Menneisyyden haaveeni näkyvät toteutuvan yhtäkkiä. Viime talvena halusin ruskean takin, mutten löytänyt soveliasta. Nyt hankin sellaisen, vaikka tänä vuonna olisin halunnut vyöllisen. Ilmeisesti ei sittenkään ole olemassa villakankaisia miestentakkeja ja naisten takit ovat kamalan lyhyitä, vaikka hartioiden puolesta menisiväh

Tämä yltää vain polviin asti, muttei silti mahdu roikkumaan suorana työpaikan naulakossa. Kenties tämä on hienovarainen vihjaus, ettemme me oikeasti ole aivan niin tärkeitä ihmisiä, kuin keskenämme kuvittelemme.

***

Jotenkin Leopardista innostuminenkin on aiempaa vaimeampaa. Niin, minulla ei ole iPhonea enkä ole edes ostanut Leopardia vielä. Minut pysähdytti joka tapauksessa perjantaisen Metro-lehden kansi.

http://www.metrolehti.fi/content/acrobat/helsinki/FIHEL_20071026_A_metro.pdf


Kappas, Applen uusi käyttöjärjestelmäversio on viimein Suomessakin etusivun uutinen, tuumin. Ja otsikkokin oli varsin mainoshenkinen. Mac OS X:stä oli sittenkin koko sivun juttu vasta sivulla kolme eikä kaksi, niin kuin tuosta luulisi.

Minä olen aina miettinyt, keitä urpoja varten mainoksien kulmaan laitetaan niitä ILMOITUS-tekstejä ja onko tosiaan jokin laki, joka sanoo, että ne tulee latoa versaalein.

Kävin minä perjantaina kaupungissa poiketessani kääntymässä Verkkokauppa.comissa, sillä Mac-liikkeet sulkivat jo kahdeksalta. Saavuin koneelle, katsoin hölmön näköistä Dockia ja mietin, mitä minun pitikään kokeilla. Ai niin, Time Machine, keksin, mutta koneeseen ei ollut liitetty varmuuskopiolevyä. Uusi Safari Web Clippeineen, mutta koneessa ei ollut nettiyhteyttä.

Lopulta katselin uusia ohjelmakuvakkeita koko 30-tuumaisen näytön täydeltä, ja kyllähän ne vähän mössöisiltä näyttivät. Jokohan seuraavaan versioon saataisiin vähän suuremmat kuvakkeet.

Vaikka kaikkea muuta on pyöristetty, näytön reunat eivät ole enää pyöreät. Merkillistä.

***


Saapuessani vuosi sitten Saksasta olin kesän kokemuksieni myötä tykästynyt ajatukseen valtaisasta kosketusnäytöstä ja ajattelin, että tussitaulu olisi köyhän miehen ratkaisu vapaan käsienheiluttelun toteuttamiseen. Sellaisia ei vain oikein myydä missään tavallisille ihmisille, ja asia jäi.

Vaan nytpä viime viikolla kirotessani väsyneenä kipeyttäni ja typerää tenttiä armaat pikkuveljeni saapuivat kylään huumoriblogien kiistellystä joukkohaudasta ryöstämänsä 2,5-metrisen tussitaulun kanssa. Ja iskuporakoneen.

Sen kiinnittämiseen liittyi tiettyjä haasteita, ja asentaminen kesti lopulta koko viikon. Mutta nyt se on seinällä ja lopulta ihan hauska juttu. [Ainakin testikäyttäjillä riitti asiaa.]

26102007(004)

Onpahan jotain puhuttavaa, jos joskus sattuu kutsumaan vieraita. Ja mikä parasta, ei tarvitse puhua, kun voi kirjoittaa.

Meidän vanha Berliini-porukkamme kokoontui jälleen, ja jostain syystä meillä oli varsin hauskaakin. Näin siitä huolimatta, että hävisin Aliaksessa. Jos JCP ei ole saatavilla, kannattaa hankkia naispari, mutta en onnistunut tällä kertaa.

Ilta päättyi tyylikkään Berliini-henkisesti jossain määrin vallattuun taloon, jossa pidettiin jossain määrin UG-henkisiä jonkin sorttisen elektronisen musiikin bileitä. Tunsin olevani nuori jälleen tai kerrankin.

Muistin myös, että emäntämme oli aikoinaan maininnut Internationalen-laulun saksankielisestä sanoituksesta. Olen sittemmin kysellyt asiasta ympäriinsä, mutta kukaan ei ole moisesta tiennyt. Vaan tässäpä nuo sanat, autobaanoineen, waageneineen – krediitit tuntemattomalle vaihtarille.


Internationalen

Mehr Schnaps in die Gläser,
mehr Gläser auf den Tisch,
mehr Tische für dieses Fest,
mehr Feste für das Volk!

Mehr Volk in den Wagen,
mehr Wagen auf die Bahn,
mehr Autobahnen für Europa
gib Gas, gib Gas, du Arsch!

Tisch ja Volk eivät rimmaa, kuten alkuperäiset bord ja jord, mutta minkäs teet.

***

Havaitaan vielä, että Aamulehden Valossa blogin määritelmä on vähintään hämärä [sanal. yritett.].

Mikä ihmeen Blogi?

Blogi on verkkosivu tai -sivusto, johon yksi tai useampi kirjoittaja kirjoittaa enemmän.

Maameren tarinoiden alkua odotellessamme kankaan valtasi ranskalaiselokuvan traileri. Joka ei tuntunut päättyvän. Ennen kuin valpas pikkupoika pomppasi ylös ja kävi kertomassa erehdyksestä henkilökunnalle.

[Vaan sellainenpa traileri olisikin ovela, joka ei näyttäisi trailerilta kaikkine kiihkeine leikkauksineen, vaan olisi vain houkuttelevasti kesken jäävä tarinan alku.]

Ilmeisesti elokuva on jotenkin noiduttu. Selailin eilen City-lehteä, jonka sain kerrankin ajoissa, telinettä täyttäneen miekkosen kädestä.

Elokuvan yhteydessä esitetty kuvaus vaikutti hupsulta: Kondomi saa jäädä yön huumassa. Lisäksi todettin, että Pidät tästä, jos vahinkoraskaus on hirnumisen arvoinen asia.

Ylempänä kuvattiin Persepolis-elokuvaa: Paha noita pelkää kuolemaa ja avaa oven, joka on elävien ja kuolleiden välissä.

***

Vielä täsmentääkseni edellisen merkinnän rinta vailla nänniä -juttua, joka on aiheuttanut kyselyitä ja tilauksien irtisanomisia, ahdistavaa hiljaisuutta, haamuvärinää, tykyttävää tunnetta ohimossa, pinnallisia laskimovaivoja ja säälittävää kaipuuta menneeseen loistoon: tuo oli ajateltu enemmänkin pöhkönä kielikuvana ja viitteenä 90-luvun loppuun {wtf?} kuin kannanottona mihinkään suuntaan.

Rinta vailla nänniä nyt on kaikkiaan likimain yhtä absurdi ajatus kuin vaikka penis ilman esin

Facebookissa joku oli merkinnyt minut olemaan most likely to have an iPhone already, mikä tietenkin hivelee hivelee melkoisesti. Niinhän nuo miehet nykyään tuntuvat kerskailevan iPhone-kokemuksillaan. Useimmat parin minuutin pikasessioita harrastaneet, vain muutamat tuoneet itselleen ulkomailta pysyvästi. Tilanteita, joissa annan ymmärtää merkitsevästi, että me herrasmiehet emme tapaa puhua näistä asioista.

Vaan nytpä kaikki taviksetkin voivat käydä Apple-liikkeissä tutustumassa iPod touchiin. Ainakin E.pisteessä ja Erottajan Humacissa olen moisen nähnyt. E.pisteessä se oli vieläpä pumpattu täyteen käteviä lisäsovelluksia.

Ja vaikka tuntuu, että nykyään ei enää muusta puhuta ja kuinka nyt lapsetkin ja eikö tämä ole vähän esineellistävää, niin kokemus on ihan totta kovin taianomainen ja kerran aloitettuaan sitä tahtoo haluta lisää.

Minäkin olen omani tilannut. Kun en ole oikein puhelinihmisiä eikä iPhone [eikä tietokoneeni] osaa näyttää työmeilejäni, pärjäilen pelkällä soittimella.


***

Noniin, joko se Mitvit lopetti lukemisen?

Olen pohtinut ärsyttävää Ganes-teemaa lapsuuden esimerkin viitekehyksestä lähtien. [Kukahan keksi sanan viitekehys ja onko sitä kuunaan käytetty kuin postmodernin ironisessa, öö, viitekehyksessä? Jokuhan senkin on keksinyt, eikä sana sinänsä poikkea paljoa vaikkapa lohikäärmeestä. Näin eilen Maameren tarinat; siinä niitä oli.]

Lapsena kuulin kerran, kuinka tätini ystävätär, lentoemäntä, puhui koleasti Amsterdamista Amsterina. Koska lentoemännillä on nahkahansikkaat, minihameet ja korkokengät, minä olen huono panemaan vastaankaan, joten oletin, että Amster on tyylikkäin mahdollinen tapa viitata tuohon alamittaisen hotellikapasiteetin kaupunkiin.

Ja sitten kävikin ilmi, että kaikki kyllä sanovat ja kaikki kyllä – jopa äitini – ovat aina sanoneet Dami silläkin uhalla, että Alankomaissa on myös muita -dam-loppuisia oleellisia kaupunkeja.

[Seuraavaksi kävi ilmi, ettei minulla ole tätiä, että lentoemännät riisuvat sittenkin hansikkaansa aina joskus ja että osa heistä on miehiä.]

Toisaalta, edellisellä Ruotsin-matkallani – josta unohdin blogata; kiire oli, mutta käväisimme modernissa museossa sekä Burgerkingissä ja ostin punaisen paidan – raatimme ei päässyt yksimielisyyteen, onko mageampaa viitata promenadeen termillä prome vai nade.

Kaikki tämä vain toteamaan, että olisihan se aika hassua, jos Hurriganeseista ei puhuttaisikaan Ganekseina vaan Hurreina.

[Kyvykkyys tällaiseen monialaiseen mitä jos -ajatteluun erottaa meidät innovatiiviset visionäärit niistä, jotka saavat joskus jotain aikaankin.]

Kaikkiaan Ganes-ilmiön ärsyttävyyden kiteyttää juuri se, kuinka sanasta, joka ei ole aiemmin ollut suurten massain käyttämä, tehdään yhtäkkiä rento puhuttelunimi, kuin juuri niin olisi aina sanottu.

Tai ehkä minä en vain tiennyt, että kaikki ovat aina puhuneet Ganesista. Tai iPhonesta.

***

Uutta nänniblogia luettuani koin tarvetta jakaa, mitä kirjoitinkaan hetken huumassa perjantaina Tampereelta matkatessani.

Niin, pidän minimalismista
helvetin isosti tehtynä:
suurista linjoista
puhtaista muodoista
kuiskauksista täysin voimin,
rinnoista vailla nännejä.


[Eikä tarkoitus ole – taaskaan – loukata nännillisten rintojen naisia. Mitäpä te nänneillenne voisitte.]

{Mutta oletteko koskaan koettaneet sheivata niitä? Tai syylänpoistolääkettä?}

Tämä merkintä sisältää jälleen äärimielenkiintoista kuluttajapalautetta.

Eilen kävin Tampereella etsimässä inspiraatiota ja löysinkin sitä aika lailla. Kiitokset kaikille asianosaisille!

En vieläkään ymmärrä, miksi junissa on ne radiopistokkeet, kun eivät ne koskaan toimi.

En ymmärrä sitäkään, mistä Kotipizza hankkii henkilökuntansa. Vau. Eivätkö tuollaiset kuuluisi ilkuttaviksi bigbrotheriin.

Se, ettei teleoperaattori saa aikaiseksi nettiyhteyttä viikon varoitusajalla... Oh well.

Hämeenkadun aprokin on nähty. Samaan tapaan katuja laatoitetaan Tampereella kuin muuallakin.

Aikuisystäväni ja minä käväisimme naapurissa Teerenpelissä.

***

Hotelli Rosendahlissa oli lapsena jonkinmoinen eksluvisiteetin leima. Kun ala-asteella mietimme luokkakokouksen paikkaa, uskoimme, että Rosendahl olisi just hyvä, niin kuin 90-luvulla sanottiin.

Vaan emme sittenkään lukion päättäneinä vuonna 2002 olleet elämässämme siinä vaiheessa, että tuosta noin varaisimme juhlapuitteet hotellista. Lopulta tapasimme Onnenpäivät-nimisessä baarissa. Minä Helsingistä saakka paikalle matkannut olin kai liki ainoa, jota ei ollut nähty pitkään aikaan.

Vähän oli Ruusis nuhjuinen ja pinnoiltaan seiskari, vaan olipa sentään ilmainen wlani – se kuului yläkerran huoneessakin täysin palkein. Tajuattehan palkki–palkein. [Selitän sanaleikkini, jotta ymmärtäisin ne myös selvinpäin.]

Aulan julisteessa oli kuva vesihanasta ja sanottiin, että emmehän me laskuta muistakaan välttämättömyyksistä. Käytäntö lienee Scandicinlaajuinen, mutta miksi kummassa respatyyppi ei kertonut asiasta, vaan se piti löytää itse opaskansiosta ja tulla erikseen alakertaan koodeja kysymään.

Tyyppi nyt oli vähän outo muutenkin. Kun työkaverini saapui buukkaamaan avaintaan ja kertoi, että mulle oli huone varattu, tyyppi ei vastannut kysymällä nimeä vaan sanoi hä, vai että mulle. Työkaveri sitten tarkensi, että minulle oli varattu huone ja vastaus oli yhä . Vasta tässä vaiheessa respatyyppi mainitsi, että hänen hähhinsä tarkoitti, että mikä nimi, kiitos.

Huoneen pöydällä oli se lehti, jonka kannessa lukee WtF [Welcome to Finland]. Laittaisin kuvan, jos suinkin olisin sellainen, joka moista jaksaa.

Vaan aamiaiseenpa kuului suklaakuorrutteisia donitseja ja NYT-liite. Leipiä en kehu, kun Suomessa ei jostain syystä osata valmistaa sämpylöitä. Oleellisesti sisältä pehmyt, ulkoa kova
– ei päinvastoin.

***

Matkalla poikkesin Tietokone-lehden keskustelussa, jonne yksi Kari Haakana minut kutsui kaiken uhalla. Aiheena oli Apple, ja uskoakseni pysyin varsin maltillisena, vaikka suu loppua kohti kuivuikin enkä uskaltanut kolinan pelossa koskea lasiini. Pari asiaa jäi mainitsematta. Sanoin, että siinä missä ennen vanhaan yrityksissä oltiin edelläkävijöitä tietotekniikan hyödyntämisessä, nykyään firmoissa on kahlittu käyttäjät kankeisiin standardiratkaisuihin ja edistys tapahtuu kuluttajarintamalla. Radioääneltään kadehdittavan miellyttävä Petteri Järvinen sanoi, että ylläpidettävyys on tärkeintä, sooloilua ei kaivata eikä Maceillä ole näin yrityksissä sijaa kuin luovalla alalla.

Mietin, olisiko ollut viisastelua kysyä, mikä ala ei ole luova, mutta annoin olla.

[Minä saan onneksi käyttää omaa konettani soveltuvin osin. Sen sijaan, että varastaisin työnantajan ohjelmia niin kuin tavallisesti, käytän itse ostamiani ohjelmia töissä, mutta minä nyt olenkin vähän outo, niin kuin pomokin aina sanoo.]

Jotain muutakin. iPhone HIG jäi mainitsematta. Ja se, että jos iPhone-lukitusjuttujen myötä Applea kutsutaan uudeksi Microsoftiksi, vertaus on perin outo. Ennemminkin iPhone on kuin uusi Macintosh: suljettu systeemi, jossa Jobs tietää paremmin.

Nojoo.

***

Kotiin päästyäni lähdin hakemaan kaiuttimiani postista. Ne oli toimitettu jo eilen ja olin maksanut Postille kaksi euroa lisää siitä hyvästä, että tuovat ne kotiin kello viiden jälkeen. JCP oli eilen paikalla viidestä alkaen, mutta pakettia oli ilmeisesti sittenkin yritetty toimittaa jo aiemmin. Olisivat nyt edes soittaneet.

Kaikkiaan lähetyksen seuranta oli ongelmallista. Pixmania-kaupasta on negatiivissävytteistä keskustelua ympäri verkkoa juuri hitaiden toimitusten vuoksi. Sain paketilleni kaksi eri seurantakoodia, yhden sähköpostitse ja yhden sivuston kautta eikä kumpikaan toiminut. Etsin jonkin tovin palauteluukkua, jonne avautua. Vastaus tuli sentään jo seuraavana päivänä.

Tilauksenne on siis lähetetty Ranskasta Pannordic nimisen kuljetusyrityksen kautta ja Posti ottaa paketin kuljetettavakseen sen saavuttua Suomeen. Vasta kun paketti on Suomessa, ilmestyy jäljitys sekä Postin ja Pannordicin sivuille. Valitettavasti väliaikatietoja ei saa, koska pakettia ei rekisteröidä matkalla Ranskasta Suomeen.


Tuon tiedon voisi kenties laittaa näkyviin noiden seurantalinkkien yhteyteen tai edes FAQ:iin. Yritin vastata saamaani sähköpostiin tämänsisältöiselle kommentilla, mutta sain paluuviestin, jossa sanottiin näin:

Hyvä Asiakas,

Valitettavasti tämä sähköpostiosoite ei ole enää käytössä.

Voit ottaa meihin yhteyttä suoraan nettisivumme kautta.

Miten Niin Suoraan?


***

No, ei pidä valittaa liiaksi. Hinta oli useamman kympin kilpailijoita halvempi ja sain sentään vajaassa kahdessa viikossa mitä halusin. En ymmärrä paljoa hifistelystä, mutta aiemman halpissubbarisetin nämä pesevät moneen kertaan – enkä olisi arvannut, että oikolukuni tunnistaa sanan halpissubbarisetti.



Ääni on kirkas ja napakka. Taivaallista. Suosikkisoittimeni virvelirumpu pääsee oikeuksiinsa. Etenkin The Arkin ja Coldplayn kaltaisten yhtyeiden laulut kuulostavat hyviltä.

Päivitys: myös For Crying out Loud kuulostaa upealta.

Toinen päivitys: katsoin hetken televisiota ja myönnän, että Tarja Lunnaan ääni miellyttää minua. Ja huomautan, että maltillisen ginin sekaan kannattaa sotkea Marlin appelsiini–ananasmehujuomaa ja 7 Uppia.

Sekä hieman vapaavalintaista kirpeää ruoanlaittositruunamehua ja kolme kappaletta Aalto-vaasijääpaloja.

Kolmas päivitys: ihan totta maltillisesti sen ginin kanssa. Muuten voi käydä niin, että kaappaa kyllä pudonneen Marlin appelsiini–ananas-mehujuoman kiinni ilmasta, mutta se jää sellaiseen asentoon, että 1,5 desilitraa mehujuomaa valuu lattialle. Jos olisi skarpimpi, saisi sen kunnolla kiinni, jos taas kännissä, se putoaisi lattialle läppä kiinni ilman kovin suurta tuhoa. Mutta kun.

Ja siivoamiseen kuluu 13 puolikasta talouspaperin palaa.

[Niin, niin, en siivonnut kovin hyvin.]

Kahvihuoneessamme on ilmoitustaulun näköinen taulu,


valkotaulu?

jonka alalaidassa lukee:



skitched-20071008-201755.jpg

Olen ennenkin kirjoittanut vastaavaa affordansseista, mutta mietin taas, olisiko näihin tyttöihinkin pitänyt kiinnittää vastaava lappu.

Etusivu - Ilta-Sanomat

Voimisteluasuinen pikkutyttö, ei seksiobjekti.

[Kuvat kaapattu ja julkaistu Skitchillä ja voi veljeni, tämän nimeen vannon. Jos suinkin olette Mac-käyttäjiä, ilmoittautukaa beta-jonoon kirjoittakaa kommentti, niin pistetään kutsut jakoon, sillä tämä on parasta sitten ikinän. Minä vallan liikutun, kun näen jotain näin läpeensä mietittyä.]

***

Neuvoisin, ettei kannata mennä katsomaan EMMAn Dalí-näyttelyä. Tauluja oli esillä perin vähän ja kovin harva niistä oli edes kiinnostava.

Selvästi eivät halua rahdata merkittävämpiä teoksia tänne maailman ääriin.

Kaikkiaan kaltaistani kivannäköisistä jutuista pitävää käytännön ihmistä ärsyttää alkuperäisteosten sairaalloinen palvonta. Minulle riittäisi aivan hyvin nähdä hyvälaatuinen replika alkuperäiskoossa. Kuka siinä häviäisi, jos noita laitettaisiin nähtäville ympäri maailman ihmisten iloksi.

Alkuperäiskappaleet säilyisivät mittaamattoman arvokkaina sille pienelle joukolle kuin tähänkin asti.

***

Enkä ymmärrä Maajussi-show'takaan. Olenko minä vain niin kyyninen, ja miksi kaikki tuntemani ihmisetkin ovat. Niin, että emme me ole ihan tsihihii jatkuvasti ja puhu sydämistä ja häistä muutaman hassun viikon tuntemisen jälkeen. Coolisti nyt, jätkät.

Ehkä kaiken taustalla on, etten erityisemmin pidä rapo-sanasta. Se on hieman hassua, sillä käytänhän minä ilmoakin. Ja rapparit tapaavat kuulostaa typeriltä.

Ja jostain syystä minua ärsyttää myös blogaajatapaamisen kutsuminen seminaariksi.

Olen ilmeisesti sittemmin kääntynyt intohimoiseksi tosikoksi ja siksi niin tylsä ja tylsistynyt perjantainakin.

[Hiton ja intohi ovat liki anagrammeja, muuten.]

Tai sitten kaikki johtui vain bitterlemon–karpalo-sekoituksistani, joissa ei ollut alkoholia. Luftissa ei myyty minkäänmoista vehnäolutta, mutta pidin paikan ikkunoista.

Ja yrittäessäni selittää ihmisille kuulumisiani, tuntui, että ihmiset eivät olleet erityisen kiinnostuneita kuulemaan. Ja laskiessani itseironisesti leikkiä vaikkapa blogini huonoudesta nykyään, sitä ei pidetty leikkinä. Kukaan ei vastustanut analyysiäni, jonka mukaan olen hiljaksiin siirtymässä reggaesta PA-skaan paitsi ne, joiden mukaan tein sen jo kauan sitten.

Oikeasti olen minä ihan nokkela vielä, kun eilenkin keksin, että Ari Koivunen voi epäonnnistuneen toisen levynsä jälkeen tehdä paluun Spice-Arina. Mistä puheen ollen.

Siellä olisi varmaan ollut monta mielenkiintoista uutta ihmistä enkä minä tullut moikanneeksi kunnolla edes vanhoja.

Kun Haakana sanoi, että se, että toimittaja haastattelee toista toimittajaa, on säälittävyydeltään kuin siskoaan suutelisi ja jatkoin, että tai blogaajan kanssa seukkaisi, tarkoitukseni ei ollut tölväistä seurueessa istunutta Virkanaista, sittenkään.

***

Intouduin muistelemaan muita sanoja, joista en ole koskaan pitänyt.

Lapsena minua ärsytti suuresti, kuinka ihmiset puhuivat norsuista. Minä halusin aina sanoa elefantti.

Olen ennekin kertonut, kuinka en suostunut laulamaan kanna kotiin saakka kevyt kallis taakka, vaan lauloin sen sijaan kanna kotiin asti kevyt kallis lasti. Tuokin laulu ärsytti minua, ei sillä, mutta useimmat laulamamme laulut ärsyttivät. Nyt tuulet nuo viestin jo toivat oli mukavaa laulaa, tosin.

Halusin myös sanoa zeepra enkä seepra, mutta tälle kannalle oli vaikeaa saada tukea.

Erityisen voimakkaasti inhosin seis-sanaa. Minusta tuli sanoa stop. Lapsena, kun kävin mummolassa Helsingissä, halusin päästä ajamaan raitiovaunulla, mielellään illalla, ja kerran kolmosen lenkkiä kiertäessämme small-talkkasin coolisti kuljettajan kanssa.

– Öööy, erilaiset liikennevalot, osoitin sormellani.
– Niin, siinä on nuoli niin kuin mene, viiva niin kuin huomio ja S niin kuin seis, kuski kommentoi.
– Äärgh, raivoisi sisimpäni; se on stop!

Vähän niin kuin JCP huomasi äskettäin ääntään avatessaan, että kaikilla muilla vokaaleilla paitsi e:llä on vakiintunut merkityksensä huudahduksena.

Aa!
Ii!
Oo!
Uu!
Yy!
Ää!
Öö!


Puheeksi nousivat myös muinaiset ihmiset, jotka olivat vähän yksinkertaisia vajokkeja. Mitä vierasta heille näyttikin, he kutsuivat sitä aina omenaksi.

Perunaa sanoivat maaomenaksi (Erdapfel), Appelsiini tarkoittaa alkujaan Kiinan-omenaa ja ananaksenkin leimasivat, höhlät, mäntyomenaksi. Mitä olisivatkaan sanoneet, jos heille olisi näyttänyt vaikka tietokoneen?

***

Varmaan niin kuin radiojuontajat yleensäkin.

– Moi, mun nimi on JCP ja sä kuuntelet meidän radiokanavan nimeä. Seuraavaksi on tulossa kappaleen nimi, mutta sitä ennen toisen kappaleen nimi ja vielä sitä ennen kolmannen kappaleen nimi. Kello on 13 yli yhdeksän ja ulkona on 35 astetta lämmintä.
– Niin, taisi unohtua mainita, että meidät ulkoistettiin Intiaan. Tuolla taustalla kuuluukin norsujen törähtelyä ja

– Eeee, se on elefantti!

***

Ai niin, piti mainita, että 100 naista on älykkäin lukemani sosiaalipornoblogi.

Olin ihan vakavissani menossa mukaan tämän illan blogaajatapaamiseen, mutta sitten leukaani ilmestyi kaksi valtaisaa clusterfucker-finniä torstaiaamuna. Kun nyt asiaa lähemmin tutkin, huomaan toisen niistä koostuvan vieläpä kolmesta osakomponentista, valtaisia nekin.

Sitten mietin, että eihän Pää auki -touhussa ole ennenkään ollut kyse ulkonäöstä, vaan sisällöstä. Ja sisältöä, sitä noilla finneillä totta vie piisaa – tahmeaa, verensekaista visvaa.

[Jälleen eilen keskustelimme töissä, onko Visma-yhtiön nimen keksinyt sama tyyppi, joka on Etolan takana.]

Me nyt keskustelemme töissä aika hupsuja juttuja muutenkin. Parikin päivää sitten pomo vastasi meiliini näin:

;-))) LOL ;-))))


Positiivista asiassa on, että en ollut esittämässä palkankorotusta.

***

Olen unohtanut kaiken viikon aikana keksimäni. Jossain vaiheessa mietin, että suhteen virallistaminen ei ole lainkaan niin relevantti kuin suhteen virrallistaminen, mutta tuo nyt on perin triviaalia.

Eilen keskustelin JCP:n kanssa hinnoista. Ota tai jätä taisi olla hömelön televisiovisailu nimi, jossa testattiin ihmisten odotusarvonlaskentakykyä. JCP pohti, että tuon lisäksi pitää ottaa huomioon tuntuvuusaspekti. Että voittosumman pitää ylittää tietty kynnys, jotta se tuntuisi merkittävältä ja vasta sitten raaka matematiikka astuu kuvaan. JCP on pohjimmiltaan melkoinen sosiaalipsykologi.

Ja puhuimme, kuinka hupsusti tuntuma rahan arvosta katoaa. Kuinka oli muka kallista, kun Google maksoi Youtubesta reilun miljardin eikä Ebaynkään tarvinnut lopulta maksaa Skypestäkään kuin neljä [vaikka pieleen meni]. Nyt Nokia tekee kalliita ostoksia, ja Facebookin arvoksi kerrotaan 60 miljardia.

– Niin, olisihan se sittenkin vähän eri juttu saada miljardi kuin 100 miljardia, JCP mietti.
– Sata miljardia, sillä voisi jo ostaa kaikki helvetin kartat – ja polttaa ne.

Huomattuani jonkun saapuneen blogiini hakemalla U2-iPodin arvostelua totuus iski jälleen.

U2-iPodia ei ole enää olemassa.

Tunsinkin jotain puuttuneen. Touch-malli on sentään valmiiksi musta. Eikö sitä voisi jotenkin mahdollisesti pilata punaisella värillä. Värjäisi vaikka näytön kokonana punaiseksi.

***

Eilen olin Kino Tapiolassa katsomassa Bambia suomalaisin äänin. Paikkaa on aika vaikea löytää, jos oletetaan, että tulostimet eivät ikinä toimi kiireessä, ja skootteria on vaikeaa ajaa, kun lukee samaan aikaa karttaa läppäriltä. Ääniraita oli perin kamala ja kuvakin rahisi. Juoni oli onneton, ja kuka pösilö meni nimeämään sen tytön Minnaksi. Minna on kiva nimi, mutta ei se tuohon sovi.

Pikku-kakkosessakin oli Minna-niminen nuori täti joskus. Juhlajaksossa, joka alkoi tavalliseen tapaan kuudelta, mutta jatkui aina puoli yhdeksään, eli nukkumaanmenoaikaan, asti, Minna lauloi laulun.

Kirjoista voit kaikenlaista löytää,
lukeminen mukavaa myös on.
Et tarvitse nyt tuolia tai pöytää:
sängystä saat oman kirjaston.

Lempikirjat edessäs kun on.


Tuossa samaisessa lähetyksessä näytettiin myös jotain pikkutyttöä ja -poikaa, jotka olivat aikoinaan tanssineet jonkin vanhanaikaisen tanssin jossain aiemmassa juhlalähetyksessä. Nyt he olivat kasvaneet isoiksi teineiksi ja tyttö meikkasi ja poika ajoi radio-ohjattavaa lennokkia. Taustalla raikasi Alice Cooperin Poison.

Se kappale puhutteli kuusivuotiasta minua. Niin, että kun joskus lukioikäisenä kuulin sen, hihkuin riemusta tunnistettuani kadonneen kappaleen. Enää minulla ei ole hukassa kuin yksi.

Että sellainen leffa se Bambi.

***

Bambihan on vähän degeroitunut raukka, ja hänen isänsä typerä YTM, joka keskittyy vain näyttämään hyvältä kallionkielekkeillä silleen, vittu, mullon sarvet.

Kun Bambin äiti sitten kuolee, isä viimein puhuu:

– Sinun on oltava rohkea ja opetella elämään yksin tms. hän sanoo.

Ei ihme, että isä puhuu harvoin, kun ei kykene yhdistämään kahta päälausetta oikein.

***

En välttämättä muistanut äskeistä lainausta oikein. Ja tiedän, että maailmassa on ihmisiä, jotka muistavat. Yksikin riittää.

Sen sijaan esitän ulkomuistista Coolbits-limujääpalojen mainosspiikin. Jotain minäkin muistan.

Mikko tykkää tehdä kepposia kavereilleen. Kerrankin hän lupasi syödä kokonaisen pussillisen mehujäitä. Eihän kukaan oikeasti uskonut, mutta kun Mikko aloitti Coolbitseillä herkuttelun, oli kaverit ihan ihmeissään. "On siinä pojalla pokkaa; limujäitä on tosi paljon!", ja erilaisia – eikä ne sula sormiin!


Ei.

***


Varsinaisesti JCP osaa tuonkin minua paremmin. Kun mietimme tarkemmin asiaa, hän on kyllä valtavan hyvä. Niin, että kun katsoimme eilen kykyjenetsintäshow'ta, mietimme, mihin lajiin hänen voisi ilmoittaa. Päädyimme sitten siihen, että hän vain lupaisi olla parempi kuin seuraavat viisi esiintyjää, oli laji vaikka kreikkalainen tanssi kera vappuhuiskain.

Montakohan kola-Ollia tuolta löytyykään. Taas väitetään mainoksissa, että jokaisella on piileviä kykyjä, kun oikeasti vain jokusella.

Hyvä toki, että tuollaisia järjestetään, jotta tällaiset kaverit tulevat huomatuiksi. [via pomo]

Minulta mennyt jälleen ohi koko juttu. Kuinka noista pitäisi kuulla, jos ei katso telkkaria, vaan harjoittelee, jotta pääsisi televisioon näyttämään kykyjään live-blogauksessa.

***

Bambissa oli hienoa kyllä, kuinka se oli taiteellisesti kovasti kunnianhimoisempi kuin nykyiset Disney-elokuvat. Tyylikkäitä kohtauksia, jossa värit leiskuvat ja eläimet hyppivät jousten pauhatessa. Ja sadepisarat pitävät sellaista hassua plink, plonk -ääntä. Sittenkään vesilammikkoon pudonneiden pisaroiden aaltorintamat eivät tainneet summautua oikein.

Katsoin enemmänkin televisiota. Muun muassa loppuhetket Leijonankita-ohjelmasta, jossa pariskunta päätti kovin nopeasti myydä yrityksensä enemmistön pois. Ritva Kokko vastusteli ensin, kun sanoi yrityksen henkilöityvän niin voimakkaasti häneen. Ja toden totta, jos katsoo yhtiön sivuja, Kokon nimi esiintyy kahdesti heti etusivulla.

Seuraavalla sivulla nimi esiintyy kahdesti ja kuva kerran. Ja joku väitti blogaajia narsisteiksi. Hauskinta on sittenkin, että ajankohtaista-osiossa ei kommentoida televisio-ohjelmaa, vaan kerrotaan kilpailumenestyksestä vuonna 2005.

***

Bambissa on kiinnostavaa se, kuinka vihollista ei koskaan näytetä. Ihminen ampuu puskista kuin natsisika vuonna 1942.

Kaikkiaan Leijonanpesän formaatti on kiinnostava, mutta eikö kyseessä ollutkana liikeideakilpailu? Kaikilla on jokin konkreettinen keksintö tai olemassa oleva nyrkkipaja, jolle haetaan rahoitusta. Mutta jos haluaisin pitchata yhteisöllistä alushousujenkeräyskonseptiani, saisinko käyttööni edes videotykin? Videotykinruokaa.

Ja eikö ole vähän eri juttu kertoa herkkiä tunnuslukuja sijoittajille suljetussa neukkarissa kuin miljoonalle tv:n katsojalle.

Hupaisa oli sittenkin se äijä, joka argumentoi miljoonavaadettaan, että koska maailmassa on 10 miljardia ihmistä, niin kyllä aina joku ostaa. Olisi lisännyt, että kuussakin on käyty, niin olisin ostanut.

Sekin nyt vielä, että taksikuskit puhuvat blogaamisesta, mutta kun telkkarissa näytetään liikeideakilpailua, on kannattavaa tehdä niin kuin Bambissa tehtiin ja hypätä vaivihkaa eteenpäin epälukuinen määrä vuosia.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds