Ehkä se kertoo jotain blogaamistiheydestä, ettei koko Blogger-sivusto enää muistanut minua. Vähän kuin omat lapset eivät tunnistaisi, kun vaikka käy pummaamassa heiltä rahaa. 

On ollut kamala kiire, eikä maailmaa ole suunniteltu kovin mukavaksi paikaksi kiireisille ihmisille. Eilenkin seisoin kirjakaupan jonossa ostamassa paperia, sillä minun piti olla kiireellisesti tulostamassa jotain, josta tiesin, ettei se tosiasiassa edes kiinnosta ketään. 

Edessäni oli vain yksi asiakas ja hänkin jo maksamassa, joten tuumin, että hyvinhän tämä, sittenkin.

Tota, voisko sen kirjan saada lahjapaperiin? asiakas keksi kysäistä ja hymähdin, että hehee, good one

Myyjä ei hymähtänyt. Ei tuijottanut asiakasta hölmistyneenä päätään puistellen ja tokaissut, että täällä on hei kiireisiä asiakkaita jonossa. Ei, hän sanoin totta kai, hymyilikin vielä, ja poistui takahuoneeseen. 

Kassa jäi tyhjäksi. Lähistöllä oli kolme työntekijää täyttämässä hyllyjä. Yritin katsoa heitä merkityksellisesti, mutten ollut täysin toipunut perjantaisista pikkujouluista, ja katseeni jäi lähinnä merkilliseksi. 

Lopulta kuulin takaani myyjän äänen. Hän tuli tiskin taakse ja katsoi ohitseni oikealle. Sieltä saapui asiakas. He aloittivat keskustelun jonkun Jannen tulevista bileistä, tunsivat kai mokomat toisensa – Jannenhan tuntevat kaikki. Tuijotin tuimasti myyjättären oikeaa korvaa, mutta mitään ei tapahtunut. Ei edes pientä punerrusta.

Asiakkaalla oli muassaan lastenrattaat, ja Iisa-Lotta, joka piti tyytyväisenä pankkikortta kädessään. 

Annapa se kortti Henna-tädille, niin maksetaan, äiti kehotti. Iisa-Lotta ei antanut. 

Minä sentään periksi. 


***

Kohta olin City Marketissa ostamassa DVD-levyjä, sillä olin äskettäin hukannut paketin, jota vielä tuntia aiemmin olin pidellyt käsissäni. Olin säntäillyt ympäri asuntoani heitellen ympäriinsä kasautuneita vaatteita ja eteisen vallanneita syksyn lehtiä, kasvot hiessä, kykenemättä keskittymään puoleksi sekunniksi. Mutta levyjä ei ollut löytynyt mistään. 

[Yöllä kotiin palatessani löysin ne vaatteita sängyltä poistaessani muutamassa sekunnissa.]

Valitsin pikakassan. Jostain syystä pahimpina ruuhka-aikoina pikakassat otetaan pois käytöstä vähän samaan tapaan kuin – no, en keksi mitään; voiko olla, että tuo olisi maailman ainoa älyttömyys? Aika hyvinhän meillä meneekin. 

Pikakassalla on viisaasti vaaka, jossa voi punnita nopsasti ostoksensa, jos on sattunut unohtamaan. Siihen on jopa merkitty kuvin ja sanoin, mitä mikin nappi tarkoittaa. Irtokarkitpa olivat jääneet merkitsemättä. Äidinkielenopettaja muuten sanoi lukiossa, että ei saa sanoa mikin vaan tulee sanoa mikäkin. 

Takanani jonossa seissyt tyyppi keksi kysyä apua kassaneidiltä. 

Hei, muistatsä mikä näitten karkkien numero on?











Kassaneiti oli hiljaa ja mietti. 
















[Kassahihna tietenkin seisoi, sillä ostosten piippauttaminen ei onnistu mietittäessä.]














En muista, hän lopulta sanoi. Piippautti meetvurstipaketin. 














Oli sitten hetken vaiti. 















Ja kääntyi sen muovipäällysteisen kansion puoleen. 









Selaili. 









Ja selaili. 










6806, ilmoitti lopulta tyytyväisenä. 

Karkkityyppi katsoi häntä hölmistyneenä. Kohta kassaneitikin ymmärsi, ettei vaaka ollutkaan Microsoftin tekoa niin kuin tämä hissi. 



MS-elevator

Ei vaa'alle voisi antaa noin suuria lukuja. Kassaneiti kysäisi vielä naapurikassalta, mutta tämäkään ei hetken pohdittuaan tiennyt. 

Lopulta tyyppi sanoi ookoo ja lampsi punnitsemaan karkkejaan. 

Minua piti järjissäni enää ajatus, että joskus vielä pääsen kirjoittamaan tämän internettiin, ja kuomani taputtavat minua päähän ja sanovat, että kyllä tämä tästä ja kaikki sujuu suunnitelmie

***

Uutisissa kerrottiin, että Kasparov-laitettiin vankilaan vaalien ajaksi Venäjällä. Politikoivia urheilijoita ei aina ole helppoa ottaa vakavissaan, mutta shakin maailmanmestari, joka on kiinnostunut politiikasta on aika kova yhdistelmä. Etenkin jos on kiinnostunut oppositiopolitiikasta. Saati oppositiopolitiikasta Venäjällä. 

***


Sain myös korusähkeen isältäni. Hänen mielestään minä en ymmärrä, mitä innovaatio oikeasti tarkoittaa. 

Olen pettynyt sinuun

, siinä sanottiin. 

Näemmä vuosi sitten puihin menneestä sananselityskokeesta tuli tällä kertaa hyväksyttävä kolmonen [keskiarvossani ei aina ole hurraamista, mutta ajatus oli, että pää- ja sivuaineesta en alle kolmosia huolisi]. Eivät kertoneet arvosanarajoja. Ja oli ihan omaa tyhmyyttäni, että menin katsomaan, että joku puoli pistettä enemmän saanut oli saanut nelosen. 


***

Top 100 -listalta putoamistani juhlistaakseni ajattelin palata huumoriblogiksi, joten palkkasin JCP:n työstämään ideani pohjalta lystikästä grafiikkaa. 


pedonmerkki

Sattuneesta syystä en nukkunut paljoa viime yönä, joten aamulla pidin monia asioita valtavan huvittavina. [Jos kertoisin, että pelasin yöllä Sensible Socceria, ette uskoisi kuitenkaan, joten en kerro.]


Siten, että kun Satasessa luki, että Kimin manageri ei voi käsi Raamatulla vannoa, että Kimi puhuu totta, mietin, että enpä minäkään voisi käsi Kimin elämäkerralla väittää, että Raamattu ei paikoin huijaisi. 

Voi, kuinka minulla olikin hauskaa. Minua huvitti jopa se, että joku kaunainen sosialisti ei ollut vieläkään tajunnut Niinistön työväki-kampanjan pointtia, vaan päivitteli yhä asiaa samaisessa Satasessa. Kuinka tyhminä ne itseään oikein pitävät?

Facebookin mittareiden mukaan olen tietenkin vasemmistolainen, kun ne ovat niin kovin amerikkalaisia. Minua harmittaa, kuinka Clinton näyttää voittavan, kun Obama vaikuttaa fiksulta tyypiltä. 

Olen melkoisen helppo, mitä tulee retorikkoihin. Minä olen aina mukana, jos joku sanoo Let's go change the world

Kun nyt lähdettiin nimiä mainitsemaan, mietitytti sekin, että mahtoi Pentti Polusta harmittaa, kun juuri Markku Mönkkösen hakeharvesteri hiljan palkittiin 1500 euron Spede-palkinnolla. Poluksella kun oli jäänyt pitchi hieman hiomatta eikä hänen harvesterilleen rahoitusta näin irronnut. 



[Pahinta on, että moni koulumme luennoitsija kuulostaa aivan tuolta.]

Hakeharvesteribuumi näkyy sittenkin olevan melkoinen. Mahdollisesti tämänkin innovaattori- ja intoilijaryhmissä saturaatiopisteensä saavuttaneen blogin voisi saada uuteen nousuun ryhtymällä strategisesti hakeharvesteriblogien markkinajohtajaksi ja hivuttautumalla sitä kautta laajaan, mutta lohduttoman tylsään, pragmaatikkomarkkinaan.

Ja kun joskus mietin, että varmaankin pitää takoa, kun nauta on kuuma, ymmärsin, että taotaan ja laotaan rimmaavat. Nuo ovat kuitenkin keskimääräistä ilmaisuvoimallisempia sanoja ja perusmuodoissa etäällä toisistaan. 

Mistä tulikin mieleeni, Annareetta, että 2 päivää Pariisissa oli toden totta hyvä elokuva. Cinema Mondo -elokuvat tapaavat olla. Paitsi Inland Empire

Piti kommentoida jo kauan sitten, kun Ilta-Sanomissa kerrottiin, että McCannien juominen tutkitaan. Että kuinka Mäkkärissä kännejä voisi juoda, kun ei siellä myydä alkoholia. Saksassa voisi onnistua, mutta siellä Big Mäckin kirjoitetaan äällä, joten varmaan tuokin. 

Oikeasti olin hiljaa vain, koska en tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa Tehy-jupakasta. 

Sen sijaan etsin sisältöä videokykyiseen iPodiini ja löysin The Onionin podcastin. Sinänsä hämmentävää, että näyttävät oikeammilta kuin yksikään suomalainen uutislähetys. Tämä lentävistä autoista kertova vaikkapa on vallan hupsu. 



Mean Automakers Dash Nation's Hope For Flying Cars

Siinä minä olin, keskellä parinkymmenen hengen luentoa tieto sylissäni. Mietin, pitäisikö aiheesta puhua, kun se näytti päätyneen jo maailmankin uutissivustojen etusivulle vai pitäisivätkö ihmiset säälittävänä huomiohuorana.


Mainitsin ääneen vasta parin tunnin kuluttua, luennon päätyttyä. Huomasin ääneni värähtävän. Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun tunnen aidosti kollektiivista surua. Pahoittelut kaikille. [Myyrmannin tapausta en muista kovin tarkkaan, mielessä oli muita sotkuja tuolloin.] 

Saivatpa lehdet ainakin esitellä kyvykkyyttään tuottaa videosisältöä ripeästi. Osmo Soininvaara muistutti pohdintojensa päätteeksi, että viikossa kuolee liikenteessä saman verran. 

***

En saa kertoa mitään, mitä kuulin tänään ekskursiolla, mutta kokeilin Nokian uutta ja sinänsä kivaa puhelinta, joka piti sittenkin kamalaa piipitystä. Yritin vaihtaa sen äänettömälle profiilille, jolloin laite ilmoitti, että ei onnistu, sillä puhelimessa ei ole SIM-korttia. 

Slider-mallinen puhelin lukitsi näppäimet automaattisesti, kun puhelimen sulki. Minä joudun aina vastaamaan kyllä tai ei. 

Olen viime aikoina katsellut mainoksia vähän sillä silmällä – ja minun se silmäni on perin kriittinen.


Minua ärsyttävät sellaiset mainokset, joissa tarjotaan muka ratkaisua, vaikka ongelma on oikeasti jossain aivan muualla. Typerät tennissukat sinulla, mutta soita tai lähetä tekstari, niin 0202020-setä kertoo sinulle reitin vaatekauppaan. Aivan kuin kukaan ikinä olisi kulkenut hölmöissä vaatteissa siksi, ettei löydä vaatekauppaa.

Tänään kohtasin viimein hyödyllisen mobiilipalvelun. Se asettaa sittenkin eräitä varsin sitovia rajoituksia käyttökontekstille.

Ensinnäkin tarvitaan, että käyttäjän kirjan laina on jätetty pyynnöstä huolimatta uusimatta ja asiasta kerrotaan vasta, kun viiden euron sakkoraja on täyttynyt eikä lainaa voin näin enää uusia ilman maksua.

Sitten tarvitaan, että kun käyttäjä matkustaa varta vasten kirjastoon asiaa selvittämään, järjestelmä on poissa käytössä eikä maksaminen ole mahdollista. Ja että käyttäjä ehtii seuraavan kerran Otaniemeen vasta seuraavalla viikolla.

Koska sakkoa kertyy lisää jatkuvasti, tässä vaiheessa alkaa olla jo motivaatiota selvittää, kuinka mobiilimaksupalvelulla kykenee lyhentämään velkaansa kätevästi kahden euron erissä.

Oletettavasti minun puhelimellani ei saa käyttää maksullisia palveluita, mutta enköhän löydä jostain sellaisenkin, jolla saa.

***

Ehkä olen vain vihainen, kun tietokoneeni ei ole vieläkään tullut.

Tänään kävin Verkkokauppa.comissa ostamassa Tucano Fina -laukkua. Se on siellä 20 euroa halvempi kuin Humacissa, ihan Saksan Amazonin hinnoissa, ja tietokannan mukaan saatavilla heti.


tucano fina

[Koetin lisätä kuvan Bloggerin kuvatoiminnolla, mutta lopputulos oli mössö, vaikka valitsin kooksi mitä.]

Esillä sitä ei ollut, joten pari minuuttia jonotettuani sain asiakaspalvelijalta lipukkeen, ja jatkoin jonottamaan reiluksi viideksi minuutiksi noutopisteelle. Tyyppi lähti etsimään laukkua ja palasi kymmenen minuutin kuluttua tyhjin käsin. Systeemi ei ollut ollut ajan tasalla.

Varsinaisesti olisin halunnut ruskean laukun, mutta tuossa koossa oli saatavilla vain mustaa ja myrkynvihreää, ja päättelin mustan yleispätevämmäksi. Nyt kun mustaa ei ollut, pyysin sittenkin saada vihreän arvioitavakseni. Myyjä painui etsimään.

Palasi jälleen tyhjin käsin melko pitkän ajan jälkeen. Pahoitteli kovasti, ei sillä. Kyselin, koska uusia mahtaa tulla. Katsoi koneelta, että maahantuojan arvio oli 4–6 viikkoa tilauksesta, mutta että ne olivat usein alakanttiin.

Kuusi viikkoa! Tuskin minun koneellani enää niin kauaa kestää. Kuinka kivaa olisi edes joskus kyetä kävelemään kauppaan ja poistua mukanaan haluttu tuote. Miksi kaupat ovat täynnä pomminkestäviä targuksia.

Nyt pitäisi tehdä periaatepäätöksiä. On toki mukavaa tukea suomalaista jälleenmyyjää, mutta suututtaa maksaa yli 20 prosentin hintalisää vain siitä riemusta, että Humacin konttori sattuu sijaitsemaan keskustassa. [Sitä paitsi Erottajalle on oikeasti aika pitkä matka kävellä noissa viimoissa.]

Tuo on jo kolmas katsomani laukku, kun kahta ensimmäistä ei onnistunut saamaan mistään järkevästi, mutta pitää kenties jatkaa etsimistä.

***

Mobiilialalla työskentelevä tuttu ei tänään ehtinyt lounaalle ja totesi pomolleen, ettei voi nyt osallistua heidän Android-analyysiinsä.

Öö, mihin? pomo kyseli.
Googlen Android nyt on öbaut tärkein mobiiliuutinen iPhonen jälkeen, tuttu selitti.
Ai, no mä en oo tänään ehtinyt vielä lukea Ilta-Sanomia, pomo puolustautui.

Huomaan tulleeni vähän laskelmoivaksi viime kuukausien aikana. Pohdin sitäkin, että niin kauan kuin teleoperaattoreiden ydinbisnestä on kokeilla erilaisten hinnoittelumallien vaikutusta ihmisiin, saattaa olla huono juttu, että henkilökunta itse ei maksa puheluistaan.

Jos taas kuvitelmissa olisi joskus luoda jotain uuttakin, tämä lienee hyvästä. Minäkin alan pikkuhiljaa oppia käyttämään multimediaviestejä. Tämä menee jo vähän mainostukseksi, mutta uskokaa tai älkää: ne toimivat nykyään ihan tuosta vain.

Kun aikoinaan hankin ensimmäisen kamerallisen ja värinäytöllisen puhelimeni, en koskaan saanut noita toimimaan. Silloin tosin puhelimen sähköposti toimi, nykyään en löydä siihen oikeita asetuksia. Kaikkea ei tavata saada.

Tänään ambulanssia katsellessani keksin melkoisen jos nyt ei tappaja-, niin kuolemasovelluksen ainakin. Ambulanssin nähdessään miettii yleensä, kuinka mahtoi käydä. Mistä oli kyse? Selvisikö potilas?

Ohiajava ambulanssi pitäisi voida jotenkin merkitä seurantaan ja näin saada myöhemmin tieto, kuinka kävi. Kuolemalla mässäily on hallussa, mutta kuinka toteuttaa seksikomponentti yhtä diskreetin anonyymisti?

***

Eräät meistä ovat huomanneet, että blogiskenessä ei eräitä tahattoman koomisia esityksiä, joihin jätän jälleen linkkaamatta – kyllä te tiedätte itse – ja Kari Haakanan yritystä lukuun ottamatta ole enää liiemmin huumoria. Vaan ei huolta, veljet. Olen sittemmin tutustunut erinäisiin vaihtoehtomedioihin ja löytänyt niistä hupaisaa sisältöä.

Maanantaisin äh, tiistaisinpa – sinne meni – tänään on kuulemma maanantai – sinne meni – neloselta tuleva Sverige dansar och ler on hupaisa sarja. Suosikkejani ovat nämä Henrik Schyffertin hupailut – linkki ja toinen – , jotka eivät tietenkään faktisesti ole kovin hauskoja, mutta mikäpä toimiva olisikaan. [Laitoin tekstitetyt versiot, sillä olen ymmärtänyt yliarvioivani ihmisiä jatkuvasti.]

Myös ohjelmasta käytävä keskustelu on riemukasta.

Samalta suunnalta tulee eilen elokuvissa näkemäni Sinä elävä, joka on hauskin kohtaamani elokuva pitkään aikaan. Ja fiksukin. Epäkiitollinen yhdistelmä ihmiselle, mutta elokuvalle sopii mitä mainioimmin. Kiitokset suosittelijalle.

Kauhuelokuvissa kai pidetään silmiä kiinni. Minäkin eilen. Ja suuta auki. Ainoa keino, jolla hillitä nauruani, kun hävetti tirskua ääneen.

Maximissa se menee, hopotihop. Ollin tekstin lisäksi kannattaa silmätä myös Nyt-liitteen versio. Ja löytyipä vielä vahvistus, että Arla-mainokset ovat tosiaan samaisen Roy Andersonin tekosia.

***

Eipä tässä ihmeempiä, taaskaan. Hiljattain tunsin pääni kuin kirjastoksi, jossa kaikki kirjat on tungettu siististi hyllyyn. Tosin niin tiukkaan, että mitään ei lopulta kykene vetämään irti.

Kirjastoista tuli mieleeni, että sain tänään viestin koulun kirjastosta: olen jälleen lainauskiellossa ja seitsemän euroa velkaa. Kirja on ollut myöhässä samaisesta päivästä lähtien, jolloin viimeksi kävin siellä ja pyysin virkailijaa uusimaan kaikki lainani. Ne tekevät tämän takuulla tahallaan.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds