Ostin pikkuveljelleni lahjaksi Jyri Erman kirjan Viisas mies ei kuse vastaatuuleen – ja muita huomioita (työ)elämästä. Sujuvasti kirjoitettuja nokkelia huomioita, kannattaa katsoa. (Tarina kirjan synnystä.)

Yhdessä kirjan tekstissä kerrotaan, kuinka ennen vanhaan opetettiin, että tuotteella pitää olla USP – unique selling proposition. Täytyy olla jokin juju, jolla tuote poikkeaa edukseen kilpailijoistaan. Erma harmittelee, että tämä viisaus on sittemmin paljolti unohdettu. ESP – emotional selling proposition – on ottanut USP:n paikan. Tuotteet differentioidaan järkisyiden sijaan mielikuvilla.

Nykykuluttajan on helppo sanoa tähän, että duh.

Minun sisäinen insinöörini kokee Erman tavoin moisen vähän luovuttamisena. Aivan kuin maailma olisi niin valmis, ettei tuotteissa olisi oikeaakin parannettavaa. Ellei satu olemaan vodkanvalmistaja, tuotteelleen voisi varmaan tehdä muutakin kuin uudistaa pakkausta silloin tällöin. Tulee mieleen, kuinka Steve Jobsin kerrotaan kysyneen John Scullyltä, haluaako tämä viettää loppuelämänsä myymällä sokerivettä vai muuttaa maailmaa.

***

Niinpä ilahdun aina, kun perusasioita pyritään tekemään paremmin. Tarina Snellmannin jauhelihasta on kiehtova. Effielläkin palkittu mainoskampanja toitotti, että kunnon jauhelihassa lukee Snellman. Nähdessäni Snellmanin jauhelihan maksavan lähikaupassa enemmän kuin Atrian vastaavan, tuumin, että jaaha, luulevat että saavat minulta tyhjällä brändihutulla lisärahaa. Ostin Atriaa.

Kampanja näyttäytyi minulle ESP-touhuna, vaikka oikeasti oli kyse vallan muusta. Kun kampanja oli osoittautunut menestykseksi, siitä uutisoitiin tarkemmin. Talouselämän artikkelissa kerrotaan, kuinka Snellmanilla oli huomattu, että ihmisiä ärsytti pannulla vetiseksi käyvä jauheliha. Vetisyys johtui siitä, että liha oli pakastettu tuotantoketjun aikana.

Kaikkea lihaa ei pakastettu, mutta pakastettua lihaa saattoi olla mukana siinä kuin suklaassa pähkinöitä. Snellmanin väki päätti investoida ja tuottaa lihansa ilman pakastamista. Näin tuotteen laatu parani, Snellmanilla oli USP.

Mainoskampanjassa tätä ei sittenkään kerrottu. Kaltaiseni kyyninen kuluttaja oletti, että kyseessä on vain tuttu ESP-huttu. Kunnon jauhelihaa, äitien tekemää ruokaa – yeah right. Kampanja toimi loistavasti näinkin, mutta olisi kiinnostavaa tietää, olisiko myynti ollut parempaa, jos ihmisille olisi kerrottu, että lupauksilla kunnon jauhelihasta on tällä kertaa katettakin. Olisiko siihen pakkaukseen mahtunut se USP-viesti meille, jotka luulemme olevamme kovinkin analyyttisiä – ja ostamme Applen leluja siitä huolimatta, että ne hajoavat jatkuvasti.

[Jari Parantainen kirjoitti aiheesta silloin kun se oli tuore. Hänkin piti hyvänä, että itse tuotetta parannetaan, mutta ei ottanut kantaa, olisiko se ollut hyvä kertoa mainoksissakin.]

Olen täällä taas, anteeksi vain.

Jossain vaiheessa meni muodista miettiä bloginsa kävijä- ja tilaajamääriä. Tai siis, lopetin niiden ajattelemisen, kun laskeva käyrä ei ollut oietakseen. Nykyään ahdistaa sen sijaan Twitterin kamala kilpailumieliala.

Kun saa uuden seuraajan, viesti kertoo, että tässä vähän tietoa kaverista. Sen sijaan, että se näyttäisi vaikka tyypin pari viimeisintä tviittausta, se kertoo tämän seuraajamäärän. Se on vähän niin kuin ihmistenkin otsaan tatuoitaisiin näiden parisuhteellisuusteoreettinen markkina-arvo. [Vaikka niinhän se tavallaan onkin tatuoitu.]

Kaikesta huolimatta aktivoiduin Twitterissä hieman. Laitoin blogimerkintäni, Qaiku-juttuni ja kirjanmerkkini luomaan lisäkakofoniaa. Olen jo ehtinyt oppia, mikä ihmsiä kiinnostaa. Jos julkaisee linkin jQuerystä tai HTML 5:stä kertovaa artikkeliin, väki klikkaa. Muuteen ei niinkään.

Oli kieltämättä kiehtovaa seurata Sellon tapahtumia #sello-risuaita-avainsanan avulla, mutta palvelun perustavanlaatuinen typeryys ärsyttää. Keskusteluja ei vain haluta tukea jostain syystä. Tiettyyn merkintään tehty vastaus ei järjestelmässä liity tuohon merkintään vaan ainoastaan merkinnän tehneeseen henkilöön. Näin ulkopuolinen ei voi seurata keskustelua eikä osallistua siihen.

Paitsi ehkä #-tagillä. Mutta kuka sen määrittelee niin, että kaikki saavat tiedon. Tämä ja muita huomioita luvassa merkinnässäni 5 reasons why Twitter sucks. Luulisi tuolla saavan hittejä.

***

Oikeasti Twitterissä kai pitäisi olla läsnä sen vuoksi, että jos joku sattuu googlaamaan nimeäni, päätyy Twitterin  ja näkee, että minulla on naurettavan vähän Twitter-seuraajia, se on vähän sama kuin jos hän yllättäisi minut alasti ja näkisi, noniin.

***

Minusta on aika tyhmää kertoa Twitterissä käyneensä parturissa, joten kerron täällä vanhaan kunnon haircut-henkeen. Joo, liikaa annoin ottaa taas. En ole vieläkään oppinut kommunikoimaan partureiden kanssa. (Paitsi sen yhden saksalaisen herrasmiehe aikoinaan.)

Siinä istuskellessani pohdin, että hiustenpesu tuntuu kyllä varsin miellyttävältä. Jos olisin yksinäinen ja katkeroitunut mies, saisin hiuksiani pesettämällä nauttia varsin edullisesti ihmisen kosketuksesta, tuumin.

Ja mietin, kuinka olisi kohtalon ivaa, jos sattuisi olemaan vielä kaljukin.

***
Sain hiljattain oppia, että Helsingissä on ruotsalaisten näyttelijöiden vanhainkoti. Kuvittelin sieluni silmin, kuinka arvokkaasti vanhentuneiden näyttelijöiden charmantti olemus leijuu talossa. Ja pohdin, millaiset omat vanhuudenpäiväni vuorovaikutussuunnittelijoiden vanhainkodissa olisivatkaan. Voi sitä valitusta huonosti suunnittelluista valokatkaisijoista ja typeristä kaukosäätimistä.

***

Ai niin, iso paha korporaatio taipui pienen kuluttajan edessä ja sain kuin sainkin Soneralta uuden iPhonen rikkoutuneen tilalle, vaikka takuu oli jo päättynyt. Ehkä raportoin tuosta joskus tarkemmin vastaisen varalle. Olen selvinnyt matkalipuntarkastajan pihdeistä puhumalla ja nyt tämä. Alan olla nähnyt kaiken.

Niin, sain viimein hankituksi verhon. Otin verhoa korvanneen pussilakanan pois, kun minulla kävi kerran vieraita eikä se näyttänyt hyvältä.


Nyt kehtaan taas tanssahdella kotonani, kun naapurit eivät tuijota sisää.

***

Yksi synkistä salaisuuksistani on, etten ole vieläkään oikeasti päässyt koulusta. Tutkintoni vanhenee käsiin, joten olen viimeisimmän kuukauden viettänyt illat murehtien kahta puuttuvaa tenttiäni. [Nyt kokeet ovat takana, mutta toiselle kurssille pitäisi keksiä vielä jotain.]


Jos joskus selviän pois enkä vaikka enää ikinä eläissäni joutuisi käymään tentissä, menettäisin monta tunnetilaa. En enää kokisi:

Sitä, kun asian periaatteessa ymmärtää, mutta kaikkea ei ole ehtinyt opetella kunnolla, eikä malta mennä nukkumaan, vaan valvoo koetta edeltävän yön toivoen, että olisi saavuttanut saman mielentilan kaksi päivää aiemmin.

Tai sitä, kun ei tajua asioista sen vertaa, että olisi kannattavaa suotta uhrata yöuniaan. Myöhäistä mitä myöhäistä. Kuinka hitaasti aika kuluukaan, kun ihmettelee luentokalvoja, joista ei ymmärrä yhtään mitään.

Sitä, kun miettii, että olisihan se, kun voisi vain ottaa kirjan käteen ja lukea. Sen sijaan, että joutuu tulkitsemaan epämääräisiä kalvoja ja viisi vuotta vanhoja valokuvia laskarivastauksista. Googlaamaan mitä lyhenteet mahtavat tarkoittaa ja ihmettelemään, näyttääkö kaava oudolta vain siksi, että se on tehty vanhalla powerpointilla ja merkit näkyvät väärin.


Tai sitä, kun on valvonut koetta edeltävän yön, mutta kokeen alkaessa tuntuu, ettei ihan vielä. Ja jää salin ulkopuolelle lukemaan viimeiseksi tunniksi. Ja miettii, että olisivatpa kaikki kokeeseen lukemiseen käytetyt tunnit olleet yhtä tehokkaita.

Sitä, kun ymmärtää hetki ennen koetta, ettei koko kurssin aikana tajunnut mistään mitään. Ei yhdelläkään huonoksi englanniksi pidetyllä luennolla, ei ainoissakaan laskareissa, joissa keskittyi kirjoittamaan talteen sen, mitä taululle kiireellä sutattiin. Että jos olisikin jättänyt muodon vuoksi koulussa istumisen väliin ja koettanut itse opiskella, voisi olla paljon paremmassa tilanteessa.

Tai sitä, kun on mennyt kokeeseen sen hyvin nukutun yön jälkeen koettamaan onneaan. Ja huomaa, ettei sitä ole matkassa. Pois pääsyä edeltävä tunti kestää todella kauan ja on tuntemuksiltaan yhtä katumusharjoitusta.

Sitä, kun kokeen jälkeisenä päivänä mieleen tulee yhtäkkinen ahdistus jostain epävarmasta asiasta. Ja ymmärtää, että koe on ohi jo. Ei sitä tarvitse enää ymmärtää.

Tai sitä, kun kokeen jälkeen laittaa elämänsä taas järjestykseen. Tiskaa astiat ja raivaa lattian. Ripustaa verhot. Aktivoituu eri elämänalueilla. Jos koe on mennyt huonosti, syyllisyydestä saa oivaa lisäpontta.

***

Piti kirjoittaa kolmesta muustakin aiheesta, mutta jos jättäisin tähän tällä kertaa. Ehkä innostun näin palaamaan tänne vielä uudestaankin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds