Kävin äskettäin ensimmäistä kertaa pääesikunnassa sitten kotiutumiseni. Tarkoituksena oli kuulla komentaja Puheloisen näkemys puolustusvoimien nykytilasta, mutta hänelle sattuneen esteen vuoksi iltaa isännökkin kenraaliluutnantti Räty. Sinänsä kiinnostavasta illasta ei ole sen kummempaa kerrottavaa, mutta tuttuun paikkaan palaamisesta aiheutunut mielenliikutus sysäsi minut viimein kirjoittamaan kauan hautomani Ruotuväki-muistelutekstin.

Tai ainakin sen ensimmäisen osan. Kirjoitan lisää myöhemmin.


Teksti on epämuodollista jatkoa muisteluille alokaskaudelta ja aliupseerikoulusta. Eivätköhän RUK-muistelutkin vielä joskus synny.


***

Olin päättänyt hakea Ruotuväkeen jo ennen palvelukseen astumista. Tieto paikasta varmistui varsin myöhään ja tiedotus oli ylimalkaista, kuten aiemmassa merkinnässä kerroin. Paikan varmistumisen myötä ajatus hamassa tulevaisuudessa häämöttävästä pois pääsystä antoi pontta marsseille ja kuopankaivuuseen.


Kysyin reserviupseerikurssimme johtajalta paria päivää ennen kurssin loppumista, mitä pitäisi tehdä, kun minut oli määrätty siirtymään muiden mukana Upinniemeen, vaikka varsijaisesti majoittuisin Santahaminassa. Hän sanoi, että että koska hänellä ei ole mitään virallista tietoa asiasta, menen Upinniemeen niin kuin paperissa lukee.


Upinniemessä minulle oli varattu yksi 1. komppanian alokasjoukkue johdettavakseni. Muutaman hetken ehdin ajatella, että hauskahan tänne olisi jäädä hetkeksi neuvomaan alokkaita yhdessä muutaman mukavan kurssikaverin ja AUK-tutun kanssa. Joukkueenjohtaja löysi lopulta arkistosta puoli vuotta vanhan paperin, jossa mainittiin Ruotuväkeen siirtymisestä ja ihmetteli, mikä ihmeen ajatus oli ollut käskeä minut kulkemaan Suomenlinnasta Santahaminaan Upinniemen kautta. Maskonen taisi olla hänen nimensä, hän vaikutti fiksulta kaverilta jo toimiessaan toisen linjan johtajana AUK:ssa.


Ehdin oleilla Upinniemessä johtajatuvassa kaikkiaan hieman toista tuntia. Lähtiessäni takaisin kohti Helsinkiä joku joukkueen alikersanteista kyseli, minne oikein häivyn näin pian. "Täytyy lähteä, ei pää kestä tätä painetta", heitin. Oli torstaipäivä. Minut määrättiin pitämään henkilökohtainen loma perjantaina ja siirtymään viikonlopun jälkeen Santahaminaan.


Kaupungissa kävellessäni asetin olkalaukkuni hihnan niin, että rintamukseni kaksi tuoretta kultaista salmiakkiani näkyisivät. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun käytin M05-sarjan pakkastakkiani. Aiemmin käytin merivoimien villakangastakkia, jatkossa harmaata takkia.


Matkatessani Santahaminaan ymmärsin, että olen ensimmäistä kertaa armeija-aikanani yksin matkalla jonnekin.


Ilmoittauduin ohjeen mukaan kuljetuskomppanian päivystäjälle. Kello oli varttia vaille yhdeksän. Oli käsketty saapua yhdeksään mennessä. Soitin päivystäjän puhelimesta yhteyshenkilöksi ilmoitetulle luutnantti Kuortille. "Pietilä, te ootte vitusti myöhässä!" hän huusi puhelimeen.


Sain ymmärtää, että minua oli odotettu saapuvaksi suoraan Merisotakoulusta edellisellä viikolla. Koko varuskunnan kokelaat olivat olleet viikonlopun kiinni harjoittelemassa ammuntojen johtamista ja sen sellaista. Tämä koski myös ruotuväkisiä ja muita aseettomia erikoismiehiä, jotka olivat tätä viikonloppua varten käyneet varta vasten kuittaamassa aseet ja muut taisteluvälineet. (Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta kaikenmoinen kuittaileminen on armeijassa hidasta ja hankalaa puuhaa.) Olin ollut onnekas viettäessäni sen sijaan viikonloppuvapaata väärinkäsitysten vuoksi.


Majoituskasarmimme kuljetuskomppanian naapurissa oli purkukunnossa oleva rotisko, jonka ilma haisi tunkkaiselta (katso kuvat). Yläkertaan meneminen oli kielletty. Epäilimme, että syynä oli alakertaakin huonompi ilmanlaatu, mutta virallisen selityksen mukaan kielto johtui puuttuvista palovaroittimista. Vessojen ovia ei saanut lukkoon. Sängyt olivat kapeat ja lyhyet ja tuvat pienimmät missään varuskunnassa näkemäni. Sittemmin sain nähdä aika monta varuskuntaa eikä tilanne muuttunut.


Kävin kuittaamassa varusteita. Pidin tarkan huolen, etten joutunut luopumaan laivastonsinisestä villapaidastani ja baretistani. Olin lapsellisen innoissani saadessani pukeutua harmaaseen univormuun. Merisotakoulun laivastoasu oli tyylikäs huolettoman nuoren pojan asu, mutta kyllähän minä aloin olla jo vähän vanha moiseen.

skitched-20101018-214914.jpg

Jäpitystä eli ryhdikästä istumista käsitelleeseen kolumniini otettu kuva (oli siinä tekstissä muutakin sisältöä – toivottavasti)

Sopivia kenkiä minulle ei riittänyt, joten jouduin yhdistämään harmaan asuni maihareihin pitkäksi aikaa. Lopulta kävin lainaamassa kengät Merisotakoulun varusvaraston Eerolta, jolla niitä tuntui riittävän.


Puolustusvoimen harmaassa kauluspaidassa ei ole ylintä nappia lainkaan. Jos jättää solmion laittamatta, ei voi vahingossa vääräoppisesti sulkea ylintä nappia. Silitysmahdollisuutta meillä ei ollut, mutta paita pysyi yllättävän hyvin sileänä ilmankin.


Ruotuväen päätoimittaja Mikko Ilkko oli kuulostanut puhelimessa vanhemmalta ja arvokkaammalta herralta. Verkkosivujen valokuvastakin syntyi jotenkin tiukempi vaikutelma, mutta luonnossa hän oli kovin helposti lähestyttävä. "Sanokaa Mikko vaan, mutta jos on vieraita paikalla, niin sitten se on herra päätoimittaja."


En kuullut kertaakaan kenenkään kutsuvan häntä herra päätoimittajaksi.


Toimituksen miehistöporukka oli aloittanut palveluksen samaan aikaan kanssani, mutta palvellut lehdessä jo alokaskauden päättymisestä lähtien. He olivat oppineet talon tavoille ja heidän keskuudestaan oli valittu toimituksen vanhimmaksi kutsuttu vertaisesimies. Sotilasarvoilla ei toimituksessa ollut varsinaista merkitystä.


Mieleeni on jäänyt kirkkaasti, kuinka sain aluksi muutaman helpon jutun kirjoitettavakseni. Jotain merimiinoista. Tiivistelmä Ruotuväki 40 vuotta sitten -palstalle. Jonkun ylennyksen saaneen tyypin haastattelu. Jotenkin ajattelin, että minulle varmaan tullaan kertomaan, minne pitää soittaa ja mitä sitten. Reserviupseerikurssin automaattiohjauksen jälkeen sain kuitenkin havahtua, että nyt pitää ryhtyä itse hommiin.


Minut oli valittu verkkotoimittajaksi, mikä tarkoitti, että jouduin työskentelemään talon ainoalla PC-koneella. Se oli kuitenkin sen verran uudempaa tekoa kuin toimittajien lampunjalka-iMacit, ettei tarvinnut kauheasti kadehtia.


Verkkotoimittajan tärkein tehtävä oli julkaista lehden verkkoversio kahden viikon välein. Järjestelmä oli kasa purkkavirityksiä, ja päivittämiseen liittyi monikymmenvaiheinen manuaalinen työnkulku. Pahinta oli, että se piti tehdä nopeasti, sillä asioita ei voinut tehdä valmiiksi etukäteen, vaan lehti meni luettavaksi jo keskeneräisenä. Kenties se on yhä näin. Tarkkailkaapa torstaiaamuna.


Reilu puoli vuotta armeijassa oli saanut ammatillisen osaamiseni kevyeen kohmeeseen, mutta jonkinlaista kehitystä pyrin Ruotuväen verkkosivuille tuomaan. Käytinpä yhden lomapäiväni laatien powerpointin, jossa tutkin uutissivustojen nousevia käytäntöjä ja ehdotin, kuinka Ruotuväkeä voisi ajanmukaistaa. Muutokset jäivät jäihin, sillä sivujen oli määrä uudistua jo ties monettako kertaa myöhässä olleiden puolustusvoimien uusien sivujen myötä. Nuo sivut ovat sittemmin uudistuneet, mutta Ruotuväki on yhä entisensä.


Joitain muutoksia sentään tehtiin. Sivujen oikeasta laidasta poistettin sälää. Lehden verkkoversiota yksinkertaistettiin ja sille luotiin uusi selkeämpi etusivu, jonka julkaiseminen ei enää vaatinut käsityötä. (Toteutuksesta kiitos www-puolen kavereille). Uutissyöte tuotiin saataville. Sellaisenaan julkaisemisen arvoisille uutiskuville luotiin oma paikka. Kuvareportaasien julkaisua helpotettiin ja esitysmuotoa ajanmukaistettiin. Ruotuväen Twitter-tili ja sivun osioiden järkevämpi nimeäminen toteutettin jo kotiuduttuani, mutta niitäkin taisin ehdottaa powerpointissani.


Ehdotin Ruotuväen uutissyötettä myös Amppareille uutislähteeksi, mutta eivät huolineet. Tuo tuntui vähän ikävältä, kun huomioi, mitä kaikkea tauhkaa julkaisevat. Ongelmana oli, ettei verkkouutisia otettu lehdessä vakavissaan. Varusmiehiä ei oikein kiinnostanut kirjoittaa niitä. Aiheet keksittiin usein vähän väkisin ja välillä tuntui, että varsinaiset uutiset haluttiin säästää paperilehteen.



2 on viitsinyt kommentoida:

Tosi komee kuva susta nappulat olalla ja skraga kaulassa. Tarkkasilmäsimmät huomasivat tosin ylimmännapin olevan auki :P

10/31/2010 07:08:00 ip.  

Kiitos vain. Tarkkasilmäisimmät huomasivat maininnan, ettei paidassa ole ylänappia. Kravatti vain on vähän liian löysällä, niin tuo paljastuu.

10/31/2010 07:13:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds