Aliupseerikoulua muistellessani tuntuu surkuhupaisalta, että fyysisestä rasituksesta puhutaan jatkuvasti keskeyttämisten yhteydessä. Aivan kuin tarpeeton henkinen kyykyttäminen olisi jäänyt jo historiaan.

Olin toivonut, että leikkiminen jäisi peruskoulutuskaudelle ja AUK:ssa voitaisiin keskittyä opiskelemaan itse asioita, mutta valitettavasti totuus osoittautui täysin päinvastaiseksi.

***

Kaikki varusteeni olivat tallessa P-kauden jälkeen. AUK:n aluksi pidettiin varustarkastus, ja yksi t-paita oli hävinnyt jonnekin. Hirvitti joutua silmätikuksi heti alkuun.

Paita löytyi sittemmin jostain hihasta.

Yksikköupseeri tarkisti kyntemme ja hiuksemme ennen kuin laski sisälle yksikköön. Ihmettelin, ettei sanonut hiuksistani mitään.

Emme joutuneetkaan juoksemaan pyykkisäkki niskassa ympäri kenttää. Riitti, että kannoimme tavaramme vanhalta kasarmilta aliupseerikoululle.

Yksikköupseerista kiersi monenlaista tornihuhua. Hän kuului muka entisten yliluutnanttien sankkaan joukkoon, joka on saanut arvonalennuksen ja ylenemiskiellon.

Hänen koiransa kerrottiin olevan arvoltaan korpraali. Koiraa piti tervehtiä ja jos koira haukkui tuli ottaa asento. Levon sai ottaa vasta, jos koira haukkui uudestaan. En koskaan nähnyt tuota koiraa.

Tällä kertaa pääsin valitsemaan punkan itse. Valitsin yläsängyn ikkunan – ja pistorasian – edestä. Merimaisema vaihtui metsänäkymään.

Ärsytti, kuinka heti alkuun linjattiin, ettei punkkaa saanut enää pedata niin kuin oli opetettu. Nyt peiton reunat piti taittaa ylöspäin niin, että päiväpeitto täytyi vetää valtavan kireälle, ettei keskelle olisi jäänyt notkoa. Petaus myös särkyi, jos sängyn päällä oleili hiemankin, ja se oli työläs särmätä kuntoon.

Käytävällä ei myöskään saanut enää liikkua sisäjalkineissa maastopuvun kanssa. Maastopuvussa taas ei saanut liikkua käytävällä ilman takkia. Virkapukuohjesääntöhän on olemassa juuri siksi, että johtajat pääsisivät tekemään asioista omia linjauksiaan. Turhautti pukea takkia päälle ja kiinnittää neppareita vain kävelläkseen kymmenen metriä vessaan.

Ohjatut aamu- ja iltatoimet palasivat ohjelmaan. Jos jonkun kalsarit vähänkin vilahtivat pikkumustien alta, niin eiköhän haettu tuvasta vauhtia ja töpötetty uudestaan jonossa kylpyhuoneeseen, jossa kaikille ei kuitenkaan riittänyt lavuaaria.

Kaksi minuuttia herätyksen jälkeen olimme pihalla verkkareissa, mutta emme ehtineet juosta aamulenkkiä, sillä oli jo kiire vaihtamaan pikkumustia päälle, jotta voisimme kääntyä kylpyhuoneessa. Joka välissä tietty pysähdyttiin jäpittämään ja odottamaan lupaa jatkaa.

Punkka saattoi räjähtää jo, jos sitä ei ollut ehtinyt särmätä kuntoon ennen aamutoimille menemistä.

Yritimme herätä vähän aikaisemmin, jotta ehtisimme paremmin, mutta jäimme kiinni.

Linjanjohtajamme tervehti meitä poistuttamalla ensin kymmenen kertaa taakse. Joku urpo kun pyörähti aina oikean kautta.

Rättisulkeisissa linjanjohtaja käski ottaa pitkän huikan kenttäpullosta. "Toivon todella, että ne teistä, jotka eivät olleet tyhjentäneet pullojaan edellisen harjoituksen jälkeen saisivat kiusallisen vatsataudin", sanoi.

Taisteluvarustuksemme oli kuulemma huonosti pakattu. Varustepussit olivat löysällä. Yksi taistelija sentään kelpasi esimerkiksi. "Miten olisit korjannut varustustasi, jos olisit saanut hieman lisää aikaa?" kouluttaja kysyi. "Olisi varmaan kiristänyt vähän tota sipulisäkkiä", epäonninen oppilas vastasi.

"Kymmenen, saa suorittaa", kouluttaja puuskahti. Hän ehti laskea kuuteenkymmeneen ennen kuin äskeinen taistelija ymmärsi, että suorittaminen tarkoitti punnertamista. Varustepussia ei ollut syytä kutsua sipulisäkiksi.

Odotimme punnerrusasennossa taisteluvarustuksessa, kun huolimattomasti pakanneet noutivat puuttuvaa tavaraa tuvasta. Näin siitä huolimatta, että suurin osa puutteista johtui tupien pakkauslistojen keskinäisestä vaihtelusta.

Kun punnersimme täyspakkauksessa rangaistuksena jostakin, olin tyytyväinen, ettei minun repussani ollut sentään kiinni kamiinaa.

Tuntui, etten kyennyt tekemään mitään hyvin. Edes tahtimarssi ei tahtonut onnistua. Yhtäkkiä en saanut kättäni heilumaan oikein. Ja kun ajattelin asiaa, kaikki muuttui vain vaikeammaksi. Jokainen matka muonituskeskukseen muodon suuntamiehenä oli täyttä tuskaa.

Ärsytti se töpöttäminen syömästä palattuamme. Sen sijaan, että olisi komennettu osasto seis ja miehet tupiin, piti suorittaa kaarros niin, että saatiin suuntamies oikeaan päähän taloa, kun jono käännettiin riviksi. Sitten komennettiin tupakoitsijat tupakalle. Tupakoimattomat ojensivat muodon uudestaan. Ja poistuivat tämän jälkeen tupaan odottamaan jäpittäen, että joku antaa luvan jatkaa.

P-kaudella oli tapana, että jos muut menevät tupakalle, komennetaan tupaan suoraan jatkamaan, jolloin ei tarvitse jäädä odottamaan jatkamislupaa.

Pelasimme ultimatea. P-kaudella olin ollut siinä hyvä, ja nyt tuntui yhtäkkiä, että sekin meni tyystin letuiksi.

Toivoin, ettei minusta vain tulisi oppilasvääpeliä, viikon ajan jonkinlaisena koko kurssin vertaisjohtajana toimijaa. Tuntui, etten muka selviäisi moisesta.

Jollain tapaa kaipasin P-kauden tupani henkeä. AUK:ssa aisti jonkinlaista kilpailua. Kaikki kuitenkin pohjimmiltaan tahtoivat RUK:kiin.

Viestilaitekoulutus paransi mielialaa. Laitteet olivat jokseenkin surkuhupaisia, mutta ainakin tunsin osaavani asian. Myös muut kokeet pyrin ottamaan tosissani, ettei jäisi ainakaan siitä kiinni.

Yleistä palvelusohjesääntöä tentannut koe meni hyvin. Ärsytti tosin suunnattomasti, että kokeita kutsuttiin koulutöiksi. Helpompana pidetystä palvelusturvallisuus- tms. kokeesta sain vain 2/3, kun hölmöt monivalinnat yllättivät.

Maastojuoksukoulutyö tuntui hyvältä. [Aivan kuin juoksua nyt olisi koulutettu jotenkin.] Juoksin laivastoon päässeen serkkuni kanssa vuorovedoin, ja olin tyytyväinen arvosanaani 2,25/3.

Kahden kirjallisen ja maastojuoksukokeen jälkeen kuvittelimme, että pääsisimme viettämään loppusunnuntaita kaikessa rauhassa. Ei, meidät laitettiin hinkkaamaan pariksi tunniksi pyyhekumilla maiharin jälkiä portaikon seinistä.

Siivousalueeseemme kuului messi (eli tv-tupa), jonka ovi oli lukossa. Kersanttiurpolle ei tullut mieleen, että voisi itse avata oven, vaan meidän tuli käydä joka kerta pokkuroimassa johtajatuvassa ja pyytämässä avainta lainaan. Ärsytti, tietty.

Kaappijärjestys oli erilainen kuin P-kaudella. Ja sekös tietty harmitti. Kaappien tarkistamiseen saatettiin hyvinkin käyttää tunti, jos oli tarve.

Ihmettelin, kuinka pohjimmiltaan fiksulta vaikuttanut alikersanttimme saattoi käyttäytyä kuin mikäkin pikkunatsi. Mietin, ettei minusta olisi ikinä moiseen. Jos täällä moista tyyliä kaivataan, niin pitäkää tunkkinne.

Sittenkin olin tyytyväinen, etten ollut rannikkojalkaväkilinjalla. Raukat saattoivat joutua raahaamaan ensin kaikki varusteensa pyykkisäkissä ulos varustarkastusta varten ennen kuin pääsivät tekemään kaappiaan.

Ohjelmassa luki käskynantoharjoitus. Ajattelin, että hyvä, saisimme varmaan koulutusta esiintymisestä ja äänenkäytöstä. Ei, se tarkoittikin ritirampsua tuliaseman rajoista, tulenavaustasasta, tulen keskittämisestä ja sen sellaisesta.

Tulenavaustasa, mietin. Taas on keksitty niin hankala sana, että suomea äidinkielenään puhuvat pojat menevät jumiin tankatessaan, kuinka se oikea termi menikään.

Majoitusharjoitus eli majohajo on yksi elämäni mieleenpainuvimmista vuorokausista. Aloitimme harjoittelemalla sotilaan etenemistapoja nurmikentällä kasarmin edessä. Meitä johtanut upseerikokelas kertoi sittemmin, että taukojen pitäminen oli erikseen kielletty.

Kurssillamme oli mukana yksi sotilasammattihenkilö, jonka oli määrä suorittaa aliupseerikurssi, ilmeisesti täyttääkseen uuden aliupseeriston pätevyysvaatimukset. Miehelle ryömiminen oli vähän liikaa, joten saimme lisäpuuhaa hänen kantamisestaan.

Kouluttaja katsoi tarkkaan syöksytekniikkaamme. Jos syöksy ei miellyttänyt silmää, vauhtia sai hakea kentän alusta. Ärsytti tietty, kun minut komennettiin aloittamaan alusta yhtä syöksyä ennen maalia. Jalat liian pystyssä kuulemma.

Seuraavaksi harjoittelimme marssilepoon ryhmittymistä. Muut jäivät pystyttämään telttaa, minut satuttiin määräämään vartioon yhdessä linjamme ainoan naisoppilaan kanssa. Siinä maassa makoillessani ja mukavia jutustellessani mietin, että huonomminkin voisi olla.

Jostain syystä ryhmämme oli umpisurkea pystyttämään sissitelttaa. P-kaudellakin saimme sen ripeämmin ylös.

Harjoitukset jäivät kesken, kun valmistauduimme marssille. Teimme varustarkastuksen sateessa, ja kun pakkaaminen kesti liian kauan, purimme varusteet uudelleen. Kolme kertaa.

Reppuni hihnat valuivat edelleen, mutta täydellä repulla tietty paljon pahemmin. Kannoin teltan keskitolppana käytettävän puun toista päätä. Sen keskellä roikkui vesikanisteri, eli jumppakuutio.

Askeleen käydessä raskaaksi komento marssilepoon ryhmittymisestä tuntui hyvältä. Oikeasti se tarkoitti tietty valtavaa sykkimistä. Teltta täytyi saada nopeasti pystyyn, miehet vartioon ja puolustuskäskyt annettua.

Teltanpystytyksemme tökki. Sen sijaan, että olisimme saaneet pysähtyä hetkeksi, jutella, mikä menee pieleen ja oppia virheistä, komennettin turpa kiinni. Ryhmänjohtaja määrää, muut ovat hiljaa ja tekevät vain mitä käsketään.

En malta olla mainitsematta, että telttamme oli ensimmäisenä pystyssä, kun oli minun vuoroni toimia ryhmänjohtajana.

Oli jo pillkopimeää. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ole mitään tietoa ryhmämme kirveen sijainnista. Se oli jäänyt joltakulta jonnekin. Käsky purkaa teltta ja valmistautua marssiin saattaisi tulla koska tahansa. Paniikissa konttasin ympäri teltan vierustaa kirvestä hapuillen.

Löysin sen, mutta kirveensuojuksen löytämiselle ei ollut mitään toivoa. Saatuani valtavat huudot suojuksen hukkaamisesta, riemuitsin mielessäni, että olin sentään löytänyt kirveen.

Lähdimme marssimaan yön selkään pitkin Hilan kiemuraisia teitä. Ohjeet kerran tunnissa pidettävistä tauoista eivät paljoa painaneet. Kauanko vielä -kyselyihin vastattiin ivallisesti ja palautteen tyylilaji oli julkea manaus.

Jono hoippui eteenpäin pimeitä metsäteitä. Mietin, kuinka houkuttelevaa olisi livahtaa tien sivuun ja kaivaa makuupussi esiin.

Sotilasammattihenkilö sippasi. Näin hänen hoippuvan edessäni ja kysyin, onko kaikki ok. Sain kiinni, ennen kuin hän kaatui pyörrytykseltään maahan. Ambulansi oli hetkessä paikalla. Mietin, että vaikkei täällä ihmisten johtamisesta paljoa piitata, ainakin turvallisuus on kunnossa.

Siellä on hieno paikka, jossa tie kulkee korkealla ja meri avautuu tien vierestä varsin jyrkän kielekkeen yli. Kokelaamme tunnelmoi, että tämä on hänen viimeinen marssinsa. Toivotin onnea ja tunsin tukehtuvani niskassani olleen märän telttamytyn kiinnitysnaruihin.

Kun putoavaa telttaa yritti kaapata otteeseensa, se valahti samalla jostain muualta. Yritin saada otetta ajatuksistani, mutta ne pakenivat samalla tavalla.

Lopulta ehdimme nukkua tunnin verran. Kelloni oli hiertänyt ranteeni rikki, vyöni oli rikkonut lantioni. Ruhjeilla olivat hartianikin. Kaikessa kiireessä ei ollut ollut aikaa kiinnittää kantamuksia kunnolla.

Otin vyön irti lonkkaani säästääkseni. Housuni valahtivat viisi senttiä alaspäin. Kohta haarat olivat revenneet rikki.

Jotain hyvääkin AUK:ssa oli. Opin ampumaan. Linjanjohtajamme kehui, että hänen kouluttamansa alokkaat ampuvat systemaattisesti parhaiten koko joukkoyksikössä.

En ollut aikaisemmin suhtautunut kyllin vakavasti ampuma-asennon merkitykseen. Että tähtäimen pitää osoittaa kymppiin, vaikka aseen nostaisi ylös silmät kiinni. Kun tämän ymmärsin, aloin minäkin osua hyvin.

Myös viestikaluston kouluttajamme osasi hyvin, ja hänen intensiivinen läsnäolonsa teki oppitunnilla nukahtamisen mahdottomaksi. Joku voisi sittenkin pitää arveluttavana tapaa laittaa ihmiset punnertamaan, jos nämä vastaavat "en mä tiedä" tai "jotain helvetin typerää".

En joutunut punnertamaan yhdelläkään oppitunnilla.

Maineikas kymppi-Kiikala lyheni meidän kohdallamme vain yhdeksänpäiväiseksi. Harjoitukseen osallistuivat vain rannikkojalkaväki ja rannikkoviesti, joten sikäli voi jättää kuittailut viestichocoilusta omaan arvoonsa. Kiikalasta pitäisi kyllä kirjoittaa kokonaan oma merkintänsä. Se on yhä vaiheessa.

Marraskuussa taisin käydä kotona vain kerran. Pimeän Kirkkonummi–Upinniemi-tien kulkeminen takaisinpäin sunnuntai-iltana oli aina yhtä inhottavaa.

AUK:n ensimmäisen vaiheen lopulla pidetyllä ampumaleirillä suoritettiin hyökkäys kovat piipussa ryhmäkoossa. Hankkiuduin konekiväärimiehen taistelupariksi, jotta saisin olla syrjempänä muista ja tietäisin ainakin, missä päin kk räiskii.

RUK:kiin valittujen nimet kerrottiin lopulta koruttomasti yhden hyödyttömän liikuntateoriaoppitunnin tauolla.

Sain kuin sainkin linjani parhaat pisteet, mutta olin hieman yllättänyt vertaisarviointipisteideni huonoudesta.

Linjanjohtaja varoitteli, että Merisotakoulussa ollaan säkkejä ja kehotti pysymään miehinä. Pyysi minua palaamaan apukouluttajaksi johtajakaudella, mutta saatoin sanoa, etten ole enää aikeissa palata Upinniemeen.

2 on viitsinyt kommentoida:

On tämäkin taas, kun väki kommentoi ainoastaan Facebookissa.

Mutta hahaa, yksi Santahaminassa aukkinsa käynyt myönsi, että meillä oli enemmän paskaa kuin heillä. Se on aika paljon sanottu.

7/12/2009 11:53:00 ip.  

Tsiisus, RannJV:ssa ei siis ole mikään muuttunut(jonka mukana viestiAUK oli ainakin silloin koko AUK1:sen?), olisin voinut kirjoittaa hyvin pitkälti saman tekstin kymmenen vuotta sitten :)
itse jatkoin silloin myös RUK:n, mutta AUK2:lle jatkaneet sanoivat sen olleen rankempi, mutta toisaalta kouluttajien olleen lähempänä normaali-ihmisen käytöstä. Ilmeisesti AUK1:n alussa "otetaan luulot pois"-tyyppinen koulutus on katsottu parhaimmaksi..

tuo yksikköupseeri oli varmaankin sama, josta kiersi silloin 10 vuotta sitten sellaisia tornihuhuja että se arvonalennus on tullut koulutettavan osoittamisesta ladatulla aseella. Hitto kun en muista nimeä, mutta tällä sankarilla oli kuulemma myös kaksi koiraa, joita poistutti jos kääntyivät väärään suuntaan :)

7/15/2009 04:05:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds