni.

Että tässä sitä nyt olisi, Unkarin viiniä.

Ja tässä vastaavasti saavi. Kaikille lauluja tunteville.

Laajasta tarjonnasta nostaisin esiin tämän Vuoden viini -vertailussa [joskin eri vuosikertaisena] pärjänneen portviinin. Pähkinäinen jälkimaku oli jännä.

Fazerin ständillä yhdisteltiin suklaata ja viiniä. Tämä makea kuohuviini oli kiinnostavasti sopivasti hapokasta, ettei lopulta mennytkään liian äiteläksi.

Champagne is a serious beverage: at its best it is something to
be savored and pondered, like a serious love affair. But spumante
is light and innocent, more like a teenage romance. One makes a
statement; the other is just pleasant and refreshing.

Valitettavasti en saa selvää etiketistä niin, että onnistuisin löytämään tuota mistään. Tietääkö joku, mistä on kyse? Tuollaisten vartaiden kanssa sitä tarjottiin:

Vastaan tulleista kokemuksista en osaa paljoa sanoa. Jossain välissä pohdimme, että sukkela operaattori olisi voinut tehdä Hurtta Collectionit ja tarjota 200 tekstaria kuussa sisältävää liittymää Ikelle. No, ehkä GSM Suomi tekee sen kohta.

[Sinänsä hassua, että koiranvaatteita googlaamalla ei meinaa Hurttaa löytää vieläkään.]

Jos joku ei ole vielä lukenut, niin Harmaa hattuhan julkaisi nuo tekstarit jo ennen Hymy-lehteä.

Tuollaisessa omalaatuisessa keramiikkapullossa säilöttiin likööriä, joka maistui kovasti Fernet Brankalta. Tai ehkä ennemmin Mentalta, vaikken osaa äkkiä sanoa, mitä eroa niillä on. Kerran join 2 senttilitraa Fernet Mentaa Air Berlinin koneessa. Se maksoi euron. Lueskelin esitteestä, että Air Berlinillä on Euroopan uusimmat lentokoneet. Sitä ei moni arvaisi. Olin palaamassa kotiin. Harmitti vähän, mutta ei auttanut.

Haluaisin palata moniin hetkiin ja huomaan, että muistot väljähtyvät, ellei niitä säännöllisesti pöyhi. Kun lukee vanhoja tekstejä ja suree ymmärtäessään, ettei enää tavoita tunnetilaa, jonka ne joskus herättivät.

Kohta istuin kuuntelemassa Peter Nymanin isännöimää paneelikeskustelua Suomen alkoholipolitiikasta. En ole tainnut ennen nähdä Peteriä livenä. En täysin ymmärrä, mistä hänen kulttimaineensa armoitettuna juontajana kumpuaa, mutta ihan sujuvasti tuo keskustelu toimi, ei siinä. Minusta ne ruskeat kengät eivät aivan istuneet asuun, vaikka vyö ja solmio oli niihin mukautettu.

Tai ehkä kaikki johtui vain lahkeista.

Piristävästi keskustelijoilla oli voimakkaasti toisistaan eroavat kannat aiheeseen. Toisessa ääripäässä oltiin vetämässä keskiolutta kaupoista Ruotsin malliin. Toisessa todettiin, että jos hinnan ja saatavuuden kanssa temppuilu toimisi, Suomi olisi kaiken järjen mukaan Euroopan raittein valtio.

Taipuuko raitis-sana noin [vrt. kallis]? Suomi on yhtäkkiä kamalan vaikeaa. Viime viikolla tuskailin, kun en osannut johtaa hirviö-sanasta hirviöiyyttä [?] kuten koirasta koiruutta. Vai eikö kuulukaan voida; onko koira poikkeus? Ankkuus, kissuus, joutsenius.

Nousipa esiin sellainenkin fakta, että Suomen kokonaisalkoholinkulutuksesta Alkon myymää on noin puolet. Tätä tietoa tulkitsivat molemmat näkökannat omasta kulmastaan. Liberaalimman politiikan mukaan: jos Alko kerran kontrolloi vain kolmannesta kulutetusta alkoholista, sillä tuskin on sellaista säännöstelyvaltaa, jolla olisi merkitystä, ja näin monopolin merkitys murenee, ellei sitten huomioida valtion viinamyynnillä keräämiä tuloja.

Todettin, että on kaikkiaan omituista, että valtio on ottanut tehtäväkseen laajamittaisen viinanvalmituksen. Eihän valtio valmista tupakkaakaan – ja tupakan käyttö on onnistuneesti saatettu laskuun. Kuulemma huippuaikoina alkoholin osuus valtion budjetista oli neljännes, 90-luvun alussa vielä 10 prosenttia, enää muutamia prosentteja.

Toisella puolella taas tulkittiin, että jos puolet absoluuttisesta alkoholista kulutetaan jo nyt keskiolutta kittaamalla, jakeluverkosto on mitä ilmeisimmin keskeisessä roolissa eikä näin voi ajatellakaan, että saatavuutta tästä parannettaisiin.

Tupakka-argumenttiin kommentoitiin, että vähenisi juominenkin, jos se sisätiloissa kiellettäisiin.

Samalla esiin nousi myös, että ravintola-anniskelun osuus kokonaiskulutuksesta pienenee jatkuvasti. Näin siitä huolimatta, että hyvien suhdanteiden ja kulttuurin muuttumisen myötä ihmiset käyvät ravintoloissa enemmän kuin koskaan.

Minä kun en ole poliitikko, saan ajatella vain itseäni. [Vai oliko sen päinvastoin.] Minua ärsyttää suomalaisessa alkoholipolitiikassa erityisesti kaksi asiaa: laatuoluiden panttaaminen Alkossa vain siksi, että ne sattuvat ylittämään mielivaltaisen voimakkuusrajan sekä älytön rajoitus alkoholin myyntiajalle.

En millään jaksa uskoa, että me hienostelijat, jotka haluamme tärkeillä vehnäoluella, ratkeaisimme ryyppäämään, vaikka juomaa saisi poikkeamatta Alkoon. Kun Alkoon taas tulee lähteneeksi, saattaa mukaan poimia muutakin. Jotenkin tuntuu kuin määritelmässä olisi menty tekniikan ehdoilla – enemmän alkoholia tarkoittaa vaarallisempaa – sen sijaan, että olisi mietitty, minkä tyyppisistä käyttäjistä on kyse.

Toinen älyttömyys on, että kello yhdeksän jälkeen ei ole sallittua ostaa olutta ilman, että pullon avaa heti. Tarkoituksena on kai ajaa ihmiset baareihin, sillä baareissa on turvallista ja valvottua eikä humalainen häiritse toisia ihmisiä. En tiedä, miksei olisi yhtä todennäköistä ajatella, että selvä, eivät myyneet olutta, lähdenpä tästä kotiin hörppimään giniä.

Keskustelun loppuhuipennus jäi näkemättä, sillä poistuin kolmen vartin jälkeen kohti Gastro-messuja.

***

Fantan ständillä purnasin, että noin viisi vuotta sitten markkinoilla ollut herkullisen kirpeä sitruuna-Fanta on vedetty myynnistä. Muistatteko? Se oli väriltään hieman vihreämpää kuin sittemmin kauppoihin tullut Shokata.

Edustaja lupaili, että kuuntelevat kyllä asiakkaitaan, mutta periaatteena on, että maut kiertävät. Mainitsin Japanissa juomastani viinirypäle-Fantasta. Hän oli maistanut samaa Brasiliassa ja totesi, että sitä on odotettavissa kauppoihin vielä tänä vuonna.

Tarjolla ollut mango on myös väliaikainen maku, mandariini sen sijaan säilyy. Kommentoin, että on äärettömän turhauttavaa löytää maku, josta pitää ja sitten luopua siitä. Hän sanoi, että voi voi.

Mutta niin, jos tämän blogin kommentteihin ilmestyy muita sitruuna-Fantaa kaipaavia, minä rupean vaikuttajaksi ja perustan aiheesta ryhmän Facebookiin.

Marlin tiskillä maistatettin uutta smoothies-tyyppistä hedelmäjuomaa. Taustalla taas on mehupohjainen kupliva juoma, makuina vadelma ja omena. Riemukseni omena muistutti Saksassa suosikikseni noussutta Apfelschorlea, tavanomaista limonadia happamampaa, mutta makuvissyä voimakkaammin maustettua juomaa. Tuote on aika lähellä sitä omenaista mainoskuvissa virtsanäytettä muistuttavaa vissyä, muttei aivan.

Vaasan ständillä kävin kitisemässä, miksi Suomessa myydään vain kurjia muovipussisämpylöitä, ja rapeakuoriset herkulliset maksavat liki euron, jos sellaisia sattuu ylipäänsä olemaan. Ständi oli keskittynyt pakasteisiin, joten emme saaneet asian selvyyttä. Hyvää pakasteviineriä kylläkin. Paketissa seuraa mukana sokeritöhnä, jolla leivoksensa voi kuorruttaa.

Beofood on suomalainen kebab-lihatoimittaja. Hyökkäsin paikalle kysymään, miksi suomalainen liha ei ole sellaista hyvää niin kuin Keski-Euroopassa. Edustaja kertoi, että keskieurooppalainen kebab-varras ladotaan käsin kokolihan kappaleista, kun taas Pohjois-Euroopassa on käyttöön vakiintunut jauheliha, ja väki on tottunut tähän makuun. Hän arveli, että jo vartaan valmistus olisi ihmistyövoimaa vaativana Suomessa liian kallista.

Eteläisimpään Suomeen saapuu osa lihasta ulkomailta, joten ehkä tässä olisi toivo. Enpä ole tullut huomioineeksi, millaista kebabia Virossa tarjotaan.

Jos blogin kommentteihin ilmestyy muita kunnon kebabia kaipaavia, lupaa ryhtyä vaikuttajaksi ja perustaa ryhmän Facebookiin.

Beofood toimittaa lihat Pirkan kebabtuotteisiin ja esiintyy vastaavasti Inexin pakastealtaissa omalla nimellään. Yksittäistä ravintolaa mies ei osannut suoralta kädeltä mainita, sillä he eivät ole yhteyksissä ravintoloiden kanssa suoraan.

Kyselin vielä kebabin historiasta Suomessa. Kuulemma Beofoodin perustaja ja toimitusjohtaja Ahmet Basaranoglu tuli Suomeen jo 70-luvulla ja perusti 80-luvun alussa Suomen ensimmäisen kebab-ravintolan. Sittemmin hän alkoi myydä lihaa muillekin, ja Beofood perustettin 1993, kebabin valtavirtaistumisen kynnyksellä.

***

Sitten lähdin kotiin.

Kohupaljastus armeijan Cooper-tilastoista

2008-03-09T23:56:00.009+02:00

Antaa tuon sivupalkin äänestyksen jatkua vielä tovin. Tähän mennessä inttiblogi ei ole pärjännyt kovin hyvin, mutta sivuanpa testimielessä aihetta hieman.

Eilen löysin itseni lueskelemasta kauhukertomuksia puolustusvoimain sairaanhoitokulttuurista Hesarin keskusteluista.

Kaikki alkoi hoitamattomasta flunssasta, josta tuli ensin poskiontelontulehdus. Leiriltä kun en päässyt pois ja 38.9 asteisena laitettiin 'telttalepoon' -10C pakkaseen, missä olin houraillut ja palellut makuupussissa, kun ei tietenkään ollut kaminaa päällä, kun sitä en itse pystynyt hoitamaan.

Oma peruskoulutuskauteni alkoi pikku flunssalla, josta sain aina myös lääkäriltä keppiä (Kykenee Palvelukseen), koska 36.9C lämpö ei ole vielä kuulemma kuumetta vaikka kuinka olisi paha olo. Tuo sitten äityi keuhkoputken tulehdukseksi ja yskin verta liikuntakoulutuksessa. Lääkäri antoi vapautuksen liikunnasta, mutta jouduin hakkaamaan jäätä komppanian edestä. Parin päivän päästä terveys romahti ja vietin seuraavat 2 viikkoa osastolla 40 asteen jatkuvassa kuumeessa.

Olimme leirillä, ja minulla siis VMTL-vapautus (sisältää aina nosto-kanto-vapautuksen, 15kg tjsp.). Kysyin luutnantilta, voinko edetä perässä hieman hitaammin, kun on jalka rikki ja VMTL. Hän käski ottaa kantoon raskaan- ja kevyen kertasingon, konekiväärin sekä lääkintälaukun (sekä oma täyspakkaus, taisteluvyö ja rynnäkkökivääri) ja perään kommentti: "nyt voi oppilas x tulla perässä hitaammin, kun on KK-mies".

Armeija tutkii itse tapahtumat, joita eliniäksi vammautunut varusmies tai kuolleen varusmiehen vanhemmat pitävät armeijan töpeksintänä. Armeijan omassa tutkimuksessa lukee, ettei mitään puolustusvoimien määräyksiä tai ohjeita ole rikottu eikä ole toimittu huolimattomasti. Liian monen varusmiehen sydän on pysähtynyt - omankin poikani.

Tiedä sitten, mitkä ovat pisaroita ja mitkä merta, mutta innostuin selvittämään tarkempia lukuja viimeaikoina surkuteltujen Cooper-tuloksien takana. Tulokset olivat kiinnostavia.

Vuonna 2004 keskiarvo on ollut luotettavan näköisen lähteen mukaan 2434.

Vuoden 2008 alokkaiden tervetulo-oppaassa [PDF, s. 18] tämä on pyöristetty huolettomasti ylöspäin noin 2500:ksi.

Samalla sivulla linkatussa kuntoiluoppaassa [PDF] tavoitetaso on vielä motivoivampi, ja keskiarvoksi kehaistaan kursailematta 2600 metriä.

Tällä tapaa pyöristellen minäkin olen juossut yli 3000.

Oppaan sävy on kaikkiaan hupaisa.

Minullekin käy tavan takaa niin, että lähden kävelylenkille ja huomaan ykskaks yllättäen edenneeni kolme kilometriä 12 minuutissa, hupsista vain.

[Kyllä kyllä, huumorikin oli saanut ääniä tutkimuksessa, mutta ei kai nyt sentään armeijasta sovi leikkiä laskea. Sehän on melkein kuin naureskelisi paaville.]

Muutoksia

2008-03-09T01:21:00.007+02:00

Ideoiden puuttuessa turvauduin mauttomuuksiin. Vanha ulkomuoto ärsytti sentään siinä määrin, että jaksoin sährätä muutaman tunnin. Pixelmatorissa on muutama hauska toiminto, joita pitää käyttää niin kauan, kun niihin ei vielä kaikkialla muualla törmää.

Nyt vain näyttää olevan niin, että suuressa osassa tekstiä riviväli on kovin olematon. Uskon sen johtuvan siitä, että Bloggerin editori ei toimi enää kunnolla Safarilla, vaan turhia divvejä on tunkeutunut moniin merkintöihin mihin sattuu. Myös kirjasimia säädin, mutta yhtäkkiä kaikki alkoikin näyttää typerältä, joten palasin oletusarvoihin, jotka ovat paljolti rumat.

Tähän aikaan yötä ajattelin mennä nukkumaan, joten palaan varmaankin asiaan joskus kesäkuussa.

Presidenttejä

2008-03-02T22:59:00.005+02:00

Uneni Vladimir Putin istui rennon huolettomasti veneen perätuhdolla, moottorin kaasukahva kädessään. Aurinko paahtoi, ja ruskettunut presidentti näytti ikäistään nuoremmalta vihreissä mikroshortseissaan.

Hänen puheensa oli rentoa ja hyväntuulista. En tietenkään ymmärtänyt venäjästä tuon taivaallista, mutta uneni oli onneksi tekstitetty, ja saatoin nähdä Putinin käyttävän puhekielisiä ilmauksia, kuten mä.

Hetken koin huonoa omaatuntoa, etten maksa tv-maksua, vaikka luultavasti juuri niillä rahoilla unienkin kääntäminen toteutetaan.

Hän oli luonnossa jokseenkin valloittava, enkä kohta enää muistanut, miksi halusinkaan olla eri mieltä hänen kanssaan yhtään mistään.

Lopuksi hän kertoili vireillä olevasta venäläisestä innovaatiokännykkähankkeesta. Kääntäjä puhui virheellisesti GPS-puhelimesta, mutta tiesin, että varsinaisesti tarkoitettiin uutta venäläistä verkkotekniikkaa, jonka oli määrä olla jollain tapaa ylivoimainen. Putin hymähti, että siinä missä yhdysvaltalaiset eivät saa aikaiseksi kuin iPhonen hytkyvine kuvakkeineen, Venäjällä on ainutlaatuinen tilanne, kun tekniikka ja lainsäädäntö tulevat samalta toimittajalta.

Seuraavassa vaiheessa olin hypännyt Putinin paatista järveen. Se oli mökkijärvemme. Vesi oli likaista ja sumeaa, ja minua suretti kovin.

***

Aivan yhtä lähelle en päässyt Ahtisaarta, kun hän poikkesi puhumassa TKK:lla viime keskiviikkona Esa Saarisen vieraana.

Ahtisaari kertoili työstään Kosovossa ja Indonesiassa, mutta asioita vain uutisia vilkuilemalla seuranneelle kokonaiskuva jäi hieman hajanaiseksi. Hienoa tietty, että kiireisellä suurmiehellä riitti aikaa tulla kertomaan asioista, eikä voi odottaa, että hän paljoa ehtisi esitystään suunnitella, mutta olisin olettanut, että hänellä olisi ollut jonkinlainen valmis perusrunko esitykselleen.

Melkeinpä tilaisuuden kiinnostavin osio olikin loppu, jossa yleisö sai esittää omia kysymyksiään.

Yksi kuulija kysyi Venäjän demokratiakehityksestä ja, onko ulkopuolisella puuttumisella saavutettavissa mitään Tsetseniassa. Hän pyysi myös arviota Yhdysvaltain tulevista presidentivaaleista.

Ahtisaari kommentoi, että oli järkevää ottaa joitain kansallisia resursseja valtion haltuun, mutta toteutus tehtiin tyhmästi. Hänen mukaansa ei ole perusteltavissa, miksi ihmisiä päätyi vankiloihin. Kehotti katsomaan Neljäs huone -nimisen dokumentin.

Hän muistutti myös, että Venäjällä käydään kuin käydäänkin keskustelua ulkopolitiikasta. Oleellisin ajuri on talouselämä, sillä taloudellinen ilmapiiri ei salli liikkaa länsimaavastaisuutta.

Tsetsenian hän sanoi tuskin korjaantuvan ulkopuolisella toimijalla. Kosovon tapaus ei kaikkiaan ole suoraan kloonattavissa, hän muistutti.

Yhdysvaltain presidenttipeliin oli hänen mukaansa vaikea sanoa mitään, mutta totesi sentään, että tuskin tilanne tästä huononeekaan.

Toinen kuulija halusi tietää laveasti YK:n roolista vastaisuudessa.

Ahtisaari kertoi työskennelleensä YK:ssa ensi kertaa vuonna 77 ja sittemmin kaikkiaan 5 pääsihteerin alaisuudessa ja korosti, että on tärkeää ymmärtää elämän reaaliteetit.

"Suomi tukee YK:ta", vaikka sanoessaan tietää hemmetin hyvin, ettei YK saa mitään aikaiseksi. Tuntuu, että kannattaa vaikuttaa ennemmin vaikka kirkon kautta. Ne saavat jotain aikaankin.

Ahtisaari kaipaili Saksaa ja Japania mukaan turvallisuusneuvostoon. Lisäksi Etelä-Amerikan ja Afrikan olisi syytä saada edustajansa mukaan. Hän totesi, että on naurettavaa, jos jokin Italia estää Saksan mukaan pääsyn, kun kyseessä on kuitenkin 3. suurin rahoittaja ja kaikkiaan tärkeä toimija.

Yksi ongelma on sekin, että Euroopassakin on yhä paljon likapyykkiä pesemättä. "Ei kukaan paitsi Saksa Euroopassa ole katsonut menneisyyttään rehellisesti. Ei kukaan."

Seuraava kysyjä halusi tähän liittyen tietää, mitä Suomen pitäisi tehdä omien vuoden 1918 sotkujensa kanssa.

Ahtisaari totesi, että kaikki pitäisi tietty selvittää, mutta että tuo ei ole aivan ensisijainen kysymys. Kuulemma vaikka 70-luku olisi syytä perata ensin. Hän kertoi, kuinka oli Eevan kanssa pohtinut, että olisi syytä kirjoittaa näytelmä, jossa puitaisiin älykkäästi 70-lukua.

Viimeisenä kysymyksenä kysyttiin Suomen roolista seuraavan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden sisällä.

Ahtisaari kertoi, kuinka oli Kanervan syntymäpäivillä todennut, että Suomen haasteet eivät ole Venäjä, Venäjä, Venäjä, vaan Ike, Ike, Ike, mutta olisi ehkä pitänyt ennemmin sanoa Suomi, Suomi, Suomi.

Ahtisaaren mukaan Suomessa ollaan yhä paljolti henkisesti kylmän sodan juoksuhaudoissa. Ei ymmärretä, että ollaan täysin vapaita. "On kiinni vain meistä itsestämme, kuinka käytämme tilaisuuksia hyväksi", hän hehkutti kuin Obama ikään.

Ahtisaari muistutti, kuinka EU:hun mentiin aikoinaan, koska uskottiin, että voidaan vaikuttaa asioihin. Suomalaiset voiva kuulemma vaikuttaa monilla aloilla, joista esimerkiksi hän nosti tieteen, taiteen ja sotilaallisen osaamisen.

Eräs perusviesti on, kuinka yhdistää yksilönvastuu ja solidaarisuus. Kukaan ei meillä enää sano, että olet yksin vastuussa elämästäsi. Aina ruinataan valtiolta.

Ahtisaari kummasteli tuloeroista kannettavaa huolta. Hänen mukaansa eroissa ei ole mitään pahaa, kunhan vähiten saavat tulevat toimeen. Yhteiskunnan tulee antaa tilaisuus ja yksilön itse käyttää tämä ja kehittää ja kouluttaa itseään jatkuvasti, Ahtisaari totesi kuin paraskin sosialidemokraatti.

Lopuksi hän intoutui lainaamaan hiljattain yliopistolla pitämäänsä puhetta, jossa täsmensi ajatuksiaan tulevaisuuden hyvinvointivaltiosta ja korosti ihmisten vastuunottoa paitsi itsestään, myös toisistaan. Takes a village to raise a child, niin kuin Afrikassa sanotaan.

Sisäinen sosialisti

2008-02-23T20:00:00.009+02:00

Tämä ei ole varsinainen merkintä. Viimein muistaessani tulin vain kysymään yhden kysymyksen. Törmäsin taas hiljattain lehdessä tämän tyyppiseen virkkeeseen:

Saksa on Euroopan suurin maa, jossa on hitoikseen autoja.

[Oletetaan tässä, että Venäjä ei kuulu Eurooppaan, koska eihän se nyt vain kuulu.]

Onko tuollainen virke oikein? Voiko relatiivilauseita läiskiä suomessa loppuun kuin määreeksi ilman, että ne sitovat mihinkään? Englannissahan relatiivilauseen sitovuutta indikoidaan varsin härömäisesti pilkutuksella. [Flashback lukiosta: kuinka tuhahtelin urpoille, jotka pilkuttivat that-sanan.] Voisiko olla niin, että jokin muu maa on Euroopan suurin, mutta Saksa on suurin sellainen, jossa on hitoikseen autoja? Niin minä tuon joka tapauksessa ymmärrän.

Jos haluttaisiin antaa autohuomio ikään kuin lisätietona, minusta kuuluisi sanoa:

Saksa on Europan suurin maa, ja siellä on hitoikseen autoja.

Toivottavasti Saara tai joku muu osaa vastata.

***

En muista, olenko kirjoittanut tästä aiemmin, mutta kirjoitanpa taas. Löysin sisäisen sosialistini. Yksi tämän blogin suosituimmista hakusanoista on iso suomen kielioppi tai kielioppi eri muodoissaan. Kävijät saapuvat blogini alkuaikojen parodiaan paljolti siksi, että verkossa ei ole kunnollista, kattavaa kielioppisivustoa.

Teoksesta kerrotaan: Iso suomen kielioppi on valmistunut Kotuksen ja Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen yhteistyön tuloksena.

Kotuksesta edelleen: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus eli Kotus (ruots. Forskningscentralen för de inhemska språken, pohjoissaameksi Ruovttueatnan gielaid dutkanguovddáš, romaniksi Finnosko tšimbengo instituutos) on Suomen valtion kielitieteellinen tutkimuslaitos

Jos toes on tehty julkisin varoin – niin kuin tietty syytä on – miksei se ole saatavilla ilmaiseksi verkossa? Luulisi, että suomalaisten kielitajua avittaisi, jos lähdeaineisto olisi saatavilla siellä, missä kirjoittaminenkin enimmäkseen tapahtuu. Ei asioita tule tarkistaneeksi, jos se edellyttää kirjastossa käväisemistä.

Samaan tapaan minusta olisi mielekästä jakaa verkkoon Kielitoimiston sanakirja, joka on täydennetty versio Suomen kielen perussanakirjasta 90-luvun alusta. Minä satuin saamaan Suomen kielen perussanakirjan yo-lahjaksi, mutta kaikki eivät ole yhtä friikkejä. Tämän kannalta toivo taitaa kyllä olla turha, sillä oikeudet on ehditty myydä, ja sähköistä versiota saa näemmä ostaa 150 euron hintaan.

Tuote on tarkoitettu "jokaiselle suomen kielen käyttäjälle", mutta jokainen tuskin on valmis maksamaan sanakirjasta 150 euroa – saati käyttämään Windowsia. En sitten tiedä, onko tuo toteutukseltaan yhtä huono kuin saman firman MOT-sanakirjat. Kaikkiaan tietty kohtuullisen 90-lukuista julkaista sanakirja CD-levyllä.

Ketä varten noita ohjeita oikein kootaan – ei kai ainakaan käytettäväksi? Mitäköhän olen ymmärtänyt väärin, voisikohan asialle tehdä jotain, ja millainen tilanne mahtaa olla muissa maissa?

Eikä kenelläkään voi olla niin kiire, että hammasharjan tehokkuudella olisi mitään väliä

2008-02-20T23:21:00.007+02:00

Jokunen päivä sitten minulla oli sittemmin paljolti kadonnut ajatus, mutta se taisi tuntua järkevältä vain bussimatkan torkkujen takia. Sietäisi sentään olla onnellinen, että osaa nukkua bussissa.

Tai ehkä, että osaa kotiinsa, vaikka kulkee niin tokkurassa, että nukahtelee mihin sattuu.

Mietin, että kun hermostuu vaikka luvattoman hitaasti liikkuvaan pyöröoveen, niin Kirsi Piha kirjoittaa kolumnissaan, että ei kenelläkään voi olla niin kova kiire, että moinen haittaisi. Korkeintaan rupisilla insinööreillä.

Ja mieleeni nousee ajatus, voidaanko samalla tapaa sanoa, ettei kenelläkään voi olla niin kovaa tarvetta maailmaan, joka ei suotta ärsyttäisi hölmöyksillään.

Sitten tunnen tietenkin katumusta mietteistäni ja ajattelen maailman pahuutta. Ajattelen nälänhätää, ajattelen talvisotaa, ajattelen neitoja, jotka uljaasti sulkivat silmänsä ja miettivät isänmaata.

En edelleenkään hyväksy sitä, että huonomminkin voisi olla perusteluksi sille, miksei olisi paremmin. Mutta epäilen vahvasti, että mikään ei koskaan ole kyllin hyvää, vaan virheitä ja turhautumisen aiheita löytyy aina, sillä ihmistä nyt ei ole tehty olemaan tyytyväinen. Ja se on meidän onnemme, se.

***

Olen ainakin kerran kirjoittanut, kuinka hammasharjaa ostaessani olisin lähinnä halukas ostamaan sellaisen, joka näyttää hyvältä, mutta harjoja myydään vain hyödyttömillä kielenkiillotusominaisuuksilla. Pro-mallimerkintä hammasharjassa on kovin hupsu, kun edes hammaslääkärit eivät pese ammatikseen hampaita. Pepsodent näkyy viimein päässeen teknologiakeskeisyydestä yli, ja mainostaa näkyvästi uutta Style-Tech-design-harjaansa.

Surkuhupaisaa on, että tämänkin mainostekstit on tehty teknokärki edellä niin kuin meillä päin tavataan koleasti sanoa. Parempi ulottuvuus, parempi teho. Ihanko totta kukaan ostaa hammasharjaa siksi, että sitä väitetään tehokkaaksi. Miksei siinä lue markkinoiden ainoa makean näköinen ja tuntuinen hammasharja, jos se kerran pyrkii sitä olemaan.

Perkeleelliset arkistot

2008-02-15T19:38:00.007+02:00

YLESTÄ PERKELE -teksti mukin pohjassa kuvaa strategiajohtaja Ismo Silvon mukaan "yhtiön sisäisiä ilmapiiriarvoja loistavasti". YLESTÄ PERKELE; liekö innoittajana ollut Hyvästä paras -teos? Kekseliäs tapa konkretisoida muutosprosessin pyrkimyksiä.

Kaikkiaan tarina on vallan riemastuttava. "Yhtiö antoi työntekijöilleen jo vuosi sitten lahjakupongin ja kirjeen, jossa kerrottiin että kaikki rankan saneeraus- ja uudistusvaiheen yli jaksaneet saavat tänä keväänä kiitoksekseen Yle-mukin."

En ole aivan varma, olenko ylevä antimaterialistinen hippiäinen vai elitistinen snobi, mutta yksi kuppainen kuppi ei vaikuttaisi minun motivaatiooni rankassa saneerausvaiheessa millään tavalla.

Blogissa vaikutetaan kuitenkin tyytyväisiltä, ja se on tietty tärkeintä.

***

Aamulla unenpöpperössä härösin, että jos perustaisin vaateliikkeen, se voisi tiivistään bisneksensä näin: Coreiluna vaatteet. [Tajuuttekste, niinq core.]

Ehkä taustalla oli eilen näkemäni Renny Harlinin ohjaama Karpo-henkinen dokumentti 80-luvun alusta. Siinä kyseltiin ihmisiltä, mitä järkeä on maksaa 200 markkaa Lacosten kauluksellisesta t-paidasta. Milloinkohan pikeepaita-termi mahtoi tulla käyttöön, ja miksei se ole suomessa polo niin kuin muualla.

Kaikkiaan kiehtovaa nähdä, kuinka ihmiset olivat jotenkin niin viattomia, ja kaupallisuutta katsottiin eri tavalla, ulkoapäin.

Höpsöä sekin, että tuon ajan muodikkaat ihmiset näyttävät nykyihmisen silmään yhtä oudoilta kuin lahjavaatteiden ja kirppariaarteiden käyttäjiksi tunnustautuneet oman tien kulkijat.

***

Päädyin arkistoon, kun puheeksi tuli Puoli kuusi -lastenohjelma. En tiedä, miksei se ole samanlainen klassikko kuin Pikku Kakkonen. Yhtä ahdistava sekin oli.

Olen saattanut kirjoittaa tästä ennenkin, mutta alkuperäisenä alkupätkänä oli Piiri pieni pyörii -kappaleen tahtiin piirileikkiä tanssivia lapsia, nukkeja luullakseni. Minäkin halusin tanssia piiripienipyöriitä, ja vanhempani leikkivät mukana.

Mutta kerran he olivat myöhässä, ja olin yksin kotona. Ja ohjelma alkoi, ja jouduin leikkimään yksin – kädet mahdollisimman etäälle ojennettuna piirin luomiseksi – ja se oli kamalaa, se. Itkin, tietty.

Sittemmin alkupätkä muuttui. Se oli jokin abstraktiin sävyyn piirretty näkymä ahdistavasta betoni-Pasilasta. Kamera pannaili kuvaa: vesilätäkkö, punainen autonrämä, vääntynyt kasvo tai jotain, joka tuo mieleeni Munchin Huudon. Taustalla omituinen bassovetoinen musiikki, josta ei saa otetta.

Olenko ihan omituinen, kun suhtauduin niin voimakkaasti lastenohjelmiin vai tehtiinkö ne ennen vanhaan jotenkin pelottavan intensiivisiksi?

Wikipediasta ei paljoa löytynyt tietoa tuosta ohjelmasta. Mutta päädyin katsomaan pari ahdistavaa Hapsiaista arkistoista. Sen, jossa se kiipeilee miehen peniksen päällä [miehen, sillä siihen suvaitsemattomaan aikaan lastenohjelmissa ei vielä näytetty shemaleja] ja lopulta alastomat hahmot halaavat toisiaan. Räväkkää, outoa.

Muistan, että joku juontajista kutsui ohjelmassa esitettäviä pätkiä elokuviksi ja pidin sanavalintaa omituisena. Niin, en minä nelivuotiaana vielä paljoa puhunut, mutta arvostelin jo toisten käyttämiä sanoja.

Hahaa, mutta YLEn – katsos perkelettä – sivuilla kerrotaan, että viittomatäti on pelottanut muitakin lapsia. En minä ihan outo ollutkaan.

Sama googlaus paljasti, että olen muistellut tuota alkupätkää ennenkin. Silloinkin mieleeni tuli Huuto, vaikka luulin ajatelleeni sitä eilen ensimmäistä kertaa.

Yleensä herään koeaamuin paniikissa puoli kuusi. Päässäni samannimisen lastenohjelman alkupätkä [puoli kuusi, se ässää sösäyttävä lapsen ääni sanoi]; ei se, jossa tanssittiin piiri pieni pyöriitä, vaan se uudempi. Se surrealistinen ja pelottava. Pasilan tv-torni, kuralammikoita ja se outo naama, mutkalla kuin Munchin Huudossa. Melkein yhtä kauhea kuin Pelle Hermanni.

En tosiaan taida muistaa mitään.

***

Köyttöliittymäblogin ensimmäinen merkintä käsitteli vessojen huuhtelua. En viitsinyt sittenkään kirjata sinne, kuinka pohdin tässä päivänä eräänä, olisiko läpinäkyvä kansi kenties hyvä ajatus, sillä on vähän julmaa edellyttää käyttäjää muistamaan, mitä on tullut tehneeksi, jotta tämä osaisi painaa oikeaa nappulaa.

***

Kaikkiaan harmitti suuresti Elävää arkistoa selatessani, että se toimii niin luvattoman tahmeasti nopealla ja hienolla Macilläni. Välillä sai selaimen tyyten jumiin. Videot myöskin latautuvat sikäli lineaarisesti, että niissä ei voi hypätä latautumattomaan kohtaan ennen kuin kaikki nykyisen ja toivotun katsomiskohdan välissä oleva sisältö on latautunut.

Myöskään välilehdet eivät toimi, eikä videoita voi ladata kuin yhden per selain. Kun sisältö ei kuitenkaan lataudu kuin parhaimmillaan reaaliaikaisella nopeudella, se sitouttaa käyttäjää kovasti. Uskoakseni en ole ainoa, joka Youtubessa ja vastaavissa klikkaa kiinnostavat kohteet auki välilehtiin latautumaan taustalle sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan ja katselee sitten sinne tänne hyppien sen, mikä on kiinnostavaa. Vanhat ohjelmat on leikattukin niin kovin hidastempoisiksi.

Muutamia vastaan osuneita kiinnostavia leikkeitä.

Tässä keskustellaan suomalaisesta alastomuuskulttuurissa. Mukana riemastuttava liki 80-vuotias nainen, joka poseerasi aikoinaan vanhoissa seteleissä alastomana ja – käy ilmi – vähän siellä sun täällä, missä 1900-alun nimitaitelijat tarvitsivat alastonmallia avukseen. Niitä kun ei vielä tuohon aikaan liiemmin ollut tarjolla [nykyäänhän alastonmallit tyrkyttävät itseään Pää auenkin toimitukselle päivittäin]. Mukana myös saunottajien näkökulma alastomuuteen.

Pankkiryöstö-niminen 90-luvun alun dokumentti kertoo kiehtovasti pankkikriisistä. Törmäsin tuohon etsiessäni Esko Ahon pitämään presidentin uudenvuoden puhetta, mutta sitä ei löytynyt. Haluaisin nähdä jonkin hyvän Ahon pitämän puheen, kun hän on kuulemma suomalaisittain poikkeuksellisen taitava.

Muistan aika vähän niiltä ajoilta, vaikka olin salaa Esko-fani. JCP oli julkisemmin. Hän sanoitti joskus kuusivuotiaana laulunkin Jänöjussin mäenlaskun säveleen:

Kun Esko Aho kerran
eduskuntataloon köpötteli,
niin Mara siinä silloin jo
jotain höpötteli.
Ja niin Esko nauroi Maralle,
kun Mara kaatui lattialle.
Niin huoleton tuo Mara on
ja aivan tyhmä joo.

Tässä uskomattomassa pätkässä Risto Asikainen ja Kaija Koo esittävät diskofunkia vuonna 1980. Risto esiintyy punaisessa collegessaan siihen malliin, että olisi tuskin päässyt mukaan indx:n kokoonpanoon.

Unelmien naiskuva

2008-02-07T12:42:00.000+02:00

Hei, tosi kiva nähdä sua! Miten menee, toivottavasi ei jännitä ihan kauheesti. Jutellaan myöhemmin lisää, mä haluan oikeasti tutustua suhun. Voit mennä jo edeltä tonne kommentteihin, niin mä tuun ihan kohta perässä.

***

Niin, minä katsoin televisiota keskiviikkona. Täytyyhän minun selvittää, mitä vaaditaan unelmien poikamiehyyteen.

Pitkä – check.
Tumma – check.
Kasvava parta – äh.
Viisi vuotta ikäistään vanhemman ulkonäkö – äh.
Kyky näyttää helvetin pelottavalta – äh.
Kyky liikuttaa oikeaa suupieltä itsenäisesti ilman, että muu suu liikkuu – äh.

Kaikkiaan tyyppi vaikutti vähemmän läpältä kuin Miljonääri-Jussi aikoinaan. Kirjoitin ihan oikeasti vahingossa Miljonääri-Jurri. Siinäpä huippukonsepti halukkaille. Zing, zing.

Mukana oli muutama upean näköinen naisihminen, joista kukaan ei sittenkään aivan pärjännyt ohjelmaa edeltäneen Osuuspankin mainoksen naiselle, joka on eteerisyydessään huikea edellyttäen, että havainnoija kuuluu siihen ihmisryhmään, jota ei haittaa, että nainen näyttää vähän 90-luvun puolivälin Michael Jacksonilta.

***

Jatkoin iltaani katselemalla hetken G-tirskettä. Ajattelin, että ensimmäisen viikon tsihittely olisi johtunut juontajien tottumattomuudesta, mutta ilmeisesti se kuuluu konseptiin. Luultavasti tarkoitus on karkottaa kaikki miesihmiset pois, sillä eihän tuollaista nyt vain kestä katsoa vakavalla naamalla.

[Vakavalla, koska nauramisen yhdistäminen seksiin on kaikkiaan huono idea. Se ei tee hyvää potenssille.]

Vaikuttaa, että tässä ohjelmassa se ei haittaa. Aiheena olivat ensimmäiset kerrat, joita naisella on kuulemma useampia. Muiden muassa ensimmäinen kerta lapsen saamisen jälkeen, ensimmäinen kerta eron jälkeen ja ensimmäinen kerta naisen kanssa. Looginen tarina.

Viime viikollahan näytettiin, kuinka poikaystävä ehdotti toisen naisen hankkimista kolmanneksi pyöräksi ja lopulta nainen tajusi, että poikaystävä on oikeastaan aika turha jätkä ja jatkoi eloaan tuon naisen kanssa.

Tässä on varmasti taustalla jokin salaliitto. Luultavasti miesten patriarkaalinen pyrkimys lesbofantasioiden valtavirrallistamiseksi.

***

66% yleisön naisista muuten kertoi suostuvansa sänkyyn ensitreffeillä, joten enää pitää selvittää, missä tuota ohjelmaa kuvataan.

[Jotain ajastamme saattaa kertoa, että unelmien poikamies ilmoitti aiemmin, ettei suostu moiseen koko ohjelman aikana.]

Melkein markkinointia

2008-02-04T23:00:00.001+02:00

Olisi hauskaa tietää, miksei espoolaisessa K-kaupassa jouluna toteutetun dominovideon tapahtumapaikkaa haluta kertoa YouTube-videossa. Kommentointikin on suljettu. Jokuhan saattaisi vaikka innostua poikkeamaan paikan päällä.

Video oli julkaistu jo aiemmin, mutta silloin paikalle sattuessani se oli poistettu. Ilta-Sanomien uutisessa haastatellaan kauppias Matti Karvista ja mainitaan Aslakki nimeltä, joten näköjään taistelin aivan suotta tämän kuvakaappauksen.

- Ei se silti mikään mainosvideo ole, Karvinen kieltää.

Pelkäävätkö sittenkin ihmisten reaktioita, kun nämä näkevät, että kaljoja on hölskytelty tarkoituksella? Kyllä meillä kotona sai haukut pienemmästäkin.

[Myöhemmin: Kas, Hesari kirjoittaa aiheesta puolitoista kuukautta myöhemmin.]

***

Kun nyt kansalaisjournalistiksi kerran ruvettiin, dokumentoidaanpa tämäkin aikakirjoihin:

Edellisen kohun myötä tuli mieleen kurkata alkuperäisen kuvan alareunaakin:

[Rajasinpa omaa Blogilista-kuvakaappaustani niin, ettei tarvitsisi syyttää varastettuu tavaraan ryhtymisestä.]

Ennen ensimmäistäkään riviä

2008-02-03T18:58:00.000+02:00

Julkisten tilojen kellot ovat
kaksi minuuttia edellä,
jotta ihmiset ennättäisivät
ajoissa töihinsä.

Tuohon tapaan JCP lauleli äsken. Totesin, etten tiennytkään, että UB:llä on tuollainenkin kappale. Ei olekaan, hän totesi.

Ehkä pitäisi. Minuun menisi täydestä.

***

Tämä on jälleen oleva perinteinen sunnuntaimerkintä vailla kummempaa johdonmukaisuutta. Samaisessa saunakamarissa, jossa edellinen laulelu tapahtui, silmääni sattui Glitnir-pankin logolla koristettu laukku. Kaikkihan me muistamme, miltä Glitnir-pankin logo näyttää.

Niin, emme me muistakaan. Minusta on vähän höpsöä, kuinka muuttivat kaikkien tunteman FIM-nimen tuollaiseen. Olivathan ne FIMin rahanenämainokset typeriä, mutta silti. Islantilaisuus tuntuu olevan vähän huonossa huudossa kaiken kaikkiaan, niin miksi sitä täytyy vielä erikseen korostaa.

***

Elämän suurta ironiaa on sekin, että kaupat jaksavat kysellä, onko minulla bonuskortteja, vaikka olen hankkinut ne vain siksi, että saan joskus alennusta baarissa. Sen sijaan Finnair, jonka plussakortista saisi oikeaakin hyötyä, ei ikinä muistuta lentokentällä näyttämään korttia.

Voisi väittää, että on kauppojen kannalta idioottimaista kysyä ihmisiltä kortin perään. Kortin tehtävänä on houkuttaa asiakas juuri tiettyyn kauppaan. Sen jälkeen on vain hyväksi, että teoreettinen alennus unohtuu kuitata.

***

Eksyin Wikipedian IT-kuplaa käsittelevälle sivulle. Siellä sanottiin näin:

Yritykset myivät uusia, mullistavia tuoteideoitaan powerpoint-konsepteina ennen kuin ensimmäistäkään riviä oli koodattu.

Minä kun olen luullut, että on järkevää konseptoida tuote kunnolla – paremman puutteessa vaikka PowerPointilla – ennen kuin aletaan koodata, mutta ajoittain näyttää muutenkin, ettei millään koulussa oppimallani ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

***

Kävin hiljattain Raxissa. Ihan vain observoimassa, miltä tavalliset ihmiset näyttävät. Siellä niitä käy. Minua jaksaa aina huvittaa tämä juoma-automaatin vieressä sijaitseva boolimalja. Täytyisi muistaa joskus ottaa mukaan vielä kauha.

Tuohan toimii hieman samaan tapaan kuin namulaarien laatikot, jonne kerätään eri karkkilaatujen ylijämiä.

***

Jossain vaiheessa ajattelin pitää leiskanvääntäjien kutsukilpailun. Julisteen otsikko kun on jo valmiina: tule ja näytä taittosi.

***

Kaikki Gatesin jäähyväisvideon katsoneet tietävät, että mies pitää Guitar Herosta. Mukana tulevilla tarroilla omankin kitaransa voi tuunata Bill-malliin.

Siirrynpä paistamaan vohveleita vanhojen hyvien aikojen kunniaksi.

Ai niin, hiphei, Musta jää palkittiin. Ja misseillä oli taas ihan kamalia vaatteita.