Pohdin asiaa ja mietin, että yksi syy hivenen kömpelön kielenkäytön ohella, miksi en lämpene eilen mainitsemalleni HD-miehelle on, että jutut on kirjoitettu tyyten aiheen vierestä. Tarinoissa kerrotaan vain moottoripyöristä eikä lainkaan teräväpiirtojutuista. Kertoisivat edes, onko päähenkilö kallellaan bluerayn vai hd dvd:n suuntaan.

Unohdin eilen kokonaan, että minun piti kirjoittaa Simpsons-elokuvasta. Siinä oli muutama kohta, joissa hihkuin ajatukselle konemaisen tarkasta käsikirjoituksesta sekä siitä, kuinka äärettömästi iteroimalla lähestytään täydellisyyttä. Sitten mieleeni tuli, että moinen on hyvin insinöörimäistä ja tylsää ja oikeat huippujutut syntyvät erilaisten gurujen päässä ilman virallisia prosesseja.

Elokuva oli monelta osin hauska, mutta ymmärsin, ettei juonessa ollut ainoatakaan käännettä. Lisäksi Homerin possu tuli kuvaan ärsyttävästi vailla minkäänlaisia perusteita, muttei toisaalta kyllin absurdisti.

[Hups, sori spoileri. En sentään kerro teille, kuka kuolee viimeisessä Potterissa.]

{Osittain siksi, ettet ole vielä katsonut tarpeelliseksi aloittaa ensimmäistäkään.}

Simpsoneissa kuolee se yksi tyyppi, joka jää lasinsirun alle.

***

Tuli mieleen noista guruista, että vuosi sitten keväällä Berliinin tekniikanmuseossa oli näyttely maailman ensimmäisen tietokoneen kehittäneestä rakennusinsinööri Konrad Zusesta. [Jostain syystä kukaan ei ole kuullut Zusesta. Sikäli hän muistuttaa hieman Zunea.] Esillä oli myös hänen maalauksiaan ja pidin niistä kovin. Valitettavasti julisteita ei myyty sen paremmin museossa kuin missään muuallakaan. Jäi kaihertamaan.

Kolmisen viikkoa sitten löysin niitä kauppaavan verkkokaupan ja nytpä on Wachstum seinälläni.


Kasvua

***

Sarjassamme lainaus satunnaiselta verkkosivulta tänään tämä:

"Yllättävää oli, että siellä [Berliinissä] oli niin erilaista kuin Laihialla. Olin tyytyväinen itseeni koko ajan!"


Tyytyväinen itseensä koko ajan. Eipä suotta pohjalaisia ylpeinä pidetä.

***

Hieman tuota sivuten Jyväskylän yliopiston tutkimus mullisti jälleen kaiken. Olen tähän asti uskonut, että jos panostan huonoon itsetuntoon, häviän kyllä opiskeluissa sekä etenkin naismenetyksessä, mutta tämä kaikki kannattaa, sillä työelämässä huonoitsetuntoisten kysyntä on valtaisa. Helsingin sanomien uutisoima tutkimus romuttaa nämä oletukset; myös työelämässä menetymisen kannalta hyvä itsetunto on hyvä juttu ja huono itsetunto huono juttu.

HS: itsetunto korreloi menestyksen kanssa

[Joku voisi viisastella, että myös blogin menestys ja kirjoitustaito korreloivat, mutta tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Näyttää jopa siltä, että huono itsetuntokin tekee blogista vain hauskemman lukea.]

***

Minun piti aikoinani kirjoittaa Japanista vaikka mitä, mutta se kuitenkin jäi. Kuten vaikka se, että jumbojetissä lukulampun katkaisija oli kädensijassa, mikä oli varsin riemastuttavaa. Tuntemus, kuinka napin painaminen kädensijassaa vaikutti korkealla katossa olevaan lamppuun oli vähän kuin...kuin jos laittaisi kotona valon päälle katkaisijasta, muttei ollenkaan sama asia.

Lentokoneessa jaettiin myös pussi, jossa oli pari sukkia ja pikkuriikkinen hammasharja. Minulla kesti sittenkin hetki hahmottaa, kummin päin pakettiin kuuluneet stringit oli tarkoitus pukea jalkaan ja sittenkin ne olivat hieman epämukavat. No, kaunis ele se oli joka tapauksessa.

31072007(001)

En oikein osaa selittää tätä, mutta jotenkin minua ärsyttää, kun puhutaan stringeistä, kun tilanne ei edellytä yksilöimään alusvaatteiden tyyppiä. Samalla tavalla ärsyttää, kun puhutaan boksereista vastaavassa tilanteessa. Ymmärrättekö? {No, mitä luulet?}

[En edes tiedä, mikä on suomen kielen vastine sanalle briefs. Jos siis kalsarit lajitellaan briefseihin ja boksereihin.]


***

Tuossa vielä hyvä ravintola Tokiossa. Illallisesen kuuluu peikkoesityksiä, monta ruokalajia ja ymmärtääkseni rajattomasti viinaa.
akita.jpg

Minä löysin ihmeekseni paikalle noilla ohjeilla. Tokiossahan on muista miljoonakaupungeista poiketen helppoa löytää paikkoja, sillä kaduilla ei ole nimiä eivätkä vastaantulijat pääsääntöisesti puhu englantia.

Nyt kun puolet on valittu, on jälleen relevanttia kysyä, millainen levymaku toisella on.

Aikuisviihde kuuluu tietenkin sanoihin, joita ette kuunaan kuule minun käyttävän
, mutta varsin typerää on minusta puhua myös pornon kuluttamisesta. Mielipiteet jakautuvat jonkin verran sen suhteen, kuluuko järvi soutamalla ja pitäisikö siitä välittää, mutta tässä tapauksessa kulumisesta puhuminen oudoksuttaa erityisesti.

Ehkä kyse on vain sukupolvien kuilusta, minä kun en ole koskaan pidellyt käsissäni moisia lehtiä tai kelaillut videonauhoja.

***

Voi, minulla oli vaikka kuinka asiaa ja sitten aloitin tuollaisella ja unohdin kaiken muun. Uskomatonta.

[Ja jos kertoisin, että olin eilen varta vasten katselemassa Kola-Ollia Onnelassa, ette uskoisi kuitenkaan.]

Piti puida muiden muassa Jaikua. Ehdotin sitä kaveriporukkamme spontaanien kohtaamisten tueksi. Näin siitä huolimatta, että palvelun sivuille meneminen kaataa Safarini ja ajoittain myös kännykkäni web-selaimen. Äh, millä vuosituhannella verkkosivuilla oli tapana kaataa selaimia, kuinka huonoa voikaan olla.

Kaverini totesivat nähneensä pyörääni parkissa jälleen raskauttavasti siellä ja täällä ja totesimme, että paras keino levittää sijaintitietoa on hankkia kaikille skootteri.

***

Jottei tulisi tauon jälkeen liikaa rehkittyä, lopetellaan ajoissa. [Niin ne lomalta palaavat työkaveritkin tapaavat tehdä.] Ilmeisen kova juttu on HD-mies, mutta en nyt aivan jaksa lämmetä, koska tietenkin blogaajana dissaan jo lähtökohtaisesti foorumeita.

On aika ahdistavaa ajatella, että olisi paikkoja, joissa asia olisi keskiössä ja kirjoittajien persoona tulisi vasta sen jälkeen. Ei täällä sentään. Katsokaapa nyt, kun minäkin Marjutin ja Joonaksen tapaan loin itsestäni tuollaisen metkan kolmedeemallin. Kasvoja ei saa muuttaa kylliksi, mutta vaatteita sentään löytyy aika tavalla, ja animaatiot ovat kovin hupsuja.

Minun hahmoni periaatteessa kävelee letkeästi, mutta tuo esikatselun herkeämätön ympärille vilkuilu on melkeinpä todenmukaisempaa.







Hauskoista linkeistä puheen ollen. Jatkan murjottamista ja totean, että tämäkin kampanja on vähän tekemällä tehty.

Talouselämän kesänumeron kannessa on punainen Vespa. Jutussa kerrotaan, että yhä suurempi osa mopon ostajista on aikuisia ja muistetaan mainita jo ingressissä, ettei tyylikolla ole muita merkkivaihtoehtoja.

Edelleen mainitaan, että liikennesuunnittelijat vihaavat mopoja [mikä ei mopoille sallittujen pyöräreittien satunnaiseen tien puolelta toiselle hyppimiseen tutustuneille tule lainkaan yllätyksenä], sillä ne aiheuttavat kauhua eivätkä edes kohenna kuntoa. Poliisin mukaan on kaistapäistä, että skoottereilla saa ajella pyörätiellä. Ne kun satakiloisina painavatkin sen mitä kevytmoottoripyörät ennen muinoin.

Minulle uutena tietona informoidaan, että mopolla saa ja on suorastaan syytä ajaa bussikaistaa. Kätevää, joskin ikävää, ettei näe mitään ja bussien pakokaasuissa liikennevaloissa on jokseenkin epämiellyttävää ajatella hengittämistä.

***

Anonymiteettini on sittenkin kokenut kovan kolauksen. Matkatessani poispäin Kataa ja muita tapaamasta ystäväni ajoi autolla vastaan. Tänään skypettelin tavanomaisia: minne oli ollut menossa ja miksei minulle koskaan kerrota mitään ja vihaako hänkin ihan totta minua. Hän kertoi olleensa matkalla Schizo-Jannen salaisiin bakkanaaleihin ja kyseli, entä itse.

Minun pyöräni kun oli löytynyt epäilyttävästi pysäköitynä eräältä kadulta samaisena yönä.

***

Ja kohta tuhat kilometriä on täynnä ja laitteelle pitäisi suorittaa jotain huolto-operaatioita. Enkä ole aivan varma, tuleeko se viedä huoltoliikkeeseen, kun manuaalissa ei aivan eksplisti sanota. Olettavat varmaan, että kaikkihan nämä jutut tietävät, mutta mistä minä nörtti mitään, kun juoksin yläasteella karkuun mopopoikia enkä ole vuosiin tuntenut yhtään koneteekkaria.

Tyhjäkäynti kuuluu kuulemma säätää 1600 ja 1800 minuuttikierroksen väliin. Öö, pitäisikö minun laskea ne vai? {Sitä vartenhan sinulla on niitä pikkuveljiä.}

***

Viikonloppuna kävin Heurekassa. Kerroin aiemmin, että Heurekassa on aina dinosaurusnäyttely, kun paikalla menee huonosti. Muulloin siellä on jonkinmoinen intiaaninäyttely. En jaksanut olla järin kiinnostunut siitä. Perusnäyttelyä oli myllätty aika tavalla sitten viime kerran joskus syksyllä 2003. Liikennejutut autosimulaattoreineen ja raitiovaununhallintoineen olivat varsin kivoja, mutta monet vanhemmat tietokonepohjaiset systeemit olivat vähän väsähtäneitä ja toteutukseltaan rasittavia pakottaessaan odottamaan, kun teksti suvaitsi saapua näytölle rivi kerrallaan, jotta hitainkin ehtisi pitkästyä.

Olisin halunnut koettaa sitä jotakin, jossa väännettiin kiintoavaimella ihan jo siksi, että kannatan domainspesifejä kontrolleja, mutta se oli rikki. Vedä suolta -kohde herätti lievää hilpeyttä, kun onhan se nyt aika tsihihii.

Laite, jossa sai katsoa vanhoja mainoksia, oli poissa. Sääennustajaa en ollut ennen leikkinyt. Valo oli suunnattu niin, että leuka korostui miellyttävästi. Sitten isona minäkin palkkaan itselleni valonkantajan suuntaamaan spottia juuri noin.

Vessat olivat vähän rähjäisessä kunnossa. Verne-teatterin hinta hirvitti, eikä ohjelmatarjonta ole tavannut laadullaan vakuuttaa. Muistan edelleen viime kerran karhupätkän, joka oli hienoista suututusta aiheuttavan typerä.

Hienoa, että näyttävät aulassa lähtevät liikennevälineet, jotta osaa palata ajoissa vaikka kotiin Müncheniin, jos on päiväkseltään käymässä. Erityisen mainiota, että verkkosivua päivitetään ja etusivulla kerrotaan kunkin päivän ajantasainen ohjelma. Noin sitä pitää!

Rottakoripallohypeä en ole ikinä osannut ymmärtää. Nyt niitä varten oli väsätty oikein katsomo ja kaikki. Rotat olivat päässeet myös myymälän rujoihin pehmoleluihin. Kaikkiaan kauppa myi sekalaista krääsää, ja saa olla melkoinen aatteen mies, jos ostaa beessin Heureka-kauluspaidan tai logolla koristellun perusmustan läppärilaukun. Olisi mukavaa ja jopa kiehtovaa, jos tuotteet jotenkin liittyisivät näyttelyn kohteisiin.

Mielialan mukaan väriään vaihtavat sormukset eivät sittenkään lakkaa häiritsemästä. Vaikka ne olisivat olleet kuinka intensiivisen turkooseja tai oransseja, koehenkilön käsittelyssä ne muuttuivat aina sinisiksi, mikä tarkoittaa normaalia.

Tunneskaala oli sittenkin kovin kieroutunut ja siitä poistuivat normaalit perustuntemukset, kuten vittuuntunut ja vahingoniloinen.

Tikkurilan näkötornista avautunut maisema paljasti hienosti uuden kulttuurikeskuksen mittasuhteet.

Vantaan kulttuurikeskus

***

Kätkin tietenkin kaiken, mutta todellisuudessa olin vähän häkeltynyt, kuinka kaikki lapsuuteni laitteet olivat hävinneet. Onneksi dokumentoin asioita muistiin kesällä 2003 Ruotsissa angstatessani.

Ja se kesäinen päivä mummolassa Kruununhaassa, kun olin viiden. Äiti oli lähtenyt kotiin Raumalle, isä ja minä olimme kahdestaan. Pesimme hampaat. Kylpyhuoneen hana oli outo ja peilikaappi liki tyhjä; hänellä taisi olla vanha hammasmukinsa vierasvarana. Eihän mummokaan ikinä heittänyt mitään pois. Mukin kyljessä oli haalistunutta, levinnyttä tekstiä.

Isä harmitteli äidin lähtöä, sillä naiset oli kuulemma luotu kantamaan. Pitkään luulin niin. Nyt saimme huolehtia kamoistamme itse.

Laitoin kengät jalkaani ja kuvittelin, että ne olivat sellaiset, joita mainostetiin Sky TV:llä. Niissä oli jokin valosysteemi, varmaan ne vilkahtivat jotenkin, kun jostain kohtaa painoi oikein.

Heureka oli uusi ja menimme katsomaan. Verne-teatterissa oli jokin kumma kollaasiesitys. Tykkäsin siitä, etenkin helikopterilla lentelystä, mutta isä sanoi jälkeenpäin, että se oli huono. Hän oli odottanut näkevänsä tähtiä.

Jollain koneella pystyi kirjoittamaan. Isä käski minun kirjoittaa nimeni ja katsoa ruudulle. Siinä se luki, Matias. Isä sanoi, että kato nyt, se näyttää tollee kummalta. Fontti oli antikvatyyppinen ja toki erinäköinen kuin normaali haparoiva tikkukirjainversioni. Silti jäin ihmettelemään, tuoko oli laitteen tarkoitus ja epäilin tulleeni jälleen huijatuksi. Eikö isä ollut itse ymmärtänyt vai eikö hän katsonut minun ymmärtävän? En pitänyt kummastakaan vaihtoehdosta.

Katossa oli jousi, jota sai heiluttaa. Alhaalla oli läjässä pölynimurinletkun tyyppisiä juttuja, joihin sai puhua tai huutaa ja katsoa, kuinka ääni kulki. Viereisellä seinällä esiteltiin äänenvaimentimia.

Menimme hissiin. Ovet sulkeutuivat, ja takaseinällä näkyvä valokuva kertoi, mihin valtavaan pilvenpiirtäjään olimme nousemassa. En tiedä, simuloitiinko liikkeentuntua jotenkin. Takaisin alas tullessamme ovet eivät olleet aueta, jolloi isä kaivoi linkkarin puukon esille ovia auki kangetakseen. Muut katsoivat hieman kummissaan – minä ihaillen.

Ovet aukesivat itsestään, ja ulkopuoliset kauhistelivat, kun joku saapuu ovesta ulos veitsi tanassa. No, silloin ei vielä ollut keksitty terroristeja eikä avohoitopotilaita.

Biljardipöydän tapaisen tason päällä oli metalikuulia, ja isä näytti, että vaikka ne mahtuivat pöydän johonkin osaan jotenkin, ne eivät mahtuneet jonnekin muualle.

Viimeisenä oli kone. Iso kuula nostettiin ensin ylös. Sitten se pudotettiin alas, ja pienemmät asiat alkoivat tapahtua. Ideana oli kai simuloida palloon kertyneen potentiaalienergian määrää. Kysyin isältä, mikä kone se oli. Isä sanoi, että se on tuollainen kone, joka nyt ei varsinaisesti loppujen lopuksi tee juuri yhtään mitään.

Minusta tuntui, kuin hän olisi tuntenut koneen rakentajan ja ollut tälle hieman katkera tai kateellinen.

En muista, söinkö tiikerijäätelöni ennen vain jälkeen näyttelyssä käynnin. Luultavasti jo ennen.

Ari Koivunen vapautettiin armeijasta

, tietää päivän Helsingin Sanomat kertoa. Ilta-Sanomien mukaan tuo tapahtui jokunen vuosi sen jälkeen, kun Ari oli täyttänyt 18 vuotta. Mahdollisesti siis vuonna 2004. Oletettavasti huominen Hesari uutisoi:

Linja-auto ja rekka kolaroivat tuhoisasti Konginkankaalla

Toistaiseksi vahvistamattomien huhujen mukaan myöskään Idols-kisassa toiseksi ja kolmanneksi yltäneet Anna Abreu ja Kristiina Brask eivät ole käyneet tai aikeissa käydä armeijaa, joten kyseessä näyttää olevan laajempikin villitys.

Onneksi lehtikirjoittelu sentään elättää Suomessa.

Aina joskus aloitan merkintäni oudoilla lauseilla, jotka ovat tuntuneet järkeviltä joskus, mutta joita en enää myöhemmin lukiessani ymmärrä. Sitten joko poistan ne tai annan niiden olla.

Eikä sillä, olen sitten viime näkemän muun muassa jutellut ihmisen kanssa, joka on päässyt käyttämään iPhonea. Tiettävästi mokoma on noussut amerikkalaisteinien mitä haluaisit koskea -barometrissa sähköpaimenten ja muiden vanhojen kestosuosikkien ohitse.

On kaikkiaan hienoa nähdä, kuinka jotkut ihmiset osaavat kommunikoida suoraan halujaan. Eilenkin Vaasassa seisoi keskellä päivää suojatiellä nuorukainen, joka huusi täyttä kurkkua haluavansa pillua. Yhä uudelleen hän huusi ja huusi, mutta pillua ei kuulunut. Jossain oli varmaan jotain vikaa. Minun kävi miestä kovin sääli, joten annoin yhden omistani. En olisi kuitenkaan jaksanut syödä niitä kaikkia.

{Hiphei, taisit lukea Herra Paulisi loppuun.}

En minä ollut rockperryilemässä, ihan vain lukijatapaamisella. Vaasa on siitä hyvä kaupunki, että siellä on aina aurinkoista ja kivaa. Tältä osin se poikkeaa mm. Keravasta.

Raippaluodon silta oli komia yhtä kaikki. Mahtanut olla melkoinen poliittinen vääntö, että tuollainen jyrmy on saatu aikoinaan rakennettua.

raippaluodon silta

raippaluodon silta

***

Ja nytkö minun on muka aivan pakko kommentoida Mauri Pekkarista. Hän ehdotti, että autonkäyttämistä tuettaisiin siellä, missä bussit kulkevat huonosti.

Eli jos ensin maksaa veroja, joilla rahoittaa bussiliikennettä, saa seuraavaksi maksaa vähän enemmän autoilustaan.

Tuo muistuttaa sikäli vähän televisiomaksua, että sekin on typerä idea. Joku väitti, että tv-ilmoituksia tehtiin ennen vanhaan, jotta valtiolla olisi tietokanta talouksista, joilta laite on tarvittaessa takavarikoitavissa, jos tulisi vaikka sota tai sen sellainen.

***

Kenties kerron tässä enkä Köyttöliittymässä, että pelkään, etten ole aivan valmis ubiikkiyhteiskuntaan.

Aina kun näen jossakin hienon ja lattean television ruutu pimeänä, mietin, että tuossakin tuollainen hieno ja lattea televisio, mutta niin vain ruutu pimeänä tyhjänpanttina. Viimeksi tein näin Ison omenan kirjaston lainaustiskin tietämillä.

Jos taas näen hienon ja lattean television, joka näyttää jotain turhanaikaista, kuten vaikkapa tulevan viikon nimipäiviä pikselisellä fontilla, mietin, että tuossakin tuollainen hieno ja lattea televisio, ja niin vain sen rajallista käyttöaikaa tuhlataan moiseen turhuuteen. Sammuttaisivat sen edes.

Enkä minä tiedä, miksi mieleeni tuli Ismo Kiesiläisen teksti, jossa sanottiin suunnilleen:

Meitä on kohdeltava varoen,
sillä olemme vain lainassa
tulevilta rakkailtamme.


***

Blogimaailmassa ei edelleenkään tapahdu mitään, mutta onneksi meillä on muotiblogit. Fashion is my passion on aivan hulvaton eloisan kommentointinsa vuoksi. Tyttörukka esittelee omalaatuisia vaateyhdistelmiä ja jengi tylyttää kommenteissa ihan huolella.

Tuo näyttää niin kivalta, että täytyy kokeilla itsekin. Tällaisessa asussa menin perjantaina zoppailemaan. Mitäs pidätte asustani?


muotiblogi

Talonmies pysäytti minut tänä aamuna, kun olin kaksi minuuttia myöhässä lähdössä ajamaan töitä kohti. Halusi keskustella pyöräni säilytyksestä. Olen pitänyt sitä kerrostalomme edessä ykköskerroksen parvekkeen alla sateensuojassa, mutta moinen on kuulemma aiheuttanut närää.

Pyyteli anteeksi ja totesi, että hienohan se on, mutta säännöt ovat sääntöjä ja kun on näitä vanhoja ihmisiä, jotka tykkäävät pitää niistä kiinni. Uudeltahan tuo näyttää, että ei siitä varmasti mitään öljyäkään valuisi, mutta jos nyt tekee poikkeuksen, niin sitten ne ovat kaikki tähän romujaan tuomassa, pohdiskeli.

Ehdotti, että selvittäisi, voisinko säilyttää sitä läheisessä parkkihallissa. Se sopi minulle mainiosti, sillä olin itse suunnitellut selvittäväni samaa, mutten saanut aikaiseksi.

On se kyllä melkoinen ferrari, kehtaako kysyä, paljonko maksoi, tiedusteli vielä.

Jotenkin minusta tuntuu, että laitteesta huokuva qwan aiheuttaa samankaltaista vastaansanomatonta hyvyyden väreilyä kuin iPod nanoni aikoinaan.

***

Eikä sillä, vaikka skootterilla ajaminen on perin riemullista, olen tässä jälleen pohtinut, että maailmassa on vielä parempia asioita.

Yksi lähelle pääsevistä on Joost, jota viimein testasin, kun muistin yhtäkkiä, että jos Köyttöliittymässä ajoittaista avautumista kirvoittaneessa työkoneessani jotain hyvää on, niin Intel-pohjaisuus.

Arvaattekin varmaan jo, että Joostistakin huokuu hyvyys.

Melkein teki mieli raahata läppäri kotiin, mutta jotain rajaa sentään.

***

Joskus mietin, että jos perustaisin blogin, jonne kopioisin Harmaan hatun tekstejä kommentoimista varten, arvaisiko kukaan, että se olin minä. Mutta kun jotenkin pitäisi kyetä kertomaan, että hän sekosi viime postauksessaan nimissä ainakin kerran.

***

Eilen ostin uuden hammasharjan. Aina hammasharjoja ostaessanihan minut valtaa suuri apeus siitä, ettei markkinoilla ole olemassa yhtään hyvännäköistä vaihtoehtoa. Lapsena oli sentään kaikkia väriä vaihtavia ja pimeässä hohtavia, mutta nykyään ei mitään. Ei luulisi olevan noin vaikeaa.

Vaan tässäpä on sen sentään mukana innovatiivinen kielenpuhdistaja. Vitun jees! [Hei, sehän toimii!]

***


Ajattelin vielä ilmoittaa takinkäännöksestä. Olen käsittänyt, Kaarina Hazardin Metro-kolumnien perusteella, että kyseessä on jonkinmoinen yksioikoinen feministiänkyrä. Jo hänen itsestään käyttämä titteli akateeminen sekatyöläinen ärsyttää minua. Vaan hänhän vaikutti kovin fiksulta Yle Q:n vanhassa podcast-jaksossa, jossa keskusteli Tuomas Enbusken kanssa mediasta.

Kun hän esimerkiksi innostuu näkemystään alleviivatakseen puhumaan teennäisellä ehe-ehe-äänellä, hän lopettaa sen juuri ajoissa, jolloin vältytään ärsyttämästä ja luomasta radioväkeä usein vaivaavaa vaikutelmaa, että puhujarukka luulee itseään hauskaksi, vaikkei sitä ole.

***

Helsingin sanomat kertoo vielä seuraavaa:

Julkisen liikenteen käyttö vähentää varusmiesten liikenneonnettomuuksia


Tarkoittaako tämä kohu-uutinen peräti, että julkisen liikenteen ammattikuljettajat ajavat vähemmän onnettomuuksia kuin varusmiehet. Voisikohan moista uskoa.

Samaisessa jutussa kerrotaan lohduttavasti, että varusmiehet eivät ole aikoihin aiheuttaneet liikenneonnettomuuksia – puhumattakaan, että humalapäissään:

"Julkisen liikenteen suosiminen on tärkein syy siihen, ettei vakavia liikenneonnettomuuksia ole sattunut loma-aikoina", Pennanen sanoo. Lisäkiitosta nuoret varusmiehet saavat siitä, ettei puolivuosittaisissa puhallutuksissa kukaan ole aikoihin narahtanut rattijuoppoudesta.



[Totta kai viisas lukija ymmärtää, että kyse oli tuossakin lainauksessa juuri Karjalan prikaatista, mutta näsäviisaat lukijat ovat oma lajinsa.]

Siinä minä istuin veneen pohjalla liiallisen tuulen vuoksi peruutetun starttimme jälkeen tietokone sylissäni ja kirjoitin vastauksia tärkeisiin sähköposteihin.

Työviestejä en vieläkään kykene lukemaan etänä.

Ai, onko täällä WiFi? minut äkännyt miehistötoveritar kyseli.
Maksullinen, joo, kännykän kautta tämä menee, selvitin ja mietin jälleen, miksi Suomessa ei sanota yleisemmin kätevästi wifi vaan hankalasti wlan ja miksi suomalaisinsinöörit valittavat, kuinka [vi:län] doesn't work in [vi:si:] ja kuinka tämä jälleen näkyy vähän kaikessa.
Ai, noin voi tehdä, niinku bluetoothin yli, vai; mä en ole koskaan nähnyt, hän kehui ylitsevuotavaa maskuliinisuuttani.
Joo, kyllä tämä toimii liki millä puhelimella vain – paitsi tietenkin iPhonella.


En minä oikeasti noin sanonut. Hihkuin sen sijaan déjà vu -puuskassani. Oli nimittäin muutamaa päivää paitsi kolme vuotta sitten, kun istuin samainen kone – silloin vain kuukauden vanha – sylissäni samaisessa Hangon regatassa ja joku naisihminen lähestyi:

"Hei, pupu", se sanoi. Samaa ihmistyyppiä kuin minut kerran kiinni juossut nimi ja minua kauan sitten jahdannut toinen nimi. Paitsi ettei ollut minun, vaan laitteeni perään. Tiedä toisaalta heistäkään, sitten.

Olisi halunnut maileja tarkistaa ja kysyi, pääsenkö nettiin. Minä tekniikan ylioppilas jälleen paljain jaloin. Paitsi että maksullistahan se oli, ei minun vikani.

Toisin kuin se, etten saa kännykkäyhteyttä toimimaan. Viikolla kerran sain.

Ja minä en typeryydessäni uskalla antaa mahdollisuutta edes tuonkaltaisuuksille. Juoksen karkuun, vaikka tiukkaa tekisi. Mieli, hihii.

***

Ja huomaan, että minun tekee Hangossa ollessani mieli polttaa naamani ja kuljeskella sitten yksikseni. Tein niin aikoinaan kesällä 2003, jolloin täällä pidettiin SM-kilpailuja. Olin juuri ollut kaksi kuukautta yksikseni töissä Ruotsissa enkä oikein retriittini jäljiltä osannut puhua suomea tai suhtautua ihmisiin. Kuuntelin vasta ostamaani The Arkin In Lust We Trust -levyä ja kävelin ilman sukkia.

Enkä näemmä ole ikinä pääsevä tuosta roolista eroon. Tällä kertaa kävin sentään hankkimassa vakuutuksen Vespalleni. Viimeisenä mahdollisena päivänä, kuinkas muuten.

Ja syömässä pitsaa siellä, missä isä on neuvonut käymään. Katkarapua ja valkosipulia. Numero kaksitoista. Hangosta sanotaan saatavan hyvää pitsaa. Ei tosin kuulemma tuolta.

Odotellessani luin vanhaa Iltalehteä ja törmäsin yhdellä sivulla kahdesti raivostuttavaan ilmiöön, josta en ole muistanut mainita.

Mikä vs. minkä pitäisi olla

Ei tuosta koulussa sanottu jostain syystä, mutta olenko nyt muka ihan väärässä, jos totean, että totta helvetissä se on oltava alkolukkojen pitäisi olla.

Sinä/sinun tulee olla läsnä huomisessa palaverissa. Duh?

Samassa yhteydessä voisin ottaa puheeksi toisen ikuisuusärsykkeen. Kun minusta pitäisi sanoa tehtäessä. Moni kirjoittaa sen sijaan aivan vakavissaan – jopa akateemisiin lopputöihintehdessä. Enkä minä tiedä, saako noin sanoa. Kun minusta tehdessä-sana vaikuttaa keskeneräiseltä ja kaipaa possessivisuffiksia [tehdessäni, tehdessäsi, tehdessään].

Ei sillä, olen myös hieman yllättynyt siitä, kuinka heppoisia ja triviaaleja monet lopputyöt tuntuvat olevan. Kaikkein kamalinta on sittenkin, kun periaatteessa yksinkertainen asia naamioidaan tieteeksi käyttämällä kömpelöitä lauserakenteita ja tökeröitä sanavalintoja.

[Tämä on varmasti juuri oikea asenne, jos syksyllä vaikka pitäisi alkaa stressata omaansa.]

***

Samassa yhteydessä silmäsin paikallislehteä, jonka pääkirjoittaja kirjoitti liikuttavan tökerösti. Ei vain kielellisesti, mutta kun sisältökin oli kamalan maalailevaa soopaa. Aiheena oli Hangon heikko hotellitilanne, johon on kuitenkin luvassa parannusta. Kylpylähotellisuunnitelmat edistyvät, ja vanha Regatta-hotelli aiotaan repiä pääosin alas ja rakentaa uudestaan.

Satamaan palatessani törmäsin sattumalta Regattaan enkä lainkaan ihmettele purkuvimmaa. Kuulemma se on sisältä vielä kamalampi.

hotelli regatta

hotelli regatta



***

Kaiken keskellä huomaan olevani yhtäkkiä kovin omavarainen ja vapaa kaikesta. Se ilahduttaa minua. Olen töissä ilman äidin apua ja purjehtimassa ilman isän vaikutusta. Vielä kun oppisin löytämään naisia ilman blogin apua, niin voisin kuolla onnellisena.

Milloin en ole torkkunut, olen lueskellut virolaisen Mehis Heinsaarin absurdin pöhköä teosta Herra Paulin aikakirjat.

Paul kertoo viisivuotissyntymäpäivillään juhlaväelle seuraavaa:


Itseasiassa minä olen mies, joka näkee ensimmäisenä ulvovan kiven, keksii täysikuulasit ja kaivaa maasta enkelinluisen piipun. Minä tulen ensimmäisenä matkimaan harvinaista harjalintua, joka pesii kuivilla niityillä, ja lähiaikoina aion nielaista pallosalaman...


Hän jatkaa vielä:

Ja aina maaliskuussa minä sulan lumen alta Tonavan valkealla höyrylaivalla, oboen soittajat kannella, ja seilaan läpi Haanjamaan kukkuloiden. Minä olen se mies, joka oikealla keuhkolla hengittäessään näkee kolme aurinkoa ja vasemmalla viisi isoisää. Lokakuussa määrään taidokkaasti ilmansuunnat ja oikea silmäni kukkuu kuolemani jälkeen käkikellona.

Näin ollen minä olen juuri oikea ihminen kirjoittamaan koppakuoriaisen kerääjille katekismuksen.


Sitten Paul piiloutuu puun taakse kuurupiilossa vuosiksi tai vuosikymmeniksi, kun ei kamalasti välitä tulla löydetyksi.

Enkä ole koskaan sietänyt kuurupiilo-sanaa. Varsinaisestihan sanotaan leikittävän piilosta, mutta piilos-sanaa ei liene olemassa. Kuuru-sanakaan tarkoita mitään vaan on vastaava epätoivoisen huuru-sanalle riimiä kaivanneen runoniekan tuotos kuin Reppu ja reissumies -kappaleen vari.

[Saa syksy ja
lasiin jo tiivistyy huuru.
Vaan syömmein on kätkössä,
piilossa kuuru

, jos ette muistaneet.]


Ja ensi kertaa pitkään aikaan minulla oli hieman piilosillaolo-olo. Ei minun ole enää vuosikausiin tarvinnut antaa vaikutelmaa kuin minulla olisi elämää ja vaihtoehtoja, mutta jotenkin tuntui, että vaikka regattaryypiskely ei jostain syystä millään muotoa napannut, ei olisi sosiaalisesti hyväksyttävää lymytä veneennurkassa tunnelmoimassa muistojaan kesältä 2003. Kun ei nyt kai olisi syytä antaa vieraille ihmisille vaikutelmaa, että olisi outo tai sen sellainen.

Kilpailun tuloksista en tiedä, varsin keskinkertaisesti se meni. Järjestävän pursiseuran sivut ovat jostain syvältä, mutta ehkä ennen ensi vuotta saavat tuloksia näkyville. Eniten suututtaa, että kun Helsingin Sanomiin päästäkseni kirjoitan osoiteriville h ja painan return, selaimeni suuntaakin nykyään tuonne. Raivostuttavaa.

[Ai niin, jos ei muuta kommentoitavaa keksi, voi onnitella minua siitä, että olen selvinnyt jälleen vuoden hengissä. Tämänkertainen ei ollut kauhean vaikea, edes.]

Joku mopokloppi ohitti minut tänään ja vielä varsin kirkkaasti. Minäkin kuitenkin huristin kaasu pohjassa ainakin 47 km/h. Laihaa lohtua sentään siitä, että Corvette-rukka jäi jälkeeni huonon liikennevalotuurin ja epäonnisten kaistanvaihtojen vuoksi. Liki sääli kävi.

Kaikkiaan en täysin ymmärrä, kuka on keksinyt mopojen nopeusrajoitukseksi juuri 45. Sen olisi nähdäkseni syytä olla sellainen, että ei tarvitsisi aiheuttaa vaaratilanteita kuumentamalla tunteita ja luomalla ohituspaineita viidenkympin alueella.

Olla vihattu missfitti niin ajoradalla kuin pyörätiellä – story of my life.

Enkä tiedä, kuinka asia muissa kaupungeissa toimii, mutta Helsingissä ja Espoossa mopoille sallitut pyörätiet on merkitty kamalan huonosti ja satunnaisesti ja saattavat yhtäkkiä muuttua sallitusta kielletyksi ja takaisin. Ei ole myöskään lainkaan poikkeuksellista, että yhteen suuntaan on sallittua mopoilla ja toiseen ei.

Periaatteessahan on kiellettyä ajaa ajoradalla, jos pyörätie on olemassa, mutta menee melkoiseksi venkoiluksi seurata lisäkilpien kiinnittelijän ällejä. Varmemmaksi vakuudeksi moporeittejä ei myöskään liene dokumentoitu minnekään keskitetysti. Löysin jonkin vanhan kartan, mutta nyt en löydä sitäkään enää. Ihannetapauksessa kevyen liikenteen reittioppaassa olisi ruksi mopoja varten.

Mieluummin ajan ajoradalla kuin pyörätiellä, sillä pyöräteitä ei todellakaan ole suunniteltu nopeaa liikkumista varten, vaan ne ovat täynnä vaarallisia heikon näkyvyyden risteyksiä. Muutenkin liikun mieluummin liikenteessä, jossa kaikki pelaavat samoilla säännöillä.

On jännää ajatella, että mopoiluun tarvitaan vain kevyt kortti eikä meillä vanhemmilla sitäkään. Kun muistelen, kuinka minua jännitti ajaa autoa keskustassa liikenteen seassa autokoulussa [kävin Ressun autokoulussa, joten tämä oli väistämätöntä], en voi kuin ihmetellä, kuinka väki uskaltautuu sekaan kylmiltään.

Laskin reittioppaan perusteella, että meiltä kaupunkiin ajavan bussin keskinopeus on aikataulun mukaan vain vähän päälle 30 km/h, joten periaatteessa minun pitäisi suihkaista kaupunkiin aika lailla samaan tahtiin, ja voin itse päättää lähtöajan. Jos matka jatkuu jonnekin muualle kuin Kamppiin, loppu on jo säästöä.

[Ei sillä, että vielä olisi keksitty syytä, miksi kukaan haluaisi minnekään muualle kuin Kamppiin.]

***

Tänään Lidlin parkkipaikalla minut pysäytti nainen, joka pyysi kuittiani.

– Hahaa, olen kuullutkin teistä, sanoin.
– Ai, mitä sitten?
– Sitä tavallista: että syötte lapsia ja tunnette selittämätöntä kristillidemokraattisympatiaa.

Huomatkaa sympatian yksikkö. Olen tässä viime aikoina vähän anylysoinut trendejä tai benchmarkannut, niin kuin meillä päin kutsutaan PowerPoint-kalvojen luomista, ja näyttää siltä, että yksikkömuodon käyttäminen tilanteessa, jossa yleensä käytettäisiin monikkoa, on niin sanoakseni helvetin uskottavaa.

Tuotteita ei siis suinkaan viedä markkinoille vaan markkinaan. Ja juuri markkinassa tapahtuu kaikenmoista jännää.

En antanut kuittia, kun se sille mtn kuulunut enkä sitä paitsi jaksanut alkaa etsiä sitä mistään, sillä olen vanhemmiten tullut kamalan huonoksi säilömään fyysisiä asioita. Kun on vähän sellainen olo, että tämän ongelman olen jo kerran ratkaissut.

***

Ettei kävisi kuin Kälviällä, niin. Ja nyt joku saa lekan päähänsä 50 metristä. Minua vähän huolestuttaa tämä kehitys, sillä olen taipuvainen tuntemaan verenhimoa, kun tietty raja on ylitetty. Jotenkin turtuu kaikkeen ja kaipaa yhä hölmömpiä juttuja ja unohtaa, että kyseessä on sittenkin tosi.

***

Ja tässä jonain päivänä pysähdyin taas ymmärtämään, kuinka hyvin sitä onkin joskus aikoinaan irronnut. Tuokin postaus kaikin puolin mainio, kommenttikeskustelusta puhumattakaan.

Voi, kuinka minä ilakoitsinkaan ja lupasin jälleen, etten osta puhelinta ennen kuin iPhone julkaistaan.

Minähän olen tyypillisesti suhtautunut kännyköihin vähän niin kuin vaikka seksiin. Hieman dissaten ja itsetarkoituksellisen ulkopuolisesti, kun en sattunut seuraamaan aaltoa samaan tahtiin kuin kaikki muut. Aivan kuin kaikki nyt välttämättä edes kännykkää tarvitsisivat ja niitä korostetaan mediassakin kyllästymiseen asti.

Vaikka aina ajoittain tajuan, että ovat ne oikeasti ihan hyvä juttu.

Huvitti silti lukea tänään Satasesta Nokian jonkun johtajan lainaus, jossa itkettiin, miksi kaikki puhuvat vain Applesta, joka myi 7 miljoonaa iPodia, kun Nokia sentään myy vuodessa 70 miljoonaa matkapuhelinta. Maailma on epäreilu. Jotkut eivät kuulemma saa naisiakaan, vaikka heillä on Mersu ja kaikki.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds