Päällimmäisiä tunnelmia

Tajuuttekste, jätkät: kun on armeijassa, sanotaan, että on kiinni. Joten pää kiinni tarkoittaa paitsi, että pitää olla hiljaa, että ollaan armeijassa. Mistä minä oikein keksin näi

Taannoisessa lukijakyselyssäni Pää auki -blogin ei varsinaisesti toivottu muuttuvan inttiblogiksi, mutta isänmaan etu vaatii. Kiitos uhristanne, siis, arvon lukijat.


Re: P�auki

P�kiinni



***

En ole kirjoittanut niin pitkään aikaan, että selaimeni ei enää osannut ehdottaa bloggerin osoitetta.

Santahaminassa kerrotaan jo viidenneksen varusmiehistä lopettaneen, mutta minä se vain porskutan, joskin Upinniemessä. Hetkittäin mietin, että systeemi on vähän pöhkö, kun hommansa kunnolla hoitavat saavat jäädä jumiin vuodeksi ja sopivasti perseilemällä pääsee kotiin. Sitten muistan, etten osaisi perseillä, vaikka haluaisin. Minä taidan tosiaan olla pohjimmiltani miellyttäjä.

I was born to make you happy, laulelen yhtenään.

Ihmiset kysyvät, miltä tuntuu olla noin vanhana armeijassa, ja mahtaa vituttaa. En usko, että olisin ikinä sopeutunut tähän yhtään paremmin. Olen aina ollut varsin vapausorientoitunut. Nauttinut siitä, että teen juttujani niin kuin itse haluan ja niin kuin järkevältä tuntuu. Itse haluaminen ja järkevyys eivät valitettavasti kumpikaan ole kovin kovassa huudossa tässä laitoksessa.

Toisaalta ikä tuo turvaa ja suo lähteen uskottavalle ulkopuolisuudelle. Minun on helpompi tulla toimeen, jos saan olla jollain tapaa vieras ja erilainen. Olen kirjoittanut tuosta joskus. Jos olisin mennyt armeijaan heti lukion jälkeen, olisin ollut niin paljon jäljessä kaikilla elämän mittareilla – sillä olin keskittynyt ainoastaan lukuaineiden keskiarvoon – että olisin ahdistunut ja tuntenut alemmuutta. Ei minulla olisi ollut naisjuttuja kerrottavaksi joka viikonlopuksi. [Nyt olen sentään siinä asemassa, ettei minun tarvitse kertoa mitään.] Ei olisi ollut edes sitä kymmentä kiloa, joka tekee minusta normaalipainoisen.

Ai miksi en mennyt armeijaan heti lukion jälkeen? En olisi päässyt kesällä, sillä kaikki kesäpaikat olivat menneet, kun minun nimiseni kerättiin kutsuntoihin. Minusta on omituista, että nimi määrää sen, milloin saa astua palvelukseen. Ajattelin, että tammikuussa meneminen veisi motivaation fuksisyksyn opiskelulta ja armeijaan palaisi näin käytännössä puolitoista vuotta, kenties kaksi, sillä paluukeväänäkin olisi vaikea aloittaa. Niinpä päätin mennä vasta saatuani opinnot käyntiin.

Vaihto-opiskelujeni vuoksi en mennyt armeijaan parin vuoden jälkeen. Ajattelin, että vaihtoon olisi parempi suunnata suoraan koulusta, jotta ei olisi aivan hukassa. Palattuani ajattelin, ettei tätä koulua ole enää jäljellä kuin vuosi pari, joten mitä jos valmistuisi ensin. Voisi vaikka saada jotain viisaampaa tekemistä.

Kenties soveltuvaisimmillani armeijaan olisin ollut yläasteen loppupuolella, lukion alussakin. Silloin minut valtasi korostuneesti ajatus ylenmääräisestä kunnollisuudesta. Kaipuu menneeseen, konservatiivisten aatteiden ihannointi ja halu toteuttaa kaikki opettajien antamat käskyt niin oivasti kuin suinkin. En ole koskaan saanut kirjoitetuksi siitä, kuinka näen maailman koostuvan parillisista ja parittomista komponenteista, mutta olin tuolloin hyvin voimakkaasti parillisuuteen kallellaan.

Sittemmin olen höllännyt ja lukion jälkeisen henkisen murrosikäni myötä miettinyt juttuja vähän laveammin. Sinänsä hauskasti olen armeijassa huomannut, että kykenen tarvittaessa löytämään tuon yksioikoisen parillisen suorittajan. Varsinaisesti armeijassa olo ei poikkea paljoa kilpapurjehduksesta. Ei voi tehdä mitä haluaa, saattaa olla kylmää ja märkää, unet jäävät vähiin ja välillä uuvuttaa. Armeijassa vain tuntuu, kuin oltaisiin koko ajan paikoillaan laiturissa eikä mentäisi minnekään.

Sinänsä hassusti yksi armeijassa ärsyttävä piirre on, että se ei ole kyllin särmä paikka. Tuntuu, että oltaisiin sitten, kun ollaan kerran olevinaan, stana. Että jos vastoin mitään järkevää syytä nillitetään saada-sanan käytöstä, niin puhuttaisiin sitten kaikin puolin oikeaa suomea. Osattaisiin teitittelyn aikamuodot ja ymmärrettäisiin, että suomessa sanojen paino on ensimmäisellä tavulla. Pääni hajoaa aina, kun kokelas huutaa valmis tautukaa tai varus tus.

Niin, saada-sanan käyttö. Sanovat, että Ruotsin armeijassa saadaan, meillä voidaan. Jos kysyy, saako tehdä jotain, käsketään korjata saaminen voimiseksi. Aivan kuin saaminen ja voiminen olisivat samat asia. Saada tarkoittaa olla sallittua. Voida tarkoittaa olla mahdollista. Saaminen on voimisen alakohta. On mahdollista, että vaikka jotain voi tehdä, se on silti kiellettyä. Armeijassa tämä on suorastaan hyvin todennäköistä. Jos sanotaan, että jotain voi tehdä, se ei vielä vastaa kysymykseen, saako myös.

Sitä paitsi saada-sanaa käytetään toisissa yhteyksissä. Kun joukkueelle ilmoitetaan ruokailuaika, tavataan kysyä, saiko viimeinen. Tällöin tämä huutaa saaneensa kyllä. Ja ihmiset tirskuvat päivästä toiseen. Sain, tsihihii.

Joskus ammuntojen valvoja huutaa saa ampua. Myös fraasi saa suorittaa liittyy käsittääkseni armeijaan, vaikken ole sitä kuullutkaan. Pitäisi varmaan perehtyä yleiseen palveluohjesääntöön ja katsoa, sanotaanko siellä jotain saada-sanasta.

Ainahan sitä voi kysyä alikersantilta, että pygeekö. Olen oppinut muutaman uuden nuorisosanan. Jengi sanoo skidi, kun he tarkoittavat pientä. Kun isä sanoisi snadi. Skidisti tarkoittaa samaa kuin pienesti. Tietty kaikki sanovat pysty tehdä tai pygee tehdä, mutta uskomattomasti myös suostu tehdä. Aivan kaikkien apuverbien kanssa verbi tuntuu olevan perusmuodossa. Paitsi alkaa tekemään, tietenkin. Saleen skidi vitutus päällä.

Eipä sillä. On täällä erinäisiä kiinnostavia, osuviakin sanoja. Lonnia, härvätä, pyöriä, neppailla, rötvätä ja pööpöillä tulevat mieleen.

Sikäli olen hieman pettynyt, että en ole päässyt kuulemaan eri murteita. Kaikkiaan väki on aika tasapaksua siihen nähden, kuinka sanotaan, että armeijassa tapaa kaikki ääripäät. Eniten hämmentää, kuinka yksioikoisia, valmiita ja täysin perusteettomia mielipiteitä monilla nuorilla miehillä on maailmasta. Minä en ole ikinä ollut noin varma mistään.

Hetkittäin mietin, että jos armeija kerran antaa suomalaisille miehillä tärkeää kansalaiskasvatusta, millä tapaa tämä parempi kasvatus verrattuna muiden maiden miehiin ilmenee käytännössä.

***

Kun sanotaan, että armeijassa on kiire odottamaan, tiivistetään koko touhun turhauttavuus vallan hyvin. Usein tuntuu, että paikan itsetarkoituksellinen päämäärä on tuhlata nuorukaisten aikaa. Ärsyttävintä on, että ajallaan ei saa tehdä mitään. Ei lukea uutisia netistä kännykällä odotellessa, kirjaa kenties hyvällä onnella joskus. Tupakalle sentään pääsisi, jos haluaisi. Minusta olisi ihan kohtuullista, että informaatioaddiktit pääsisivät samalla tapaa tyydyttämään tarpeitaan kuin nikotinistit – semminkin, kun itsensä sivistäminen on hyödyllistä, kun taas tupakoinnista on pelkkää harmia. Näin ainakin kasarmiolosuhteissa; leireillä ehkä voidaan perustella, että kännykän käyttö on vaarallista, jos vihollinen leikisti tarkkailee säteilyä.

Särmyyden puutteeseen liittyy myös ohjeiden ristiriitaisuus. Kaikki totuudet ovat ehdottomia, mutta saattavat muuttua koska tahansa. Yhden ampumaharjoituksen jälkeen meidät oli jaettu kahteen ryhmään. Toiselle puoliskolle sanottiin, ettei aseesta missään nimessä saa öljyttäessä vetää liikkuvia taakse. Meille sanottiin, että tämä pitää ilman muuta tehdä. Alikersantti saattaa kieltää pakkipussien käytön, koska tiskimahdollisuus on olemassa ja luutnantti tämän jälkeen pakkien tiskaamisen, sillä tiskipaikka on huono.

Käskyjen sokeaa tottelua motivoisi tieto, että käskynantajat ovat tilanteen tasalla. Yhtenä aamuna huvitti, kun alikersantti laski, että jos kello on 27 minuttia yli ja valmiina pitää olla 27 vaille, niin siinähän on kymmenen minuuttia aikaa syödä. Hyvin pitäisi ehtiä.

Olisi mukavaa pestä kätensä ennen syömistä. Kasarmilla tämä ei välttämättä onnistu, jos valmiusmääräys satutaan antamaan liian tiukkana. Ruokalan edessä on aikaa seistä kymmenen minuuttia paikoillaan, mutta käsien peseminen ei onnistu.

Armeijassa ei myöskään sanota anteeksi, vaan korjaan. Samaan tapaan meille ei ole ikinä pahoiteltu, vaikka olisi sössitty mitä. Virheitä sattuu kaikille, mutta tavallisesti hyviin tapoihin kuuluu, että pahoitellaan, kun mokataan.

Keskustelin aiheesta lakimieheni kanssa.

Hän: minä olen luullut, että vaikka armeijassa oltaisiinkin tiukkoja ja naurettavan pikkutarkkoja, oltaisiin myös vastapainoksi reiluja ja rehellisiä. siellä mitään olla.
Minä: minä olen luullut ihan samaa juristeista
Minä: tsih, katso, olen hauska!

***

Armeijaan mennessäni muistelin, kuinka aikoinaan innostuin kirjoittamaan runon tapaisia toimiessani lukion jälkeen sähköasentajaharjoittelijana. Fyysistä työtä tehdessä ajatukset saivat tilaa. Pettymyksekseni moinen ei ole toistunut, ja olen saanut aikaa parhaimmillaankin pikkunäppäriä rävellyksiä.

Armeija tekee pojista miehiä, jotka

osaavat hotkia ruokansa kymmenessä minuutissa
tietävät, ettei puhtaudella ole väliä, kunhan parta on ajettu
tietävät, ettei parrallakaan ole väliä, kunhan hiukset ovat lyhyet
osaavat käyttää sukkia sandaaleissa
tietävät, että sininen väri sointuu hyvin yhteen vihreän kanssa
osaavat pysyä selvinä arjet ja ryypätä viikonloppuna
osaavat marssia puhumatta tuntikaupalla
laukaisevat heti lähikosketukseen päästyään


Oli alokas Upinniemestä,
joku luuli jo päässeensä liemestä.
Vaan liikaa kun härväs, niin
aukkiin se värvättiin.
Ei pidä suuttua pienestä.



Caipiroska

Pane ensin lime rikki
murskaa sekaan jääbricki.
Päälle vielä vodkaa liraus,
valmis alkaa olla tilaus.
Huom. aamulla voit olla sicki.


***

Oikeasti olen pärjännyt vallan hyvin kaikessa muussa paitsi ammunnassa. Tapaani seistä asennossa on kehuttu, samoin pinkkojani ja punkkiani – tapaani sijata vuode ja tapaani viikata päiväpeite, siis. Olen myös heittänyt käsikranaattia kuulemma helvetin hyvin ja haudannut telamiinan niin, etten itsekään sitä löytänyt. Sotilaan käsikirjan mukaan sotilaan tärkein taito on ampumataito, mutta kuulemieni huhujen mukaan sodan päättyessä tasapeliin pinkat ratkaisevat.

Olen lukenut tuon kirjan tarkemmin kuin moni muu. Olin yhtenä viikkona flunssassa, joten istuin käytävässä lukemassa kirjaa, kun muut marssivat. Jotta pysyisin hereillä, kirjasin muistiin teoksen kirjoitus-, taitto- yms. virheitä. Niitä on kymmenittäin, paljon enemmän kuin diplomityössäni. Leikittelin ajatuksella julkaista postaus, jossa korjaan ne, mutta saa nyt nähdä.

Luin kirjaa myös iltahartauden aikana. Minun ei tarvinnut osallistua siihen. Olen kuullut vanhoilta sukupolvilta, että kirkkoon kuulumattomuus olisi hyvä peliveto, mutta se mitään ollut. Meidät laitettiin käytävään lukemaan Sotilaan käsikirjaa ja opettelemaan ulkoa naisten kuntoindeksin tulosrajoja. Tuo oli nähdäkseni vähän asiallisuuden rajoilla. Olisin saattanut kirjoittaa asiasta eteenpäin, mutta annoin olla, sillä edellisen kirkollisen tilaisuuden aikana emme joutuneet tekemään mitään erityistä.

Matkan varrella pahinta stressiä aiheutti kadonnut sysäyksenvahvistimeni. Se on sellainen mötikkä, joka kiinnitetään aseen päähän paukkupanoksia ammuttaessa. Olin melko varma, että sen täytyisi löytyä jostain, sillä se oli kadonnut kesken varustuksen pakkaamisen. Parin viikon päästä se löytyi naapuritaistelijan kaapista. Hän on tullut epähuomiossa poimineeksi talteen kadonneiksi luultuja henkareita ja avaimia. Muun muassa.

Muilta osin armeija ei ole stressiä aiheuttanut. Stressiä aiheuttaa ajatus siitä, että minun pitäisi suorittaa vielä muutama tentti ennen kuin valmistun. Enkä ole pystynyt lukemaan niihin vähäisellä vapaa-ajalla enkä ole jaksanut lomillani. Hivenen sairaasti lomilla ollessaan kaipaa takaisin armeijaan, sillä silloin ei ole vastuussa mistään eikä joudu stressaamaan siviilimaailman asioista, joita ei jaksa tehdä. Minkäs teet, jos virka-aikaan ei ole edes mahdollista soitaa puhelimella.

***

Enkä kiistä sitäkään, että yhtenä aamuna leirillä palellessani mietin, mitä masennukseen mahtaa kuulua. Että voisin laittaa rastin ruutuun, etten nauti elämästäni ja tuntuu, ettei minulla ole mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Joko se riittäisi?

Kohta seison rivissä ja mietin, etten tunne aivojani. Toivottavasti ne ovat vain puutuneet. Ehkä olen nukkunut niiden päällä. Kersantti kertoo, että ammunnassa on kolme vaihetta. Kussakin ammutaan kolme kertaa kaksi laukausta. Montako laukausta ammutaan yhteensä?

Viittaan oikeaoppisesti asennossa ja käsi nyrkissä. Ensimmäisenä. Herra kersantti, alokas PA, 18 laukausta. Tunnen pientä mielihyvää. Minä olen osannut laskea, että kaksi kertaa kolme kertaa kolme on kahdeksantoista. Kyllä tästä vielä diplomi-insinööri tehdään.

Pärjäsin sentään ihan hyvin älykkyystestissä. Se on nimeltään P1 ja siihen kuuluu kolme osiota. Ensimmäisessä täydennetään kuvioita. Ne eivät ole logiikaltaan yhtä vaikeita kuin monissa ÄO-testeissä. Hankaluus liittyy enemmänn hahmottamiseen ja vähäiseen aikaan. Toisessa osiossa mietitään sanojen suhteita. Jättiputki on puutarhurille kuin ______ on ylikersantille ja sitä rataa. Kolmannessa osiossa on laskuja.

Kuviot ja sanat sain tehtyä varsin hyvin valmiiksi saakka, mutta laskujen kanssa aika loppui kesken. Ilmeisesti arvostelu oli silti aika armollinen, koska sain 8/9 pistettä. Se on hyvä pistemäärä, sillä se riittää täysiin valintapisteisiin. Seitsemällä pisteellä olisi saanut pari pistettä vähemmän.

Myös psykologinen soveltuvuuskoe P2 sujui hyvin. Osa kysymyksistä oli vähintäänkin moniselitteisiä. Jos väite on Olen yhtä onnellinen kuin muutkin tai Olen yhtä kyvykäs kuin muutkin ja vaihtoehdot ovat kyllä ja ei, mitä tulee vastata, jos uskoo olevansa kyvykkäämpi tai onnellisempi? Sen kummemmin huijaamatta tai taktikoimatta sain 5 pistettä jaossa olleista kuudesta.

Armeijan yhteydessä puhutaan aina kunnosta ja ampumataidosta, mutta lopulta kummallakaan ei ollut juuri merkitystä pisteitä jaettaessa. Ammunta vaikutti vain yhtenä komponenttina sotilaan perustutkintoon, josta sai helposti kiitettävän muutenkin. Kiitettävästä kunnosta jaettiin 4 pistettä 41:stä. Hyvästä kunnostani sain vain 2. En olisi millään juossut yli 3000 metriä, vetänyt yli kymmentä leukaa ja punnertanut 40 kertaa minuutissa, joten nuo 2 pistettä ovat vaikeat saavuttaa. Neljä pistettä sai toisaalta sillä, että väitti olevansa kiinnostunut jäämään armeijaan töihin vielä varusmiesajan jälkeen. Mietin, etten kehtaa väittää moista, mutta joukkueenjohtaja suorastaan yllytti.

Loput pistettiin jaettiinkin enemmän tai vähemmän pärstäkertoimen mukaan. Saamani 38 pistettä 41:stä oli joukkueen paras tulos ja sikäli loistokas, että toi aivan peruskouluajat mieleen. Huvitti ajatella, että kaiken angstailuni keskellä olin kuitenkin käyttäytynyt niin, että minut oli arvioitu erityisen soveltuvaksi vaikka mihin.

Niin, kerskun pisteilläni tässä, sillä niistä ei ollut minulle muuta iloa. Yleensä ottaen kaikki vähintään 32 pistettä saaneet pääsivät valitsemaan, minne halusivat alokaskauden jälkeen. Koska minä olin onnistunut pääsemään verkkotoimittajaksi Ruotuväkeen jo aiemmin, minulta ei aliupseerikoulutoiveita juuri kyselty. Nyt jäi laiva näkemättä ja tämä tykkimies viettää syksynsä rannikkoviestialiupseerikurssilla. Se kai tietää varsin paljon metsäherätyksiä, mutta tällaista tämä on.

10 on viitsinyt kommentoida:

PA, kyllä tässä ehti jo ollakin ikävä kirjoituksiasi. Onnea soveltuvuudesta kaikkeen, toivottavasti Ruotuväen verkkotoimituksessa annetaan odotellessa edes pestä kädet, jos eivät blogin päivittämistä salli.

8/26/2008 12:56:00 ip.  

miestä on kuin merenmutaa
ukkoa kuin pipoa
mut
soden munkki tekee gutaa
huult' on pakko lipoa

8/26/2008 01:30:00 ip.  

No jopas jotakin, kaikkea sinäkin ehdit. Olinkin jo ihan unohtanut koko armeijan olemassaolon.

Kiitos uusista sanoista. Aion kuitenkin jatkossa käyttää snadi sanaa.

Onnea toimitukseen!

8/26/2008 01:34:00 ip.  

Kiinnostava postaus!

Eikö niissä missään testeissä kysyttykään sitä haluaisitko olla kukkakauppias?

8/26/2008 03:10:00 ip.  

Päivittäähän se viimein :)

Tuo saan/voin -nysväys on aika kummallista, voihan siinä pohjalle ottaa näkökulman, jonka mukaan sääntöjä noudattavassa koneistossa asiat, jotka ovat kiellettyjä, eivät myöskään ole mahdollisia. Sotilas ei kysy lupaa, vaan hän kysyy, onko jokin mahdollista.

"Saa suorittaa" ja "saa ampua" ovat sitten eri kategoriassa, sillä niillä taistelijalle kerrotaan, että he voivat omaan tahtiin suorittaa edellä kuvaillun toiminnon. "Viisitoista punnerrusta - saa suorittaa" tai "Kolme laukausta omaan tauluun - saa ampua". Noille löytyy myös vaihtoehtonsa, eli suoritukset tehdään annetun tahdin mukaan.

"Sain!" -kuittaus oli näppärän nopea ja kuuluu pidemmänkin matkan päästä, toisin kuin erään upseerin näkemys siitä, että hänelle pitää vastata "tämä selvä" - äännähdys, joka 300 metrin matkalla sekoittuu jo muuhun puheeseen.

Sanan painon siirtelyä taidetaan käyttää aika yleisesti tehostamaan käskyjen suorittavaa osaa (ja erotelemaan sanoja meluisassa ympäristössä, vrt. vasemmalle ja oikeaan). Samankaltaisista syistä painotusta vaihdellaan intuitiivisesti, jotta käytäviltä tupiin kaikuvan huudon mukana välittyisi keskeisin viesti.

"Korjaan" kohdistuu asiaan ja toimii kuin backspace. Pahoittelut ja anteeksipyytelyt kuuluvat henkilökohtaiselle tasolle.

En muista, enkä ole varma onko armeija koskaan pahoillaan, vaan ovatko asiat vain "valitettavia".

8/26/2008 04:55:00 ip.  

P2-kokeesta kuulisin mieluusti parempaa tietoa tai parempia luuloja.

Itse olen jälkeenpäin kuvitellut, että koe koostuu pääosin täytekysymyksistä, joiden vastauksia ei edes arvioida, ja että oleellista on vain johdonmukaisuus tietyissä hajautetuissa kysymyssarjoissa. Testi sisälsi ainakin ennen tukun hiukan eri tavoin muotoiltuja kysymyksia mm. siitä, miten alokas suhtautuu isäänsä.

Kukkakauppiaskysymys taas muistaakseni on yksittäinen kuriositeetti ja luullakseni merkityksetön. Ei siis niin, ettei kukkakauppiaaksi tahtovia huolittaisi ali- tai reserviuppeerikouluun.

8/26/2008 06:32:00 ip.  

Hah hah haa! Kaveri joutui armeijaan!

Minä muistan vielä oman armeija-aikani. Lähinnä muistan sen, että jouduin kantahenkilökunnan kanssa hieman ikävyyksiin. He eivät pitäneet siitä, että ensimmäisenä päivänä annoin aseelleni nimen - jo ennen kuin meille jaettiin aseita! Tai ei se ehkä ollut niin ongelma, mutta se oli ongelma, että annoin kaikille muillekin armeijan varusteille nimen. Kypärälleni, taisteluvyölleni, kirveelleni, makuupussilleni. Tai ei sekään ollut ongelma, mutta annoin kaikille tavaroilleni nimeksi Pete. Ja sitten ihmettelin ääneen, missä Pete on. Lopuksi annoin kaikille happimolekyyleillekin nimeksi Pete ja sitten minäcc cwcjwcwiww

8/26/2008 10:19:00 ip.  

Minkäs teet, jos virka-aikaan ei ole edes mahdollista soitaa puhelimella.

On se. Puhut joukkueen-/linjanjohtajalle, joka varmasti antaa luvan kun kerrot tarkoituksen.
Sitten tietysti voit myös antaa valtakirjan jollekin luotettavalle taholle (esim. omaiselle) kahden täysikäisen (jne) todistajan allekirjoituksineen. Mukaan vielä nimen selvennykset ja ainakin valtakirjan antajan ja valtuutetun henkilötunnukset. Todistajista en muista.

Kuulostaa kovasti alokasajalta. Kiire hellittää myöhemmin sen verran että myös omia asioita voi tehdä. Alokasajan tarkoituksena on tarpeellisten taitojen oppiminen sekä henkilökohtaisen sotimisen että suuremman joukon toiminnan mahdollistamiseksi, tiettyjen asioiden painattaminen lihasmuistiin asti, ja saada käskyjen noudattaminen sen kummemmin niitä miettimättä selkäytimeen, mikä siis mahdollistaa nopean toimimisen (vrt. säätäminen). Ajatustoiminnan karsiminen henkisen ja fyysisen väsymyksen kautta on siis pelkkää plussaa.

Neljä pistettä sai toisaalta sillä, että väitti olevansa kiinnostunut jäämään armeijaan töihin vielä varusmiesajan jälkeen.

Yllättävän moni on, esim. kesäkersanttiuden kautta. Se saattaa jäädä päälle, vaikka vaihtoehto on huono lähes millä tahansa mittarilla.

Nyt jäi laiva näkemättä ja tämä tykkimies viettää syksynsä rannikkoviestialiupseerikurssilla.

Upista? Tykäri? Ei ole mahdollista. Merivoimissa ei enää käytetä maavoimien arvoja - ainakaan Upiniemessä. Viimeiset vänrikitkin katosivat jo kymmenen vuotta sitten. Olet matruusi. Tuleekohan KotRa:stakaan enää tykkimiehiä?

Mutta että kelaperseiden joukkoon? Pidä hauskaa!

8/29/2008 05:57:00 ip.  

Hiphei, kiitokset monista kommenteista.

Anonyymi, no, Suomenlahden meripuolustusalueen komentaja Junttila nimitti meidät laivalle lähtemättömät tykkimiehiksi, mutta hyvä, jos joku tietää paremmin. Samapa tuo: tänään minut nimettiin oppilaaksi. Puhelimista harvoin vastataan ensimmäisellä kertaa, ja on kaikkiaan aika syvältä hoitaa asioitaan keskellä meluista käytävää. En usko, että tämä on mielipideasia.

Erkka, niin niin, mutta itse käyttävät saada-sanaa sen oikeassa merkityksessä ja samaan aikaan väittävät, että se ei voi tarkoittaa sitä armeijan sanastossa.

P2-kokeessa ei nykyään kysytä kukkakauppiaskysymystä. Kaikkiaan kokeesta tajuaa aika helposti, millaisia vastauksia haluavat. Myönsin valehtelevanikin joskus.

Nyt alkoi aukki ja näyttää, että täällä tehdään samat asiat uudestaa hieman tarkemmin tuomaroituna. Inhaa kiusantekoa, että miehistöväki lähti tänään kotiin ja me jäimme viikonlopuksi.

8/29/2008 10:17:00 ip.  

"Kenties soveltuvaisimmillani armeijaan olisin ollut yläasteen loppupuolella, lukion alussakin."

Ainakin siellä kokemukseni mukaan lähdetään siitä lähtökohdasta, että kaikki ovat henkisesti korkeintaan yläastelaisen tasolla. Eikä se useimpien kohdalla kovin kauas totuudesta osukaan.

"Sinänsä hassusti yksi armeijassa ärsyttävä piirre on, että se ei ole kyllin särmä paikka."

Täsmälleen sama asia minuakin siellä ärsytti. Voisi kuvitella, että tiukalla itsekurilla varustettu yksilö pääsisi siellä loistamaan, mutta käytännössä siitä särmyydestä joustetaan siellä joissain asioissa niin, että se häiritsee tunnollisen ihmisen henkistä tasapainoa. Tosin minulle se oli pelkästään äärimmäisen opettavaista.

Niin, ja AUKiahan minä en koskaan käynyt; voi olla, että siitä lähtien tilanne on tuon suhteen vähän eri. Epäilen kuitenkin sitä.

"Kun joukkueelle ilmoitetaan ruokailuaika, tavataan kysyä, saiko viimeinen. Tällöin tämä huutaa saaneensa kyllä. Ja ihmiset tirskuvat päivästä toiseen. Sain, tsihihii."

Toivottavasti sinäkin pääset vielä saamisen makuun. Aluksihan se on tietysti tuota tsihihiitä, mutta siitä päästään ajan ja miehistymisen myötä yli, jolloin se alkaa vähitellen tuntua hemmetin hyvältä.

Olen muuten miettinyt saamisen suhdetta englannin got it -ilmaisuun. Niiden merkityshän on melkein täsmälleen sama, mutta ainakaan tietääkseni (eli elokuvissa) englanninkielisessä armeijassa tiedonsaamista ei virallisesti kuitata sanomalla got it. En itse asiassa tiedä miten se siellä kuitataan, paitsi tietysti radiossa Rogerilla.

8/30/2008 08:55:00 ap.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds