Pari päivää sitten katsoin ylöspäin ja näin parvekkeeni. Ymmärsin, että on kulunut vuosi siitä, kun JCP heitti siltä alas unohtamani kuulokkeet. Koppasin ne kiinni ja juoksin minua odottaneeseen autoon. Täti heitti minut ja serkkuni Upinniemeen.

Serkun hiukset olivat selvästi omiani lyhemmät. Tähti pohti, mahdanko pärjätä, kun kukaan ei saisi selvää puheestani.

Olin salaa toivonut, että armeija antaisi minulle mahdollisuuden irtautua hetkeksi itsestäni ja ajatella asioita aivan rauhassa. Samalla tavalla kuin aikoinaan lukion jälkeen sähköasentajana toimiessani – kun aloin keksiä runoja ja saada kirjoittamiseeni inspiroituneempaa otetta.

Näin ei käynyt. En jaksanut kirjoittaa juuri mitään. Mahdollisesti se johtui siitä, että olin oman heräämiseni jo kerran suorittanut. Varmasti asiaan vaikutti myös ympäröivän maailman nahkeus. Stressi ei minkään takia, joka sittenkin kuormitti mieltä tiedostamatta jatkuvasti.

Kirjoitanpa muistiin hetkittäisiä välähdyksiä. Näitä taitaa sittenkin kertyä niin paljon, että tyydyn tällä kertaa pelkkään alokaskauteen.

***

Lippalakkini katosi ensimmäisenä iltana. Etsin sitä paniikissa, kun ulossiirtymiseen oli aikaa enää pari minuuttia. Lopulta se löytyi tupakaverin taskusta viime hetkellä.

Jos lippalakki puuttui, korvaavana varusteena käytettiin kypärää. Sitä kutsuttiin jofaksi.

Kasarmin ikkunasta näkyi merelle, ja harmittelin joutumistani alapunkkaan. Tapasin vaistomaisesti ottaa tavaraa kaapista yläsängylle, josta yläpunkan taistelija tapasi vastaavasti pakata kamani omaan laukkuunsa. Olin useamman viikon aivan rikki hävinneen sysäyksenvahvistimeni vuoksi. Lopulta se löytyi hänen kaapistaan.

Meille ei opetettu pinkan tekemistä vielä ensimmäisenä iltana. Alkuun myös marssimme syömään ilman tahtia, ja toisen joukkueen alikersantit ylpeilivät omillemme, että heidän alokkaansapa menevät jo tahdissa.

Joku alikersantti sanoi, että puhelimeen puhuminen olisi sallittua myös talon päädyssä pihalla. Kesken puheluni joku toinen alikersantti tuli uhoamaan, ettei siellä saanut puhua. Vaati minua katkaisemaan puheluni. Sori, äiti.

Ventovieraat nuorukaiset aristelivat tyttöystävilleen puhumista kaikkien kuullen tuvissa. Vapaa-aikoina tupien tuuletusikkuna täyttyivät päitään ulkopuolella pitävistä puhelimeen puhujista.



Iltavahvuuslaskennan jälkeen on aika lukea tekstiviestit. Pinkan teon yhteydessä tehtävä ns. iltapunkka ei ole erityisen käytännöllinen nukkumaanmenon kannalta, sillä peitto tarttuu kiinni patjaan ja repii lakanan sijoiltaan. Omani on tuo särmä tuossa alhaalla.


Alikersantit kävivät tuvassa hiljaisuuden jälkeen tarkistamassa, ettei kukaan vain lukisi mitään, vaikkei lukeminen häirinnyt ketään muuta kuin alikersanttia.

Ärsytti, kun ensimmäinen lomautuksemme pidettiin niin että jouduin odottamaan ylimääräisen tunnin bussia enkä ehtinyt käydä lunastamassa uutta iPhoneani.

Ensimmäisellä viikonloppuvapaalla kävelin Ison omenan kulmilla lomapuvussani ja sinisessä baretissani, kun teinit huusivat "painu vittuun, vitun laivastohomo". Näemmä armeija-asu kerää enemmän vittuilua kuin teekkarihaalari.

Kusipäinen alikersantti vei väkisin oman joukkueensa syömään ennen meitä, vaikka olimme odottaneet muonituskeskuksen edessä pidempään.

Syömiseen ei riittänyt aikaa. Jätteen vähentämiseen tähdänneet Älä rötvää ruoalla -julisteet tuntuivat irvokkaita.

Alikersantti laski, että jos kello on 27 yli ja ulkona pitää olla 27 vaille, niin teillähän on kymmenen minuuttia aikaa syödä. Hyvin pitäisi ehtiä.

Ensimmäistä paukkupatruunaa rynnäkkökiväärillä ampuessani jännitti. Vedin liipaisinta, hartia pelkäsi tulevaa iskua. Klik, patruuna ei ollut latautunut kunnolla piippuun.

Tuntui, että olimme seisseet koko päivän. Päivän päätteeksi jonotin melkein tunnin joukkueenjohtajan haastatteluun. Odottaminen ei ollut mahdollista tuvassa istuen, vaan seisoimme paikoillamme levossa käytävän reunalla. Vähän ennen kuin vuoromme tuli, joukkueenjohtaja lähti kotiinsa virka-ajan päätyttyä.

Aseet noudettiin ensimmäisen viikon aikana, ja minusta tuntui, että nyt jo. Olin helpottunut, ettei ase ollut sen painavampi. Edellinen muistikuvani aseista oli lapsuudesta, jolloin olin ampunut isän kanssa pistoolilla ja se oli tuntunut painavalta.

Eikä sillä, ettei ase olisi tuntunut 50 kilon levypainoilta hetken rynkkyjumpan jälkeen.

Harjoittelimme ampuma-asentoa auringonpaisteessa. Telttapatja tuli niin kuumaksi, että se poltti ihoa. Tammikuussa telttapatjaa eristeenä käyttäen lumisessa makuupoterossa vartioidessani mieleni palasi useasti näihin aikoihin.

Pappi piti tervetuliaispuheen teemalla ei jos vaan kun joudutte sotaan. Minua ärsytti suuresti kansallisuusuusaatteen tuputus ja mietin, että jos asevelvollisuus, kansallisuusaate ja taloudellinen protektionismi liittyvät toisiinsa, kuinka aatteet ja puolustus tulisi toteuttaa, jos talous on lähtökohtaisen globaalia.

Ärsytti suunnattomasti, että turhia odotusaikoja ei voinut käyttää hyödykseen. Siviilissä olin tottunut lueskelemaan meilejäni tai selaamaan nettiä, mutta täällä kännykän käyttö oli kielletty. En voinut ymmärtää, miksi tupakointia kuitenkin tuettiin. Eikö tupakointi tulisi laskea viiden minuutin vapaa-ajaksi, jolloin kaikki muukin vapaa-ajalla sallittu olisi sallittua.

Jännitin, olisiko näköni kunnossa. Halusin A-miehen paperit, jotta voisin päästä laivalle. Oli se.




Esittelyssä pikkumustat (kooltaan tosin XL, varusvarastotyöntekijää ei sillä kertaa kiinnostanut) ja kesäalokkaan puolityhjä kaappi.

Lääkärintarkastuksen jälkeen meidät määrättiin pihalle pystytettyyn puolijoukkuetelttaan odottamaan yksikköön siirtymistä. Telttaan kertyi väkeä, ja lämpötila kävi helteessä sietämättömän kuumaksi. Alikersantit päästivät ulos vain tupakalle. Kun viimein lähdin tupakkapaikalle haukkaamaan happea, minut käskettiin ottamaan rööki käteen tai palaamaan telttaan.

Lääkärintarkastuksen jälkeen saimme käyttää maihareita. Paitsi, että armeijassa ei tuossa vaiheessa tietenkään saatu vaan voitiin. Toivoin, että jatkuvat seisoskelu olisi niissä miellyttävämpää, mutta eihän se ollut.

Monta kuukautta myöhemmin huomasin, että maihareihin oli tarjolla myös pohjallisia.

Maihareista oli se etu, että kengät pysyivät jalassa, kun takana kävelijät eivät pysyneet tahdissa.

Kenkien putsaaminen oli vaivalloista, kun tätä varten piti kävellä alakertaan tervehtimään ja puhuttelemaan päivystäjää, kuitata harja, kävellä sitten alakertaan tykkihalliin lankkaamaan ja tehdä lopulta sama kääntäen uudestaan.

Opin uusia näppäriä sanoja. Hajoilin ihmisten kyvyttömyyteen painottaa lauseitaan oikein. Valmistautukaa, varustus.

Aseenpuhdistusvälineitä kiellettiin säilyttämästä aseen perässä.

En osannut pelätä majohajoa enkä Kiikalan alokasleiriä. Tunsin salaa ylpeyttä hienosti naamioidusta poterostani. Olinpa saanut pitkästä aikaa jotain aikaan.

Aseenpuhdistusvälineet käskettiin säilyttämään aseen perässä.

Päivä kului juosten asemiin ja takaisin. Väki ei silti oppinut reittiä ulkoa niin, että olisi osannut reitin pimeällä. Pääsyynä, ettei kerrottu kunnolla, miksi harjoiteltiin.

Ryhmänjohtajallemme oli kova pala joutua nukkumaan teltan perällä johtajan paikalla, kertq oli aina nukkunut ovensuussa.

Joukkueenjohtaja haukkui meitä, ettei kellään ollut vettä jäljellä, vaikka edellisellä taukopaikalla oli täydennysmahdollisuus. En malttanut olla huomauttamatta, että tauosta oli yli tunti, ja Sotilaan käsikirjan mukaan tunnissa tulee juoda litra vettä, joten olisi syytä haukkua niitä, joilla vettä vielä on.

Tunsin kirjan hyvin, sillä jouduin istumaan pari päivää käytävässä jakkaralla sitä lukien, kun minut oli flunssani takia vapautettu palveluksesta. Välillä päivystävä alikersantti (se sama kusipäisyyttä muonituskeskuksen edessä harrastanut) kuulusteli tyhjänpäiväisyyksiä.

Saman päivän iltana jouduin lukemaan kirjaa uudelleen, kun kirkottomille järjestettiin jumalanpalveluksen oheiskoulutusta. Meidän piti opetella ulkoa naisten kuntoindeksin pisterajat, jotka meiltä sitten kuulusteltiin. Mielessäni kirjoitin kirjettä, mutta en tiennyt, kelle sen osoittaisin.

Aikani kuluksi kirjoitin muistiin Sotilaan käsikirjan kirjoitus-, kieli- ja taittovirheitä.

Niin, taisin uskoa tornihuhuja. En ollut vielä ymmärtänyt, ettei tuolla kukaan tiennyt mistään sen enempää kuin muutkaan. Olin tottunut siihen, että siviilimaailmassa asioista kerrottiin etukäteen ja oli mahdollista, jopa luultavaa, että joku tiesi jostakin jotakin.

Pinkkaani tai punkkaani ei räjäytetty kertaakaan. Ainoana tuvassamme. Ellei lasketa sitä, kun koko tuvan punkat oli rikottu rangaistuksena jostakin.



Silloin kun minä olin nuori, punkatkin tehtiin vielä kunnolla. AUK:ssa tuo olisi räjähtänyt.

Ampumaratakouluttajat eivät päässeet yksimielisyyteen, oliko ammunnan keskeyttäviä asioita viisi vai kuusi. Laskettiinko matalalla lentävä ilma-alus omaksi kohdakseen vai kuuluiko se jo käsitteen ylimääräinen liike ampuma-alueella alle.

Kehitin itselleni turvamääräyksen kännykän käyttöön. Samoin kuin asetta oli aina käytettävä kuin se olisi ladattu, kännykkää tulisi aina käyttä niin kuin olisi alikersantin valvovan silmän alla.

Kerran mokasin siitä huolimatta, ja alikersantit takavarikoivat iPhoneni. Minulle ei kerrottu, koska saisin sen takaisin. Oli perjantai, joten palauttivat sen ennen lomautusta. Sitä oli yritetty avata, mutta minulla olin turvakoodikysely päällä.

Tupalaisista alkoi huomata, että alkuun fiksuilta vaikuttaneet saattoivat käydä pidemmän päälle rasittaviksi. Moista määrää perusteettomia, silti niin kiveen hakatun vankkoja mielipiteitä en ole tavannut ikinä missään.

Silti tupakaverit olivat pääpiirteissään tavallisen skarppeja espoolaisia. Petyin hieman, kun en tavannut luvattuja koko kansan edustajia (ennen kuin sittemmin Santahaminassa).

Suurimpana sankarina pidin erästä tupamme kymppiluokan käynyttä ja sittemmin ties missä Pasilan huudeilla seikkaillutta taistelijaa. Joka kertoi, että kärpässienistä saa ihan jees sävärit, mutta se puuduttaa jalat. Taustoistaan huolimatta hän selviytyi kunnialla. Suihkussa hän ei tosin käynyt omaehtoisesti.

Ensin odotimme luontosalin edessä pihalla epälukuisan ajan. Kun ovi vihdoin avattiin, oli mieletön kiire täyttää sali. Kolisevia pöytiä ei voinut kääntää etukäteen, sillä ensin piti nousta seisomaan ja kääntää pöydä vasta, kun puhuja oli aloittanut.

Videotykin kanssa kamppailleet isot herran muistuttivat, että ihmisiä me kaikki lopulta olemme. Tekniikan demokratisoiva vaikutus.

Upinniemen metro tarkoitti juoksemista ampumaradalta jonossa niin, että kukin piti kiinni edeltävän repusta tai tetsarista.

Joukkueenjohtajamme suuttui aina, jos joku kutsui taisteluvyötä tetsariksi.

Reppuni olkaimien soljet luistivat niin, että hihnoja sai olla yhtenään nykimässä.

Turhautti, ettei eri AUK-vaihtoehdoista kerrottu kunnolla. Koko talon henkilökunta ja alikersantisto tuntuivat olevan rannikkojalkaväkityyppejä, eikä mistään muusta kerrottu, vaikka olisi kysynyt. Laivastosta kaikkein vähiten.

Ryhmämme alikersantit lopettivat hiuksistani valittamisen siteerattuani Yleisen palvelusohjesäännön hiusmääräyksiä ja todenneeni täyttäväni ne. Muiden joukkueen alikersantteja tämä ei hillinnyt.

Ampumaleirillä odotimme voimakkaimmassa koskaan näkemässäni vesisateessa aamupäivän. Kävimme lounaalla ja palasimme odottamaan. Käyttämämme sadeasu oli huono, ilmeisesti sadekeliin ei ole edes yritetty kehittää minkäänlaisia hanskoja.

"Mä en ois missään muualla mieluummin", vieressäni maannut tupakaveri hihkui ampumaradalla. En suuremmin nauttinut ampumisesta enkä oppinut sitä kunnolla vielä P-kaudella (pääsin juuri läpi ampumataitotestin), mutta on myönnettävä, että hyvin menneen laukauksen jälkeen tunsi onnistumisen iloa.

Kovat piipussa taisteluammunnoissa hyökätessäni valitsin parin, johon voisin luottaa. Hyvin se meni, mutta en usko, että moinen harjoitus on riskin väärti.

Lueskelin tauoilla reisitaskuun mahtunutta Teurastamo 5:ä, jonka olin saanut läksiäislahjaksi.

"Olympialaiset ovat alkaneet ja rakas naapurimme on hyökännyt Georgiaan", meille kerrottiin. Olisi tehnyt mieli mennä lukemaan aiheesta [avajaisseremonioiden koreografiasta, siis], mutta kännykkäni akku oli kuollut viikon leireilyyn. Niin, oli se minulla mukana, villasukassa saappaaseen survottuna.

En osannut pelätä suojelukoulutuspäivää etukäteen. Sadeasu oli edelleen huono ja auringonpaahde murhaava. En keksinyt yhtään syytä mennä kyynelkaasukonttiin ilman kaasunaamaria. Konttiin menneet olisivat kaivanneet vettä silmiinsä, mutta sellaista ei ollut paikalle järjestetty.

Olin hakenut toimittajaksi Ruotuväkeen heti ensimmäisillä lomilla. Välillä anoin lupaa soittaa kännykällä kysyäkseni asian etenemisestä, mutta en koskaan saanut päätoimittajaa kiinni.

Ärsytti, kuinka hiuksistani valitettiin jatkuvasti, vaikka ihmiset toisaalta jättivät partansa ajamatta päiväkausiksi.

Komppanianpäällikkö piti rättisulkeiset. Uhkasi, että jos viimeisessä varustuksessa on yksikin virhe, käydään läpi kaikki asut, mutta vielä tiukemmalla aikataululla. Minulta puuttui yksi lipas, joka oli hetki sitten ollut vielä tallessa. Päällikkö bluffasi ja jätti varustuksen tarkistamatta. Sanoi, että tärkeintä on yrittäminen. Lipas löytyi kaapin alta.

Valalaulua olisi ollut mukavampi laulaa, jos olisi ensin kerrottu sävel.

Eräänä iltana minut käskettiin päivystäjän luokse. Ruotuväen päätoimittaja soitti. Kehu siinä sitten itseäsi luontevasti, kun vieressä pörrää lauma alokkaita siivomassa ja päivystävä alikersantti hengittää niskaan.

"Kuinka armeija on mennyt?" kysyttiin. Kerroin saaneeni P1-kokeesta (älykkys tms) 8/9 pistettä. P2-koe oli jäänyt väliin flunssan takia. Cooperissa kerroin juosseeni vain vähän yli 2600 metriä. "No, hyvinhän se on vanhalle miehelle", päätoimittaja lohdutteli.

"Onko sinulla jotain aiheita, joista et suostu kirjoittamaan?" päätoimittaja kysyi. "No, kunhan saa totuudessa pysyä, niin kaikki käy", lupasin.

Sain suullisen hyväksynnän, mutta jäi kaihertamaan, ettei asiasta ollut mitään kirjallista näyttöä, eikä henkilökunta tuntunut tietävän mistään mitään varmaa.

Useampi kirkkoon kuulumaton päätti kuitenkin osallistua sotilasvalaan. Taisin olla komppanian ainoa vakuutuksen antaja.



Pikku-Matias riemuitsee tykkimieheksi nimittämisestä.



Vakuutuksen antajia oli vain kourallinen koko joukkoyksikössä.




Vakuuttajatkin pääsivät mukaan marssille.


Käytin yhden HL-loman lukeakseni tenttiin, joka on edelleen tekemättä.

P-kauden lopun pitkillä juoksulenkeillä huomasin, ettei pistänyt lainkaan, mutta jalkani tuntuivat lyijynraskailta.

Meitä poistutettiin ensimmäisen kerran koko P-kaudella alikersanttiemme rankaistua meitä siitä, että joku komppanian toisessa kerroksessa oli näyttänyt keskisormeaan kantahenkilökunnalle. Juoksimme sitten ympäri kenttää ja punnertelimme. Missään vaiheessa kukaan ei epäillyt, että syyllinen olisi ollut kukaan tuvastamme. Lopulta syypääksi paljastui eräs palveluksensa kesken jättänyt, jota ei kiinnostanut.

Jonotimme kuulemaan pisteemme koko P-kaudesta. Laivastoon kuulemma tarvittaisiin ainakin 30 pistettä, 41 oli maksimi. Tällä kertaa rannikkojalkaväkilinjan kokoa oli pienennetty, joten sinne ei joutuisi, jos ei haluaisi, lohduteltiin.

Joku sai 32 pistettä. Väki suputti takanai, että huh, aika tavalla. Miettivät, voisiko joku saada vielä paremmat pisteet. Joitain nimiä leijui ilmassa. Teki mieleni kysyä, että hei, entä meitsi. Että minäkin uskon ihan hyvin pärjänneeni.

"38 pistettä. Onneksi olkoon Pietilä, nämä ovat joukkueen parhaat pisteet", joukkueenjohtaja mutisi. Menetin kaksi pistettä kuntoindeksistä (hyvän ja kiitettävän välillä olin kahden pisteen väli) ja yhden pisteen P2-kokeesta, jossa en viitsinyt alkaa kikkailla.

38 pistettä, mietin ja katsoin alikersantteja. Jos he olisivat saaneet tämän verran, niin tuskin olisivat alikersantteja. Tunsin hetken salaista ylemmyyttä heitä kohtaan. Muistelin kuinka lukiossa pohdin, etteivät opettajat varmaan ymmärrä tuskaani, sillä heille ysi on ollut hyvä numero.

Oli luvattu, että 10 parhaan prosentin joukkoon selviävät saavat itse valita jatkopaikkansa. Toisaalta puolustusvoimien etu ajoi ohi, joten saivat itse valita AUK-paikkansa. Eipä Upinniemessä puolen vuoden tehtäviä juuri ollutkaan kuin B-miehille. Toisaalta erikoistehtäviin hakeutuneet eivät saaneet valita yhtään mitään, joten minut laitettiin aliupseerikoulun viestilinjalle. Se siitä laivastosta.



Säkit on pakattu ja miehet katselevat tulevaisuuteensa, kuka minnekin. Tunnelma on kaikesta huolimatta hieman haikea.

5 on viitsinyt kommentoida:

kihihi.

Tuskin muistan aikoja...

Onneksi olkoon!

7/09/2009 09:45:00 ip.  

Muutaman viikon olen vakavasti harkinnut inttiin vapaaehtoisena menoa (nainen). Kiitos tämän tekstin, harkinta keskeytyi kielteiseen kantaan.

8/03/2009 06:24:00 ip.  

Anonyymi, mielenkiintoista. Onnea valitsemallesi tielle. Ruotuväen tehtävä on edistää maanpuolustustahtoa, mutta tässä julkaisussa mennään periaatteella we report, you decide.

8/04/2009 09:32:00 ap.  

Hei!


Minun nimeni on Aino ja olen freelancer Promo logic:lla, netti media toimistolla. Olisimme kiinnostuneita lisäämään 2-3 lausetta ja linkin teidän sivullenne sovittuun hintaan vuodeksi.

Olkaa hyvä ja ilmoittakaa jos tämä kuullostaa kiinnostavalta ja annan lisätietoja. Jos omistatte myös muita sivuja, olkaa hyvä ja liittäkää niiden URL osoitteet jotta voin käydä myös ne läpi mahdollista sopimusta varten.

Kiitos ja pikaisiin kuulemiin!

Ystävällisin terveisin

Aino Nurminen
nurmien.aino@gmail.com

9/13/2015 08:33:00 ip.  

Huijausviesti.

9/27/2015 09:48:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds