Sain energiapuuskan ja asensin astianpesukoneen JCP:n kanssa. Sähköinen saha ei mahtunut kunnolla ahtaisiin koloihin, mutta vanha kunnon partiosaha tuhosi lastulevyä sikäli miehekkäästi, että oloni oli varsin omnipotentti.

*Lähikuva jännittynyttä hauistaan suutelevasta sankarista*

Joku voisi arvella, että meitä mahtaa harmittaa, että olemme tiskanneet suotta käsin, vaikka tuo vanha pesukone on kököttänyt keittiössä asentamista odottaen jo pari kuukautta. Ei suinkaan.

Emme nimittäin ole suotta tiskanneet pariin kuukauteen.


***

Musta jää on hieno elokuva. Ei ollenkaan niin kaavamainen, kuin muutama ensimmäinen minuutti antaisi ymmärtää. Ripaus tummaa huumoriakin on mahtunut mukaan, ja sekös tekee hyvää draamalle kuin draamalle. Muutama epäuskottava käänne toki ärsyttää kaltaistani inisijää.

Sittenkin huvitti muistella Outi Mäenpään kommentteja, kuinka seksikohtaukset eivät arveluttaneet lainkaan, sillä ne olivat elokuvan kannalta niin hyvin perusteltuja. Kun minun nähdäkseni täysin ennalta arvaamattomasti saatettiin leikata keskelle aktia ilman, että se olisi mitenkään liittynyt edelliseen kohtaukseen.

Eikä sillä, niinhän elämäkin toimii.

***

Huvitti huomata, ettei Elisa ole ainoa operaattori, jonka laskutus tökkii [kysykää vaikka äidiltä, joka on kohta ulosotossa, kun Nordea ei onnistu suoraveloittamaan Elisan laskuja, ja kumpikin yhtiö syyttää toisiaan]. Sain joulukuussa laskun syyskuulta suljettuani DNA-liittymäni elokuussa. Tai ehkä suljin sen vasta syyskuun puolella. Tiedä sitten.

Joskus mietin, onko kovin hyvä ajatus, että yrityksen työntekijät eivät itse maksa puheluitaan, jos ydinliiketoimintana on hinnoitella puheluita soveliaasti ja keksiä liittymille hupsuja nimiä. Ehkä olen kirjoittanut tuon ennenkin.

***

Hihkuin joskus tämän blogin alkuaikoina, että kuluttajan kannattaa hyödyntää nettimaailman ilmaisuus, sillä puhelinpuolella kaikki maksaa. Bluetooth-liitäntä, joka yhdistää puhelimen tietokoneeseen, avaa yhtäkkiä pääsyn tähän ilmaiseen maailmaan. Ei enää maksullisia soittoääniä ja taustakuvia, kun haluamansa voi siirtää tuosta vain. Paitsi iPhonessa, tietysti.

Taannoin ymmärsin, että mehupurkin kierrekorkki toimii bluetoothin tavoin.

Kaupassa sanokaamme 1,5 euroa maksava puolen litran limupullo on tarkoitettu mukaan otettavaksi. Pahvipakettiin pakattu kenties euron maksava täysmehulitra sitä vastoin on suunnitetu kotiin kannettavaksi.

Kun purkkiin lisätään kierrekorkki, tapahtuu pieni vallankumous, ja purkista tulee yhtäkkiä kelvollinen kilpailija limupullolle [oletetaan vielä, että mehu sijaitsee kylmähyllyssä, kuten tietyt mehut tapaavat sijaita]. Miksi kukaan ostaisi puolta litraa sokerilitkua kaksinkertaisella hinnalla aitoon täysmehuun verrattuna? Jopa kallis kolme euroa litralta maksava Tropicana-tuoremehu on litrahinnaltaan kohtuullista, jos sitä vertaa puolen litran limupulloon.

K-kaupoissa myytävä hedelmälihaa sisältävä 1,30 maksava appelsiinimehutäysmehu myydään korkillisessa tölkissä. Tropicanaa vastaava Pirkka-tuoremehu maksaa hivenen suolaiset 2,50 euroa. Jos sattuu sijaitsemaan Kampissa tai muuten vain Lidlin lähistöllä, sieltä saa tuoremehua kierrokorkilla 1,50 euron litrahintaan, ja mehu voitti kuulemma hiljattain Kuluttaja-lehden vertailunkin.

Minusta kierrekorkki mehupurkissa on hieman vastaava juttu kuin korkeushypyn patja. Patja näytti ulospäin vain inkrementaaliselta evoluutiolta sahanpurulle, kunnes Dick Fosbury keksi, että se olikin epäjatkuvuuskohta, joka mahdollisti floppaamisen, kokonaan uuden tavan hypätä – ja voitti olympiakultaa.

***

Ai niin, piti mainostaa blogiäänestystä. Joku on kuulemma ehdottanut minuakin, kiitos siitä. Mukana ei valitettavasti ole kategoriaa parhaalle uudelle blogille, mutta äänestäisin tähän virkaan Kuritushuonetta.

Puuttuva sarja on myös Blogi, jota dissaan julkisesti, mutta luen silti salaa samalla tapaa kuin juutun syömään vaikkapa juustoa, josta en oikeasti pidä. Kestosuosikki Schizo Blog saa väistyä Takaisin Kalliooniin syvänpehmeiden ja tumman viettelevien tunnelmointien tieltä.

Kulttuuriblogeja en taida seurata, en myöskään käsityöbloeja. Jos Digitalikko lasketaan yritysblogiksi, niin sitten se on paras [ja ainoa lukemani]. Muotiblogeja en seuraa. Yksikään seuraamani useamman kirjoittajan blogi ei ole erityisen hyvä ryhmäilynsä vuoksi, joten en oikein osaa äänestää ryhmäblogiakaan.

Kaiken uhalla valitsisin 100 naista -blogin tällä hetkellä yhteisöllisimmäksi blogiksi. Ei se, että minä en välttämättä pidä noita juttuja poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettuina tai kaikkien terävänäköisyyssuitsutusten arvoisina, tee tyhjäksi sitä, että kovin suuri väkijoukko siellä tuntuu parveilevan.

Toki myös Unto Hämäläisen Perässähiihtäjä oli valtaisan yhteisöllinen, mutta se ansaitsee tulla mainituksi ammattilaissarjassa. Eikä tietenkään ole mahdotonta, että Teponkin roolin on omaksunut joku tarkoitushakuisesti yksinkertaisesti kirjoittava ammattilainen.

[Niin, Hesari maksoi minulle siitä, että mainostan silloin tällöin viattomasti heidän blogejaan. Seuraavana vuorossa Koiran elämää, uskokaa tai älkää.]

Jos kansan edustajat eivät vaikka saisiaikaiseksi Lenin patsasta, niin onhan meillä sentään Pasilan Lenin leipomo.

skitched-20071220-181456.jpg


***

Ajattelin, että palauttaisin pari kirjaa, joita en tarvitse. Ne on lainattu Espoosta ja sijaitsevat töissä Helsingissä Pasilan kirjaston naapurissa enkä ole vähään aikaan menossa kirjastoon Espoossa, ja eräpäivä on tänään.

Kuljetus toisen kunnan kirjastoon maksaa 6 euroa kirjalta. Tuolla määrällähän makselee myöhästymismaksujakin hyvän tovin. Tai tilaa kirjoja Saksasta. Uusiminen ei maksanut mitään, joten sori nyt kaikki Parantaisen Sissimarkkinointi-opusta kaipaavat, mutta kirja makaa jälleen kaapissani jonkin aikaa.

Mielenkiintoista, että kirjan varaaminen maksaa aina 50 senttiä kotikunnasta riippumatta.

[Kiitokset Kirjasto 10:lle nettiyhteydestä.]

Edellinen postaukseni oli kuulemma pitkästä aikaa hyvä. Lukekaa ihmeessä se.

Tämänkertaisessa mainitsen oletettavasti väkipakolla blogimiitin ja Kimi Räikkösen.

Matkalla tapahtumaan onnistuin nousemaan väärään paikkaan menevään kolmosen ratikkaan. Olen varsin pätevä tuossa. En ikinä käytä kolmosta, jos minulla on kiire, joten päädyn kyytiin lähinnä poikkeustapauksissa. Nyt ei ollut mitään hätää, joten vaunun kääntyessä Aleksin päästä kohti Olympiaterminaalia tuumin, että migh as well. [Kyllä, tämä on juuri se kohta, jossa kaikki tosi stadilaiset saavat öyhötä, että voi hitto mikä nyyppä.]

HKL on ilmeisesti sittenkin huomannut, että kovin moni matkustaja kykenee matkustamaan kolmosen ratikoilla haluamaansa suuntaan ilman turhia mutkia, ja tarjoaa ratkaisuksi mallia, joissa kaksi eri kolmosen ratikkaa kulkee saman pysäkin kautta ja jatkaa eri reiteille.

Satasessa oli tuosta havainnollistava kuva, mutta valitettavasti siitä ei ole sähköistä versiota. Miksi muuten Metro ja Satanen pidetään erillään, kun molemmissa on muutama parempi puolensa, minkä vuoksi joudun selaamaan läpi kummatkin?

Edessä istuva täti oli varustautunut hajuvedellä. Ei se kovin kallista ollut, mutta sitä oli sitäkin enemmän.

Eräiden teorioiden mukaan miehet, jotka jakavat naiset tytskiin ja tätskiin kuolevat onnellisina.

Takasillalla seisoskeli teinipoikia. Jollakulla oli tölkissä jotain mansikkavaniljasiideriä tai -lonkeroa, mistä noista tietää. Erotin omistajan sanat, mut täss on aika vähän.

Oletin, että jatko olisi ollut alkoholia. Vaan ei: kaloreita, tyyppi sanoi.

Juttua Kriisille ja Haakanalle kertoessani ja päivitellessäni, etteivät ole teinit kuin ennen, joku totesi, että olisi ollut edes vanhoja kunnon jouleja. En voinut olla tarkentamatta, että kalorit edustavat mennyttä maailmaa, ja modernimpaa olisi puhua jouleista – SI-yksikkö sentään. Ja SI-yksiköt jos jotkin edustavat modernia atomiaikaa.

– Kalorihan on määritelmän mukaan se energiamäärä, joka oravalla kuluu puolen jaardin loikkaamiseen, valistin.

Kriisi muisteli, että se olisi ollut energiamäärä, joka tarvitaan oravan lämmittämiseen yhdellä asteella, mutta minä puhuinkin herrasmiehenä brittiläisestä kalorista.

***

Loppuiltaan kuului mm. keskustelua Saarioisten kertakäyttöpitsoista. Natsiporno puhutti myös. Jossain vaiheessa Mitvit tarttui reiteeni veljellisen heteroseksuaalisesti. Hieman sitä aiemmin olin nolosti paljastanut, etten ole vähään aikaan seurannut paikalle hienosti saapuneen Lord Boredomin viime aikojen kuulumisia.

Käytiin myös keskustelu, jossa toinen mukamas halusi puolustaa luomulihaa, ja toinen totesi: ooksä joku vege, vai?

Takaisin Kallioon huomasi kehua laukkuani. Hän se osaa puhua naisille.

Olin kaikkiaan vähän flunssainen ja nuupea, mutta kiitos nyt itsellesi. Enkä tiedä, mitä tarkoittaa, jos blogiaan Butt Uglyksi kutsuva keksii sanoa komeaksi, mutta kiitokset oivasta reittiopastuksesta. Oli oikein hauskaa nähdä taas kaikkia. Sääli, ettei Uudestaan sitten aivan tullut paikalle. Myöskään FUM:ia ei näkynyt. Eikä Marjutia. Tuijaa en ehtinyt tiedostaa.

Poistuessani Sedis oli ihan höpö ja selitti, että tulee paljon paremmin toimeen ton äidin kuin ton kanssa ja varoitti, että merkintäni ovat outoja ja niiden kirjoittaja kovin höperö.

***

Sitten viime kerran minua on myös oudoksuttanut Toisen Saaran kiihko Hesari-asiassa. Aivan kuin satunnaisilla kutsutuilla olisi jokin velvollisuus edustaa jotain yhteistä mielipidettä – jos kohta tällaista olisi edes olemassa.

On myös surettanut kaikkien formulatoimittajien tyrmistyksen puolesta; Kimiäkin kiinnostaa jokin vuoden urheilija.

Kaupunginteatterissa on todella etevää porukkaa, mutta tarinana The Producercissa ei ole juuri kehumista. Musiikkikin oli tylsää ja huumori pääosin laimeaa.

Jos satutte saamaan sponsoroidun illallisen, Demoa kelpaa kehua.

Olisi vielä parempi, jos heidän verkkosivunsa navigaatiopalkkiviritys näkyisi kännykän selaimella, kun osoitenumero on sattunut unohtumaan. Se on Uudenmaankatu 9-11.

Päivän mietelause tulee Ilta-Sanomista:

Alaston Alpo on maailman ainoa elävänä pöytänä työskentelevä mies.

Vastaanpa Katan haasteeseen vähän tyngästi. Pitää katsoa, jos joskus jaksaa tarinoida lopuistakin sanoista.


Kampa

Innostuin kampaamaan hiuksiani ala-asteen loppuluokilla. Tein jakauksen vasemmalle, mutta en aivan niin laitaan kuin perinteisesti oli tehty. Annoin hiusteni nousta pöyheästi ylös ja pidin kampaa takataskussa siltä varalta, että kuontaloni kaipaisi korjausta.

Kerran jossain kotibileissä joku keksi, että tanssittaisiin takataskutanssia. Siinä kädet sijoitettiin tanssiparin takataskuihin. En kamalasti innostunut moisesta, sillä siinä ei päädytty olemaan yhtä lähekkäin kuin tavanomaisessa hitaiden tanssimisasennossa, mutta ymmärsin, että käsien pitäminen pyllyn päällä olisi joidenkuiden mielestä kova juttu.

Tyttö ihmetteli, mitä kummaa minulla oli takataskussani. Enpä ole hänestäkään kuullut mitään ennen kuin viikko sitten löysin Facebookista.


Lintu

Minulla oli taannoin yksi kyhmyjoutsenjuttu {kelläpä ei?}, mutta ehkä en mene siihen nyt.

Enkä ole varma, olenko muistellut tätä jo. Kun partiossa yritimme keksiä vartiojengillemme nimeä eikä mitään oikein syntynyt. Lopulta vartionjohtajamme sanoi, että kukin kirjoittakoon ehdotuksensa paperille, heitetään ne hattuun ja arvotaan voittaja.

Minun ehdotukseni valittiin: Jättiläisalbatrossit. Vartiomme nimeksi tuli Sudet.


Meri

Minut on kasvatettu uskomaan, että meri on minulle hyvin tärkeä. Tampereella asuessani näin kerran unta, jossa olin palannut Raumalle ja juoksin ensi töikseni rantaan, koskettamaan merta.

Eikä sillä, meren öinen pauhu menee helposti äänien top 3:een. Muitahan ovat pitkäkaulaisen pullon pulputus, kun siitä kaataa ensimmäistä annosta sekä korvan nuolemisen ääni. Valitettavasti en yletä omaan korvaani.


Kitara

En ole koskaan osannut soittaa mitään, sillä soittamista ei pidetty kotona tärkeänä, ja onnistuin osumaan kouluunkin niin, etten koskaan altistunut moiselle. Kenties olisin oppinut jotain, jos olisin aikoinaan ala-asteella bändikerhossa ottanut vastaan minulle tarjotun basson. Uskoni ei riittänyt, joten minulle lykättiin kapulat tai siis claves. Sittemmin etenin soittamaan yksinäistä virvelirumpua. Urani huippuhetkellä tuurasin varsinaista rumpaliamme konsertissa.

Yläasteella olin näin luokan ainoa, joka osasi soittaa beat-komppia. Ensimmäisen kuukauden ajan olin kaikkiaan jokseenkin uskottava, mutta sitten itseluottamukseni loppui kuin sen basson kanssa aiemmin ja lopulta vajosin syvälle.


Kello

Isäni suhtautuu kelloihin hartaan kunnioittavasti. Joskus ollessani noin kymmenvuotias hän yritti houkutella minua rahoittamaan radio-ohjattavaa liidokkia [siis moottoriton radio-ohjattava laite, öö]. Minä maksaisin puolet ja hän puolet. Olihan minulla rahaa, kun sain kymmenen markkaa jokaisesta kympistäni koulussa.

Minusta diili tuntui typerältä. Pääasiassa siksi, etten ollut kiinnostunut moisesta liidokista. Isä vain ei kelpuuttanut selityksiäni. Hänestä en olisi voinut rahojani paremmin käyttää kuin osallistumalla liidokkihankkeeseen. Vasta kun keksin sanoa aikovani hankkia kellon, hän myöntyi.

Mikäs siinä, pitäähän miehellä kello olla.


Oksentaminen

Kerran ekaluokalla aamunavauksen aikaan alkoi pyörryttää. Kertoivat, että niin kuin joku juoksija oli hävinnyt toiselle vain tulitikkuaskin mittaisen matkan, niin on elämässäkin joskus pienestä kiinni. Ja mietin, että eikö urheilukin ole elämää, duh. Muistan kuvanneeni näkyä kuin videoiden pikakelaukseksi. En tiedä, mitä tapahtui, mutta lopulta olin oksentanut pulpetilleni.

Olen sittemminkin pyörtyillyt aamuisin. Kerrankin esitellessäni ryhmätyötämme jostain intiaaneista historian tunnilla. Tuona päivänä YLEn aamu-TV alkoi, joten ajan voisi selvittää, jos jostain syystä tahtoisi.

Kerran taas pyörryin kesken virvelisoolo-osuuden Hey Jude -kappaleessa.


Mummo

En koskaan ole voinut sietää mummi-sanaa. Äitini äitiä minulla ei ollut kunniaa tavata. Hän lienee ollut mielenkiintoinen persoona.

Mummo asui Helsingissä, niin kuin suurin osa sukua. Jotenkin aina ärsytti, kuinka kaikkien tarinoiden mummot asuivat mökeissä maalla. Muistan elävästi, kuinka mummola-sana [joka ärsytti minua puolinaisesti] kerran tarhassa istuessani assosioitui voimakkaasti liikennevaloista varoittavaan liikennemerkkiin.

Olen sittemmin ymmärtänyt, että tuo liikennemerkki oli Turun moottoritien päässä. Siinä, missä oli ennen Carrols ja nykyään Hesburger. Siitä me aina ajoimme mummolle mentäessä.

Mummo oli hurjapää. Eivät normaalit ihmiset kellota mökkimatkaa sekuntikellolla ja yritä rikkoa ennätyksiään.


Kirja

Opin lukemaan vasta koulussa, mikä lie nykyään merkki jonkinmoisesta jälkeenjääneisyydestä. Luin paljon ala-asteella ja kohtalaisesti vielä yläasteellakin. Jukka Parkkisesta pidin muiden muassa. Pitkään oli niin, että sänkyyn piti mennä puoli yhdeksältä ja lukea sai yhdeksään.

Jossain vaiheessa luulin, että olisi älykästä lukea dekkareita, sillä elin uskossa, että aikuisetkin lukevat niitä. Neekeripoikien lisäksi mieleen ovat jääneet Ikiyö ja Aikataulukon arvoitus.


Pipo

En lapsena osallistunut pipottomuusmeemeihin. Pidin Kivat-merkkisestä puuvillaisesta pipostani, vaikka se ei äidin mielestä mitenkään voinut olla lämmin.

Jääkiekkopipoa minulla ei kuunaan ollut, enkä halunnutkaan. Taidettiin minun pipoani joskus heitelläkin. [Tähän jotain nokkelaa heitteille joutumisesta.]


Matematiikka

Ensimmäinen kokeeni ala-asteen ekaluokalla taisi olla matematiikkaa ja luullakseni sain kaikki oikein, sillä isä onnitteli oikein kädestä pitäen. Sittemmin sain kuulla, että Christian oli saanut oikein rahaakin.

Meilläkin siirryttiin myöhemmin malliin, jossa kympeistä ja kymppimiikoista sai kymmenen markkaa rahaa. Kyllä niitä matematiikastakin tuli, vaikka siitä sain myös kerran neljännellä luokalla koulu-urani huonoimman arvosanan: 8-.

Vielä lukiossakin sain muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kymppejä. Asiaan tosin vaikuttaa sekin, että meidän lukiossamme oli kovin normaalia palauttaa paperi tyhjänä, jos tuntui, että kymppi jäisi saamatta; vain hylätyn arvosanan kun sai uusia. Kerran sorruin tuohon sairauteen itsekin matematiikassa, kerran fysiikassa. Kirjoitusten kannalta matematiikka oli sittenkni eemäinen aine. Pitäisi joskus kertoa tuosta, se on oma tarinansa.

Korkeakoulussa olen ollut onnettoman surkea matematiikassa. Olen sittemmin ymmärtänyt, etten oikeasti olekaan pitkäjänteinen niin kuin olin luullut. Teen kyllä ahkerasti asioita, joita hallitsen, mutta koska olen tottunut ymmärtämään kaiken nopeasti, olen huono istumaan alas, jos en ymmärrä jotain heti. Minun epäonnekseni en koskaan joutunut oppimaan tätä koulussa, ja törmäys oli raju.

Ehkä blogini syöksykierre johtuu siitä, etten ole tullut kommentoineeksi Facebookia. Toisaalta en ymmärrä, miksi kukaan enää kommentoisi sitä, sillä Joonas sanoi kaiken jo kauan sitten.

Minusta on hauskaa, kuinka sinne liittyneitä on kahta tyyppiä. On niitä, joiden joku outo nörttikaveri kutsui heidät mukaan jo kaksi vuotta sitten huhtikuussa. Sitten on niitä, jotka olivat pitkään ihan periaatteesta liittymättä, mutta tulivat nyt sitten, kun kaikki kaverit painostivat ja lähettivät kymmenittäin kutsuja – minuutissa.

Sellaisia ei ole, jotka ihan rehellisesti tulivat paikalle hieman myöhässä eivätkä koe sitä erityisen häpeälliseksi.

Siivosin jossain vaiheessa näkyvistä osan henkilötiedoistani. Palveluun liittyessään oli luontevaa vastailla kysymyksin, mutta kun ne lopulta esitetään ensimmäisinä juttuina sivulle eksyville ihmisille, tulee vähän julistava olo. En minä nyt ole sillä lailla kiihkoateisti, että haluaisin ensimmäisenä sen kertoa itsestäni ihan samalla tavalla kuin kavahdan ihmistä, joka ensinnä alkaa mesota uskostaan. Tai nimestään. Saati naamastaan.

Poliittinen suuntautuminen on sikäli huvittava kenttä, että tuttavistani kaikki ovat joko liberaaleja tai erittäin liberaaleja. Paitsi yksi, joka väittää olevansa konservatiivi arvatenkin ihan läpällä.

Jos vaikka laittaa, että on sinkku ja kiinnostununt kaikesta, minkä saa, syntyvä vaikutelma on hieman epätoivoinen. Ja entä jos on sikäli vanhanaikainen, ettei oikein pidä eläimistä.

***

On kuvaavaa, että kun entisaikojen sisäpiiri kutsutaan jonnekin ja se pohtii, että voi, kuinka muut nyt vetävätkin herneet neniinsä, oikeasti ketään muuta ei kiinnosta. Tai lähes ketään. Olin melko varma, että Mittis oli kohteliaasti kieltäytynyt kutsusta, kun miestä ei näkynyt. Lasinalusten puuttuessa Harmaa hattu bongattiin paikalta lautasliinaksi naamioituneena.

Kari Haakana oli jälleen kamalan hauska. Miehen kannattaisi ehkä perustaa sellainen blogi, johon kirjoittaisi hauskoja juttuja.

Jari Lindholm oli kiinnostavaa nähdä. Hän oli livenä erilainen kuin olisin kuvitellut.

Kaikkiaan tilaisuuden anti oli vähäisehkö ja joukkiotamme ihmetytti, miksi meidät oli paikalle pyydetty. Kerrotut asiat olivat paljolti tuttuja eikä meitäkään innostettu paljoa keskustelemaan, vaan kiirehdittiin ohjelmassa eteenpäin.

Unto Hämäläinen kertoi, mikä on Hesarin paskamaisin työpaikka, joten osaan kieltäytyä pyydettäessä. Maisemat olivat upeat, mutta jalustalla ja valtavalla kameralla kuvia ottaneella tyypillä ei kai ollut varsinaista blogia. Kertokaahan, jos noita otoksia on jossain jaossa.

Puhuivat sentään useaan otteeseen yhden geen blogaamisesta. Noin sitä pitää.

Mutta kerrotaan edes se, että hs.fi:n seuraavaan uudistuksen myötä navigaatio toteutetaan näillä näkymin nykyisen pystymallisen asemesta vaakasuuntaisena palkkina.

***

Viikonlopun mietelauseena toimikoon eilisen haastateltavani vastaus kysymykseen, jolla ei ole niin väliä.

Aina, kun menee hammaslääkärille, on huono omatunto, ettei ole käyttänyt hammaslankaa. Vaikka pesee hampaansa kunnolla, tietää, että hammaslääkäri kyllä muistuttaa, että hammaslankaa pitäisi käyttää.

Sitten taas kun menee tavalliselle lääkärille, hammaslangalla ei ole väliä. Lääkäri katsoo ja sanoo, että pitäisi harrastaa liikuntaa. Sellaista, johon liittyy paljon tömistystä. Tömistys tekee hyvää luustolle.

Lääkäristä puheen ollen. Jäi taas soittamatta, onko jalassani aihetta mihinkään. Sikäli uskomatonta, että tiedon saa vain soittamalla tiettyyn aikaan tiettynä viikonpäivänä jonnekin. Ihan oikeastiko tätä ei voisi hoitaa Facebookin kautta.

Ja lääkäristä puheen ollen. Olin tänään kuumeessa. Voi olla, että en tule huomisiin pikkujouluihinkaan, ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

[Edit: muutin otsikon kuvaavammaksi.]


Dock

Mitähän tuohon voi sanoa. Ei olisi välzysti kanzinut tappaa sen pienen tyttären äitiä.

Olisikohan tämän voinut otsikoida vielä vähän dramaattisemmin. Jarmon avoin tilitys: ensin meni vaimo, sitten tytär.

***


uusi voima


Sanokaa mitä vain, mutta minä olen aivan varma, että olen nähnyt tuon toisen jossain ennenkin.

kannattaa


Varmaan kannattaakin.

***

Elisastakin uutisoivat vain taksiongelmia eivätkä uutta palvelua lainkaan. Minä en osaa siitä paljoa sanoa. Muutamia hankaluuksia olen raportoinut. Ehkä ne korjataan joskus.

***

Ymmärsin, että minä olen sellainen tyyppi, jota Facebookin yhdyssananrakastajat vihaavat. Minä sanoin hiljattain Tarttee hommaa heijastin, ja tähän puututtiin. Minulla on sittenkin murre. Sehän on liki identiteetti.

Eilen mielessäni kävi, että jos olisin kirjoittamassa jäähyväistekstaria tai muuten vain lappua jääkaapin oveen, sen voisi aloittaa

Jää hyvästi
tai lähde pahasti.
Sama se.
Kun ei ole voitettavaa,
en piittaa häviöistäkään.

Mutta en sitten miettinyt pidemmälle, kun ei ollut tarvetta tähän hätään.

***

Ai niin, muistaessani kerron vielä, että JCP:n mukaan ensi joulun hittilahja on Kannelsankari-peli, jossa on kärkibiisinä mukana itse Ievan polkka.

Sitten viime näkemän olen muun muassa herännyt omaan kuorsaukseeni. Luulin, ettei moinen ole mahdollista.

Itsenäisyyttä juhlin tutuissa merkeissä. Kaikkiaan linnan juhlat vaikuttivat jotenkin kovin aneemisilta ja hohdottomilta. Minusta Janina Andersson näyttää ajoittain Paris Hiltonilta, mutta soveliaita kuvia hakiessani tuumin, ettei ehkä sittenkäään.

skitched-20071209-214817.jpg

***

Kuvista puheen ollen. Suomen kauneimman naispopparin äänestys tuli vastaan jossakin ja kommentoin yllättyneeni, kuinka ylivoimaisesti Anna Abreu johti Kristiina Braskia. Hypoteesini oli, että ihmiset äänestävät sikäli väärin, että valitsevat kauneuskilpailun suosikkinsa musiikin perusteella.

Kyselyissäni kävi sittemmin ilmi, ettei olekaan absoluuttinen totuus, että Kristiina olisi Annaa kauniimpi, oltiin musiikista mitä mieltä tahansa. Hämmentävää.

Ylipäänsä miesten ei kannata paljoa puhua kauneuksista, kun tapaavat saada nenilleen joka tapauksessa. Mietin, ettei minun olisi korrektia kommentoida linnan vieraita lainkaan niin suorin sanoin kuin vaikka äitini teki.

***

Viime perjantaina ajattelin syödä aamiaiseksi aikaistetun lounaan ja etsin ennen kymmentä aukeavaa hampurilaispaikkaa. Löysin viimein huoltoasemalta sellaisen, joka aukesi normaalisti kymmeneltä, mutta ilmoitti olevansa perjantaina ja lauantaina auki "24H".

Vaan eipä se ollutkaan auki. Myyjä kertoi, että ovat auki 24H vasta illalla.

***

Jossain vaiheessa olin varma, että minun tehtäväni olisi hieman Unnecessary Quotes -"blogin " hengessä perustaa Hei, me blogataan -blogi, jossa julkaisisin päivittäin räikeän väärinkäytön tuosta fraasista. Räikeäksi väärinkäytöksi lasketaan mikä tahansa fraasin käyttö.

Pääsin vähän alkuun ennen kuin kyllästyin.

06122007(002)

07122007(002)

Lähipiirissäni on yksi henkilö, joka tykkää "käyttää" lainausmerkkejä omituisissa "paikoissa". Ja kun tälle "tielle" lähtee, on yhtäkkiä "vastustamattoman" riemukasta "panna" lainausmerkkejä vähän sinne "sun" tänne.

Hän sanoo myös hieman liian usein "Sano muuta", mitä voisi pitää jotenkin ironisena. Sanoisi nyt jotain muuta.

Yhtenä päivänä keksin, että redundantti-sanan voi pilkkoa osiin red und antti. Vielä tarvittaisiin jokin oivaltava syy moiseen.

***

On upeaa, ettei se koiranulkoiluttaja voittanut Talenttia. Näytti jo huolestuttavalta ja JCP parkui, ettei voi mennä töihin niiden kaikkien koiraihmisten keskelle, jos pahin tapahtuu. Minua harmittaa edelleen, että se korttitemppuilija joutui putoamaan.

Mielessä kävi myös, oliko yhden Tenavatähti-kappaleen nimi Iloinen Santeri. Saattoi se kyllä olla onnellinenkin.

Sateella sammakkoa naurattaa,
lätäkön keskellä nyt laulattaa.
Suihkin ilmaisen ottaa iloiten.
Näin on tyytyväinen.


***

Eikä sillä, olin eilen baarissa, jossa oli periaatteessa tanssilattiakin. Olin lähdössä pois, joten sovin JCP:n kanssa, että seuraavan kappaleen tullessa, käymme näyttämässä vähän mallia. Taiteiltuamme tyhjällä lattialla antaumuksella I Will Surviven, pelisilmäinen DJ alkoi soittaa seuraavaksi It's a Sinniä. Häivyimme. Joku roti.

***

Alakerran S-marketti lopetettiin noin kuukausi sitten, minkä jälkeen JCP:n ja minun kaupassa käynti on ollut kovin satunnaista. Ei sitä millään jaksa kävellä viittä sataa metriä automarkettiin, jos on vaikka kamala kiire tai väsyttää. Oli iloinen yllätys, että vanhan S-marketin tilalle avattiin uusi Alepa. Tiloiltaa se on hieman pienempi, mutta valikoimassa ja hintatasossa en ole huomannut merkittävää eroa.

Luultavasti kauppaa ei olisi ikinä avattu uuden suuren ostoskeskuksen viereen, ellei siitä olisi voitu tehdä juuri soveliaasti sen kokoista, että se saa olla auki sunnuntaisin. S-market kun seisoi pyhät suljettuna. Huh, päädyin lopulta ihmetykseni kiittämään omituista aukioloaikalakia siitä, että pääsen yhä käymään kaupassa sivistyneesti nurkan takana.

Olin katsomassa Pykälän speksiä Lepokoti. Ehkä sitä ei ollut tarkoitettu ulkopuolisille, hieman kuin ei tätäkään blogia.

On vähän hupsua, kuinka en ole koskaan oikein ymmärtänyt teekkariutta enkä kokenut järin suurta veljeyttä siihen suuntaan, minun tuli sittenkin jotenkin paha mieli, kuinka esityksen teekkarihahmosta ei sanottu yhden ainoaa myönteistä sanaa. Ellei lopun toteama koirasta ja talosta ollut sellainen, mutta minusta sekin vaikutti kuittailulta.

Nojoo, sehän olikin koneteekkari. Laivanrakentaja kaiken lisäksi.

Ei sillä, näytelmän KTM-hahmo oli paha alusta synkeään loppuun. Toki oikkareille vitsailtiin itseironisesti, mutta varsin lempeästi lopulta. Sairaanhoitajat olivat hoitsuja niin kuin olla pitää. Ja lääkäri komea sekä itseriittoinen. Kaikesta huolimatta lääkärille vitsailu toimi parhaiten positiivisella ja rakentavalla otteella.

Myönteisinä huomioina bändi soitti hienosti, ja miksaus oli onnistunut. Harmitti vain, että joutuivat lymyilemään sermin takana näkymätömissä. En tiedä, miksei Teekkaripeksi koskaan onnistu kuulostamaan kovin hyvältä, kun saliakin on välissä ehditty vaihtaa.

Myös soololaulajat olivat taitavia. Minun korvaani Basket Casen säveleen tehty Lisää lääkettä ei aivan toiminut, mutta asiantuntevammat tahot kertoivat, että olin vain väärässä. Ehkä se johtui sanoituksesta, joka muutamista nokkelista kohdistaan huolimatta [Mä pannun kahvia nautin/tohtori totes burnoutin] tuntui kompuroivan muutamissa painotuksissa. Etenkin Saila Löfström ja Markku Tuominen suoriutuivat numeroistaan hienosti.

Laulujen suhteen teekkarispeksit (Nääspeksi mukaan lukien) toimivat hieman muista poiketen. Sanoitukset ovat kunnia-asia, ja niitä hiotaan huolella. Tämänkertaisessa kaikkia lauluja ei ollut sanoitettu uudestaan lainkaan, joissain oli tehty vain pieniä muutoksia. Kieli vaihteli hieman hämmentävästi englannista suomeen. Omstart-lauluista ainoatakaan ei ollut sanoitettu uudestaan.

Ohjauksessa oli erinäisiä kekseliäitä ratkaisuita. Hahmon hölmöltä tuntuva monologi on helppo perustella, jos kyseessä sattuu olemaan lääkäri, joka voi höpöttää nauhurilleen.

Omstart-huutoihin reagoitiin mukavasti, joskin monista tempuista paistoi läpi ennakkovarautuminen. Muutamat rohkeasti heittäytyvät reagoinnit palkittiin sitäkin paremmin. Etenkin Markku Tuominen vastasi huutoon hallitun viileästi.

Teekkarituotoksista poiketen omstartin yhteydessä ei ole tapana huutaa määrettä, joten näyttelijä voi reagoida, kuten parhaaksi katsoo.

Mielessä kävi, että jos hyvä improvisaatio perustuu huolelliseen valmistautumiseen, lienee hedelmällisempää teeskennellä, että ennakkoon mietitty juttu syntyy spontaanisti kuin että spontaani juttu on ennakkoon mietitty.

Muutamia hahmoja vaivasi kovin teennäinen puhenuotti ja pakonomainen tarve painottaa yhdyssanojen jälkimmäisiä osia, mutta jos puhuminen olisi helppoa, tekisin sitä itsekin.

Juonet eivät ikinä tapaa spekseissä olla kuin tekosyy kohtauksien toteuttamiseen, eikä tämäkään paljoa enempään yltänyt. Minusta näytti, että hauskimmat sutkaukset eivät niinkään liittyneet tarinaan ja sen hahmoihin, vaan reaalimaailmaan. Jopa minä luulin ymmärtäneeni, mitä PRH:sta sanottiin, mutta professorien nimiin liittyneet vitsit olivat ulkopuoliselle vaikeammin avautuvia.

Tanssijat olivat osaavia, edustavia ja runsaslukuisia. Minusta ryhmätanssissa on tärkeämpää, että synkronia säilyy kuin, että liikkeet ovat mahdollisimman monimutkaisia, mutta ehkä se olen vain minä. Ajoin säilyi hienosti, ajoin olivat monimutkaisia.

Spekseillä on tapana kestää hieman liian kauan, niin tälläkin. Kolme tuntia sisältäen väliajan alkaa lähestyä oopperaa. Olisin tullut toimeen ilman laivakohtausta sekä kelloa, joka jostain syystä ärsytti minua aivan suunnattomasti. Moni toisaalta nauroikin – kaikkien viihdyttäminen on hankalaa.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Luigilta ja Mariolta näyttäneet Pete ja Klasu muistuttivat hieman Nääspeksi 2004:n Luigia ja Mariota. Muutaman vuoden takainen teekkarispeksi 1985 sisälsi [uudelleensanoittamani] kappaleen Rebel Yell ja lopun pyörteessä se saatiin kuulla tässäkin teoksessa. Mainittavan hienosti laulettuna, vieläpä.

Näytöksen tärkein anti minulle taisi sittenkin olla, että löysin lopulta Wonderwall-kappaleen, joka jäi soimaaan päähäni Tokiossa karaokessa, mutta jota en ole sittemmin kyennyt tunnistamaan.

Ja kun valtava joukkio ihmisiä täytti lavan esityksen päätteeksi, mietin, saisiko moisesta mitään poikkipuolista sanoakaan. Suuri ryhmä tehnyt hienoa työtä jälleen kerran, mainiota. Kiitokset!

***

Jostain syystä teekkarit eivät tapaa saada lauluja miksattua niin, että sanoista saisi selvää, joten on hieman ironista, millaisella pieteetillä lyriikoita tavataan hioa. Pyrkiessäni aikoinaan speksin sanoittajaksi minun tuli läpäistä koe ennen kuin sain osallistua edes palaveriin. Tällaisen tehtävän sain.

Hahmokuvaus: Mihail. Laulaja on venäläisen suurperheen nuorin ja älykkäin, joskin tavallisesti hiljaisin vesa, jonka turhautuneisuus on tähän asti purkautunut lähinnä satunnaisina lakonisina ja sarkastisina kommentteina, joita vähemmän älykäs perhe ei edes tajua. Hahmon isä (Ivan) on irstas sekä vaimonsa (Tatjana) että erinäisten muiden tuttavuuksiensa kanssa kanin lailla lisääntyvä kommunisti, joka ottaa muitta mutkitta kaikki kupeittensa hedelmät kolhoosinsa jäseniksi. Hahmon veljet ja sisaret ("massaa", joista nimettyjä ovat Irina ja Vladimir) ovat saamattomia osaansa tyytyviä lampaita. Hahmo ei vihaa perhettään, mutta on tilanteeseen hyvin turhautunut.

Tilanne: Isä on nuijinut läpi viisivuotissuunnitelman ananaksien kasvattamisesta Siperiassa ja laulaja on juuri viimeinkin menettänyt malttinsa ja antanut pitkässä yksinpuhelussa koko perheen kuulla kunniansa.

Tyyli: Turhautunutta aggressiota ja avautumista perheen ominaisuuksista, tehottomuudesta, byrokratiasta, ym. mitä nyt asiaan voi liittyä. Voi olla suunnattu yleisölle, perheelle tai molemmille. Ei vihaa, vaan älykkään henkilön yleisen **tutuksen purkaus.

Kappaleena oli Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way. Kuuntelin sitä epätoivoissani, sillä en ollut saada siihen mitään tolkkua. Silti yhtäkkiä, reilu puoli tuntia tehtäväviestin saatuani sanoitukseni oli valmis. Se tuntui pikaiselta ja likaiselta, mutta en toisaalta osaisi vieläkään oikein muuttaa sitä, joten kai se oli valmis. Muutama kohta vaatii vähän hotkimista, mutta jotenkin se ei tuntunut niin tuomittavalta tuollaisella laulussa. Säkeistöjä on yksi enemmän kuin alkuperäisessä. No, ainakin pääsin mukaan.







Ootteko te messissä?

1.
Jokohan tää riittäisi?
Kurkkua myöten täynnä jo.
Älkää luulko, ett' kiittäisin.
Ei tää voi olla kohtalo.

Kun faija nai, ja mutsi sai
taas yhden uuden kakaran.
Oi äly hoi, se mitä toi?
Mä ananasta kasvatan!

Ja nyt mä kysyn teiltä:
ootteko te messissä?
Tajuutteko te ollenkaan?

2.
Hei Vladimir ja Irina,
koittakaa tekin tajuta.
Niin lauhkeina ja laupeina;
lasketaanko lampaita?

Kun faija nai, ja joku sai
taas yhden uuden kakaran.
Siperia on aroa.
Mä ananasta kasvatan!

Ja nyt mä kysyn teiltä:
ootteko te messissä?
Tajuutteko te ollenkaan?

3.
Ison pyörän hammasta
alkaa jo kohta särkeä.
Hei koittakaa nyt tajuta:
ei tässä ole järkeä!
Kun faija nai, ja maamme sai
taas yhden uuden kakaran.

Viis suunnitelmasta veisataan:
en ananasta kasvata!


[Siltä varalta, että en joskus ymmärrä, lampaiden laskeminen oli olevinaan nokkelaa. Ei lasketa ajatuksena ei oteta huomioon. Olla messissä voi olla konkreettisempaa tai viitata ymmärtämiseen, ja sen sellaista.]

Tuli hirveä tarve osallistua keskusteluun TV-maksusta. Minä en maksa TV-maksua enkä varsinaisesti omista myöskään TV-laitetta [JCP:n huoneessa on tietokoneeseen liitettävä boksi, jonka kantaminen minun luokseni on toki mahdollista, mutta varsinaisesti hän asuu eri asunnossa eikä minulla ole sinne pääsyä]. 


Viimeisen syksyn aikana olen seurannut muutamia jaksoja Talenttia, Sverige Dansar och Leriä ja Leijonankitaa, jotka tulevat kaupallisilta kanavilta. Kaikkiaan katson tv:tä keskimäärin vajaan tunnin viikossa. 

Sydämettömänä riistäjänä minusta nykyisessä TV-maksukäytännössä on yksi oikeudenmukainen piirre. Vetäjä hakee -periaate [tai tässä tapauksessa seuraaja maksaa] toteutuu siltä osin, että jos ei omista televisiota, ei joudu myöskään maksamaan. Aika harva asiahan toimii näin; yleensä maksetaan, jos vain suinkin on rahaa. Tämä puoli poistuisi kokonaan, jos maksusta tehtäisiin puhdas vero. 

On olemassa myyttinen YLEn julkisen palvelun velvoite, jonka rahoittamisesta televisiottomat saavat sallitusti luistella. Tämän rahoittaminen verovaroin olisi minusta kohtuullista. Vielä jos selkeästi rajattaisiin, mitä se tarkoittaa. Minusta olisi järkevää, että Yle tiivistäisi julkisen palvelun tuotantonsa verovaroin rahoitettavalle kanavalle, ja lopusta sisällöstä maksettaisiin käytön mukaan. 

Nykyinen tilanne on kovin omituinen. YLE on lähtenyt kilpailemaan tarjonnallaan kaupallisia toimijoita vastaan ja rönsyilemään tarjonnassaan ilman, että kukaan sitä on varsinaisesti pyytänyt. Jos YLE taas pysyisi julkisen palvelun lestissään ja tuottaisi vain viittomakielisiä jumalanpalvelustaltiointeja ruotsinkielisille, ihmiset olisivat vielä haluttomampia maksamaan TV-maksujaan. 

[En ymmärrä, miksi hartausohjelmat kuuluvat julkisen palvelun velvoitteeseen, kun Suomessa kirkolla ei virallisesti ole mitään tekemistä valtion kanssa.]

Tänään kerrottiin, että vanhan sisällön DVD-myynti kasvaa entisestään. Itse seuraan YLen tarjonnasta muutamia laadukkaita podcasteja. Olisin valmis maksamaan Ylen arkistojen käytöstä, jos tuo julkisen palvelun yhtiö tarjoaisi sisällön sellaisessa formaatissa, joka toimii kunnolla käyttöjärjestelmälläni. Minusta malli, jossa julkinen osuus katettaisiin verovaroin ja muu sisältö toimisi markkinoiden ehdoilla, olisi kaikkien kannalta reilu. 

***

Sivuutan Ylen ruotsinkielisen tarjonnan ja tv-lupamaksuvalvonnan, sillä niistä on mahdotonta sanoa mitään järkevää. 

***

Ai niin, osallistuin eilen pitkästä aikaa irc-keskusteluun ja keksimme heti täydellisen nimen tulevalle huippuyliopistolle. University of Technology, Ecomics & Design, lyhennettynä UniTED. Tai Helsinki United. 

Sillä näyttää siltä, että kukaan ei ole kertonut TaiK:n rehtorille, että koulusta valmistuu muutakin kuin muotoilijoita. 

Sotamaasta on tärkeää, että teknillisen korkeakoulusta valmistuneet ovat edelleen diplomi-insinöörejä ja taideteollisesta teollisia muotoilijoita.

Ei sillä, minua kummastuttaa sekin ajatus, että insinöörit eivät muka pystyisi innovoimaan. Minä ainakin pystyn, höh. Mutta enpä ole toisaalta vielä valmiskaan. 

***

Ai niin. Mainoskupla-kilpailun tuotoksista suosikkejani taisivat olla nuo Feikkaus-mainokset, tämä pallo jalassa etenkin. Ehkä elän suuressa valheessa, kun minusta nuo olivat monet vähän turhan angstisia. 

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds